We can stop whenever we want

//Otsikko on Disco Ensemblen kappale :,)

Miehenalku oli istunut samaisella puiston penkillä jo useita puolitunteja. Hän ei odottanut ketään, hän vain istui kaikessa rauhassa. Kyynärpäät nojasivat polviin ja toisessa kädessä roikotettiin avonaista kaljapulloa. Pää oli painettu alas, eikä katsekontakteja otettu ohikäveleviin ihmisiin. Välillä urheilija tosin vilkaisi ympärilleen, mutta se oli siinä. Hän tahtoi vain hieman ajatella elämäänsä, joka oli muuttunut melko rajustikin viimeisen parin kuukauden aikana.

Robert Hamilton hieraisi hajamielisesti päätään ja asetti kätensä sitten takaisin polvea vasten nojaamaan. Hän mietti parhaillaan rahatilannettaan, mikä näytti ihan hyvältä. Tosin ei niillä rahoilla saisi uutta moottoripyörää kuitenkaan ostettua. Rob kaipasi Harley Davidsoniaan, joka oli mennyt tuusan nuuskaksi onnettomuudessa, mikä oli melkein Robertinkin kuolemaksi koitunut. Moottoripyörällä ei voitu enää tehdä mitään, se oli tullut elämänsä loppuun. Robert ei ollut ehtinyt sillä kuin vuoden verran ajaa. Tietenkin se harmitti, sillä pyörä oli ollut kallis. Vanhemmilta Rob ei kuitenkaan tahtoisi rahaa pyytää, sillä se olisi vastoin pojan moraalia. Kun hän oli muuttanut omaan asuntoon, hän oli luvannut itselleen, että hän pärjäisi yksin. Hän kävi töissä ja sai maksettua sillä asunnon vuokran sekä sai ostettua ruokaa. Se riitti. Kyllä rahaa vielä jäi siihenkin, että saisi tarpeen tullen ostettua uusia vaatteita ja huonekaluja.

Poika ei vieläkään oikein uskonut sitä, että hän todellakin oli alkanut seurustella. Asia kuulosti yhä oudolta Robertin korviin, sillä vielä parisen kuukautta sitten hän oli vakuutellut itselleen, ettei kaipaisi ketään elämäänsä. No, nyt kuitenkin Harley Ayresista oli tullut pojan elämän kirkkaimmin loistava tähti, jota Rob tahtoi varjella kaikelta pahalta. Kliseiseltähän se kuulosti, muttei omille tunteilleen mahtanut mitään.

Istuessa puiston penkillä ehti käydä läpi kaikenlaisia ajatuksia ilman mitään kiirettä. Tätä Rob oli tarvinnut, sillä jos elämässä tuntui menevän liian lujaa, oli vaikea pysytellä kyydissä. Hän oli kyllä tyytyväinen tämän hetkiseen elämäänsä. Hän ei tahtoisi vaihtaa tätä mihinkään. Nyt täytyisi vain yrittää totutella tähän uuteen elämään, ei se olisi kovin suuri juttu. Robertille se tosin oli suurempi juttu, sillä hän kamppaili yhä vanhojen ajatuksiensa kanssa. Hän ei ollut vielä kenellekään kertonut lusineensa vuoden verran vankilassa. Edes Harley ei tiennyt tätä. Nyt kaljaa käytettiin huulilla ja poika joi siitä pari kulausta. Kalja oli päässyt jo lämpenemään, mutta ei se haitannut.
Robertilla tuntui olevan suuri tarve jutella jonkun kanssa. Hän tahtoi hieman jakaa ajatuksiaan, vaikka sitä ei pojasta olisi uskonut. Tuskin kukaan tulisi kuitenkaan hänelle seuraa pitämään, sen verran pelottavalta Rob varmasti siinä istuessa kalja kädessä näytti.

//Hahah, joku puhumaan Robsun kanssa syntyjä syviä? :,DD Ehkä mielummin joku jätkä, se tuskin uskaltaa naispuoliselle puhua XD

//henkevää seuraa tulossa!

Vaaleanpunainen kermakakku hoiperteli pitkin yhtä Balboa Parkin monista poluista autuaan tietämättömänä halveksuvista katseista, jotka sai osakseen San Diegon vanhemmilta asukkailta, ja niistä likaisista silmäyksistä, jotka huonolla flaksilla siunatut nuoret (ja vähän vanhemmatkin) mieshenkilöt tähän kermakakkuun loivat.

Okei, ei se oikeasti ollut kermakakku, vaan kermakakkumaiseen mekkoon sonnustautunut tyttö, joka vaatetuksesta ja askelluksesta päätellen ei ollut menossa, vaan tulossa. Tyttö nimittäin vaikutti siltä, että hän voisi kaatua milloin tahansa. Sen lisäksi hänen takkinsa oli ilmeisesti jäänyt jälkeen, luoja yksin tietää minkälaiseen bilemestaan. (Tosin on myös hyvin paljon mahdollista, että tuolla blondilla naisenalulla ei takkia mukana alunperin edes ollut, sillä tytön ÄO oli lähemäpänä viisivuotiaan kengännumeroa.)
Kermakakulta löytyi toki nimikin; Bianca McIntosh, joka tunnetaan myös Aston High'n omana bimbona.

"Autsista..." Bee mutisi, kompastuen johonkin helkkarin kiveen. Hän oli vähällä lentää nurin valkoisine Dolcen satiinikorkkareineen (kengissä oli muuten molemmissa nätti rusetti) päivineen, mutta kuin ihmeen kaupalla pysyi kuitenkin pystyssä. Joku viisaampi henkilö olisi varmaan soittanut taksin. Erityisen älykäs tyyppi olisi ehkä lähtenyt kavereidensa kyydillä samaa matkaa kotiin, mutta Bianca oli mielummin kävellyt. Vai oliko hän edes ollut kenenkään tuttunsa kanssa? Niin, ja mistäköhän hän oli edes tulossa..? Pohtiessaan näitä mainittuja mysteereitä, BeeBee ei kiinittänyt erityisempää huomiota ympäristöönsä, ja niinpä hän sitten vihdoin ja viimein lensi nurin.
"Outs!" tytöltä pääsi, kun jalka lipesi alta ja hän lensi takamukselleen. Bianca nyrpisti nenäänsä ärtyneenä, kömysi pystyyn, mutta hetken mietittyään kyykistyi vielä pyyhkimään maata hiukan puhtaammaksi. Ihan vain ettei maa, jolle hän oli pyllähtänyt, suuttuisi. Sitten neiti jatkoi matkaansa, entistä epävarmemmin ja takalisto hiekkaisena.

En oikein osaa sanoa kauanko Bianca siinä käveli. Puistossa kuitenkin pimeni, ja yhtäkkiä Bee huomasi, että hänen toisesta kengästään puuttui rusetti. Ne olivat aivan uudet Dolcet... ja nyt, toinen rusetti oli kadoksissa! Se piti löytää, heti, nyt! Biancan askel muuttui hetkessä päättäväisemmäksi, ja hän jopa kiinnitti huomiota ympäristöönsä, yrittäen bongata valkoista rusettiaan. Blondin ohittaessa jonkun tyypin, joka piti olutpullolle seuraa, tajusi BeeBee, että olisi ehkä fiksumpaa kääntyä takaisin tulosuuntaan, kuin yrittää etsiä rusettiparkaa paikasta, missä hän ei ollut vielä edes käynyt. Mutta hitto, takaisin kääntyminen olisi niin raskasta ja työlästä, ja hänen jalkoihinsa särki ja kaikkea. Ja hän ei ihan pystynyt ajattelemaan selvästi lievän alkoholisoitumisensa takia.
Selitettäköön humalatilalla Biancan seuraava tempaus. BeeBee nimittäin meni ja tarmokkaasti asteli sen olutpullon ja olutpullon ystävän luo, ja ensin rykäisten kysäisi sitten, ikäänkuin ohimennen; "Oletko nähnyt rusettiani?"
Ja jos en paremmin tietäisi, voisin vaikka vannoa, että tyttö kysyi kysymyksensä pullolta, eikä herralta, jonka kädessä pullo oli.

