I don't know why every line ends in rhyme

// vapaa peli

Helen Rogers laahusti kirjastoon kuluttamaan hyppytuntiaan, hänellä olisi 45 minuuttia aikaa lukea jotakin mielenkiintoista kunnes kidutus taas alkaisi, tällä kertaa biologian tunnin merkeissä.
Hän oli juuri edellisenä iltana saanut luettua kahdeksannen Kay Scarpetta -romaanin, nyt hän haluaisi katsoa olisikohan yhdeksännes paikalla. Jos ei olisi, ärsytyskynnys varmasti joutuisi taas koetukselle.
Kulkiessaan kirjastonhoitajan pöydän ohitse, Helen moikkasi rouva Sterniä, tytöstä oli aina yhtä hauskaa kun kirjastonhoitaja vastasi hänen tervehdykseensä epäilevästi mulkoillen.
Rokkari suunnisti suoraan oppikirjojen ohitse, romaanien luokse. Romaaneja ei ollut paljoa, mutta kiitos hänen lempikirjailijansa suuren suosion, näitä dekkareita kyllä löytyi.

Helen pysähtyi C:n kohdalle, sormet kiisivät Cornwellin romaanien päällä, kunnes hän löysi etsimänsä opuksen. Kirja oli hieman paksumpi mitä edeltävä romaani oli ollut, senkin lukemiseen oli kulunut useita viikkoja, Helen ei ollut kovinkaan nopea lukija, koska aikaa lukemiseen ei yksinkertaisesti riittänyt yleensä muulloin kuin myöhään illalla, juuri ennen nukkumaan menoa.
Helen laski kirjan yhdelle kirjaston pyöreistä pöydistä ja istuutui pöydän ääreen. Hän voisi uppoutua Syttymispisteeseen hetkeksi ilman häiriöitä, kirjastossa ei tällä hetkellä ollut kovinkaan montaa ihmistä, mikä ilahdutti Heleniä.

Rokkari alkoi lukea, mutta jo parin minuutin kuluttua kirjaan keskittyminen häiriintyi, sillä Helen potkaisi vahingossa jalkojensa viereen laskemansa laukun nurin ja sieltä vyöryi kaikki mahdollinen ulos. Syvään huokaisten Helen polvistui lattialle, pinosi ensin opiskelumateriaalit takaisin laukkuun ja huomasi sitten, että hänen välipalansa oli karannut suoraan yhden hyllykön alle.
Helen ryömi niin lähelle hyllyä kuin vain pystyi ja kurotteli omenaansa. Touhu näytti ulkopuolisen silmin varmastikin hyvin hupaisalta, tyttö takapuoli pystyssä pyydystämässä omenaa.

Kris nilkutti kirjastoon – oikeasti kapteenin ei olisi tarvinnut edes olla koululla sinä päivänä. Pojan äiti oli lähdössä viemään yhtä tilan oreista näyttelyyn Wisconsiniin viikonloppuna, ja koska Audrina tarvitsi apua orin kanssa ja kahden ottelun mittaisen pelikiellon saaneella Krisillä ei ollut muutakaan – joten hän lähtisi Wisconsiniin viikonlopuksi. Näyttelyyn lähteminen oli vesittänyt Krisin suunnitelmat biologian aineen kirjoittamisesta. Nyt hänen pitäisi tehdä se viikolla ja kanadalainen tiesi saavansa tarvittavan materiaalin kirjastolta – siksi hän oli ajanut vapaa-ajallaan kouluun asti.
Itse näyttelyyn lähteminen ei haitannut, Kris ei varsinaisesti ollut hevosmiehiä, mutta Letangina oli kyllä käynyt näyttelyissä ennenkin – ei hän täysin vieraalla maalla olisi, hän tiesi miten homma toimi. Sitä paitsi ori ei ollut vielä tottunut trailereihin, Audrina oikeasti tarvitsi apua hevosen lastaamisessa. Krisiä ei siis raahattu mukaan vain vahtimaan oria kun Audrina kiertäisi näyttelyä. Sitäkin toki tapahtuisi – PR:ksi se nainen sitä kutsui, mutta oikeasti se oli vain juoruamista muiden alan ihmisten kanssa. Ja paikalla olisi muitakin Letangin kasvatteja, niiden hevosten näkeminen saattaisi herättää muistoja. Kris oli kuitenkin paljon enemmän tekemisissä hevosten kanssa kuin ihmiset luulivat. Useimmat olettivat, ettei hänellä ollut aikaa jääkiekolta.

