Rolling in the deep

Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tuntenut mitään tällaista, eikä hän tiennyt, mitä hänen pitäisi nyt tehdä.

Akemi Rayworth piteli käsissään kännykkäänsä ja oli näpytellyt siihen jo viestin valmiiksi. Vastaanottajakin oli jo valmiina, mutta viestiä ei ollut vielä lähetetty. Näyttö oli muuttunut jo tummaksi ja pian se muuttuisi mustaksi, jos tyttö ei pian painaisi jotain nappulaa. Hän ei kuitenkaan kyennyt lähettämään viestiä, ei aivan vielä. Hän ei ollut valmis.

Tyttö ei ollut ollut koulussa nyt kolmeen päivään, ja keskiviikko päivä alkoi olla jo pitkällä. Aurinko kuitenkin paistoi kirkkaasti taivaalla, ainakin vielä. Akemilla oli silmillään suuret mustat aurinkolasit, jotka peittivät totaalisesti hänen silmänsä. Hänellä ei ollut aurinkolaseja sen takia, että aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, vaan eräästä toisesta syystä. Hänen olemuksessaankin oli havaittavissa suurta muutosta - tytön räväkkä ja näyttävä olemus oli nyt pikemminkin näkymätön ja haavoittuva. Askeleet olivat väsyneet ja hiljaiset ja eteneminen näytti muutenkin vaivalloiselta. Pukeutumistyylikin oli erilainen kuin ennen, sillä nyt tytöllä oli jalassa mustat, löysät housut ja valkoinen löysä paita, jonka hän oli kaapista vain nopeasti esille penkonut. Asua ei todellakaan ollut suunniteltu, eikä tyttö oikeastaan välittänytkään ulkonäöstään sillä hetkellä.
Hänellä oli muuta mielessä, eikä se ollut kovin iloista.

Viimein sormi painoi ‘lähetä’ nappia ja viesti lähti Lucas Romerolle.
“Ootko kotona?”

Lucas oli ainoa, kuka voisi tällä hetkellä häntä jotenkin auttaa. Lucas tuntui turvalliselta ja hyvältä vaihtoehdolta. Pariin päivään Akemi ei ollut ehtinyt toista juurikaan ajatella, mutta tämä päivä oli suotu kokonaan Lucaksen ajattelulle ja siihen, miten kovasti tyttö halusikaan toista nähdä. Lucas ymmärtäisi, aivan varmasti ymmärtäisi. Lucas ei tuomitsisi tyttöä, ei varmasti tuomitsisi. Lucas olisi hänen tukenaan.
Eikö niin?

Keskiviikon koulupäivä oli ehtinyt jo mennä ohi, ja Lucas oli tullut kotiinsa. Poika ei ollut kolmeen päivään nähnyt vilaustakaan Akemi Rayworthista, ja totta puhuen Lucas oli muutenkin vältellyt tytön ajattelemista. Ehkä se oli vain hyvä, ettei hän nähnyt taikka ajatellut tyttöä, niin hän sai pitää edes jonkinlaista ajatustaukoa. Sitä nuorukainen todella tarvitsi: olisi ollut elämän suurin huijaus, jos Lucas olisi väittänyt, hänen ajatuksensa olivat kristallinkirkkaat. Eivät ne olleet, vaikka hatarien muistikuvien mukaan hän oli niin Akemille sanonut joskus lauantai-iltana, kun hän oli ollut Rayworthien bileissä.

Kyllä Lucas tiesi mitä hän halusi, mutta silti epävarmuus oli suuri. Hän ei tiennyt mitä Akemi halusi, eikä tiennyt tyttö itsekään – se sai olon epävarmaksi ja jollain tapaa levottomaksi. Lucas ei halunnut painostaa Akemia eikä muutakaan, mutta silti hän olisi saanut heidän kahden suhteeseen edes jonkinlaiset linjat. Lucaksella ei ollut hajuakaan, olivatko he pelkkiä ystäviä, olivatko he yhdessä, mitä helvettiä heidän välillään oli oikein tapahtumassa.

Sen takia Lucas oli säätänyt aivonsa Akemin osalta off-tilaan ja kieltäytynyt suomasta tuolle ajatuksiaan. Hän tarvitsi jonkinlaista rauhaa mielelleen edes hetkeksi. Kyllä poika tiesi, ettei hän koko elämäänsä voisi pakoilla tilannetta, mutta ainakin hetkeksi.

Nyt Lucas makasi perheensä talon takapihalla, omenapuun varjossa. Aurinko paahtoi kuumana taivaalta ja poika olikin vetänyt päällään olleen mustan t-paidan päänsä taakse tyynyksi. Jalassa oli tummansiniset hieman polvien alta katkaistut farkut, joista oli kätevästi kuoriutunut pitkähköt shortsit. Kalifornian kuuman auringon alla ei mielellään ollut koko pitkissä farkuissa.

Nurmikko kutitti paljasta ylävartaloa, ja Lucas oli painanut silmänsä kiinni. Sisällä huoneessa odotti vain järjetön kasa kotitehtäviä koulusta, eivätkä ne jaksaneet kiinnostaa poikaa sillä hetkellä lainkaan. Myöskään Tomaksen ja Emilion vitsit eivät jaksaneet kiinnostaa Lucasta, puhumattakaan Gildan selvityksistä. Vanhemmat olivat vielä töissä, mutta sillä ei oikeastaan ollut edes mitään merkitystä: he ani harvoin valittivat Lucaksen rennosta elämänasenteesta. Ainakin niin kauan, kun numerot pysyivät edes kohtuullisina, ja tähän saakka ne olivat pysyneet.

Lucas oli ehtinyt juuri sulkea silmänsä, ja antaa ajatusten vaeltaa jossakin kaukana, kun kännykän viestimerkkiääni havahdutti tuon takaisin todellisuuteen. Poika hapuili hetken nurmikkoa vieressään, ennen kuin sai käteensä kännykkänsä, nostaen sen silmiensä tasalle.

Otsa kurtistui muutamalla rypylle, kun kännykkä ilmoitti viestin lähettäjän olevan Akemi. Lucas ei ollut odottanut tytön ottavan yhteyttä – nuorukainen luuli, että hän olisi ollut se, joka ensimmäisenä olisi soittanut Akemille. Hän oli näemmä ollut väärässä.
Nopeasti vastaus oli naputeltu ja samoin tein lähetetty numeroon, josta se oli alun perin tullutkin.

"Joo, oon. Kui niin?"

Vastaus tekstiviestiin tuli ehkä liiankin nopeasti, mutta yhtä nopeasti se oli jo luettu. Ja yhtä nopeasti Akemi tajusi olevansa vain parin sadan metrin päässä Romeroiden talosta. Ei tummatukka ollut edes tajunnut sitä, että hänen jalkansa olivat johdattaneet häntä kohti Lucasta. Kauanko hän oli kävellyt, tunnin verran? Nyt kun asiaa alkoi tarkemmin ajatella, niin jalkapohjissa alkoi tuntua jotain pientä kihelmöintiä. Tyttö ei kuitenkaan kauaa ajatellut kipeytyneitä jalkapohjiaan, vaan hän tihensi askeleitaan päästäkseen perille mahdollisimman nopeasti.

Pian jo tuttu talo oli näkyvissä ja pian Akemi jo asteli Romeroiden etupihalle. Hän käveli suoraa päätä etuovelle ja painoi ovikelloa. Sydän alkoi jyskyttää hetimmiten rinnassa ja tyttö pelkäsi kuolevansa. Vaikka adrenaliini alkoikin virrata Akemin suonissa, hän ei osannut nauttia tästä hetkestä ollenkaan. Tämä oli huonoa adrenaliini, koska Akemi ei ollut lainkaan riemuissaan vaan pikemminkin kauhuissaan. Hän pelkäsi kontrollinsa pettävän ja todellisten tunteiden paljastuvan muille.

