Mirror mirror on the wall, who's the baddest of them all?

// Laatu kusas. Mut joo :--d

Lähes koko eilinen päivä oli mennyt siinä ja siinä. Sharon oli haluamattaan joutunut kuuntelemaan veljensä ja vanhempien riitaa. Pelkkää huutoa, hyvä ettei mukana ollut tavaroiden paiskomista - tai eihän sitä Johnnystä ikinä voinut tietää mitä herra sillä hetkellä mahtaisi tehdä. Joten tavaroiden heittely ei olisi tullut mitenkään suurena yllätyksenä. Sisarusten vanhemmat olivat jo aikomassa soittaa poliiseille, kun Johnnyä ei ollut näkynyt sen jälkeen kun toinen oli lähtenyt eilisen päivän aikana ja ovet paukkuen. Kuitenkin jollakin keinolla Sharon oli saanut noiden aikeet poliisille puhumisesta loppumaan. Ehkä se johtui siitä, kun Sharon oli todennut etteivät poliisit ketään yhden päivän katoamisen perusteella etsisi. Sen lisäksi Sharon tunsi veljensä taustan ainakin sen verran hyvin, että oli tajunnut sen tosiasian, että poliiseille soittaminen olisi ollut virhelyönti. Taas kerran Sharon oli pelastanut veljensä nahkan! Taas kerran hän oli suojellut toista, vaikka joku muu ei olisi nähnyt siihen mitään syytä! No eihän siihen edes ollut mitään syytä. Ja mitä Sharon oli saanut vastapalveluksi kaikista avunannoistaan ja siitä, mitä tyttö oli tehnyt veljensä hyväksi? Ei mitään. Silti hän vain yhä auttoi toisen pinteestä niin hyvin kuin vain suinkin pystyi, edes pyytämättä mitään vastapalvelusta.

Tässä sitä nyt oltiin. Hyväsydämisyytensä takia Sharon oli erehdyksissään ehdottanut heidän vanhemmilleen, että voisi lähteä etsimään Johnnyä itse. Sisarena hänellä kuitenkin oli se kuuluisa sisarusvaisto tallella, kuten äidinvaisto lapsiaan kohtaan. Nämä olivat tietenkin suostuneet, mutta jälleen kerran varoittivat välttämättästä kamalan myöhään liikkumista niillä ei niin suosituilla kaduilla, missä oli tapana liikkua kaiken maailman epämääräisiä huumediilareita. Kello taisi olla seitsemän, illalla, kun Sharon käveli San Diegon hieman pienempää sivukujaa eteenpäin. Ihmisiä kulki vähän toisella puolella katua, joten se puoli millä Sharon käveli oli enemmänkin pelottavan hiljainen. Ajankulusta ei Sharonilla ollut kovinkaan paljon tietoa, sillä kännykästä oli loppunut akku (pirun halpahalli kännykät!). Joten vain päättelykyvyn avulla - ja tietenkin sen, että alkoi hämärtää jo - Sharon veikkasi kellon olevan hieman yli seitsemän. Harmaat korolliset kengät loivat kaiun koron kopsahtaessa kadun asfalttiin. Kaikenlaiset ajatukset pyörivät Sharonin päässä, tehden yhä kiperämpiä kysymyksiä, mihin tyttö ei vain yksinkertaisesti kyennyt vastaamaan. Entä jos Johnnylle oli käynyt jotain? Ei, ei Sharon saisi ajatella niin. Ja pakostikin mieleen tuli kysymys, että miksi hän oli edes lähtenyt tälle etsintäretkelle? Yhtä hyvin Sharon olisi voinut jäädä kotiin löhöämään olohuoneen sohvalle ja katsomaan televisiota. Syy oli yksinkertainen, ei Sharon sellainen ollut. Eikä hän jaksanut kuunnella sitä vanhempien jatkuvaa hössöttämistä ja uskoa paremmasta. Kai tämä oli myös hyvä idea päästellä höyryjä ulos.