//Bee on aika kiva kun se on niin random<3

//... Osaan niin kuvitella Robsun ilmeen, kun se huomaa Biancan XDDDDDDDDDDD Hahahahah, aika suloinen tapaus <3 :---DD

Robert hieraisi jälleen vapaalla kämmenellään hiuksiaan, ehkä tämä istuminen alkaisi olla tässä. Jos hän tässä nyt joisi kaljansa loppuun ja polttaisi tupakan, niin hän voisi lähteä. Miehenalku oli mielestään tarpeeksi tältä päivältä asioita miettinyt, miettinyt jopa omasta mielestään parinkin päivän edestä. Olo tuntui yllättävän rentoutuneelta ja vapautuneelta, kun mielessä ei enää ollut mitään sellaista, mikä olisi jostain syystä urheilijaa vaivannut.

Urheilija oli juuri aikeissa nostaa pullonsuun takaisin huulilleen, mutta jokin kiinnitti hänen huomionsa. Ne olivat askeleet, jotka lähestyivät häntä pikkuhiljaa. Tummansiniset silmät siirrettiin edestä sivummalle ja pian näkökenttään saatiin tyttö, joka näytti oleva jotenkin... Hukassa?
Rob laski pullon alas huuliltaan ja tarkkaili lähestyvää tyttöä kysyvästi. Tyttö näytti etsivän jotain, niin ainakin Robert oletti, kun toinen sillä lailla maata katseli. Toisella oli yllä vaatteet, jotka kertoivat tytön tulleen juhlimasta. Tai mistäs Robert sitä olisi voinut tietää, voisihan tyttö pukeutua noin ihan milloin tahtoi. Ei Robert toista tuntenut.
Vai tunsiko? Jotain tuttua tytössä nimittäin oli, kun toista oli hetken aikaa katsonut. Missäköhän Rob muka olisi voinut toisen ennen nähdä, sillä tytön ulkonäöstä päätellen toinen vietti aikaansa selvästi erilaisissa paikoissa kuin tämä urheilija. Lopulta miehenalku päätyi siihen tulokseen, että tyttö luultavasti kävi samaa koulua kuin hän. Ei tässä oikein muita vaihtoehtoja tainnut olla.

Aasialaispiirteinen tyttö ohitti hänet, jolloin Robert näki toisen olevan takaalta hiekkainen. Toinen ei selvästi ollut selvinpäin, ja nyt Robert uskoi tytön todellakin olevan hukassa. Urheilijan mielessä kävi se, että hän voisi soittaa tytölle taksin, mutta enempää hän ei ehtinytkään miettiä, kun tyttö kääntyikin sitten ympäri. Urheilijan kulmat kohosivat ihmetyksestä ylemmäs, kun hän huomasi lievästi humaltuneen tytön ottavan askeleita häntä päin. Olikohan tyttö kenties juuri lukenut pojan ajatuksia?
Tyttö rykäisi aluksi, mikä sai Robertin entistä enemmän hölmistyneemmäksi. Hän tuskin malttoi odottaa, mitä tyttö oikein suustaansa päästäisi.
Rusettia?
Urheilija oli todellakin kuin halolla lyöty. Hän ei ymmärtänyt lainkaan, mistä ihmeen rusetista toinen puhui. Tyttö taisi olla pahemman kerran sekaisin, niinhän ne juopuneet yleensä olivat. Rob tarkasti tytön olemuksen nopeasti kuin katsoen, mistä tämä 'rusetti' olisi voinut muka puuttua ja lopulta katse pysähtyi tytön kenkiin. Aa, rusetti puuttui toisesta kengästä. Ei tyttö tainnut ihan ympärikännissä olla. "Eipä ole näkynyt", vastasi miehenalku sitten viimein ja nosti katseensa toisen kengistä takaisin tytön kasvoille. "Tarviitko kenties apua etsinnässä?"
Eihän Rob nyt voinut tyttöä pulaan jättää, sillä jotenkin toisen olemus viestitti vain sitä, että toinen oli totaalisesti hukassa. Heittelle jättäminen ei kuulunut Robertin moraaleihin, joten hän luultavasti huolehtisi siitä, että tyttö pääsisi turvallisesti kotiin.

Biancan suklaasilmät nousivat herra pullosta (jota blondi oli puhutellut) siihen tyyppiin, joka pulloa piteli, kun tuo avasi suunsa. Bee oli vähällä tokaista 'en mä sinulle puhunut', mutta pistäessään merkille pullon ystävän hyvän ulkonäön, tyttö nielaisi nokkavan kommenttinsa. Saattoihan sitä paitsi olla, että ihminen oli parempaa juttuseuraa, kuin joku hemmetin pullo. Biancan kasvoille nousi valloittava hymy, joka leveni vain kun neiti tajusi toisen tarjonneen apua rusetin etsinnässä.

"Awww, kiitos, kyllä!" Bee totesi innostuneena... tai oikeastaan melkein kiljaisi. Hetken näytti siltä, kuin tyttö olisi voinut kapsahtaa herra Pullonystävän kaulaan, mutta sitten jokin, mitä Jungri oli joskus sanonut, putkahti mieleen. Tuntemattomien kanssa ei pitänyt puhua, eikä tuntemattomia saanut pyytää pitelemään laukkua kun piti pysähtyä pöyhimään hiuksia näyteikkunan eteen. Kiltiltä näyttävien setien mukaan ei pitänyt lähteä, etenkään jos kiltit sedät tarjosivat karkkia tai koiranpentuja. Hetken siinä jäädettyään, ja lastenhoitajansa opetuksia miettiessään, Bianca astahti kauemmas (ja hän muuten melkein veti taas nurin), tutkaillen uutta tuttavuuttaan nyt epäilevästi. Pullonystävä näytti jotenkin hämärästi tutulta, ja jos Bianca ei olisi vetänyt päähänsä vähän alkomahoolia, hän olisi saattanut muistaa tuon tyypin nimenkin. Tässä tilassa BeeBee ei kuitenkaan muistanut millään, mikä oli varmaan ihan hyväkin. Jos neidin päähän olisi pälkähtänyt, että nyt keskusteltiin urheilijapojun kanssa, olisi hän saattanut alkaa käyttäytyä erittäin kyseenalaisesti.

"Anteeksi mutta", Bianca sitten aloitti, nojautuen eteenpäin kohti Pullonystävää, ja osoittaen tuota sormellaan silmät epäilevästi sirrissä, "et kai aio raiskata mua? Tai murhata, tai kiduttaa, raiskata ja sitten murhata? Tai ehkä siepata, ja vaatia lunnaita mun äidiltäni? Koska jos aiot, niin sitten mä huudan ja mulla on laukku, jolla voin lyödä. Se sattuu."
Eihän tyttöpoloinen ollut tietenkään vielä kässännyt, että laukkua hänellä ei todellakaan ollut. Kännykkä, avaimet ja se tärkein eli meikit, olivat menneet laukun mukana johonkin. Bianca kun ei yhtään muistanut mistä oli tulossa (ja mihin hän olikaan taas menossa?), ei laukun löytäminen ollut erityisen todennäköistä - siis jos hän ikinä tajuaisi, ettei sellaista mukanaan kanniskellut.

Tarvitseeko edes sanoa, miten Robert reagoi eteen tulleen tytön seuraaviin sanoihin?

Urheilija oli oikeasti pudota penkiltä, kun aasialaispiirteinen tyttö kiljahti innosta. No jopas oli toisen mieliala muuttunut harvinaisen nopeaan tapaan. Tosin tyttö oli kylläkin iloliemen vaikutuksen alaisena, mikä tietekin vain nopeutti ajatuksen kulkua. Rob ei ehtinyt mitään tähän väliin todeta, kun hän huomasikin tytön jo ottavan askeleita kauemmas hänestä. Mikäs toiseen oli nyt sitten mennyt? Ei Robert ollut mitään kummallisempaa ehtinyt tehdä?
Mutta sitten tytön suusta tuli mitä oudoimpia sepustuksia, joita texaslainen nuorukainen ei ollut koskaan kuullut. Raiskata? Murhata? Kiduttaa? Mitä ihmettä toinen oikein puhui? "Näytänkö mä sun mielestä joltain pahamaineiselta murhaajalta?" urheilija tokaisi ihmeissään, kun hän katseli edessä olevaa tyttöä.

