Right where it starts it ends

// Apua, mun eka yksinpeli ikinä koskaan omg D: Mackenzie parrasvaloissa + Phoenix - Love like a sunset

Mackenzie jutteli äänen, tullessaan kotiin. Korva oli kiinni puhelimessa, jota yritettiin pitää olkapäällä paikoillaan, samalla kuin takkia otettiin pois. Iloinen löpertely koski muita ihmisiä, yleisesti ottaen heidän vikojaan, säälimättä tietenkään ketään. Kenzi asteli suoraapäätä keittiöön, avasi jääkaapin oven ja nauroi. Toinen oli ilmeisesti sanonut jotain hauskaa. Jääkaapista otettiin omenamehupurkki ja yläkaapista korkea lasi. "Mä oon aina sanonut, että sille käy vielä huonosti. Mä olin siis oikeassa", tokaistiin ja kaadettiin lasi täyteen.

Keittiön tasoon oli nojailtu jo puolen lasillisen verran, kunnes puhelu lopetettiin. Tyttö tiputti kännykkänsä shortsien taskuun ja huomasi nyt asian, jota ei ollut kamalalta puheripuliltaan huomannut. Tv huuti olohuoneessa, vaikka Mackenzien mielestä ketään ei ollut kotona. Vaalea neiti asteli huoneeseen, sohvan selkämys oli häneen päin, suoraan edessä taulu-tv:ssä oli menossa uutiset. Hän ihmetteli todellakin tätä ja päätti sulkea laitteen, kerran kun kukaan ei sitä katsellut. Hän kiersi sohvan ja oli ottamassa sivupöydällä olevaa kaukosäädintä, kunnes näki äitinsä nukkuvan aamutakki päällä sohvalla. Hänen äitinsä piti olla töissä ja he tulivat yleensä isän kanssa yhdessä kotiin. Isän auto ei ollut pihassa näkynyt hänen tullessaan. Lattialla, aivan sohvan vieressä oli lääkepurkki. Mackenzie kumartui äitinsä viereen, ottaen purkin käteensä, ne olivat määrätty äidille. Oliko hän sairas?

"Äiti", kuului Macin huulilta, samalla tytön hellästi töniessä äitiänsä hereille. Uudestaan hän toisti tämän eleen, nyt kovempaa. Keski-ikäinen nainen ei reagoinut sanoihin tai pieneen ravisteluun. Tyttöä alkoi puistattamaan, jokin sanoi ettei kaikki ole hyvin. Macin pään sisällä alkoi mellakka, kamalat ajatukset hiipivät sekoittamaan pienenkin järjen hivenen. Äiti vain nukkui, eikö niin? Tuo oli varmasti ottanut muutaman unilääkkeen eikä siksi millään herännyt. Nuoren naisen silmät pysyivät äitinsä rinnalla, odottaen sen totuttua kohoamista. Hän ei tiennyt valehtelivatko hänen silmänsä, vai mitä, koska Mackenzien mielestä hänen äitinsä ei hengittänyt... Hän asetti kaksi sormea äidin kaulalle, tyttöä puistatti tämä toimenpide kaikista eniten. Cheerleader jäykistyi, henkitys muuttui nopeammaksi, ei mitään! Hän ei tuntenut yhtään mitään! Nyt sanan 'äiti' huudahduksessa oli paniikkia, ravistelu alkoi taas, voimakkaampana. Äidin käsi valahti sivulta alas raskaana ja elottoma. Se oli tuntui merkiltä. Mackenzie nousi seisomaan, hän tärisi kauttaaltaan. Nostaessaan katsettaan hän huomasi isänsä tulleen äänettömästi kotiin, ruusukimppu kädessään.
"Mitä?" kuului miesäänen kysyvän, huomaten tyttärensä ilmeestä, että tällä ei ollut kaikki hyvin. Kenz ei sanonut mitään, käveli rauhallisesti isänsä ohi ja siitä yläkertaan. Päästessään huoneeseensa, sytyttämättä sinne edes valoja, Mackenzie valui ovea vasten alas, itkien.


Oli viikko siitä, kun tämä ikävä tapaus oli ravistellut Eddingsin perheen rauhallista arkea. Oli neljä päivää siitä, kun Mackenzie oli lakannut itkemästä. Oli muutama vuorokausi siitä kun kustantaja, joka oli julkaisemassa äidin kirjaa, oli lopettanut soittamasta. Oli vuorokausi siitä, kun viimeinenkin perhetuttu oli lähettänyt osaanottokukkakimpun ja kortin. Ja oli vain muutama tunti siitä, kun Janet-äidin siskot olivat saapuneet heille asumaan ja auttamaan kaikessa mahdollisessa.

Mackenzie saapui ruokailusaliin päällä polvipituinen musta mekko ja mustat avokkaat. Musta oli ollut väri, jota tyttö oli käyttänyt jatkuvasti, mielentilan yhtyessä samaan sävyyn. Paikalla olivat jo kaikki muu; tädit, isä ja pikkusisko. Mac istui uudelle paikalleen pöydän päähän vastapäätä isäänsä. Se oli ollut äidin paikka joskus. Ja siitä tuntui olevan todella kauan. Tyttö sai katseita osakseen, mutta mitä uutta olikaan vakava naamaisessa nuoressa tytössä, joka ei ollut sanonut melkein mitään koko aikana. He katsoivatkin, olisiko muutos jo tapahtunut, mutta ei vielä. He uskoivat siihen, että aika tulisi vielä, kärsivällisyyttä siinä vain tarvittiin.