Aurinkolaseja nostettiin paremmin nenän päälle ja Akemi yritti parhaansa mukaan varautua pian tulevaan tunnemyrskyyn.

//Lalalallalalalal

Lucas tuijotti hetken mustaa ruutua saamatta vastausta viestiinsä. Lopulta poika vain kaatui takaisin nurmikolle ja keskittyi tuijottamaan puiden lehtien välistä taivasta – ehkä Akemilla ei ollutkaan mitään asiaa, tai tytöllä oli kiire, eikä hän vain ehtinyt vastata vielä. Kyllä se jossakin vaiheessa tulisi, ehkä viiden minuutin päästä...

Lucas ei kuullut ovikellon soittoa, joka kilisi talon sisällä. Yläkerrassa ollut Lucaksen isoveli, parikymppinen Tomas hyppelehti perheen talon portaat alas ryminällä ja syöksyi ovelle, toiveenaan, että se olisi hänen kaverinsa.
Kun nuori mies työnsi oven auki, hän joutui pettymään: sen takana ei ollutkaan Daniel, vaan joku pikkulikka. Pitkänhuiskea Tomas tökkäsi oven auki ja silmäili aasialaispiirteistä tyttöä, joka ei oikeastaan näyttänyt tutulta.

"Sä oot kai jotain Gildan kavereita?" poika kysäisi sitten hymyillen toispuoleisesti tytölle. Sehän se kaikista luonnollisin vaihtoehto oli, että tyttö oli hänen sisarensa kaveri: ei Tomaksen pienessä mielessä käynytkään sellainen ajatus, että tuolla tytöllä olisi jotain asiaa hänen pikkuveljelleen, ehei.

// hehe.

Akemi kuuli oven takaa ryminää ja tietenkin tummatukka oli varautunut näkemään Lucaksen. Hän ei todellakaan odottanut, että oven tulisi avaamaan joku täysin tuntematon latinopoika, jota Akemi tummien aurinkolasien takaa katseli ihmeissään. Sitten hänellä kuitenkin sytytti - tämän nuoren miehen täytyi olla yksi Lucaksen veljistä. Joka ei ilmeisestikään tuntenut Akemia. Miksipä toinen olisi, sillä eiväthän he olleet koskaan toisiaan nähneet.
Gilda? Kuka ihmeen Gilda? Ei kun hetkinen, eikös hän ollut... Lucaksen sisko?

"Ihan vaa Lucasta etin", tyttö pamautti sitten suoraan ja sipaisi takkuisia hiuksiaan korvansa taakse. "Sen pitäis olla täällä.." Akemi sanoi ääneen ja alkoi epäillä, ettei Lucas olisikaan tällä hetkellä kotona. Olisiko Lucas voinut valehdella tytölle olevansa kotona? Mutta miksi toinen niin olisi tehnyt, eihän heidän välinsä nyt niin huonoiksi olleet menneet?
Akemin vatsassa muljahti epämukavasti ja hän vaihtoi painoaan toiselle jalalleen. Kädet tungettiin housujen taskuun ja tyttö pyrki pitämään kasvonsa ilmeettöminä, vaikka olo ei todellakaan ollut hyvä.

Tomas kallisti odottavasti päätään, ja kun oven takana seisova tyttö lopulta totesi etsivänsä Lucasta eikä Gildaa, nuoren miehen kasvoilla häivähti kummeksunta ja sitten leveä virne kohosi tuon kasvoille.
"Vai on meidän pikkuveikalla naista", Tomas nauroi hyväntuulisesti ja iski Akemille leikkimielisesti silmää.
"Kyllähän se jossakin, ootas vaan hetki", nuorukainen tokaisi ja käänsi selkänsä Akemille.
"LUCA!" jätkä kailotti sitten niin, ettei koko taloon jäänyt varmasti ainuttakaan nurkkaa, jonne Tomaksen ääni ei olisi yltänyt. Kun vastausta ei kuitenkaan kuulunut, Tomas kurtisti kulmiaan ja vilkaisi oven suussa seisovaa tyttöä.
"Mä käyn ettimässä sen, tuu vaan sisälle", tuo sanoi lähtien laahustamaan talon läpi ja suoraan olohuoneen kautta takapihalle. Siellä Lucas oli, jos tuo ei kerta kuullut hänen huutoaan. Pikkuveljellä oli helvetin outo tapa maata takapihalla, vaikka rannallekin olisi voinut mennä...
"LUCA!" Tomas karjaisi takaovelta entistä kovempaa.

Takapihalla makaavan Lucaksen silmät rävähtivät auki, kun Tomaksen hermoja raastava karjunta täytti hänen korvansa. Skeittari pomppasi istumaan nurmikolla ja säikähtäneet ruskeat silmät kiinnittyivät takaoven suussa roikkuvaan Tomakseen.
"No mitä?" Lucas ärähti haroen tummia hiuksiaan luoden ilkeitä silmäyksiä epäilyttävän hilpeästi virnuilevaan isoveljeensä.
"Et oo kertonu, että sulla on tyttökavereita", Tomas totesi puolihuolimattomasti nojaillessaan ovenpieleen, "joku likka oottaa sua."

Hetkessä Lucas oli pompannut pystyyn ja napannut ruohonkorsia täynnä olevan t-paitansa ja kännykkänsä mukaansa, jälkimmäisen hän tunki poikki leikattujen farkkujen takataskuun. Nuorukainen töni Tomaksen edestään ja sukelsi talon viileältä tuntuvaan ilmaan. Jos Tomas puhui "jostakin likasta", se ei voinut olla kukaan muu kuin Akemi.

Olohuoneeseen Lucas pysähtyi, kun pojan ruskeat silmät osuivat Akemiin. Siitä huolimatta, että hän oli jo arvannut tulijan, hän oli hämmästynyt.
"Ai, moi", poika totesi ja tajusi seisovansa vieläkin ilman paitaa, mustan t-paidan roikkuessa vasemmassa kädessä.
"Mä en... tota... oottanut et tulisit käymään", Lucas selitti vaivaantuneesti kiskoen t-paidan paljaan ylävartalonsa peitoksi.

Akemin ilme ei värähtänytkään, kun Lucaksen isoveli ryhtyi kiusaamaan häntä. Tavallisesti tyttö olisi jo melkeinpä motannut toista kasvoihin, mutta nyt hän vain seisoi liikkumatta ovella ja odotti jotain suurta tapahtuvan. Tyttö seurasi nuorta miestä sitten sisälle ja sulki oven perässään, kun toinen lähti etsimään sanojensa mukaan Lucasta. Lucas oli sittenkin kotona. Yhtäkkiä tyttö tunsi epämiellyttävän tunteen valtaavan kehonsa, eikä hän kyennyt kunnolla hengittämään. Akemi seisoi nyt olohuoneessa ja yritti hengitellä kaikessa rauhassa. Hän ei ollut koskaan tuntenut mitään vastaavaa, eikä hän halunnut tuntea tällaista enää koskaan jatkossa.

Hetken kuluttua Lucas ilmestyi olohuoneeseen ja Akemi katseli tätä aurinkolasien takaa. Tytön kädet olivat yhä tungettuina mustien housujen taskuun ja hän vaihtoi jälleen painoa toiselle jalalle. Aki ei oikein tiennyt, miten hänen kuuluisi Romeroiden olohuoneessa olla.
"Moi.." Akemi vastasi vaitonaisena Lucaksen tervehdykseen, eikä hänen huulilleen syntynyt hymyn hymyä. "Mennääks sun huoneeseen..?" tummatukka kysyi sitten karhealla, käheällä äänellä ja selvitteli sitten kurkkuaan. Jos tarkasti tyttö katsoi, saattoi huomata hänen kasvojensa epänormaalin kalpeuden.