Nilkka vihoitteli painon alla Krisin hakiessa oikeaa hyllyä. Hän kävi kirjastossa aivan liian harvoin pystyäkseen luottamaan valokuvamuistiinsa oikean hyllyn suhteen.
Kris oli joutunut penkille tappelun takia, muttei ollut loukannut nilkkaansa siinä – se urheiluvamma oli ratsastuskentältä, ei kaukalosta. Ilman pelikieltoa hän olisi siis kuitenkin mennyt Wisconsiniin, kun sillä nilkalla ei pelattu.
Alan ihmiset halusivat usein tuoda esteratsunsa Audrinalle valmennettavaksi – nainen oli lopettanut kilpailun lähes kymmenen vuotta sitten, mutta tällä oli vielä nimeä alalla. Nainen oli tuonut hyvin lahjakkaita hevosia kentille ja oma tytärkin oli erittäin lahjakas. Letangeilta lähtöisin olevia nuoria hevosia Audrina ottikin vastaan, mutta vaan väliaikaisesti. Nainen oli kuitenkin ensisijaisesti kasvattaja, ei valmentaja. Eihän hän edes valmentanut omaa tytärtään.
Eräs nainen oli kuitenkin välttämättä halunnut tuoda 5-vuotiaan tammansa Audrinalle. Kieltämättä astutukseen oli lainattu yhtä Letangin oreista, mutta ei se tietenkään tehnyt tammasta heidän kasvattiaan. Kyseinen nainen oli kuitenkin inttänyt, lahjonut ja kerjännyt kunnes Audrina oli ottanut hevosen. Audrinan aika ei ollut kuitenkaan riittänyt, joten Kris oli saanut liikuttaa tamman. Taitoa löytyi kuitenkin sen verran, että hän sai kyllä hevosen liikkumaan esteillä. Tamma oli kuitenkin osoittautunut erittäin kovapäiseksi – hevonen oli kieltänyt kahdesti ja toisella kerralla Kris ei ollut enää pysynyt vauhdissa mukana. Maankamara oli ollut kieltämättä kova, mutta hän oli ollut iskussa onnekas. Ei se siltä ollut kentän pohjalla tuntunut kun Kris opetteli hengittämään uudestaan, mutta hän ei ollut kuitenkaan pudonnut itse esteen päälle tai jäänyt hevosen jalkoihin. Kylki oli mustelmilla ja nilkka oli tärähtänyt iskussa sen verran, ettei hän pystynyt astumaan kunnolla, mutta mikään ei ollut rikki.

”Mitä sä teet?” Kris oli kuitenkin kävellyt liian pitkälle – vieras tyttö oli vienyt kapteenin huomion ennen kuin tämä oli ehtinyt kääntyä ympäri. Olisihan se pitänyt arvata että tyttö selvästi etsi jotain hyllyn alta. Ehkä Kris oli kuitenkin kolauttanut päänsä pudotessaan.
Kris meinasi jo kysyä tarvitsiko tyttö apua, mutta tajusi ettei se olisi fiksua – sillä nilkalla hän ei pääsisi enää ylös jos alkaisi konttaamaan lattialla. Nytkin nilkka kiukutteli siihen malliin, että Krisin oli pakko istua pyöreällä pöydällä ollakseen laskematta liikaa painoa vasemmalle jalalleen.

Helen säikähti ääntä joka yht'äkkiä kuului hänen vierestään. Tyttö yritti nousta samantien ylös, mutta onnistui lyömään päänsä hieman kirjahyllystä ulkona olevaan tiiliskiviopukseen.
"Auh!" Helen ulvahti, hieraisi toisella kädellään päätään ja vilkaisi sitten puhujaa kohti. Tytön kulmakarvat kohosivat hieman hänen älytessään että miehen ääni, joka hänelle oli puhunut, kuului nuorukaiselle jonka klikeistä piittaamaton Helenkin tunnisti.
"Omena karkas tonne", tyttö vastasi typerästi osoittaen hyllykön alle toisella kädellään. Hän oli kuitenkin saanut pyydystettyä omenansa takaisin, joten ruskeaverikkö nousi ylös lattialta kykistelemästä ja istuutui takaisin paikalleen pöydän ääreen.

