I'm not dead, I'm still alive

"M-m-miten hän voi? Miten tyttäreni voi?!"
"Tässä vaiheessa en osaa sanoa vielä mitään muuta kuin sen, että hänet on kiidätetty teholle. Vammat olivatkin vakavempia kuin luulimme."
"Selviääkö hän?"
"Toivotaan parasta."

Lievä aivovamma, sisäinen verenvuoto päässä, kolme murtunutta kylkiluuta, murtunut nenä, alahuuli pahasti auennut ja lukuisia erilaisia ruhjeita. Ne olivat lopputulos, jonka Phinx Kovac ja Erica Haughton olivat tytölle aiheuttaneet. Sen takia cheerleader oli heti sairaalaan tuotuaan kiidätetty lääkäreiden tarkasteltavaksi. Aluksi lääkärit eivät olleet huomanneet pään sisäistä verenvuotoa, mutta seuraavalla tutkintakerralla se huomattiin ja vaaleaverikkö kiidätettiin välittömästi teholle. Siihen aikoihin tytön vanhemmat, Helena ja Ralph olivat saapuneet sairaalaan. He olivat saaneet soiton tyttärensä pahoinpitelystä ja kiirehtineet sairaalaan niin nopeasti kuin vain oli mahdollista. Helena itki vuolaasti odottaessa tietoja tyttärestään, kun taas Ralph teki puheluita poliiseille. Hän todellakin aikoi saada kiinni ne, jotka olivat tehneet tämän hänen rakkaalle tyttäreelleen, hänen silmäterälleen.

Lopulta, tuskastuttavien ja kiduttavien minuuttien jälkeen, vastaava lääkäri tuli kertomaan Helenalle ja Ralphille, että heidän tyttärensä leikkaus onnistui ongelmitta ja että tytön muita lievempiä vammoja hoidetaan parhaillaan. Helena oli vähällä pyörtyä helpotuksesta, heidän tyttärellään ei ollut mitään hätää. Kello oli viisi aamulla ja vanhemmat olivat olleet sairaalalla jo toista tuntia. Ralph oli yrittänyt saada Nathania kiinni ja oli lopulta onnistunut siinä. Pojan pitäisi saapua minä hetkenä hyvänsä sairaalalle.

Pian Helena ja Ralph päästettiin katsomaan tytärtään. Heitä kyllä varoiteltiin siitä, että tyttö ei näyttäisi siltä kuin vanhemmat olivat tavallisesti tyttärensä nähneet, mutta vanhempien korvat olivat kuuroja. He vain halusivat päästä näkemään rakkaan tyttärensä ja toteamaan itse sen, että tytöllä ei ollut enää mitään hätää.
Kun Helena näki tyttärensä, hän pyörtyi. Helena istutettiin lähellä olevalle tuolille ja häntä yritettiin herätellä. Helena mutisi jotain 'tuo ei ole tyttäreni' -kaltaisia lauseita samalla, kun häntä heräteltiin. Ralph taas oli muuttunut patsaaksi, kun hän katseli muuttunutta tytärtään. Tuo ei ollut hänen tyttärensä, joka oli lähtenyt viettämään iltaa tyttökavereidensa kanssa. Missä oli hänen oma enkelikasvoinen tyttönsä? Kuka tuo ruhjeilla ja yltäpäältä mustelmilla oleva tyttö oli?
Ralph käveli lähemmäs tuota vaaleahiuksista tyttöä, joka nukkui. Tyttöön meni useat letkut ja erilaiset koneet piipittivät tiettyyn tahtiin. Mies sipaisi varovaisesti tytön vaaleita hiuksia, jolloin hänen silmistään putosi pari kyyneltä. Tuossa makasi oikeasti hänen tyttärensä.

Helena alkoi vollottaa äänekkäästi, kun hänet oli saatu hereille. Hän ei uskaltanut enää vilkaista tyttärensä suuntaan, joka näytti tunnistamattomalta henkilöltä. Kasvot olivat turvonneet ja punehtuneet, huulessa ja poskessa oli tikkejä, nenä oli aivan liian iso ja niin edelleen. Hiuksissa oli jotain punertavaa.

Mary-Ann nukkui autuaan tietämättömänä tästä kaikesta. Hänet oli pumpattu täyteen erilaisia kipulääkkeitä, mitkä tekisivät hänen olonsa sekavaksi vielä monta päivää tämän jälkeen.

//Eli ensiksi mukaan tulee ninnu Nathanin kanssa : )

"Nathan... Mary-Ann... Mary-Ann on joutunut sairaalaan..."
Sinun olisi parasta tulla tänne heti...
Tämä on hyvin vakavaa..."


"Missä on siskoni Mary-Ann McAllister!?!" Nathan huusi rynnistäessään samalla pitkin sairaalan käytävää. Sairaanhoitaja sai pojan kiinni ja koetti rauhoitella poikaa. "Oletteko hänen perhettään? Vain lähisukulaiset saavat tulla tällä hetkel-" "Vittu olen hänen veljensä!! Missä hän on!?"
Sairaanhoitaja kuljetti Nathanin Mary-Annen huoneen oven eteen ja avasi oven. Nathan suunnisti vaistomaisesti äitinsä luo halaamaan tätä. Hänen äitinsä silmät olivat aivan turvonneet itkemisestä...
Halattuaan äitiään pitkän tovin poika kääntyi kohti sairaalapetiä, jossa Mary-Ann makasi elottomana.. Henkilö, joka makasi sairaalapedillä, ei näyttänyt M-A:lta, mutta muut todisteet puhuivat puolestaan...