Rob räpsäytti pari kertaa silmiään, kunnes naurahti hyväntahtoisesti. Hän heitti kaljapullon, jossa oli vielä tilkka juomaa pohjalla, vieressä olevaan roskikseen, jonka jälkeen hän nosti käsiään kuin luovuttamisen merkiksi. "Mulla ei oo mitään taka-ajatuksia", Rob lausui hitaasti mahdollisimman selkeästi. "Ei oo veistä tai muuta murha-asetta", hän jatkoi ja tunnisteli taskujaan näyttääkseen tytölle, ettei kantanut mukanaan mitään vaarallista asetta. "Mä en tosiaankaan tahdo sun näkymättömästä laukusta päähän", urheilija lopetti ja jäi katsomaan tyttöä odottavasti. Mitähän toisella olisi nyt sanottavaa, sillä Robert oli mielestään tehnyt selkeäksi sen, ettei hän ollut aikeissa raiskata, kiduttaa tai murhata toista.

Duuuh, näyttikö Bianca pojan mielestä sellaiselta, joka tietää miltä pahamaineiset murhaajat näyttivät? Luuliko tyyppi, että Bee oli ihan huvikseen tiedustellut oliko toisella pahoja mielessä? Oliko kundi ihan vajaa?
Okei, tässä tapauksessa se vajaa saattoi olla Bianca. Hänelle ei tullut mieleenkään, että pahamaineinen murhaaja tuskin tunnustaisi pahoja aikeitaan, ja että mr Pullonystävä voisi tosiaankin olla mielipuolinen raiskaaja.
Mutta mitäpä muuta BeeBeeltä saattoi edes odottaa...

"Okei, sä olet mukava", Bianca totesi, nyt hymyillen leveästi. Hän istahti sen enempiä selittelemättä penkille pojan viereen, luultavasti kadonneen rusettinsa unohtaneena. Sen sijaan BeeBeen mieltä askarrutti tämä "näkymätön laukku". Näkymätön? Ei Bee ollut sellaisesta merkistä edes kuullut.
"Mutta et sä merkkejä oikein tunne!" tyttö sanoi ja taputti vierustoveriaan kevyesti olkapäälle. Feikkiblondin hymy muuttui hitusen murheelliseksi - se oli sellainen hymy, jota hymyiltiin tyypeille joilla oli tappava sairaus ja enintään viikko elinaikaa. Biancan mielestä oli nimittäin erittäin surullista, jos joku ei tunnistanut Louis Vuittonin laukkua. Tyttö ei tajunnut Pullonystävän vihjeestä, että laukku oli lähtenyt ex tempore lomailemaan.

"Mun laukkuni on Louis Vuitton, anteeksi vaan", Bianca tiedotti tärkeilevästi, silmäisten tuntematonta herraa sitten epäilevästi. Silmäys pohjusti aika hyvin neidin seuraavia sanoja. "Mutta ihan hyvä se on ettet sä sitä tiedä. Vaan homot tunnistaa merkkivaatteet. Et kai sä ole homo?"

Kulmia kohotettiin jälleen yllättyneesti. Nyt tuo tyttö sanoi Robertin olevan mukava. Mihinkähän se raiskari ja murhaaja oikein katosivat? Tyttö ei ainakaan sanojaa tuntunut säästelevän. "Varo vaan, sillä tolla asenteella sua tullaan vielä vedättämään kymmenen nolla", Rob totesi hyväntuulisesti, vaikka tytön juopuneisuus häntä hieman häiritsi. Toinen tosiaan oli siinä pisteessä, että tyttö tuskin itse tiesi, missä päin maailmaa oikein oli.
Urheilija oli juuri ehdottamassa tytölle, että voisi soittaa tälle taksin, mutta tyttö istuutuikin sitten hänen viereensä. Silmät kääntyivät katsomaan viereen istunutta tyttöä hitusen ihmettelevästi, mutta nopeasti kasvoille kohosi leppynyt ilme. Eihän tytölle nyt voisi sanoa mitään törkeää. Ja eihän Robert edes omistanut penkkiä, joten tyttö saisi istua missä halusi. Miehenalku ei kuitekaan voinut miettiä sitä, miten ihmeessä juuri hänen kohdalleen sattuivat nämä juopuneet tapaukset. Tai muuten oudot tapaukset. Mutta niitä ei ajateltaisi sen enempää.

"Merkkejä?" Robert katsahti tyttöön kummaksuneena. Mistä ihmeen merkeistä toinen oikein puhui? Tyttö taputti Robertia olalle, jolloin pojan ilme muuttui mitä sanoinkuvaamattomammaksi. Hetkinen, puhuikohan tyttö nyt mahdollisesti näkymättömästä laukustaan? Toivottavasti puhui, sillä muuten poikaparka putoaisi kärryiltä. Hän harvemmin ymmärsi juopuneiden ihmisten juttuja.
Jep, tyttö puhui laukkunsa merkistä. Ei Rob nyt niin tietämätön ollut, etteikö olisi tiennyt Louis Vuittonia. Poikaa kuitenkin ihmetytti edelleen tytön näkymätön laukku. Olihan se ihan kiva juttu, jos oli mielikuvitusta ja niin, mutta että tuon ikäisenä mielikuvituksen käyttö oli jo sangen pelottavaa. Jos tyttö olisi ollut alle kymmenenvuotias, niin mielikuvitusleikin olisi ymmärtänyt vallan hyvin.

Nyt nuorukainen ei mahtanut mitään, vaan purskahti aitoon nauruun. Homo? Kyllä, sehän Robert tosiaan oli. Homo, joka seurusteli sillä hetkellä tytön kanssa. Mitähän ihmettä toinen oli oikein kurkustaan alas kumonnut. "Mä en ole homo", poika selvensi huvittuneena ja pyyhkäisi silmäkulmastaan vettä pois. "Mut oikeesti. Sulla ei ole laukkua. Tai mä en ainakaa sellaista näe."
Ehkä tytön olisi hyvä kohdata tosiasiat nyt, eikä vasta myöhemmin.

Hahaha, "kymmenen nolla". Hihihi. Hihi.
Bianca virnisteli itsekseen tuolle hassulle sanonnalle, pohtien sitten pikaisesti päässään oliko se kymmenen jälkeen tuleva numero yksikymmentänolla vai yksikymmentäyksi. Tähän matemaattiseen ongelmaan tyttö ei jaksanut vielä tarkemmin perehtyä; hän talletti sen Ratkaisemattomat Ongelmat -kansioon aivoissaan, ja päätti palata siihen myöhemmin, vaikka sitten kylvyssä. Siis jos hän ikinä pääsisi kylpyyn. Ehkä tämä semi-tuntematon Pullonystävä osaisi auttaa kylvyn kanssa...

"Merkkejä", Bianca myönteli sitten autuaasti, tietämättömänä aiheuttamastaan hämmästyksestä. Neiti ei onneksi tiennyt myöskään sitä, että Pullonystävä oli verrannut (etäisesti, mutta kuitenkin) häntä kymmenvuotiaaseen. Tästä tyttö olisi luultavasti kimpaantunut ja pahasti, vaikka joku muu olisi varmaankin ollut Pullonystävän kanssa samaa mieltä. BeeBeen aivotoiminta oli etenkin nyt pienessä hiprakassa hiukan vajaata, ja hän ymmärsi muutenkin asiat melkein yhtä huonosti kuin pariviikkoinen vauva... Bianca ei siis ollut ihan perillä siitä, missä mentiin. Hän ei esimerkiksi tajunnut yhtään, mille Pullonystävä kävi nauramaan. Homoko muka? Eikö vai laukkua?

"Häh?" Bee kysyi vienosti, ehkä hieman orvosti, Pullonystävää suklaasimmuillaan tapittaen. "Varastitko sä sitten mun laukkuni? Kuka sä olet?"
Pieni paniikinpoikanen koputteli BeeBeen aivojen porukoilla, mutta se ei ollut päässyt vielä irti. Ajoittain Biancakin onnistui nimittäin yhdistämään pisteitä ja nyt pisteiden muodostama kuvio näytti seuraavalta: ei laukkua, ei avaima, ei puhelinta, ei takkia, ei kotia eli tiedossa oli kylmä ja hyinen yö. Mutta kuten sanoin, Been tajunta ei ollut vielä käsittänyt tätä kaikkea.

