paint a sunset for me

// eli lumene lucynsä kanssa tänne. <3 ja ihana lehtori dubois esiintyy tässä myös :)) //

Vanessalla oli hyvä päivä. Aivan erityinen päivä, vaikkei siihen ollut mitään syytä. Tai siis koulussa aineet olivat samoja kuin joka viikko sinä päivänä, sääkin oli sandiegolaisittain hyvin normaali; aurinkoa ja lämmintä riitti. Mutta ehkä syynä oli se, että tänään hän lähtisi ulos Jeremiahin kanssa pitkästä aikaa. Turhan pitkästä, jos Vanessalta kysyttiin, vaikka eihän sille voinut mitään, että molemmilla oli omat kiireensä. Aamu oli alkanut hyvin, tyttö oli jopa vienyt koiransa puolen tunnin lenkille ja ehtinyt vähän jopa laittautua! Tosin Vanessan kohdalla laittautuminen oli ehkä hitusen väärä sana, ainakin jos koulun snobitytöiltä kysyttiin. Mutta ainakin hän oli panostanut ulkonäköönsä hieman normaalia enemmän; hiukset oli letitetty söpösti ja nostettu sitten huivilla ylös, muutama rannerengas ja punaiset ruusukorvikset sopivat myös tytön tyyliin, kukallisesta repusta nyt puhumattakaan!

Koulupäivä oli alkanut rouva Hamshire fysiikan tunneilla, ja olikin sujunut kohtuu rauhallisesti. Vanessa oikeastaan piti "Haahkasta", joka suosi nörttejä ja piti tiukkaa kuria. Mutta ehkä se johtui myös siitä, että hän oikeasti piti fysiikasta. Tytön haaveena oli jo jonkin aikaa ollut päästä Sveitsiin, CERNin ydinfysiikantutkimuskeskukseen, jossa oli maailman suurin hiukkaskiihdytin. Ja rouva Hamshire kyllä tiesi sen, eikä ollut mikään ihme, että Vanessalla oli fysiikka 9. 10 oli lähes mahdoton saada, mutta siihen hän pyrki. Mutta fysiikan jälkeen olisi luvassa jotain vieläkin parempaa; lehtori Duboisin kuvaamataidon tunti! Vaikka useimmat oppilaat pitivät kuvaamataidon opettajaa täysin pöpinä, oli hän Vanessasta aivan mahtava. Rento, ehkä vähän omissa maailmoissaan, mutta ainakin tunnit olivat luovia. Vanessa lähti kulkemaan koulun käytävillä kohti kuvaamataidon luokkaa.

"Mooi!" kuului Wionan huuto käytävän toisesta päästä. Vanessa pysähtyi niille sijoilleen ja jäi odottamaan ystäväänsä, kännykkä kädessään. "Wiona, mitä sä täällä teet, sullahan pitäis olla kemiaa, eikä se tosiaan oo täällä", Van sanoi ystävälleen iloisesti. "Niin, mutta voin kai mä silti hengata sun kanssas ennen kuin joudun sinne kituutettavaks...?" Wi kysäisi, vaikka toinen ei kuolisi missään tilanteessa, Wionalla oli Vanessaakin korkeampi ÄO. "Mutta Tina on tuolla, napataan se joukkoon", Wiona jatkoi innostuneesti viittoen ystävälleen. "Sori tytöt, mun on mentävä jo tunnille, ja sitä paitsi, mulla oli juttu kesken Jeremiahin kanssa", Vanessa sanoi merkitsevästi ja jatkoi luovimista kohti kuviksen luokkaa. Isät olivat joskus valittaneet korkeista tekstiviestien hinnoista, mutta miten muuten hän voisi kommunikoida kuuron poikaystävänsä kanssa kuin viestein? Soittamallako, ehkei kuitenkaan? "En malta odottaa iltaa", Van kirjoitti ja laittoi sitten kännykkänsä housun taskuun. Tyttö avasi kuviksen luokan oven ja astui sisään. Luokkaan sai onneksi aina mennä aikaisemmin kuin mitä tunti alkoi, ja Vanessa piti siitä. Ei tarvinnut viettää aikaa muiden tuijoteltavana käytävillä.

"Hei!" tyttö huikkasi lehtorille hakiessaan keskeneräisen maalauksensa. "Hei...", opettaja vastasi hajamielisesti, omaan tuttuun tapaansa. Van hymyili, laski ensin työnsä pöydälle, sitten reppunsa maahan ja lähti hakemaan tarvittavia välineitä. Kymmenisen minuuttia tunnin alkuun, siinä saisi jo aikaan vaikka mitä!