Akemi ei todellakaan ollut kunnossa, mutta hän ei kuitenkaan ollut valmis puhumaan itsestään ja mieltä vaivaamista asioista. Ainoa asia, mitä tyttö nyt suunnattomasti tahtoi, oli nukkua. Hän ei nimittäin ollut nukkunut kunnolla kahteen päivään, maanantain ja tiistain välisenä yönä hän ei ollut nukkunut ollenkaan ja viime yönä hän oli saanut nukutuksi pari vaivaista tuntia heräten sitten painajaisuneen.

Lucas oikoi paidan helmaansa ja muutama yksinäinen ruohonkorsi varisi Romeroiden olohuoneen matolle. Jos mamá olisi ollut näkemässä sen, hän olisi oitis patistanut nuorimman poikansa imurin varteen, mutta koska ei ollut... No, Lucas ei jaksanut välittää. Hänen kaikki mielenkiintonsa ja ajatuksensa oli suunnattu Akemiin, jonka silmiä poika ei pystynyt näkemään – suuret, tummat aurinkolasit estivät näkyvyyden.

Jokin tytön olemuksessa häiritsi Lucasta, vaikka poika kuinka mietti, hän ei keksinyt, mikä se oli. Se oli jokin... Jokin. Aivan kuin kaikki energia olisi kadonnut tytöstä. Hänen edessään seisova Akemi oli kuin varjo siitä, jonka nuori skeittari oli tottunut näkemään.

Vaivaantuneisuus tuntui suorastaan leijailevan olohuoneessa, kun nuorukainen hieraisi niskaansa ja katsahti uudemman kerran tyttöön, joka nyt ehdotti hänen huoneeseensa menemistä. Lucas epäröi hetken, hänen huoneensa kun ei ollut mikään maailman siistein, eikä sillä mitään vaikutusta tehtäisi – mutta mikä merkitys sillä oli, vaikka vaatteita sattui olemaan vähän siellä sun täällä ja sänky oli petattu viimeksi kaksi viikkoa sitten? Ei mikään, jos Lucas Romerolta kysyttiin.

Tyttö ei edes kuulostanut omalta itseltään, ja se vaivasi Lucasta.

"Joo", Lucas mutisi vastaukseksi ja viittasi toisella kädellään portaiden suuntaan.
"Se on yläkerrassa", selvennettiin samalla, kun poika lähti seuraamaan yläkertaan kapuavaa Akemia. Tomas, joka keikkui nyt portaiden alapäässä, virnuili rasittavan näköisesti. Lucas tuuppasi isoveljeään olkapäähän ja loi tuohon pistävän katseen.
"Ei mitään idioottimaisia vitsejä", nuorempi veljeksistä murahti niin vakavasti, että se veti Tomaksenkin kasvot peruslukemille – se viestitti, että Lucas oli tosissaan. Tomas kohautti olkapäitään ja hiippaili sitten Lucaksen mentyä yläkertaan keittiöön etsimään jotakin syötäväksi kelpaavaa.

Akemi, joka seisoi yläkerran tasanteella, katseli kaikkia kuutta eri ovea hieman epäröivänä, kun Lucas loikkasi viimeiset portaat ylös ja nykäisi ensimmäisenä vasemmalla olevan oven auki.
Lucaksen huone, kuten sanottu, ei ollut mikään siisteyden perikuva. Siniharmaat tapetit, mustat verhot oli vedetty ikkunan eteen, nurkassa oleva sänky oli kuin käännetty ympäri. Pienehkön television edessä oli playstation ja kori, jonka sisällä ja ympäristössä oli pelejä jokaiseen makuun. Tummanruskea kirjoituspöytä, samaa puuta oleva vaatekaappi ja pieni kirjahylly olivat valloittaneet sen viimeisen nurkkauksen, joka huoneeseen jäi.

"Täällä on vähän... eh, sotkuista", Lucas sanoi pahoittelevasti Akemille kiskaisten verhoa sen verran syrjään, että muutama yksinäinen auringonsäde pystyi seulomaan tiensä huoneeseen. Ikkuna sentään oli raolla hieman, joten ummehtunutta ilma ei ollut.

Akemi lähti suuntaamaan kohti yläkertaa, kun oli kuullut Lucaksen ohjeistukset. Tyttö laahusti portaat väsyneenä ylös ja odotti, että Lucas neuvoisi oman huoneensa noista monista muista huoneista. Kun Lucas avasi oletettavasti oman huoneensa oven, sujahti tyttö huoneeseen enempiä miettimättä.
Tyttö ei nähnyt huoneessa sillä hetkellä mitään muuta kuin sängyn, joka kutsui häntä luoksensa. Hänelle oli aivan sama, missä kunnossa Lucaksen huone oli (oikeastaan hän oli jo niin turta sotkuisille huoneille, sillä omistihan tyttö veljiä, joiden huoneet olivat aina kaaoksen vallassa..), joten tyttö ei osannut enää kauhistua sotkusta.

Tummatukka suuntasi Lucaksen sängyn luokse ja kirjaimellisesti rojahti siihen vatsalleen. Hän käpertyi sykkyrään seinään päin niin, ettei Lucas voinut nähdä hänen kasvojaan. Tyttö riisui lopulta aurinkolasinsa ja heitti ne jonnekin sängylle. Olisivathan ne tiellä, jos tyttö kerta yrittäisi nukkua.
Akemin silmäluomet olivat punaiset ja turvonneet, eikä tarvinnut olla Einstein huomatakseen, että hän oli itkenyt ja paljon. Mustat silmänaluset paljastivat runsaan univajauden, josta tyttö tosiaankin sillä hetkellä kärsi. Hän tosin epäili, ettei pystyisi vieläkään nukkumaan kunnolla, ennen kuin hän olisi saanut kerrottua pois mieltään vaivaavat asiat.
Milloin se hetki tulisikaan, ken tietää.

Kun nuorukainen kääntyi ikkunan puolesta takaisin huoneeseensa päin sanoakseen Akemille jotain, hän huomasi tytön makaavan hänen petaamattomalla sängyllään kippurassa. Olihan Lucas jousien narahduksen toki kuullut, aika voimakkaankin sellaisen, mutta hän oli vain ajatellut tytön hypänneen sängylle... tai jotain. Mutta ei hän ollut olettanut, että tuo olisi vain rojahtanut sinne ja kääntänyt samoin tein selkänsä pojalle.

"Akemi?" Lucas kysyi hiljaa, kuin peläten sanojensa särkevän tytön. Se oli se outo asia Akemissa: tyttö näytti niin kovin hauraalta ja särkyvältä, ei lainkaan räiskyvältä ja tavanomaiselta itseltään. Ikään kuin kaikki elämänkipinä olisi kadonnut tytöstä kokonaan. Tämä hänen sängyllään makaava (vai nukkuva?) Akemi oli kuin hengetön versio siitä aiemmasta.

Muutama askel kuljetti skeittarin sängyn viereen ja poika istui sen laidalle tuijottaen Akemin selkää ja sen jälkeen lakanoille heitettyjä aurinkolaseja. Epäakemimaista.
"Onko sulla jotain... mielenpäällä?" kysyttiin päättäen hetken aikaa vallinneen hiljaisuuden. Se oli typerä kysymys: sen näki mailien päähänkin, että joku vaivasi japanilaistyttöä, mikä se sitten ikinä olikaan. Ei Lucas sentään niin typerä ollut, että olisi luullut tämän olevan vain joku muutamassa hetkessä ohi menevä vaihe.