Helen oli hieman pyörällä päästään, hän tiesi hyvin, että Kris Letangin perheellä oli hevosia, kuten Rogerseillakin. Helenin perheellä vain oli lähinnä laukkaratsuja ja näyttelyhevosia, mutta tyttö itse kilpaili satunnaisesti hevosillaan myös muissa lajeissa, Piagalla lähinnä askellajikilpailuissa, mutta Caralla hän oli kokeillut myös estekilpailuja, ei tosin mitenkään loistavalla menestyksellä. Helen tiesi Krisin sisaren Aubreyn jotenkin kilpailuista, muttei ollut tutustunut tähän paremmin.
Rokkari oli myös kuullut, että Krisin äiti kasvatti hevosia, kuten myös Helenin isä. Sophie -äiti oli myös vuosien varrella innostunut miehensä harrastuksesta ja haaveilikin nyt omasta rodustaan miehensä quartereiden ja tennesseewalkereiden rinnalle, mutta toistaiseksi uuden hevosrodun edustajaa ei oltu saatu Rogersien tilalle. Helen itse piti kyllä isänsa valitsemista roduista, mutta hän oli jokseenkin jo kyllästynyt laukkahevosiin joiden parissa oli kasvanut koko ikänsä. Tyttö oli kyllä taitava ja kärsivällinen treenaaja, hevoset menestyivät hyvin Helenin käsittelyiden jälkeen. Hän ei kuitenkaan itse ollut ratsailla virallisissa kilpailuissa, vaan heillä oli palkatut jockeyt. Tilanne hieman harmitti Heleniä, mutta sentään hän sai esittää perheen toisen hevosrodun yksilöitä näyttelykehissä.

"Mitä sä kirjastossa? Eikö sun pitäis olla kuntosalilla tai jossain?" Helen uteli hetken hiljaisuden jälkeen urheilijanuorukaiselta, joka parhaillaan istuskeli samalla pöydällä missä Helenin kirjakin lojui avonaisena.
Helen seurasi aika vähän jääkiekkoa, hän piti enemmän jalkapallosta, eritoten soccerista. Sitä hän oli joskus naperona pelannut itsekin, mutta oli lopettanut pelaamisen jo ennen kymmentä ikävuottaan innostuttuaan enemmän judosta. Tietysti myös hevoset olivat alkaneet viedä enemmän varttuvan tytön aikaa, joten mahdollisuuksia useisiin muihin harrastuksiin ei juuri ollut.

Tietenkin tyttö säikähti ja löi päänsä. Tilanteen olisi kieltämättä voinut hoitaa paremminkin. Varovaisemmin ja hienotunteisemmin. Tyttö kuitenkin vaikutti olevan täysin kunnossa, joten Kris ei viitsinyt takertua tapahtumaan sen enempää. Edes sen verran että olisi pahoitellut säikäytystä ääneen. Karanneeseen omenaankaan kapteenilla ei ollut mitään sanottavaa. Olihan hän itsekin jo tajunnut että tyttö etsi jotain. Muutenhan lattialla konttaaminen olisi ollut hyvin outoa. Nyt syy oli ihan järkeenkäyvä. Kris olisi itse varmaan vain antanut omenan olla hyllyn alla, mutta kukin tavallaan.

Oli täysin valokuvamuistin ansiota, että Kris tunnisti tytön. Hehän (tai heidän perheensä ennemminkin) olivat saman alan ihmisiä ja San Diego ei ollut niin iso kaupunki etteivät Letangit ja Rogersit eivät voineet olla olematta tietoisia toisiaan. Kasvattajia kun olivat molemmat. Eivät he varmaan samoista ostajista kilpailleet, kun jalostivat hevosensa ihan eri lajeille. Nimi oli kuitenkin tullut vastaan. Helen itse oli täysin tuntematon, mutta niiden hevosia Kris oli saattanut nähdäkin jossain. Näyttelyissä todennäköisimmin, kun Letangit kasvattivat lähinnä estehevosia ja ravureita - heidän ja Rogersien hevoset eivät tainneet päätyä samoille kentille. Tosin Kris ei ollut yhtään mukana kisa-ympyröissä, hän olisi yhtä hyvin voinut olla väärässä. Kisojen seuraamiseen hänellä ei ollut aikaa - raviradalta Rogersien hevosia tuskin löytyi, mutta estekisoissa niitä olisi saattanutkin pyöriä. Ei Kris sitä tiennyt.
Kris osasi kyllä käsitellä sekä esteratsua että ravihevosta, mutta ei todellakaan kilpailutasolla. Kapteenilla ei ikinä olisi aikaa kisata itse, hänkun oli päättänyt panostaa jääkiekkoon. Mikä ei ollut toistaiseksi osoittautunut huonoksi valinnaksi, huomioon ottaen että hänellä oli jo MM-kulta. Innostus ratsastukseen ei kuitenkaan ollut niin suuri, että hän olisi alkanut vaihtaa lajia. Hän olisi varmaan voinut vielä kehittyä ammattilaiseksi - hänellä oli kuitenkin hyvin vahva pohja ratsastajana, mutta niin vahvaa tahtoa ei löytynyt. Veri veti jäälle. Jääkiekon eteen oli kuitenkin vuodatettu verta, hikeä ja kyyneleitä - kirjaimellisesti.

