There's a bad moon on the rise

// joku vain tänne pitämään Helenille seuraa!

(asu)
Helen rojahti vapaalle penkille ärsyyntyneenä, hänellä oli juuri ollut matematiikan tunti, kenenkäs muun kuin Harakan luotsaamana. Tyttö inhosi kyseistä opettajaa, tänäänkin hän oli saanut komennuksen poistua luokasta, mikäs muukaan kuin jälki-istuntolappu kourassaan.
Minkäs hän sille voi, ettei tänään oikein huvittanut. Yön hän oli valvonut varsovan tamman kanssa, varsominen oli kuitenkin alkuhankaluuksista huolimatta sujunut oikein hyvin, ja nyt tallissa olikin terhakka pikku orivarsa. Lähiviikkoina oli odotettavissa uusiakin varsomisia, joten lisää unettomia öitä saattoi olla edessä.
Helen oli raahautunut kouluun lähinnä vain istumaan, ettei saisi poissaoloja, joita vaikutti tähän mennessä olevan jo hieman liikaa. Matematiikan tunnilla oli sitten tullut kuunneltua musiikkia jalat pulpetilla, ei sinänsä ihmekään että opettaja oli riehaantunut käytöksestä.
Tyttö katseli ruoka-annostaan, se ei ollut erityisen huokutteleva. Jonkinlaista mureketta, perunamuusia ja kirjavan näköistä salaattia. Lisäksi tyttö oli rohmunnut itselleen pullon Coca-Colaa ja jälkiruokana olleen kiivin. No, ei hän tähän kuolisi, muttei pöperö kyllä lempparia ollut. Helen kävi usein melko lähellä olevassa pikaruokalassa popsimassa hampurilaisen tai ranskalaisia, mutta tänään hän ei yksinkertaisesti jaksanut kävellä sinne asti. Olihan hänen autonsa kyllä odottamassa häntä parkkipaikalla, mutta ei tyttö halunnut ajaa niin lyhyttä matkaa autolla.

Ihme kyllä, Helen ei tällä kertaa tunkenut nappeja korviinsa ruokailun ajaksi, vaan jäi näykkimään pöperöään lähellä kinastelevia cheerleadereita seuraten. Rokkarin mielestä oli suurta hupia seurata miten kanat nokkivat toisiaan, onneksi kyseistä hupia olikin tarjolla lähes päivittäin.
Helen siirteli ruokaansa lautasella ympäriinsä yrittäen päättää mikä osa siitä oli kaikkein vaarattominta. Hän oli hiukan näykkäissyt jokaisesta, mutta kaikki kyllä maistuivat lähes samalta. Huokaisten hän luovutti laskien haarukan käsistään ja tarttui kiiviin. Hedelmä tuskin olisi pahaa, edes koulussa. Ehkä hän kävisi seuraavalla välitunnilla hakemassa jotain muuta syötävää, ei koko päivää kiivillä pärjätty.

Askeleet suuntautuivat kohti penkkejä, kädessä kiikkui pahvinen kahvikuppi ja ääni tapaili musiikin sanoja. Tristanin aamu oli alkanut varsin tavalliseen tapaan - juoksulenkillä koirien kanssa, kupilla kahvia ja oppitunneilla. Nyt kun aikaa oli, oli hän päättänyt käyttää sen ulkona, kun sisällä istuskelu oli käynyt tylsäksi. Vaan kukas se täällä istui - nuorikon suupieliä nostatti yllättänyt hymy, kun katse kohtasi tutut kasvot.
"Kas, Helen", Tristan hymähti ja kävi kyselemättä istumaan tytön viereen, virneentapaisen hiipiessä huulille. Päivä oli aivan liian hieno, jotta hän olisi jaksanut murjottaa tai huolehtia muiden ihmisten murheista. Silti Helen vaikutti jokseenkin huonotuuliselta, sen nuorikko huomasi heti. Hänen oma välipalansa koostui kahvista ja omenasta, joten ei mikään ihmekään, että sinisten silmien katse kiinnittyi epäillen kiiviin. Ehkä pahin hedelmä ikinä.

"Noniin, Helensie, mikä nyt on?"
Tristanin sanoista kuulsi vakavuus, mutta kasvoilla oli yhä ystävällinen hymy. Oli melkein hänen velvollisuutensa piristää ystäväänsä, kun kiivimasennus uhkasi. No, ei käynyt syyttäminen - Tristan oli maistanut moista vain muutaman kerran, alkoholin kanssa kiivi vielä meni, mutta ei paljaaltaan. Näine ajatuksineen Tristan keskittyi saamaan Heleniltä vastauksen.