Joo, se oli sanomattakin selvää; tuo aasialaispiirteinen tyttö oli aivan sekaisin. Toisen virnuilu oli jokseekin pelottavaa, eikä Rob voinut olla tuntematta oloaan hieman ahdistuneemmaksi. Jos hän nyt soittaisi vain tytölle herrasmiehenä taksin, jotta pääsisi toista mahdollisimman nopeasti eroon. Hän ei edes tiennyt tytön nimeä, mutta Robert ei ollut kovin varma, tahtoiko hän edes tietää toisen nimeä. Ei siis mitenkään pahalla, mutta... Jotenkin Robertista tuntui, että tämä tyttö oli selvinkin päin aika mielenkiintoinen tapaus. Ainakin toinen luultavasti erottusi muiden kermalaisten joukosta, siitä urheilija oli ainakin varma. Tai ainakin aika varma.

Nyt tyttö vasta tuntui tajuavan, mitä urheilija oli oikein ajanut takaa näkymättömällä laukulla. Vai tajusiko? Sillä tyttö ei ainakaan näyttänyt kovin kauhistuneelta. Robertin kokemuksen perusteella tytöt yleensä saivat kauhean kohtauksen, kun huomasivat laukkunsa kadonneen.
Mutta sitä syytöstä hän ei kuitenkaan sietänyt, että tyttö epäili pojan varastaneen laukkunsa. Robert pudisti päätään ja huokaisi raskaasti. Hänen teki niin mieli vain jättää tyttö tähän penkille yksikseen, mutta se ei käynyt päinsä. Jos Rob tästä nyt lähtisi, tytölle voisi sattua vaikka mitä. Ja kun tämä urheilija tunnettiin kovana naisten suojelijana, niin hänen tehtäviinsä kuului huolehtia kaikista naispuolisista iästä tai ulkonäöstä tai tyhmyydestä huolimatta.
"En, mä en vieny sun laukkua. Vai näkyykö sun laukkua mulla?" poika kysyi sitten ja loi tyttöön odottavan katseen. "Mä oon Robert ja aion soittaa sulle nyt taksin", Rob ilmoitti ja hymyili ehkä liian ilkeästi. Ei toinen kuitenkaan tajuaisi mitään, siitä poika oli 100%:sen varma.

Kännykkä kaivettiin housujen taskusta ja poika avasi sen näppäinlukosta. Hän oli tallentanut taksiyhtiön numeron kännykkäänsä, sillä välillä baari-illan päätteeksi poika käytti hyväkseen takseja.

Laukkuni! Bianca parkaisi ajatuksissaan. Tytön silmät laajenivat kauhusta, ja hän tunsi parin kyyneleen kutittelevan silmäkulmassa. Kiitos Pullonystävän ja tuon yllättävän nimenilmoituksen, paniikki ei kuitenkaan päässyt valloilleen - vieläkään.

"Robert?" BeeBee toisti, kääntäen katseensa takaisin nyt kännykkäänsä näpyttelevään tyyppiin. Toisen nimi oli tosiaankin ainut, mitä Been onnistui poimia tuon lauseeesta. Robert, Robert Hamilton. Sen takia toinen vaikutti siis jotenkin semisti tutulta! He kävivät samaa koulua, ja tämä tyyppihän oli jopa suhteellisen kuuluisa. Jännää, miten juorujen kohteeksi joutuneet aina muistuivat mieleen, vaikka olisi minkälaisessa vinkkurassa. "Sä olet se joka kolaroi Brandon Mooren kanssa! Mä muistan kun jalkapallojoukkue löi vetoa, kumpi selviää hengissä; salamyhkäinen Rob Hamilton vai pahiksien Brandon Moore... se oli aika ilkeää."
Biancan ihmetys oli aika suuri, kun hän tajusi kuka tämä vieressä istuva oli. Hänestä tuntui, kuin olisi keskustellut jonkun julkkiksen kanssa. Hei haloo, kuinka usein pääset puhumaan tyypille, joka on kerran melkein kuollut? Tyttö toljotti poikaa silmät suurina, ikään kuin yrittäen etsiä jotain merkkiä jumalallisesta väliintulosta.

"Minkälaista se on?" Bee töksäytti. "Kuoleminen, meinaan. Tai siis, melkein-kuoleminen, koska sähän olet elossa. Onnitteluni hengissä olemisesta." Jonkun muun sanomana tuo onnittelu olisi voinut olla sarkasmia; Bianca taas oli aivan tosissaan. Hänen ehkä hieman tunkeileva kysymyksensäkin oli vilpitön; hän ei vain malttanut olla kysymättä, siitäkin huolimatta että hän tuskin muistaisi vastausta enää huomenna. Luultavasti hän ei muistaisi tästä mitään huomenna. Ihan hyvä sinällään, Robertin puolelta ajatellen. Jos Bianca muistaisi, hän voisi kuvitella heidän olevan nyt parhaita ystäviä. Ihmiset kun harvoin kestivät BeeBeetä näin pitkään hermojaan menettämättä...

Eipä poika ehtinyt kännykkäänsä sen kummemmin näprätä, kun tyttö toisti pojan nimen. Pojan sormet jämähtivät aloilleen ja nyt Robertista tuntui, että tytön suusta tulisi jotain hyvin eriskummallista.
Oikeasti, urheilija oli pudota penkiltä, kun tyttö avasi sitten viimein suunsa. Salamyhkäinen Rob Hamilton, siksikö tuo aasialaispiirteinen tyttö oli häntä kutsunut? Tiedettiinköhän nuorukainen tuolla nimellä nykyään koulussa, mielenkiintoinen kysymys.
Sitten se kuitenkin iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Oliko poika onnistunut onnettomuudellaan tekemään itsestään kiinnostavan? Nimittäin Rob ei ollut itse edes ajatellut tuota. Mutta oikeasti, puhuttiinko hänestä nyt koulussa enemmän kuin ennen onnettomuutta. Sitä urheilija ei nimittäin tahtonut, koska hän tiesi, että on olemassa näitä 'liian' uteliaita ihmisiä. Ja juuri nämä 'liian' uteliaat ihmiset alkoivat tonkia toisten ihmisten taustoja saadakseen lisää tietää jostakusta. Toivottavasti kukaan ei ollut vielä niin kiinnostunut tästä 'salamyhkäisestä' Rob Hamiltonista, että olisi alkanut tonkia pojan menneisyyttä. Miehenalun menneisyys kuului vain ja ainoastaan hänen perheelleen ja parille muulle, ei kenelelkään 'liian' uteliaalle ihmiselle.

Tyttö keskeytti sitten Robertin pohdinnat, ja toinen esitti kysymyksen kuolemasta. Pojan katse hakeutui kummaksuen toisen kasvoille ja nyt Robert huomasi toisen tuijottavan häntä liian innoissaan. Kylmät väreet lävistivät urheilijan nopeasti ja Rob yritti keksiä jotain vastattavaa tytölle. "Ööö..." Rob aloitti epäselkeästi ja kurtisti hämmentyneenä kulmiaan. "Ainutlaatuiselta?" Okei, pojan ei ollut tarkoitus antaa melkein-kuolemasta mitään kehumisen aihetta, mutta nyt urheilijasta tuntui, että hän oli vahingossa kehunut melkein-kuolemista. Toivottavasti tyttö ei nyt innostuisi kokeilemaan melkein-kuolemista, sillä Robertista tuntui, että toisella ei ehkä olisi niin hyvää onnea kuin Robertilla oli ollut. "Mutta tosi tylsältä ja yksitoikkoiselta. Ei kannata kokeilla", Rob paikkaili sanomisiaan ja hymyili tyytyväisenä. Ehkä hän oli nyt antanut tarpeeksi hyvän kuvan melkein-kuolemisesta. "Ja tota... Kiitos", poika vastasi epämääräisesti tytön onnittelulle hengissä pysymisestä. Siihen ei kai olisi tarvinnut edes vastata, mutta... No jaa, meni jo.

Kännykkä oli jäänyt toimeettomana pojan käsiin. Tyttö oli tosiaankin antanut Robertille aivan toisenlaista ajateltavaa, joten tietenkin se taksin soittaminen tytölle oli sattunut unohtumaan. "Niin, kuka sä sanoitkaan olevasi?" Rob kysyi kohteliaasti. Ei tyttö ollut edes nimeään sanonut, mutta eikös tuo ollut sellainen herrasmiesmäinen tapa udella toisen nimeä. Niin Robert ainakin oletti. Tämän illan jälkeen hän voisi yrittää nimittäin vältellä tätä neitokaista.

