Dancing Flow

Gisele hymyili varovaisesti vastaukseksi Tylerin todetessa olevansa ok, ikään kuin ilmaistakseen uskovansa toisen sanat - vaikka hän ei uskonutkaan. Ei Giselekään niin tyhmä ollut, vaikka selän takana vaahtomuovipääksi aina välistä haukuttiinkin... Tyleria selvästi jokin taisi vaivata. Tai joku.
Oli helpottavaa kuulla toisen olevan tosiaan ulos päin matkalla, joten tyttö tuon mukana kuuliaisesti roikkui, vaikka hänellä olikin lievästi vaivaantunut olo kun hän ei mitään sanottavaa enää keksinyt. Teki mieli tuoda tunnilla kuullut asiat julki, sillä Giseleä ahdisti tietää asioita, joita hän ei olisi saanut tietää, etenkin kun hän tiesi niitä ilman että kukaan tiesi hänen tietävän! Hämmentävää, tiedän kyllä, mutta niin se vain oli.

Tylerin johdolla ulos sitten saavuttiin (ja Gisele hymyili herralle suloisesti kiitokseksi oven avaamisesta), ja korealaisperäisen tytön puolesta tilanne vain jatkoi vaivaannuttavana. Aurinko paistoi tuttuun, häikäisevään tapaansa, mutta mukavalle säälle ei neidiltä huomiota paljoa liiennyt. Hänen mielensä vaati häntä edelleen sanomaan jotain, mutta hän katsoi kiusallisesta tilanteesta pakenemisen olevan kuitenkin vähän turvallisempi ratkaisu.
"Mun pitää kai soittaa", Gisele ilmoittikin Tylerille, nyökäten tuolle lyhyesti ja kaivaen sitten valkoisen iPhonensa laukusta. Hän haki äitinsä numeron, ja ihan pian sen jälkeen kun puhelin oli korvalle saatu nostettua, äiti vastasi.
"Tunti loppui etuajassa... tarvitsen vain kyydin koti- olet missä?!"
Puhelu ei mennyt ihan sitä rataa kuin Gisele olisi toivonut - katsokaas, äidin olisi pitänyt suostua tulemaan esikoinen hakemaan ja heittämään tuo takaisin kotiin, mutta ilmeisesti Song Fleming oli jo ehtinyt istahtamaan kahville muutaman vanhan ystävänsä kanssa. Giseleltä pääsi epätoivoinen urahdus, jonka seurauksena äiti päätti nopeasti luvata soittaa parin minuutin sisällä, ja ilmoittaa sitten josko pääsisi tyttärensä hakemaan vaiko ei. Varmaa vastausta ei nainen uskaltanut näin suoralta kädeltä uskaltanut kuulemma antaa.
"Jos - ääh - yritä soittaa niin nopeasti kuin pystyt, jooko?", Gisele pyysi ja Song Fleming vakuutteli niin tekevänsä. Siihen oli sitten tyydyttävä.

Lopetettuaan puhelunsa, tyttö jumiutui tuijottamaan myrtyneenä kännykkäänsä. Hiton äiti. Likka pudisti päätään ärtyneenä, mutta ei jaksanut jäädä pahemmin naista kiroamaan. Ei tässä hätää oikeastaan ollut - hän osaisi tästä kyllä kotiin ihan omin neuvoinensa, mutta se kyyti olisi kuitenkin ollut ihan kiva.
Gisele pyyhkäisi otsistaan sivuun, vilkaisten Tyleria pikaisesti. Tytön äskeinen vaivaantuneisuus oli pyyhkiytynt pois, eikä hän oikein jaksanut nyt ajatella pidemmälle. Hän vain yhtäkkiä ihmetteli miksei Tyler ollut jo tarttunut luuriinsa ja soittanut isälleen.
"Voit lainata kännykkääni jos haluat hoitaa sen puhelusi", Gisele totesi toiselle kääntyessään tuon puoleen pieni, melko väkinäiseksi jäänyt hymy huulillaan. Tyttö halusi vain olla kohtelias, joten hän jopa ojensi iPhoneaan herran suuntaan. "Isäsi kuulosti vähän sellaiselta tyypiltä, joka ei tykkää odottelusta", hän jatkoi, tajuten vähän turhan hitaasti puhuvansa ohi suunsa. Se siitä kohteliaisuudesta sitten. Kun likka äkkäsi sanojensa sisällön - sisällön, josta saattoi päätellä yhtä jos toistakin mikäli halusi vetää johtopäätöksiä - hän häkeltyi tahdittomuutensa sekä varomattomuutensa johdosta. Sinällään tuo nyt oli ymmärrettävää; suun kiinni pitäminen asiaa koskien oli ollut hankalaa, joten alitajunta oli tarttunut ohjaksiin ja päättänyt helpottaa taakkaa - mutta että möläytellä noin vain! Ei yhtään tyylikästä.