# Anteeksi viestin lyhyys #

Helen oli juuri kaivamassa palaa kiivistään, kun Tristan istahti hänen viereensä. Tyttö ei ollut huomannut hänen lähestymistään, mutta kaverin seura oli aina tervetullutta.
Helen huomasi nuorukaisen katselevan kiiviä epäilevästi, joten tyttö työnsi hedelmää kohti poikaa.
"Haluutsä?" virnistys nousi Helenin kasvoille, kyllähän hän oli huomannut ettei poika katsellut hedelmää siksi, että olisi halunnut syödä sen, vaan siksi, ettei se näyttänyt miellyttävältä. Olihan se hieman nuhjuisen näköinen, ehkä jonkin verran ylikypsä, mutta kyllä se paremman puutteessa meni. Tyttö kiitti onneaan, ettei ruokalassa ollut ollut tarjolla appelsiineja, niistä hän ei pitänyt ollenkaan.

"No...", tyttö aloitti hiljaa laskien hedelmän takaisin tarjottimelleen. Ei hän jaksaisi sen pahemmin ruinata asioiden olevan pielessä, mutta kun toinen kysyi, ehkä hän kertoisikin.
"Ensinnäkin lensin matikantunnilta pihalle jälki-istuntolappu kourassa. Mä voisin vaikka nirhata sen muijan, en tasan oo menossa seuraavalla matikantunnille", tyttö puhisi ärtyneenä. Nahkatakin ja huivin kanssa auringonpaisteessa alkoi tulla hieman lämmin, joten tyttö alkoi kuoriutua päälimmäisistä vaatteistaan, ja hetken päästä takki huiveineen makoilikin penkillä.
"Vähän parempi", Helen irvisti ja hieroi väsyneitä silmiään, jotka kaihosivat lepoa.
"Ariane meni sitten varsomaan viime yönä, just sopivasti kun isä on astutusmatkalla Oregonissa ja se sitten tarkoittaa että me poikien kanssa hoidettiin varsominen. Väsyttää", tyttö haukotteli makeasti ja hörppäsi päälle kulauksen kokiksestaan. Isä palaisi sentään tänään takaisin kotiin, matka oli maksanut melkoisesti, joten toivottavasti se tuotti tulosta.
"Miten sulla menee?" vastakysymys esitettiin.

Tristan kohotti kulmiaan toisen vuodatukselle, mutta antoi lopulta vakavan ilmeensä sulaa hymyyn. Tätä ystävät tekivät – kuuntelivat toistensa murheita silloinkin, kun niissä ei tuntunut olevan järkeä. No, ehkä Helenin puheissa kuitenkin oli.
”Minä en hevosista tiedä mitään, mutta matematiikanopettajista kyllä. Kaikkihan ne ovat samanlaisia, turhaan sinä niistä välität, Helensie”, nuorikko sanoi ja taputti ystävänsä selkää. Jälki-istuntolappuja nyt joskus vain tuli. Niiltä saattoi välttyä, mutta tuskin normaalikäytöksellä. Eikä jälki-istuntojen saaminen tehnyt kenestäkään huonoa ihmistä, ei ainakaan Tristanin mielestä. Lopulta se oli oma käytös muita kohtaan mikä ratkaisi istumiset ja suhtautumiset.

Kun toinen kyseli hänen kuulumisiaan, Tristanin hymy tuntui kaikkoavan muutaman ohikiitävän hetken ajaksi. Hän muisteli aikaisempia tapahtumia sillä viikolla ja tunsi olonsa lähinnä typeräksi.
”Sitä samaa. Miehet ei soita. Tai se yksi, jonka haluan soittavan.”
Jo äänensävystä kuului, että Tristania huolestutti. Hän oli vain jokin aika sitten kertonut tälle kyseiselle, josta edellisessä lauseessa puhui, henkilölle tunteistaan, eikä tätä ollut näkynyt sen jälkeen. Olisihan se pitänyt arvata. Jotkin ystävyydet vain eivät sitä kestäneet. Oli ollut vaikeaa kertoa edes Helenille siitä, että hän piti miehistä, mutta se oli kuitenkin lopulta auttanut. Eipähän tarvinnut valehdella tai teeskennellä olevansa jotain muuta kuin mitä oli. Tristan halusi säilyttää paikkansa koripallojoukkueessa, joten hän ei myöskään huudellut asioitaan ympäriinsä. Ainoastaan muutama ystävä tiesi. Nuorukainen huokaisi, mutta tyytyi sitten taas hymyilemään. Jos hän ei murehtisi tällaisia turhia asioita, voisi mielikin olla parempi. Kenties se olisi kaiken avain. Kenties Tristanin pitäisi opetella jättämään tällaiset asiat taakseen nopeammin, turhia kun ne olivat. Vaikka nuorukainen uskotteli ajattelevansa näin, se ei ollut totta.