Nathan oli heti noussut sängystään ylös ja suunnistanut sairaalaan, kun Ralph oli soittanut hänelle. Vaikka sisarusten välit eivät ikinä olleet kovin... miellyttävät, uutinen sairaalassa makavaasta Mary-Annesta sai Nathanin shokkiin. Poika ei liiemmin ajatellut vaatteitaan, mutta oli sentään laittanut farkut jalkaan ja heittänyt hupparin yöpaitansa päälle ja ajanut tuhatta ja sataa sairaalalle.

"Viime yönä Mary-Annen kimppuun käytiin... Hän oli jo teholla erinäisten vammojen takia. Nyt hänen tilansa on jo vakaampi, mutta hän kamppailee vieläkin hengestään..." Ralph selosti Nathanille tilanteen. Kuka? Mitä? Miksi? Oli ensimmäiset sanat, jotka Nathanin mieleen tulivat. Ei edes Mary-Ann ansaitse hakkaamista, vaikka hän ei olekaan kovin hyväsydäminen... Tämä oli silti järkyttävää.

"Voi helvetti! Pitääkö mun tulla rattiin, kun toi sun ajamises ei oikein onnistu?! Ja sulla sentään on kokemusta ajamisesta, kun oot toiminu koko surkeen elämäs jonain helvetin kuskina!" karjui neiti Rodriguez kurkkunsa käheäksi kuskilleen, jonka hermot olivat aivan varmasti terästä, kukapa nyt jaksaisi kuunnella koko matkan lentokentältä sairaalalle nuoren näyttelijättären herjaamisia?
"Neiti Rodriguez, rauhoittukaa..." yritti isokokoinen mies rauhoitella lyhyttä suojattiaan, joka vain loi jäätävän katseensa tähän. Ei mies, henkivartija, voinut muuta kuin hiljentää itsensä ja toivoa, että tuskallinen automatka loppuisi mahdollisimman nopeasti.

Lizbeth oli vihainen. Ei, hän oli raivoissaan, sekaisin raivosta ja huolesta, jota hän oli potenut koko päivän siitä yhdestä ja ainoasta puhelinsoitosta lähtien. Hyvin oli alkanut hänen aamunsa. Pehmeistä hotellin lakanoista neito oli itsensä aamulla vielä löytänyt, sillä joutui asumaan jonkin aikaa toisella puolella Amerikkaa elokuvan kuvausten takia, johon oli isänsä kautta päässyt näyttelemään yhtä päähenkilöä. Kyllä hänellä oli kokemusta pienistä, melkein olemattomista rooleista, joita oli hoidellut tv-sarjoissa ja elokuvissa, joten tämä oli hänen ensimmäinen HYVÄ roolinsa. Koulu hoitui etätehtävien kanssa, mutta niiitä tehtiin hyvin nihkeästi, sillä vapaa-aikaa tuskin oli lainkaan.
Kuitenkin, tänään hänellä olisi ollut rutkasti aikaa tehdä tehtäviä, sillä tänään kuvattavassa kohtauksessa ei häntä tarvittu. Mutta nekin suunnitelmat menivät uusiksi, kiitos Nathanin aamuisen soiton, jossa tämä ilmoitti M.A:n joutuneen sairaalaan joidenkin älykääpiöiden hakattua tämän. Hyvänä ystävänä Lizbeth halusi totta kai lähteä mahdollisimman nopeasti ystävättärensä luokse ja sinkaisikin oikopäätä neuvottelemaan ohjaajan kanssa, josko voisi viipyä pari päivää San Diegossa. Kädenvääntöähän siitä tuli, mutta homma hoitui tytön eduksi ja nopean pakkauksen saattelemana hän nousi parin henkivartijansa kanssa San Diegoon suuntaavaan lentokoneeseen.
Ja nyt hän istui autossa, kello näyttäen jo pian iltakuutta.

"Olemme perillä, neiti", vanha kuski ilmoitti pysähdyttyään mahdollisimman lähelle sairaalan ovia.
Mitään sanomatta brunette nousi autosta, toisen aurinkolasipäisen henkivartijan avattua oven, sangen tavallinen asukokonaisuus yllään, eikä kampauskaan ollut mikään erikoisen hieno vaan nopeasti väsätty, jotta hiukset pysyisivät poissa kasvoilta. Hän ei saanut herättää mitenkään erityistä huomiota ihmisten keskuudessa, sillä paparazzit olivat kuulolla ja valmistautuneet kaikenlaisten julkkisten liikkeisiin. Tytön epäonneksi elokuva oli hyvin menestyneen elokuvan jatko-osa, joten fanit ja valokuvaajat olivat aivan hulluja, ja kuka tietää vaikka joku saattaisi tunnistaa neidon ja nostaa siitä metelin. Kaikkeen oli siis varauduttava.