//no ni, kaks viikkoa meni vastauksen kanssa :'D anteeksi

Blöööh, tämä herra Hamilton ei tosiaankaan ollut mikään paras kuvailija. "Ainutlaatuiselta" kuulosti erittäin tylsältä kuvaukselta melkein-kuolemisesta. Ja tuo lisäys - "tylsältä ja yksitoikkoiselta" - kuulosti vielä tylsemmältä kuin ainutlaatuinen. Bee tuijotti poikaa hiukan inhoavasti toisen kertoessa kokemuksistaan. Joo, Bianca oli odottanut jotain tyyliin "näin kirkkaan valon joka kutsui minua!" tai "näin kirkkaan valon jota kohti tunsin sieluni irtautuvan ruumiistani!!". Jos tyttö olisi osannut lukea ajatuksia, ja tiennyt että Robertin tarkoitus olikin saada melkein-kuoleminen kuulostamaan väsyttävältä, olisi neiti varmasti tokaissut että hyvää työtä.

Tylsä ilme väistyi tietenkin heti, kun herra meni tiedustelemaan BeeBeen nimeä. Tytön vaaleanpunaisille huulille palasi hymy, ja silmiin tuike. Sanonpa vain että voi kamalaa ja Robert parka. Jos poika olisi tiennyt, mitä hiukan hiprakassa oleva Bianca pystyisi hassussa mielessään tähän kehittämään, olisi tuo varmasti jättänyt kysymättä tytön nimeä ja vain yrittänyt muistaa naaman, jotta voisi toista vältellä. Ei sillä että Bianca olisi tajunnut Robertin mielessä seikkailevan ajatus BeeBeen välttelemisestä - etenkin kun toinen puhui noin kohteliaaseen sävyyn.

"Mä olen Bianca Betty McIntosh", Bianca sanoi sellaiseen sävyyn, jolla prinsessan voisi kuvitella puhuttelevan alamaisiaan. "Mä harrastan cheerleadingia, ja... hm.. tiedäthän sä; gimme B, I, A, follow with N, C, E, lemme hear ya, OH BIANCA!"
BeeBee ei ollut sentään hypännyt pystyyn esitellessään kovaäänisesti riimittelykykyjään (eikä hän tajunnut tavanneensa nimeään väärin). Tyttö istui. Ja heilutteli käsiään, kuin olisi omannut pompomit ja ollut kannustamassa jalkapallojoukkuetta pelissä. Ja löi melkein Robertia nenukkiin.
"Cheerleadingin lisäksi mä harrastan golfia ja tennistä, ja käyn ajoittain myös surffaamassa. Mulla on chihuahua, ja mua kutsutaan BeeBeeksi, Beeksi, Biaksi ja joskus Betsyksi. Entä sä?"

//Eip haittaa :--)

Robertin selässä alkoivat kulkea kylmät väreet nähdessään hymyn kohoavan tytön kasvoille, kun poika oli tiedustellut tämän nimeä. Jotenkin urheilija aavisteli, että nyt toisen suusta tulisi varsin mielenkiintoinen puheenvuoro.
Ja oikeassahan hän olikin.
Ensiksi tyttö esittäytyi lyhyesti ja ytimekkäästi Bianca Betty McIntoshiksi. Rob ehti jo huokaista, että ei se ollutkaan niin paha kuin hän oli ehtinyt kuvittelemaan, mutta sitten Biancaksi esittäytynyt tyttö jatkoi puheenvuoroaan. Eihän miehenalku ollut toisen harrastuksista mitään kysynyt? No, nyt toinen paljastui cheerleaderiksi, eikä Robert mahtanut mitään sille mielikuvalle, että piti cheerleadereita varsin ylimielisinä ja ilkeinä ihmisinä. Toisen esittäessä itsensä cheerleadertyyliin Robin oli vaikea pidätellä kasvonsa peruslukemilla. Oliko toinen oikeasti sanonut Biance? Voi elämä, tyttö taisi olla aika tyhmä. Vaikka Robert ei yleensäkään arvostellut ihmisiä, niin nyt hän ei mahtanut mitään äskeiselle toteamukselleen. Okei, kyllähän se iloliemi tekee ihmeellisiä asioita, joten ehkä sen piikkiin toisen typeryyden voisi laskea. Mutta silti. Hyvä, ettei toinen sentään ponnahtanut pystyyn lausuessaan nimensä cheerleadertyyliin. Robertin silmät revähtivät nimittäin suuriksi, kun toisen käsi oli osua hänen kasvoilleen. Ehkä olisi parasta siirtyä hieman kauemmas Biancasta, jos ei tahtonut mustelia kehoonsa.

Ja toinen jatkoi harrastuslistaa. Robert esitti kuuntelevansa, vaikka tosiasiassa hänen ajatuksensa olivat aivan muualla kuin toisen kuuntelemisessa. Bianca kuului siis cheerleadereihin, ja nyt Rob yritti tosissaan muistella, oliko hän nähnyt tätä tyttöstä muiden cheerleadeiden kanssa, jotka olivat häntä joskus lähestyneet pelottavasti ja yllättävästi. Ei hän kyllä Biancan kasvoja muistanut aikaisemmin nähneensä ja ehkä ihan hyvä vain.
"Ööö", pääsi ensimmäinen äänähdys pojan suusta, kun tyttö oli sitten udellut hänen nimeään. "Robert Hamilton. Kiva... Tutustua", urheilija sai vaivoin sanottua. Hän yritti vääntää ystävällistä hymyä kasvoilleen, mutta se jäi aika väkinäiseksi. Ehkä tyttö ei huomaisi sitä. "Pitäiskö mun vaan soittaa sulle se taksi?"

Bianca oli oikein ylpeä esityksestään. Hän jopa harkitsi että voisi esittää äsken keksimäänsä riimiä seuraaviin harjoituksiin uudeksi kannustukseksi. Tyttö oli jälleen kerran täysin tietämätön kauhistuksesta, jonka oli onnistunut Robertissa aiheuttamaan, ja ehkä sekin oli parempi niin. Henkisiä vahinkoja korvaileva BeeBee oli varmasti pahempi, kuin niitä vahinkoja tietämättään aiheuttava BeeBee.

Ja juu, tyhmähän tyttö oikeasti olikin... mutta edes pienissä hän ei ollut kadottanut ihmisten ilmeidentuliktsemiskykyä, joka tunnetusti on taito, jonka vauvat ensimmäisenä oppivat. Biancalta ei jäänyt huomaamatta väkinäinen hymy, ja tytölle tuli heti hiukan paha mieli. Tai sitten se johtui siitä, kun Robert ei ollut vastannut hänen harrastuskysymykseensä? Tai ehkä kaikki oli vain laskuhumalan syytä. Bianca niiskaisi sydäntä riipivästi, ja nyökkäsi myrtyneesti Robin taksiehdotukseen.
"Mä ymmärrän kyllä... oon niin kummallinen että haluat musta eroon", BeeBee nyökkäili itkua pidätellen. "Susta mä olen varmaan ihan tyhmä. No niin mä vähän olenkin! Mutta olen ylpeä siitä. Ja olen suoraan mitä olen enkä esitä muuta! Pidän vaaleanpunaisesta ja omistan chihuahuan, jolla on isompi vaatevarasto kuin keskivertojenkillä", tyttö vielä julisti, nyökkäillen tarmokkaasti kyyneleet edelleen silmissä.

"Toivottavasti säkin olet mitä olet, etkä valehtele", Bianca jatkoi viisauksiaan, tajuamatta itsekään miten älykkään kommentin oli suustaan päästänyt. Siitä huolimatta tyttö hymyili taas, joskin hymy oli selvästi jo astetta voipuneempi, ja tytöstä itsestäänkin tuntui väsyneeltä. Biancan alkoholin ansiosta tavallistakin sumentuneemmat aivot eivät oikein jaksaneet enää pysyä perässä, joten taksin kutsuminen oli ihan hyvä idea. Omaan, ihanaan, vaaleanpunaiseen sänkyyn olisi ollut kiva rojahtaa. Kadonnut laukku, kengästä irronnut rusetti - kumpikaan noista ei jaksanut enää mahtua Biancan hämärään mieleen.

