Good food ends with good talk?

//Vapaa peli. Stefanin vaatteet ja hattu//

Vaaleatukkainen poika käveli laukku kainalossaan käytävää pitkin. Tunti oli juuri loppunut ja muut olivat hävinneet luokasta nopeasti kuin sisiliskot. Niitä Stefan Gustavsson oli pienenä poikana pyydystänyt talon seinämiltä ja yrittänyt pitää lemmikkinä. Äiti oli kuitenkin aina saanut hänet vakuuttumaan siitä, että eläinpolot piti päästää luontoon oman äidin luokse. Samoin oli ollut sammakoidenkin kohdalla. Ne vasta hauskoja eläimiä olivat olleet lapsen mielestä. Nyt Stefan ei olisi koskenut sammakkoon, saati sitten sisiliskoon, ellei sitten ollut ihan pakko. Onneksi niitä pakkotilanteita ei tullut vastaan juuri lainkaan.
Niin. Stefan oli ollut hitaampi kuin muut. Syynä siihen oli äidinkielenopettaja, jolta hän halusi saada hiukan tarkennusta sille, miksi oli saanut niin huonon numeron kirjoitelmastaan. Siinä oli muka liikaa kielioppivirheitä. No, ei kai Cartney voinut odottaa häneltä täydellistä englanninkielen taitoa, kun se ei edes ollut hänen äidinkielensä? No, ei numero nyt niin huono ollut, etteikö hän olisi sitä kestänyt, mutta hän oli toivonut pystyvänsä parempaan. Ehkä sitten seuraavalla kerralla olisi parempi onni. Hän voisi vaikka pyytää jotakuta lukemaan tarinansa, jos vain kehtaisi sitä kenellekään näyttää.

Stefan kävi nakkaamassa laukkunsa kaappiin lukkojen taakse ja lähti sitten kohti ruokalaa. Hänellä olikin jo aika moinen nälkä. Jonoa oli hieman, joten hän joutui odottamaan, ennen kuin pääsi vihdoin täyttämään lautastaan. Salaattia hän otti vain vähän, pastaa reilusti ja tomaattista kastiketta sopivasti. Kastike näytti kyllä ikävän laihalta, mutta eiköhän se kuitenkin alas menisi, jos ottaisi ketsuppia kaveriksi. Niin poika tekikin ja lähti sitten pöytärivistöjen suuntaan. Hän ohitti cheerleadereiden pöydän nopeasti, samoin pahisten, ne kun olivat niin pelottavia, ihan kuten friikitkin. Jotain niissä oli, mikä sai Stefanin tuntemaan olonsa turvattomaksi. Ehkä se oli pelkkä tieto siitä, että nämä eivät olleet ihan tavallisia tallaajia kuten hän itse oli koko koulun mielestä. Oli hän sitä kieltämättä omasta mielestäänkin, eikä häntä kiinnostanut tavoitella parempaa asemaa. Sehän olisi tarkoittanut vain sitä, että hänestä olisi tullut sellainen, joka herättäisi enemmän muiden huomiota.

Pahaksi onneksi Stefanin vakiopöytä oli täpösen täynnä. Siellä hänen luokkakaverinsa istuivat tyytyväisinä ja juttelivat Cartneyn kurveista. Ilmeisesti pojilla ainakin oli hauskaa, mutta samaa ei voinut sanoa tytöistä, jotka eivät varmasti tosissaan voineet moisia juttuja arvostaa. Koska ruotsalaispoju ei voinut mennä kavereidensa seuraan, hänen oli etsittävä istumapaikka jostain muualta. Oli aina kamalaa, kun joutui menemään johonkin, missä ei ollut tottunut istumaan. Ujo poika kun oli, ei Stefan mennyt pöytään, jossa oli hirveästi porukkaa. Kaikkein kurjimmalla paikalla, tai ainakin kaukana kaikesta kiinnostavasta, oli pöytä, johon kukaan ei ollut istunut. Ehkä se johtui siitä, ettei kukaan halunnut mennä sinne, perimmäiseen nurkkaan, josta ei nähnyt mihinkään. Stefanille se paikka sopi oikein hyvin ja niinpä hän sitten istuutui pöydän ääreen ja ryhtyi syömään.

# Tungenpas Tiffillä mukaan. ^^ Ja asutus. #


Neiti Wright asteli ulos luokasta leopardikuvioisilla korkokengillään. Biologiantunti oli ohitse, ja onneksi olikin, sillä Tiffany ei olisi kestänyt enää hetkeäkään. Ehei, biologia ei suinkaan kuulunut tämän neitokaisen lempiaineisiin, joten kaiketi se oli aivan ymmärrettävääkin, ettei tämä ollut viihtynyt tunnilla ollenkaan. Hän ei ymmärtänyt hölkkäsen pöläystä ihmisten solujen toiminnasta tai mistään muustakaan, Ne menivät täysin yli Tiffanyn ymmärryksen, vaikkei tämä mikään blondi ollutkaan, saati sitten tyhmä. Mutta rajansa kaikella, eikö niin? Ei kaikkea voinut olettaa hallita ja no… tyttö ei oikein uskonut, että tulisi koskaan tarvitsemaan mitään tietoa siitä, että miten ihmisen joku solu toimi tai jotain. Ihan hölmöä. Ehkä jotkut biologit tarvitsivat semmoista tietoa tai vaikka jotkut lääkärit, mutta ei Tiffany. Ei ainakaan toistaiseksi. Ja jos brunette joskus tulisikin sitä tietoa tarvitsemaan, niin googlehan oli keksitty. Ei kai se niin hankalaa voisi olla googlettaa yksi pikkujuttu, kuten joku solun toiminta. Näin ollen koko tunti olikin mennyt siihen, että Tiffany oli lakkaillut itsellensä uudet kynnet kaverinsa kanssa takapulpetissa hiljaa kikattaen. Opettaja oli onneksi jo tainnut luovuttaa tämän neidin suhteen, joten ei ollut puuttunut neitokaisten toimintaan, kun eivät nämä kuitenkaan opetusta olleet häirinneet.

