Are you afraid of ghosts?

//Remmi & Lex!//

Oli ilta. Aurinko oli jo laskenut ja taivas oli tumman sininen, mutta tähtien täplittämä. Kuu valaisi maisemaa kelmeällä valollaan. Kuun valossa kaikki näytti niin kumman paljon erilaiselta kuin päivällä. Varjot näyttivät mustemmilta, niissä saattoi piileskellä mitä tahansa.
Belle Berkleytä ei pelottanut kulkea pimeillä kujilla ja autioilla teillä. Nytkin hän vain poli turkoosilla pyörällään kauemmas kaupungista. Hänen määränpäänsä olisi saanut heikomman kääntymään takaisin, mutta blondia houkutti liikaa mennä taas kerran öisille seikkailuilleen. Seikkalu nimittäin olisi luvassa, vaikka mitään ei tapahtuisikaan.
Tyttö hengitti syvään raikasta ilmaa. Tämä oli ehdottomasti paras aika vuorokaudesta. Vaikka oli lauantai-ilta ja hän olisi voinut tehdä kaikkea muutakin mukavaa, niin hän oli päättänyt tehdä pienen tutkimusmatkan erääseen autioon röttelöön. Täysikuullahan sellaiset reissut piti tehdä, niin hän ainakin uskoi parhaaksi. Kummituksia ei ehkä näkyisi, mutta autiosta talosta voisi löytyä kyllä muutakin mukavaa, vanhoja lehtiä vaikkapa.

Mustaan villapaitaan ja vaaleisiin farkkuihin pukeutunut tyttö pysäytti pyöränsä tien varteen. Pihaan asti ei pyörällä edes viitsinyt yrittää, sillä nurmikko oli villiintynyttä ja pitkäksi kasvanutta. Oli siis paras kävellä.
Talo kohosi tummana ja synkeän näköisenä tytön edessä. Rakennus oli vanha, mutta melko ehjän oloinen lukuunottamatta oven hajonnutta lasia. Joku muukin oli siis käynyt joskus talossa. Bellen ei ainakaan tarvinnut nyt kokea karvasta pettymystä joka olisi seurannut siitä, jos hän ei olisikaan päässyt taloon.
Lukko napsahti auki, kun tyttö sen avasi pujottamalla kätensä rikkinäisestä kohdasta sisään. Ovesta kuului inhottava narahdus kun se aukeni ja kamala pamaus kun se meni kiinni. Ääni varmasti kantautui tielle saakka, mutta Belle ei nyt jaksanut välittää. Hän sytytti heti taskulamppunsa ja alkoi katsella ympärilleen. Pölyä oli joka puolella, hämähäkin seittejäkin oli siellä täällä. Paikka oli täydellinen, jos halusi löytää kummituksia.
Tyttö oli kuullut huhun, että talossa kummitteli. Siellä oli kuulemma joskus tehty murha ja nyt tuo raukka vaelteli siellä öisin valittaen kohtaloaan. Belle oli käynyt talossa joskus ennenkin, mutta silloin hän ei ollut nähnyt mitään. Nyt hän oli päättänyt kokeilla uudestaan, yksinään, jos vaikka kummitus pelkäsikin isompaa porukkaa. Hän ei ollut kertonut lähdöstään muille kuin veljelleen, joka ainakin tietäisi mistä etsiä jos hän katoaisi kummituksen matkaan.

((Me tulemme :D))


Lex Rawles

Lauantai-illan suunnitelmat olivat menneet ihan mönkään, noin loppujen lopuksi. Suunnitelmat olivat pitäneet sisällään olutta ensin kaverin luona, noin alkujuomingeiksi ja alkuyöstä sitten suunta kohti kaupunkia ja ehkä johonkin yökerhoon jos siltä tuntui. Oluset mukanaan Lex olikin saapunut kaverin luokse ja kaikki oli näyttänyt hyvältä siihen saakka, kunnes tuo olikin päättänyt fiiliksensä kadonneen ja jäävänsä kotiin katsomaan jotain superhuonoa kauhua. Siihen Lex oli sanonut että ei kiitos ja päättänyt lähteä, ehkä kotiin ehkä kaupungille. Ehkä johonkin. Koska Lex oli ehtinyt tällä aikaa kumoamaan kurkustaan alas kuusi kaljaa, hän ei viitsinyt hypätä Hondan satulaan ja ajaa pois. Ei, hänen piti jättää moottoripyörä pihaan ja hakea se sitten huomenna pois. Ei sillä ettäkö kuusi olutta olisi saanut pojan kummoiseen humalaan, hän ei tahtonut vain ottaa sitä riskiä että tielle sattuisi osumaan poliisi, joka saisi päähänsä puhalluttaa pojan ja siten todeta että veressä taisi olla pikkuisen liikaa alkoholia. Millä hän sitten olisi liikkunut paikasta toiseen, kerta Corvettekaan ei ollut ajokuntoinen.

Lex oli päätynyt soittamaan siis itselleen taksin. Ensin hän oli joutunut jonottamaan linjalla vaikka miten pitkään, kun kaikki linjat olivat nauhoitetun äänen mukaan varattuja ja viimein kun joku oli suonut vastata, oli tuolta sanottu jonoa olevan niin paljon, että menisi ainakin tunnin ennen kuin taksia saataisiin toimitettua.
Eihän se enää voinut olla todellista?
Poika oli lopulta päättänyt (koska ei tosissaan jaksanut katsoa jostain itsetunto-ongelmista kärsivää kaveriaan joka koitti pönkittää oloaan huonolla kauhuleffalla ja jonka yhteläisyyttä Lex ei aivan ollut keksinyt) kävellä. Luultavasti se oli nopein tapa päästä jonnekkin muualle.
Tarkistettuaan nopeasti, että hänellä oli kaikki tarvittava farkkujen taskuissa sekä ohuen nahkatakkinsa povitaskussa, oli hän sitten lähtenyt pimenevään iltaan ja pistänyt jalkaa toisen eteen.