Tytön seuraavien sanojen myötä Robertin kasvoille kohosi kauhistunut ilme. Voi ei, nyt hän oli pahoittanut tuon aasialaispiirteisen tytön mielen. Mitä urheilija voisi nyt sanoa, pitäisikö hänen yrittää kieltää toisen myöntämiä tosiasioita? Äh, pahus, hän ei osannut lainkaan käyttäytyä tuollaisten Biancan tapaisten nuorten naisten lähellä! Onneksi Harley oli aivan eri luokkaa kuin tämä tyttö tässä Robertin vierellä.
"Ei mun ollut tarkotus loukata sua mitenkään, ihan tosi!" tummatukka sitten henkäisi ja hänen kasvoilleen oli kohonnut tuskaisa irvistys. "On tosi hyvä, että sä oot sinut ittesi kanssa. Moni ihminen ei nimittäin ole. Ja siitä sun tuleeki olla ylpeä", Robert kiirehti vielä sanomaan ja hieraisi niskaansa. Olikohan hän sanonut mitään sellaista, mikä lohduttaisi Biancaa edes vähäsen?

Tyttö jakoi sitten ääneen viisauksiaan ja nyt Robin oli taas vaikea pidätellä pokkaansa. Juu, hyvä hyvä, kyllä tämä tästä. Tyttö ei ainakaan enää näyttänyt niin surkealta kuin äsken? Bianca kyllä näytti hieman väsyneeltä, että ehkä urheilijan kannattaisi tosiaan tilata toiselle taksi, ennen kuin tyttö simahtaisi penkille. Pitäisihän toisen osoite saada selville, ennen kuin tyttö tosiaan nukahtaisi.
"Jos mä tilaan sulle nyt taksin, niin kerrotko mulle sun osottees?" Robert kysyi ystävälliseen sävyyn ja soi toiselle pienen hymynsä. Kännykkää pidettiin taas käsissä ja siihen oltiin jo näppäilty valmiiksi numero, jolla saataisiin yhteys takseista vastaavaan virkailijaan.

"Yeaaah, se on ok", Bianca totesi voipuneesti toisen todetessa, ettei tarkoittanut loukata. Tytöstä oli mukavaa, kun Robert oli samaa mieltä itsensä hyväksymisessä. Robert oli muutenkin aika mukava. Jos BeeBeeltä kysyttäisiin huomenna, niin hänestä Robert ja hän olivat nyt vähintäänkin hyviä ystäviä.
Siis jos hän vielä muistaisi tämän illan huomenna... hmm..

... ahh, osoite? Damn.
"Häh, siis, tuota - mä asun siinä yhdessä keskustan pilvenpiirtäjässä", Bia vastasi hitaasti, yrittäen muistella taloyhtiötä ja pilvenpiirtäjän nimeä. Osoitetta tyttö ei varmaan edes tiennyt! "Sillä oli hieno nimi. Sewersby... ei kun Sothersby's Centre! Aivan. Siinä mä asun. Asunto 2567. Meidän ovimies on kiva, vaikka se onkin ylipainoinen. Se sanoo Jungria aina rouva McIntoshiksi, niinku kaikki muutkin."
BeeBee haukotteli hieman, ja venytteli vielä käsiään samaan syssyyn. Tyttö katsoi sitten Robertia ja hymyili taas, päätään kallistaen, vaaleiden kiharoiden heilahtaessa kevyesti liikkeen seurauksena.
"Jungri on mun taloudenhoitajani. Se on varmaan kotona", blondi jatkoi selventäen hieman aiempaa toteamustaan tästä niinsanotusta taloudenhoitajastaan.

... Siinä yhdessä keskustan pilvenpiirtäjässä? Okei, saisiko tarkempaa kuvailua kiitos? Osoitekin olisi ihan kiva.
Robert oli siis törmännyt johonkuhun rikkaaseen, jos tämä Bianca niminen neitokainen tosiaan jossain keskustan pilvenpiirtäjässä asui. Ei ihmekään, että toisesta oli tullut noin pahviai- tai siis hieman.. No, sellainen, joka ei osannut juuri itsestään huolehtia. Tai siis Bianca vaikutti tytöltä, jolla oli yleensä joku toinen huolehtimassa itsestään. Rob ei edes tahtonut kuvitella mihin tilanteeseen tyttö olisikaan itsensä saanut, jollei olisi törmännyt juuri urheilijaan.

Onneksi aasialaistyttö muisti sitten pilvenpiirtäjän nimen, jossa asui. Saipa nähdä, olisiko kyseinen rakennus sittenkään tuon cheerleaderin oikea koti. Sitten Rob putosi vähäksi aikaa pois kärryiltä, kun Bianca alkoi selittää hänelle ovimiehestään ja jostain Jungrista. Ehkei urheilijan tarvitsi välttämättä toisen puheita ymmärtää, koska eiväthän ne Robertin elämään juuri vaikuttaisi.
Haluamatta olla epäkohtelias poika päätti nyökätä Biancalle ja mumista jotain myöntäistä toisen sanoille. Nyt olisi varmaan paras viedä tämä tyttö suoraan kotiin.

Mitään sanomatta poika painoi vihreää luuria ja nosti kännykän korvalleen. Pian toisesta päästä vastattiin ja poika kertoi tarvitsevansa taksia viemään kaksi ihmistä pilvenpiirtäjälle, jonka nimen Bianca oli hetki sitten maininnut. Robertille sanottiin taksin tulevan puiston parkkipaikalle parin minuutin kuluttua.
Sitten poika sulki puhelimensa ja työnsi sen housujensa taskuun. Hän asetti kätensä reisilleen ja käänsi päätäänsä sitten Biacan suuntaan. "Taksi tulee kohta, joten lähdetäänkö tonne parkkipaikalle päin?"
Kyllä, Robert tosiaan aikoisi saattaa tuon tytön turvallisesti kotiin, koska jotenkin hänellä oli sellainen olo, että jos hän ei lähtisi saattamaan Biancaa kotiin, ei Bianca välttämättä heräisi aamulla omasta pehmeästä sängystään.

Bianca seurasi Robertin puhelun kulkua jokseenkin hajamielisesti. Blondi ei ollut ihan selvillä tapahtumien kulusta, hänen aivonsa tuntuivat kasalta vaaleanpunaista hattaraa ja Robert oli aika suloinen kun huolehti nuin söpösti aivan tuntemattomasta. BeeBee soi Robille valloittavan hymyn ja nyökkäyksen, kun toinen ehdotti parkkipaikan suunnille siirtymistä.

"Aiotko sä, niinku, oikein taluttaa mut sinne?" Betty kysyi kiusoittelevaan sävyyn yllättävän selkeällä äänellä. Hän ei sammaltanut - vielä. Hyvä niin. Väsynyt hän toki edelleen oli, ja jos rehellisiä ollaan niin Robertin talutukseen joutuminen olisi ollut siunaus. Bianca ei kuitenkaan halunnut olla neito hädässä, joten hän aikoisi kävellä sinne omin avuin vaikka pullomies-Rob yrittäisikin taluttaa! Ainut pikkuinen ongelma oli se, että Bee ei tiennyt yhtään missä päin parkkipaikka oli, missä hän itse tällä hetkellä seikkaili ja että mihin suuntaan pitäisi lähteä. Hämärästi tyttö muisteli tulleensa tuosta vastakkaisesta suunnasta, mutta sitten taas... kumpi olikaan se vastakkainen suunta..?

"Äööäää, saat näyttää tietä, mutta talutukseen en suostu, Robbie", Bianca totesi hymyillen tyhmää hymyään. Sitten tyttö haukotteli. Ja sitten hän jatkoi hymyilyä.

"Mä kyllä luotan siihen, että sä pysty kävelemään sinne aivan itse", Robert vastasi kohteliaalla ja ystävällisellä äänensävyllä suoden Biancalle hurmaavan hymynsä. "Saattamaan mä kyllä aioin tulla, jos et pistä pahaksesi?"
Rob päätti kokeilla 'ole ystävällinen' -suunnitelmaa tähän tyttöön. Ehkä se tehoaisi parhaiten tässä tilanteessa kuin esimerkiksi pakottaminen. Olihan Robertilla hyvinkin paljon kokemusta juopuneista ihmisistä, toimihan hän pianonsoittajana eräällä syrjäisellä jazz-klubilla.