Tuo oli kuitenkin joutunut eroamaan ystävästään tunnin jälkeen, sillä tämä oli luvannut lähteä poikaystävänsä kanssa muualle syömään. Brunette ei jaksanut raahautua yhtään minnekään syödäkseen jotain, joten koulun ruokala sai luvan kelvata. Laukku olallaan neitokainen käveli ruokalaa kohden, jossa pahin ruuhka oli näyttänyt jo menevän ohitse. Niinpä Tiffany oli päässyt linjastolle aika nopeasti, keräten lautaselleen pelkästään salaattia. Se oli tarpeeksi kevyttä lounaaksi, eikä hänen tehnyt mieli koskea siihen vähän epämääräisemmältä näyttävään tomaattikastikkeeseen, joten jätti sen suosiolla oman onnensa nojaan. Tuskin se Tiffanya kaipaisi.
Nyt oli koko retken hankalin osuus, kenen pöytään tyttö istahtaisi? Nopealla vilkaisulla ruskeatukkainen ei löytänyt ketään sillä hetkellä miellyttävää tyyppiä, ystävätkin olivat kadonneet jonnekin. Outoa. No jaa, kai sieltä kumminkin joku löytyisi? Ja osasihan Tiffany olla ihan hiljaakin, mikäli ei hänen seuransa kelpaisi. Kunhan tyttö pääsisi istuutumaan jonnekin syödäkseen.

Korkokengät kopisivat vaimeasti hänen astellessaan ruokalassa koettaen löytää edes pöytää, joka joko olisi tyhjä, taikka jossa olisi mahdollisimman vähän porukkaa. Ja niinhän ruskeat silmät tietenkin paikansivat vaaleatukkaisen nuorukaisen, joka vaikutti istuvan yksinään, eikä edes näyttänyt odottavan ketään. Loistavaa! Tiffanyn huulille syttyi oitis ilahtunut hymy ja epävarmat askeleet vaihtuivat määrätietoisempiin ja ripeämpiin, kun tuo lähti lähestymään pöytää.
”Hei? Voinko mä istua tähän, kun muualla ei ole oikein paikkaa?” neitokainen tiedusteli ystävällinen hymy kasvoillaan kallistaen hieman päätään.
Vielä tuo ei röyhkeästi laskenut tarjotinta jo valmiiksi pöydälle, vaan odotti siinä hyväksyvää vastausta, ainakin Tiffany toivoi saavansa juuri hyväksyvän vastauksen.

//Tervetuloa vaan ja pahoittelut tästä pitkästä kestosta//

Stefanin mielestä ruoka oli ihan hyvää. Olisi se tietysti voinut olla parempaakin, mutta kyllä sitä syömään pystyi. Nälän saisi ainakin katoamaan ja se oli nyt tärkeintä. Hän ei halunnut nolostua iltapäivän tunneilla kurnivan vatsan takia. Se oli oikeasti ihan kamalaa, hän oli kokenut sen muutaman kerran ja muisti edelleen miten naapuripulpetin tyttö nauroi hänelle ilkeästi. Ja vieläpä kehtasi kiusata häntä syömällä suklaata oikein näkyvästi. Onneksi kaikki ihmiset eivät olleet sellaisia, jotka ihan tahallaan ilkeilivät toisille. Sellaiset olivat ärsyttäviä ja pelottavia. Hän mielellään karttoi kaikkia niitä, jotka näyttivät rikkailta, pinnallisilta ja olivat siksi hyvin todennäköisesti juuri niitä ilkeitä ihmisiä.
Nyt hän ainakin sai syödä rauhassa. Ei häntä olisi haitannut, jos joku hänen kavereistaan olisi istunut seuraksi, mutta nämä olivat jo muualla ja näyttivät kaiken lisäksi pitävän hauskaa joidenkin tyttöjen kanssa. Ehkä oli ihan hyvä olla muualla, häntä olisi vain ujostuttanut, jos jutut olisivat käyneet liian kamaliksi.

Kauaa ruotsalaispojan yksinäisyys ei kuitenkaan kestänyt. Hän suorastaan hämmästyi, kun joku ihan oikeasti kysyi, saisiko istua hänen pöytäänsä. Vielä enemmän hän hämmästyi sitä, että kysyjä oli tyttö. Jos se ei vielä riittänyt saamaan häntä häkeltyneeksi, niin se, että tyttö näytti rikkaalta ja kauniilta, sai sen aikaiseksi. Kesti hetken, ennen kuin Stefan sai tarpeeksi rohkeutta vastatakseen.
"Öö. Istu vaan..." hän sai sanottua ja tunsi, miten pienoinen punastus kohosi poskille. Olikin pitänyt sillä tavalla änkyttää ja näyttää pelästyneeltä... Että häntä taas hävetti olla niin ujo!

Juuri ujoudesta johtuen Stefan pysyi hiljaa, vaikka halusikin oikein kovasti sanoa jotain. Tyttö oli selvästi rikas. Tuo ei kuitenkaan vaikuttanut sellaiselta ilkeältä prinsessalta, joita heidän koulussaan oli ihan liikaa. Ulkonäkö tietenkin saattoi pettää ja tyttö saattoi olla siinä vain, jotta voisi sitten sopivan hetken tullen tehdä jotain katalaa. Eivätkö kaikki tytöt olleet jonkin sanonnan mukaan sellaisia? Tosin se olikin vain sanonta, eivätkä ne pitäneet kovin usein paikkaansa.
Jos Stefan pelkäsi, että tyttö osoittautuisi ilkeäksi, niin vielä enemmän hän pelkäsi tekevänsä itse jotain noloa, niin kuin vaikkapa punastuvansa vielä lisää. Niin kävi turhan usein, ainakin jos hänen seuraansa eksyi joku nätti tapaus ja sellainen paikalle tupsahtanut tyttö valitettavasti oli. Ihan varmasti moni muu poika olisi ollut innoissaan, mutta häntä vain ujostutti. Se oli ihan kamalaa. Miksei hän voinut olla sellainen rohkea ja komea naistenmies, niin kuin jotkut koulun urheilijat? Toisaalta, olisi ollut ihan kamalaa olla urheilujoukkueessa ja joutua pukuhuoneeseen alastomien ja lihaksikaitten miesten kanssa. Se vasta punastuttavaa olisikin ollut...