//Täältä tulemme ja Lucyn asukokonaisuus (paita, pillifarkut ja korkokengät). Pahoittelen kestoa :-)))

Tänään ei ollut mitenkään erikoinen päivä. Ei ainakaan Lucylle. Oikeastaan yksi maailman kyllästyttävimmistä ja pitkäveteisimmistä päivistä pitkään aikaan. Hänellä ei ollut samoja tunteja ystäviensä kanssa ja kuten voi olettaa, istuskeli hän aina yksikseen luokan keskiosassa, joka alkoi jo aivan virallisesti olla hänen valtakuntaansa. Kukapa nyt haluaisi istua oudon vieressä, varsinkin kun hänen ryhmissään sattui aina olemaan suurin osa koulun kermasta.
Mutta ei se mitään, hän oli jo niin tottunut elämään muiden ihmisten ennakkoluulojen kanssa, ettei jaksanut enää vaivata päätään sättimällä itseään mykkyydestään, jolle ei mahtanut mitään.

Onneksi musiikin tunti oli onnistunut kohentamaan hänen mielialaansa, vaikka nimenomaan sen juuri pitäisi dramaattisesti laskea sitä. Siellä kun aina laulettiin ja se sai aina Lucyn masentumaan. Hän halusi enemmän kuin mitään oppia puhumaan ja laulamaan, mutta se oli turha haave, josta hän kuitenkin piti kiinni, vaikka antoikin osoittaa aivan toista. Opettaja oli muistanut hänen soittavan poikkihuilua ja näin ollen pyytänyt edellisenä päivänä häntä ottamaan sen mukaan seuraavalle tunnille.
Huilun soitto auttoi aina. Se sai mielen kohoamaan pilviin ja mielikuvitksen leijailemaan jonnekin kauas, vaikka sillä jouduttiinkin soittamaan melko tylsiä, kaavoihin kangistuneita kappaleita. Ja huilunsoitto oli aina asia, jossa Lucy myönsi olevansa hyvä. Ja sitä hän totisesti olikin.
Musisoinnin jälkeen porukka alkoi siirtyä ulos luokasta viettämään välituntia ystäviensä kanssa, mutta mykkä neiti päätti tehdä tässä asiassa poikkeuksen, hän menisi suoraan kuvaamataidon luokkaan jatkamaan keskeneräistä työtään. Kuvaamataito olikin toinen oppiaine, josta Lucy todellakin nautti. Kun hän sai siveltimen käteensä ja pääsi sipaisemaan sillä valkoista paperia, onnistui se tuntumaan joka kerta yhtä rentouttavalta.

Neito kaivoi iPodin laukkunsa syövereistä ja laittoi kuulokkeet korviinsa aloittaen musiikin kuuntelun samalla, kun näppäili tekstiviestiä ystävälleen uudella puhelimellaan. Vihdoin ja viimein hän oli saanut isän ostamaan hänelle uuden puhelimen. Ja eihän siihen ollut mennyt kuin pari vuotta.
Korot lattiaa vasten kopisten hän suunnisti kohti kuvaamataidon luokkaa, kuulematta lainkaan muiden oppilaiden aiheuttamaa melua. Jos hän sattui katsomaan jotakuta niin silmät siirtyivät automaattisesti katsomaan toisen huulten liikkeitä, huulilta lukeminen oli aika helppoa loppujen lopuksi. Varsinkin kun kyseessä oli joku kermalainen. Ainahan nuo nyt pojista puhuvat tai kalliista vaatteista.

