You are one of God's mistakes, you crying, tragic waste of skin

--- Judahin tulevaisuutta, viisitoista vuotta eteenpäin.
Tästä tuli synkempi, vaikka aluksi ajattelin kirjoittaa jotain hieman onnellisempaa. Sitten mieleen tuli kyseenalaistaa jokaisen ihmisen unelmat onnellisesta perhe-elämästä ja täydellisestä avioliitosta. Lyriikat Kotiteollisuuden kappaleesta Satu Peikoista

If I'm the king of cowards, you're the queen of pain

Mitä ihminen haluaa elämältä? Onnellisuutta, rahaa, terveyttä vielä rakkaudesta puhumattakaan. Hänen elämänsä kuuluisi olla täydellistä, hänellä ei pitäisi olla varaa valittaa mistään. Pintakiiltoa, ontto kuori ja elämä ilman ainutlaatuisia kokemuksia, sellaisia joita jotkut ihmiset eivät kykenisi ymmärtämään. Judah ei kykenisi, hän ei ole kokenut mitään. Kaksi lasta, kaksi rakasta poikaa ja kaunis, älykäs vaimo. Lääkärin paperit kourassa, kaunis ja lämmin koti kasvojen edessä. Moni saattaisi kadehtia amerikkalaista unelmaa, mutta tekeekö se onnelliseksi? Yliopistossa tavattu rakkaus, joka kesti opiskeluaikojen ja ihmisten aikaansaamat paineet. Kaksi rakkauden hedelmää, joita mies ei vaihtaisi mihinkään. Mutta kaiken muun hän vaihtaisi sisältörikkaaseen elämään, etenkin silloin kun seinät tuntuvat murenevan ja kulissien paljastavan takaansa surkean ja elämäänsä kyllästyneen miehen. Ilmeettömät kasvot, katse ilman tunnetta. Ontto, tyhjä kuori.

Nainen naurahtaa heleästi lyödessään uuden farmariauton oven kiinni, hän kävelee auton perään ja avaa takakontin. Sisältä hyppää ulos koira, joka haukahtaa äänekkäästi ja heiluttaa häntäänsä iloiten jälleen koittaneesta vapaudesta. Kahden pikkupojan naurunremakka täyttää idyllisessä lähiössä sijaitsevan talon pihan, maa tömisee poikien juostessa etupihan poikki kotiovelle. Koira seuraa edelleen haukahdellen perässä, nainen huudahtaa jotain lapsilleen ja kaivaa takapenkiltä järjestelmällisesti pakattuja kauppakasseja. Pojat ryntäävät kilpaillen takaisin autolle ja tarttuvat äitinsä ojentamiin vessa-ja talouspaperipakkauksiin, pienempi pojista sanoo äidilleen jotain. Nainen naurahtaa. Pojat lähtevät takaisin kotiovelle naisen seuratessa vanavedessä kauppakassien kanssa. Koira istuu valppaana oven edustalla ja heiluttaa häntäänsä, naisen kasvoilla on hymy jonka takana hän potee huonoa omatuntoa ja pelkoa kiinni jäämisestä. Milloin hänestä tuli sellainen? Milloin hän näki oikeaksi maata toisen miehen kanssa, vaikka kotona odotti hänen elämänsä rakkaus. Mitä hän näki samassa työpaikassa työskentelevässä miehessä, joka muutamalla korulauseella sai naisen hyökkäämään kimppuunsa. Mitä hän näki sen miehen vihreänharmaissa silmissä, renttumaisessa käytöksessä ja siistin epäsiistissä ulkonäössä? Kuin huomaamatta vaaleahiuksinen nainen oli jäänyt paikalleen avoimen ulko-oven eteen ja hätkähti takaisin elettävään hetkeen, kun nuorempi pojista nykäisi äitinsä takinhihaa. Nainen katseli poikaansa ja vastasi tämän kysymykseen astuessaan sisälle taloon, hänen kotiinsa. Heidän kotiinsa. Ostoskassit kannettiin siistille ja sisustukseen sopivalle ruokailupöydälle, keittiön pinnat kiilsivät puhtauttaan. Olohuoneesa kuului miehen ääni, jota nainen lähti seuraamaan.