# Jooh, eipäs se mittään. ^^ #


Hän odotti kärsivällisesti vastausta. Tiffany ei ollut mitenkään kovin kärsimätön ihminen, joten odottaminen ei tehnyt kovinkaan paljoa kipeää. Ainoastaan se pieni huoli, että mitä jos hän olikin vaikka pilannut toisen yksinäisyyden pelmahtamalla paikalle. Vaikka tyttö itse inhosi yli kaiken yksin jäämistä, hän ymmärsi kuitenkin sen, etteivät kaikki olleet niin yltiösosiaalisia, kuten vaikka hän itse. Niinpä tummatukkainen asennoitui jo kestämään myös sen mahdollisuuden, että toinen saattaisi vastata kieltävästi, minkä johdosta Tiffanyn olisi pakko lähteä etsimään istumapaikkansa jostain muualta. Ei hän voisi siitä toista moittiakaan. Valmiiksi neitokainen alkoi myös tarkastelemaan lähistöltä mahdollisimman vaaratonta pöytäseuraa, ihan vain jos tulisikin saamaan kieltävän vastauksen. Ei Tiffany yleensä sellaista saanut, iloinen ja ystävällinen hymy sulatti yleensä kenet tahansa, ainakin normaalien ihmisten ollessa kyseessä, mutta ei tyttö voinut laskea kaikkea suloisen hymynsä varaan. Mitä jos poika odottaisikin silti jotakuta?

Kuitenkin tummatukkaisen pelko oli aivan turhaa toisen ilmaistessa sitten myöntyväisyytensä sitä kohtaan, että hän tosiaan istahtaisi siihen. Nyt ilahtuneen kiitollinen hymy valtasi Tiffanyn kasvot ja hän kumartui laskemaan tarjottimensa pöydälle ennen kuin veti tuolin esiin ja istahti sille.
”Kiitos.” Tiffany sanahti vielä muistaen tietenkin käytöstavat ja laski sitten laukkunsa viereiselle tuolilleen, johon tuskin kukaan tulisi tunkemaan.
Näin ollen neitokainen oli onnistunut löytämään itsellensä istumapaikan ja tavallaan seuraakin, vaikkei edes tiennyt vaaleatukkaisen nimeä, tai muistanut, sillä sekin oli aivan mahdollista. Ei sitä kaikkea voinut muistaa, vaikka tyttö koettikin aina muistaa kaikkien tapaamiensa ihmisten nimet, mikäli niitä joskus tulisikin myöhemmässä vaiheessa tarvitsemaan. Se ei ollut koskaan pahitteeksi, paitsi tietenkin silloin, jos Tiffany vaikka vahingossa sekoittaisi nimet keskenään tai jotain muuta vastaavaa.

Tuntui jotenkin hassulta olla niin hiljaa. Aasialaissyntyinen nielaisi vettä alas ja ryhtyi pureksimaan hiljaa salaattiaan, mutta hänen huuliaan poltteli jo. Tiffany halusi saada aikaan keskustelua, tutustua tuohon ehkä hieman punastuneeseen poikaan. Mitä väliä, vaikka tuo ei tainnutkaan olla niputettu kerman joukkoon, kuten hän oli? Se ei estäisi neitokaista olemaan ystävällinen toiselle, saati sitten olemaan utelias. Tiffanylle ei ollut lainkaan harvinaista olla utelias jotain uutta tuttavuutta kohtaan, joten tietenkin se tuntui huomattavasti luonnollisemmalta aloittaa jonkinmoinen keskustelu kuin olla vain ihan hiirenhiljaa.
”Miksi sä istut täällä yksin? Onko sun kaikki kaverisi jossain muualla, niin kuin mun tapauksessa aikalailla, vai arvostatko vain enemmän yksin olemista?” hän kysäisi ennen kuin seivästi kurkunpalasen haarukkaan ja työnsi sen sitten suuhunsa pureskeltavaksi.

Stefanin olo ei helpottunut lainkaan sen jälkeen, kun tyttö oli istuutunut. Ehkä hän oli salaa toivonut, että tuo ehtisi huomata jossakin kavereitaan ja marssisikin näiden luokse. Ruotsalaispojua ei oikein jaksanut huvittaa istua ventovieraiden seurassa, varsinkaan kun se sai hänet aina ujostelemaan ihan liikaa. Kun ujostutti, niin silloin hävetti vielä entistä enemmän olla kenenkään seurassa. No, nyt oli kai vain kestettävä ja oltava mies, niin kuin joillakin oli tapana sanoa. Mitä se sitten ikinä tarkoittikin. Kai olisi pitänyt ottaa mallia jostain toimintaleffan sankarista ja yrittää käyttäytyä sen mukaisesti? Se ei kuitenkaan olisi ollut lainkaan stefanmaista. Hänellä ei edes ollut muskeleita, joita esitellä tiukan mustan paidan läpi, joten hänen suustaan noiden sankareiden puheet olisivat kuulostaneet varmasti vain naurettavalta. Piti siis yrittää sinnitellä, kohta ruokailu kuitenkin olisi ohi, eikä tyttö enää muistaisi häntä. Niin se aina meni.

Vaikka hiljaisuus häiritsi Stefania, hän ei sanonut mitään. Hän kyllä tapansa mukaan mietti, mitä voisi sanoa. Olisiko pitänyt kysyä kuka toinen oli, vai oliko se liian tungettelevaa? Vai olisiko pitänyt sanoa jotain ruuasta?
Ruotsalaispojun aivot raksuttivat kuumeisesti, kunnes tyttö ehti rikkoa hiljaisuuden ennen häntä. Onneksi. Vielä onnekkaampaa oli, että tuo oli esittänyt kysymyksen, sillä siihen oli paljon helpompi vastata jotain, kuin pelkkään toteamukseen.