Akemi vaikutti jotenkin pelottavan kuolleelta.

Akemi hengitteli hiljaa sängyllä kippurassa maatessaan ja toivoi unimaailman pian nappaavan hänet mukaansa. Väsyneenä ajatukset lentelivät sinne tänne ja häiritsivät pienikokoista aasialaista liian paljon. Ajatukset kun eivät nimittäin olleet mitään kovin positiivisia, vaan pikemminkin pelkääviä ja synkkiä. Tyttö oli jo niin kovin väsynyt käymään mielessään näitä samoja asioita uudestaan ja uudestaan, ja hän toivoi vain rauhaa sekä hiljaisuutta. Olivatko rauha ja hiljaisuus mahdoton toive tähän väliin? Kotona vallitsi nimittäin tällä hetkellä suuri kaaos - äiti huusi syyttelevästi lapsilleen ja purskahti joka toinen hetki järkyttyneeseen itkuun. Paikat olivat yhä hivenen sotkussa viikonloppuna järjestettyjen juhlien takia, mutta ei äidin kohtaukset siitä johtuneet. Arata oli lukittautunut huoneeseensa ja Asao oli täysin hämmentynyt ympärillä tapahtuvista asioista, vaikka pikkuveli oli aivan hyvin perillä kaikesta.
Akemi ei enää ollut kestänyt kotona olevaa kaaosta, vaan hän oli paennut siinä toivossa, että muualla hänen olisi parempi olla. Hän oli ollut väärässä.

Tyttö tunsi sängyn muuttavan muotoaan, Lucas ilmeisesti istuutui sängyn reunalle. Kun toinen esitti kysymyksensä, alkoi tytön rinnassa sykkivä sydän hakata nopeammin. Akemi jäykistyi kauttaaltaan, mutta sitten hän käpertyi entistä pienempään tilaan sängylle. Hän piti silmänsä suljettuina ja kulmat kurtistuivat hivenen. Kädet puristuivat nyrkkiin ja Akemi yritti viimeisillä voimillaan pitää itsensä kasassa.
"... Anna mun nukkua..." hän pyysi hiljaa ja henkäisi hivenen äänekkäämmin sanojensa jälkeen.

Lucas ei pystynyt mitenkään tietämään, mitä tyttö sillä hetkellä joutuikaan kokemaan omassa mielessään. Akemi vain toivoi, että toinen pystyisi noudattamaan hänen pyyntöään.

Lucas luuli ensin, ettei saisi vastausta sanoihinsa ollenkaan – että hän sai vain aikaan reaktion, jonka johdosta Akemi käpertyi entistä tiiviimmälle kerälle.
Mutta pian toinen pyysi häntä vain olemaan hiljaa. Antaisi tytön nukkua. Oliko tuo juuri ilmoittanut tulleensa tänne saakka vain nukkumaan? Akemi oli varmaan saanut matkalla jonkin sortin pistoksen tai jotakin.

Hetkeen tummatukka ei sanonut mitään, istui vain ja tuijotti eteensä. Hän ei sanonut mitään siksi, että olisi antanut Akemin nukkua, vaan siksi, että hän ajatteli. Miksi Akemi oli tullut hänen luokseen nukkumaan? Vain nukkumaan? Oliko siinä mitään järkeä, pystyihän toinen kotonaankin nukkumaan, vai mikä tuota muka esti?

"Mikset sä nuku kotonas?" Lucas kysyi lopulta otsan painuttua muutamalle rypylle. Tässä oli jotakin hämärää, joka häiritsi Lucasta. Akemin riutunut olemus sai pojan sisäisen suojelusvietin heräämään ja enemmän kuin mitään hän olisi vain halunnut halata tyttöä, mutta toisaalta hän halusi tietää, miksi Akemi oli tullut tänne. Ei tyttö oikeasti ollut voinut tulla vain nukkumaan, nukkua pystyi missä tahansa muuallakin, eikä Romeroiden talo edes ollut välttämättä se ihanteellisin paikka sillekään. Lucaskin sai jatkuvasti heräillä milloin kenenkin mekastukseen, eikä viikonloppuisin unet jatkuneet kovin pitkään – joko kaksoset tulivat huutamaan oven taakse ja Gilda kiljumaan jotain siitä, että Lucaksen pitäisi viedä hänet tanssitunnille.

Kun Lucas hiljentyi, ajatteli tyttö saavansa nukkua vihdoinkin. Hänen silmänsä olivat nimittäin tuntuneet kovin raskailta ja vaikeasti auki pidettäviltä jo pidemmän aikaa. Hyvä ettei tyttö ollut nukahtanut kävellessään tänne! No ei nyt aivan, sillä Akemi tiesi, ettei hän tulisi kuitenkaan saamaan unta, vaikka hän olikin pyytänyt Lucasta antamaan tytön nukkua. Miksei tyttö vain voinut nukahtaa ja murehtia asioita herättyään! Tämä oli turhauttavaa ja niin helvetin rasittavaa, ja tyttö oli niin eksyksissä itsensä kanssa.

Lucas ei hiljentynytkään.
Akemi pidätteli nyt henkeään, kun hän yritti olla vastaamatta Lucaksen kysymykseen kotona nukkumisesta. Nyt hänen olisi tehnyt mieli piiloutua peiton alle, piiloon maailman kamaluudelta, joka oli yllättänyt tytön aivan totaalisesti ja aivan yllättäen. Akemin raottaessa silmiään pari kyyneltä karkasi hänen silmistään, noin vain, varoittamatta. Tytön kulmat kurtistuivat ja hänen huulensa vääntyivät itkuiseen mutruun. Aki nosti kätensä kasvojensa eteen ja toivoi vilpittömästi, ettei Lucas näkisi häntä tällaisena. Akemi ei ollut tällainen, ja kun hän oli, jotain suurta oli tapahtunut.
Tuntiessaan tärinän alkavan Akemi tiesi, ettei voisi leikkiä mykkäkoulua enää pitkään. Niiskauksen karatessa kuuleville korville Akemi teki hiljaista valmistautumista kertoakseen syyn, mikä oli järkyttänyt hänen maailmaansa.

"..." Akemi avasi suutaan, mutta hänen huuliensa välistä karkasi tärisevä henkäys, jonka seurauksena tyttö alkoi itkeä hervottomasti. Hän pyyhki kyyneleitään häpeillen pois ja yritti uudestaan. "Akio, se..." hän sai ähkäistyä vaivoin ja hänen sanansa olivat olleet vaarassa joutua nielaisun mukana vatsaan.
"... Akio yritti tehdä itsemurhan..."

Lucas odotti, tuntui odottaneen ikuisuuden. Mustan seinäkellon rasahdukset tuntuivat tällä hetkellä kuuluvan yhtä kovilla kuin dynamiitin jysähtely, niin painostava hiljaisuus oli. Edes Tomaksen ja Emilion huudahdukset, kun kaksikko pelasi playstation NHL:ää, eivät kuuluneet Lucaksen korviin. Nuorukainen haroi hermostuneena tummanruskeita hiuksiaan, pörrötti, silotteli ne takaisin, pörrötti uudestaan. Hän halusi, että Akemi sanoisi jotain. Mikä tyttöä oikein vaivasi?