Poika oli tuskin kävellyt edes kilometriä, kun koko ajatus tuntui huonolta. Niin miksi hän ei olisi voinut odottaa sitä tuntia, että olisi saanut taksin.. Takaisin hän ei kuitenkaan kääntyisi vaan päätti kokeilla josko löytäisi oikoreitin ja kääntyi siltä kulkemaltaan tieltä vasemmalle. Melko pian hän sai huomata oikaisevansa jonkinlaisen omakotitaloalueen läpi. Tosin omakotitaloalueesta tuli mieleen hyvin hoidetut, kutsuvan näköiset tontit ja näitä ei tosiaankaan voinut kutsua sellaisiksi. Kai siis slummi oli parempi ilmaisu. Poika tuhahti ääneen ja kaivoi taskustaan itselleen tupakan. Sytytin tiputettiin taskunpohjalle, kun sillä ensin oli saatu tupakkaan oranssin ja punaisen eri sävyillä palava pää. Huomio kiinnittyi edessä olevasta huonokuntoisesta tiestä oikealle, josta oli sekunti sitten kuulunut kovaääninnen pamaus. Se sai pojan jalat pysähtymään ja tämän kääntymään sitä taloa kohti, jonka luota ääni oli kuulunut.

Ensisilmäyksellä se näytti aivan samanlaiselta kuin tämän tien varressa muutkin harvaksellaan olevat talot. Yksinäiseltä, rapakuntoiselta ja hyvin hylätyltä. Vaikutelmaa vain lisäsi villinä rehottava piha, jonne oli kärrättä kaikkea sekalaista roinaa puutavarasta romumetalliin. Se oli varmaan seissyt siinä hylättynä jo pidemmän aikaa. Mutta ei ilmeisesti rauhassa, pojan katse oli juuri tavoittanut talon edessä, tien puolella olevan pyörän, joka kuun valossa näytti siniseltä. Se ei ainakaan näyttänyt sopivan siihen missä se seisoi, ensinnäkin se siitä kadun toiselta puolelta näytti uudelta, ainakin uudemmalta mitä yksikään esine tai tavara jota oli rehottavan ruohon seasta edes nähtävissä.
Hän mietti vain hetken ennen kuin ylitti tien ja silmäili rikkinäisen portin viereen jätettyä pyörää vähän paremmin. Ensinnäkään sitä ei oltu laitettu lukkoon. Se oli hiukan liian pieni Lexille, mutta eiköhän sillä nyt pois täältä pääsisi. Poika oli itseasiassa juuri ojentamassa tupakkaa pitelemättömän kätensä kohti pyörän tankoa, kun tuon yhteen tuon hylätyn talon ikkunasta syttyi valo. Tai no, eihän se valo koko ikkunaa valaissut, mutta kiinnitti kuitenkin pojan huomion. Vai niin, luultavasti pyörän omistava henkilö oli tunkeutunut tuohon yksinäiseen talonröttelöön. Olisi tosiaan ollut helppo vain napata pyörä ja jättää sen omistaja tekemään mitä nyt oli tekemässäkään. Sen sijasta Lex kuitenkin jätti pyörän siihen paikoilleen, veti tupakastaan savut ja lähti ylittämään rehottavaa pihaa. Ovella hän huomasi jonkun rikkoneen pienen ikkunan, josta sai pujotettua käden sisälle ja näin ollen oven avatuksi. Poika kokeili kahvaa, ovi oli lukossa, joten hän päätyi tekemään samoin mitä monet muut ennen häntä; hän siis työnsi kätensä rikotusta ruudusta sisälle, hapuili hetken ennen kuin löysi oven lukon ja sai sitten oven auki. Se päästi hirvittävän, valittavan äänen, joka sai Lexin irvistämään. Hän pujahti kuitenkin sisälle ja sai ovesta juuri kiinni ennen kuin se olisi pamahtanut takaisin paikoilleen luultavasti vedosta johtuen. Se varmaan oli ollut ääni, jonka hän oli kuullut ulos kadulle.

Poika otti jälleen imun tupakastaan ja siristi silmiään. Hänellä kesti hetken, ennen kuin hän näki pimeässä yhtään ympärilleen. Likaisista ikkunoista ei päässyt valoa sisälle juuri lainkaan ja valonmäärä oli paljon pienempi mitä täysikuun valaisemassa ulkoilmassa. Hän näki tummia varjoja, haistoi pölyltä tuoksuvan ilman ja mietti mihin suuntaan lähtisi. Niin kuin vastaukseksi kuului jostain edestä päin askelten ääniä ja kahinaa. Poika otti siis suunnakseen sen.
Hän liikkui hiljaa. Ei nyt varsinaisesti hiipinyt, mutta astui kuitenkin varovaisesti. Lattialle vuosien saatossa leijaillut pöly vaimensi askeleita
Jollain muulla olisi saattanut jonkinlaiset hälytyskellot alkaa soimaan. Olihan kuitenkin lauantai-ilta, melko myöhäinen sellainen ja paikkana joku hylätty rakennus. Kuka tälläiseen paikkaan tuli edes tähän aikaan yöstä? Pyörä oli ollut kuitenkin sen verran tyttömäinen, että kyseessä tuskin oli mikään hörhö. Vaikka olihan joku voinut sen varastaakkin. Olihan sama käynyt pojan mielessä. Lex kulki yhden huoneen poikki ja pysähtyi sitten oviaukkoon, jonka ovi oli tippunut saranoiltaan ja makasi seinän vieressä. Edessä nimittäin näkyi henkilö, joka talossa hiippaili. Tuo tosiaan piteli kädessään taskulamppua ja oli keskittynyt tutkimaan ympäristöään. Tuo näytti tutulta. Lex joutui kuitenkin miettimään hetken, mistä hän tiesi tytön. Belinda. Barbara. Bella. Belle. Viimeinen vaikutti tutulta. Tyttö kävi Astonia. Siksi tuo oli tuttu.
Tupakka vietiin taas huulille.

"Ootsä likka eksyny", Lex sanoi sitten siitä ovensuusta, samalla kun puhalsi savua ulos. Lex ei keksinyt mitään syytä minkä takia joku ränsistynyt rakennus oli vetänyt tytön luokseen lauantai-iltana.