"Ömm. Joo." Stefan sanoi, tajuten sitten, ettei se oikein ollut kunnollinen vastaus, koska tyttö oli kysynyt niin montaa asiaa. Ja sekös sai pojan entistä tuskastuneemmaksi. "Siis mun kaverit oli kaikki jo ehtinyt mennä tuonne, enkä mahtunut enää samaan pöytään."
Noin. Nyt oli sanottu jo ihan kunnollinen lause, eikä se ollut kai kuulostanut liian typerältä. Eikä tyttö edelleenkään vaikuttanut niin pelottavalta kuin jotkut toiset. Vaikkapa se yksi blondi, jota hän parhaansa mukaan vältteli. Hän ei halunnut päätään vessanpönttöön tai muuta vastaavaa.
"Ai sullako on kanssa kaverit jossain muualla?" Stefan kysäisi ja tunsi jo olonsa hiiren verran urheammaksi. Oli ihan hyvä vain puhua, silloin unohti parhaiten olevansa ujo. Edelleen piti kuitenkin pohtia tarkkaan, mitä suustaan päästi, ettei vain sanonut mitään typerää.

Hän kohotti vähän toista kulmaansa toisen sanahtaessa myöntävästi, joskaan se ei paljoakaan kertonut mitään. Okei, saattoi olla, että vastaus olisi ollut kaikkiin myöntävä, mutta kuitenkin. Niinpä Tiffany päätteli pojan aikovan vielä jatkaakin, eikä hänen tarvinnutkaan niin kamalasti odottaa, kun vaaleatukka jo selitti, ettei ollut mahtunut enää samaan pöytään kavereidensa kanssa. Tummempi kaksikosta vilkaisi toista pöytää kohti ja nyökkäsi sitten ymmärtäväisenä. Yleensä neitokaisella oli kyllä sen verran ystäviä, että mahtui jonkun seuraan istuskelemaan ruokailun ajaksi, mutta jostain syystä hän ei ollut bongannut ketään. Olivatko kaikki ryhtyneet yllättäen ryhmälaihdutuskuurille ilman, että Tiffany oli saanut kuulla siitä, vai mikä oli ystäväkadon syy? Ken tiesi...? Tosin siinä tapauksessa ystävät saisivat kuulla kunniansa, neitokainen halusi aina olla kaikessa hauskassa jutussa mukana. Okei, oliko laihdutus sitten kovin hauskaa? No, ehkei ajatuksena varsinaisesti, mutta olisihan nyt kevyiden ruokien keksiminen hauskaa. Tosin, tummatukka teki sitä myös muutenkin tarkkaillessaan painoaan, ei laihduttaessaan, mutta kuitenkin pitäessään kropastaan huolta.

Sitten tytön ajatukset palasivat takaisin siihen pulinantäyteiseen ruokalaan, kun poika osoitti jälleen elonmerkkejä kysellessään hänen kavereidensa perään. Ruskeat silmät katsahtivat nyt pikaisesti vaaleaan nuorukaiseen ennen kuin lähtivät tarkastelemaan vielä kertaalleen ruokalaa ympäri. Ei, ketään ei näkynyt, joten Tiffany saattoi huoletta nyökätä.
”Joo, ei niitä ainakaan näy täällä. Tai siis, toki mä voisin mennä joidenkin kermalaisten pöytään, mutta ei oikein kiinnosta, jos ei ole ketään ystäviä. Ja kun sua ei kerta häiritse, niin ei kai tässä mitään ongelmaa taida olla.” hän vastasi ja hymyili sitten toiselle hampaitaan vähän väläyttäen.
”En tosin ymmärrä, miten kukaan ei muka ole täällä, mutta ihan sama.” Tiffany kohautti olkapäitään sanojensa päätteeksi.

Keskustelu alkoi vaarallisesti tuntua hiipuvan, joten rikas kakara koki kohtalokseen keksiä jotain lisää puhuttavaa.
”Onko sun päivä menny okei?” Tiffany kysäisi empien, että olisiko se liian tuttavallinen kysymys, mutta… niin. Ehkä toinen sitten sanoisi.
”Ai niin, mä olen Tiffany!” hän hihkaisi sitten nopeasti perään, kun muisti, ettei ollut edes esittäytynyt. Olipas hän ollut tyhmä…

Miksei tyttö ollut voinut tupsahtaa pöytään kavereidensa kanssa? Olisi voinut olla mukavampaa, jos ne olisivat sitten hoitaneet kaiken puhumisen. Hän olisi voinut vain istua ja syödä ja näyttää hölmöltä. Ehkä se oli kuitenkin parempi, että hän näytti hölmöltä vain yhden ihmisen silmissä. Tuskin kukaan muu koko ruokasalissa oli edes huomannut hänen olemassaoloaan, mikä oli vain hyvä asia. Hän ei ollut koskaan pitänyt siitä, jos joutui huomion keskipisteeksi. Toisille sellainen rooli sopi kuin nakutettu, mutta ei hänelle. Hän oli tottunut olemaan se huomaamaton hiirulainen, joka ei pitänyt suurta numeroa itsestään. Hän kuitenkin halusi vaikuttaa kaikin puolin normaalilta nuorelta mieheltä, mutta ujoudesta ja hiljaisuudesta johtuen se oli vaikeaa. Miksei hän voinut olla yhtä rohkea kuin Tomas? Isoveli oli ollut koulussa paljon suositumpi kuin hän, vaikka taviksiin tuokin oli Astonissa ollessaan kuulunut niiden parin vuoden ajan, jotka oli sitä käynyt Ruotsista muuton jälkeen.

"Jos ne on jo ehtineet syödä?" Stefan ehdotti ja tunki heti lisää ruokaa suuhunsa, jottei tarvitsisi taas hetkeen sanoa mitään. Mussuttaessaan ruokaa, hän ehti hyvin silmäillä tyttöä tarkemmin. Tuo ei todellakaan vaikuttanut sellaiselta pelottavalta naiselta, joka tekisi pahaa tai ilkeilisi. Oikeastaan tyttö näytti todella mukavalta. Melkein sellaiselta, että tuon kanssa voisi olla kavereita, jos vain toinen ei olisi kuulunut ihan eri porukkaan. No, se kyllä oli myönnettävä, ettei hän todennäköisesti enää tämän ruokailun jälkeen olisi missään tekemisissä tytön kanssa, joten ei tarvinnut pelätä, että joku kermalainen olisi heti hänen kimpussaan kirjoittamattomien sääntöjen rikkomisen vuoksi. Siis niiden turhien klikkisääntöjen, joiden olemassa olo oli ikään kuin raapustettu koulun ilmaan näkymättömillä kirjaimilla. Tai jotain sellaista.