Toisiinsa kietoutuneina
He kulkevat metsän halki
Heille tuntemattoman
Pienille loputtoman

"Olivatko pojat kaupassa kunnolla?", Judah kysyi ja katsoi vaimoaan, Michaelaa, joka seisoi sohvan vieressä tarkkaillen vuoroin miestään ja vuoroin televisiota. "Olivat, mitä sinä haluaisit syödä tänään?", nainen lausahti hymyillen. Hän puhui lausuen sanat lähes täydellisesti, huulet mukautuivat sanoihin kauniisti. Mies nousi sohvalta ylös ja kiersi tottuneesti käsivartensa hoikan vaaleaverikön ympärille, "Ihan mitä tahansa", hän kuiskasi matalasti tuon korvaan ja painoi nopean suudelman naisen suupielelle.
Michaela hymyili ja vastasi olemattomasti miehensä nopeaan suudelmaan, "Kanafileitä kastikkeella, lohkoperunoita ja kreikkalaista salaattia", hän totesi lyhyesti ja silitti muutaman sekunnin miehensä poskea.
"Kelpaa", Judah murahti ja etäänyi naisesta antaen askeleidensa johdatella hänet keittiöön. Pojat olivat levittäneet ostoskassien sisällön pöydälle ja lattialle, "Noah ja Gabriel! Heti keittiöön siivoamaan jälkenne", mies komensi tiukasti lapsiaan jotka ilmestyivät ovenpieleen katuvan näköisinä.
"Gabriel halusi pillimehun!", kapinallisempi tapaus, Noah, vänkäsi vastaan ja tönäisi pikkuveljeään olkapäähän. Pienempi pellavapää pillahti hervottomaan itkuun vaikka tönäisy tuskin oli satuttanut.
"Noah!" Judah huudahti ankarampaan sävyyn ja katsoi esikoistaan astellessaan veljesten luokse. Mies kietoi kuopuksensa lohduttavaan ja tiukkaan halaukseen pojan edelleen nyyhkiessä, "Rauhotuhan nyt", hän mumisi poikansa korvaan ja silitti tuon viljanvaaleita hiuksia.

"Noah on paskamainen paukapää!" Gabriel huudahti äkäisesti isänsä olkaa vasten, ja sai miehen naurahtamaan yllättyneisyyttään. Milloin hänen poikansa oli oppinut puhumaan tuolla tavoin? Hymy ei ottanut kadotakseen miehen kasvoilta. "Gabriel, noin ei puhuta", naisääni kuului keittiön toiselta puolelta, Michaela oli ilmestynyt paikalle.
Judah vilkaisi vaimoonsa olkansa yli katseella, joka kertoi naiselle että hän kyllä hoitaisi tämän välikohtauksen ilman apujoukkoja ja taustatukea. Vaaleahiuksisen naisen suupielestä karkasi närkästynyt tuhahdus tuon pudistellessa päätään ja lähtiessään pois paikalta, eikö lapset kuulunut kasvattaa yhdessä?

Mitä puiden takana heitä odottikaan?
Niin kaunis kukka
Jota ei osaa sanoin kuvailla
Sen tahtoi itselleen rukkapikku takkutukka

Ilmeettömät ja petollisesti hukuttavat silmät, levoton sielu ulvomassa kaihoisasti vapauteen. Mies huokaisee syvään, kyllästyneenä. Hän istuu sängyn reunalla ja pidellen päätään, jonka sisällä ajatukset harhailevat ja jonka sisällä mieli romahtaa päivä päivältä lisää. Elämä maistuu hetki hetkeltä kamalammalta, jokainen aamu silmien avaaminen on kuin taistelu kuolemanhalun ja epäitsekkyyden kanssa, taistelu perheensä onnen ja oman hyvinvointinsa välillä. Tähän asti jokainen aamu, jokainen viikko mies on antanut epäitsekkyytensä voittaa, lastensa tähden. Mies tietää. Hän tietää vaimonsa suhteesta, ja se huora... Likainen huora luulee peittävänsä sen miehen jäljet itsestään. Ne jäljet palavat ihoon, ja jäävät siihen ikuisesti. Jokaiseen soluun ja mies näkee ne kirkkaansävyisinä vaimonsa olemuksesta. Raivo on kerääntynyt miehen sydämeen, sydämeen joka muuttuu hetki hetkeltä kivisemmäksi. Sydämeen, joka tihkuu katkeruutta naisen tekojen vuoksi. Hän ei mainitse asiasta, hän haluaa lastensa kokevan onnellisen lapsuuden ja hän haluaa että heillä on turvallinen koti. Mies ei tee siitä turvallista, kuinka kauan ihmisen sietokyky voi pysyä äärirajoillaan? Koska kaikki katkeruus ja raivo, kyllästyneisyys ja viha pääsevät ulos miehen sisältä tekemään tuhojaan? Tärisevät kädet pitelevät päätä edellen, mies ummistaa tiukasti silmänsä ja koittaa hillitä raivoaan joka tuntuu hakevan ulospääsyä. Jokainen lihas jännittyneenä mies pidättelee silmiä polttelevia kyyneliä, hän tietää mikä on ainut ratkaisu. Mutta hän ei kykene myöntämään sitä, vaikka tiedostaa sen jollain tajuntansa tasolla. Se ei ole totta, totuus... Se on pakokeino.