Belle katseli seinillä olevia, pölyttyneitä maalauksia. Yhdessä saattoi erottaa nuoren tytön, joka piteli kukkakimppua kädessään. Kuva oli kaunis, hän oli ihaillut sitä viimeksikin talossa käydessään, mutta oli jo ehtinyt unohtaa kuvan ihanuuden. Hetken kuvaa tuijotettuaan, tyttö päätti, että oli jo katsellut sitä tarpeeksi sille illalle. Talossa oli muutakin nähtävää, paljon sellaista jota hän ei kavereidensa kanssa ollut tutkinut. Silloin he eivät tarkemmin ajateltuna olleet edes tutkineet tavaroita, hehän olivat vain kiertäneet kaikki huoneet ja odottaneet näkevänsä jossain jotain kummituksiin viittaavaa.
Nyt kun hän sai rauhassa tehdä mitä halusi, hän saattoi käyttää aikaa perusteellisemmin ja ehkä löytäisi vaikka vanhoja kirjeitä tai muuta kiinnostavaa. Se vasta olisi ollutkin löytö! Nuoren murhatun naisen rakkauskirjeet paljastaisivat varmasti miljoona asiaa tämän karusta kohtalosta. Nyt vain piti tutkia sitten ihan kaikki ja siihen kuluisi kyllä koko yö jos ei onni ollut suotuisa.
Tyttö asteli olohuoneen pöytää kohti. Siinä oli paljon tavaraa, erilaisia papereita ja tottakai vanhoja kaljapulloja ja tölkkejä. Röttelöä oli selvästi käytetty vääriin tarkoituksiin. Belle ei olisi missään tapauksessa juonut tällaisessa paikassa, sehän olisi ollut täysin typerää. Jos olisi nähnyt kummituksia, niin eihän sitä olisi kunnolla edes tajunnut. Ja hän todella tahtoi tajuta jos jotain tapahtui, ehkä hän peräti pääsisi puhumaan kummitukselle?

Pöydän luo päästyään Belle otti paperinipun käsiinsä. Hän puhalsi pölyt pois, mikä sai hänet aivastamaan kovaa juuri sillä hetkellä, kun ovi narahti. Tyttö ei siksi tajunnut ollenkaan, että joku oli tullut taloon, vaan jatkoi kiinnostuneena paperien tutkimista. Siinä oli vain pelkkiä vanhoja laskuja. Ehkä murha oli tapahtunut rahan takia, jos nainen vaikka oli käynyt miehelle liian kalliiksi kumppaniksi ja siksi toinen oli saanut kuolla?
Belle puisteli päätään ja laittoi paperit takaisin pöydälle, jolla ei näkynyt mitään äskeistä kiinnostavampaa. Jossain kuitenkin oli pakko olla jotain, eihän tällainen talo, jossa yhä oli huonekalut, lautaset ja kaikki, voinut mitenkään olla ilman salaisuuksia ja mielenkiintoisia asioita. Hänen oli nyt pakko saada tietää edes jotain, sitä ennen hän ei talosta lähtisi mihinkään.
Samassa Belle kuuli äänen takaanaan kysyvän, oliko hän eksynyt. Hän ei ollut edes osannut odottaa, että säikähtäisi, mutta niin vain kävi. Hän kiljaisi ja pudotti taskulamppunsa, joka kaikeksi ihmeeksi ei edes sammunut. Blondi tuijotti ääntä kohti ja erotti viimein tutulta vaikuttavan hahmon oven suussa. Sehän oli Lex, poika joka oli samasta koulusta ja kaiken lisäksi vielä joku jonka hän tunnisti. Olipa noloa! Poikaa varmaan huvitti suuresti hänen säikähtänyt ilmeensä.
Hieman sadatellen tyttö nosti taskulamppunsa maasta ja osoitti sillä sitten kohti Lexiä, varoen kuitenkin häikäisemästä tämän silmiä.
"Onko ihan pakko hiipiä tolla lailla säikyttelemässä viattomia tyttöjä?" Belle tuhahti ja mietti sitten mikä ihme oli saanut Lexin tulemaan juuri tänne. "Taidat itse olla eksynyt, vai mitä sä täällä tähän aikaan vuorokaudesta teet?"
Belle oli jo rauhoittunut pahimmasta säikähdyksestä ja tuijotti nyt uteliaana poikaa. Kai tällä olisi järkevä selitys tulolleen, mutta tyttö ei vain järkytykseltään osannut ajatella mitä se voisi olla.

Lex Martin

Itsetyytyväinen hymynkare kohosi pojan huulille, kiitos Bellen reaktion. No ei hän tahallaan ollut säikäyttänyt tyttöä, mitäs oli keskittynyt tutkimaan pöydällä lojuvia papereita, joita tuo oli vielä hetki sitten pitänyt kädessään. Oli kai ihan ymmärrettävää, että jos keskittyminen oli kohdistettu johonkin muuhun, ei välttämättä tajuttu siinä kohtaa kuulostella ympäristöä. Ja toki, olihan Lex liikkunutkin hiljaa. Tytön säikähtynyt kiljaisu oli oikeastaan huvittava. Taskulamppu lipesi tuon otteesta, tipahti kolahtaen maahan niin ette se pölläytti ympärilleen tomua, mutta pysyi kuitenkin päällä. Taskulamppuun Lex ei kuitenkaan katsonut, vaan tuijotti Belleen ja vetäisi jälleen imun tupakasta.

Se oli jo tiensä päässä ja imun jälkeen Lex antoikin sen tippua sormiensa lomasta maahan. Kengänkärki teki siitä selvää, tappoi palavan pään niin ettei se vahingossakaan sytyttäisi hylättyä röttelöä tuleen. Se kun ei varmaan olisi yhtä tupakkaa enempää edes tarvinnut.
Tällä välin tyttö oli saanut itsensä kerättyä, noukkinut taskulamppunsa maasta ja osoitti nyt valoa Lexiin päin. Poika siristi silmiään, vaikka tyttö ei osoittanutkaan valoa suoraan hänen kasvojaan kohti. Olipas huomaavaista.
'Onko ihan pakko hiipiä tolla lailla säikyttelemässä viattomia tyttöjä?', tyttö tuhahti.
"No itseasiassa oli", Lex vastasi rehellisesti ja virnisti sitten lauseensa perään, ennen kuin Belle ehti sanomaan seuraavaa lausettaan jossa yhtälailla ihmeteltiin pojan paikalla olemista.