Stefan yllättyi, kun tyttö kyseli hänen päivästään. Oli ihan outoa, että joku tuntematon kysyi jotain sellaista.
"Joo, ihan okei," poika vastasi ruotsalaisaksentillaan, kun oli ensin saanut pureskeltua ruokansa. "Entä sinun päiväsi? Miten se on mennyt?" poika sitten jatkoi kohteliaisuussyistä.
"Stefan," vaaleatukka kertoi oman nimensä. "Oletko millä luokalla?" hän sitten kysyi, senkin vain välttääkseen hiljaisuutta.

”Varmaan. Tai sitten ne ovat vaan kadonneet jonnekin muualle syömään.” Tiffany vastasi ja väläytti hymyn toiselle, koska eihän se loppujen lopuksi pojan asia kumminkaan ollut, että missä hänen kaverinsa olivat. Mutta silti tuntui jokseenkin kivalta, että tuo edes viitsi ajatella sitä. Ellei tämä sitten vain toivonut, että olisi saanut olla hiljaa? Sekin oli mahdollista, mutta… kai tuo osaisi sanoa hänelle, jos hän puhuisi liikaa, tai jos tämä ei vain halunnut puhua? Siihen Tiffany päätti luottaa, pakkohan hänen oli. Ei tytöllä ollut minkäänmoista mahdollista oikein sitä toisesta arvatakaan, koska ei tuntenut tätä vähääkään. Ja silleen. Niinpä neitokainen vain hymyili toiselle melkein harmitellessa, että ei sattunut tietämään toisen nimeä. Se olisi helpottanut ehkä vähän hänen oloaan. Luultavasti.

Hän hymyili pikkaisen toisen yllätykselle, sen tuo kyllä huomasi. No jaa, harvemmin kukaan tuntematon tuli kyselemään päivän kulusta, mutta mistä muustakaan Tiffany olisi voinut puhua? Sää olisi ollut aivan liian klisee, yök, joten ei sitä. Mitä muuta sitten? Kellonaikako? Jotain koulusta? Kyllähän päivänkulkukin liittyi kouluun…
”Ei ihmeemmin, ihan hyvin luultavasti. Mitä nyt melkein tylsistyin kuoliaaksi viime tunnilla…” Tiffany naurahti heilautellen hieman kynsiään vihjaavasti.
”Mutta siinähän se.”
Onneksi toinen sitten päätyi yrittämään kehittää keskustelua, joten hänen ei tarvinnut olla kovin huolissaan ja väläyttikin hymyn toiselle.
”Olen toisella.” tyttö nyökkäsi.

”No… Harrastatko sä jotain tai jotain? Mistä sä tykkäät?” hän tiedusteli pää kevyesti kallellaan.
”Ja sano muuten, jos puhun liikaa tai jotain, tai haluat vain olla hiljaa.” Tiffany lisäsi vielä.

Tytön kädenliikkeestä Stefan päätteli, että tuo oli tehnyt tunnilla jotain ihan muuta kuin kuunnellut opetusta. Kyntensä tämä oli kaiketi lakannut. Ihan kivalta ne näyttivät, mutta ei Stefan oikeasti sellaisista seikoista välittänyt. Ei hän kiinnittänyt ihmisessä huomiota niin pieneen juttuun kuin kynsiin.
"Ai jaa, mikä tunti sulla sitten oli, kun kerran oli niin tylsää?" poika uteli ja joutui jälleen pinnistelemään, että sai annettua itsestään rohkeamman kuvan, kuin miltä oikeasti tuntui.
"Okei, mä olen itse kolmannella," Stefan kertoi kuultuaan ensin tytön vastauksen. Koska toinen oli häntä nuorempi, ei siis ollut ihme, ettei hän ollut tuohon omien muistikuviensa mukaan törmännyt. Eihän heillä sitten ollut samoja tuntejakaan.

Tiffany oli ilmeisesti joko erittäin utelias tai vain erittäin puhelias tapaus. Tai sitten tuo oli molempia. Nytkin tuo jo kyseli harrastuksista. Miksi ihmeessä tyttö sellaista kyseli? Stefan ihmetteli sitä, ihan tosissaan.
"No, valokuvausta mä lähinnä harrastan. Se on tosi mukavaa puuhaa," poika päätti kuitenkin vastata. "Entä mitä sä harrastat?"
Koska Stefan oli niin kiltti, ei hän tietenkään kehdannut sanoa, että toinen puhui liikaa. Jos tarkemmin ajatteli, niin sehän oli vain hyvä asia, että toinen puhui. Jos toinen olisi ollut hiljaa, tämän seurassa istuminen olisi voinut olla kymmenen kertaa tukalampaa.
"Ei mua haittaa vaikka puhutkin," ruotsalaispoika kertoi. "Se on ihan piristävää."

"Oletko sä aina noin puhelias?" hän sitten kysyi jatkaakseen juttelua. Nyt hän itsekin nimittäin uskoi jo uskaltavansa jutella hiukan enemmän. Tyttö ei selvästikään aikonut syödä häntä, eikä tehdä muutakaan ilkeätä. Tiffany vaikutti harvinaisen mukavalta kuuluakseen koulun kerman joukkoon. Stefanin käsityksen mukaan kaikki kerman tytöt olivat sellaisia, jotka eivät voineet edes harkita istuutuvansa samaan pöytään hänen kaltaisensa luuseriklikkiläisen kanssa.
"Mä taidan olla ihan sun vastakohta. En ole ollenkaan puhelias."