"Kuule, urheilijoidenkin pitää tehdä koulujuttuja", Kris sanoi, äänensävystä huomasi ettei kapteeni ollut oikeasti ottanut tytön sanoja pahalla. Urheilijan leima taisi tuoda mukanaan asiaan kuuluvan kohtelun. Tyttö taisi nimittäin olla oikeassa - urheilijat eivät tosiaan käyneet kirjastossa. Jotkut niistä eivät varmaan edes tehneet läksyjään itse. Urheilijana sai urheilijan kohtelun, vaikka Kris ei edustanutkaan klikkiä kovinkaan stereotyyppisesti. Eihän häntä edes sitonut kyseiseen klikkiin muu kuin jääkiekko. Hänelle ei olisi suuri vaiva kirjoittaa aineitaan itse. Hänen ÄO:nsa taisi olla ihan yhtä korkea, kuin niiden nörttien joilla kerma yleensä teetätti koulutehtävänsä. Harva sitä edes tiesi, se kun hieman rikkoi rajoja. Vaikka Kris ei ollut koskaan ymmärtänyt klikkijärjestelmän tärkeyttä. Kaipa se jollokin jotain merkitsi kun oli olemassa, mutta ei Krisille.
"Sitä paitsi mä en edes pysty kuntoilemaan just nyt", kanadalainen sanoi, valui alas pöydältä ja siirtyi läheiseen tuoliin istumaan. Paino oli ollut koko ajan oikealla jalalla Krisin liikkuessa. "Putosin hevosen selästä", kapteeni lisäsi selitykseksi.
Nilkan piti antaa levätä ennen kuin hän rasittaisi sitä taas lähtemällä tarvitsemansa opuksen perään. Siinä istuessaan hän voisi ihan hyvin jutella tytön kanssa - jos ne potkisivat hänet ulos kermasta koska hän sosialisoi "alemman kastin" kanssa, niin siitä vaan.

"Sähän olet Rogers, etkö olekin?" Tytön etunimeä Kris ei lähtenyt arvailemaan - äitinsä puheiden perusteella Rogerseilla oli kaksi tytärtä, mutta Krisille oli jäänyt hämäräksi kumpi niistä oli se nuorempi.

Krisin tokaistua että urheilijatkin tekivät koulujuttuja, Helen vastasi naurahtamalla kevyesti. Tiesihän tyttö sen, keskustelun vuoksi oli vain halunnut sanoa jotakin. Ei Helen itsekään juurikaan koulujuttuihin paneutunut, hän hädintuskin läpäisi kurssinsa. Tilalla työskentely vei hänen ajastaan niin ison osan, ettei koulutehtäville yksinkertaisesti ollut aikaa, kaikenlisäksi sekin pieni vapaa-aika mitä hänellä oli, kului korjaamolla isoveljien apuna, ei suinkaan kirjoituspöydän ääressä matematiikan parissa. Kirjastoonkin Helen tuli lähinnä vain romaanien vuoksi.
"Mitä mä olen huomannut, koulun julkimoiden läksyt tekee yleensä vähän alemman kastin edustajat. Onhan se tietysti fiksumpaa tehdä ne itse", tyttö hymyili urheilijalle, tämä ei vaikuttanutkaan aivan niin pöyhkeältä, mitä Helen oli hieman ounastellut. Ehkä hänen käsityksensä koulun kermasta oli turhan jyrkkä.

Helen seurasi miten Kris siirtyi pöydältä läheiseen tuoliin, poika selvästi nilkutti liikkuessaan, tyttö ymmärsi heti miksei nuorukainen ollut kirjaston sijasta treenaamassa. Selityskin vammaan tuli samantien.
"Aijaa, hö. Aika ikävää. On sitä itekkin tullu tiputtua hevosen selästä turhankin monta kertaa... Ei vakavasti tosin, paitsi siinä joskus 12vee, käsi murtui. Sen jälkeen oon lähinnä saanu mustelmia ja puremia", tyttö nosti hieman kevyen nahkatakkinsa hihaa ja paljasti pienet puremajäljet käsivarrestaan.
"Puolivuotias orivarsa, vähän ärhäkkä", Helen virnisti ja vetäisi takinhihansa alas.