Luokan ovi oli auki, niin kuin yleensä ja Lucy asteli sisään. Ensimmäiseksi hän meni neiti Duboiksen luokse antaakseen itsensä ilmi, sillä pelkkä, äänetön tervehtiminen ei onnistunut oikein kiinnittämään opettajan huomiota. Sädehtivä hymy luotiin opettajalle, jonka jälkeen hän käväisi hakemassa vesivärimaalauksensa, kaapaten siinä samalla kaksi eri kokoista pensseliä, vesiväripaletin ja tyhjän vesikupin, johon sai jollain ihmeen kaupalla täytettyä viileällä vedellä. Tämän jälkeen blondi hakeutui vakiopöytänsä ääreen laskien kaikki tavarat käsistään pöydälle. IPod ja puhelin laitettiin takaisin laukkuun, joka laitettiin tuolin selkänojalle roikkumaan ja neito istahti alas. Hyvin tottuneesti hän kastoi pienemmän pensselin veteen siirtyen sitten katsomaan mietiskelevästi maalaustaan.
Kukkia pitäisi vielä hieman hioa värien suhteen, mutta varjostukset hän tekisi myöhemmin, kunhan maalaus nyt vain näyttäisi kauniilta kukkaniityltä. Aivan, taivas olisi hyvä värittää.
Siniharmaat silmät kävivät vielä nopeasti luokan läpi ja hän pian huomasikin, ettei ollut ainut, joka oli tullut aikaisemmin. Jonkun laukku oli nimittäin lattialla ja pian sen omistajakin osui silmiin. Ystävällisen ja sievän näköinen tyttö, sellainen, jollaisen kuvan laukku antoi. Pieni hymy kumpuili Lucyn huulille tuon ajatuksen takia ja pian katse käännettiinkin sitten takaisin omaan työhön, jota hän alkoi värittää hyvin haalealla sinisellä.

// ei haittaa <3 onneks löysitte kuitenkin perille :)) //

Suuri kasa maalipurkkeja, -pensseleitä ja kankaita makasi pöydällä Vanessan edessä. Ne olivat kuitenkin yhä käyttämättömiä, sillä Van olikin yht'äkkiä saanut päähänsä, ettei maalaus ollutkaan hyvä! Onneksi tyttö ei sentään ollut vielä maalannut mitään, luonnostellut vain lyijykynällä. Vanessa piirteli viivan sinne ja toisen tänne, ulkopuolisen silmin se olisi näyttönyt prikulleen samalta, kuin äskenkin, mutta Vanessalle työ ei ollut se sama kuin hetki sitten; nyt se oli parempi. Itse asiassa, kun se maalattaisiin, siitä tulisi täydellinen. Ja täydellinen sen pitäisi ollakin, sillä kuka tyttö halusi antaa poikaystävälleen vuosipäivänä muun kuin täydellisen lahjan? Van ei ainakaan tuntenut ketään, eikä itsekään halunnut sortua vähäpätöiseen lahjaan Jeremiahille. Vaikka poika olisi ollut otettu jostain "huonommastakin" työstä. Mutta Vanessa oli mikä oli, hän halusi osoittaa poikaystävälleen, kuinka tärkeä hän tytölle oli.

Kun Van oli saanut maalauksen luonnospohjan valmiiksi, hän rupesi sekoittamaan maaleja. Tyttö halusi maalauksestaan taianomaisen, sellaisen, minkälaisena hän muisti tuon päivän. Hän halusi vangita sen maalaukseen, eri tavalla kuitenkin kuin mitä se oli vastaavassa valokuvassa. Tokihan olisi ollut helpompaa, jos Vanessa vain olisi suurentanut heidän ensimmäisen "virallisen" yhteiskuvansa, mutta se ei olisi ollut yhtä persoonallinen. Vanessa sekoitti jo kolmatta kertaa auringon keltaista väriä. Miksei se nyt onnistunut? Tyttö sekoitti voimakkaasti, lisäsi hieman punaista ja keltaista, kun väri olikin täydellinen. Vanessa hymähti ja maalasi sitten voimakkain vedoin auringon, joka oli laskemassa meren taakse. Aurinko itsessään olisi ollut helppo maalata, mutta koska sen piti olla realistinen ja "oikea", Van päätti maalata päälle hieman oranssia ja kultaa, kunhan aurinko kuivuisi. Hän oli aivan maalauksensa lumoissa, eikä lainkaan huomannut jonkun muunkin tulevan luokkaan aikaisemmin.

Öljyväreillä oli hirvittävän hankala maalata! Ja vaikka Van kokemuksesta sen tiesikin, hän feilasi. "Vittu, vittu, vittu....", tyttö sadatteli. Hän oli maalannut taulussa olevan teksin päälle sinisellä, vaikka tekstistä tulisi musta! Pensselin Vanessa laski lautaselle, johon oli sekoittanut värejä, ja etsi sitten katseellaan rättinsä ja tärpättipullonsa. Samalla katse osui Lucyyn, jolla suotiin hymy, vaikka tuskin toinen sitä edes huomasi. Tyttö kastoi rätin tärpättiin, miten kamala haju siinä olikaan!, ja pyyhki epätoivoisesti sinistä väriä pois tekstistä. Aivan kaikki ei lähtenyt, mutta sen kai pystyisi peittämään mustalla, kun sen aika koittaisi. Vanessa päätti kuitenkin vahvistaa asian lehtori Duboisilta, joten tyttö nousi paikaltaan ja lähti etsimään opettajaa.