”Biologia.” neitokainen vastasi oitis toisen utelulle ja huokaisi sitten melkein vähän dramaattisellakin tavalla vilkaisten kynsiään.
”Tiedätkö, se aine ei vain yksinkertaisesti sovellu mun päälle... Aivoni muuttuvat sellaiseksi lämpöisenpehmeäksi mössöksi, kun joudun biologian luokkaan. Se on ihan kamalaa.” Tiffany puheli pudistellen samalla päätään, sillä ei kyennyt ymmärtämään, miten jotkut saattoivat väittää, että biologia olisi edes siedettävää, saati helppoa. Toki, se oli aivan yksilökohtaista, mutta silti!
Innokkaasti hän nyökkäsi toisen kertoessa olevansa kolmannella. Tytön mieleen välähti hetkellisesti ajatus, että hän voisi kenties kysyä, osaisiko toinen ollenkaan biologiaa, koska ei tuntenut ketään, tai ei ainakaan tiennyt tuntevansa ketään, joka olisi osannut. Mutta nopeasti Tiffany työnsi sen ajatuksen pois, sillä hänellä ei olisi vähäisintäkään aikomusta ruveta rääkkäämään itseään millään biologian tukiopetuksella. Ehkä asia voisi olla hieman eri, jos olisi oltu vähän lähempänä kokeita…

Valokuvausta? Tummiin silmiin syttyi utelias pilke, kun Tiffany innostui kuulemastaan. Valokuvausta! Toinen oli siis ainakin jollain muotoa taiteellinen. Olihan valokuvaaminenkin taidetta. Itse asiassa sitä arvostettiin aivan liian vähän. Useimmiten muut huomattiin ainoastaan kynistä tai siveltimestä lähtöisin olevan taiteellisuus, mutta valokuvaus unohtui kokonaan. Ja no, pakko kai hänenkin oli myöntää, ettei yleensä ollut mikään valokuvaajien innokkain fani. Mutta kaipa tytöllä oli syytä olla vähän kateellinen, kun toinen osasi kuvata. Olisi hänkin halunnut osata.
”Käyn nykytanssitunneilla, leikin koirani Pradan kanssa, shoppailen, hengailen ystävien seurassa, en mitään sen kummempaa.” Tiffany kertoili ja hymyili.

Oli oikeastaan helpottavaa kuulla, kun toinen sanoi, ettei tätä haitannut, vaikka hän puhuikin. Väitti sen olevan piristävää eikä aasialaissyntyinen osannut muuta kuin uskoa. Ehkä se olikin piristävää? Oliko hän piristävä? Hassu ajatus… Mutta ei kai siinä mitään vikaakaan ollut.
”No jaa. Inhoan hiljaisia hetkiä, joten kaipa mä olen aika puhelias.” neitokainen myönsi ja naurahti vähän.
Kulma kohosi aavistuksen Stefanin sanojen myötä. Hänen vastakohtansa?
”Vastakohtani? Et ole mikään rikas… Et harrasta nykytanssia tai yöllisiä pitkiä nettishoppailusessioita. Et ole koukussa kevytkokikseen, etkä omista sellaista pientä karvapalleroa, joka on nimetty lempilaukkumerkkisi mukaan. Et kikattele väärissä paikoissa ja saa paheksuvia silmäyksiä biologianopettajalta. Sitäkö tarkoitat?” Tiffany kysäisi vitsaillen.
”Millainen vastakohtani sä sitten olet?” hän tiedusteli hymyillen, vaikka tajusikin oman kysymyksensä typeryyden.
”Oletko muuten jostain muualta? Puheesi kuulostaa siltä, ettet ole ihan täältä kotoisin.” tyttö uteli vielä perään.

Stefan ei voinut olla naurahtamatta tytön kertomukselle biologian luokkaan menosta. Ilmeisesti Tiffany ei sitten tajunnut mitään kyseisestä aineesta, eikä vaikuttanut siltä, että tuo edes halusi tajuta jotain. Hän kyllä sieti biologian tunteja, ihan siinä missä melkein kaikkea muutakin. Journalismi oli kuitenkin sellainen aine, josta hän jaksoi olla kiinnostuneempi kuin mistään muusta aineesta, pääsihän siinä aina silloin tällöin kuvaamaan kaikkea hauskaa ja se oli ehdottomasti parasta.
"No, eihän kaikki aineet tietenkään sovi jokaiselle," Stefan lausahti, ennen kuin lappasi lisää ruokaa suuhunsa. Sitä mutustellessaan hän ehti pohtia tarkemmin journalismin kurssia. Se oli saanut hänet pohtimaan, josko kyseinen ala olisi hänen tulevaisuutensa. Ei hän mitään mielekkäämpääkään keksinyt, joten sitä sieti harkita. Ja olihan se kai jo aika miettiä tulevaisuutta, kun oli viimeinen vuosi Astonissa menossa.

"Ai jaa," Stefan tokaisi kuultuaan tytön harrastuksista. Kyllä kai sen osasi jo toisen ulkonäön perusteella sanoa, että tuo harrasti liikuntaa. Ei kai kukaan muuten pysynyt tuon näköisenä? Tai, ehkä jotkut pysyivät. Ainakin laihoina. Olihan hän itsekin siitä laihimmasta päästä, mutta hänellä ei sitten ollut kuitenkaan lihaksia juuri ollenkaan, ainakaan näkyviä ja voimaa sisältäviä. Se ei kuitenkaan häntä haitannut. Ei hän halunnut olla mikään lihaskimppu, jonka perässä kaikki tyttöset sitten juoksentelisivat.

"Lähinnä tarkoitin sitä, kun mä olen näin hiljainen ja sä taas et. Mutta kyllä toikin aika hyvin paikkansa pitää. Kevytkokis ei ole ollenkaan mun juttu."
Stefan piti itseään oikeasti ihan tytön vastakohtana. Hän oli hiljaisuuden lisäksi vielä hyvin huomaamaton ja vieläpä melkolailla varaton, ainakin jos vertasi Tiffanyyn. Sillä kuitenkaan ei ollut paljoakaan merkitystä. Hän oli ihan tyytyväinen elämäänsä, ainakin suurimmaksi osaksi.
"Oon Ruotsista," Stefan vastasi. "Muutettiin tänne suunnilleen kolme vuotta sitten."

