Bury all your secrets in my skin

Tänään oli se suuri päivä, josta Harley oli ottanut paineita siitä asti, kun asia varmistui. Niin, tänään hän tapaisi Robertin vanhemmat.
Hän ei tiennyt yhtään, minkälaiset vanhemmat hänen poikaystävällään oli, vaikka olihan hän kuullut heistä aika paljonkin Robertin suusta. Silti tyttöä jännitti, ja hyvin paljon jännittikin.

Vaaleat hiukset oli nostettu siistille ja pöyheälle nutturalle, otsahiukset oli jätetty vapaaksi ja ylleen Harley oli laittanut pitkän, harmaan tunikan ja mustat legginsit. Kengiksi oli valikoitu mustat gladiator-tyyliset sandaalit, eihän tässä sentään oscar-gaalaan oltu menossa. Meikki oli vaatimaton; vain hieman ripsiväriä, meikkivoidetta peittämään pahimmat virheet ihosta ja lopuksi hieman puuteria ja persikan väristä poskipunaa.
Näin hienoksi hän ei ollut laittautunut aikoihin, eikä tytön mielestään tarvinnutkaan. Koulussa oli oikeastaan se ja sama, oliko hänellä meikkiä vai ei, eikä hiustenkaan tarvinnut olla aina niin tiptop. Ajatuksissa liikkui vain ja ainoastaa Robertin vanhempien luona odottava illallinen, minkä varmasti huomasi Harleyn käytöksestä ja olemuksesta. Hän oli hermostunut, näperteli turkooseiksi lakattuja kynsiään, eikä hän turhia juurikaan puhunut.
Bussissa ei juurikaan ollut muita ihmisiä, vaikka luulisi, että sunnuntai-iltapäivä olisi ollut vilkasta aikaa. Harley otti hieman ujostellen vieressä istuvan Robertin käden omaansa ja puristi sitä hellästi, "Mua jännittää", hän naurahti hermostuneesti ja katsoi bussin ikkunasta ulos. Hetken aikaa katse seilasi ohi vilahtelevissa näkymissä, mutta sitten sinertävät silmät siirtyivät Robertiin ja vaaleaverikkö painoi päänsä tämän olkaa vasten pidellen toisen kättä edelleen omassaan.

Sunnuntaipäivä oli sujunut siihen mennessä varsin poikkeuksellisesti; nuoriherra oli herännyt myöhään, hän oli syönyt jääkapistaan ruuantähteitä aamiaiseksi, hän oli valinnut vaatekaapistaan jotain vähän edustavampaa päälleen. Niin, urheilija menisi yhdessä tyttöystävänsä kanssa vierailemaan pojan vanhempien luona. Tosin olivathan vanhemmat tytön jo kerran aikaisemmin nähneet, mutta sitä ei oikein voinut kutsua kunnon esittäytymiseksi. Olivathan molemmat nuoret olleet edellisenä iltana viihteellä ja aamu taisi ainakin tytön osilta mennä selviämiseen.

Robert Hamilton oli sitten kolmen jälkeen hypännyt linja-autoon ja mennyt hakemaan tyttöystäväänsä, Harley Ayresia. He olivat sopineet tulevansa neljän aikaan Robertin vanhempien luokse. Tietenkin Jelena, Robertin rakas pikkusisko, odotti jälleennäkemistä innoissaan. Tyttö oli ollut aluksi mustasukkainen siitä, kun ei ollut enää veljensä silmäterä, mutta nopeasti Jelena oli siitä takaiskusta toipunut. Nyt Jelena puolestaan oli äidin sanojen mukaan odottanut innolla sunnuntaina, jotta sais esitellä Robertin tyttöystävälle uusimpia leikkiponejaan.

Nyt he istuivat tosiaan linja-autossa, matkalla Robertin vanhempien luokse. Urheilija vilkuili vähän väliä Harleyn kasvoja, koska ei ollut nähty tyttöä kokonaiseen 11 tuntiin. Ja totta puhuen oli vielä vaikea kuvitella sitä, että hänellä tosiaan oli tyttöystävä. Robert tosiaankin välitti jostakusta tavallista enemmän. Se oli ihmeellistä, jopa harvinaista.
Harley tarttui sitten Robertin käteen ja poika naurahti pehmeästi tytön kommentille. Hän sipaisi hennosti vapaalla kämmenellään tytön kasvoja ja hymyili tälle lämpimästi. "Sanoinko mä jo, että oot kaunis?" Robert yritti tahallaan vaihtaa keskustelua toiseen suuntaan, koska hän ei halunnut tytön tuntevan oloaan epämukavaksi. Urheilija antoi nopean suukon tytön hiuksiin ja vilkaisi liikkuvan bussin ikkunasta ulos. "Me jäädään muuten seuraavalla pysäkillä", poika totesi sitten ykskantaan ja painoi stop-nappulaa vapaalla kädellään. Bussi alkoi hiljalleen hidastaa tahtiaan ja Robert veti Harleyta mukanaan pois linja-autosta, kun se oli pysähtynyt ja avannut ovensa lähteville ihmisille.

Valkoinen omakotitalo bongattiin melkein heti, kun Rob oli kääntynyt oikeaan suuntaan. Onneksi linja-autopysäkki ei ollut kovin kaukana talosta. "Sua ollaan muuten odotettu melko kiihkeesti", urheilija päätyi paljastamaan ja katsahti huvittuneesti virnuillen vieressä kävelevää tyttöä, jota Rob piteli kädestä kiinni. "Jelena on sun ykkösfani", Robert totesi ja naurahti pehmeästi.
He astuivat sitten Robertille tutulle pihalle ja poika pimpotti kohteliaisuudesta ensin ovikelloa, ennen kuin avasi oven. "Me tultiin", Robert huikkasi ulko-ovelta ja antoi Harleyn astua ensimmäisenä sisään.
Kuului juoksevien askelten ääniä ja pian eteiseen oli rynnännyt ruskeakutrinen tyttö, jonka silmät sädehtivät innosta. Tyttö ei kuitenkaan kovin kauaa siinä pysynyt, koska nopeasti Jelena oli mennyt piiloon keittiöstä tulleen äitinsä taakse, joka katseli hymyillen Robertia ja Harleytä. "Tervetuloa, Harley. Robert on kertonut sinusta vain pelkkää hyvää", Elizabeth tervehti lämpöisesti ja asteli halaamaan Harleytä. Robertin äiti oli aina ollut ehkä liian ystävällinen pojan vieraille, mutta nyt poika ajatteli äidin olevan entistä ystävällisempi, kun kyseessä oli Robertin tyttöystävä. "Minä olen Elizabeth. Mutta pelkkä Eliza riittää", nainen puhui ja hymyili sädehtivästi. Ei ollut epäselvää, keneltä Robert oli hymynsä perinyt.

"Kappas, vihdoinkin!" kuului jylisevä ääni olohuoneen puolelta ja esille astui Robertin isä, Alexandr. "Tervetuloa, tervetuloa." Onneksi isällä sentään oli jotain älliä päässään, ettei mies tullut myöskin halaamaan Harleyta. Sepäs se olisikin antanut tytölle hyvän vaikutelman häne perheestään.

Jos Harley ei jo valmiiksi puristanut Robert-paran kättä lujaa, niin nuorukaisen verenkierto kärsi viimeistään siinä vaiheessa, kun he astuivat töksähtäen pysähtyneestä linja-autosta ulos.
"Älä viitsi", vaaleaverikkö yritti kuulostaa vihaiselta, mutta suupielet nykivät väkisinkin ylöspäin. Häntä hermostutti edelleen, eikä se varmasti ollut mikään ihmekään. Kyllä varmasti jotakuta muutakin hermostuttaisi tälläinen ensitapaaminen, mutta omalla kohdalla se tuntui aina niin suurelta ja jotenkin... No, kiusalliselta. Mitä jos Harley menisikin ihan lukkoon? Ehkä hän vain maalaili piruja seinille ja suurenteli asioita oman päänsä sisällä.

Hän ei taatusti veisi toista koskaan äitinsä luokse, ei koskaan. Hamiltonien kodissa kaikki näytti niin siistiltä, kodikkaalta ja siltä, että siellä asuttiin kuten ihmisten kuuluikin asua. Ilman kovaäänistä riitelyä ja huumeissa sekoilua. Vaikka Harley itse ei ollut pitkiin aikoihin laittomiin päihteisiin koskenutkaan, hänen äitinsä tuskin oli vieläkään kuivilla. Isänsä luokse hän voisi Robertin viedä, isä oli naisenalulle se turvallinen vanhempi, joka ei kohdellut tytärtään kaltoin tai juoksenut vastuun alta karkuun.

Pellavapää veti syvään henkeä Robertin painaessa ovikelloa ja katsoi ehkä hieman pelokkaanakin urheilijan kasvoja astuessaan samalla sisään valkoiseen ja kodikkaalta vaikuttavaan omakotitaloon. Ensimäisenä eteiseen ilmestyi Jelena, joka kuitenkin katosi paikalle saapuneen naishenkilön taakse. Harley katseli naista - tai siis Robertin äitiä - hetken aikaa hymyillen ja naurahti, hänen olisi ehkä kuulunut tässä vaiheessa sanoa jotain punastumisen sijaan? Ote nuorukaisen kädestä irtosi Robertin äidin halatessa vaaleaverikköä, joka kuitenkin - yllätyksestä selvittyään - vastasi halaukseen. "Hauska tutustua", Harley hymähti ujon oloisesti ja käänsi katseensa Robiin.
Siinä missä Eliza vaikutti lähes täydelliseltä ja sydämelliseltä äidiltä, Robertin isä jatkoi samaa täydellisen vanhemman ruumiillistumaa. Miehessä oli jotakin samaa kuin Harleynkin isässä, mutta hän ei vaan saanut mieleensä, että mitä se mahtoi olla.
Tervetulotoivotuksiin vastattiin edelleen ujonpuoleisella hymyllä ja kiitoksella, huomaamatta Harley tarttui Robertin paidanhihaan ja katseli ympärilleen.