Lex oli nojanut oikeaa olkaansa ovenkarmiin, mutta työnsi nyt itsensä irti ja liikkeelle. Astui peremmälle huoneesen, jota tyttö oli ollut tutkimassa tarkemmin. Poika antoi katseensa kiertää, mutta ei nähnyt ympärillään mitään kiinnostavaa eikä mitään sellaista mikä olisi voinut olla vaaleahiuksisen tytön mielestä kiinnostavaa, vaikka mistä Lex nyt toisen kiinnostuksenkohteista tiesi. Vaaleahiuksinen nyt vain näytti siltä että oli aivan väärässä paikassa, eikö viattomat tytöt tavanneet olla kotona ja olla.. no viattomia?

Hitaasti poika käveli tytön vierelle ja katsoi alas pöydälle, niitä lappuja joita Belle oli aikaisemmin tutkinut. Vasen käsi ojennettiin eteenpäin ja hän tarttui yhteen lappuun katsoakseen sitä tarkemmin. Näytti laskulta. Se tiputettiin kädestä ja paperi asettautui takaisin paikalleen pinon päällimmäiseksi.
"Ei kun mä en parempaa tiedäkkään kuin tällästen mörskien koluaminen", poika vastasi sitten hetkeä aiemmin esitettyyn kysymykseen, laiskahko äänensävy paljasti ettei tämä ollut tippaakaan tosissaan. Katse kääntyi taas tyttöön, jota Lex katsoi hetken aikaa ikäänkuin arvioiden. No, vaati kai rohkeutta tulla yksinän tutkimaan taloa. Luultavasti toinen etsi jotain, päätellen siitä miten tuo oli aikaisemmin liikkunut huoneessa ja katsonut tarkemmin papereita.

Belle Berkley, se taisi olla tytön kokonimi. Loppujen lopuksi se ei sanonut tälle yhtään mitään. Lex tuskin oli tytölle aiemmin edes puhunut, ei ainakaan muistaakseen. Muutaman kerran käytävillä kävellyt vastaan ja siinä se.
Käsi työntyi taskuun, josta Lex kaivoi esille tupakka-askin. Tarkasti kuinka monta savuketta oli vielä jäljellä.
"Niin että mitä me etitään?", poika kysyi samalla kun laski tupakkatilannettaan ja sai todeta niitä olevan ihan tarpeeksi. Ja ei sillä ettäkö Lexiä olisi hirvittävästi kiinnostanut tytön tekemiset saatika sitten ollut mielenkiintoa tuota auttaa siinä mitä tuo ikinä olikaan puuhaamassa, pojalla ei ollut kuitenkaan kiire mihinkään. Katse nousi taas tyttöön ja askia tarjottiin tuon suuntaan.
"Palaako?", hän kysyi ja kohotti kulmiaan. Ei hän tiennyt polttiko tyttö. Ja eikö silloin ollut ihan kohteliasta tarjota toisellekkin?

Belleä harmitti suunnattomasti oma tyhmyytensä. Miksei hän ollut voinut kuunnella tarkemmin mitä talossa tapahtui? Tosin hän oli kahistellut papereita ja aivastanut, mikä sai nyt luvan toimia hyvänä selityksenä. Eihän hän nyt mitenkään kehtaisi paljastaa, että tutki taloa niin hurmioituneena, ettei kuullut mitään, sellainenkin nimittäin oli hänelle täysin mahdollista.
Minkä takia pojankin piti vaan virnuilla tuolla tavalla? Sentään ymmärsi olla nauramatta päin naamaa, mikä oli sentään ihan mukavaa. Belle olisi varmasti marssinut tiehensä, jos olisi kuullut pienenkin naurun pyrkähdyksen.
Typerää. Muka oli pakko hiiviskellä tuolla tavalla ja yrittää säikäyttää hengiltä. Mahtoi siitä saada hyvät naurut kavereiden kanssa joskus myöhemmin. No, samapa se kai oli, jos hän vain ei itse joutuisi maanantaina koulussa kuulemaan mitään kommentteja kiljumisesta ja säikkymisestä. Eihän hän nyt yleensä tuolla tavalla pelästynyt, ehkä se johtuikin vain tästä paikasta ja siitä, että hän oikeasti odotti näkevänsä kummituksen liihottelemassa huoneesta toiseen.

Belle pysytteli paikallaan, mutta käänsi nyt taskulampun valon lattiaan, jotta poika näkisi paremmin katsoa mihin astui. Lattialla lojui ties mitä roinaa, joka täytyisi myös käydä läpi kaiken varalta. Oikeastaan huone piti käydä läpi sohvan alusia myöten, jos tahtoi olla perusteellinen. Nyt kun Lex oli tullut, niin ei hän ehkä alkaisi kuitenkaan ihan joka nurkkaa koluta, ei hän halunnut toisen pitävän itseään minään hörhönä, vaikka hän taisi sellainen olla, ainakin hyvin lievästi.
"No täähän on just parasta, mitä sitä muutakaan nyt lauantaina voisi tehdä?" Belle vitsaili. Normaalisti hän kyllä olisi lähtenyt johonkin kavereidensa tai veljensä kanssa, mutta nyt oli kirkas kuutamo saanut hänet taas innostumaan tällaisista puuhista. Ja se vasta oliskin hienoa, jos oikeasti voisi kertoa nähneensä kummituksen, vaikka kukaan ei sitä ehkä uskoisikaan. Jos hän olisi nähnyt Lexin vain vilaukselta, tai jos poika olisi ollut joku jota hän ei ollut koskaan nähnyt, hän olisi saattanut ihan hyvin jopa luulla tätä kummitukseksi. Paitsi että kummitukset eivät kai polttaneet? Niin Lex nimittäin oli tehnyt.