Jo hetken aikaa kadulla ei ollut näkynyt - tai kuulunut - ketään Sharonin lisäksi ja sen pienen hetken Sharon ajatteli jo koko idean olleen ajanhukkaa. Herran jestas, Johnny oli iso poika ja pärjäisi yksinäänkin. Toinen kyllä tulisi kotiin, kun itse haluaisi. Toisinaan Sharonia ärsytti se, että hänen oli vain pakko auttaa hyvää hyvyyttään! Varsinkin, jos kyseessä oli joku hänen läheisensä. Sharon päätti, että lähtisi kotiin päin. Tämä saisi riittää tältä päivältä. Pian hänen korkojen kaiku sai kavereita, kun takaa alkoi kuulua askelia. Pienesti Sharon vilkaisi olkansa yli ja huomasi takanaan parin isomman miehen hahmot, tai pikemminkin varjot. Kun Sharon alkoi ottaa rivakampia askelia, ne takana olevat hemmotkin tekivät samoin. Okei nyt hän halusi kotiin, ei sillä, että häntä pelottaisi. Tämä paikka vain alkoi jotenkin karmia. Sharon alkoi hidastaa askeliaan ja odotti, että ne takana olleet hahmot menisivät hänen ohitseen, jotta olo olisi jälleen rauhallisempi. Nyt nimittäin tuntui kieltämättä hieman siltä, kuin ne tarkkailisivat häntä. Hyvinhän se meni - kaksi niistä mieshahmoista kiersivät Sharonin molemmilta puolilta, tosin vasta kun Sharon kääntyi hän huomasi, että kolmas niistä jäi tuhlaamaan aikaansa blondin taakse.
“Etkai sä nyt vielä oo lähdössä? Iltahan on vielä nuori”, yksi niistä sanoi ja Sharon käänsi katseensa tähän. Samaan aikaan tunsi kosketuksen olkapäällään, mutta Sharon heilautti olkapäätään sen verran sivummalle, että ote irtosi.
“Valitettavasti olen. Ja mitähän te haluatte?” Sharon tiedusteli, tällä hetkellä hän ei löytänyt mitään mahdollista koloa, mistä olisi voinut luikahtaa tiehensä. Hitto. “Niin mitähän me halutaan, pojat? - Me halutaan vaan pitää hauskaa”, kolmen miehen jengin kai joku pääpomo sanoi - ja kaksi muuta alkoi nauraa. Kännissä kuin käki, kaikki. Sharon pyöräytti silmiään ja pian tunsi jälleen ja tällä kertaa hieman kovemman otteen olkapäässään.
“Vittu päästä irti!” Sharon sanoi ja yritti riuhtaista uudelleen, mutta ote oli huomattavasti kovempi. Mies, joka piti Sharonista kiinni käänsi blondin kasvot omiansa vasten ja virnisti tylysti. Selvästi se yritti jotain ja koska nyt oltiin jo liian lähellä läpsäytti Sharon miestä poskella kämmenellään. Siinäkös ote helposti irtosi, ikävä kyllä tunsi pian omalla poskellaan saman iskun. Sika! Paskiainen! Ja vielä kännissä. Sharon peruutti kauemmas ja tunnusteli poskeaan samalla, kun ne miehet repesivät nauramaan.

(( Äh, eikä edes ollut laadutonta tuo teksti :> ))

Johnny käveli pitkin San Diegon keskustan jalkakäytäviä ja väisteli parhaansa mukaan vastaantulevia ihmisiä. Ei niitä tosin paljon ollut, sillä olihan kello jo vähän yli seitsemän illalla. Ihmiset olivat lähteneet jo aikoja sitten koteihinsa viettämään iltaa tai jotain. Kadulla liikkui vain satunnaisia nuorisolaumoja, jotka olivat lähteneet porukalla pitämään hauskaa - eli toisinsanoen juomaan. Jotkut heittivät kummeksuvia katseita naama ruvella kävelevään miehenalkuun, mutta eipä Johnny moisesta välittänyt. Hän oli jo tottunut niihin kummeksuviin katseisiin, joita ihmiset heittivät, jos oli sattunut saamaan pahasti turpaansa. Poika oli pukeutunut likaiseen, ruskeaan huppariin, jonka alla oli musta t-paita sekä hivenen kuluneisiin, mustiin pillifarkkuihin, joissa oli musta niittivyö. Kenkinä hänellä oli rikkinäiset lenkkarit, joista toisesta oli pohja irronnut lähes kokonaan. Pojan naama sekä hiukset olivat kyllä nähneet parempiakin päiviä; hänen vasenta silmäänsä kehysti sinertävä mustelma ja alahuuli oli revennyt hivenen. Hiukset olivat äärimmäisen sekaisin ja poika näytti lähinnä hullulta tiedemieheltä sen kuontalon kanssa. Sitä hän peitteli ruskean hupparinsa hupulla, mutta niitä taisteluarpia naamassa se ei todellakaan peittänyt. No, ei se ollut ensimmäinen kerta kun poika kulki naama ruvella.