"Alexandr", Robertin isäkin esittäytyi sitten virallisesti suu leveässä virneessä ja ojensi kätensä tervehtiäkseen Harleytä. "Ai että meijän Rob sitte blondin valitsi? Et kai sinä kuulu niihin bimbo blondeihin, joita Robert on sanonut koulussa ole-" "Kiitos isä noista lämpimistä tervetulosanoista", urheilija keskeytti tähän väliin ja hymyili isälleen vaativan näköisesti. Isä vain naurahti ja perääntyi takaisin olohuoneeseen. "Nykyajan nuoret, ei kestä enää pientäkään pilailua", kuului Alexandrin huvittunut mutina olohuoneen puolelta. Robert tiedosti silloin Harleyn ottaan hänen paidastaan ja nyt hän otti tytön käden omaansa. Eliza huomasi tämän eleen ja valehtelematta alkoi melkein nyyhkiä onnesta. Robin äiti oli pitkään toivonut, että hänen poikansa löytäisi jonkun vaimoehdokkaan. Aivan, Eliza haaveili jo ainoan poikansa hääpäivästä. Pelottavaa se oli Robertinkin mielestä, mutta antoi äidin vouhottaa, jos se antoi naiselle paremman mielen.

"Harley", Eliza lausui huolitellusti ja katsoi tyttöä lempeästi hymyillen. "Haluaisitko auttaa minua tuolla keittiön puolella, jotta saisimme mahdollisimman pian ruuan pöytään", nainen ehdotti hyväntuulisesti. Robert pyöräytti silmiään. Vai että auttamaan keittiön puolelle, taisi äidillä olla hieman toisenlaiset suunnitelmat mielessään.
"Rob, poika, tulehan tänne", kuului vuorostaan kehoitus Robertille, jolloin urheilija huokaisi hiljaa. Hän silitti hetken aikaa peukalollaan Harleyn kättä, ennen kuin päästi irti toisen pehmeästä kädestä. "Älä huoli, ei se tapa sua", poika kuiskasi Harleyn korvaan ja antoi tälle lyhyen suukon poskelle. Sitten hän perääntyi olohuoneen suuntaan ja hymyili vielä Harleylle rohkaisevasti ennen katoamistaan olohuoneen puolelle.

Jelena, joka oli pysytellyt koko ajan äitinsä takana, astui viimein esille äitinsä takaa ja katseli ruskein silmin Harleytä. "Mä haluan esitellä sut mun.. Poneille..." tyttö sanoi ujosti ja vältteli katsomasta Harleyta silmiin. Silloin kuitenkin Eliza nappasi tyttärensä syliinsä ja hymyili ensin Harleylle, ennen kuin katse käännettiin Jelenaan. "Esittele ponini myöhemmin, mennään nyt pistämään keittiö kuntoon", nainen ehdotti ja katosi keittiön puolelle.

Harley kätteli Robertin isää ujommanpuoleisesti hymyillen, vaikka hymy hyytyi miehen ryhtyessä vitsailemaan. Hän yritti naureskella rennosti koko huulenheitolle, siinä kuitenkaan onnistumatta. Minkäköhänlaisen kuvan Robert oli oikein onnistunut isälleen hänestä antamaan? Hetken aikaa vaaleaverikkö halusi vain sännätä ovesta ulos, mutta olo helpottui viimeistään siinä vaiheessa, kun Robert keskeytti isänsä.
Sivusilmällä luotiin vilkaisu vieressä seisovaan nuorukaiseen ja Harley tarttui paremmin tuon käteen, mikä aiheutti puolestaan Elizassa varsin... Noh, yllättävän reaktion. Pidettiinkö tällaista paheksuttavana eleenä Hamiltonien perheessä, tai siis julkisia hellyydenosoituksia yleensäkin? Harley tuntui olevan entistä sulkeutuneempi, mutta ajan kanssa hän taatusti putkahtaisi kuorestaan ulos ja olisi jälleen oma yliaktiivinen itsensä, joka puhua pälpättäisi tunnista toiseen.
Robertin äiti pyysi tyttöä auttamaan keittiön puolelle ja hetkeäkään empimättä hän nyökkäsi pirteästi hymyillen ja vilkaisi Robertiin. Ilmeisesti tuon isällä oli pojalleen jotakin asiaa, tai ainakin toista huhuiltiin olohuoneen puolelle. Kuiskaukseen vastattiin lyhyellä hymähdyksellä Harleyn taikoessa kasvoilleen jotakin hymyntapaista, katseen tutkaillessa olohuoneen suuntaan kulkevaa nuorukaista.

Vaaleaverikkö kääntyi Elizan puoleen ja käänsi katseensa hivenen alemmas Robertin pikkusiskon, Jelenan, tupsahtaessa äitinsä takaa esille. Vai että poneille? Harley naurahti ja nyökkäsi, "Okei... Kiva kuulla", hän lausahti ystävällisesti ja pähkäili kuumeisesti päänsä sisällä, millainen katastrofi siitäkin tulisi. Harley ei koskaan ollut lasten kanssa tekemisissä, kaikki sukulaistenkin lapset olivat häntä vanhempia tai ihan pikkuvauvoja, jotka eivät paljoa puhuneet. Eliza tuli kuitenkin väliin ja nosti tyttösen syliinsä, mikä sai Harleyn hymyilemään jälleen. Olisipa hänelläkin ollut tuollainen äiti... Tai oli hänellä, ainakin joskus. Sitten kaikki olikin mennyt päin mäntyjä ja rakastavasta äidistä ei ollut enään tietoakaan.
Pellavapää seurasi naista keittiön puolelle ja vilkuili ympärilleen. Kaikki oli niin kodikasta, ei liian tiptop tai siis... Talossa näytti siltä, että sielä asuttiin ja se teki siitä kodikkaan oloisen.
"Miten mä voin olla avuksi?", Harley kysyi ja käänsi katseensa Elizaan.

Jelenan kasvoille kohosi kirkas ilme, kun Harley oli ollut halukas näkemään tytön ponikokoelman. Pikkutyttö päätti jo mielessään, että esittelisi poninsa Harleylle heti ruuan jälkeen.
"Harley, kulta, voisitko ottaa lautaset tuosta kaapista ja laittaa ne pöydälle?" Eliza pyysi sitten kauniisti, osoitti erästä kaappia ja soi vaaleaverikölle lempeän hymynsä. Hän itse avasi toisen kaapin, josta paljastui juomalasit. Nainen asetteli ne ruokapöytään ja välillä vilkuili Harleyn suuntaan uteliaana. Eliza halusi kovasti saada tietää, miten Harley ja Robert olivat oikein tavanneet ja miten pitkällä heidän suhteensa oli. Mutta ei hän kehdannut sitä kysyä, ainakaan vielä. Hän halusi antaa Harleylle aikaa tottua Hamiltonien perheeseen, koska Harleyn ilmeistä oli ollut helppo päätellä, ettei tyttö tuntenut oloaan kovin varmaksi.

"Robert näytti vierelläsi niin onnelliselta", Eliza aloitti sitten jonkin ajan kuluttua keskustelemisen ja katseli Harleyta kiitollisesti hymyillen. "Hän ei ole näyttänyt niin onnelliselta sitten Christinan kuoleman jälkeen... Vaikka se vankilareissu häntä parempaan suuntaan muuttikin, hän ei osannut olla oikeasti iloinen", nainen puheli hennolla äänellä, sillä esikoisestaan puhuminen oli hänellekin vielä kovin vaikeaa.
Eliza ei ollut osannut arvatakaan, että Robert ei nimenomaan ollut kertonut Harleylle vuoden pituisesta vankilareissustaan. Eliza oli olettanut poikansa kertoneen sen Harleylle melko heti suhteen alkumetreillä, koska olihan se vankilareissu ollut melko vaikuttava osa Robertin mennyttä elämää.
Nyt nainen alkoi nostella ruokapöydälle ruokia, joita hän oli valmistellut koko aamupäivän. Kaikkea löytyi alkuruuasta jälkiruokaan, salaattia, uuniperunoita ja lihaa. "Robert ei pahemmin menneisyydestä puhu, mutta on ihanaa, että sinä silti pidät hänestä sellaisena kuin hän on. Hän on oikeasti maailman ihanin poika", Eliza ylisti poikaansa ja vilkaisi nopeasti Harleyhin suuresti hymyillen, kunnes kääntyi taas selin Harleyhin. Nainen alkoi taitella servettejä.

Robertin äidin tapa puhua Harleylle sai vaaleaverikön suupielet nousemaan väkisinkin lämpimään hymyyn. Koskakohan häntä olisi kohdeltu niin ystävällisesti ja tuttavallisesti? Siitä oli varmasti pitkä aika, mutta joka tapauksessa, hiljalleen naisenalku alkoi päästä ujoudestaan eroon.
"Totta kai", Harley vastasi Elizan pyyntöön ja käveli naisen osoittaman kaapin luokse, kasaten syliinsä oikean määrän lautasia ja palaten sitten ruokapöydän luokse. Hän asetteli lautaset paikoilleen, ei liian lähelle toisiaan vaan juuri siten, miten pöytä tulikin kattaa. Jos tyttö ei ollut mitään muuta oppinut, niin pöydän hän silti osasi kattaa, joten tällä kertaa hänen ei tarvinnut olla sormi suussa ihmettelmässä ja äimistelemässä. Kyllä Harleylla oli edelleen jonkinlaisia suorituspaineita, olihan kyseessä kuitenkin hänen poikaystävänsä perhe ja ensitapaaminen, joten tietenkin hän halusi antaa itsestään hyvän kuvan ilman turhia mokailuja.
Eliza puhui Robertista, mikä sai tietenkin heleän punan kohoamaan Harleyn kalpeille poskille, "Tuskin se vain minusta on johtunut", vastattiin naisen sanoihin vaatimattomaan sävyyn sinisten silmien vilkaistessa toiseen nopeasti.
Lautaset aseteltuaan vaaleaverikkö käännähti naisen puoleen, Harley nojasi varovaisesti ruokapöytään ja kurtisti kulmiaan Elizan mainitessa vankilareissun. Mitä Robert oli jättänyt hänelle kertomatta?
"Niin... Robilla on varmasti ollut rankkaa", Harley lausahti vaisuna, vankila-asiaan mitään kommentoimatta. Jollain tapaa hän oli suuttunut nuorukaiselle, sillä kyseessä oli asia, joka olisi kuitenkin pitänyt kertoa - oli se miten haastavaa tahansa. Ehkä Robert oli halunnut pitää asian omana tietonaan, mutta Harleylla oli myös oikeus tietää. Olihan toinen edelleenkin hänen poikaystävänsä, ja toinen tiesi tytöstä kaiken. "Rob on täydellinen sellaisenaan kuin on, nykyisessä eläminen on tärkeämpää kuin menneiden täysipäiväinen muisteleminen", todettiin suupielien kaartuessa hienoiseen hymyyn.