Helen hymähti Tristanin kehotukselle olla välittämättä matikan opettajasta. Olihan poika tietysti oikeassa, mutta Helen oli ihminen jota asiat jäivät ärsyttämään turhankin helposti.
Jälki-istunnossa Helen olikin tuttu kasvo, lähiaikoina lappuja oli sadellut vähän enemmänkin. Juuri edellisellä viikolla tyttö oli joutunut pieneen rehtorin puhutteluunkin aiheesta. Jollei hän pitäisi varaansa, hänet voitaisiin pian jo erottaa määräajaksi.

"Haa! Kuka?" Helenin kasvoille syttyi virnistys, hän ei ollutkaan kuullut kenestä Tristan piti tällä hetkellä. Olihan nuorukainen toki kertonut ystävälleen että kiinnostuksensa kohteena olivat miehet eivätkä naiset, mutta ihastuksestaan tämä ei ollut tytölle maininnut.
"Kyllä se vielä varmaan soittaa", tyttö vakavoitui innostumisensa jälkeen ja taputti Tristania polvelle tätimäisesti. Helen piti ystäväänsä melko komeana poikana, jollei hän olisi tiennyt tämän homoudesta, ei hän sitä olisi osannut arvatakaan, ei ulkonäkö kavaltanut Tristania.
"Mä olin viime viikonloppuna ulkona Steven kaverin kanssa. Se oli aika järkyttävää, tyyppi jauhoi lakkaamatta jostain painiottelusta ja vauhkosi kuinka menestyisi jatkossa. Ärsyttävä heppu, vaikka yleensä Steven kaverit on mukavia", Helen nurisi ärtyneenä, hänen veljensä oli välttämättä halunnut järjestää Helenille treffit ystävänsä Tommyn kanssa, kyseinen heppu oli kyllä miellyttänyt rokkarityttöä ulkoisesti, mutta kun päähän ei ollut mahtunut muuta kuin painiminen, Heleniä ei enää paljon kiinnostanut.
"No, onko se sun tyyppisi täältä koulusta?" tyttö jatkoi uteluaan Tristanin miehestä.

Ah, juuri tätä Tristan oli yrittänyt välttää. Hän ei olisi halunnut selittää, joutua asemaan, jossa piti ikään kuin tunnustaa jotakin. Mutta Helen oli ystävä, joten kait hänelle piti kertoa – eikö ystävien kuulunut tietää sellaiset asiat?
”Sellainen tyyppi vaan. Tuli sanottua yhtä ja toista enemmän tai vähemmän selvänä ja nyt sitten pitää korjata sitä”, Tristan lopulta totesi ja kohautti olkiaan, kuin asia ei olisi merkinnyt. Ei se oikeastaan merkinnytkään – hänellä oli ihastuksia jatkuvasti ja häneen ihastuttiin jatkuvasti. Yksi mies ei maailmaa kaataisi, mutta kuka tahansa tiesi millä tätä oireyhtymää kutsuttiin. Oli pakko saada joku, vaikkei sillä olisi ollut merkitystä. Vaikka tämä joku olisi ollut täysi idiootti. Tristan oli tavannut tämän 'ihastuksensa' ohimennen juhlissa ja keksinyt todistaa tälle rakkauttaan. No, nyt oli pakko sitten korjata vahinkoja. Ties minkälaisia juoruja moinen tyyppi saisi aikaiseksi lähettää, vaikka silläkään tuskin olisi väliä – kukaan ei uskoisi.

”Mitä ja minä kun luulin, että meidän Helensie tykkää vahvoista miehistä. Ei kait se nyt niin kamalaa ollut?” nuorukainen kiusasi ja virnisti sanojensa päätteeksi. Hän oli ollut Helenin ystävä jo hyvän aikaa ja vaikka ystäviä kohtuullisen paljon olikin, toinen oli silti tärkeä – kermalaiset saisivat katsoa Tristanin ystävyyssuhteita miten kieroon tahansa, sillä muiden mielipiteistä välittämätön nuorukainen loisti kastissaan. Hän ei ollut ehkä tunnetuimpia, mutta suurin osa tiesi ainakin sukunimeltä tai ulkonäön puolesta. Tristanilla ei ollut mitään hätää.Sitäpaitsi, kermalaiset olivat aivan liian itsekästä sakkia säilyttääkseen hänen salaisuutensa.