Päivä taakaperin, Johnny oli viettänyt erittäin huudontäyteisiä hetkiä rakkaiden ottovanhempiensa kanssa. Ei se nyt sinänsä ollut mitään uutta, mutta tämä riita oli kylläkin tuntunut kaikkia muita paljon pahemmalta. Eikä poika edes muistanut tarkalleen, mistä he olivat alunperin sanailleet, sillä he olivat riidan aikana luultavasti käyneet ihan kaikki Johnnyn viimeisimmät tempaukset. Mitä luultavimmin se liittyi niihin Johnnyn koko yönmittaisiin baarireissuihin, kun hän lähti jonkun tuntemattoman miehen mukaan ja jäi tämän luokse yöksi. Sindy ja Jack olivat kuullemma joutuneet valvomaan lukemattomia öitä odottaen Johnnyn palaavan kotiin. Mitä siitä, vaikka hän silloin tällöin jättäisi tulematta kotiin yöksi? Kyllähän niiden pitäisi ymmärtää, että Johnny oli jo kyllin iso huolehtiakseen itsestään. Poika ei ole vielä satuttanut itseään niin pahasti, että olisi jäänyt jotain pysyviä vammoja, hän ei ole sammunut minnekkään epämääräiselle kadulle, häntä ei ole raiskattu... Niin, ei vielä. Sitä pojan porukatkin sanoivat. Mitä tahansa saattaisi tapahtua, kun oli tekemisissä kuningas alkoholin kanssa. Ja eiköhän Sindy ja Jack tienneet ihan hyvin kaikista muistakin pojan aineseikkailuista, joten se vielä lisättynä yhtälöön, niin tuloksena oli katastrofi. Ja sitten riitaan oli vedetty vielä mukaan Johnnyn oikeat, erittäin vastuuttomat vanhemmat ja silloin pojalta oli katkennut pinna. Hän ei vain yksinkertaisesti enää jaksanut kuunnella sitä paskaa, joten oli lähtenyt ovet paukkuen pois kotoa. Poika oli painunut suoraan juomaan, joutunut siellä tappeluun ja mennyt sitten erään ystävällisen miehen kotiin nukkumaan. Ei hän muistanut, että oliko hän pannutkin tuon kanssa, mutta se oli nyt sivuseikka. Johnny oli kuitenkin lähtenyt sieltä joskus iltapäivällä, vaikka se mies olikin pyytänyt poikaa jäämään vielä yhdeksi yöksi, mutta ei hän ollut todellakaan jäänyt. Ei Johnny todellakaan harrastanut kahden yön mittaisi visiittejä jonkun saman henkilön luona, ellei kyseessä sitten ollut joku kaveri.

Ja nyt hän oli sitten tässä. Kulkemassa vailla määränpäätä ja miettimässä omiaan. Hän tiesi varsin hyvin, etteivät Sindy ja Jack olleet ainoat huolissaan olevat ihmiset heidän kodissaan. Sharon luultavasti myös kummastelisi tätä pojan äkkinäistä katoamista ja olisi vamraan huolissaan. No, oli tuo onneksi Johnnyn tempauksiin tottunut, mutta että lähteä ihan suutuspäissään pois kotoa yöksi. Okei, jos Johnnylla olisi ollut oma veli ja tämä olisi tehnyt saman tempun, niin totta helvetissä Johnnykin olisi huolissaan. Vaikka ei sitä ääneen sanoisikaan.
Johnny käveli juuri erään pimeän kujan ohi, kunnes sattui sivusilmällä näkemään hämärästi kolme isompaa miestä, jotka selvästi olivat ahdistelemassa jotain tyttörukkaa. Poika pyöräytti hivenen silmiään. Joku tyhmyri ei ollut tajunnut pysyä valaistulla jalkakäytävällä, vaan oli ollut pakko mennä seikkailemaan pimeälle kujalle. Kuin oikein tyrkyttäen itseään raiskattavaksi...
Äkkiä kuitenkin kuului tytön huudahdus, joka kyllä kuulosti Johnnyn korviin etäisesti tutulta. Siis aivan liian häiritsevän tutulta. Ei kai vain... "Voi helvetti..." Johnny henkäisi itsekseen, kunnes lähti kulkemaan nopeasti siihen suuntaan, mistä ääni oli tullut. Oli oikeastaan aika typerää mennä väliin, vaikka ei edes tiennyt varmaksi, että oliko se tyttörukka hänen oma siskonsa - Sharon. No, parempi katsoa, kuin katua.