Tyttö kierteli luokassa, muttei nähnyt lehtoria. Mikä oli tavattoman outoa, sillä ensiksikin, luokka ei ollut niin suuri, että siellä voisi piileskellä ja toisekseen, lehtori Dubois ei juuri koskaan poistunut luokastaan. Van huokasi hieman neuvottomana. Paitsi että! Tuo sisään tullut tyttöhän saattaisi tietää, missä opettaja olisi. Reippain askelin Vanessa käveli tytön luokse, ja koputti hieman toisen olkaa. Hän ei todellakaan halunnut, että toisen työ menisi piloille tuollaisesta "säikäytyksestä". Ja uskokaa tai älkää, niin sellaiseenkin tyttö oli joutunut mukaan.
"Anteeksi", Van sanoi kohteliaasti ja hymyili blondille. "Tiedätkö sä missä Dubois on?" Samalla tyttö vilkuili vaivihkaa toisen vesivärityötä, ja se oli aika hieno.

Hyvä. Taivas onnistui odotettua paremmin. Ei liian tumma, eikä liian vaalea, vaan juuri sopiva, mikä saikin Lucyn hymyilemään hetken aikaa itsekseen. Seuraavaksi hän käsittelisi kukat uudestaan, sillä värit olivat niin epätyydyttävät ja hän tiesi pystyvänsä parempaan. Toivottavasti hänen mielessään pyörivä kuva kauniista kukkaniitystä ei katoaisi, koska työn tekeminen tyssäisi siihen.
Sivellintä vesilasissa pyöritellessään mykkä tyttö sattui vilkaisemaan opettajaa, joka kirjoitti arvioita oppilaiden töistä koskemattomille papereille yksi toisensa jälkeen ja hörppi siinä välissä kahvia valkoisesta mukista. Lucy itse ei pitänyt kahvista, ei sitten lainkaan. Mutta vielä vähemmän hän piti teestä. Vain kaakao oli hänen juomansa ja tuli aina olemaan.
Ehkä hieman vanhempana sitten hän alkaisi itsekin juoda kahvia, kuka tietää?

Katse siirrettiin takaisin edessä koreilevaan työhön, johon tökkäistiin hyvin hellästi keltaista väriä, jota oli harkitusti läträtty siveltimen päähän. Tämä oli nyt se työn vaikein osuus, nimittäin kaikkien pienten kukkien värien vahvistaminen, eikä pieninkään pisara saanut mennä väärään paikkaan tai koko työ oli pilalla.
Kieli keskellä suuta ja silmät naulittuina taideteokseen sai värityksen onnistumaan odotetulla tavalla ja siitä jos mistä blondi tunsi olevansa ylpeä. Vaikka tätä kukaan ulkopuolinen ei totta kai nähnyt. Edes pieni hymy ei tällä kertaa päässyt kapuamaan hänen huulilleen, vaan hyvin keskittynyt ilme pysyi edelleen hänen kasvoillaan, mikä oli ristiriidassa hänen päässään tapahtuvien asioiden kanssa; hän tuuletti iloisesti onnistuneensa.
Vielä varjostukset ja joidenkin värien kohentelu, niin työ olisi valmis, mutta nyt hänen täytyisi pitää pienen pieni tauko, koska silmät tuntuivat olevan aivan kierossa työn tuijottelun jälkeen ja se tuntui epämukavalta päässä.

Kun pieni tauko oli saanut karkotettua mykän tytön päässä olevan tunteen pois, pystyi hän jälleen keskittymään maalaamiseen. Eli nyt varjostukset, joka oli aivan helppo nakki. Lucy katsoi vesipurkkiaan, jonka vesi oli jo muuttunut niin keltaiseksi, että se olisi parasta vaihtaa, ellei sitten halunnut aivan vääristyneitä värejään työhönsä. Sen vuoksi hän nousikin ylös ja sipsutti mahdollisimman huomaamattomasti ja hiljaa korkokengillään lavuaarin luokse täyttämään purkkinsa uudella, puhtaan kirkkaalla vedellä.
Samaan aikaan opettaja käveli hänen ohitseen sanomalla hajamieliseen tapaansa käymässä hakemassa lisää kahvia ja katosi luokasta. Tuohon ei Lucy voinut muuta kuin nyökätä, vaikka tuskinpa neiti Dubois sitä huomasi. Siinä samalla blondi vilkaisi myös kelloa, joka ilmoitti, että kohta kaikki oppilaat ryntäisivät sisään luokkaan ja kamala möly alkaisi.
Niin ja hänen syrjimisensä, koska hän oli outo. Toivottavasti hän saisi pitää edes yhden ylimääräisen tuolin pöydässään niin olisi paljon parempi olo. Ei olisi niin yksinäistä. Hän voisi kuvitella, että joku todellakin istui siinä, muttei hän vain nähnyt tätä.