Tyler nyökkäisi takaisin Giselelle ja loihti pienen hymyn, joka kuitenkin katosi samalla, kun katse käännettiin muualle. Hänen olisi pitänyt arvata, että päivän mittaan ongelmia oli tulossa, tänään kun oltiin onnistuttu mokailemaan useaan otteeseen. Esimerkiksi aamulla äiti yritti leikkiä unelmaäitiä eli tehdä valmiiksi parin päivän ruoat, mutta kuka tahansa osasi siinä vaiheessa todeta, ettei se tullut onnistumaan. Äiti ei ollut koskaan ollut mikään mestarikokki. Mutta kuitenkin, tämä oli unohtanut veden kiehumaan liedelle ja kun viimein muisti sen, oli kuumaa vettä kaikkialla, minne yliäyräiden kiehuva vesi vain voi yltää. Ja totta kai hänet kutsuttiin apuun ja sähläily vasta alkoikin kun saatiin tulikuumaa vettä käteen. Se olikin sitten lääkärillä käynti ennen koulupäivän alkua. No, ei sitä vettä paljoa kaatunut, mutta jättipähän hienot läiskät jälkeensä. Ja kipeät sellaiset.
Pariin otteeseen takaraivoa sipaistiin, ikään kuin hermostuneena ja siirryttiin nojailemaan tiiliseinään vaiti samalla, kun kuunneltiin vaivihkaa Giselen ja tämän äidin puhelua. Joo, toisten ihmisten puheluiden kuunteleminen oli epäkohteliasta, mutta hän ei keksinyt parempaakaan keinoa karkottaa ajatukset isästään sillä hetkellä.

Ilmeisesti neidon äiti oli jotain menoa tällä hetkellä, koska suositun puheista päätellen ei tämä pääsisi tytärtään ainakaan heti hakemaan. Siinä vaiheessa urheilijan mieleen hypähti ajatus siitä, että hänhän voisi heittää neiti Kimin kotiin. Tuskin hän nimittäin enää takaisin tunnille menisi ja sitä paitsi taksi tuli noutamaan äidin lentokentälle heti tunnin jälkeen, taas työmatka näet.
Juuri kun miehenalku aikoi ehdottaa asiaa, tyrkyttikin Gisele hänelle puhelintaan. Ty pyöräytti silmiään ja suostui lopulta – pienen sisäisen taistelun jälkeen ottamaan puhelimen vastaan.
”Voin heittää sut kotiin. Jos jaksat odottaa, että hoidan puhelun ja käyn hakemassa tavarat”, saatiin vihdoinkin ehdotettua kaunokaiselle, tosin heti sen jälkeen näppäiltiin isän puhelinnumero ja puhelin laitettiin korvalle. Kyllä, hän muisti isänsä numeron ulkoa. Hän oli myös lapsuudessaan ollut sellainen lapsi, joka mielellään muisti vanhempiensa numerot ulkoa, kaiken varalta. Eikä isän numero ollut moniin vuosiin vaihtunut.
”Äiti kertoi, että- ”herra aloitti puhelun suoraan, mutta heti isä kävi keskeyttämään hänet pamauttamalla asiansa suoraan, ilman minkäänlaisia vihjauksia. ”… Mikä paketti…?” niin, mikä paketti? Missä vaiheessa hänen piti käydä hakemassa paketti postista? Oliko postiin tullut paketti, joka oli heti tällä palavalla sekunnilla haettava?
”En tiedä, mistä puhut. Et kyllä sanonut mitään paketista.” Tyler totesi kylmästi ja vilkaisi Giseleä muistaakseen tämän olemassaolon. Mutta sitten se alkoi; isän alituinen valitus, joka kohti AINA haukkumiseen.
”Et ole sanonut yhtään mitään jostain paketista… No et ole…. HEI HERRALLA ON KÄYTÖSSÄ OMA AUTO NIIN JOS VAIKKA KÄVISIT ITSE HAKEMASSA SEN?!” jep, urheilijan maltti alkoi taas kerran mennä. Tällä hetkellä häntä ei kiinnostanut, vaikka saikin katseita muilta ihmisiltä, hänen huomionsa oli keskittynyt kokonaan isän kanssa väittelemiseen.
Helvetin äijä…

Ja se odotettu haukkuminen alkoi jälleen. He vain eivät pystyneet puhumaan sulassa sovussa keskenään ilman minkäänlaisia yhteenottoja. Tapansa mukaisesti isä vetosi siihen, ettei Tyler tehnyt mitään perheen eteen, joten turha tämän on yhtään äristä siitä, että joutuu hakemaan yhden vaivaisen paketin isälleen. Niin ja tämä myönsi vahingossa, ettei ollut aikaisemmin maininnut koko asiasta.
”Ja mitä sä olet muka meidän perheen eteen tehnyt? Tuonut rahaa, okei, mutta kuka, KUKA, tekee ruokaa, siivoaa, vie Ethanin, Jaylenin ja Amyn kouluun, auttaa niitä läksyjenteossa ja opiskelee itse samalla, kun te äidin kanssa huitelette jossain kiesussa? Niin kukakohan?” puhelimeen karjuttiin. Heidän riitansa kuulosti aivan avioparin väittelyltä, joista Tyler oli se nainen. ”Voit kuule painua helvettiin noiden valitusten kanssa ja soittaa sitten, kun on jotain OIKEAA asiaa!” ja lyötiin luuri korvaan rakkaalle isäukolle.