Huomio kiinnittyi herkullisilta tuoksuviin ruokiin, Harley oli jättänyt aamupalan syömättä ja nälkä alkoi pikkuhiljaa hiipiä vatsanpohjalle. Kohta pöytä notkuisi toinen toistaan maittavimpia ruokia, sillä Eliza näytti sellaiselta ihmiseltä, joka ei toden totta osannut tehdä huonoa ruokaa. Vaikka vaaleaverikkö alkoikin päästä kuorestaan eroon ja ujous rupesi pikkuhiljaa väistymään, painoi edelleen se vankilajuttu hänen mieltään. Miksi Robert ei ollut kertonut siitä?
"Voinko olla vielä jotenkin avuksi?", Harley kysyi ystävällisesti ajatuksistaan säpsähtäneenä.

Eliza oli pelkkää hymyä, kun hän kuuli Harleyn kehuvan poikaansa. Jos se olisi naisesta ollut kiinni, hän olisi jo päättämässä Robertille ja Harleylle hääpäivää, niin paljon Eliza oli tätä odottanut. Vihdoinkin hänen oma poikansa oli löytänyt jonkun, jota ei päästäisi hevillä otteestaan. Tai siltä se naisen silmiin näytti, olihan Eliza suuri romantikko ja haaveili onnellisista lopuista. Ja hän tietenkin haaveili ainoan poikansa onnesta.
"Ei tässä enää mitään sen suurempia ole, istu vain pöytään. Alexandr, Robert, tulkaa pöytään! Jelena, istuhan jo aloillesi", Eliza hätisteli pikkutyttöä pois ruokien kimpusta, jotka olivat vielä eräällä keittiötasolla odottamassa. Jelena riensi istumaan omalle paikalleen ja taputti kädellään pöytää. Hän tarkoitti tällä eleellä, että Harley istuisi hänen viereensä.

Robert tuli ennen isäänsä keittiöön ja asteli heti ensimmäisenä blondin tytön luo. Hän hymyili tälle hieman ja sipaisi nopeasti kädellään tytön kättä. Ei hän nyt kehdannut koko aikaa osoittaa sen suurempia hellyydenosoituksia tytölle, kun hänen äitinsä seurasi tilannetta haukkana vieressä.
"Oot ainaki vielä elossa", Rob naureskeli hiljaa Harleyn korvaan ja virnisti poikamaisesti. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mistä hänen äitinsä ja Harley olivat hetki sitten keskustelleet.
Kun isäkin saapui keittiön puolelle, Eliza kehoitti kaikkia istumaan pöytään. Hän tarjoili innoissaan ruokaa pöydässä istuville ihmisille ja tietenkin informoi siitä, mitä mikäkin ruoka aina sisälsi. Heidän ruokaillessaan ei ollut kertaakaan yli 10 sekunnin hiljaisuutta, sillä Eliza puhua pälätti minkä kerkesi. Hän yritti saada vielä lisää tietoa Harleysta ja siitä, miten Robert ja tyttö olivat oikein kohdanneet ja miltä se oli tuntunut. Rob, joka tietenkin oli jo tottunut äidin jatkuviin kyselyihin (jotka olivat välillä hyvinkin kiusallisia) vastaili kysymyksiin liikaa paljastamatta ja äiti pariin otteeseen närkästyi vähäisestä kertomisesta.

Iltapäivä jatkui sitten siihen malliin, että ruuan syötyään he siirtyivät olohuoneen puolelle, jossa Eliza sitten näytti innoissaan kuvia Robertista lapsena. Useissa kuvissa oli myös Christina, jota äiti kehui aina uuden kuvan aikana maasta taivaaseen. Robert ehti jo säikähtää, että äiti pillahtaisi kohta hysteeriseen itkuun, kun nainen hiljeni sellaiseen tapaan. Silloin Rob ponnahti ylös sohvalta ja taputti kerran käsiään kuuluvasti yhteen.
"Mä meen tupakalle", hän totesi sitten ja katsahti Harleyhin, joka oli istunut koko ajan hänen vieressään. "Tuutko säkin?" se oli enemmänkin 'ole kiltti ja tule tupakalle nyt'- katse, sillä Robert alkoi oikeasti pelätä sitä, että pian hänen äitinsä vollottaisi vuolaasti ja alkaisi avautua Harleylle Christinasta.

Jelena vaikutti hyvin suloiselta tytöltä, vaikka Harley olikin aina ollut sellainen että lasten kanssa toimiminen ei tullut luonnostaan. Hänen kohdallaan se piti opetella, mutta koskaan ei ollut liian myöhäistä, vai?
Robert saapui keittiöön ja asteli Harleyn luokse, joka hymyili poikaystävälleen huomattavasti aiempaa rennommin. "Niin mä taidan olla... Äitisi on mukava", naisenalku hymähti ja lausui lauseen loppuosan hieman hiljempaa. Toisen hymy sai Harleyn suupielet kohoamaan uuteen hymyyn, Robert näytti niin suloiselta hymyillessään tuohon tyyliin.
Eliza käski ihmisiä istumaan pöydän ääreen Robertin isän saapuessa keittiöön poikansa jälkeen ja kuten Jelena oli aiemmin elehtinyt, Harley istui hymyillen tytön viereen.
Valehtelematta voitiin sanoa, että Elizalla tuntui riittävän virtaa ja puhtia naisen häärätessä ruokien parissa ja kertoen, mitä mikäkin oli ja mitä mikäkin sisälsi. Pitkään aikaan Harley ei ollut syönyt niin maittavaa ruokaa ja vielä niin paljon, että tyttöraukka oli aivan ähkyssä lopetettuaan ruokailun. Eliza oli esittänyt syömisen aikana muutaman kiperänkin kysymyksen, jotka olivat saaneet punan kohoamaan vaaleaverikön kalpakoille poskille. Robert oli kuitenkin suurimmaksi osaksi hoitanut vastailun, joten sen kiusallisempiin tilanteisiin Harley ei ollut joutunut. Häntä hävetti edelleenkin hänen ja miehenalun ensitapaaminen. Se oli sitä aikaa, kun Harley asui vielä kotonaan äitinsä käskytysvallan alla. Mutta kuitenkin, oli hyvin paljon Robin ansiota, että naisenalun elämä hymyili enemmän kuin koskaan ennen.

Harleysta oli mukava nähdä Robertin lapsuuskuvia, joillekkin joutui jopa hieman nauramaan. Kieltämättä miehenalku oli ollut söpö tapaus pienestä pitäen. Joissakin kuvissa näkyi myös toisen edesmennyt isosisko Christina, joka vaikutti hyväsydämiseltä ja hienolta ihmiseltä. Christina oli myös kaunis, paria kuvaa Harley jäi katselemaan pidemmäksikin aikaa. Hänestä tuntui kamalalta, että Robertin tämän perheen oli täytynyt kokea jotakin sellaista. Aiheesta puhuminen oli silminnähden saanut myös Elizan herkistymään, siltä nainen ainakin näytti ja kuulosti.
Sitten Robert keskeyttikin kuvienkatseluhetken muutamalla kuuluvalla taputuksella ja ilmoitti menevänsä tupakille, pyytäen myös Harleyta mukaansa. Kysymys oli esitetty pyyntönä, mutta katse muistutti lähinnä anelua, eikä Harley kyennyt tekemään mitään muuta kuin nousemaan sohvalta ja tarttumaan miehenalun käteen.
Ripeästi hän johdatti poikaystävänsä pihalle ja kaivoi tupakka-askin taskustaan, nyt olisi ehkä hyvä aika yrittää avata Robertin sanallista arkkua sen Elizan mainitseman vankila-jutun suhteen. Ehkä se jopa paistoi Harleyn kasvoilta, ettei kaikki ollut nyt ihan kunnossa. Katse oli kuulusteleva ja hivenen pistäväkin, tytön tutkiessa Robertin silmiä kaivaessaan sytytintä taskustaan. Tupakka sytytettiin ja sytkäriä tarjottiin toiselle.
"Miksi sä et kertonut mulle, että sä olet ollut vankilassa?", Harley kysyi ajattelemattomasti ja suorasukaisesti. Äänensävy oli pikemminkin surullinen, mutta tietynlaista suuttuneisuutta oli selkeästi aistittavissa.

Onneksi Harleyta ei tarvinnut sen enempää tupakalle suostutella, vaan he pääsivät lähtemään olohuoneesta yllättävän nopeasti. Rob hieraisi vapaalla kädellään ohimoaan, kun päätä tuntui hieman särkevän. Tupakoimattomuudesta se kuitenkin vain johtui, olihan miehenalku ollut ilman tupakkaa jo kolmatta tuntia.
He pääsivät sitten pihalle asti ja Robert vetäisi keuhkonsa täyteen puhdasta ilmaa. Sitten hän kaivoi taskustaan omat tupakkansa ja huomasi sivusilmällään Harleyn ojentavan omaa sytkäriään hänelle. Kun urheilija oli saanut tupakan huulilleen, hän otti Harleyn ojentaman sytyttimen ja sytytti tupakkansa.
Miten hän rentoutuikaan heti ensimmäisten hönkäysten aikana.

Rob oli juuri ojentamassa sytytintä takaisin blondille, mutta sitten tämä esittikin hyvin yllättävän kysymyksen. Miehenalku oli melkein pudottaa Harleyn sytkärin, kun hän oikeasti yllättyi tytön kysymyksestä. Mistä ihmeestä Harley oli saanut tie- äiti. Tietenkin, äiti oli varmasti jotain lipsauttanut sillä aikaa, kun Rob oli ollut isänsä kanssa olohuoneen puolella vaihtamassa kuulumisia ja keskustelemassa raha-asioista. Isä oli lupautunut ostamaan pojalleen uuden kulkuvälineen, mutta nyt se ei olisi moottoripyörä, vaan auto. No, olihan Rob ollut vähän tuota hanketta vastaan, muttei pistänyt sitä pahakseen. Hän tarvitsi kulkuvälineen ja nyt se tulisi olemaan auto.
Mutta joo, takaisin nykyaikaan.
"Helvetti sen kanssa", pääsi miehenalun huulilta ja hän imaisi tupakansavut keuhkoihinsa. Hän ei antaisi äidin päästä tästä vähällä. Hän oli aivan tarkoituksella jättänyt Harleylle kertomatta vankilareissustaan. Siinä ei yksinkertaisesti vain ollut mitään muistelemisen saatika kertomisen arvoista.
Eikä Rob halunnut pelästyttää Harleytä menneisyydessä tapahtuneille asioilla.