Vai että Robbie. No, ei se ollut vielä paha. Oli häntä kutsuttu pahemmillakin nimillä. Miehenalku nousi ylös penkiltä ja osoitti kädellään vasemmalle.
"Eli me suunnataan tonne", urheilija sanoi suunnan ja jäi odottamaan, että Bianca nousisi ylös. Hän ei tahtonut ojentaa auttavaa kättään, sillä jotenkin pojasta tuntui, ettei tyttö taitaisi pitää siitä. Tai aivan sama, kyllä Rob voisi vallan hyvin tarjota auttavan kätensä, jotta Bianca pääsisi mahdollisimman nopeasti ja sulavasti ylös seisomaan.
Robert siis ojensi kätensä Biancalle ja odotti, että tyttö tarttuisi siihen, jolloin voisi auttaa tämän seisomaan.
"Älä huoli, päästän heti irti, kun oot jalkeilla", miehenalku lupaili ja väläytti uskottavan hymyn aasialaispiirteiselle tytölle. Onneksi hänellä oli sen verran hyvät näyttelijänlahjat, niin Rob ei jäänyt kiinni näyttelemisestä.

Hän tahtoi päästä lähtemään jo Harleyn luo. Robert oli istunut puistossa jo aivan liian kauan ja hän oli luvannut piipahtaa tytön luona ennen kuin menisi kotiinsa.

"Saattaja kelpaa - kunhan et vain taluta", Bianca totesi pikkumaisesti huuliaan mutristaen. Robertia ei älyn puutteesta voinut moittia, mukavuus nimittäin tosiaan tepsi BeeBeen kaltaiseen paremmin. Tyttö automaattisesti piti mukavista ihmisistä, etenkin jos he olivat silmäämiellyttäviä. Ja niin, Robert kieltämättä miellytti humalaisen feikkiblondin silmää.

Sitten Robert osoitti vasemmalle. Ah, vasemmalle. Niinpä tietysti. Tämän jälkeen poika ojensi kätensä. Bianca tutki kättä hetken katseellaan hölmistynyt ilme kasvoillaan, pohtien miksi toinen käpäläänsä esitteli. Tytöllä sytytti vasta kun hän kuuli Robbien sanat, ja sittenkin meni pari sekuntia ennen kuin tytöntyllerö ojennettuun käteen tarttui, ja ponnistautui pystyyn. Biancalla meni hetki tasapainon saavuttamisessa, ja hän joutui tarrautumaan Robbien käsivarteen ettei kaatuisi nurin. Heti jalkansa hallintaan saatuaan blondi päästi kuitenkin irti.

"No niin, vasemmalle siis", Bianca totesi päättäväisesti ja pöyhäisi vielä kiharrettuja hiuksiaan ennen liikkeelle lähtemistä. No juu, olihan BeeBeen askellus jokseenkin hataraa, mutta kyllä hän pystyssä pysyi, kiitos uuden päättäväisyytensä. Hän ei itse asiassa kiinnittänyt edes huomiota siihen, lähtikö herra pullonystävä mukaan, mutta siitä huolimatta BeeBeen vaaleanpunaisilta huulilta lipsahti pari huoletonta sanaa: "Sä olet kyllä suloinen yksilö, Robbie. Onko sulla tyttöystävää?"
Tytölle ei tullut mieleenkään, että tuo virke kuulosti ehkä hiukan omituiselta, ehkä mahdollisesti jopa siltä kuin hän olisi kiinnostunut toisesta sillä tavalla - vaikka hän ei oikeasti ollutkaan. Eikä Bianca myöskään onkinut uusia juoruja - hän ei ollut sitä tyyppiä joka kaivoi kaikista kaiken tietouteensa. Tämä oli vain tuollainen vilpitön kysymys; BeeBeen mieleen oli nimittäin juolahtanut, että Robert Hamiltonissa oli poikaystäväainesta. Ei kuitenkaan Betsylle itselleen. Hänellähän oli jo valmiiksi niin paljon fanipoikia koulussa, hihi...

Kuten Robert oli aavistellut, ei tytön tasapaino kovin hyvä sillä hetkellä ollut. Jos Bianca ei olisi ottanut nousemiseen apua kiinni nuorukaisen kädestä, niin toinen olisi aivan varmasti mätkähtänyt maahan. Onneksi tyttö onnistui kuitenkin loppupelissä pitämään tasapainonsa ja pian toinen jo seisoi omilla jaloillaan irrottaen otteensa urheilijan käsivarresta.
Ja sitten eteneminen kohti parkkipaikkaa alkoi.

Urheilijan naurahti hyväntuulisesti, kun Bianca sanoi häntä suloiseksi. Suloinen, oliko Robert todellakin suloinen? Pitäisiköhän tästä asiasta kysyä myös Harleyn mielipidettä myöhemmin.
"Joo, mulla on tyttöystävä", Rob myönsi sen enempää kiertelemättä, koska miksi hänen olisi tarvinnut edes kierrellä totuutta? Hän oli mielestään tehnyt sen jo kaikille selväksi, että seurusteli Harley Ayresin kanssa. Pari esiintyi koulussakin yhdessä ja näin. Ainakaan vielä kenelläkään ei ollut valittamisen aihetta, eikä myöskään tulisi olemaan, jos se oli urheilijasta kiinni. "Ja ajattelin heti sut saatettua mennä sen luona käymään", miehenalku jatkoi, eikä voinut mitään sille pienelle onnelliselle hymylle, joka kipusi omien sanojen jälkeen hänen huulilleen.
Miten onnekas hän olikaan ollut, kun oli saanut Harleyn kaltaisen tytön tyttöystäväkseen. Jos Robertin tyttöystävä olisi ollut tämän vieressä kävelevän tytön oloinen, niin... No, ei saanut olla tuomitseva. Köhköh..

Parkkipaikka tuli nopeasti vastaan ja Robert pysähtyi valaisevan katulampun vierelle. Sitten taksia vain odottelemaan. Mistähän Biancan kanssa voisi keskutella? Jostain helposta ja yksinkertaisesti... Koulusta?
"Ooks sä millä luokalla?" poika päätyi sitten kysymään. Niin, eihän miehenalku tiennyt edes toisen ikää, joten tällä kysymyksellä hän saisi selville tytön iän ja luokan.

Oh rite, tämä taisikin seukata sen blondin nobodyn kanssa. Ei mikään ihme että Bianca ei muistanut, hän kun pisti merkille vain nätit ja varakkaat ihmiset. Ja hänestä Harley ei ollut kumpaakaan. Tai ainakaan se tyttö ei ollut kermassa - ja kerman ulkopuolisethan olivat aina rumia, eikö? Sinällään oli kyllä outoa, kun tuosta suhteesta ei ollut tullut mitään sanomista. Tai ainakaan Bianca ei muistanut että kukaan olisi suuremmin asiaa päivitellyt.
"Se on kyllä yksi onnekas muikkeli", BeeBee totesi hyväntahtoiseen sävyyn, väsyneen mutta suloisen hymyn kieppuessa hänen huulillaan edelleen. "Säästynyt Mary-Ann McAllisterin kaltaisten höykytykseltä vaikka on sun kaltaisesti saanut..."

Katulampun valo tuntui Biancasta taianomaiselta. Se oli vähän kuin leffoista... seisoa nyt katulampun alla, hämärtyvän Balboa Parkin parkkipaikalla odottomassa taksia kotiin. Runollista. Tilanteen ihastelu esti tyttöä huomioimasta sitä, että hänellä alkoi pikkuhiljaa olla kylmä. Vaaleanpunainen, hihaton mekonrähjä ei oikein lämmittänyt...

"Mä olen ensimmäisellä luokalla", Betty vastasi Robbien esittämään kysymykseen, ja käänsi silmänsä takaisin seuralaiseensa. "Jäin luokalle. En saanut äidinkieltä läpi. Enkä biologiaa. Enkä historiaa, matematiikkaa tai fysiikkaa. Mutta tänä vuonna ei ole sitä vaaraa, isäni soitti nimittäin koululle ärean puhelun..."
Blondin hymy muuttui hieman omahyväiseksi, kun hän nojautui Robertia lähemmäs, ikään kuin aikoisi kertoa jonkin maailmaa järisyttävän salaisuuden.
"Isäni on nimittäin dilpomaatti... eikun. Odotas", Bianca aloitti salaperäiseen sävyyn, mutta joutui keskeyttämään. Dilpo... dipolo... liian vaikeita sanoja pienelle BeeBeelle. "No ihan sama! Se on suurlähettiläs."