Hän nyökkäsi myöntelevästi ilmaistakseen, että oli hyvinkin samaa mieltä toisen kanssa. Jep, oli totta, ettei kaikki aineet todellakaan sopineet jokaiselle, vaikka aina löytyi niitä neroja, jotka handlasivat joka ikisen aineen, jota koulussa oli tarjolla. Ei kai Tiffany niitä neroja varsinaisesti kadehtinut, mutta olisihan se nyt aika hienoo päästä erinomaisin arvosanoin lävitse jokaisesta kouluaineesta. Ainakaan silloin kukaan ei voisi nyrpistellä nenäänsä hänen todistukselleen. Ei sillä, että kyseisellä asialla oikeasti mitään väliä oli, Tiffany ei kovinkaan usein välittänyt arvosanoistaan, kunhan ne vain pysyivät tarpeeksi korkealla, että pääsisi lävitse ja olisi edes jotain mahdollisuutta suunnata sitten jossain vaiheessa lukion jälkeen jonnekin muualle.

Tummatukkaisen hymy muuttui melkein virnistykseksi pojan tokaisun kuullessaan. Eipä Tiffany ollut mitään sen kummempaa kommenttia harrastuksiensa suhteen edes odottanut. Harvoin pojat innostuivat puhelemaan viimeaikaisista uusista ostoksista, etenkään Stefanin kaltaiset sellaiset. Totta kai tyttö osasi olla myös poikien kanssa kaveri, mutta silloin täytyi miettiä huomattavasti enemmän, mistä sitä oikein kannattikaan puhua. Mutta ei neitokainen oikein omista harrastuksistaan voinut valehdella.

Huvittunut naurahdus kantautui tyttösen huulilta toisen selittäessä, mitä oikeastaan oli sanoillaan tarkoittanut. Mutta, onneksi neitokainen ei ollut tosiaan onnistunut luulemaan väärin. Ties vaikka Stefan olisikin ollut kevytkokiksen maailman suurin fani!
”Osaan mä kyllä hiljaakin olla...” Tiffany huomautti hymyillen niin, ettei toinen ainakaan erehtyisi luulemaan hänen loukkaantuneen.
”Se vain on yleensä kovin tylsää.”

Tummanruskeissa silmissä pilkahti innostus. Ruotsista! Hän ei ollut koskaan ollut Ruotsissa, Eurooppaa neiti tunsi suurimmaksi osaksi vain Ranskan osalta. Hetken pohdittuaan tyttö päätteli Ruotsin olevan aika pohjoisessa, edes sen verran hän osasi maantietoa.
”Vau”, hän totesi innostuneena.
”Siellä taitaa olla tosi erilaista kuin täällä, vai mitä?” Tiffany ei voinut olla kysymättä pyöritellessään salaattia haarukallaan.

# En ymmärrä, miten olen voinut olla huomaamatta tätä. Anteeksi kesto! #

Stefan oli kyllä ehtinyt pelästyä, että tyttö kuvittelisi hänen toivovan tuon hiljenevän totaalisesti. Ei hän sitä halunnut. Sitten häntä olisi vain ujostuttanut ja hermostuttanut entistä enemmän. Se olisi ollut lähes sietämätöntä. Pelkästään se, että joku nätti tyttö istui kahden kesken hänen kanssaan koulun ruokalassa, oli tarpeeksi aiheuttamaan ujoutta ja kaikkea muuta sellaista. Miten jotkut osasivat näyttää niin coolilta joka tilanteessa? Niin kuin vaikka jotkut urheilijat? Ja varsinkin kaikki pahat pojat. Stefanista tuntui, että sellainen oli hänenlaiselleen ihmiselle täysin mahdotonta. Ehkä joskus oli mahdollista näyttää samalta, miltä kaikki leffasankarit näyttivät? Kovin usein sitä ei kai tavalliselle tallaajalle kuitenkaan tapahtunut. No, saattoi hyvin käydä niin, että häntä jonain päivänä onnistaisi ja hänestäkin kuoriutuisi esiin joku maailmanpelastaja. Ei ehkä mikään James Bond, mutta jotain sen suuntaista. Ainakin sellaisesta oli joskus ihan mukava haaveilla.

"Niin, kai se joskus on tylsää," Stefan totesi. Tylsää tai ei, hiljaisuus oli paljon enemmän hänen juttunsa kuin äänessä oleminen. Hänestä se ei kuitenkaan ollut tylsää, vaan typerää. Kyllä hänkin osasi jossakin seurassa esittää puheliasta, mutta se vaati liikaa ponnisteluja, eikä hän aina viitsinyt edes yrittää. Sitten hän vaikutti kaikkien mielestä tylsältä ja ankealta tyypiltä, juuri sellaiselta, johon kukaan ei halunnut tutustua erityisen innokkaasti. Alkoi jo tuntua ihmeelliseltä, että Tiffany jaksoi noin pitkään istua samassa pöydässä hänen kanssaan, kun hän kerran vastaili niin lyhyesti kaikkeen ja varmasti vaikutti ihan niin hölmöltä kuin kuvitteli olevansa.

Stefan ei tajunnut mitä intoilemista oli Ruotsissa. Olihan se tietysti upea paikka ja varsin viihtyisä. Kotoisampi. Siellä oli ollut mukava asua. Joskus hän edelleen ikävöi entistä kotia, mutta kyllä hän ihan hyvin Amerikassakin viihtyi. Hän oli saanut siellä uusia kavereita, joita ei olisi koskaan muuten tavannut. Jos hän lähtisi takaisin Ruotsiin, hän ei näkisi kaikkia ihania ihmisiä enää niin usein. Mutta no, samalla tavalla se juttu oli mennyt toisinkin päin. Ruotsiin oli jäänyt ihmisiä, joita ilman hän ei uskonut voivansa edes elää.
"No, onhan siellä erilaista. Kielikin on erilainen. Eikä siellä ole niin isoa ja paljon ihmisiä," Stefan selitti, jatkaen sitten syömistään.