Nyyhkäys sai Lucaksen varautumaan pahimaan – Akemi ei itkenyt, se ei kuulunut tytön luonteeseen. Jotakin melko valtaisaa sai aina tapahtua, ennen kuin tummatukka itki (toisaalta, lähiaikoina niitä hetkiä oli ollut vähän liian usein).
Ja kun Akemi lopulta sai henkäistyä asiansa, Lucas ei voinut estellä järkytystä kuvastavaa ilmettä lävähtävästä naamalleen.
"Mitäh?" hämmentynyt älähdys oli ensimmäinen enempi vähempi fiksu asia, jonka espanjalainen sanoi, tai pikemminkin joka karkasi hänen suustaan.

Nyt Lucas ei enää ollut ollenkaan varma siitä, olisiko hän loppujen lopuksi halunnut kuulla tätä. Akio... Akio oli yrittänyt itsemurhaa. Itsemurhaa.
"Mut-", Lucas aloitti, mutta napsautti huulensa samoin tein kiinni. Jos Akio oli yrittänyt itsemurhaa sen takia, mitä Akemi oli sanonut... Oliko se edes mahdollista? Sitä ei ainakaan olisi fiksua kysyä Akemilta, tyttöhän varmaan musertuisi pieniksi pirstaleiksi.
Tuon kuulemisen jälkeen pojasta ei tuntunut ollenkaan oudolta, että Akemin ulkomuoto oli mitä se nyt sillä hetkellä sattui olemaan.

"Mit-", nuorukainen aloitti seuraavan kerran, mutta keskeytti jälleen. Mitä hän oikein voisi sanoa? Olen pahoillani? Varmasti tosi kannustavaa. Kai se on hengissä? Piristävää.
Hiljaisuus velloi raskaana huoneessa, eikä Lucas keksinyt mitään sanottavaa.
"... Miten se nyt voi?" Lucas lopulta töksäytti, kun ei mitään fiksumpaakaan keksinyt. Ei hirveän empaattisen kuuloista.

Skeittari veti selin häneen edelleen olevan Akemin kevyesti lähemmäs, nostaen tuon käsivarsiensa suojaan, rintaansa vasten. Lucas painoi kasvonsa vasten tytön mustia hiuksia ja henkäisi raskaasti.
"Mä olen tosi pahoillani."

Akemi ei enää kyennyt lainkaan hillitsemään itkuaan ja hän oli jo kyllästynyt laskemaan, kuinka mones itkukohtaus tämä oli viimeisen parin päivän aikana. Eikä hän voinut olla miettimättä sitä, kuinka paljon kyyneleitä ihmisessä oikein oli. Luulisi nyt, että itkulle tulisi jossain vaiheessa loppu ja tyttö oli odottanut omien kyyneleidensä loppua jo jonkin aikaa. Miksei hän vain kyennyt lopettamaan kyynelehtimistä? Ehkä tyttö oli itkenyt liian vähän elämänsä aikana ja nyt hänen olisi itkettävä senkin edestä...

Tietenkin Akemi syytti tästä itseään, sehän oli nyt sanomattakin selvää. Ei tyttö muuten olisi näin sirpaleina! Hän piti itseään syyllisenä siihen, että Akio oli palannut sunnuntai-iltana kotiinsa ja maanantai-iltapäivällä, kun Akion kämppis oli palannut kotiin perheensä luota, Akio löytyi maasta makaamasta. Kun Akio oli lähtenyt sunnuntaina kotiinsa, oli tämä jättänyt Akemille viestin. 'Olet oikeassa. Anteeksi.' Kukaan ei ollut tietoinen siitä, että Akio käytti masennuslääkkeitä, joita Akio oli sitten päättänyt niellä kokonaisen purkillisen. Eihän siitä tietenkään mitään hyvää koitunut, hyvä ettei henki ollut lähtenyt. Kämppiksen mukaan Akio oli ollut viime aikoina entistä alakuloisempi, eikä hänestä itsemurhayritys ollut tullut aivan puun takaa. Kukaan Rayworthin perheestä ei ollut osanut odottaa moista. Akio oli muuttanut omilleen, joten eiväthän vanhemmat tai sisaruksetkaan voineet veljeään pitää enää samalla lailla silmällä kuin ennen.
Vanhempien kuullessa lapsensa tapauksesta nämä olivat palanneet välittömästi reissultaan. Äiti oli mennyt täysin pois tolaltaan ja huutaa raivosi Akemille ja Aratalle siitä, mikseivät he olleet yrittäneet auttaa Akiota aikaisemmin ja sen sellaista. Akemi ei ollut kertonut kenellekään siitä, mitä hän oli mennyt Akiolle sunnuntaiaamuna huutamaan. Se oli syönyt häntä sisältä, eikä tyttö ollut enää pystynyt elämään asian kanssa. Myös se oli syy siihen, miksi tyttö oli tullut Lucaksen luokse. Lucas oli nähnyt ja kuullut tilanteen, Lucas voisi olla tässä asiassa hänen puolellaan.
... Mutta tahtoiko tyttö tosiassa kuulla Lucaksen sanovan, ettei tämä ollut tytön syytä? Vai tahtoiko Akemi vain saada lohdutusta sen takia, että hän oli oikeasti aiheuttanut tämän tilanteen.

Lucas veti tytön käsiensä suojaan ja Akemi tukahdutti itkunsa nuorukaisen paitaan, joka tuoksui tuoreelle nurmikolle.
"S-se on nyt... Se on nyt letkuissa ja..." tyttö änkytti hapen puutteen takia ja puristi Lucaksen paitaa käsillään. "Tää on mun syytä..!" tummatukka parkaisi sitten lohduttomana ja kyyneleet sen kuin tulvivat hänen silmistään. "M-mut mä menetin malttini, se ei ois saanu... Tulla mun huoneeseen ja.. Syytellä sua ja.." hän sopersi haluten kertoa mahdollisimman nopeasti Lucakselle sen kaiken, mitä hänen mielessään sillä hetkellä oli.
"... Mä oon ihan hirveä ihminen..."

Lucas kuunteli Akemin itkun sekaista puhetta, änkytystä ja tukahdutettuja nyyhkäyksiä. Ainakin tytön sanoista päätellen Akio oli edelleen hengissä, minkä nuorukainen tässä tilanteessa laski hyvinkin positiiviseksi asiaksi. Tytön lohduttomat sanat saivat Lucaksen mielialan laskemaan, enää hän ei ajatellut nurmikkoa tai sinistä taivasta. Paahtava aurinko tuntui suorastaan pilkkaavalta tässä tilanteessa.

"Shh", poika kuiskasi tytön hiuksiin, jotka tuoksuivat vienosti persikalta.
"Ei mitään hätää", sanoilla yritettiin rauhoitella ja samalla lohduttaa, vaikkeivät ne kovin kummoisia olleet. Toinen käsi siveli rauhoittavasti Akemin selkää ja antoi tuon itkeä, vuodattaa kyyneleitään Lucaksen rintaa vasten.

"Sä et oo hirveä ihminen", poika sanoi, muttei voinut lisätä, ettei se ollut Akemin syytä. Mistä hän tiesi, oliko se Akemin syytä? Hän oli nähnyt ja kuullut Akemin huudon, joka oli suunnattu Akiolle. Mutta hän ei ollut Akio, ei hän voinut tietää, mitä pojan päässä oli oikein liikkunut, kun tuo oli päättänyt yrittää itsemurhaa. Ehkä Akemin sanat olivat olleet sysäys sille, ehkä tuo oli hautonut aikeitaan jo pitkään, mistä hitosta Lucas olisi voinut tietää?
"Ei se ollut sun syytä", Lucas kuitenkin kuiskasi, vaikkei voinutkaan vannoa sanojaan, välttämättä seistä niiden takana. Ei se Lucaksen mielestä ollut, eikä se käytännössä ollutkaan: Akio itse oli tehnyt valintansa, ei Akemi ollut tuota sysännyt varta vasten itsemurha kierteeseen.