"No, en mä täältä kai mitään löydä. Ja en polta." Belle sanoi ja päätti sitten, että voisi kai ainakin yrittää saada pojan innostumaan kaikesta salamyhkäisestä, jota talossa vielä saattoi piileskellä. "Tai siis, aattelin vaan tutkia vähän tätä paikkaa, kun oon kuullut huhun että täällä on joskus joku murhattu. Ja sitten täällä kuulemma kummittelee."
Belle naurahti kepeästi sanojensa jälkeen. Ei hän halunnut kuulostaa siltä, että uskoi kummituksiin, se kun oli joidenkin mielestä niin typerää ja lapsellista. Lex ehkä kuului siihen porukkaan, joten ei kannattanut ottaa sitä riskiä, että saisi jonkun luulemaan häntä tärähtäneeksi tai joksikin.
"Ja tällasissa taloissa nyt voi aina olla jotain mielenkiintoisia vanhoja juttuja," tyttö sanoi vielä ja katsahti sitten tutkivasti ympärilleen, vaikka olikin jo katsonut jotenkuten jokapuolelle.

Lex Martin

Lattiatasolle oli päätynyt jos mitäkin. Kaikkea aina varmaan talon alkuperäisestä tavarasta ja sinne myös kuulumattomasta. Oli siis ihan ystävällistä Belleltä, että tuo valaisi Lexin tietä taskulampun valon kanssa, vaikka ääneen poika ei siitä kiittänytkään, se ei kuulunut Lexin tapoihin. Tyttö vastasi, että vanhojen talojen koluaminen lauantai-iltaisin oli parasta mitä saattoi olla, johon Lex hymähti tietämättä oikein oliko se huvittanut häntä vai ei. Itseasiassa jos poika olisi tiennyt tarkemmin minkä takia Belle tahtoi viettää lauantai-iltansa taloa tutkimalla hän varmasti olisi ollut huvittunut, nyt hän kuitenkin oli vain pienesti kiinnostunut, hivenen kai utelias.

'No en mä täältä kai mitään löydä. Ja en polta', Belle vastasi ja Lex veti askinsa takaisin. Ennen kuin se päätyi takaisin farkkujen taskuun, oli poika napannut sormiensa väliin itselleen tupakan. Taskusta löytyi jälleen sytytin jolla poika sai tulta tupakkaan, ja hetken aikaa liekin palaessa se valaisi tämän kasvot melko aavemaisesella tavalla. Mutta vain hetkeksi. Sytytinkin löysi tiensä takaisin. Lexillä oli paha tapa polttaa ketjussa, kun hän oli vähänkin juonut jotain mikä piti sisällään alkoholia. Vaikkakin kuuden kaljan aiheuttama pieni nousuhumala oli kadonnut viimeistään kävellessä.
Saatuaan tupakkansa palamaan ja vedettyään siitä ensimmäisen imun, hän keskittyi kuuntelemaan Belleä, joka oli sittenkin päättänyt kertoa lisää syystään olla siellä. Tupakka roikkui pojan suupielessä ja tämä kohotti toista kulmaansa kysyvästi. Vai murhamysteeriä tässä oltiin selvittämässä ja ehkä etsimässä todisteita paranormaaliin toimintaan.
Lexiltä pääsi eräänlainen huvittunut tuhahdus, samalla kun hän nappasi tupakan taasen sormiensa väliin.
Hän olisi siihen kohtaan voinut heittää vaikka mitä. Ja osa heitoista olisi voinut olla vaikka kuinka tylyjä. Lex itseasiassa oli jo aukaissut suunsa ilmeisesti sanoakseen jotain, kun kesken kaiken muutti mielensä ja imi savua keuhkoihinsa.
Tytön kepeä naurahdus oli vähän viitannut siihen suuntaan, että tuo piti itsekkin touhujaan vähän outona, niinkuin ei normaalisti olisi kuvitellutkaan tekevänsä mitään sellaista. Tosin eihän Lex voinut tietää mitä tyttö tosissaan ajatteli tai mitä tuo tosissaan normaalisti teki.

Ja kun Lex vain oli hiljaa tyttö jatkoi taas.
'Ja tällaisissa taloissa nyt voi aina olla jotain mielenkiintoisia vanhoja juttuja', tuo sanoi ja katseli sitten ympärilleen.
"Niin, aivan", Lex sanoi sitten tovin oltuaan hiljaa ja katsoi itsekkin ympärilleen, näkemättä kuitenkaan mitään minkä olisi voinut luokitella mielenkiintoiseksi. Ja kun mitään sellaista ei näkynyt, niin katse käännettiin takaisin Belleen. Tuosta tosiaan ei saanut ensimmäisenä sellaista kuvaa, että kummituksen ja kauhutarinat olisivat olleet lähellä tuon sydäntä. Lex lähinnä kuvitteli tuon kiljuvan ja ryntäävän karkuun, kun vastaan tulisi joku oikeasti pelottava tilanne. Joku sellainen mitä ei kykenisi millään järjellä selittämään. Ja se taisi varmaan johtua Bellen reaktiosta aiemmin, kun Lex oli tuon päässyt yllättämään.
Lex itse ei uskonut mihinkään yliluonnollisiin asioihin. Hän oli sen verran aknostikko, että vaati todisteita ennen kuin edes viitsi uskoa ajattelevansa jonkun yliluonnollisen olevan olemassa.

"No mitäs. Eikös kummitukset ja henget yleensä tykkää pahaa, kun niiden rauhaa mennään häiriimään?", Lex kysyi sitten. Ei kai hänen nyt ihan heti tarvinnut nauraa tytölle. Vaikka poika olikin klikitettynä pahiksiin, ei hän silti kuulunut siihen ryhmään joka pilkkasi ja irvi kaikesta aina ihan syyttä suotta. Toki hänkin sitä teki, mutta harvemmin ja yleensä omasta mielestään ihan hyvästä syystä.