Hiljaa oleminen oli melkein aina Tiffanyn mielestä tylsää. Totta kai oli ihmisiä, jotka olivat enemmän hiljaa ja taasen niitä toisia, jotka olivat suurimmaksi osaksi äänessä (kuten esimerkiksi tämä neiti), mutta silti. Brunette vältteli henkeen ja vereen hiljaisia hetkiä, ne saivat hänet tuntemaan itsensä jollain tavalla epäonnistuneeksi, kun ei mitään kunnollista keskusteluakaan saanut aikaiseksi. Nyt oli toki hieman erilaisempi tilanne, mutta silti. Jokin toisessa kiinnosti häntä, Ehkä se olikin juuri se pikkuseikka, ettei Stefan puhunut paljoa. Tiffany kenties otti sen eräänlaisena haasteena, hän halusi saada pojan puhumaan. Ei vain pieniä lauseita, vaan ihan kunnollisia keskusteluja. Tai jotain sinne päin. Eikä tummatukka ollut sellainen, joka antoi nopeasti periksi, vaan kaikkea muuta. Hän rakasti haasteita, ainakin silloin, kun haaste ei tuntunut olevan liian ylivoimainen. Vaikka olihan se hienoa tehdä mahdottomasta mahdollista.

Vaaleatukka ei näyttänyt oikein ymmärtävän, miksi Tiffany innostui kuullessaan Ruotsista. Minkäpä tyttö sille olisi voinut, että oli niin kovin utelias? Kaikki uusi tuntui aina herättävän hänen mielenkiintonsa, ainakin silloin, kun se ei nostattanut mitään kamalia tuntemuksia, inhoa tai pelkoa tai sellaista. Eikä Ruotsia voinut pelätä. Ainakaan luultavasti. Vaikka se taisikin olla melko pohjoisessa. Ja kaukana. Ja kaikkea. Tavallaan se oli ehkä pelottavaakin, mutta ehdottomasti sika kiehtovaa. Erikoiset maat olivat aina kiehtovia. Ja yleensä Eurooppalaiset maat olivat aivan erilaisia kuin Yhdysvallat.
”Niin”, Tiffany totesi, kun ei keksinyt mitään sen enempää.

Hän työnsi haarukallisen salaattia suuhunsa ja pyöritteli nilkkaansa hieman mietteliäänä. Hänen teki mieli kysyä paljonkin Ruotsista, mutta ei oikein osannut päättää, mistä ihmeestä olisi aloittanut.
”Puhu mulle jotain… siis ruotsiksi. En ole koskaan kuullutkaan ruotsinkieltä, saati sitten että joku ruotsalainen puhuisi sitä. Se kuulostaa varmaan ihan hassulta…” Tiffany arveli.
”Mutta jooko? Ihan mitä vain?” hän pyysi sitten nopeasti.

Mitä hän sanoisi ruotsiksi? Sekin piti miettiä tarkkaan, ettei hän sanoisi mitään, mikä kuulostaisi liian typerältä. Eikä hän voinut sanoa mitään, mikä tarkoitti jotain typerää. Mieluummin hän olisi jättänyt oman äidinkielensä puhumisen perheen keskuuteen, mutta ei hän kehdannut kieltäytyä. Mitä tyttö edes olisi ajatellut, jos hän ei olisi suostunut puhumaan ruotsia? Olisiko tuo kenties luullut, että hän ei osannutkaan kyseistä kieltä?
"Jag heter Stefan och jag talar svenska," poika sitten sanoi, kun ei keksinyt mitään fiksumpaa. Oli oikeasti tosi ärsyttävää olla ujo. Jos olisi ollut mahdollista, hän olisi voinut siepata pienen määrän Tiffanyn puheliaisuutta ja lahoittaa puolestaan omaa hiljaisuuttaan tälle. Nyt vaikutti siltä, että tyttö oli ehkä liiankin puhelias. Ei se niin ollut. Oli kai parempi puhua kuin olla aina hiljaa.

"Se tarkoitti, että minun nimeni on Stefan ja puhun ruotsia. Kuulostiko hassulta?" Stefan kysyi. Ehkä se kuulosti, ehkä ei. Hänen omissa korvissaan ruotsi kuulosti aina mukavalta, olihan hän tottunut puhumaan sitä päivittäin. Kotona puhuttiin ruotsia, samoin hän keskusteli Facebookissa ruotsiksi kavereidensa kanssa. Paitsi ei kaikkien kavereidensa kanssa, koska joitain ei kyseisessä paikassa koskaan näkynyt.
"Osaatko sä puhua jotain vieraita kieliä?" Stefan kysyi. "Jotain muuta kuin englantia tai ranskaa? Jotain vähän erilaisempaa?" Stefan yllättyi itsekin äkillisestä kysymystulvasta ja hiljeni taas. Hän ei ollut tottunut puhelemaan niin reippaasti, ei ainakaan nättien tyttöjen tai komeiden poikien seurassa. Silloin häntä jännitti aina tavallistakin enemmän, eikä se ollut ollenkaan hauskaa.

Stefan keskittyi hetkeksi ruokansa syömiseen. Hänen lautasensa alkoi jo tyhjetä. Mikään kiire hänellä ei kuitenkaan ollut. Hän ei nimittäin halunnut vielä mennä käytävälle norkoilemaan ja sitä paitsi, olihan Tiffanyn seurassa toisaalta ihan hauskaa. Ainakin tyttö jutteli niin paljon, ettei hänen tarvinnut juuri muuta tehdä kuin kuunnella. Sellainen sopi hänelle oikein hyvin. Se ei ehkä ollut kovin fiksua, mutta nyt hän ei jaksanut ajatella sellaista pikku seikkaa.
"Mikä tunti sulla on seuraavaksi?" poika sitten kysyi, eikä muistanut lainkaan, oliko kyseinen asia jo tullut puheeksi vai ei. No, jos he olivat asiasta puhuneet, niin hän oli ollut typerä ja unohtanut tytön vastauksen.