Ovi kolahtaa auki ja hoikka valojuova karkaa huoneeseen. Hiljaiset askeleet lähenevät miestä joka suoristautuu istumaan, miestä jonka ilmeettömät silmät kohtaavat vaaleahiuksisen naisen kasvot. Nainen kiipeää sängyn päälle ja istuu miehensä taakse nostaen kätensä tuon paljaalle olkapäälle lausuen jotain, kuiskaten. Lapset nukkuvat, talossa on hiljaista herätyskellon vaisua tikitystä lukuunottamatta. Naisen pehmeät huulet painautuvat hennosti miehen niskaa vasten, iho on kylmästä hiestä kostea. Kädet vaeltelevat miehen paljaalla yläruumiilla, mies ei vastaa tilanteeseen eikä reagoi. Hän ei halua. Se sama nainen on maannut toisen miehen kanssa, samana päivänä. Vitun huora, vitun likainen huora. Mies haluaisi paiskata naisen selälleen sängylle ja hakata tuon kauniin vartalon ruhjeille, katoamattomille mustelmille, ikuisille arville. Näytelmän jatkaminen kuuluu rutiiniin, mustahiuksinen mies kohottaa kättään jolla hän kiskoo vaimonsa lähemmäs itseään. Toinen käsi vaeltelee pitkän yöpaidan peittämää reittä pitkin, toinen pitelee naisen niskaa otteessaan. Aggressiivisia ja vihan täyttämiä suudelmia painetaan naisen kaulalle, solisluille ja olkapäille, kasvoihin ei kosketa. Niihin se toinen mies on koskenut. Kaikki se viha saa miehen melkein kiihottumaan, se tieto että hän hallitsee otteessaan olevaa naista ja määrää miten näytelmä jatkuu. Mies nostaa kätensä vaimonsa reideltä tuon olkapäälle ja lähes paiskaa raskaasti huohottavan naisen sängylle makaamaan. Hän painaa naista sänkyä vasten suudelmillaan käden repiessä raivokkaasti ja hosuvasti yöpaitaa pois peittämästä naisen vartaloa.

Halki jäätyneen maan
He kulkevat käsikkäin
Katsomatta toisiaan
Sanomatta sanaakaan

"Syömään!", kuului naisääni keittiöstä.
Keskenään kilpailevat veljekset rynnistivät keittiöön ja kipusivat kumpainenkin ruokailupöydän ääressä odottaville tuoleille. Väsyneen näköinen tummahiuksinen mies käveli jälkikasvunsa perässä ja istahti pöydän päähän, omalle paikalleen.
"Noah ja Gabriel syö lautaset tyhjiksi tai tänään ei tule jälkiruokaa", Michaela komensi kantaessaan kreikkalaisen salaatin täyttämää tarjoiluastiaa pöydän ääreen istuuntuen sitten itse miehensä vasemmalle puolelle.
"Noah kiusaa!", Gabriel huudahti omalta tuoliltaan, josta pieni poika juuri ja juuri ylettyi syömään pöydällä notkuvalta lautaselta. Judah loi esikoispoikaansa toruvan katseen, joka lopetti lähes välittömästi pikkuveljensä ruuan sörkkimisen haarukallaan.
Hiljaisuus putosi perheen päälle ja levisi peittäväksi verhoksi, ainoat äänet olivat aterimien kilahtelu toisiaan vasten, ruuan pureskelemisesta syntyvä ääni.
Kukaan ei puhunut mitään, vain veljekset naureskelivat toistensa typerille irvistyksille. Judah keskittyi syömiseen, vasemmalla istuva Michaela vilkuili aika-ajoin aviomiestään kuin peläten, että tuo ottaisi puheeksi naisen salaisuuden.
Judah ei voinut tietää, ei voinut. Mutta Michaela oli väärässä, Judah tiesi.
Ilmapiiriä ei voinut kuvailla kuin kireäksi, jälkikasvukin oli epätavallisen rauhallisia eivätkä metelöineet tapansa mukaan. Kotona oli tapahtunut jotain, kotona joku oli muuttunut. Yhdessä yössä.