Valkoiset Adidaksen lenkkarit vingahtelivat sairaalan käytävällä, kun tyttö ryntäsi puolijuoksua sairaalan vastaanottotiskin naisen neuvomaa huonetta kohti. Aurinkolasit nostettiin otsalle ja henkivartijat määrättiin odottamaan huoneen ulkopuolelle.
"Et saa säikähtää, näky saattaa olla kamalimmasta päästä", Lizbeth rauhoitteli itseään, koputti oveen ja astui sisään huoneeseen, jossa katse suuntautui ensimmäiseksi sängyssä makaavaan, täysin vieraan näköiseen tyttöön ja sitten Nathaniin ja taas tyttöön.
Voi hyvä luoja...
Vartalon vierellä levänneet kädet nostettiin nopeasti suun eteen ja järkytyksestä auki revähtäneet silmät ehtivät petollisina vuodattaa pari kyyneltä. Hän ei saanut sanaakaan suustaan. Ääni oli kadonnut täysin. Harmaat silmät tuijottivat vain järkytyksestä sekaisina vuoteessa nukkuvaa tyttöä.
Tämä oli väärin. Tämä oli niin väärin! Kuka voisi saada tällaista kamaluutta aikaan? Kuka?

Koko päivä sujui nihkeästi ja odotellen lääkärien lausuntoja Mary-Annen tilasta. Nathan istui tuolilla MA:n vieressä ja hätkähti joka kerta kun sairaanhoitaja tai lääkäri asteli huoneeseen. Mary-Annen tila oli edelleen sama, ei ollut onneksi enää huonontumassa..

Nathan oli pysytellyt sairaalassa koko päivän, kun Ralph ja Helena kävivät poliisiasemalla antamassa tietoja. Hän myös koki tehtäväkseen soittaa Lizille tästä shokeeraavasta asiasta. Liz oli luvannut tulevansa heti kun vain pääsisi ja se helpotti Nathanin oloa hieman. Poika oli myös ryystänyt kahvia automaatista koko päivän, mutta se ei rauhoittanut häntä yhtään - pelkästään pahensi oloa. Hän mietti kuumeisesti, kuka olisi voinut tehdä tällaista, miten Mary-Ann reagoisi, kun hän herää sairaalassa, milloin häneltä pitäisi kysyä, kuka tai ketkä hänen hakkasivat jne.. Poika pyyhkäisi molemmilla käsillään kasvojaan ja hän huomasi hieman hikoilevansa.

Juuri sillä hetkellä oveen koputettiin ja Liz asteli sisään rivakasti, ehkä tavallista nuutuneemman näköisenä valkoisessa topissaan ja farkkushortseissaan, eikä ihme. Nathan pystyi lukemaan Lizin järkyttyneen reaktion hänen kasvoiltaan ja huomasi tämän myös vuodattavan kyyneliä. Niinpä poika nousi ylös tuoliltaan ja asteli Lizin luoke ja halasi lohdutaakseen tyttöä.

"Tämä on hirveää..." Poika sanoi hiljaa ja niiskaisi.

"Voi Nathan! Olen niin pahoillani!" Lizbeth suorastaan ulvoi ja halasi tiukasti miehenalkua osoittaakseen vastavuoroisuuden vuoksi, että aikoi myös lohduttaa toista. Vaikka eihän siitä mitään tullut, hän se tässä oli lohdutettavana.
Neito toivoi, että myös eräs toinenkin henkilö olisi tässä huoneessa, mutta se ei ollut mitenkään mahdollista. Tämä ei varmaankaan ollut saanut tietoonsa, että hän oli lentänyt takaisin San Diegoon, tosin vain täksi päiväksi, joten tapaaminen oli mahdotonta.
Kun blondi niiskaisi, ei Liz voinut mitään muuta kuin nostaa toisen kätensä silittelemään komistuksen hiuksia, suretaan yhdessä ja lohdutetaan toisiamme.
"Onks vielä saatu selville, kuka on tämän takana?" uskalsi cheerleader sitten tovin päästä vain henkäistä kysymyksen ilmoille ja irrottautui sen verran Nathanista, että sai suoran katsekontaktin tämän silmiin. Jotka olivat aivan varmasti yhtä tuskaiset kuin hänen omansa, tosin paria astetta kuivemmat. Miehet eivät itke, niin kuin isä aina sanoi, se oli kuulemma nössöjen hommaa. Mutta onko tunteikkuus muka nyt niin nössöä, varsinkin miehillä?

Brunette vilkaisi nopeasti kelloa, joka alkoi jo uhkaavasti liikkua siihen suuntaan, että hänen olisi piakoin lähdettävä, aivan liian pian. Eikä hän edes ollut tuonut M.A:lle kukkia tai mitään viestiäkseen, että oli käynyt rakkaan ystävänsä luona, kun tämä oli vielä ollut yläkerta pimeenä... Sepä se!
Tyttö kutsui sitten yhtä henkivartijaansa, joka tuli heti paikalle nimensä kuultuaan. Lizbeth passitti tämän pidemmittä puheitta menemään ostamaan kukkia, kauniin valkoisia liljoja ja käski vielä pitämään kiirettä. Henkivartija katosi jälleen ja neito käänsi huomionsa jälleen Nathaniin.