"Etkä sä voi syytellä itseäsi", espanjalaispoika jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen, sillä hän saattoi kuvitella, millaiset ajatukset pyörivät Akemin päässä sillä hetkellä. Mitä Lucas itse olisi ajatellut samassa tilanteessa, jos vaikka Emilio olisi maannut letkuissa sairaalassa itsemurhayrityksen jälkeen, ja Lucaksen ja Emilion välillä olisi ollut samanlainen episodi, kuin Akemin ja Akion välillä oli ollut? Luultavasti aivan samaa, mitä Lucas kuvitteli käsiensä suojassa olevan tytön ajattelevan sillä samaisella hetkellä.

Eihän siitä selittämisestä mitään tullut, kun tyttö vain itkeä vollotti minkä kerkesi. Hän oli maalannut mielessään kauhukuvia siitä, kuinka Akio olisikin kuollut ja mikä tragedia heidän perhettään olisi kohdannut. Akion kuoleman ajattelu, se... Se oli kyllä viimeinen pisara. Tyttö syventyi itkemään entistä vuolaammin, eikä hän kyennyt enää sanomaan yhtään mitään. Tämä oli samalla turhauttavin, mutta samalla vapauttavin vaihe - kun antoi itkun vain tulla ja loppua omia aikojaan.

Menihän siinä jotain puolisen tuntia, kun Akemi oli saanut itsensä rauhoitettua niin, että hän kykeni sulkemaan silmänsä. Hän nukahti melkein heti silmiensä sulkemisen jälkeen. Juuri tätä Akemi oli kaivannut, nukkumista. Hän saisi vihdoinkin levähtää ja antaa ajatuksiensa nukkua.
Lucas oli tietenkin vedetty mukaan makuulle ja tyttö puristi tämän paitaa nyrkeissään. Tyttö nukahti aivan Lucasta vasten, tuon lämpöistä rintakehää vasten. Se oli mukavaa, nukkua jonkun lähellä. Akemi ei ollut tätä tosiaankaan kovin usein harrastanut, mutta vastaisuudessa hän varmastikin hyödyntäisi tämän mahdollisuuden mahdollisimman usein.

Viisi tuntia myöhemmin.
Vaikka Akemi olisi voinut nukkua vielä pidempään, hän kuitenkin alkoi hiljalleen heräillä. Tytön silmät tuntuivat raskailta ja vaikeasti avattavilta. Hänen silmänsä olivat täynnä rähmää, joten sehän jo vaikeuttu silmien avaamista. Akemi henkäisi pitkästi ja pyyhkäisi rähmät silmistään.

Huoneessa vallitsevaa hiljaisuutta katkoi Akemin nyyhkytys – kumpikaan ei puhunut mitään, tyttö vain itki ja Lucas piti tuota puolittain sylissään, silitti kevyesti selkää ja antoi tytön itkeä. Niinhän sitä joskus oli sanottu, että itku puhdistaa – skeittari itse ei henkilökohtaisesti uskonut moiseen, mutta ehkä Akemin oli hyvä päästää tunteitaan ulos, tuo ei kuitenkaan ollut sellaista tyyppiä, jotka vuodattaa syvimmät salaisuutensa ensimmäiselle vastaantulijalle. Raywortheilla oli kotona varmaan muutenkin rankkaa, eikä perheenjäsenet välttämättä halunneet puhua asiasta toisilleen, ajatellen jokainen sitä, että sillä toisellakin oli varmasti huono fiilis, eivätkä halunneet enää pahentaa sitä omilla tuntemuksillaan.
Tai jotain siihen suuntaan, Lucas ei ollut koksaan ollut järin hyvä tällaisessa analysoinnissa.

Meni useampi minuutti, melkein puolituntia, ennen kuin tummatukkainen tyttö pikkuhiljaa tuntui rauhoittuvan. Akemi kiskoi - tahallaan vai tahattomasti, sitä Lucas ei tiennyt – pojan mukanaan sängyn pohjalle puristaen edelleen t-paitaa tiukasti nyrkeissään. Kesti hetki, ennen kuin Lucas tajusi Akemin nukkuvan – hän ei nähnyt toisen kasvoja, mutta kuuli kyllä tasaiseksi, rauhalliseksi muuttuneen hengityksen.

Lucas tuijotti useampien minuuttien ajan vain huonettaan silitellen edelleen, edes sitä itse tajuamattaan, Akemin selkää. Tytön rauhallinen tuhina muutti nuorukaisen oman olonkin raukeaksi, ja hetken kuluttua poika nukahti, mutta tuskin huomattavaksi hetkeksi. Uni oli katkonaista, eikä häntä oikeastaan edes väsyttänyt, joten hieman päälle puolen tunnin nukkumisen päätteeksi Lucas tyytyi pitämään silmiään kiinni ja kuuntelemaan välillä Akemin hengitystä, välillä seinäkellon tikitystä, välillä Tomaksen ja Emilion elämöintiä.

Viisi tuntia myöhemmin

Liikehdintä Lucaksen vieressä herätti tuon ajatuksistaan, joihin poika oli useaksi tunniksi syventynyt Akemin nukkuessa. Poika oli yhdessä välissä yrittänyt liikkua pois sängyltä, mutta Akemi oli rutistanut hänen t-paitansa niin tiukkaan käsiensä väliin, että Lucas olisi joutunut keplottelemaan itsensä ulos paidastaan, jos olisi halunnut lähteä jonnekin.
Ja kun tarkemmin ajatteli, hän ei oikeastaan edes halunnut siirtyä.

"Heräsitkö sä?"

Akemi niiskautti hiljaa ja hieroi yhä silmiään, kun kuuli Lucaksen kysymyksen. Tyttö katsahti poikaa kasvoihin vain huomatakseen toisen olevan siinä hänen vierellään. Oliko tyttö nukahtanut? Kauaksi aikaakin? Oliko Lucas koko ajan ollut hänen vierellään? Tummatukan silmäluomet olivat pahasti turvonneet ja punoittivat näyttävästi. Silmät verestivät ja iho oli kalpea, tosin nyt poskiin oli tullut jo hitusen punaisuutta.
Tyttö laski katseensa pois Lucaksen silmistä, sillä hän tiesi näyttävänsä sillä hetkellä varmasti hirviöltä. Hän könysi istumaan sängylle ja pyrki pitämään katseensa alhaalla, jottei Lucaksen enää tarvitsisi nähdä hänen itkuisia kasvojaan.

".. Mulla on jano.." tyttö kähisi sitten hiljaa ja yritti selventää kurkkuaan. Hän nosti kätensä haromaan takkuisia hiuksia ja tyttö tunsi hiusten olevan hieman rasvaiset. Nyt se pieni katumus iski - miksi hänen olikaan pitänyt tulla tällä tavoin Lucasta vaivaamaan. Ei Lucaksen olisi tarvinnut nähdä tyttöä tällaisessa kunnossa, ei nyt eikä koskaan.
Jälleen hän hieraisi silmiään. Pää tuntui epätavallisen painavalta, eikä olo muutenkaan ollut. Ajatukset alkoivat hiljailleen heräillä uniltaan, mutta tällä kertaa tyttö tiedosti olonsa muuttuneen jotenkin kevyemmäksi. Ehkä tämä oli sitten kuitenkin jotenkin Akemia auttanut, tilanteen kertominen Lucakselle. Henkilölle, jota kohtaan tytöllä selvästikin oli jotain epätavallisia tunteita.