"Kiitos äiti" Gabriel lausui pirteästi ja kiipesi tuoliltaan alas. Hetkeä myöhemmin Noah kiitti puolestaan ja teki seuraa pikkuveljelleen, joka oli kirmannut olohuoneeseen katsomaan lastenohjelmia televisiosta.
Aviopari ei puhunut edelleenkään, nainen ei tiennyt mistä hän voisi puhua normaalisti? Judah vaikutti stressaantuneelta, nainen uskoi sen johtuvan työpaineista. Hän halusi uskoa niin.
"Pystytkö hakemaan pojat tarhasta ylihuomena?", Michaela aloitti arkiseen sävyyn ja pyyhki sirosti suupieliään lautasliinaan.
Judah puristi haarukkaa otteessaan, mutta ei kohottanut katsettaan pois tyhjyyttään huutavasta ruokalautasesta.
"Enkö mä juuri eilen sanonut että mulla on silloin iltavuoro? Missä vaiheessa mä sitten nukkuisin?", hän tiuskaisi vaimolleen aiottua närkästyneemmin. Katse kiinnitettiin valkoiseen pöytäliinaan, tarkoin aseteltuihin tarjoiluastioihin. Niin teennäistä, niin kaunista.
Michelle kohotti kulmiaan yllättyneenä aviomiehensä reaktiosta, "Onko töissä jokin huonosti? Et sä ennen ole ollut noin äkäinen", nainen uteli ja nousi pöydästä.
"Anteeksi", mies murahti suupielestään ja hörppäsi vesilasinsa tyhjäksi.

Jään pinnasta peilasivat
Huurtuneita kasvojaan
Silmät niin vettyneet
Ovat isäntiinsä pettyneet


Mies ei tunne mitään, ei mitään. Tyhjyttä. Pelkän onton sielunsa ja sen tyhjyyden hauraan kuoren. Ei hän pyytänyt tätä elämältä, missä asiat menivät vikaan?
Ajatukset eivät kulje, ne ovat pysähtyneet ja vaikka ne liikkuisivat, ne eivät liikkuisi nopeasti. Niitä on niin paljon, ettei mies pysy enään ajatustensa mukana. Viha on antanut elämälle uudet kasvot, viha on manipuloinut miehen sairaisiin ja likaisiin tekoihin. Viha on ajanut miehen pisteeseen, jossa hän on varma siitä, että jos hän ottaa vaimonsa hengiltä kuin eläimen, niin nämä turruuttavat päivät loppuvat. Ja mies uskoo niin.
Hän uskoo niin käden kohottautuessa iskuun, hän uskoo niin vielä silloinkin kun hän tuntee vaimonsa ihon kämmentänsä vasten. Eikä usko lopu silloinkaan, kun vaimon huulilta karkaa säikähtänyt huudahdus, ei silloinkaan kun vaimo säpsähtää kivusta. Mies haluaisi tukehduttaa sen huoran, repiä silmät päästä, nylkeä ja tuhota myrkyllisen sydämen.
Uusi isku, nyrkki kohtaa naisen silmäkulman, huuto muttuu hysteeriseksi ja mies pitelee edelleen vaimoaan paikallaan. Usko ei katoa vieläkään, se vahvistuu ja mies nauttii jokaisella solullaan vallan tunteesta. Jokaisella solulla väkivallan tunteesta. Rakkaustarinan traaginen loppu, vanhan loppu... Uusi alku, niin mies uskoo. Kolmas isku, nainen menettää tajuntansa, silmäkulmasta valuu punainen verivana vaalealle iholle. Nainen ei liiku, nainen makaa sängyllä hiljaa hengittäen.
Mies upottaa iskuun kaiken voimansa, antaa nyrkkinsä kohdata naisen yläruumiin, kerta toisensa jälkeen. Nainen ei reagoi, vaikka rintalasta rusahtelee iskujen voimasta. Mies ei edes varo satuttamasta, miksi varoisi?
Kädet tarttuvat naisen kasvoihin, lihakset jännittyvät ja mies lyö vaimosa päätä sängynpäätyä vasten. Hän ei lopeta vaikka nainen sätkii kuin kituva eläin, hän ei lopeta vaikka lakanat tahriintuvat veriroiskeisiin.