Belleä ei nolottanut, vaikka poika vaikuttikin huvittuneelta. No, olihan se kieltämättä hölmöä yrittää etsiä jotain murhaan liittyviä asioita. Eihän hän mikään salapoliisi ollut, eikä halunnut sellaiseksi edes tulla. Häntä vain kiinnosti saada tietää kaikki mahdollinen kummituksesta, joka talossa asui, mikäli huhuihin oli uskomista. Belle olisi ihan hyvin voinut tutkia paikan lattiasta kattoon asti ja etsiä salalokeroita seinäpaneelien välistä. Nyt sellainen sai kuitenkin jäädä tekemättä, koska johan hän oli esittänyt, ettei todellisuudessa ollut kovin kiinnostunut mistään mysteereistä, kunhan huvikseen vietti lauantaita täällä penkomassa tavaroita. Lex puolestaan ei vaikuttanut kovin innostuneelta tonkimaan taloa, vaikka olikin selvästi utelias hänen touhuistaan, ainakin jollakin asteella. Ei kai poika nyt edes olisi tullut taloon, jos tälle olisi ollut ihan sama vaikka joku siellä olikin?

"No, ei kai ne siitä pidä että niitä häiritään," Belle sanoi. Niinhän asia kai oli, ainakin niin aina kaikkialla toitotettiin. Itse hän ei ollut vielä päässyt kokemaan kummituksen läsnäoloa missään, vaikka halusikin. Hän itse ei uskonut olevansa kummituksille häiriöksi, eihän hän nyt tehnyt näille mitään tai yrittänyt tuhota näiden olinpaikkoja.
"Onhan niitä sellaisiakin kummituksia jotka tahtoo tulla nähdyksi. Tai siis ainakin elokuvissa ja kirjoissa on. Siis kun jotkuthan haluaa tavallaan jatkaa matkaa, eikä kykene siihen ilman apua."
Belle vaikeni tajutessaan kuinka tärähtäneeltä oikeasti taisi kuulostaa. Hänhän kuulosti pahemmalta kuin muut nörttiklikkiläiset, jotka puhuivat peleistä ja tietokoneista taukoamatta. Hän taas puhui kummituksista, joihin kaikki eivät edes uskoneet, vaikka niitä todistetusti oli olemassa.

"Miten sä siis tänne osasit tulla just nyt?" Belle kysyi sitten vaihtaakseen keskustelun pois kummituksista ennen kuin oikeasti alkaisi pitää toiselle luentoa kummitusten olemassaolosta. Sellainen selonteko olisi saanut Lexin häipymään ja äkkiä, eikä Belle todellakaan halunnut ottaa sitä riskiä, että joutuisi koulussa taas kerran kamalan pilkan kohteeksi. No, ei mikään kummitusfanaatikoksi leimaaminen tuntuisi niin pahalta kuin se, kun hänen entinen paras ystävänsä oli paljastanut suureen ääneen koko koululle mitä hän oli tämän poikakaverin kanssa tehnyt. Sellainen oli pahinta kaikista, joten jos Lex jotain kertoisi, niin se olisi todellakin pientä sen rinnalla. Mutta silti, se olisi noloa ja kamalaa.

Lex Martin

Belle vastasi pojan esittämään kysymykseen. Lex veti imun tupakastaan ja kohotti toista kulmaansa sitten, kun tyttö jatkoi pienen ajan jälkeen.
'Onhan niitä sellaisiakin kummituksia jotka tahtoo tulla nähdyksi. Tai siis ainakin elokuvissa ja kirjoissa on. Siis kun jotkuthan haluaa tavallaan jatkaa matkaa, eikä kykene siihen ilman apua', tyttö kertoi. Lex kätki puolittaisen hymynkareen puhaltamansa sauhun taakse. Jos hän jossain kohtaa oli saanut sellaisen kuvan, ettei tuo tosissaan ollut kiinnostunut yliluonnollisista voimista ja jonkun ympäriinsä lepattavan lakanan näkemisestä, niin tässä kohtaa se kuva ainakin horjui tosi pahasti.
Tyttöhän näytti innostuvan, kun sai puhua haamuista. Niinkuin tuo odottaisi oikeasti näkevänsä jotain, tässä elämää kestäneessä röttelössä, jossa varmasti ainoat muut liikkuvat olennot näiden lisäksi koostui rotista ja muista pienistä eliöistä. Tuskin kuitenkaan kummituksista.

Lex ei viitsinyt myöskään takertua siihen, kun toinen mainitsi elokuvat ja kirjallisuuden, joissa tosiaan kummitukset ja muut esitettiin ympäriinsä hortoilevina henkinä, jotka olivat jääneet jumiin surmapaikkaansa ja kummittelivat sitten kaikille niille epäonnisille jotka sinne sattuivat eksymään. Siis hei haloo, ne olivat fiktiota.
Sen sijaan poika vain nyökkäsi tytölle, huulet yhteen puristettuina ettei vahingossakaan naurahtaisi ääneen ja loukkaisi pikkuparan tunteita. Ikäänkuin Lex olisi ikinä välittänyt siitä, kenen tunteita loukkasi ja miten pahasti. Hän kuitenkin odotti, tästähän voisi tulla ihan hauskaa, mikäli Belle pääsisi vauhtiin ja unohtaisi olla varovainen, vähän kuten äsken selittäessään teoriaa, joka pohjautui kaikkeen muuhun kuin todellisuuteen.
Niin, ehkä se johtui nautitusta alkoholista tai ehkä pojalla ei tosiaan ollut kiire vielä mihinkään muualle.

'Miten sä siis tänne osasit tulla just nyt?', tyttö kysyi äkisti, josta tosiaan sai sen kuvan että tuo tahtoi vaihtaa puheenaihetta. Lex ei kiiruhtanut vastaamisen kanssa. Sen sijasta hän kääntyi kannoillaan ja käveli huoneen toiselle puolelle, melko hitaasti senkin vuoksi, että mennessään kauemmaksi toisen taskulampun valosta, hän ei nähnyt yhtä hyvin eteensä ja jalkoihinsa. Ja jalkoihin tuijottelu oli kai ihan viisasta siinä kohtaa, jos ei tahtonut vaikka astua johonkin huumeneulaan, jonka joku oli nurkkiin viskonut. Vaikka ympäristössä taisikin olla enemmän merkkejä siitä, että nuoriso oli käyttänyt paikkaa lähinnä juopotteluun.
Lex teki pienen lenkin, kulki pienen ympyrän ja katseli seinille. Tiedä minkä väriset ne olivat joskus olleet, nyt aika oli kuitenkin maalannut ne harmaiksi, tapetti oli kulunut ja paikoitellen repeillyt niin, että seinämateriaalin vilkkuivat sieltä välistä.
Hän ei tosiaan keksinyt mitään, mikä olisi henkilökohtaisesti vetänyt itseään puoleensa. Paikka oli lähinnä vain rujo, ei tippaakaan kiinnostunut. Ja oli vaikea kuvitella, että se veti puoleensa yhtään ketään muutakaan.
Katse käännettiin takaisin Belleen, kun Lex kääntyi tullakseen takaisin siihen mistä oli lähtenyt.