"Sori, kun mä..." Akemi lopetti tahallaan kesken, sillä Lucas varmaankin ymmärsi, mitä tyttö ajoi takaa. Eli siis sitä, että hän oli tällä tavalla Lucaksen luokse tunkeutunut ja käyttäytynyt ihmeellisesti.

Akemin silmät, jotka punoittivat ja olivat selvästi itkettyneet, saivat Lucaksen tuntemaan olonsa pahaksi. Hän toivoi, että tytön olo olisi ainakin hieman parempi useamman tunnin nukkumisen jälkeen, mutta ei hän voinut liikoja toivoa. Tämä oli varmasti asia, joka tulisi kaivelemaan vielä pidemmänkin aikaa toisen mieltä.

Kun tyttö nousi istumaan, Lucas jäi vielä makaamaan sängyn pohjalle, tuijottaen reunalle könynneen Akemin selkää.
"Haetaan sulle kohta juotavaa", poika vastasi tytön sanoihin. Hän itsekin kaipasi juotavaa, samalla lailla kun vessassa käyntiä – viisi tuntia aloillaan makaamisen aikana alkoi kummasti kaivata kaikkea, mikä ei sillä hetkellä ollut saatavilla.

Lopulta Lucaskin nousi istumaan sängyn laidalle, haroen tummanruskeita hiuksiaan, jotka sojottivat makaamisen jäljiltä vähän sinne sun tänne.
Kun tyttö pahoitteli, Lucas kyllä ymmärsi, mitä tuo tarkoitti. Poika vilkaisi vieressään istuvaa Akemia ja kohautti sitten olkapäitään, virnistäen vähättelevästi.
"Ei se mitään", tuo sanoi hymähtäen sanojensa perään, "sitä vartenhan ne kaverit on."
Viimeisten sanojen jälkeen Lucas pysähtyi miettimään, oliko enää oikein puhua kavereista? Olivatko he kavereita vai jotain enemmän?

Mitä he oikein olivat?

Tyttö nyökkäsi hyväksyvästi, kun Lucas vastasi hänen vesipyyntöönsä. Akemi suki yhä hiuksiaan ja yritti saada niitä parempaan kuntoon. Eiväthän ne kuitenkaan miksikään muuttuneet, vaan tämän pehkon selvittäminen vaatisi kyllä kunnollista hiustenpesua. Voi elämä, Akemi oli varmasti hirvittävä näky sillä hetkellä...

Myös Akemin korviin särähti sana 'kaveri', kun Lucas oli sitä käyttänyt. Aasialaistyttö kääntyi katsomaan Lucasta ja katsoi tätä jokseekin odottavasti, vaikka tosiasiassa hän ei odottanut toisen sanovan yhtään mitään.
Kavereita. He eivät olleet enää vain kavereita. He olivat jotain enemmän, mutta... Mitä? Oliko tällaisellakin 'jutulla' olemassa jokin oikea termi? Ei Akemi tiennyt ainakaan kyseistä sanaa, mutta sen hän tiesi, että Lucaksen kutsuminen poikaystäväksi tulisi olemaan täysin mahdotonta. Siis siinä mielessä, että tyttö ei kehtaisi esitellä Lucasta kenellekään 'poikaystävänään', vaikka... Tosiasiassahan Lucas taisi sellainen nyt olla, vai kuinka? Eiväthän kaverukset yleensä suudelleet tai no, niin... No johan meni sekavaksi.
Ah, tuntui jokseekin huojentavalta ajatella jotain muuta kuin Akiota koko ajan! Vaikka tämä ei ehkä ollut Akemin lempipuuhia, hän nautti tällaisista ajatuksista huomattavasti enemmän kuin Akion ajattelemista.

Akemi toi kasvojaan lähemmäs Lucaksen kasvoja ja suuteli tätä kokeilevasti huulille. Eihän tässä pitänyt mitään menetettävääkään enää olla tai siltä tytöstä ainakin tuntui. Olivathan he jo lauantaina kännissä tällaista harrastaneet enemmän ja vähemmän (Akemin muistikuvat eivät olleet kovin laadukkaita siltä illalta). Hän halusi saada selville, mitä mieltä Lucas olisi tästä.

Kun Akemin kasvot lähestyivät ja tytön huulet lopulta painautuivat hänen huulilleen, Lucas ei oikeastaan enää pitänyt heitä pelkkinä kavereina. Eivätkä he olleetkaan, mutta... mitä he olivat? Oliko oikein kutsua Akemia tyttöystäväksi? Se kuulosti niin hullulta jopa Lucaksen korvaan, että hän olisi nauranut, elleivät huulet olisi olleet varattuna sillä hetkellä johonkin muuhun.
Sitä kai Akemi hänelle oli, tyttöystävä. Tai ainakin jotakin sinnepäin. Se tuntui kuitenkin samaan aikaan mukavalta, että niin abstraktilta, ettei Lucas osannut päättää, kumpaa se oli enemmän.
Eikä sillä kyllä nyt ollut mitään merkitystäkään.

Sängyllä ollut käsi kohosi ylemmäs ja laskeutui kevyenä Akemin niskaan, kun poika vastasi toisen suudelmaan hellästi. Tuntui, ettei sanoja enää tarvittu: teot kyllä kertoivat kaiken olennaisen.

Juuri, kun Lucas oli vetämässä tyttöä lähemmäs itseään, huoneen ovi paukahti kovalla räminällä auki ja Emilion pää ilmestyi oven suuhun.
Salamana Lucas oli hypännyt sängyllä kauemmas Akemista, mutta Emilion kasvoilla keikkuva ilme – sekoitus hämmästystä, pirullista virnettä ja naurua – paljasti, että veli oli kyllä ehtinyt nähdä kaiken tarvittavan.

”Voi tuota nuorta lempeä”, Emilio nauroi lirkuttelevaksi tarkoitetulla äänensävyllä ja räpytteli ripsiään kovinkin ihastuneena ja äärimmäisen teatraalisesti.
”Äiti, ei Luca jouda nyt syömään, kun sillä on parempaakin tekemistä”, vanhempi poika kailotti sitten ja nauroi ääneen, ennen kuin katosi oven suusta kiskaisten oven perässään kiinni (sentään), oletettavasti kertomaan Tomakselle, mitä oli juuri päässyt todistamaan.

Lucas tuntui värjäytyneen naamaltaan punaiseksi hiusjuuriaan myöten – miten veljet aina osasivat ajoittaa tulemisensa niin paskasti?
"Sori, tota... noi on vähän, tom-"
"AI MITÄ, LUCAKO SAA NAISTA?"

Gildan falsettiin kohonnut ääni kaikui ympäri talon ja Lucas ei voinut muuta kuin haudata kasvonsa käsiinsä. Miten hänen sisaruksensa olivatkin noin tahdittomia ja aina saivat hänet naurunalaiseksi, mitä hän sitten ikinä tekikään.
Hetken kuluttua poika kohotti katseensa ja käänsi sen Akemiin, irvistäen tuolle pahoittelevasti.
"Tervetuloa Romeroille."

Okei, nyt tytön oli myönnettävä eräs asia itselleen, jota hän ei koskaan myöntäisi kenellekään ääneen - Akemi piti tästä. Siis, tästä. Suutelemisesta Lucaksen kanssa. Akemia hävetti myöntää asia itselleen, koska periaatteessahan hän ei olisi saanut pitää tämän kaltaisista asioista, koska se oli tyttömäistä. Mutta silloin tyttö aina muisti erään seikan, sen, että hänhän oli tyttö. Hän siis sai pitää tästä, eikö niin? Tosin ei Akemi siltikään tätä kenellekään myöntäisi. Hän pitäisi tämän omana tietonaan.