Nainen ei enään hengitä. Ruumis makaa elottomana puoliksi vatsallaan, kasvot verentahrimaa tyynyä vasten.
Miehen hengitys on raskasta, hän tuijottaa mitäänsanomattomilla silmillään vaimonsa alastonta vartaloa, veristä ja ruhjottua vartaloa. Kaikki kauneus naisesta on kadonnut, vain eloton, verinen ruumis. Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet muuttuva, mies naurahtaa sävyttömästi. Sormenpäät koskettavat naisen lantiota, valuvat reidelle ja lopuksi kädet tarttuvat nilkkoihin.
Viimeinen leposija, syrjäisellä rannalla, veriseen lakanaan käärittynä. Sen nainen oli ansainnut, sen se huora oli ansainnut. Mies naurahtaa uudestaan ja kiskoo elottoman ruumiin sängyltä alas, lattialle pudotessaan syntyy tömähtävä ääni. Hänen kaunis vaimonsa.


Se kukka kuoli ja takkutukan kyyneliin
Hukkui heikko peikko
Niin se vain menee
Ei aina käykkään niin
Kuten toivoi rukkapikku takkutukka

Lyijynraskaita
Jalkojaan ei tunne kumpikaan
Ei maailmaa
Ympärillään pelkkää harhaa

Auringon ensimmäiset säteet valaisivat kauniin järvimaiseman. Rannan tuntumaan parkkeeratun farmariauton, jonka kylkeen heijastuu tummiin pukeutunut mies. Jännittyneet käsivarret tarttuvat maassa kyyhöttävään, veriseen lakanaan kääritty, eloton ruumis. Se on ihmisen, kuolleen ihmisen. Mies nostaa ruumiin käsivarsilleen ja lähtee päättäväinen ilme itkunkirjavilla kasvoillaan kävelemään kohti pitkää laituria. Tuuli kahisuttaa rantamassa kasvavien puiden lehtiä, aamu on kaunis ja lämmin. Tavallinen arki-aamu, luonto on hiljaisimmillaan. Askeleet tömähtelevät vasten laiturin puista pintaa, ne ovat raskaita... Askeleet. Koskematon luonto, kukaan ei ole kävellyt laiturilla pitkään, niin pitkään aikaan. Judah käveli sitä pitkin viimeksi yksitoista vuotta sitten, sama nainen käsivarsillaan. Silloin oli yö, kuu paistoi kevyiden pilvikerrosten takaa ja valaisi melkein tyynen veden peilin tavoin. Rannalta kantautui naurua, nyt sielä oli hiljaista ja autiota, ranta oli rehevöitynyt ja hiekka muuttunut ajan raiskaamaksi.
Mies on tajunnut tekonsa, tekonsa seurauksen. Sen vaikutukset monen muun ihmisen elämään, mikään ei olisi ennallaan tämän jälkeen. Ei mikään... Ei mikään. Tuhansien toistelujen jälkeen hän uskoo sen, mielitekoja, hallitsemattoman halun. Hillitsemättömän himon. Ajatukset ovat sekavat, ne pyörivät ympyrää ristikkäin loputtomasti, Judah ei löydä poispääsyä.

Miten tähän tultiin? Oliko täydellinen elämä liian täydellistä, jotta se piti pilata päästämällä peto hillityn miehen sisältä vapaaksi. Kukaan ei koskaan sanonut, että unelma tekisi onnelliseksi. Se oli harhaa. Todellista harhaa, joka turrutti sen hillityn miehen päivä päivältä, villitsi ja provosoi petoa, joka halusi kostaa unelmansa pilaamisen. Ja nyt hän seisoi kuollut rakkaus käsivarsillaan, samassa paikassa kuin silloin... Silloin, kun hän oli ensimmäisen kerran saanut osansa rakkaudesta. Mutta rakkautta se ei ollut, pelkkää velvollisuutta onnellisuuden takana. Velvollisuutta olla onnellinen. Tiesikö Judah tekohetkellä, mitä hän oli tekemässä? Mikä teki tavallisesta miehestä murhaajan? Hän oli edelleen sama mies, samat ajatukset ja sama surumielinen kirpaus katseessan. Kyyneleet valumassa kylmästä hiestä kosteilla poskilla, kädet täristen järkytyksestä. Kivusta, henkisestä kivusta, joka kimposi sisältä päin ja haki ulospääsyä. Oliko se ulospääsy todella rakkauden tukahduttaminen raivokkailla nyrkiniskuilla? Tuskan turruttama, kaipaava... Kaikkoava, raivoisa. Huuto kimposi autiolle, hiljaa lainehtivalle järvelle. Eloton ruumis laskettiin laiturin päähän, mies polvistuu sen viereen ja painaa kätensä kangistunutta raajaa vasten. Hän tärisee, tärisee kivusta ja järkytyksestä, itkusta.