# Anteeksi lyhyys #

”Tyyppi vain?” Helen kiusoitteli Tristania leveä virne huulillaan. Tyttö ei osannut arvata pojan tunteiden kohdetta, ehkä hän ei edes tuntenut tai tietänyt tätä millään tapaa. Tristan oli saattanut tavata kyseisen miehen jossain ihan muualla kuin koulussa.
”Kyllä asiat varmaan järjestyypi. Kännissä tulee aina sanottua ja tehtyä kaikkea tyhmää”, Helen sanoi hiljaa, miettien omia typeriä tekojaan alkoholin vaikutuksen alaisena. Muunmuassa hänen omat 17 -vuotissynttärinsä olivat päättyneet hieman ikävällä tavalla juuri liiallisen juomisen vuoksi. Helenin toinen isoveli Joey ei tiennyt tälläkään hetkellä, että hänen paras kaverinsa Adam oli ollut tytön ensimmäinen varsinainen kokemus miehistä. Helen oli ollut sen verran kännissä, ettei juuri ollut edes tajunnut Adamin aikomuksia ennen kuin tilanteesta pois vetäytyminen oli ollut mahdotonta. Ei Helen sinällään syyttänyt Adamia yön tapahtumista, muttei kokemus oikeastaan ollut liiemmin posiitivinen, tyttö oli joutunut muun muassa ottamaan katumuspillerinkin sillä ehkäisyä ei käytetty.
Adam, rokkarityttöä 4 vuotta vanhempi, komea naistenmies ei ollut Helenin ideaali ensimmäiseksi kumppaniksi. He olivat edelleen satunnaisesti tekemisissä toistensa kanssa, sillä myös Adam työskenteli Rogersien veljesten korjaamolla, jossa Helenkin välillä tuuraili. Joeyn ei tarvinnut tietää, pikkusiskoltaan tämä ei ainakaan kuulisi mitään. Ei asiasta tarvinnut liiemmin toitotella.

”No jaa, kai mä tykkään. Oli se kyllä komea, mutta tuntu siltä ettei päänupissa ollut muuta kuin painimiseen liittyviä ajatuksia ja hieman sahanpuruja. Joten kyllä, oli se niin kamalaa”, Helen totesi virnistäen Tristanille. Ei treffailusta veljien kavereiden kanssa oikein tullut mitään, hänen pitäisi löytää joku, joka olisi enemmän samalla aaltopituudella hänen kanssaan.
”Tietkö, että veljistä jotka leikkii amoria on yleensä vain haittaa!” Helen naurahti ja pyöritteli silmiään. Tyttö tiesi kyllä, että Tristanillakin oli kaksi veljeä, tosin myös sisko, mistä Helen oli salaa hieman kateellinen. Rokkari olisi ehkä tottunut paremmin naisten seuraan ja sietäisi muita naispuolisia paremmin, jos hän olisi kasvanut veljien lisäksi myös sisaren kanssa.

Anteeksi järkyttävä kesto :|.

Tristanin huulille kohosi taas hymy. Tyypillistä Heleniä, aina kiusaamassa – ei sillä, etteikö hän itse olisi pistänyt sanasta takaisin. Hehän olivat huonoina päivinään varsinainen taistelupari, vaikka sanaharkat yltyivät hyvin harvoin järin pahoiksi. Vain sen verran, että voittaja selvisi. Tristanille se oli tärkeää.
”Suljeppas Helensie tuo suloinen suusi. Mutta niin, tyyppejä tulee ja menee. Ja tottakai kännissä tulee tehtyä tyhmiä juttuja, sen minä tiedän varsin hyvin”, Tristan hymähti ja onnistui pitämään pilkkeen katseessaan. Tosiaan, hän itse oli tehnyt kännissä mitä typerimpiä asioita – tunnustanut rakkautta, kylvänyt vihaa ja heittänyt turhanpäiväisiä, mitättömiä tunteenhäiviä muutenkin sinne sun tänne. Joten mitään tuomitsemista ei hänen suunnaltaan kuultu, siihen Tristanilla ei olisi ollut mitään oikeutta. Saattoihan nuorukainen muiden silmissä olla miten tahansa ärsyttävä, mutta kulissien takana oli paljon muutakin – sekasorroksikin kutsuttava perhe, jota pidettiin kuitenkin yllä hyvin kulissein, vaikutti moniin asioihin.