Krisin tiedustellessa oliko rokkarityttö kenties Rogers, Helen nyökkäsi tyytyväisenä siitä, että nuori urheilija tiesi edes hänen sukunimensä.
"Jep, Helen Rogers. Mun sisko Suze on enemmän kilpaillut ja niittänyt nimeä kentillä, mutta nykyään se asuu Lincolnissa miehen ja parin kakaran kanssa... Heposet ei enää kiinnosta", Helen kertoi, samassa häntä alkoi ärsyttää oma lörpöttelynsä. Tuskimpa Krisiä kiinnosti missä hänen sisarensa nykyään asui.
"Sun nimeä mun on turha kysyäkään, tiedän jo", Helen hymähti, hänen äitinsä oli juuri viime viikolla höyrynnyt Aubrey Letangin menestyksestä kisoissa ja yrittänyt patistaa Heleniäkin kilpailemaan ahkerammin. Ei tyttöä kuitenkaan liiemmin kiinnostanut, jockeyna olisi ollut ihan mukavaa, muttei häntä huolittu siihen hommaan, joten kilpailut saisivat jäädä muutamiin pikku satunnaispyrähdyksiin. Hevosten kouluttaminen oli kuitenkin mukavampaa, ainakin siihen asti kun hän saisi unelmiensa hevosen. Sitten hän ehkä haluaisikin menestyä...

”Totta”, Kris hymähti, oikeassahan Helen oli. Krisillä ei kyllä ollut mitään syytä ruveta puolustamaan kerman toimintatapoja, kun ei itse toiminut samalla tavalla. Saman tekevää se hänelle oli miten ne opiskelunsa hoitivat. Hänelle oli helpompaa tehdä tehtävät itse, hänen olisi pitänyt nähdä enemmän vaivaa jos olisi teetättänyt läksynsä jollakulla muulla. Mikä oli kyllä puhtaasti älykkyysosamäärän ja valokuvamuistin ansioita – ilman niitä Kris olisi saattanutkin taipua kerman tavoille. Ei hänellä nytkään ollut aikaa opiskella – ehkä hänen prioriteettinsa olivat täysin vääristyneitä, mutta ei se häntä haitannut. Ammattiura jääkiekossa ei varsinaisesti vaatinut hyvää koulumenestystä. Toki pelaaminen yliopiston edustusjoukkueessa vaati luonnollisesti sisälle pääsyä, mutta taidonnäytteet siinä ensisijaisesti ratkaisivat. Maajoukkueeseen pääseminen 16-vuotiaana painoi paljon, etenkin kun Kris oli tehnyt kisoissa muutakin kuin lämmittänyt vaihtopenkkiä. Toki hän oli saanut paremman pelipaikan ja enemmän minuutteja toisen pelaajan loukkaannuttua – se oli hieman raakaa, mutta niin se toimi.
Krisin menestys lajissa ei kuitenkaan ollut koulusta kiinni. Sellainen keskiarvo ei merkinnyt hänelle niin paljon kuin se olisi voinut merkitä jollekin toiselle. Toki siitä oli hyötyä, mutta ei Kris nähnyt vaivaa asian eteen. Se oli niin helppoa, ettei hänen tarvinnut. Matalampikin keskiarvo olisi kelvannut, sillä ei ollut niin suurta merkitystä. Eihän hänellä ollut aikaakaan nähdä enempää vaivaa.
Kris ei edes käyttänyt vanhempiaan niin pahasti hyväkseen kuin muut kerman edustajat saattoivat tehdä. Siitä ei oikeasti olisi mitään apua. Toki sillä rahalla sai kunnon varusteet, mutta ei siitä kaukalossa mitään hyötyä ollut – hänen siellä piti kuitenkin pelata, ei hänen isällään mitään painoarvoa siinä olisi. Ei se hänelle pelipaikkaa toisi että hän oli Darren Letangin poika. Päinvastoin, se vain loi paineita kun isällä oli hieno ura ja saman nimen kantaminen sai ihmiset vertailemaan. Ja herra Letanghan ei itse luonut pojalleen yhtään paineita.

Kris nyökkäsi. Elävä olentohan se oli, oma luonteensa hevosella oli kuitenkin vaikka sitä kouluttaisi kuinka.
”Noita sattuu. Mulle ei ole koskaan tapahtunut mitään mustelmia kummempaa, mutta onhan niitä tullut tilalla seurattua”, kapteeni sanoi. Kyllä haavereita oli sattunut sekä ratsastajalle että hevosille. Sääriluunsa murtanut hevonen sekä tallipäällikkö olivat molemmat jo koettu näky – yhtä kivuliasta se taisi olla molemmille. Kris ratsastakin niin harvoin, että ei ollut pudonnut kuin muutaman kerran. Olo oli ollut kuin jyrän alle jäänyt ja särkyä olikin jatkunut muutaman päivän. Siihen oli syynsä – jos hänellä olisi aikaa ratsastaa, niin hän olisi varmaan vältellyt putoamista ihan yhtä paljon. Jääkiekkohan siinä kärsi jos hän loukkasi itsensä ratsastuskentällä. Jääkiekossa kun tuli otettua osumaa useasti. Ja laita oli oikeasti kova kun tuli taklatuksi sitä päin. Vaikka taklaus olisikin puhdas ja hän ottaisi sen kunnolla vastaan.
Kyllä Kris oli useasti nähty nilkuttavan koulun käytävillä, mutta kaukalosta ne kaikki olivat. Siellä olikin sitten tullut aivotärähdystä, murtuneita luita, revähdyksiä, särkyä ja mustelmia. Kyllä sitä oli aiheutettu paniikkia äidille, kun poikaa oli taas taklattu ja taas se nilkutti kotiin, jos ei sairaalaan asti joutunut. Olihan siitä saarnattu – miksei nuorinkin poika ollut voinut ryhtyä maalivahdiksi, niitäkun ei edes saanut taklata. Mutta ei, se oli hyökkääjä ja kapteenikin vielä – suoraan tulilinjalla siis. Ja vaikka massaa oli kiitettävästi, kyllä kaukalosta löytyi isompiakin kavereita.