Sormet vieraat soittavat
Tätä soitinta
Kuoleman sormet
kylmät ja kankeat

Astun sisään portista
Vieras maailma
Avautuu sen takaa
Maisemat ankeat


Hän haluaisi niin kauheasti ajassa taaksepäin. Niin kovasti, hän antaisi kaikkensa, jotta siihen lakanaan kääritty ruumis olisi hänen. Mitä mies on mennyt tekemään? Kaikki tuntuu selkeämmältä, ei näytä... Mutta tuntuu. Kyyneleet kirvelevät, katumuksen kyyneleet polttavat syyllisen kasvoja. Murhaajan ihoa, tappajan soluja. Hän ei ole oikeutettu suremaan jotain, minkä hän olisi itse voinut estää, hän on paha. Uusi, itseinhoa kumpuava huuto kimpoaa verille purtujen huulten välistä. Mies haluaisi repiä ihonsa yltään, hänen mielestään saastaisen nahan. Hengitys on kiivasta, ahdistunutta. Kyynelten vesittämistä silmästä paistaa puhdas pelko. Pelko itseä kohtaan, järven rikkoutuneesta pinnasta ei kuvastu se sama mies. Se on hirviö. Verentahraamaan lakanaan kääritty rakkaus rikkoi vedenpinnan, kaikkoaa näkyvistä ikuiseen hämärään, jonne edes kirkkaimmat auringonsäteet yllä. Laiturin pinnasta irtoaa tikkuja, ne uppoavat miehen kämmenten ihoon sen hangatessa puista pintaa vasten. Kipu auttaa. Se auttaa hyväksymään hennon ihmisruumiin heikkoudet, elämän helpon lopettamisen jonkun muun toimesta. Hän haluaa kuolla, hän niin haluaa kuolla. Jos se toisi rakkauden takaisin. Mies ei ajattele järkevästi, hän ei osaa enään edes kyseenalaistaa mielenterveyttään. Mies on päätöksensä tehnyt, hän tulee päätökseensä. Hänen tarinansa päättyy.

Judah nousee nopeasti ylös ja hieroo verisillä käsillään kasvojaan, siitä hirveästä olosta vääristyneitä kasvojaan.
Harhailevat askeleet vievät takaisin autolle, apukuskin puoleiselle ovelle, jonka hän avaa tärisevin käsin. Hansikaslokerosta kaivetaan puoliautomaattiase, lipas täyteen ladattuna. Hänen kätensä tärisevät niiden pidellessä kylmää asetta otteessaan, polvet tuntuvat pettävän, kun ne kuljettavat lohduttomaan suruun hukkutautuvaa miestä takaisin laituria kohti. Hän ei voi sille mitään, tämä on oikein. Judah seisahtuu laiturin päähän, katselee elämänsä kauneinta maisemaa. Se on liian kaunis hänen viimeiseksi maisemakseen, mutta hän haluaa tehdä sen siellä. Vaikka se on liian kaunis.
Ase kohotetaan ohimolle, helpottunut henkäisy hukkuu tuulenpuuskaan, joka rikkoo järven pinnaan heijastuneen kuvan Judahista seisomassa ase ohimoaan vasten. Sormi lipuu epävarmasti liipaisimelle, mustahiuksinen mies sulkee silmänsä ja vetää syvään henkeä, viimeinen katkera kyynel valuen poskellaan. Yllättävä ääni, joka saa linnut lennähtämään karkuun lähipuista. Luonnon rauha on rikottu. Samoin veden rauhoittunut pinta, mies ajautuu hitaasti kohti pohjaa. Kohti rakkautta, jonka vuoksi hän uhrasi oman elämänsä. Ei tunnetta, ei mitään. Avonaiset silmät ja veteen sekoittuva veri.

"Kun hukun itkuuni, toivon että jää edes kauniin kukan nimi, tänne elämään"