Lucaksen huulet tuntuivat huumaavilta, eikä tyttö olisi millään malttanut irrottautua niistä. Hän tunsi toisen lämmön paremmin ja tällainen läheisyys tuntui koukuttavalta. Juuri, kun hänen kätensä olivat siirtymässä koskettamaan Lucaksen kaulaa, ovi tempaistiin auki ja Lucas oli alta aikayksikön vetäytynyt kauemmas Akemista ja tytön huulista. Akemi mulkaisi pahasti ovella seisovaa Lucaksen isoveljeä pahasti, sillä tämä oli mennyt keskeyttämään sen, mitä Lucaksella ja Akemin välille oli syntymässä.
Lucas muuttui kauttaaltaan punaiseksi, mutta jostain syystä tyttöä ei hävettänyt lainkaan. No okei, ehkä hänen poskiaan hieman kuumotti, mutta siitä ei sen enempää.

Sitten uusi ääni, joka kuului selvästi tytölle, kaikui ympäri taloa. Akemi pyöräytti silmiään ja Lucas toivotti hänet tervetulleeksi Romeroille.
"Hei, tää on niin nähty", aasialaistyttö sanoi jo tutulla, itsevarmalla äänellä ja nousi ylös sängystä. "Mähän asun myös sisaruksien kanssa", Akemi muistutti ja käveli suoraa päätä Lucaksen vaatekaapille etsien sieltä käsiinsä yhden Lucaksen t-paidoista.
"Ja mä tiedän, miten niitä tulee käsitellä."

Yks kaks Akemi jo kiskaisi oman valkoisen paitansa pois päältään hilluen Lucaksen huoneessa nyt mustien pitsirintaliivien kanssa. Hän puki Lucaksen paidan päälleen ja se ylettyi melkein tyttöä polviin. T-paidan kaula-aukkokin oli sen verran iso, että se valui melkein toisen olkapään yli.
"Mennään moikkaamaan sun sisaruksia", Akemi totesi pirteästi ja pisti aurinkolasinsa silmiensä eteen hymyillen sitten Lucakselle tavalliseen tapaansa. Oli mukavaa saada muuta ajateltavaa.

Kun Akemi ei liiemmin tuntunut välittävän Lucaksen hulluista sisaruksista, poika loi epäilevän katseen tyttöön kulmiensa alta. Hän ei ollut aivan varma siitä, tahtoiko tyttö todella tietää, millaisessa hullujen huoneessa Lucas asui... Toisaalta, Akemi kyllä asui luultavasti itsekin melkoisen hullun myllyn keskellä, mutta skeittari ei ollut aivan varma, oliko se siltikään mitään verrattuna heidän perheeseensä.

Ainakin Akemi tuntui saaneen osan virtaansa takaisin, sillä tuon olemukseen oli tullut uutta ryhtiä, ehkä itsevarmuuttakin, eikä se enää tuntunut niin kokoon litistetyltä ja lannistetulta. Ehkä Lucaksen idiootti-sisarukset veivät hetkeksi toisen ajatukset muualle Akiosta.
Ehkä niistä typeryksistä oli kerrankin elämässä jotakin hyötyä.

Pojan ruskeat silmät seurasivat, kun Akemi käveli hänen vaatekaapilleen, kun se olisi ollut tytön oma, ja otti t-paidan, jonka kiskoi päälleen välittämättä hänen läsnäolostaan. Tytön pitsiset rintaliivit herättivät Lucaksessa kiinnostusta, joka kuitenkin torjuttiin samoin tein ja katse käännettiin muualle. Kun espanjalainen seuraavan kerran katsoi Akemia, oli tuo jo kiskonut t-paidan (joka tosin tytön päällä näytti enemmänkin mekolta) päälleen.
"Hyvä, että sä tiedät miten käsitellä niitä. Mä en nimittäin tiedä", Lucas tokaisi sitten ja kasvoille levisi irvistyksen ja virnistyksen välimuoto. Tomas ja Emilio vaikuttivat ehkä ensisilmäyksellä perheen sekopäisimmiltä tapauksilta, mutta se titteli lankesi kylläkin enemmän Gildan niskaan. Tyttö oli varsin räävitön, rivo kuin mikä ja laukoi aivan uskomattomia juttuja – silloin tietysti, kun vanhemmat eivät olleet kuulemassa, mamá kun edellytti lapsiltaan hyviä käytöstapoja. Suorasanainen tuo silti oli, eikä liiemmin jättänyt mielipiteitään kertomatta. Gildan tempaukset likentelivät jo hulluuden rajaa, ja Lucas oli useaan otteeseen miettinyt, mistä pikkusisko edes sai kaiken virtansa hullutuksiinsa.

"No jos välttämättä haluat..." Lucas vastasi, joskin hivenen vastahakoisesti, Akemin sanoihin, eikä ollut ihan varma, oliko se välttämättä mitenkään hyvä idea. Tyttö varmaan hylkäisi hänet heti, kun tajuaisi, miten hullun suvun kanssa hän joutuisikaan tekemisiin.

Lucas tönäisi huoneensa oven auki ja lähti kävelemään portaita alas. Hän tiesi, että kun he saapuivat portaiden puoleen väliin, josta oli suora näköyhteys keittiöön, neljä silmäparia kiinnittyi perässä tulevaan Akemiin.
"Olisiko minun pitänyt kattaa seitsemälle? En tiennyt, että meillä on vieraita", Lucas kuuli äitinsä supattavan nauravalle Emiliolle. Tomas tuijotti herkeämättä Akemia, Gilda katseli tyttöä pää kallellaan, selvästi arvioiden.

Akemi pöyhi vielä hiuksiaan parempaan kuntoon peilin ääressä ja päätti sitten, ettei hän saisi itseään enää edustavampaan kuntoon. Hän olisi valmis astumaan hain hampaisiin, eli tässä tapauksessa Lucaksen perheen silmätikuksi. Kyllä, siihen oli tarkoitus, miksi Akemi oli pukenut Lucaksen t-paidan yllensä - hän tahtoi Lucaksen sisaruksien kuvittelevan, että he olivat tehneet juuri sitä Lucaksen huoneessa.
"Vähän taisteluhenkeä hei", Akemi totesi tuttuun tapaansa ja tarttui Lucasta kädestä. "Mä tiedän, miten vastarinta kukistetaan", tyttö vihjasi ja lähti sitten Lucaksen kanssa kohti alakertaa.

Kun he olivat päässeet portaikkoon, tunsi Akemi jotain vatsanpohjassaan. Ai niin, hän saattaisi nyt kohdata myös Lucaksen vanhemmat. Ei sillä, että tyttö olisi muka välittänyt siitä, mitä muut hänestä ajattelivat, mutta... Lucaksen vanhempien hyväksyntä olisi kuitenkin kiva saada, että tyttö kehtaisi näyttäytyä Romeroiden talossa vielä uudestaan. Ei tyttö tahtonut tuntea oloaan epämukavaksi, kun hän seuraavan kerran täällä vierailisi.

Tässä se oli, se hetki. Lucas ja Akemi olivat päässeet portaat alas ja he seisoivat nyt ruokasalia kohden. Akemi tajusi näyttävänsä epähienostuneelta, sillä olihan hänellä silmillään suuret aurinkolasit, Lucaksen paita ja mustat löysät fleece-housut. Tukkakin varmaan sojotti suuntaan ja toiseen. Mutta oli sitä kuitenkin pakko jotain sanoa, sillä tyttö tunsi Lucaksen siskon katselevan häntä arvioiden.
"Terve", Akemi tervehti ja heilautti kättään esittäytyessään. "Mä oon Akemi, Lucaksen tyttöystävä." Auts, oliko tyttö tosiaankin sanonut sen ääneen noin vain?