Nathan tunsi iloa siitä, että Liz halasi poikaa yhtä tiukasti kuin poika halasi häntä. Lizin syleily paransi Nathanin oloa entisestään, mutta kun neito sitten irrottautui tästä, poika palasi takaisin surumieliseen olotilaansa.

Kun Liz sitten kysyi Nathanilta MA:n hakkaajista, ei poika voinut muuta kuin pudistaa päätänsä.
"Ei oo toistaiseks löytyny mitään todisteita kenestäkään..." Poika totesi ja kääntyi Mary-Annen puoleen siinä toivossa, että tyttö heräisi ja kertoisi, kuka hänet hakkasi. Mutta turhaan.

Lizin katsekontakti sai jostain syystä Nathanin vähän hermostuneeksi ja poika siirsikin katseensa äkkiä pois tytöstä.
"Mutta onneks Mary-Annea pystytään kuitenkin hoitamaan." Nathan jatkoi ja seuraavaksi hän huomasi, että kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään, paitsi Liz kutsui henkivartijansa luokseen. Poika mietti, mitä olisi voinut seuraavaksi tehdä. Hän otti tuolin Mary-Annen vuoteen vierestä ja siirsi sen Lizin viereen.
"Haluisitsä istua? Tai, no, sä oot varmaan istunu ihan tarpeeks ku tulit tänne..."

Ärh, kuulostipa se typerältä, Nathan! Nuorukainen kirosi mielessään ja pyyhkäisi jälleen hikeä kasvoiltaan. Lizkin varmasti huomasi Nathanin kireyden.

Jahka Nathan sai itsensä jälleen kasaan, hän uskalsi kysyä tytön kuulumisia ja halusipa myös tietää tytön leffaprojektista. Hän ei itsestään kertonut juuri mitään, eipä hänelle oikeastaan ollut tapahtunut mitään erikoista.
Kello näytti jo iltaseitsemää ja Nathan katsoi parhaakseen mennä kotiinsa syömään ja nukkumaan, suihkukin kuulosti hyvältä. Hän käski Lizin ilmoittaa hänelle heti, jos Mary-Annen tilassa tapahtuisi muutosta.
Ennen lähtöään hän halasi vielä kerran Liziä. Toivottavasti poika saisi edes hieman nukuttua tänä yönä.

Heti kun Dannyn korville oli kirinyt sana mitä Mary-Annelle oli tapahtunut, oltiin heti noustu sängystä ja kiskottu päällimäiset vaatteet vaatekaapista. Juoksujaloin oltiin lähetty puolialastomana vaeltamaan pitkin taloa, samalla kiskoen kauluspaitaa päälle ja sulkien pillien sepalusta. Kännykkä oltiin tungettu suuhun, siitä pidettiin kiinni hampailla ja lompakko napattiin eteisestä mukaan. Kengätkin oltiin saatu jo jalkaan, mutta blondin piti peruuttaa sisälle takaisin, sillä oli ottanut eriparit.
Kuljettaja onneksi oli paikoillaan, juuri sopivasti tullut takaisin vietyään toisen Wilfredin pojista syömisterapeutin tapaamiseen. Nyt ei ollut aikaan turhille, joten Danny aukaisi itse itselleen oven, ennen kuin kuljettaja kerkesi sitä hänen puolestaan tekemään. Määränpää kerrottiin turhankin vittuuntuneella sävyllä. Todellakin, Danny oli enemmänkin vihainen kuin huolissaan. Tai totta kai huolissaankin, ehdottomasti, mutta kyllä M.A pärjäisi. Hänen olisi pakko, sitkeä tyttö tuo oli. Ei M.A sallisi sitä, että päästäisi inhoojansa niin helpolla. Mutta raivoissaan Danny enemmän oli. Kuka tosissaan oli niin idiootti että teki tälläistä? tosi raukkamaista touhua. Ei kenelläkään ollut siihen syytä. Kateelliset tytötkö? tuskinpa, eivät kissat sillä lailla osanneet tapella. Mary-Ann oli kuitenkin kuulemma saatu aika huonoon kuntoon.. Toivottavasti asialla oli ollut miespuolisia, jotta Danny pystyisi antamaan kostonsa. Hän todellakin tahtoisi nähdä aiheuttajan saavan saman takaisin, mutta tyttöihin ei blondi koskisi.. tai no vitut, kyse oli kuitenkin hänen.. öhm, tyttöystävästään.
Ehkä vielä enemmän kaikessa ärsytti se että mitä vitun pelleilyä tämä oli; Dannylle soitetaan ja ilmoitetaan asiasta vasta kun toinen makaa jo sairaalassa? eikö kenellekään tullut mieleen ilmoittaa siinä vaihteessa kun M.A oltiin raahattu ambulanssiin?