”Joo, äiti tais puhua siitä jotain kun sun sisko lopetti. Sillä olis kuulemma ollut lahjoja”, Kris sanoi ja kohautti olkiaan. Kai se oli kaksinkertaiselta maailmanmestarilta ja olympiamitalistilta paljon sanottu ja varmaan arvostettava kommentti. Oli Audrina maininnutkin että Rogersien nuorin oli samassa koulussa, kyllä Kris oli sen tiennyt. Heleniin ei ollut kyllä tullut törmättyä ennen tätä. Tietoisesti ainakaan.
Kris nyökkäsi uudemman kerran. Hän tajusi itsekin että oli varmaan enemmän hänen äitinsä tai siskonsa ansiota että Helen tiesi pojan nimen – tuskin sillä oli mitään tekemistä urheilija-statuksen kanssa.

Krisin todettua, että tilalla tuli seurattua muidenkin loukkaantumisia hevosten parissa, Helen nyökytteli ponnekkaasti.
"Aikoinaan Suzelta murtui solisluu, lensi hevosen selästä suoraan esteen päälle... Puomit sitten kolisi niskaan. Se ei ollut hirveän kaunista. Ja kerran löysin isän tajuttomana karsinasta, hevonen oli onnistunut potkaisemaan niin, että isä oli kaatunut ja lyönyt päänsä. Onneksi ei kuitenkaan joutunut hevosen tallomaksi..." Helen muisteli ikäviä tapahtumia. Kuuluihan hevosurheiluun ikävätkin asiat hyvien ohella, mutta onneksi asiat yleensä sujuivat hyvin ja vahingoilta vältyttiin. Helen oli telonut itseään muidenkin asioiden parissa ihan tarpeeksi.

"Lahjoja? No joo. Saatto sillä ollakin, muttei kunnianhimoa... Sehän tässä tärkeintä on, täytyy haluta saavuttaa jotakin", Helen oli ärsyyntynyt sisarensa lepsuilusta, Krisin äiti oli kyllä ollut oikeassa, Suze oli ollut lahjakas ratsastaja, mutta hän ei ollut halunnut menestyä sen kummemmin. Helen oli se, jolla tytöistä oli enemmän kunnianhimoa, mutta häntä taas ei oltu siunattu erikoisilla lahjoilla. Tyttö menestyi sisunsa ja peräänantamattomuutensa avulla, hän ei ollut luonnonlahjakkuus. Ei Helenin tekemä työ ollut varsinaisesti näkyvää, ei hän saanut nimeään juuri mihinkään, kasvattajan ja kouluttajan nimien kohdalla Rogersien hevosilla komeili John Rogers, vaikka Helen tekikin ison osan hevosten kouluttamistyöstä. Tyttö ei voinut kiistää olevansa hieman katkera.
"Se mitä mä teen ei taas periaatteessa oo juuri mitään. Mutta oon luvannut itelleni että se mitä teen tulee joskus olemaan muidenkin tiedossa", rokkari mutisi hiljaa, hän ei ollut varma halusiko liiemmin purkaa ärsyyntymistään tähän urheilijanuorukaiseen, mutta ei hän ihan hiljaakaan asiasta voinut olla.

Helen mietti hetken uskaltaisiko pyytää pojalta pientä palvelusta, mutta heitti samantien varovaisuutensa nurkkaan. Turhaan hän ujosteli, ei Kris vaikuttanut torjuvalta.
"Mä oon miettinyt että haluaisin käydä teidän tilalla, mutten oo oikein kehdannut vain rynnätä paikalle ja ilmoittaa että tulinpas vähän katselemaan... Teillä vaan ajateltaisiin että tulin nuuskimaan kilpailijaa", Helen virnisti. Tyttöä kiinnostivat lähinnä tilan ravihevoset, hän seurasi melko ahkerasti raviurheilua televisiosta, paikan päällekin hän joskus satunnaisesti pääsi katsomaan. Unelmissa on siintänyt oman ravihevosen hankintakin. Ajatuksen esittäminen perheelle vain ei ollut tuottanut toivottua tulosta, vanhemmat olivat vastustaneet ravurin hankintaa, he eivät olleet kiinnostuneet siitä hevosurheilun haarasta. Veljensä Joeyn ja Stephenin Helen oli saanut innostumaan asiasta ja he olivatkin kolmistaan hieman suunnitelleet josko hevosen ostaminen yhdessä olisi ollut mahdollista. Heillä ei tosin vielä ollut tarpeeksi rahaa ostaa lupaavaa hevosta.
"Jos sä voisit vähän esitellä mulle tein heppoja..." Helen hymyili toiveikkaasti urheilijalle.