Keskustelu alkoi ruokailun yhteydessä, se ei ollut vilkasta, mutta sitä oli kuitenkin. Kaikki pelkäsivät täyttä hiljaisuutta, sitä ei haluttu pöydän ympärille syntyvän. Se olisi muistuttanut vain siitä, minkä takia siinä oltiin. Mitä he tunsivat kuin menivät nukkumaan. Mackenzie katsoi lautasta joka oli täytetty jo valmiiksi. Porkkanoita, herneitä, pihviä ja perunaa. Hän oli syönyt koko viikon ajan ehkä juuri ja juuri tällaisen lautasellisen verran. Haarukka lävisti porkkanan palan julmasti, sitä hetken katsellen, se laitettiin suuhun. Se ei maistunut yhtään millekkään.

Cheerleader kuuli hyvin mistä ympärillä puhuttiin, politiikasta, ruuasta, kaupungin johdosta yleensä ja matkustamisesta. Hänen isänsä puhui, että matkustaisi ensi kesänä varmasti Puerto Ricoon. Mackenzie pysäytti toimintansa, joka olisi ollut uuden mitäänsanomattoman ruuanpalasen syöminen. Nyt aukaistiin suu ensimmäistä kertaa.
"Miten sä voit puhua jotain tuollaista?"
"Anteeksi mitä?" Matthew-isä tiedusteli.
Tyttö nosti katseensa pöydän toisessa päässä olevaan mieheen.
"Miten sä voit puhua jotain tuollaista kun äitiä ei ole vielä haudattu. Suunnitella jo tulevaa, sanoa kuinka mukavaa siitä tulee ja kuinka ihana kulttuuri siellä on", sanat tulivat katkonaisesti ja piikittelevästi. Hän ei ollut kuitenkaan vielä lopettanut.
"Ota vaikka yksi niistä mukaan niin tulee todella mukavaa."
"Kenestä oikein puhut?" hämmentynyt ääni puhutteli tyttöä toistamiseen.
"Kyllä sä tiedät isä hyvä. Mä ja äitikin tiedettiin niistä."
Nyt Matthew oli hiljaa, oliko asia mennyt kenties perille?
"Mä puhun niistä sun naisista", tämä lausahdus sai tätiparat ymmälleen, mutta Maciä ei kiinnostanut, hän tahtoi vielä jatkaa. Oli päästy vauhtiin, ja alamäessä mikään ei pysäyttänyt, jarrujen olemassa olosta ei tiedetty.
"Niistä, joiden kanssa sulla oli tapana viettää useampikin viikonloppu. Ihme ettet tuonut niitä kotiin näytille, niin ilmeistä se oli", hänen isänsä katsoi häntä ilmeellä, joka käski lopettamaan.
"Turha luulla että mä olisin hiljaa, ainakaan nyt. Se olit sinä. Jos sä et olisi sekaantunu niihin huoriin, niin äiti ei olis kuollu. Sä tapoit äidin --"
Hänen isänsä nousi seisomaan ja otti pöydästä tukea, kaikki pystyivät näkemään miehen olevan raivoissaan.
"Nyt riittää! Minun ei tarvitse kuunnella sun solvauksia! Sinun äidillä oli jo kauan ennen kuin me tavattiin ongelmia! Se oli yrittänyt itsemurhaa jo ties kuinka monta kertaa -- " hänen isänsä ääni alkoi murtua kaikesta raivosta huolimatta, kyynelten yrittäessä tulla pintaan.
"Yritin auttaa sitä parhaani mukaan, mutta..."
Mackenzie katsoi isäänsä halveksuvasti, mutta hiljaa. Hän ei uskonut mitään mitä tämä sanoi. Nuo olivat pelkkiä valheita todelliselta valehtelijalta. Mackenzie oli kyllä kuullut ne itkut tyhjässä talossa, eivätkä ne johtuneet menneestä. Äidillä ei ollut mitään muuta ongelmaa kuin tuo pettäjä!

"Ottaako joku lisää herneitä?" kuului tekoiloinen naisääni, ja tyrkytti astiaa Macin nenän eteen.
"Ei kiitos, multa meni ruokahalu", ilmaistiin ja noustiin ylös pöydästä. Hänen isänsä oli juuri istuutunut paikalleen kun tyttö kulki ohi. Hän pysähtyi ja katsoi kärsivää isäänsä hetken. Sillä välin jonkun käsi oli tarttunut tytön käteen, mutta tämä repi sen irti otteesta, ollen näin taas vapaa. Mackenzie käveli eteiseen, nappasi nahkatakin naulasta ja otti avaimet pöydältä. Tyttö paiskasi oven kiinni mennessään. Hän lähti nyt. Ja kun hän oli katsonut isäänsä silmiin, hän oli luvannut, ettei tulisi enää koskaan tämän talon alle.