Matka tuntui kestävän ikuisuuden, eikä Danny osannut olla paikoillaan. Oli vaikea päättää mitä tässä tuntisi, huolta vai suuttumusta. Mary-Ann tuskin tahtoisi Dannyä paikalle vain riehumaan ja ärjymään kärttyisenä, joten mieliala yritettiin rauhoittaa. Onneksi saatiin vähäksi aikaa muuta ajateltavaa, blondin huomattuaan paitansa olevan väärin päin. Sekin vielä piti riisua ja pukea uudestaan. Pelkästään siinä meinattiin menettää uudestaan hermot ja hetken toinen jo mietti menevänsä paikalle ilman paitaa.

Niin ei kuitenkaan käynyt. Danny oli saanut paitansa oikein päin ja auto pysähtyi rakennuksen eteen. Nopeasti kiiruhdettiin sisälle ja oikein oven etsintä alkoi. Danny oli ottanut jo autossa kännykän avulla selvää, mistä tarkalleen ottaen Mary-Annen löytäisi. Sen eteen ei riittänytkään vain yksi puhelu, mutta tieto oli kuitenkin saatu puristettua lopulta ulos.
Sen vuoksi vähätkään välittämättä oliko pojalla lupa, hän vain marssi tyttönsä oven taakse ja ryntäsi sisälle. Ei Danny ympärilleen katsellut, häntä vähät kiinnosti ketä paikalla oli, blondi vain ryntäsi vuoteen vierelle ja takertui M.A:n kädestä. Näky ei ollut kovin viehättävä, mutta Danny yrittikin miettiä ulkomuististaan tytön oikeita kauniita, ei-ruhjottuja kasvoja. Se oli hieman vaikeaa..
"Voi helvetti!", Danny ärähti, irrottaen otteensa toisesta ja kiepsahtaen vihaisena ympäri, huomatessaan silloin tutut kasvot. Lizbeth oli paikalla, sama tyttö jota joskus aikasemmin poika oli piirittänyt baarissa, Mary-Annen paras ystävä.
"Miks vitussa sä oot jo täällä ja mä tuun vasta nyt!?", kysyttiin syyttävästi, ihan kuin se olisi Lizin vika, ettei Dannylle oltu raportoitu tapahtuneesta aikaisemmin.

Vai niin. Hakkaajaa ei todennäköisesti tultaisi koskaan saamaan kiinni, jos kerta jo nyt oli poliisilla todisteiden puutetta.
Brunette käänsi myös katseensa hiljaa makaavaan M.A:han, joka ikävä kyllä ei ollut vieläkään herännyt. Mutta sitten kun toinen heräisi niin hän vaikka pakottaisi toisen kertomaan, kuka teki tämän! Se oli varma se. Hän keksisi jotain ihanaa, kieroa hakkaajan varalle ja viestittäisi tälle, että kiinni jäit.
Keskustelu Nathanin kanssa oli hyvin... eh, nihkeää ja vaikeaa. Tuntui, kuin hän olisi jutellut tämän kanssa vain ja ainoastaan sen takia, koska koki sen velvollisuudekseen tai jotain. Miten tästä näin vaikeaa oli tullut? Vieläkö heidän mielissään kummitteli ilta, se painajaismainen ilta, jona heidän välinsä kylmenivät...? Ei. Hän ei voi uskoa sitä.
Onneksi toinen kuitenkin kyseli häneltä lähinnä hänen leffaprojektistaan, jota tyttö joutui kuitenkin kertomaan hyvin rajoitetusti, sillä hänellä ei ollut oikeutta paljastaa koko elokuvaa. Mutta kuvauksista hän kuitenkin sai kertoa sen minkä jaksoi, joten kertoi niistä; miten ohjaaja antoi erilaisia ohjeita halutun lopputuloksen saamiseksi, kuinka näyttelijällä oli sanavapaus jonka avulla tämä pystyi ehdottamaan omasta mielestään parempaa sanaa tai vastaavaa käsikirjoitukseen. Tämän koko kokemuksen avulla cheerleader oli päässyt lähemmäs isänsä työtä, josta tämä jaksoi valittaa, mutta kaikesta huolimatta piti siitä. Hänkin oli alkanut pitää siitä, vaikkakin päivät olivat turhan pitkiä ja aika tuntui kuluvan niin tuhottoman hitaasti.

Sitten Nathan ilmoittikin lähtevänsä ja pyysi neitoa ilmoittamaan, jos tapahtuisi jotain oleellista M.A:n tilaan viitaten. Lizbeth lupasi, että tämä olisi ensimmäisten ihmisten joukossa, joille ilmoittaisi tilan muuttumisesta. Pienen halauksen jälkeen Nathan lähti suunnistamaan kohti kotia.
Mutta mitäs nyt? Hän jäi aivan yksin ystävättärensä kanssa, josta ei näillä näkymin olisi juttuseuraa.. Istuakaan hän ei halunnut, sillä niin kuin Nathan oli ehtinyt toteamaan, hän oli istunut koko matkansa tänne, joten istuminen ei kuulostanut houkuttelevalta. Niinpä neito päätyi kävelemään hermostuneesti ympäri huonetta ja lopulta jäi seisomaan ikkunan eteen, josta katseli maailman menoa.