Juuri, kun Lucy istahti takaisin paikalleen ja kastoi ohutta pensseliä veteen, joku koputti hänen olkaansa, mikä sai hänet automaattisesti siirtämään katseensa tyttöön, joka olikin se sama tyttö, jota hän oli hetkeksi aikaa jäänyt katselemaan.
Katse siirrettiin takaisin eteen, mikä usein tulkittiin viestiksi, että ala vetää tai jotain muuta vastaavaa, vaikka hän käänsi suttupaperin toisinpäin ja kirjoitti vastauksensa likaisenkeltaisella värillä: "Hän meni hakemaan lisää kahvia. Uskon, että hän tulee kohta takaisin :)"

Kello läheni uhkaavasti tasaa, mikä tarkoittaisi tunnin alkamista. Vanessa toki rakasti kuvaamataidon tunteja, kuten muitakin oppitunteja, mutta oppilaiden aiheuttama melu ja hälinä olivat välillä täysin sietämättömiä! Van muistel kauhulla, kun joku oli uskonnon tunnilla kysynyt, että kuka oli Jeesus? Voi luoja, että porukka osasi olla typerää.... Miksi hän oli syntynyt tänne, jossa kaikki ihmiset tuntuivat ajattelevan vain urheilua ja ruokaa, eivätkä mitään fiksua?

Lucy oli selvästi huomannut Vanin ja varmasti ymmärtänyt tytön kysymyksenkin, joten miksi blondi sitten käänsi katseensa takaisin eteen? Tyttö oli jo toistamassa kysymystäänuudemman kerran, ennen kuin löysi toisen rustaavan vastausta - kirjoittaen sitä paperille! Hyvänen aika, miksei hän ollut muistanut Lucyn olevan mykkä! Hän, kuten koko ryhmä tiesi, että heidän ryhmässään oli mykkä oppilas, mutta jotenkin Vanessa oli tapansa mukaan sivuuttanut asian jonkin muun jutun tieltä. Mikä typerys hän olikaan!

Vantaa hymyili Lucylle tämän kääntäessä paperin niin, että hän pystyi lukemaan toisen vastauksen. Opettaja oli siis lähtenyt kahville, mikä harmi. Tyttö oli jo avaamassa suutaan, sulki sen ja hymyili. "Kiitti", Van viittoi toiselle. "Säästyin turhalta ravaamiselta." Vanessa hymyili leveästi toiselle ja sipaisi hiussuortuvan korvansa taakse. Van oli jo lähtemässä poispäin, mutta tuli toisiin aatoksiin ja viittoi Lucylle selkeän kysymyksen: "Voinko tulla istumaan samaan pöytään?"

Lucy lievästi sanottuna näytti vilpittömän hämmästyneeltä, kun hän saikin vastaukseksi viittomakieltä, eikä sitä tavanomaista puhetta, jota hän oli jo tottunut kuulemaan. Se oli hyvin iloinen, positiivinen yllätys! Hän ei tiennytkään, että joku muukin osasi viittomakieltä. Tai no siis.. "Normaali" ihminen.
Suttupaperi laskettiin käsistä takaisin pöydälle ja yhtä ystävällisesti hymyillen neito vastasi toiselle viittomakielellä "Eipä kestä." Vau, se oli tuntunut hassulta. Hän viittomassa tytölle, jolla oli kaunis reppu ja joka oli aivan tavallinen. Totta kai hänen täytyisi tietää, mistä tämä oli viittomakieltä oppinut!
... Sitten jossain vaiheessa...