Muikkeli? Oliko Bianca juuri kutsunut Harleyta onnekkaaksi muikkeliksi?
Robert oli vähällä revetä nauruun, koska hän ei ollut pitkiin aikoihin kuullut mitään vastaavaa. Kuka kutsui toista muikkeliksi? Ja mikä se sana edes oli?
Robin huvittuneisuus kuitenkin katosi, kun hän kuuli Biancan seuraavat sanat. 'Säästynyt höykytykseltä'. Nuorukainen ei tahtoisi, että Harley joutuisi vaikeuksiin seurustellessaan hänen kanssaan. Robert ei oikeastaan edes käsittäny sitä, miksi joku edes olisi halunnut käydä Harleyn kimppuun tämän asian takia. Ketä muka oikeasti kiinnosti, kenen kanssa Rob seurusteli. Vapaa maailmahan tämä oli.
Tosin... Reilusta maailmasta ei kyllä voitu puhua. Elämällä oli tapana hyppiä nenille juuri silloin, kun sitä ei osannut odottaa.
"Ja niin se tuleekin säästymään.." tummatukka nurisi hiljaa ja kaivoi taskustaan tupakka-askin. Hän tekisi kyllä kaikkensa, jottei Harley joutuisi kiusauksen kohteeksi seurustellessaan Robertin kanssa.

Bianca sanoi olevansa ensimmäisellä luokalla, mutta lisäsi nopeasti jääneensä luokalle. Kuullessaan kuinka juttu jatkui, oli urheilijan vaikea olla kurtistamatta kulmiaan säälivästi ja ihmettelevästi. Bianca oli siis kotoisin varakkaasta ja tunnetusta perheestä, kun kerta isällä olisi vaikutusvaltaa koulussakin asti. Nyt Rob ei voinut olla miettimättä sitä, että oliko tämä vieressä oleva tyttö oikeasti niin tyhmä kuin antoi olettaa. Kuka muka pystyisi saamaan hylätyt noin monesta aineesta? No, jos tyttö ei ollut lukenut kokeisiin tai ollut tunneilla mukana, niin silloin sen ymmärsi... Mutta kuka muka tekisi niin? Sitä ei Robert ymmärtänyt. Hän otti tupakka-askistaan viimein tupakan ja asetti sen huuliensa väliin. Hän meinasi kysyä, haluaisiko toinenkin tupakan, mutta lopulta oli pitänyt sen kysymyksen oman päänsä sisällä.
Rob sytytti tupakkansa ja antoi savujen kohota tuulen mukana yläilmoihin.

"Diplomaatti", Robert korjasi hyväntahtoisesti Biancan sanoja pieni huvittunut virne huulillaan. "Tarkoitit varmaan, että isäs on diplomaatti." Siinä tuli vastaus siihen kouluasiaan.
"Mikäs susta tulee isona?" urheilija kysyi sitten virnuillen ja malttoi tuskin odottaa Biancan vastausta. Hän veikkasi, että toinen tahtoi tulla prinsessaksi. Haha...

Biancan oli pakko ottaa askel pois Robertin pistäessä tupakaksi. Tupakointi oli nimittäin tosi pahaksi kunnolle, ja hengityseli... elimö... eääh... keuhkoille. Bee ei yhtään ymmärtänyt miten jotkut cheerleadereista (kuten vaikkapa se kauhea Tessa Frayer) pystyivät röökaamaan ja cheerleadaamaan. Mahtoi olla kauheaa.

"Niin, diplomaatti oli se sana", Bee myönsi kun Robbie osoitti taas herrasmiesmäisyytensä oikaisemalla. "Mä olen tosi huono sanojen kanssa ja Cartney vihaa mua sen takia." Tyttö tukahdutti haukotuksen, mutristeli hetken huuliaan ja sitten nousi jälleen tuo hiuka voipunut, suloinen hymy hänen kasvoilleen. Se oli kuin liimautunut blondin huulille.
Bianca antoi katseensa lähteä harhailemaan jälleen; vaikka häntä väsyttikin suunnattomasti, oli hänellä myös jokseenkin rauhaton olo. Hänen teki mieli vaihdella painoa jalalta toiselle, pyöriä ja hyppiä ja samaan aikaan hänen teki vain mieli päästä lämpimään, ottaa Bella viereen ja kadota peiton alle nukkumaan...

Tytön silmät eivät tällä kertaa kääntyneet Robbieen päin, kun miehenalku jatkoi puhumista. Robertia oli jo tullut tuijoteltua niin kovasti, ei siinä jäpikässä ollut enää mielenkiintoista katseltavaa. Siispä Biancan silmät jatkoivat ympäristön haravointia kiinnostuneena.
"Barbie", Biancalta vastasi yksiselitteisesti Robille. "Se osaa kaikkea. Musta tulee samanlainen." Eipä hän kovin kaukana Barbiesta oikeastaan nytkään ollut (ulkonäöllisesti!), vaikka hän muistuttikin kaltoinkohdeltua Barbia upouuden sijaan, siinä mekon takalisto hiekassa ja kengänrusetti hukassa.

Sattumoisin (tai oliko tuo nyt niin sattumaa?) hokasivat Biancan silmät jotain asteen kiintoisampaa, kuin pimeä San Diego. Keltainen taksi. Hetken mielijohteesta BeeBee vilkutti taksille innoissaan, lopettaen käden heiluttamisen sitten kuin seinään kun ei ollut varma oliko tuo se taksi. Tyttö kääntyi hitaasti Robertin puoleen.
"Eikö me odotettukin taksia?" Bianca tiedusteli hiukan hölmönä.

Rob poltteli virnuillen tupakkaansa, kun Bianca oli juuri myöntänyt olevansa huono sanojen kanssa. Ei siis ollut ihmekään, ettei tuo tyttö ollut äidinkieltä läpäissyt..
"Sulla mahtaa olla rankkaa", urheilija totesi vahingossa ääneen, mutta toisaalta; ei Bianca varmaankaan tuossa tilassa tajunnut, että Robert oli mennyt irvailemaan toisen kustannuksella. Tosin ei poikaa ehkä olisi edes haitannut, vaikka Bianca olisikin hänen sanansa oikealla lailla ymmärtänyt. Ehkä toinen ottaisi niiden jälkeen opiskelun hieman vakavammalla pohjalla, ettei diplomaatti-isän tarvitsisi koko ajan pelastaa tytärtään jäämästä luokalle.
Kaikenlaisia ihmisiä oli tosiaankin olemassa. Bianca oli tästä elävä todiste.

Barbie.
Robert päästi huvittuneen rykäisyn ja asetti nopeasti tupakkansa huuliensa väliin, jottei vain vaikuttaisi epäystävälliseltä. Barbie, siinähän se tulevaisuudenammatti tosiaan oli. Bianca taisi oikeasti elää jossain kuvitteellisessa maailmassa, jossa kaikki oli pinkkiä ja pumpulia. Hei haloo, Bianca ei tosiaankaan tainnut tajuta enää yhtikäs mitään maailmanmenosta. Rob ei voinut kuin vain toivoa, että se oli sen iloliemen vaikutus, mikä sai tuon tytön käyttäytymään ja puhumaan ajattelemattomia.
"Sehän kuulostaa... Hyvältä", urheilija pakotti itsensä sanomaan virnuillessaan ja polttaessaan samalla tupakkaa. "Onnea yritykselle."

Urheilija ehti juuri sammuttaa tupakkansa kengän pohjallaan hiekkamaassa, kun kuuli auton lähestyvän sekä Biancan kysymyksen.
"Taksiapa hyvinkin", Robert vastasi ja heilautti kättään autolle, jonka valot osuivat silloin heihin. Taksi pysähtyi heidän eteensä ja miehenalku avasi Biancalla kohteliaasti oven auton takapenkille. "Teidän jälkeenne, Barbie." Okei, Rob ei mahtanut mitään sille, että hän tuolla tavalla irvaili tytön kustannuksella.