Johnnyn pelko osoittautui ihan aiheelliseksi, sillä kukas muukaan siellä kolmen miehen ahdisteltavana seisoin, kuin Sharon. Mitä helvettiä tuo täällä teki, eikä ollut kotona?
"Hei, molopäät. Saatteko te joitain helvetin kiksejä siitä, että pääsette ahdistelemaan ihmisiä vai onko se oikeasti hauskaa?" Johnny sitten huudahti varmalla äänellä ja käveli sitten lähemmäs näitä kolmea miestä sekä siskoaan. Poika loi Sharonia kohti kysyvän, mutta samalla myös rauhoittavan katseen. Kyllä isoveli karkoittaisi nämä kiusaajat matkoihinsa. Niin miten? Siitä Johnny ei todellakaan ollut vielä varma.
"Painu hintti mäkeen siitä. Tai sitten mun täytyy tulla läimäisee suakin", se isoin korsto ärähti ja kääntyi silmät leimuten Johnnya kohti.

// eilen tuli äkkilähtö koneelta niin en kerennyt laittaa Sharonin lookkia. (unohda se hymy siitä.... :-----d)

Luultavasti Sharon ei tulisi selviämään tästä illasta ehjänä. Siis mitä nyt hento tyttönen voisi tehdä kolmelle isolle korstolle? Sharon joutui edelleen pitämään kättään poskensa päällä kuin suojatakseen sitä ja samalla tunnusteli mahtoiko siihen sattua enää. No kyllä se läimäisy tuntui hitusen vieläkin, eihän se mitenkään hento ollut. Kovin kauaa Sharon ei kerennyt olla niiden nauravien känniääliöiden piirittämänä, sillä joku toinen tuli siihen väliin. Eikä Sharon osannut äänestä yhdistää tuota kehenkään tuttuun, mutta kun katse siirrettiin tähän niin Sharon tunnisti pojan. Johnny! Sharon ei ottanut huomioon veljensä kysyvää että rauhoittelevaa katsetta, vaan hän enemminkin ihmetteli että mitä hemmettiä. Tottakai Sharon halusi heti tietää missä toinen oli ollut, vaikka tiesi vallan hyvin, että nyt ei välttämättä olisi sopiva hetki.

Hetken aikaa Sharon katsoi sivusta, mitä tulisi tapahtumaan. Varmasti moni muu tässä tilanteessa oleva olisi lähtenyt juosten karkuun, mutta ei Sharon halunnut nyt jättää veljeään siihen! Sitä paitsi veljeänsähän hän oli tullut etsimään. Sharon lupasi itselleen, että jos noista selvittäisiin niin hän pitäisi kunnon ristikuulustelun Johnnylle. Ei toinen tästä karkaamis operaatiostaan pääsisi kuin koira veräjästä. Tällä kertaa Sharon vaatisi selitystä sille, miksi poika oli pitänyt koko perhettään huolissaan. Niin juuri, tällä kertaa hän todellakin tulisi vaatimaan vastapalvelusta siitä, kun Sharon oli näin illalla lähtenyt etsimään toista. Kerta se olisi ensimmäinenkin. Okei keskitä ajatukset takaisin tähän hetkeen, Sharon. Voit pitää sen saarnan myöhemminkin, jos tästä ehjin nahoin selvittäisiin. Se tapa, miten tuo korsto katsoi Johnnyä tai se äänensävy sanoissa ei voinut tietää hyvää. Eikä se tietänytkään, sillä pian tuo Johnnyä vastapäätä ollut vähän alle kaksimetrinen jätkä ojensi vasemman koukkunsa ja antoi sen laulaa päin Johnnyn kasvoja. Sharon kerkesi kiljahtaa siinä välissä, säikähdyksen takia tietenkin.
“Hilaa se persees muualle äpärä”, korsto sanoi sitten käskevällä äänellä, siirsi katseensa Johnnystä Sharoniin. “Ja vie tyttö mukanas, vaikka oltaisi me otettu se ilomielin meidän seuraks”, ja se loi Sharoniin ällöttävän likaisen katseen. Sharon nyrpisti ja yritti ajatella jotain positiivista, tosin se oli hiukan vaikeaa tässä tilanteessa.