”Joo, äiti saarnaa usein mulle siitä kun jääkiekko on niin väkivaltasta ja se saa pelätä mun puolestani, mutta kyllä se on ittekin säikäyttänyt mut hevosten kanssa”, Kris sanoi ja kohautti olkiaan. Kieltämättä Audrinan saarnoissa oli pointti. Jääkiekko oli erittäin fyysistä ja kyllä se touhu oli välillä oikeasti väkivaltaista. Krishän oli saanut pelikieltonsa juuri väkivaltaisuudesta ja epäurheilijamaisesta käytöksestä. Ei se koskaan kaunista ollut, eikä varsinkaan silloin kun oma poika oli kaiken keskellä. Ja taisi Audrinan huolella olla aiheitta. Kris oli kuitenkin lyönyt päänsä kahdesti – onnekseen selvinnyt molemmilla kerroilla pelkällä aivotärähdyksellä, mutta aivovaurio ei ollut kovin kaukana. Kyllä niitä pahempia juttuja oli kuultu. Toki kapteeni olisi voinut vedota siihen, ettei kukaan ollut koskaan kuollut kaukalossa. Ratsastuskentällä oltiin pudottu niskoilleen tai tultu hevosen tallomaksi niin pahasti – siihen verrattuna jääkiekko oli turvallisempaa. Ja asiasta saarnaaminen oli Audrinalta hieman tekopyhää - kyllä se nainen oli telonut sekä itseään että hevostaan. Ja teloi yhä – nuorten hevosten käsittelyssä oli riskinsä. Kouluttamattomasta hevosesta ei koskaan tiennyt mitä se tekisi.

Kris nyökkäsi.
”Mä en tietty voi puhua omasta puolestani, kun mulla ei just ole sellasta kunnianhimoa ratsastukseen. Mutta toi pätee kyllä kaikkeen urheiluun”, kapteeni sanoi. Kieltämättä poika osasi käsitellä hevosia ja kai sitä olisi voinut sanoa lahjakkaaksi kyseisten eläinten kanssa, mutta ei kukaan ollut tullut sanomaan että hän hukkasi lahjojaan kaukalossa. Toki sitä oli vihjailtu, että urheilija voisi käydä kokeilemassa ja saattaisi hyvin pärjätäkin kisoissa, mutta ei koskaan ollut tullut kokeiltua. Olisihan se hieman yhtä tyhjän kanssa, kun sitä kunnianhimoa ei ollut. Tosin Kris oli jo perusluonteeltaan niin kunnianhimoinen, että olisi varmaan saanut kaivettua sitä vaadittua tahtoa esiin. Mutta toistaiseksi se kaikki kunnianhimo oli jäällä ja pysyikin siellä. Siellä sitä tarvitsikin – 20 jätkää kisasi samoista peliminuuteista. Ne jotka eivät sitä oikeasti halunneet putosivat kyllä pois.
”Ehkä sun pitää sitten yrittää enemmän. Oletko sä koskaan kertonut tota niille?” Kris sanoi, vaikkei ollutkaan täysin varma oliko tytön mutinat suunnattu hänelle. Mutta uskoisi vain jääkiekkojoukkueen kapteenia. Siihen roolin ei päästy eikä siinä roolissa myöskään pysytty seisomalla tumput suorina. Siihen piti nähdä vaivaa. Valmentaja ei tullut kaukaloon asti, se pysyisi laitojen toisella puolella. Silloin joukkue oli kapteenin vastuulla. Se oli erittäin opettavaista. Ja välillä kapteeni kieltämättä astui valmentajan varpailla harjoituksissakin. Ei sillä että se olisi haitannut, hänhän siellä kaukalossa hääräsi – hän tiesi myös mitä siellä tapahtui.