Juuri, kun hän oli saanut pienen mielenrauhan totuttuaan hiljaiseen huoneeseen, jossa vain laitteet piippasivat, ryntäsi joku huoneeseen. Brunette käännähti ympäri ja huomasi Dannyn saapuneen paikalle. Sinä samaisena hetkenä, kun toinen näytti huomanneen hänet, vääntyivät neidon kasvot inhosta.
Hienoa, mahtavaa, täydellistä. Danny olikin ensimmäinen henkilö, jonka hän olisi halunnut nähdä. NOT!
"Kuule en tiedä! Ehkä sen takia, koska mulle ilmotettiin aamusta, että M.A on joutunut sairaalaan ja lensin toiselta puolelta Amerikkaa tänne!" ärähti Lizbeth vastauksensa rikkaalle pennulle ivalliseksi muuttuneella äänellään, "Joten älä huoli, tulin vasta tunti sitten paikalle."
Millä oikeudella TUO alkoi syyttämään HÄNTÄ myöhäisestä tulostaan?

Ilmeisesti syyttävä sävy äänessä oli tullut hyvin selväksi myös Lizbethille, sillä tuo vastasi vähintään yhtä kitkerästi pojalle. Tyttöhän suorastaan huusi, mutta Danny vähät siitä välitti. Hän oli hermostunut ja suutuksissaan, ihan sama jos Lizbeth joutuisi purkautumisen kohteeksi, ei neito mitään blondille merkinnyt. Toisaalta Mary-Annelta siitä saattaisi tulla myöhemmin sanomista, jos Danny alkaisi hankalaksi tai ilkeäksi tuon parasta ystävää kohtaan.
"No sepä ystävällistä, että oot täysin vapaaehtoisesti haaskannut kallista aikaas täällä, mutta nyt voit lähteä", Danny sanoi kirpeeseen sävyyn, yhtään välittämättä vaikka saattaisikin olla turhaankin epäkohtelias. Tämä vaan ei sattunut olemaan mikään maailman parhoista päivistä, Lizbeth sattui ehkä vain olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Tai sitten se yksinkertaisesti johtui vain siitä, ettei Danny pitänyt tytöstä, mistä lie sekin johtui. Kenties draamasta, missä he olivat aikaisemmin joutuneet yhdessä rypimään.
".. mä kun olen nyt täällä ja sitäpaitsi, M.A kuitenkin tahtoo nähdä mut ensimmäisenä".

Danny antoi katseensa vaeltaa takaisin Mary-Anneen. Kävi niin sääliksi, kuka oli hänen prinsessaansa tahtonut vahingoittaa? oli vaikea uskoa tätä, vaikka eihän se epäselvää ollut, etteikö pelkästään koulussa jo kulkisi paljon ihmisiä, jotka eivät tunteneet yhtä miellyttäviä tunteita Mary-Annea kohtaan kuten vaikka Danny itse.
Olisi helpompi rauhoittua ja keskittyä vain paikalla olemiseen, jos Lizbeth poistuisi nopeasti. Muiden läsnäolo sai jätkän nyt vain hermostuneeksi, muut olivat täällä ihan turhia. Joten Lizbeth voisi lähteä vaikka saman tien, mitä hän täällä teki enää kun Danny oli vihdoin tietoinen tapahtuneesta ja paikalla.

"Eikö sulla ole kiire jonnekin?", kysäistiin jäätävästi, enää kertaakaan suoden katsetta toiselle. Danny huokaisi raskaasti, hän oli oikeasti varmaan ihan turhaan tyly, ei tämä Lizbethin syytä ollut. Mutta silti... "Eiköhän M.A soittele sulle jos alkaa ikävöimään sun perääsi".

//nihihihihii, pääsen viimein pelaa <3

"... Hiljaa... Eikö täällä saa enää edes nukkua rauhassa..."

Sairaalapedissä makaava runnottu neitokainen ummisteli painavilta tuntuvia silmäluomiaan. Hän oli havahtunut ääniin, jotka kuuluivat hänen humiseviin korviinsa. Blondi oli jo hetken aikaa joutunut kuuntelemaan tuon saman kaksikon kinasteluja, kunnes hän ei vain enää yksinkertaisesti kestänyt sitä. Hän tahtoi sanoa jotain 'painukaa vittuun'- tapaisia sanoja, mutta hän ei vain ollut saanut niitä ulos kurkustaan. Ainakaan vielä.
"... Päät kiinni.." kuului sitten viimein käheä ja melkein äänetön ähkäisy sitten Mary-Annen huulilta, kun hän alkoi olla oikeasti hereillä. Mitä ihmettä hänen äänelleen oli tapahtunut? Se oli kuulostanut aivan kuin jonkun 100-vuotiaan mummon ääneltä. Kurkkuun oikeastaan tuntui sattuvan, kun sitä tarkemmin alkoi ajatella.