Kun kolmikon selät loittonivat sisaruksista, Sharon otti varmuuden vuoksi Johnnyn kädestä kiinni ettei tuo saisi päähänsä lähteä noiden perään. Sharonin katse harhaili edelleen samassa suunnassa, minne pahis kolmikko oli lähtenyt menemään. Kun Sharon oli varma, että Johnny ei enää lähtisi kostoretkille niin hän irrotti otteensa toisen kädestä. Hänen piti rohkaista monta kertaa itseään, että saisi seuraavat sanat ulos suustaan takertelematta.
“Mä en voi syyttää tästä ketään muuta… kuin sua Johnny”, Sharon totesi, äänensävy ei ollut riidanhaluisa eikä kovin rauhallinenkaan. Pikemminkin jännityksen jälkitila. Sharon hengitteli syvään.
“Mikä se idea oli lähteä ovet paukkuen vuorokaudeksi jonnekin helvettiin! Tajuutko vuorokaudeksi! Ymmärrätkö sä edes miten paljon huolta sä aiheutit sillä sun tempauksellas? Voitko sä tajuta edes sitä, että mä sain meidän vanhemmat perumaan sen soiton poliisiasemalle, koska tiesin ettei se tekis hyvää sulle sun taustojes takia! Tajuatko sä mitä kaikkea mä olen tehnyt sun etees vaatimatta kiitosta tai mitään! Etkä sä ajattele ketään muuta kuin itseäsi!” Sharon päästi kaikki höyryt ulos suustaan huudon merkeissä. Okei nyt oltiin puhuttu suu puhtaaksi ja vielä niin paljon oli jäänyt sanomatta. Äänensävy ei kuitenkaan ollut mitenkään toruva tai ilkeä, vaan pikemminkin siitä paistoi se huoli ja pelko. Jos Johnny tämän jälkeen vielä uskaltaisi väittää, ettei Sharon välittäisi veljestään niin hän luovuttaisi. Luovuttaisi kokonaan, vaikka vaikeaa tekisikin.

Johnny puri huultaan ja yritti keskittää huomionsa näihin kolmeen järkäleeseen, mutta silmät etsiytyivät ihan tahtomatta Sharonin suuntaan. Siis mitä hemmettiä tyttö täällä teki? Ei ollut todellakaan tuon tapaista liikuskella näillä syrjäkaduilla tähän aikaan, sillä totta helvetissä tuo tunsi näiden katujen vaarat. Miksi tuo oli sitten tullut tänne? Oikeastaan, Johnnyn ei edes tarvitsisi miettiä moista, sillä tietysti hän tiesi vastauksen. Sharon oli ilman muuta tullut etsimään Johnnya ja sitten eksynyt näille kaduille. Tai tullut katsomaan, että löytäisikö hän veljensä täältä hakattuna jonkun roskiksen vieressä tai pyörtyneenä huumepiikki kädessä. Ja sitten tämä oli joutunut vastatusten näiden kusipäiden kanssa. Saisi kiittää onneaan, että Johnny oli sattunut paikalle. Nämä miehet eivät koskaan kysyneet, vaan nämä ottivat vaikka väkisin. Sharon olisi voitu vaikka huonolla tuurilla raiskata ja jättää sitten alasti tänne paleltumaan, jos Johnny ei olisi osunut paikalle. Ja kuka muka sanoi, että ainoastaan Sharon auttoi veljensä pois kusesta? No okei. Tuo oli auttanut Johnnya ehkä pari kertaa enemmän, mutta kyllä poikakin auttoi, mikäli sille oli syytä!

Johnny katsoi uhmakkaasti tuota säälittävän jengin pomoa, joka näytti erittäin vihaiselta, kun poika oli tullut estämään näiden aikeet. Poika kuitenkin jumittui aivan liian kauaksi aikaa tuijottamaan tuota yhtä miestä, sillä yksi niistä pääsi huomaamatta täräyttämään nyrkkinsä vasten pojan poskea, joka sai hänet ähkäisemään hivenen. Ruskeatukkainen hapuili tasapainoaan muutamalla tukiaskeleella, mutta pysyi kaikkien onneksi pystyssä. Onneksi hän oli tottunut tuon tapaiseen lyömiseen, vaikka eihän se koskaan kivuttomalta tuntunut. Varsinkaan nyt kun poika oli jo päivää aiemmin saanut turpaansa eräältä toiselta kaapilta. Onneksi tämä lyönti kuitenkin osui sellaiseen kohtaan, missä pojalla ei ennestään ollut mustelmaa.
"Paskat mä mihinkään lähden", Johnny totesi uhittelevasti vastauksena siihen, kun tuo käski häntä painumaan helvettiin ja ottamaan Sharon mukaansa. Johnnyhan ei tasan lähtisi mihinkään, vaan hakkaisi nuo jätkät sellaiseen kuntoon, etteivät edes näiden omat äidit tunnistaisi.