"Koska ei oo mitään kertomista", Rob vastasi lyhytsanaisesti ja imaisi taas savuja keuhkoihinsa. "Unoha koko juttu."
Niin, Robert kyllä tekisi kaikkensa, jottei hänen tarvitsisi kertoa Harleylle totuutta. Jos hän kertoisi Harleylle hakanneensa jonkun kuoliaaksi, ties kuinka paljon tyttö siitä säikähtäisi. Eikä hän nyt tahtonut Harleyta menettää!
Ehkä Robert ei ollut aivan loppuun asti tätä vankila-asiaa käsitellyt, sillä olihan hän vaarassa menettää Harleyn, jos hän ei kertoisi tätä tytölle. Mutta ei poika tätä mahdollisuutta ollut muiden asioiden lomassa ehtinyt ajatella.

Ensimäinen reaktio, Robert manasi selvästi äitiään, tai ehkä vankilareissuaan. Tiedä sitten mitä tai ketä, Harley vältteli katsomasta nuorukaista ja kääntyi siten, ettei toinen kyennyt näkemään hänen kasvojaankaan.
Tupakkaa imettiin ahnaasti, olihan nikotiinintarve kerennyt viime tuntien aikana yllättää. Jos joku luuli, että vaaleaverikkö yritti saada jonkinlaista riitaa aikaan, niin ei. Hän ei yrittänyt, hän vain halusi tietää miksi Robert oli jättänyt jotain sellaista kertomatta. Koska siinä ei ollut mitään kerrottavaa ja hänen pitäisi unohtaa koko juttu? Niinkö toinen oli juuri sanonut?
Harley puuskahti närkästyneenä ja kääntyi miehenalun puoleen, "Sä et oo tosissas", hän sähähti ja karisti tupakkaansa. "Että mun pitää unohtaa se..?", jatkettiin samaan sävyyn.
Hetken aikaa Harley oli hiljaa ja katseli edelleen täysin muualle kuin Robertiin, häntä suututti niin paljon. Tai sitten suretti enemmän kuin suututti, mutta jonkinlaisen negatiivisen reaktion toinen oli saanut tytössä aikaan.
"Mulla ei ole siis oikeutta tietää susta kaikkea, vaikka me seurustellaan?", vaaleaverikkö tiuskahti ja lausui sanan seurustellaan äänensävyllä, jota kykeni helposti väittämään ivalliseksi. Sitä se olikin, sillä Harleyn mielestä seurusteluun kuului se, että toisen tunsi läpikotaisin ja kaikista asioista kerrottiin kumppanille. Etenkin tällaisista asioista, jotka eivät kuitenkaan olleet aivan pikkujuttuja.
Jollain tapaa Harley osasi aavistaa, miksi Robert ei halunnut keskustella asiasta. "Siksikö sä et siitä kerro, koska sä pelkäät että mä yritän sen jälkeen vain päästä susta eroon?", lyhyempi tivasi ja tumppasi loppuunpoltetun tupakkansa maahan. Savut puhallettiin suupielestä ja hiuksia harottiin silmien käydessä nopeasti miehenalussa.
Harley astui pari askelta lähemmäs Robertia ja tarttui tuon paitaan kiinni, ei mitenkään väkivaltaisesti kuitenkaan. "Sä pääset musta helpommin eroon salailemalla noita asioita ja käyttäytymällä tuolla tavalla!", lausahdettiin äänenvoimakkuuden kohotessa hivenen. Ote nuorukaisen paidasta tiukentui ja siniset silmät tuijottivat pihamaisemaa, Harley puraisi alahuultaan ja käänsi katseen kengänkärkiinsä. "Mä en vaan ymmärrä sua", Harley kuiskasi pettyneenä ja sulki hetkeksi silmänsä, "Sä- Mä menen sisälle... Voitaisiin ruveta lähtemään", jatkettiin naisenalun päästäessä otteensa toisesta. Mitä hänen olisi pitänyt tehdä? Jos Harley olisi jäänyt siihen, hän olisi ruvennut vain manaamaan Robertia entistä enemmän. Se olisi hänet tuntien kuulunut varmasti sisälle saakka, joten ehkä olisi parempi vain mennä hetkeksi takaisin sisään ja selvittää koko homma sitten Robertin tai hänen luona, mikäli aiemmin mainitusta yökylästä pidettäisiin kiinni.

Ripeät askeleet kuljettivat Harleyn takaisin sisälle Hamiltonien kotiin, ulko-ovi suljettiin varovaisesti kiihtyneestä mielentilasta huolimatta. Kengät jätettiin tottuneesti eteiseen ja hymyä kasvoillaan pidellen Harley asteli takaisin olohuoneeseen ja istui sohvalle, jolla hän oli hetkeä aiemminkin istunut.
"Robert tulee kohta", vaaleaverikkö selvensi hymyillen, vaikka se ei kovin aito hymy ollutkaan. Ei hän kyennyt tällä hetkellä hymyilemään aidosti, mutta toivottavasti se näyttäisi ulkopuolelle päin siltä, että se tuli luonnostaan.

// sori toi yökylähitti:---D

//Nou hätä :,DD

Harley reagoi asiaan juuri sellaisella tavalla, jota Rob oli odottanut. Tietenkin tyttö suuttui, kun poika ei kertonutkaan kaikkea. Mutta pitikö sitä aina kertoa koko totuus, miksei vain osa totuudesta riittäisi? Jos Robert vain sanoisi olleensa vuoden vankilassa, niin miksei se vain voinut riittää ulkopuolisille? Miksi kaikkien oli välttämätöntä tietää, miksi hän oli ollut vankilassa? Miksei ihmisille riittänyt mikään, miksi kaikki piti tehdä vaikeimman kautta!
Okei, ehkä Robert nyt liioitteli, mutta hänkin oli hieman tuohtunut tästä uudesta tilanteesta. Hän kun oli niin hyvin yrittänyt varjella tätä asiaa Harleylta, niin ei kun äiti meneekin lipsauttamaan tytölle jotain tuollaista. Mitä ihmettä äitikin oikein ajatteli! Kenelleköhän muille äiti oli poikansa vaikeista vuosista kertonut...
Robertia hirvitti edes ajatella sitä, joten hän yritti käännyttää ajatuksensa pois siitä.

Tummatukka havahtui mietteistään, kun tunsi Harleyn otteen paidallaan. Hänen tummansiniset silmänsä välttelivät Harleyn katsetta, joka ei tosin myöskään Robertia silmiin edes katsonut. Urheilija oli vihainen ja se viha suorastaan huokui hänestä. Mutta Robert ei suuttunut avoimesti, joten hän piti oman vihansa itsellään. Heti kun hän pääsisi kotiin, hän antaisi nyrkkeilysäkille opetuksen. Onneksi onnettomuudessa loukkaantunut käsi oli jo jotenkuten parantunut, niin siitä ei tarvinnut nyt murehtia.
.. Tosin Harley oli kyllä edelleen tulossa hänen luokseensa yöksi. Ei Rob voisi noin vain pamautella nyrkkeilysäkkiä selittelemättä Harleylle vihansa syytä! Jos poika vain livahtaisi lenkille...
Ennen kuin urheilija edes ehti miettiä sanojaan, oli Harley jo mennyt takaisin sisälle. Robert ärähti äänekkäästi, pudotti tupakkansa maahan ja löi kätensä seinään. Sentään johonkin poika sai tuhlattua turhautumistaan.

Mitä ihmettä hän nyt kertoisi Harleylle? Robert oli edelleen sillä kannalla, ettei haluaisi kertoa tytölle koko vankilareissustaan, koska... Koska tytön ei tarvitsisi tietää, mitä Rob joutui siellä kokemaan! Se oli ollut Robertin elämän pahin vuosi ikinä. Hän ei ollut kertonut kenellekään siitä, millaista oli olla vankilassa. Normaalien ihmisten ei kuuluisikaan saada tietää siitä.
Rob vain halusi säästää Harleyn siltä tiedolta. Ja siltä, että hän oli oikeasti tappanut jonkun suutuspäissään.

Robert palasi viimein takaisin sisälle ja hänen äitinsä otti heti poikaansa tiukan katsekontaktin. Hienoa, äiti oli pistänyt haukkana merkille Harleyn muuttuneen käytöksen ja aikoisi nyt nuhdella poikaansa. Noniin, nyt he lähtisivät.
"Me lähetään nyt", urheilija ilmoitti ja otti katsekontaktin isäänsä. "Me tullaan pian taas käymään."
Sitten hän suuntasi eteiseen takaisin ulko-oville ja jäi odottamaan Harleyta. Hemmetin hemmeti. Ensiksi kaikki oli sujunut niin hyvin, mutta lopulta kaikki olikin mennyt päin mäntyä.

hittaan nämä nyt robin kämpille:---)

Harley vilkuili epäilevästi muita Hamiltonin perheen jäseniä, oliko ero hänen käytöksessään pantu merkille? Toivottavasti ei, sillä hän ei halunnut muiden kuvittelevan hänen olevan 'se nalkuttava tyttöystävä', joka saisi Robertin alituiseen huonolle tuulelle.
Kovin kauaa vaaleaverikkö ei ehtinyt luoda mielessään näitä itseään esittäviä irvikuvia, kun miehenalku paukkasi takaisin olohuoneeseen ja ilmoitti pariskunnan lähdöstä. Vai niin. Harley oli ehtinyt viimeisten minuuttien aikana kasvattaa itselleen jonkinlaisen kovanaama-kuoren, jota hän oli joskus aikoinaan kantanut lähes päivittäin.
Robertin pyörähdystä olohuoneessa pystyi todella kutsumaan nopeaksi, sillä toinen oli jo eteisessä saakka. Mikä kiire tässä sitten oli, kerta riidanaiheuttajasta keskusteltaisiin vasta nuorukaisen kämpillä, ei paluumatkalla. Harley hymyili ja katsahti Elizaan noustessaan ylös, "Oli todella hauska tavata, nähdään pian uudestaan", hän tervehti ystävällisesti ja vilkaisi olkansa yli häntä odottavaan Robertiin. Katse kiersi vielä toisen isässä ja Jelenassa, joka ei tällä kertaa sitten ehtinytkään esitellä leikkiponejaan. Myöhemmin sitten, Harley kyllä muistaisi tämän seikan.
Ripeät askeleet kuljettivat naisenalun eteiseen, kengät vedettiin nopeasti ja selvästi suutuspäissään jalkaan. Hamiltonien ulko-ovesta ulos astuttuaan tyttö katsoi taakseen varmistaakseen, että toinen oli ehtinyt sulkemaan oven.
Sarkastinen naurahdus karkasi huulten lomasta, "Todella hienoa, nytkö sä kiukuttelet mulle siitä, että mä kysyin asiasta joka mun on oikeus tietää?!", Harley ärähti äänenkorkeuden kohotessa lauseen loppupuolella.
Lyhyt, närkästynyt tuhahdus ilmoitti haluttomuudesta edes kuulla vastausta, luultavasti se olisi yhtä tyhjän kanssa. Hän halusi vain kotiin. Tai tässä tapauksessa Robertin kämpille, illasta olisi varmasti tulossa vähintäänkin mielenkiintoinen ja tapahtumarikas.