Ja taas häntä hymyilytti, tällä kertaa Helenin vastaus.
”Sä et vaan osaa arvostaa”, nuorukainen nauroi ja pyöräytti silmiään. Vaan eipä hänellä itselläänkään ollut niin hyvin miesrintamalla mennyt – joka ikisestä löytyi jotain vikaa, eikä kukaan oikeasti kelvannut. Paitsi ne, joita ei mitenkään voinut saada. Tyypillistä Tristania. Hän ei osannut päättää – joskus tuntui jopa, että poika ihastui ainoastaan vääränlaisiin tyyppeihin. Niihin joita ei voinut saada tai jotka olivat jotenkin muun epäkelvollisia.
”Usko pois, tiedän sen. Ei erityisen kehuttava hetki, kun kaksitoistavuotias pikkuveli tulee selittämään hyvännäköisistä tytöistä... Yritä siinä sitten olla."
Sanojensa perään tuo vielä naurahti ja siirsi katseensa ympäristöön, sekä kauempana käyskenteleviin nuoriin. Hän oli oppinut pitämään varansa ja lausumaan sanansa muiden korvien ulkopuolella - eli toisin sanoen hyvin tarkasti. Joskus Tristan jopa toivoi, että joku saisi selville hänen elämästään syvemminkin, mutta se toivo unohtui yleensä välittömästi.

"Joojoo, okei", Helen virnisti, hänestä oli vain niin hauskaa kiusoitella ystäviään ihastuksista tai vastaavista, onneksi häntä itseään harvemmin päästiin samasta aiheesta kiusaamaan, niin harvoin ihastuksia ilmaantui. Eipä Helen juuri kenellekään ilmoittanutkaan jos niin pääsi käymään, ei rokkari halunnut levitellä omia juttujaan.

"Miks tyhmiä pitäis arvostaa?" Helen suurensi silmiään tahallisesti ja killitti Tristania superhämmästyneellä ilmeellä.
"Mä etin kyllä ite itelleni jonkun jos meinaan treffeille haluta. Tai sitten annan homman jollekin joka osaa jotain..." tyttö murmutti, oli hän itsekin toiminut amorina veljilleen, mutta ne kerrat olivat kyllä yleensä onnistuneet, toisin kuin veljien viritykset.
"Mitä, tietääkö kakstoistavee jo jotain tytöistä? Muistan ite tossa iässä vielä ilmoittaneeni että pojissa on bakteereja", Helen naurahti ja muisteli itseään kahdentoista ikävuoden paikkeilla, hän ei tuolloin oikeastaan sietänyt ketään, ei tyttöä eikä poikaa, paitsi omia veljiään.

"Mun mielestä on kyllä oikeestaan aina ollu hauskaa ku veljet on tuonu tyttöystäviään kotiin. Joskus sillon ku ne oli siinä viidentoista kieppeillä ja mä semmonen reilut kolme vuotta nuorempi, ni tein aina niille tytöille jekkuja... Pierutyynyjä ja kumihämähäkkejä... Oli niiin kivaa katsoa kun joku blondi heitukka kiljui kauhuissaan nähdessään kumieläimen", Helenin kasvoille nousi leveä virnistys, vielä tänäkin päivänä hänen veljiensä entiset tyttöystävät inhosivat rokkarityttöä.
"Ois ollu kiva vetää jotain randomheppujakin höplästä, mutta Suze kun sattui olemaan siellä perhanan sisäoppilaitoksessa koko ajan. Olihan siinä kyllä puolensakin, en koskaan joutunut sietämään mitään vaatekriisejä tai semmosta", Helen pyöritteli haarukkaa kädessään ja mietti miten elämä olisi muuttunut jos Suzanne olisi ollut kotona. Nuori nainen ajatteli yleensä ettei hänellä edes ollut siskoa, vaikkei se ollut totta. Läsnä sisko ei kuitenkaan koskaan ollut, Helen ei oikeastaan edes tuntenut häntä.
"Puhevaihde meni taas päälle", rokkarityttö totesi kohauttaen anteeksipyytävästi olkapäitään. Hän saattoi luottaa siihen ettei Tristan keskeyttänyt häntä, mutta eri asia olikin sitten jaksoiko nuorukainen silti kuunnella häntä.