Siniharmaat silmät seurasivat kauniiden, luonnollisten hiusten omistajaa pienen mielenkiinnon paistaessa niistä. Tyttö oli erilainen kuin muut hänen tapaamansa ihmiset. Tämän hiukset näyttivät niin koskemattomilta ja olivat huolellisesti letitetyt, sekä kasvot näyttivät sädehtivän. Silmät puolestaan... Niin... Silmät olivat kovin lämpimät ja huolettomat.
Ystävällisellä tytöllä taisi olla hyvä päivä.
"Totta kai! Seura kelpaa aina", Lucy vastasi viittoen toiselle ja väläytti asteen leveämmän hymyn kuin aikaisemmin. Ja ehkä tänään olisi myös hänellä hyvä päivä, kun joku oikein halusi istua hänen vieressään kuvaamataidon tunnilla, jolla yleensä kaikki karttoivat häntä kuin ruton saanutta.

Mitä kaikkea hän voisikaan kysyä uudelta tuttavuudelta? No, ensimmäiseksi nimen ja sen jälkeen udella, missä tämä on viittomakieltä oppinut. Ei, tuleeko se kysymys liian aikaisin? Mitä jos kyseessä on jokin hyvin henkilökohtainen asia? Eihän se hänelle tietenkään kuulunut. Mutta ei kai nyt kysyminen pahasta ollut?

//Pahoittelen kestoa jälleen kerran :-///

// eipä tuo mitään (: //

Lettipää huomasi toisen hämmennyksen hänen vastatessa viittoen. Eipä ollut tyttö ensimmäinen, joka hänen taitoaan ihmetteli. Vaikkakaan hän ei osannut viittoa läheskään täydellisesti, hän ymmärsi ja viittoi hyvin. Ainakin omasta ja Jeremiahin mielestä, joka mieluusti tulkkasi, jos Vanessa ei ymmärtänyt kaikkea. Van hymyili toisen vastaukselle. Tuntui itseasiassa aika hassulle, että hän viittoi jonkun kanssa keskellä koulupäivää! Yleensä hän viittoi vain Jeremiahin ja hänen kuurojen ystäviensä kanssa koulun jälkeen, mutta että koulussa! Hänen pitäisi kertoa asiasta poikaystävälleen mitä pikimmiten, toinen olisi varmasti aivan yhtä innoissaan asiasta kuin Vankin oli tällä hetkellä.

Tietämättä toisen tarkkailusta, joka kohdistui häneen, oli myös Vanessa tarkkaillut toista. Toinen oli itse asiassa hyvin nätti. Jos Lucy olisi osannut puhua, toinen olisi varmasti ollut jätkien piirittämä! Van tarkkaili toisen kauniita kasvonpiirteitä, hän olisi voinut vannoa sen, että ilman puhumattomuutta toinen olisi oikeasti ollut Astonin klikkijärjestelmässä todella ylhäällä. Blondi oli ruumiinrakenteeltaankin aivan cheerleaderin oloinen, vaikka toki huomattavasti mukavampi.
"Hienoa, mä haen tavarani tänne", Vanessa viittoi ja hymyili toiselle aivan yhtä leveästi takaisin. Tyttö kääntyi sitten kannoillaan ja huomasi muutamien oppilaiden jo laahustavan tunnille. Tyttö pudisti hieman päätään nähdessään ihmisten nyrpeät kasvot; kuka oikeasti inhosi kuvista? Eihän sitä voinut ihnota?

Vanessa nappasi reppunsa olalleen ja otti sitten maalauksensa käsiinsä. Öljyvärit, pensselit sun muut voitaisiin hakea sitten kun maalaus olisi turvallisesti Lucyn pöydässä. Sivusilmällä hän näki muutamien tyttöjen katsovan häntä kummissaan, kun hän liikkui Lucyn pöydän ääreen. No, mitä sitten? Hänhän saisi istua missä huvittaisi, ja porukka saisi pulista, ei se häntä haitannut. Hymyillen tyttö laski työnsä pöydälle ja repun lattialle, hymyili Lucylle ja kääntyi hakemaan työvälineensä. Pensselit, värit ja muut saatiin kuin saatiinkin kerralla tuotua pöytään, eikä hetkeäkään liian aikaisin, luokkaan oli nimittäin kohdistumassa joukkorynnäkkö.
"Tiedätkö", Van viittoi istuuduttuaan pöydän ääreen: "tää on aika jännä tilanne, koska yleensä mä viiton vaan mun poikaystäväni kanssa." Tyttö hymyili sitten leveästi, hitsi miten hauskaa! Kukaan ei ymmärtäisi heidän ns. puheitaan. Hullun siistiä, etteikö sitä paremmin sanoisi.