Johnny oli jo lähtemässä kolmikon perään, mutta Sharon esti hänen aikeensa tarttumalla poikaa käsivarresta.
"Vittu päästä irti. Mä helvetti soikoon revin niiden päät irti!" Johnny ärisi ja yritti parhaansa mukaan päästä irti tytön otteesta - tuloksetta. Sharon ei näköjään halunnut, että Johnny menisi tapattamaan itseään tuonne. Aikansa siinä rimpuiltuaan, poika luovutti ja niin Sharonkin päästi hänen kädestään irti. Nyt oli pojan vuoro taas kääntää kysyvä katseensa tuohon ja hän oli jo avaamassa suunsa kysyäkseen, että mitä tyttö teki täällä tähän aikaan, mutta tämä ennätti ensin. Eikä tuo lause ollut järin mukava ja Johnny kurtisti kulmiaan sen johdosta. Mitä ihmettä tuo höpötti?
"Ai mun vai? Sä itehän olit tullut tänne harhailemaan ja saanut sitten noi kusipäät kiinnostumaan itestäs. Etkö sä vittu tajua, ettei sunlaisen tytön ole hyvä liikkua täällä yksinään? Mitä tahansa saattaa tapahtua", Johnny sanoi tiukasti takaisin ja katsoi siskoaan hivenen loukkaantuneena. Hänestäkin oli kyllä todella kiva tavata tuotakin, kyllä. Jopa niin kiva, että pojan olisi tehnyt mieli lähteä taas menemään ja jättää tyttö tänne yksin.
Sitten tuo aloitti tavanomaisen nuhdesaarnansa, joka kylläkin oli tällä kertaa paljon totisempi, kuin ne aiemmat. Tuo ihmetteli sitä, miten poika oli saattanut lähteä sillä tavalla kävelemään ja oli jopa kokonaisen vuorokauden poissa. Lisäksi hän oli tytön mukaan pelkkä itsepäinen kusipää, joka ei ajatellut ketään muuta kuin itseään. Ainakin, jos poika osasi lukea rivien välistä. Oikeassahan tyttö oli, mutta aikoiko Johnny muka myöntää moista ääneen? Ei todellakaan.

Johnny mutristi loukkaantuneena huuliaan ja työnsi molemmat kätensä huppariensa taskuihin.
"Ja mä olen ihan helvetin kiitollinen siitä, että oot auttanut mut kusesta niin monta kertaa ja tolleen. Ja autoit nytkin, kun estit niiden soiton poliisille. Mutta sun on ihan turha tulla sanomaan mulle yhtään mitään mistään. Tai, että mitä mä saan tehdä tai mitä en. Mä en tykkää kato yhtään siitä, että jotkut helvetin tekopyhät ja mukamas vanhemmat ihmiset yrittävät hallita mun elämää sekä tekemisiä, vaikka ei ne niille kuulu yhtään! Ei ole todellakaan niiden ongelma, että missä mä yöni vietän, sillä ei ne jaksa katella mua nurkissaan muutenkaan. Enkä mä edes jaksa olla siellä, kun aina tulee valituksia kaikesta; milloin koulusta, milloin kotiintuloajoista, milloin huoneen siisteydestä ja kaikkea muuta paskaa. En mä oikeasti pysty olemaan siellä rauhassa, kun kaikki vaan paasaa ja huolehtii siinä vieressä. Dannykin ottaa nykyään ihan helvetisti päähän niillä 'haha, ootko sä Johnny homo?' -kommenteillaan." Johnny puhui kaiken tuon hivenen korotetulla äänensävyllä ja se kaikui hivenen kadun kivisissä seinissä.
"Enkä mä todellakaan ajattele vaan itseäni. Mua vaan vituttaa ihan jumalattomasti juuri nyt", Johnny sanoi tuhahtaen ja katsoi siskoaan tarkasti. "Enkä mä todellakaan aio tulla kotiin. Ainakaan nyt, kun ne sut oikeen lähetti puhumaan mulle järkeä. Mäpä menen tohon lähibaariin juomaan, isken ehkä miehen, meen sen kotiin nukkumaan ja hankin vaikka aidsin itelleni - pääsettepä tekin tästä ongelmasta eroon!" Johnny tuhahti ja käveli sitten Sharonin ohitse pois kujalta, jatkaen matkaansa. Ai, että häntä taas vitutti oikein kunnolla...