Loppumatkanakaan Harley ei sanonut sanaakaan, ei edes matkalla bussipysäkille. Ei edes bussissa, saatika lyhyellä kävelymatkalla Robertin asunnolle. Pitkään aikaan tyttö ei ollut ollut niin vihainen, että hän ei olisi puhunut sanaakaan. Tai sitten hän oli hiljaa siksi, että ei olisi räjähtänyt totaalisesti ihmisten ilmoilla, siinä olisi riittänyt hävettävää pitkäksi aikaa.
Robertin kämpän eteisessä Harley potkaisi kengät vihaisena jalastaan ja paineli suoraan olohuoneeseen, istahtaen itsepäisesti tuhisten sohvalle. Silmät mulkoilivat nuorukaista ja kampaus oli päivän saatossa muuttunut siististä hapsottavaksi ja vähemmän huolitelluksi.
"Mä voin vannoa että mä en puhu sulle enään koskaan, jos sä pidät multa salassa tuollaisia asioita", Harley tuhahti, vaikka hän tiesi itsekin, että enään koskaan-kiristysmetodi alkoi olla loppuunkulutettu. Tuntui pahalta sanoa sellaista, koska Harley ei missään nimessä halunnut oikeasti pahoittaa Robertin mieltä. Hän ei halunnut olla toiselle ilkeä, vaikka tällä hetkellä se olisi saattanut tiettyyn pisteeseen asti olla ihan oikeutettuakin, niin kuin jokainen kuukausi siihen tiettyyn nimeltämainitsemattomaan ajankohtaan. Mutta nyt ei ollut kyse siitä, vaan jostain ihan muusta, vakavammasta asiasta.
"En puhu sulle muutenkaan, koska mä olen niin vihainen, että mulla on vaikeuksia olla sekoamatta", vaaleaverikkö uhosi ja istui edelleen sohvalla, selkä suorassa ja katse tiukasti eteenpäin tuijottaen. Robert saisi kertoa kaiken, ennen kuin hän edes harkitsisi sovinnontekoa. Siinä ei menisi kauaa, sillä Harley harvemmissa tapauksissa oli mitään pitkävihaista sorttia. Joka tapauksessa hän leppyisi varmaan nopeasti, vaikka siltä ei tällä hetkellä tuntunutkaan.

Robert piti suunsa tiukasti kiinni, kun Harley oli heti avannut suunsa pojan pistettyä ulko-oven kiinni. Hienoa, tästä Robertin vankilajutusta näytti tulevan suurikin riita heidän välilleen, vaikka asiasta ei urheilijan mielestä kannattanut edes riidellä. Miksei Harley vain tajunnut, ettei Rob yksinkertaisesti vain tahtonut kertoa siitä vankilavuodestaan mitään? Pitikö tytön ihan välttämättä saada tietää se, miten nuorukainen siellä kitui? Miksi, miksi, miksi, miksi?!
Loppumatka kului tosiaan vaitonaisissa merkeissä. Robertin kasvoilla oli tuima ilme, kun hän tuijotti ulos liikkuvan linja-auton ikkunasta. Hänen ajatuksensa olivat sillä hetkellä sekaisia, vihaisia ja turhautuneita. Hän ei edes yrittänyt miettiä sanoja, joita hän tulisi Harleylle vielä varmasti tänä iltana sanomaan.

He saapuivat sitten hyvin pitkältä tuntuneen matkan jälkeen Robertin yksiöön. Kumpikin oli pitänyt suunsa kiinni. Harley oli edelleen vihainen ja tyttö suuntasikin suoraan istumaan olohuoneessa olevalle sohvalle. Robert potkaisi kenkänsä suutuspäissään pitkin eteistä ja viskasi takkinsa turhautuneena naulakkoon. Takki tippui kuitenkin lattialle ja poika nosti sen ärähtäen ylös. Samoihin aikoihin Harley uhoisi, ettei puhuisi pojalle enää koskaan, jos tämä piti asioita salassa. Robertin nyrkki puristui kiinni, kun hän käveli suoraan keittiöön jääkaapille. Hän otti sieltä käsiinsä yhden kaljan ja avasi sen korkinavaajallaan. Poika kulautti melkein puolet pullosta suoraan kurkusta alas, ennen kuin laski pullon alas. Hän seisoi vielä hetken aikaa tuppisuuna keittiössä, kun Harley jatkoi yhä uhoamistaan. Sitten urheilija tunsi kadottaneen viimeisenkin itsehillinnän rippeensä ja asteli painavin askelin olohuoneeseen Harleyn seuraksi. Rob jäi seisomaan olohuoneen suulle ja tuijotti Harleyta tiukasti.

"Sä vaadit multa sellasta, mikä mulla on oikeus pitää itselläni", urheilija murahti ja puristi kaljapulloaan tiukasti kädessään. "Tajuatko sä yhtään, mitä sä vaadit saada tietää multa? Et varmaankaan. Helvetti, mä en lesoile sillä, että oon ollu vankilassa sen takia, että oon tappanut jonku!" Robert huusi nyt tietämättään kurkku suorana ja yllätys yllätys, kaljapullon uusi paikka oli eräässä seinässä, johon osueessaan se oli särkynyt moneksi sirpaleeksi.
Urheilija katui heti tekoaan ja seisoi nyt rintakehä tiiviisti kohoillen paikoillaan. Hänen kasvoilleen oli syntynyt eksynyt ilme, kun hänen silmänsä etsivät paikkaansa kaikkialta muualta kuin Harleystä. Hän hieraisi kämmenellään suunsa aluetta, kunnes ryntäsi sitten mitään sanomatta parvekkeen ovelle.
Robert otti tupakan esille ja sytytti sen päässessään ulkoilmaan. Hänen kätensä tärisivät niinkin pahasti, että juuri kun hän oli saanut sytytettyä tupakkansa, sytkäri putosi parvekkeelta alas. Rob kirosi sen perään, mutta nojautui sitten parvekkeen reunaan ja syventyi polttamaan tupakkaansa. Joka ei tosin tuntunut rauhoittavan kiihkeää mieltä sitten yhtään.

Ei hänen olisi pitänyt huutaa Harleylle sillä tavalla. Sitä poika katui. Hän oli varmasti pelästyttänyt vaaleaverikön ja nyt tyttö olisi luultavasti lähtenyt Robertin asunnosta.

Sillä hetkellä Harley katui suuttumistaan pahasti. Robert ei ollut koskaan näyttänyt hänen seurassaan niin vihaiselta, kuin nyt. Eikä toinen ollut koskaan huutanut hänelle sillä tavalla, saatika särkenyt tavaroita. Silti Harley oli edelleen sitä mieltä, että Robertin olisi pitänyt kertoa hänelle asiasta, vaikka se olisi ollut kuinka vaikeaa tahansa. Ja vaaleaverikkö halusi myös ilmaista mielipiteensä, vaikkakin miehenalku oli suuntaamassa parveketta kohti.
"Helvetin idiootti, asioiden salaaminen on melkein yhtä paha kuin valehteleminen!", Harley huusi Robertin perään tuon tosin ollessa jo parvekkeen puolella.
Äskeinen suuttumus oli jättänyt tilalleen tyhjän, säikähtäneen olon. Ei naisenalku halunnut tapella tällaisen asian takia, vaikka se saikin hänet kiehahtamaan. Robert oli tappanut jonkun ja normaali ihminen olisi siinä vaiheessa varmaan sännännyt karkuun ovet paukkuen, mutta Harley ei halunnut tehdä sitä. Sen jälkeen hänen elämänsä olisi ollut sisällötöntä, eikä se olisi enään palannut raiteilleen. Jalat nostettiin sohvalle vaaleaverikön tuijottaessa mitäänsanomattomana eteensä, hän ei sillä hetkellä todellakaan tiennyt, mitä kuuluisi tuntea ja millä tavalla. Ehkä hänen pitäisi pyytää anteeksi, mutta kotiin hän ei lähtisi. Se olisi ongelmilta pakenemista ja tällaiset riitatilanteet taisivat seurustellessa olla ihan normaali ja toisinaan ilmaakin puhdistava juttu.

Yhtäkkiä Harley tunsi olonsa jotenkin kamalan pieneksi ja epäonnistuneeksi. Robert merkitsi hänelle aivan liian paljon ja naisenalku poti sillä hetkellä pahoja omantunnontuskia käyttäytymisensä vuoksi.
Ehkä joku olisi antanut nuorukaisen rauhoittua parvekkeella jonkun aikaa, mutta vaaleaverikkö nousi sohvalta ylös, käveli parvekkeen ovelle ja astui arkaillen ovenraosta ulos.
"Rob?", Harley toisti toisen nimeä ja vilkaisi miehenalkuun varovaisesti. Rauhallisesti otetut askeleet kuroivat Harleyn ja Robertin välillä olleet muutamat metrit nopeasti umpeen. Aluksi hän vain hipaisi urheilijan käsivartta, ennen kuin Harley kietoi kätensä rohkeammin toisen ympärille. "Mä en halua tapella", vaaleaverikkö lausahti lähes säälittävästi piipittäen.