Helenin pyyntö tuli hieman yllätyksenä, mutta Krisillä ei ollut mitään sitä vastaankaan. Ja oli paljon parempi että se tulisi sovitusti. Letangit olisivat kieltämättä hieman ihmetelleet jos tyttö olisi vain ilmestynyt heidän ovelleen ja halunnut nähdä heidän hevoset. Toki se olisi varmasti saanut nähdä hevoset, kun olisi esitellyt itsensä ja selittänyt asiansa asiallisesti. Silti se olisi outoa.
”Toki, mutta sitä pitää vähän kattoa milloin mä olen oikeesti paikalla”, kapteeni sanoi. Nilkan takia Kris saattaisi olla sivussa kauemminkin – harjoitteluaikataulu joustaisi lähiaikoina paljonkin. Pelikiellon takia hänen ei edes tarvinnut olla mukana pelimatkoilla, vaikka se olisikin solidaarisuuden nimessä ollut suotavaa. Mutta kanadalaisen aikataulusta ei koskaan tiennyt – välillä hän oli mukana harjoituksissa vaikkei pystyisikään pelaamaan. Ja mitä todennäköisimmin Helen halusi kunnon esityksen, ei pikakierrosta ennen kuin hänen pitäisi rynnätä hallille. Eikä suoraan harkoista tullut jääkiekkoilija ollut yhtään sen parempi vaihtoehto.

”Tietty me voitais periaatteessa lähteä nyt, jos mä vaan löydän mun kirjat ja sun ei pidä olla tunnilla.”

Helen oli hiljaa pojan puhuessa ja tunsi olonsa melkein vaivaantuneeksi. Hän oli juuri kertonut tuolle kaverille miten hän vielä haluaisi olla jotain. Yleensä kaikki luulivat että Helen myöntyi asemaansa eikä halunnut muuta, ei tytöllä ollut tapana ilmoittaa kenellekään että asia oli toisin.
"En mä usko että se on yrittämisestä kiinni. Mä yritän nyt jo liikaa, kaikki muu kärsii jo tästä. En ees muista milloin olisin läpässy jonkun koulun kokeen paremmin kuin rimaa hipoen", tyttö sanoi hiljaa, hän oli puhunut jo avain liikaa, mutta hän ei osannut jostain kumman syystä olla hiljaa.
"Ei ne kuitenkaan kuuntele kun kerron, ei mun paikka oo koskaan ollut missään muualla kuin vain kouluttajana josta isä vie kunniankin", tytön ääni hiljeni edelleen lauseen edetessä, katse oli painettuna alas. Ehkä hänen olisi nyt hyvä olla hiljaa, ei Krisiä voinut tälläinen kiinnostaa.
"Sori, ei todellakaan oo mun tapaista puhua näistä asioista mun perheelle saati ihmiselle jota en ees tunne", tyttö nosti katseensa nuorukaiseen ja yritti hymyillä anteeksipyytävästi. Ei hän ymmärtänyt itsekään miksi tunsi tarvetta puhua asiasta juuri nyt.

Helen oli aistivinaan Krisin yllättyvän kysymyksestä minkä tyttö esitti, mutta toisaalta, olihan yllättyminen ihan normaalia kun tuommoista kysytään. Helenille tuli hieman tunkeileva olo, mutta hän yritti torjua tunteen liimaamalla pienen hymyn naamalleen.
"Oo, kivaa. Kun kysyin, olin lähes varma ettet sä haluaisi", tyttö sanoi yrittäen hillitä kasvavaa innostusta sisällään. Hänen teki mieli ilmoittaa Stevelle että oli pääsemässä katsomaan Letangien hepoja, mutta ehkä veljelle ilmoittaminen saisi jäädä myöhempään. Olisihan se hauskempaa kertoa käynnin jälkeen ja kuvailla toiselle mitä oli nähnyt ja mihin tulokseen tullut. Hehän yhdessä hevosen aikoinaan ostaisivat, ei Helen yksin. Olihan Joeykin tietysti mukana porukassa, mutta ei hän ollut aivan niin innostunut kuin nuoremmat sisaruksensa.
Helenin mieli kiisi jo kaukana, ehkä Letangeilla olisi vihjeitä ravihevosen ostoon? Ehkä he voisivat jopa myydä hevosen?

Oli Helenin vuoro yllättyä kun Kris ehdotti että he lähtisivät heti. Tyttö mietti hetken, hänellähän olisi seuraavaksi biologian tunti, mutta se olisi kuitenkin sitten jo tämän päivän viimeinen... Ehkä hän voisi skipata sen...
"Hmm, mulla ois kyllä totta puhuen bilsaa. Itseasiassa vajaan puolen tunnin kuluttua. Mutta en mä tie, ei mun aivan pakko siellä oo olla..." Helen jätti asian hieman avoimeksi, antaen urheilijan päättää. Tämä voisi kehottaa tyttöä menemään tunnille ja siirtää hevosten katselua myöhempään tai pysyä ehdotuksessaan mennä nyt.