Mary-Ann avasi painavilta tuntuvat silmäluomensa ja oli hetken aikaa sokea valolle huoneessa. Hän tunsi olonsa hyvin uupuneeksi ja voimttomaksi, mikä oli aika pelottavaa. No okei, M.A oli aamuisin aika heikossa hapessa muutenkin, mutta tämä olo oli pelottava. Eikö hän ollutkaan omassa huoneessaan?
Ainakaan sänky ei ollut hänen oma sänkynsä. Ja mitähän ihmettä ne kaksi henkilöä, jotka huoneessa kinastelivat, tekisivät edes hänen huoneessaan?
Eli yhteenveto; cheerleader ei ollut omassa huoneessa saatika omassa sängyssään.

Tytön tummansiniset silmät tottuivat huoneessa olevaan valoon ja hän alkoi viimein erottaa ääriviioja. Päähän sattui niin pirusti ettei ollut tosikaan. Muuten olo kyllä tuntui melko turralta. Hmm, tyttö ei tuntenut kasvojaan.
M.A kohotti hitusen kättään ja kosketti poskeaan. Miksi hän ei tuntenut kosketusta poskessaan? Seuraavaksi hän kosketti nenäänsä. Mitä ihmettä hänen nenällää oli? Se tuntui kankaanpalalta. Ja paksulta sellaiselta.
"Mitä vittua.." tyttö kähisi ja säikähti taas mummomaista ääntään. Mary-Ann yritti nousta istumaan, mutta jokin kirpaisi silloin kyljessä, mikä sai Mary-Annen irvistämään kivusta. Okei, tuota hän ei tekisi toiseen kertaan.
Vasta nyt hänen katseensa hakeutui vieressä olevaan Dannyyn. Ja sitten seisovaan Liziin. Hetken aikaa tyttö tuijotti näitä kahta tyrmistyneenä, kunnes tajusi missä hän oli.
"... Miks mä oon sairaalassa..?" M.A kysyi kähisten, eikä hänen puheestaan meinannut saada selvää. Nyt Mary-Ann alkoi hiljalleen panikoida.

Dannyn vittuilu alkoi pikkuhiljaa saavuttaa hänen ärsytyskynnyksensä huippua, mutta tyttö yritti pitää suunsa kiinni ja olla huomioimatta toisen puheita, mutta viimeinen pisara onnistuttiin sitten saavuttamaan.
"Kuulehan nyt, sinä herra olen-niin-itseäni-täynnä!" aloitti Lizbeth lauseensa ja katsoi toista murhaavasti, "Ihan yhtä paljon se mut haluaa luokseen kuin sut! Sä oot vaan pelkkä pano sille ja se sulle, eikä teidän välillä oo mitään maagista rakkaudensidettä! Pelkkää seksiä vaan!"
Hupsis. Hän oli sanonut hieman liikaa. Onneksi M.A ei ollut vielä herännyt, joten toinen ei voinut suuttua hänen mielipiteelleen näiden suhteesta. Jos sitä nyt suhteeksi voi sanoa, anteeksi vain, Mary-Ann. Tämä ei ollut kosto siitä, että blondi yritti parittaa häntä veljelleen ja sysäistä Liamin syrjään, ei hän olisi niin julma ja halpamainen. Ehei, ei todellakaan.

Sitten kuului karmiva, käheä mummon ääni ja Lizbeth hiljeni katsoen Dannya hetken, kunnes tajus siirtää pedissä makaavaan Mary-Anneen, joka avasi silmänsä. Hän ei voinut uskoa tätä todeksi, ei vain voinut. M.A heräsi!
Cheerleader hakeutui lähemmäs sänkyä ja seurasi blondin ystävättärensä kasvojen tarkastelua, jonka jälkeen tämä yritti nousta istumaan, jolloin Lizbeth meinasi painaa tämän hellästi takaisin makaamaan, mutta ilmeisesti itse toipilas oli ymmärtänyt, ettei istumaan nouseminen tainnutkaan olla se maailman paras idea.
"Voi, M.A..." brunette henkäisi ja otti ystävänsä käden omiensa väliin istahtaen tämän sängyn reunalle, "Sut... hakattiin.. Nathan on ollut täällä ennen kuin mä tulin. Se oli niin kauheen huolissaan susta, ihan niin kuin mäkin! Mä kiitän kohta Luojaa siitä, että sä oot elossa! Ja sitten veljes lähdön jälkeen herra casanova saapui paikalle."
Lizbeth oli niin helpottunut, niin iloinen, kun toinen vihdoin ja viimein heräsi. M.A toipuisi varmasti ja olisi pian taas oma, ihana, ärsyttävä itsensä, jollaisena hän oli aina muistanut tämän olevan.

Samassa brunette huomasi, että yksi hänen jäntevistä henkivartijoistaan oli saapunut huoneeseen liljakimppu kourassaan ja huikkasi tätä tuomaan sen hänelle, jotta hän voisi tarkistaa, olivatko liljat tarpeeksi hyväkuntoisia annettavaksi Mary-Annelle. Neito laski blondin käden takaisin sängylle ja otti kukat vastaan alkaen tarkastella niitä.
"Oon pahoillani, etten ite päässy ostamaan sulle kukkia. Tulin niin kauheella kiireellä tänne elokuvan kuvauksista, ettei edes keretty kukkakaupassa käymään. Ei kai haittaa?" Lizbeth pahoitteli katse kiinnittyneenä kukkiin ja pian hän mutristikin suutaan, joka oli merkki siitä, että ne kelpasivat.