Robert oli ehtinyt vetäistä parit savut keuhkoihinsa ja rauhoittumaan ehkä 1/10 osan, kun hän sitten kuuli Harleyn takanaan. Urheilija oli ehtinyt vain miettiä äskeistä tekoaan ja katumaan sitä suunnattomasti. Ei asioiden rikkominen tai tuolla tavalla huutaminen kuulunut hänen luonteeseensa, ei sitten lainkaan, mutta... Mutta jotenkin miehenalku oli vain mennyt reagoimaan silllä tavalla. Harley vain merkitsi hänelle niin paljon ja... Eikä toisen olisi pitänyt saada kuulla mitään Robertin menneisyydestä. Rob ei ollut tahtonut, siis ei todellakaan tahtonut, että Harley olisi saanut tietää tuon osan hänen menneisyydestään, koska hän tunsi tarvetta olla niin sanotusti puhdas Harleyn seurassa. Hän ei tahtonut, että vaaleaverikkö saisi tietää urheilijan olevan epätäydellinen, koska... Okei, myönnetään. Robert oli tahtonut olla täydellinen Harleyn seurassa. Hän pelkäsi muuten menettävänsä tytön. Typeräähän tuo oli, mutta ei miehenalku vain voinut itselleen mitään. Hän oli rakastunut Harleyhin, aivan oikeasti. Niin, oikeasti rakastunut. Ja nyt urheilija sen vasta itselleensäkin ensimmäisen kerran myönsi.
Olo tuntui yhtäkkiä kevenneen. Mitä, johtuiko se siitä, että Robert oli myöntänyt itselleen rakastavansa Harleyta? Oliko sen asian myöntäminen oikeasti ollut.. Huojentavaa?

Urheilija tunsi käsien kietoutuvan ympärilleen ja Harleyn ääni kuului hiljaisena hänen korviinsa. Rob vetäisi keuhkot täyteen puhdasta ilmaa ja jäykistyi. Tämä tilanne oli uusi. Uusi ja tuntematon. Miehenalku ei tiennyt lainkaan, mitä hänen olisi määrä sanoa. Mitkä olisivat tähän tilanteeseen juuri ne oikeat sanat?
Kerrassaan ahdistava ja kauhea tilanne. Robert ei tosiaankaan tiennyt, mitä tehdä. Hän tahtoi kertoa Harleylle olevansa niin suunnattoman pahoillaan äskeisestä reaktiostaan. Hän tahtoi kertoa Harleylle, ettei tahtonut menettää tätä. Hän tahtoi kertoa, että heillä oli kaikki edelleen hyvin. Vai oliko, se oli enää vain Harleystä kiinni.

Tupakkaa ei oltu muistettu polttaa hetkeen, sillä nuorukaisen katse oli suuntautuneena taivaalle yläviistoon.
"... Mä rakastan sua."

Aluksi vaikutti pahasti siltä ettei Robertia kiinnostanut Harleyn näytöt siitä, että tyttö oli pahoillaan. Se sai Harleyn tuntemaan itsensä jälleen vihaiseksi ja samaan aikaan surulliseksi, mutta toisaalta hän myös ymmärsi Robertia vallan hyvin.
Tyttö oli udellut toisen asioita, eikä jättänyt nuorukaista rauhaan, vaikka tuo oli ilmaissut selvästi ettei halunnut puhua asiasta, josta Harley vaati saada tietää.
Ikuisuudelta tuntuneen hetken kuluttua Robert vaikutti edelleen vihaiselta, eihän tuo ollut vilkaissutkaan vaaleaverikköön päin, joka päästi toisen halauksestaan turhautuneena huokaisten. Ei hän aikoisi turhaan solmia mitään rauhaa, joten luvassa olisi puhelias ja varmaankin viihdyttävä ilta - ja ennen kaikkea välit loistavassa kunnossa. Tätä väitettä tukisi kommunikaation pelaaminen ja ihailtava tapa keskustella riitaa aiheuttaneista asioista aikuiseen tyyliin, kummatkin olisivat valmiita tekemään kompromisseja ja niin edelleen. Harley hautasi kasvot käsiinsä ja älähti, miksi hänen oli pitänyt mennä utelemaan sillä tavalla? Oliko hänen oikeasti pakko tietää Robertista ihan kaikki, myös ne asiat, joita nuorukainen ei halunnut hänen tietävän.
Pikkuhiljaa tyttö tajusi sen, että toinen oli aivan yhtä oikeutettu yksityisyyteen, kuin hänkin.

...

Mä rakastan sua. Harley kohotti kasvonsa Robertiin. Hänen ilmeensä oli varmasti näkemisen arvoinen; jollain tapaa helpottunut, toisella tapaa yllättynyt ja oudolla tapaa järkyttynyt.
Oliko toinen tosiaan sanonut ne kolme sanaa, joita ei saanut sanoa turhaan. Ne saivat lämpimän tunteen leviämään Harleyn rintaan, vaikka hänen tuntemaansa ilahtuneisuutta saattoi sillä hetkellä olla mahdotonta lukea kasvoilta.
Mitään sanomatta vaaleaverikkö hivuttautui hiljaa Robertin ja parvekkeen kaiteen väliin, kiersi kätensä toisen niskan taakse ja tuijotti hetken aikaa nuorukaisen kasvoja. Entäpä Harley? Rakastiko hän Robertia?
Kyllä. Kyllä hän rakasti.
Tyttö kurottautui painamaan varovaisen ja aran suudelman toisen huulille, hän ei ollut vieläkään valaissut sen hetkistä mielentilaansa ilmein. "Ja niin minäkin sua", Harley kuitenkin vastasi, ja todella tarkoitti sitä.

Mitä oli äsken tapahtunut? Oliko Rob sanonut jotain äsken ääneen? Tummatukka tunsi olevansa aivan eksyksissä sillä hetkellä. Hän kyllä taisi sanoa jotain ääneen ja se jotain taisi olla ollut jotain sellaista, mikä tulisi vaikuttamaan hänen ja Harleyn sen hetkiseen suhteeseen hyvinkin merkitsevästi. Hyvällä vai huonolla tavalla, sitä Rob ei vielä tässä vaiheessa osannut kertoa. Olivathan he Harleyn kanssa jo jonkin aikaa niin sanotusti seurustelleet, mutta kumpikaan ei ollut vielä sanonut noita tiettyjä sanoja ääneen. Ja nytkö Robert oli mennyt ne möläyttämään? Tilanteessa, johon ne eivät ehkä parhaiten sopineet?

Sen enempää urheilija ei ehtinyt tilannetta murehtia, kun Harley oli jotenkin ilmestynyt miehenalun ja kaiteen väliin ja kietaissut kätensä Robertin niskalle. Tummansiniset silmät laskeutuivat kohtaamaan lyhyemmän tytön silmät ja niitä Robert sitten tuijottikin niin kauan, kunnes Harley painoi huulensa urheilijan huulille. Rob ei ehtinyt tuohon mitenkään reagoimaan, kun tyttö oli jo perääntynyt hänen huulistaan. Ja vastannut miehenalun tunteisiin.

Robert tuijotti Harleyta nyt melko hölmistyneenä ja hämmentyneenä. Hän ei ollut tajunnut, mitä oli tapahtunut. Rob toivoi, että aikaa voisi kelata hieman taaksepäin, jotta poika pystysi varmistamaan itselleen tilanteen oikean laidan. Hän ei vain voinut uskoa, että oli kuullut oikein. Oliko Harley oikeasti vastannut hänen tunteisiinsa? Oliko se edes mahdollista? Sillä Robertille ei koskaan oltu suotu tällaistä onnea rakkaudessa. Hän oli vain kuvitellut, että heidän suhteensa oli vain... Oli vain ohimenevää, mutta Rob oli tajunnut, ettei halunnut heidän suhteensa olevan sellainen. Hän tahtoi olla Harleyn kanssa vielä pitkään, jos se olisi vain mahdollista. Hän ei tahtonut ajaa Harleyta pois luotaan, vaikka oli melkein tehnyt niin.

Urheilija päästi pitkän huokauksen huuliensa välistä ja käytti silmiään nopeasti taivaalla. Miten oli mahdollista tuntea olo yhtäkkiä näin huolettomaksi ja... Onnelliseksi?
Sitten hän jo asettikin kätensä Harleyn kasvojen molemmille puolille ja veti blondin tiiviisiin suudelmaan. Robin huulet hamusivat Harleyn huulia jokseekin intohimoiseen tyyliin. Suudelma oli pitkä ja välillä pojan oli pakko erkaantua tytön huulilta vetääkseen henkeä.
Robert painoi otsansa hellästi Harleyn otsaa vasten ja antoi heidän nenänsä koskettaa toisiaan. Hänen kätensä olivat asettuneet nyt Harleyn alaselälle.
"... Mä en halua menettää sua.." urheilija mutisi alakuloisesti vasten Harleyn huulia. Rob oli sulkenut silmänsä. "Mä haluan olla sun kanssas, olla sulle se täydellinen poikaystävä... En halunnu kertoo sulle mun menneisyydestä sen takia, koska.. koska mä pelkäsin, että menettäisin sut sen takia.."

Ainakin Harley sai Robertin kääntämään huomion häneen, eikä toinen tuijotellut taivastakaan enää samalla tavalla. Toinen näytti kyllä typertyneeltä ja hölmistyneeltä, mitäköhän tuo oli viimeisten minuuttien aikana missannut?
Harleysta tuntui, että hän oli jo voiton puolella sovinnonteon ja anteeksisaamisen suhteen. Ehkä hän oli taas vain liioitellut tilanteen vakavuuden ja heidän välillään olisi kaikki hyvin.
Nuorukaisen kädet tunnettiin molemmilla puolilla kasvoja ja hetken tytölläkin kesti ymmärtää, että toinen suuteli häntä. Suudelmaan kuitenkin vastattiin, nälkäisesti ja kiirehtien. Harleysta tuntui, että hänen jalkansa pettäisivät alta hetkenä minä hyvänsä. Mutta miksi, olihan hän suudellut Robia monet miljoonat kerrat aikaisemmin, miksi tämä kerta tuntui jotenkin erilaiselta?
Vaaleaverikkö painautui tiiviimmin urheilijan vartaloa vasten ja sulki silmänsä, kun suudelma loppui ja toinen painoi otsansa hänen otsaansa vasten. Hengitys oli hieman tiheämää suudelman takia, olihan Robert pistänyt hänen päänsä pyörälle, jälleen kerran.