Poika vei tupakan taas huulilleen ja tutki tytön kasvoja hetken aikaa.
"Sä et oo ehkä mikään huomaamattomin näissä tutkimustöissäs", Lex vastasi sitten kysymykseen. Ja tottahan se oli. Äänekäs oven paukahdus oli kiinnittänyt tämän huomion ja sitten myöhemmin sisältä näkyvä taskulampun valo.
"Kaikki sun haamuthan säikähtää pois, kun rymistelet menemään. Eikö sun pitäis käydä lattialle risti-istuntaan, sytyttää pari kynttilää ja hymistä jos sä tahdot jotain nähdä?", Lex kysyi sitten kohottaen jälleen toista kulmaansa, kysymystään tehostaakseen. Näin hän oli itse jossain huonossa b-luokan leffassa nähnyt tehtävän.


((sorisori tännekkekkin, kun on menny ja kestäny ihan kauheen kauan. Toivottavasti et oo hermostunu siellä :D))

Belle ei jaksanut välittää siitä, että poika vaikutti huvittuneelta. Tämä sai olla sitä ihan rauhassa, jos vain osaisi olla nauramatta räkäisesti hänen omituisuudelleen. Ei tyttö voinut mitään sille, että oli jo monta vuotta sitten saanut kummituksista sellaisen käsityksen, että nämä olivat totisinta totta. Jos joku ei uskonut kummituksiin, niin se oli Bellen mielestä outoa. Häntä ei ainakaan saisi lopettamaan kummituksiin uskomista ihan helpolla. Vaikka hän ei koskaan ollutkaan nähnyt kummituksia, hän tiesi että niitä oli. Ei kai kukaan muuten olisi sellaisia keksinytkään? Tai ainakaan niistä ei olisi ollut niin paljon dokumentteja ja kiisteltyjä juttuja.
Blondi tyttö päätti, että vaikka Lex ei olisikaan asiasta kiinnostunut, hän voisi ainakin huvikseen puhua. Ihan sama vaikka toinen pitäisi häntä tärähtäneenä, ei se hänen elämäänsä vaikuttaisi millään tavalla. Vaikka Lex menisikin koulussa kertomaan kaikille kummituksista, siinä ei olisi kenellekään mitään uutta. Rebecca oli jo hoitanut sen asian paljastamalla kaiken hänen kummitusseikkailuistaan ja ufojen perässä juoksemisesta. Sen takia hänet oli klikitetty nimenomaan nörtteihin. Friikkeihin hän olisi joidenkin mielestä saattanut kuulua paremmin, mutta Rebecca oli tähdännyt vain siihen, että Bellen piti vajota niin alas kuin mahdollista. Ja siinä cheerleader oli onnistunut paremmin kuin hyvin. Bellellä ei tainnut olla mitään asiaa päästä takaisin cheerleaderiksi vaikka olisi halunnutkin.

"No ei kai ne kummitukset nyt sitä kato mitä tekee. Nehän tulee jos on tullakseen, ei siihen mun mielestä voi mitenkään vaikuttaa!" Belle tuhahti välittämättä siitä kuinka oudolta saattoi kuulostaa. Johan Lex oli varmasti älynnyt, että hän otti kummitukset ihan tosissaan. Miksi siis suotta enää piilottelisi asiaa?
"Ehkä sä olet katsonut liikaa elokuvia. Oikeastihan ne kummitukset näyttäytyy jos ne vaan itse haluaa. Kyllä nyt sellainen asia pitäisi tietää vaikkei kummituksista olisikaan kiinnostunut."
Belle päätti hetken aikaa taas tutkia taloa. Häntä houkutteli suuresti kiivetä ylempään kerrokseen, jossa hän ei ollut koskaan käynyt kuin vain nopeasti vilkaisemassa huoneita. Sieltä löytyisi varmasti yhtä ja toista mielenkiintoista, mikäli huoneet olisi jätetty paremmin rauhaan kuin olohuone ja keittiö.
"Mä taidan nyt kyllä mennä yläkertaan. Siellä varmaan on paljon kaikkea kiinnostavampaa kuin mitä täällä," Belle sanoi lähtien kävelemään kohti keittiötä, josta raput ylös saivat alkunsa. "Siellä voi olla vaikka joku vanha päiväkirja tai jotain."

Lex Martin

Poika otti hiljaisena imua tupakasta sen jälkeen, kun viimeisen lauseensa sanonut. Tyttö tuhahti siihen vastauksen ja sai näin ollen ympäristöä katsoneen Lexin kääntämään päänsä puoleensa, nyt molemmat kulmat koholla. Kylläpäs toinen kuulosti fanaattiselta. Tosiaan se seikka oli nyt tullut selväksi, että Belle uskoi kummituksiin. Ja tällä hetkellä tuolle taisi olla ihan se ja sama, mitä Lex ajattelisi siitä seikasta. Ja ei kai siinä oikeastaan ollut mitään pahaa, oli kai ihan ihailtavaa, että tyttö loppujen lopuksi uskaltautui olemaan oma itsensä, vaikka aluksi olikin koko jutulle naurahtanut. Ehkä poika oli vahingossa osunut jollain lauseellaan arkaan paikkaan. Ehkä, vaikka ei hän sitä ollut edes yrittänyt.