Varmasti Danny olikin se ainut tässä huoneessa, joka oli itseään täynnä. Danny katsoi närkästyneenä Lizbethiä, mutta luoden tuolle merkitsevän katseen. Olisi sanonutkin jotain takaisin, mutta tyttö jatkoi kimitystään. ”Sä olet vain kateellinen. Olisivat varmaa itse tahtonut musta vähän enemmän kuin vaan tanssiopettajan”, heitettiin toiselle takaisin, viitaten viimeisillä sanoilla sitä kolmiodraaman täyttämää baari-iltaa.

Huomio kiinnittyi heti sen jälkeen Mary-Anneen. Tuo oli aukaissut suunsa ja todellakin puhunut, vaikka ääni kuulostikin aivan toiselta miltä se yleensä kuulosti.
”Anna sen nyt hengittää! vastahan se heräs!”, Danny ärähti Lizbethille, joka oli alkanut heti laukomaan suustaan turhan pitkää tekstiä. Sut hakattiin – tosi hyvät sanat heti alkuun.
Vihainen katse muuttui lempeäksi heti kun katse oli siirretty takaisin prinsessaan. Danny laski kätensä Mary-Annen vapaalle kädelle.
Joku muukin saapui paikalle, nähtävästi joku Lizbethin palvelija, henkivartija, mikä lie. Siihen Danny ei kiinnittänyt hirveästi huomiota, toivoi vain että neito lähtisi pois alaisensa kanssa ja jättäisi pojan rauhaan kaunottarensa kanssa.

”Sulla on varmaa kauheita kipuja. Sano jos tarviit jotain, niin mä hoidan asian”, Danny sanoi kiivaasti. Hän ei voinut käyttäytyä niin rauhallisesti ja lempeästi kuin olisi tahtonut, häntä kuitenkin kaiken kaikkiaan vitutti vain koko tilanne.
Danny olisi tahtonut sanoa vielä jotain vastaavaa kuin että M.A näytti kauniilta, mutta tosiasia oli hieman eri. Ja sen sanominen saattaisi muutenkin aiheuttaa sen, että tyttö tahtoisi nähdä itsensä ja järkytys olisi varmasti suuri.


/sori tää nyt on vähän tällänen..

//Mitä, minä mitään luullut, että se oli nyt Lumenen vuoro vastata !

Hakattiin? Missä vaiheessa muka niin oli ehtinyt käydä? Hänhän oli vasta ollut juhlimassa ja lähtenyt sieltä kotiin, kun- ei. Ei, ei, ei ja ei.
Danny ärähdys Lizille meni Mary-Annelta ohi korvien. Tyttö yritti nimittäin kaikin keinoin muistella edellisyötä. Hänen mielessään oli nimittäin musta aukko ja se oli juuri tämän 'hakkaamisoperaation' kohdalla. Jos tyttö oli kerran hakattu, niin eikö se tarkoittaisi yleensä sitä, että hänet oltiin piesty pahaan kuntoon? Miten pahassa kunnossa hän sitten muka oli? Kyllä hän muisti, minkä näköisenä hän oli sinne yökerhoon viime iltana lähtenyt. Minkä näköinen hän nyt olisi? Toivottavasti hänen kasvonsa olisivat entisellään tai pian tulisi ruumiita...

Kaikki, mitä Liz ja Danny sanoivat Mary-Annelle tämän hakkaamistoteamuksen jälkeen, menivät blondille aivan kuuroille korville. Hänen tummansinisiin silmiin oli syntynyt epävarma ja jännittynyt katse. Silmät hakeutuivat ensiksi Dannyyn ja sitten Lizbethiin. Cheerleaderin huulet olivat menneet tiukaksi viivaksi.
"Oonhan mä ihan normaalinen näköinen?" tyttö ähkäisi sitten ja mulkaisi molempia sillä tavalla, että näiden kahden olisi nyt vastattava myöntävästi. "Enhän mä näytä mitenkään oudolta?"

M.A nosti jälleen kättään ja kosketti poskeaan. Oikea poski tuntui ainakin normaalilta, mutta nenä ja alahuuli tuntuivat kipeiltä. Vasenta poskea vihlaisi ikävästi, kun siihen koski ja oikeassa kulmassa tuntui olevan jokin kohouma. Tosiasiassahan Mary-Annen nenä oli murtunut ja siinä oli monikerroksinen side, hänen alahuulessaan oli pari tikkiä, vasen poski oli turvonnut ja musta, oikeassa kulmassa oli iso mustelma.
"Antakaa peili. Heti", Mary-Ann käski jäätävään sävyyn ja hänen hengityksensä oli muuttunut astetta verran tiheämmäksi. Kaikki oli hyvin, eikö niin? Eikö olisikin? Hänen vammansa olivat varmasti hyvin lieviä ja katoaisivat parin päivän aikana. Eikö niin? Hän olisi yhä oma kaunis ja hehkuva itsensä, EIKÖ NIIN?