"Et sä menetä mua", Harley vannoi ja painoi suudelman nuorukaisen suupielelle. "Et ikinä", toistettiin vielä tytön kietoessa kätensä tiukemmin toisen ympärille.
Huulet painettiin jälleen Robertin huulia vasten ja hieman vaivalloisesti Harley rupesi työntämään toista parvekkeen ovea kohti, hän kun oli ruvennut palelemaan. Suudelmasta ei kuitenkaan erkaannuttu missään vaiheessa, paitsi kun vaaleaverikkö joutui haukkaamaan nopeasti happea suudelman pitkitymisen vuoksi.
Sisälle päästyään Harley johdatteli Robertin edemmäs asuntoon, olo huoneen sohvalle ja istutti pojan siihen. Tyttö karkasi suudelmasta ja taivutti päätään hieman taaksepäin, istuen sohvalle Robertin viereen. Happi oli meinannut oikeasti loppua, joten vaaleaverikkö hengitti edelleen hieman kiivaammin. Sinertävät silmät tutkivat vierellä istuvaa nuorukaista, eikä Harley hetkeen sanonut sanaakaan.

Harley vannoi, ettei Robert menettäisi tätä. Miehenalku huokaisi hiljaa ja raotti hieman silmiään nähdäkseen edessä olevan vaaleaverikön, joka oli onnistunut valtaamaan hänen sydämensä. Urheilija ei voinut edes kuvitellä sitä kärsimyksen määrää, jos heitä ei olisikaan tarkoitettu yhteen. Jos Robert menettäisi Harleyn, se olisi ehkä pahinta, mitä miehenalku tiesi. Hän ei tulisi toipumaan menetyksestään, ei ainakaan pitkään aikaan. Rob kun oli sellaista tyyppiä, joka yhden epäonnisen tapahtuman jälkeen ei uskaltanut kokeilla samaa uudestaan. Samoin tulisi käymään myös rakkauden suhteen. Urheilija oli joutunut kokemaan niin pahoja asioita viimeisten vuosien aikana, että se oli muuttanut hänen käytöksensä luultavasti lopullisesti.
Hän aikoisi pitää Harleystä kiinni, vaikka se jäisikin hänen viimeiseksi teokseen. Harley oli ainoa, jolle Robert oli itsensä avannut. Mukaan ei laskettu nyt perhettä tai Joannaa (joka oli enemmän ollut Christinan ystäviä), jotka tiesivät pojan vankilamenneisyydestä. Ja nyt Harleykin oli tietoinen tästä.

Vaaleaverikkö suuteli vaihteeksi Robertia ja alkoi sitten työntämään nuorukaista sisälle. Miehenalun kädet hyväilivät Harleyn selkää ja kohosivat sitten tytön pitkien hiusten sekaan Robin samalla suudellessa tyttöä jotenkin kaipaavasti, vaikkeivät he edes olleet erossa olleet.
Yhtäkkiä hän sitten jo istuikin olohuoneen sohvalla ja Harley istuutui hänen viereensä. Rob ei laskenut käsiään tytön pitkistä hiuksista, vaan pyöritteli niitä hiljalleen sormiensa ympärille ja tunnusteli niitä. Hän niin rakasti Harleyn pitkiä vaaleita hiuksia ja ne samalla muistuttivat poikaa isosiskostaan, joka oli ollut myös vaaleahiuksinen.

Robert ei katsonut Harleyta silmiin, hänen katseensa oli ehkä enemmänkin tytön huulilla. Jotenkin se katsominen silmiin sai pojan sillä hetkellä tuntemaan olonsa niin haavoittuneeksi ja herkäksi. Eikä hän tahtonut näyttää sitä puolta Harleylle. Oli tunteita, jotka Robert piti mielellään itsellään ja tämä oli nyt sellainen hetki.
"Anna anteeks.." texaslainen kuiskasi matalasti ja nielaisi. "Mä vaan.. Menetin kontrollin.." Rob tarkoitti nyt pirstoutunutta kaljapulloa huoneen nurkassa.
"Miks sä et oo jo kysynyt, että miks mä oon tappanu..?" urheilija kysyi sitten hyvin hiljaisella äänellä ja vilkaisi tyttöä nopeasti tuon silmiin.

Harley puraisi alahuultaan vaivaantuneen oloisena, "Ei sun tarvitse pyytää anteeksi", hän sanoi värittömästi ja nosti kätensä nuorukaisen hartialle, raahautuen sitten hieman lähemmäs tuota. Harleyn ei tarvitsisi tietää, miksi Robert oli tappanut. Sillä ei ollut hänelle oikeastaan mitään merkitystä, koska oli syy mikä tahansa, hän ei aikoisi jättää nuorukaista kuin nallia kalliolle.
"Mä en vaadi sua kertomaan, että miksi... Eikä se tieto vaikuta mihinkään", Harley lausahti vaisuna ja tutki katseellaan miehenalun surunsävyisiä silmiä, antaen sormiensa lipua hiljaa tuon hartialla ja niskalla. Hän rakasti toista niin paljon, ettei tyttö kyennyt edes sanomaan sitä ääneen. Eikä hän olisi halunnutkaan, sillä jos niitä kolmea sanaa lausui liian usein, ne oikeastaan menettivät merkityksensä. Ne piti sanoa oikeaan aikaan, oikeassa tilanteessa, ei turhanpäiten tai siksi, että tuntisi itsensä paremmaksi ihmiseksi.
Harley ei halunnut puhua aiheesta enempää, vaan unohtaa sen ja mahdollisimman nopeasti. Olo tuntui vaivaantuneelta edelleen, koska omatunto kolkutti ja vaaleaverikkö ei tahtonut tilanteen kärjistyvän uudestaan.
"Puhutaanko joskus toiste?", hän ehdotti ja loi Robertiin lyhyen, anelevan katseen. Harley voisi vaikka siivota pullonsirpaleet ja lattialle levinneet kaljat, kunhan hänen ei ainakaan nyt tarvitsisi keskustella sen enempää. Hiljaa vaaleaverikkö laski päänsä nuorukaisen olkapäälle ja painoi tuon kaulalle suudelman, näykkäisten toisen ihoa hellästi hampaillaan.

"Voin siivota", Harley tarjoutui ja nousi empimättä seisomaan ja suunnisti keittiöön hakemaan rättiä sekä talouspaperia. Takaisin tultuaan hän kyykistyi seinän viereen, jota vasten kaljapullo oli särkynyt ja ryhtyi varovasti nyppimään lasinsiruja lattialta, pudottaen ne yksi kerrallaan talouspaperin päälle. Lasinsirut tuntuivat ikävän teräviltä sormenpäitä vasten ja Harley varoi, ettei vain saisi haavoja käsiinsä. Epähuomiossa ja kaikesta varovaisuudesta huolimatta sormessa tuntui ikävä vihlaisu ja sen jälkeen ilkeää kirvelyä, mikä sai vaaleaverikön ärähtämään. "Ai perkele", hän manasi ja istahti lattialle tutkien katsellaan verta vuotavaa sormeaan. Haava oli pieni, eikä se vuotanut mitenkään vuolaasti, mitä nyt hieman pudotti pieniä, punaisia veripisaroita lattialle. Harley laittoi sormen suuhunsa ja imi enimmät veret pois sormenpäästään, katsoen sormeaan sitten uudestaan.
Hän ryhtyi kasaamaan toisella kädellään lasinsiruja talouspaperin päälle, kasvoilta ilmeni selkeä turhautuneisuus. Oi että, kaikki tuntui sujuvan mahtavasti.

Robert halusi uskoa Harleyn sanoihin. Harleyn sanoihin siitä, että urheilijan kertomus ei vaikuttaisi mihinkään. Mutta silti nuorukainen pelkäsi sen muuttavan kaiken, sen hetkisen tilanteen ja heidän sen hetkisen suhteensa. Rob tunsi tytön sormet niskallaan ja oli ehkä hivenen yllättynyt siitä, että blondi uskalsi vielä hänen lähellään olla.
Tämä asia oli todellakin vetänyt Robertin hiljaiseksi. Hän ei ollut puhunut tästä kenellekään aikaisemmin ja sen kyllä varmasti pojan muuttuneesta käytöksestä huomasi. Jos Rob olisi tottunut puhumaan tästä, hän ei luultavasti olisi viskannut kaljapulloa seinään tai olisi nyt näin vaitonainen.
Harleyn pää laskeutui sitten Robertin olkapäälle ja sitten urheilija jo tunsikin tytön huulet kaulallaan. Hiljainen huokaus karkasi silloin miehenalun huulilta. Miten Harley uskalsi yhä olla hänen lähellään tällä tavoin? Eikö tytöllä ollut yhtään itsesuojeluviettiä jäljellä? Roberthan oli vaarallinen, hän oli tappanut jonkun. Miksei Harley tuntunut ymmärtävän asian vakavuutta? Puhutaanko joskus toiste, milloin? Milloin olisi hyvä hetki puhua siitä, että miksi Robert oli tappanut jonkun ihmisen?

Yhtäkkiä Harley oli jo kadonnut hänen viereltään ja Robert joutui penkomaan muistiaan, koska ei muistanut, mitä Harley oli viimeksi sanonut. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut kauaa sitä miettiä, sillä tyttö palasi takaisi olohuoneeseen ja alkoi siivota lattialla olevia kalpapullon sirpaleita.
"Hei, ei se oo sun hommas", Rob sanoi toruvasti ja nousi ylös sohvalta. Silloin hän kuuli tytön ärähdyksen ja manauksen. Miehenalku näki, kun Harley pisti sormensa suuhunsa ja siitä Robert jo tiesi, mitä oli tapahtunut.
"Älä", Robert kielsi ja auttoi tytön ylös maasta. Hän otti Harleyn haavoittuneen käden omaansa ja katsoi sormessa olevaa pientä haavaa. "Sä vaan satutat itteäs tahattomasti.."