'Ehkä sä olet katsonut liikaa elokuvia. Oikeastihan ne kummitukset näyttäytyy jos ne vaan itse haluaa. Kyllä nyt sellainen asia pitäisi tietää vaikkei kummituksista olisikaan kiinnostunut', tyttö oli jatkanut.
"Ehkä", Lex sanoi ääneen, vastaten tytön ensimmäiseen lauseeseen vaika se ei ollut varsinaisesti kysymys ollutkaan. Jälkimmäisestä poika ei ollut aivan samaa mieltä, mutta ei lopulta viitsinyt avata suutaan. Hän ei jaksaisi alkaa väittelemään asiasta, koska se ei ollut lähellä hänen sydäntään. Aihe ei ollut lähelläkään Lexin kiinnostuksen kohteita. Kasvoilla ollut virne katosi pois ja kasvoille tuli mitään sanomaton ilme, sellainen perusvakava.

Tyttö tokaisi menevänsä yläkertaan, kun oli hetken aikaa huoneesta pois vievälle ovelle katsellut. Myös Lex kääntyi katsomaan olkansa yli, suuntaan jonne taskulampun valo valaisi. Hän vetäisi nopeasti pari imua tupakasta, kunnes antoi sen livetä sormiensa välistä ja tappoi palavan kekäleen kenkänsä kärjellä survaamalla.
Toinen puhui mahdollisesti jostain päiväkirjasta.

Lex itse uskoi, että jos tässä talossa joskus jotain kiinnostavaa oli ollutkin, se oli jo kadonnut. Siis, paikkaanhan oli varmasti murtauduttu monta kertaa, ennen tätä yötäkin. Toki saattoihan olla niinkin, että yläkerta oli murtautujilta jäänyt koluamatta ja talossa hengailu oli rajoittunut vain tähän alakertaan, jossa siitä oli todisteitakin. Poika huokaisi hiljaa, pyöräytti sitetn silmiään ja kääntyi. Siihen suuntaan johon Belle oli lähtenyt kävelemään. Eihän tyttö ollut häntä pyytänyt seurakseen, vaikka olikin ääneen ilmoittanut lähtevänsä tutkimaan ylempää kerrosta. Ei varsinaisesti. Vaikka jos toinen olisi tahtonut päästä pojasta eroon, olisi silloin varmaan pyydetty tai ksäketty Lexiä poistumaan.
Häiritsemästä levottomia henkiä.
Tai jotain.

Poika pudisti itsekseen päätään, niin ettei edellä kulkeva Belle sitä nähnyt ja lähti sitten pujottelemaan rojun keskellä sinnä päin, minne tyttökin suunnisti. Ovella sai huomata seuraavaan huoneen olevan keittiö. Yhtä kuluneelta ja ränsistyneeltä se näytti, kuin pari edellistä huonetta tähän asti. Tytön osoitellessa taskulampulla valoa huoneessa ja sen osuessa vanhoihin kaakeleihin, pystyi vain arvailemaan olivatko ne olleet joskus valkoiset vai siniset, nyt niitä peitti harmaa likakerros. Pöly pisti myös kutittamaan nenää, jota Lex nyrpisti.
Perimmäisessä nurkassa nököttivät portaat ylös. Ne näyttivät hieman kyseenalaisilta. Vaikka päällisin puolin ei ollut kuin nähtävissä muutama riikinäinen lauta, ei voinut olla miettimättä olivatko niiden rakenteet yhtä pahasti ränsistyneet ja homehtuneet, kuin muu talo. Pettäisivätkö ne alta?

"Naiset ensin", Lex sanoi kohteliaalla äänensävyllä ja teki pienen kumarruksen, osoittaen toisella kädellä portaikkoa kohti.

Belle ei sanonut mitään. Lex myönsi, ellei sitten vain huvikseen sanonut, että oli ehkä nähnyt liikaa elokuvia. Tyttö oli varma että niin oli, eikä se häntä loppujen lopuksi paljoa kiinnostanut. Ei häntä sillä hetkellä oikein jaksanut muu kiinnostaa kuin talo ja sen sisältö. Hän todella toivoi löytävänsä edes jonkun pienen lappusen, joka olisi edes jossakin mielessä mielenkiintoinen. Belle ei halunnut, että hänen öisestä retkestään tulisi tylsä ja turha, kaiken sen vaivan jälkeen jota oli nähnyt. No, vaiva ei kyllä ollut kovin suuri, pyörällä polkemista enemmän kuin normaalisti, taskulampun kantaminen ja Bradleylle ilmoittaminen. Ja tietenkin se, että hän oli jättänyt menemättä ystäviensä kanssa viihteelle. Kaikki vain sen takia, että talossa saattaisi olla jotakin, mikä oli hyvin epävarmaa.

Blondi tyttö ei kiinnittänyt paljoa huomiota keittiöön ohi mennessään. Se oli jo nähty ja sieltä tuskin mitään löytyisi. Yläkerta taas olisi asia erikseen, sillä siellä tuskin kukaan viitsi käydä, olivathan portaatkin jo sen oloiset, että niiden saattoi epäillä räsähtävän rikki. Belle ei sillä hetkellä välittänyt tippaakaan portaiden kunnosta. Ne olivat ennenkin kestäneet hänen painonsa, tosin silloin hän oli ollut nuorempi ja pienempi. Portaat saisivat luvan kestää tälläkin kertaa.
Belle ei lainkaan ihmetellyt sitä, ettei Lex toiminut herrasmiesmäisesti ja mennyt ensin testaamaan portaikon kestävyyttä. No, eipä Lex tainnut mikään herrasmies olla, joten turha sellaista kai olisi edes ollut odottaa.

"Varo sitten etten mä putoa täältä portaitten mukana alas," Belle sanoi ja lähti jo nousemaan inhottavasti narisevia portaita ylöspäin. "Nää vaikuttaa aika pelottavilta, mut eiköhän tästä päästä."
Belle mumisi taas kaikkea turhaa. Pakkohan hänen oli jotain puhua, kun kerran oli seuraa saanut. Olisihan se ollut typerää pysyä täysin tuppisuuna, mikä olisi toisaalta ollut ihan helppoa. Tytön ajatukset kun raksuttivat enimmäkseen kummituksissa ja talon asukkaissa, niin oli melko työlästä yrittää sanoa jotain mikä ei saanut häntä vaikuttamaan liian hurahtaneelta. Vaikka Belle ei toisaalta asiasta niin välittänyt, niin ei hän silti halunnut tuoda kummitusintoaan liian voimakkaasti esille.

//Äh. Nyt tuli todella huonoa tekstiä...//