Robert veti tytön kauemmas sirpaleiden luota ja istutti tämän takaisin sohvalle, jolta tyttö oli hetki sitten noussut. Poika itse suuntasi kylpyhuoneen lääkekaapille hakemaan pientä laastaria.
Urheilja palasi nopeasti takaisin, avasi laastarin suojat, kyykistyi Harleyn eteen, otti tytön haavoittuneen käden jälleen omaansa ja asetti laastarin haavan päälle. Robert painoi sitten laastarin päälle pehmeän suudelman ja pysytteli yhä kyykistyneenä tytön edessä.
"... Mä tapoin sen miehen sen takia, koska se satutti yhdessä sen kavereiden kanssa yhtä naista eräällä kujalla.." urheilija paljasti sitten yllättäen ja nosti tummansiniset silmänsä Harleyn silmiin. Nuorukaisen silmät olivat tavallista enemmän vetistyneemmät. "Mun oli pakko, ne... Ne oli tehnyt sille naiselle pahaa ja aiko tehdä lisää ja..." miehenalku selitti sekavasti ja pudisteli päätään katsoessaan tyttöä yhä silmiin. "Ne ois tappanu sen, aivan niin kuin Christinan kävi."
Niin ne muurit sitten sortuivat.

Ennen kuin Harley oli ehtinyt edes tajuta, Robert oli jo nostanut hänet ylös ja vetänyt pois lasinsirujen luota ja istuttanut hänet takaisin sohvalle. Vaaleaverikkö hieraisi toisella kädellä otsaansa ja mumisi jotakin silmien tarkkaillessa haavan saanutta sormeaan, eipä vamma kovin syväkään vaikuttanut olevan.
Robert palasi kylpyhuoneesta laastari mukanaan, jonka tuo sitten laittoi tytön sormeen, painaen sormelle pienen suudelman. Toinen oli edelleen lattialla, matalammalla kuin Harley itse, joten hän joutui katsomaan nuorukaista hieman alaspäin. Kummastunut ilme levisi tytön kasvoille Robertin paljastaessa yllättäen jotakin, josta Harley ei aikaisempien sanojensa mukaan halunnut keskustella juuri nyt.
Miehenalun katsetta väistettiin ja sinertävät silmät tutkivat nyt viereistä seinää, sivuuttaen toisen silmät vähemmän taidokkaasti. Vaaleaverikkö tunsi olonsa varsin epäystävälliseksi juuri nyt, mutta... Hän ei vain voinut katsoa Robertia silmiin, eikä hän edes itse tiennyt, miksi. Robert jatkoi puhumista, vaikka lauseet rupesivat kuulostamaan hieman sekavilta. Harley ei välittäisi, vaikka urheilija olisi tappanut kokonaisen armeijan. Toinen ei ollut paha hänelle, pikemminkin niin hyvä, että vaaleaverikkö ei ymmärtänyt oikeuttaan Robertin kaltaisen ihmisen rakkauteen. Sitä paitsi, toinenhan oli pelastanut sen naisen, jota ne miehet olivat satuttaneet. Tai se mies, jonka Robert oli tappanut.

Harley puraisi alahuultaan ja hiljaa hän käänsi katseensa Robertiin. Hän oli toisesta oikeastaan ylpeä, eikä vaaleaverikön tunteet nuorukaista kohtaan olleet muuttuneet mitenkään. Ei yhtään mitenkään, vaikka toinen olisi kuvitellut tytön juoksevan ovet paukkuen pakoon murhaajaa. Mutta Harley ei nähnyt Robertissa murhaajaa, ei vaikka toinen olisi istunut kymmenen vuotta vankilassa.
Miehenalun silmät näyttivät vettyneiltä, mikä sai Harleyn hieman vaivautuneeksi. Hän ei ollut koskaan nähnyt Robertin itkevän, eikä tyttö tuntenut itseään kovin hyväksi lohduttajaksi.
Hiljalleen vaaleaverikkö laskeutui sohvalta lattialle istumaan toisen viereen, kietoen kätensä urheilijan ympärille hetkeäkään empimättä. "Sä olet mun koko maailma joka tapauksessa", kuiskattiin nuorukaisen korvaan. Harley halusi Robertin tajuavan sen, että hän ei lähtisi tuon viereltä mihinkään ilman hyvää syytä, eikä hänellä hyvää syytä ollutkaan. Eikä Harley halunnut lähteä, vaikka hyvä syy olisi ollutkin.
Vaikka parin välillä ei ollut yhtäkään ylimääräistä senttiä, Harleysta tuntui siltä, ettei hän vain päässyt tarpeeksi lähelle toista. Tyttö kipusi hieman vaivalloisesti Robertin syliin ja antoi katseensa hipoa miehenalun kasvoja, ennen kuin painoi otsansa toisen otsaa vasten ja hengähti syvään. Harley painoi huulensa Robertin huulia vasten ja kietoi käsiään paremmin nuorukaisen ympärille.

Harley vältteli hänen katsettaan ja se tuntui hieman pahalta. Pahalta siksi, koska Rob oli juuri kertonut itsestään jotain sellaista, jota vain harva tiesi. Miehenalku ajatteli tehneensä virheen, kun oli kertonut Harleylle siitä illasta. Ehkä hänen olisi vain pitänyt olla hiljaa ja... Ja kierrellä tulevaisuudessa tätä aihetta. Niin, miksei Robert vain ollut osannut pitää suutaansa kiinni? Mutta jos Rob taas ei olisi kertonut mitään tästä, he luultavasti pitäisivät toisilleen edelleen mykkäkoulua..

Viimein Harleyn katse kuitenkin kohtasi Robertin. Tosin juuri sillä hetkellä, kun nuorukainen oli murtumispisteessä. Nyt oli Robertin silmien vuoro vältellä Harleyn katsetta, hänen katseensa pyöri ympäriinsä olohuonetta. Miten tähänkin tilanteeseen oltiin tultu, tämä tuntui niin.. Niin oudolta ja tuntemattomalta tilanteelta Robertille.
Sitten hän tunsi käsien kietoutuvan ympärilleen ja Harleyn äänen korvansa lähellä. Rob siirsi hitaasti ja hieman vastentahtoisesti katseensa tyttöön, joka kipusi hänen syliinsä kasvot aivan Robertin kasvojen edessä. Tummansiniset silmät katsoivat tytön silmiä haikeasti ja murheellisesti. Robert tahtoi sanoa niin paljon Harleylle, kertoa tytölle, kuinka paljon pojan elämä oli muuttunut tytön ilmestyttyä hänen elämäänsä. Kuinka paljon poika välitti tytöstä, miten tyhjä hänen elämänsä olisi ilman toista. Miten paljon Robert tahtoikaan suojella tätä kaikelta, siis aivan kaikelta. Juoruilta, surullisilta asioilta, väkivallalta... Todellakin aivan kaikelta. Ja sen hän tulisi myös jatkossa tekemään, suojelemaan Harleyta kaikelta mahdolliselta pahalta.

Pian tytön huulet tunnettiin omilla, eikä Robert epäröinyt vastata suudelmaan. Urheilijan kädet kietoutuivat Harleyn ympärille ja hän veti Harleyta entistä lähemmäs itseään. Tytön vartalo tuntui lämpöiseltä Robertin vartaloa vasten. Nuorukainen antoi käsiensä juosta tytön vaaleiden hiusten seassa ja muutti suudelmaa astetta verran syvemmäksi. Hän ei kuitenkaan ottanut silloin tasapainoaan huomioon, kun hän yritti vaihtaa hieman asentoaan. Nimittäin seuraavaksi Robert löysi itsensä selältään lattialta, muttei ollut aikeissa irrottaa käsiään tytön ympäriltä. Ei, Harley pysyisi tässä hänen lähellään vielä jonkin aikaa.

Hivenen huvittunut naurahdus kaikkosi Harleyn huulilta Robertin menettäessä tasapainonsa ja kellahtaessa selälleen. Hän painoi päänsä miehenalun rintakehää vasten ja hiveli toisella kädellään tuon käsivartta, sulkien silmänsä ja henkäisten syvään.
Oikeastaan olihan se pelottavaa tietää, että Rob oli tappanut jonkun, mutta silti se ei jostakin kumman syystä vaikuttanut vaaleaverikön tunteisiin mitenkään. Toinen oli joutunut kokemaan siskonsa kuoleman ja vankilatuomion takia niin paljon kaikkea pahaa, että Harley päätti, ettei koskaan aikoisi aiheuttaa toiselle turhaa mielipahaa tai murhetta.
"Mä tiedän, että sä olet hyvä ihminen", Harley sanoi hiljaa ja avasi silmänsä kohottautuen hieman. "Sä tapoit sen miehen, koska se yritti satuttaa jotakuta", hän jatkoi ja antoi katseensa kohdata Robertin silmät. "Se ei tee susta pahaa ihmistä, sä vain vaadit itseltäs liikaa ja tuomitset itses liian ankarasti", lausuttiin loppuun. Harley yritti hymyillä jotenkuten rohkaisevasti ja toisen käsivartta hivellyt käsi lipui miehenalun poskelle, sormenpäät koskettelivat hiljaa toisen ihoa.

Ehkä Robert ei kaivannut hänen elämänohjeitaan, mutta silti blondi halusi sanoa ne ja yrittää saada toinen uskomaan, että jos tappoi jonkun (etenkin kun tarkoitus oli pohjimmiltaan hyvä), ei ollut automaattisesti läpeensä paha.
Miten oli sitten niiden laita, jotka olivat ajaneet kolarin, jonka seurauksena joku muu oli menehtynyt? Oliko silloin paha ihminen? Ei ainakaan Harleyn mielestä. Ehkä hän hieman eksyi varsinaisesta asiasta, mutta joka tapauksessa jokainen varmasti tajuaisi, mitä hän pohjimmiltaan ajoi takaa.
Sitten Harley painoi päänsä takaisin Robertin rintakehälle ja kuunteli tuon sydämen sykettä. Oikeasti, millaisessa jamassa hän nyt olisi, jos Harley ei olisi ollut nuorukaisen kanssa tekemisissä sen erään illan jälkeen. Hänellä ei ollut tapana muistella menneitä, eikä hän siitä erityisemmin pitänyt (kun muistellaan, millaista naisenalun meno oli tuohon aikaan).

"Mitä sä haluaisit tehdä?", Harley esitti jälleen sen kysymyksensä, jota Robert oli viime aikoina saanut kuulla ehkä enemmän kuin tarpeeksi. Toinen varmaan muisti sen illan, kun pellavapää ei muuta kysellytkään. Minkäs sitä pieni ihminen luonteelleen mahtaa?