//pieni hitti. en tiiä. kai se on hitti?

Gisele hymyili vähän vaikeasti Tylerin ottaessa puhelimen vastaan. Kyytitarjous oli kuitenkin iloinen yllätys, joka sai tytön hiukan rentoutumaan aiemmasta ärsyttävästä aivojen toimintahäiriöstä (= möläyttely) huolimatta.
"Otan tuon tarjouksen vastaan, eikä pieni odottelu ole mikään ongelma", tyttö vastasi ja hymykin oli vaivattomampi. Tuskin hän joutuisi yhtä pitkään venailemaan, kuin hänen pitäisi äitiään seisoa odottamassa. Neiti osasi itse asiassa jo ennustaa mitä äiti tekisi. Song Fleming tuskin vaivautuisi soittamaan ollenkaan, vaan lähettäisi ehkä pelkän tekstiviestin. Jos mukavasti kävisi, niin tekstari tulisi noin kymmenen minuutin sisässä, mutta rehellisesti sanoen Gisele arveli sen saapuvan vasta tunnin tai puolen sisään, ja mukaan olisi liitetty pahoittelut muodossa "unohdin ajankulun!" tai "keskustelu vei mennessään" tai sinne päin, ja siinä vaiheessahan Gisele olisi jo varmaan kotona tai puolimatkassa. Mutta, äiti vain oli sellainen hassun välinpitämätön ja siihen oli jo tottunut. Kai se oli joku taktiikka lapsien itsenäistämiseen tai äidillistä hajamielisyyttä tai jotain.

Gisele ei oikein osannut sanoa mitä oli odottanut Tylerin puhelulta. Tyttö katsoi herraa jopa kiinnostuneena tuon tiedustellessa jostain paketista, mutta astahti puoliksi säikähtäneenä, puoliksi hämmentyneenä pari askelta taakse toisen alkaessa kunnolla meuhkata. Neidin silmät laajenivat varmaan lautasen kokoiseksi; ei hän ollut odottanut mitään tälläistä Sandersilta. Jätkän keskustelun sisältö meni melkein täysin ohi, Gisele kun vain jaksoi ymmärtää toisen olevan erittäin vittuuntunut.
Tyler sitten yhtäkkiä lopetti puhelunsa, ja Gisele puoliksi odotti tuon heittävän kännykän täydellä voimalla tanssistudion ulkoseinään. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut, joten tyttö jatkoi herran tapittamista hetken. Aiemmasta huolimatta likka ei ollut ihan tälläistä kuitenkaan odottanut, ja nyt hän ei oikein tiennyt miten reagoida. Harvoin kun pääsi vastaavaa todistamaan. Hetken siinä koomattuaan nuori neiti Kim uskaltautui hitaasti astelemaan Tylerin vierelle, ja otti sitten koripalloilijan puhelinta pitelevän käden omaansa. Tässä varmaan rikkottiin kaikkia personal space -sääntöjä, mutta eihän sellainen tullut mieleenkään kun hetken mielijohteiden ohjaamana toimi.

"Ei ihan mitä mitä mä kutsuisin perinteiseksi isä-poika-keskusteluksi", nuori Gisele kommentoi kuivasti. Puhuessaan hän varovasti avasi koripalloilijan sormet iPhonen ympäriltä, irrotti ne siitä yksi kerrallaan, ja otti kännykän sitten itselleen. Katse pysyi valkoisessa puhelimessa koko toimituksen ajan - tyttö kun kasaili siinä samalla itseään. Hänellä oli niin monta lisäkysymystä mielessä, mutta hän nyt visusti kielsi itseään päästämästä enää yhtäkään kysymyslausetta huuliltaan. Lisätietojen saaminen olisi niiiin mukavaa, mutta sitten olisi vaikeampaa olla välittämättä toisen tilanteesta. Se oli jo entuudestaan ihan tarpeeksi vaikeaa.
Sen Gisele kuitenkin tiesi, että ei aikoisi hiiskua Tylerin kotioloista kenellekään koulussa sanaakaan. Tyttö ei ollut sellainen - mutta ei hän tätä tietenkään aikonut pelkästä kiltteydestä itsellään pitää. Häntä ei tässä vaiheessa millään muotoa hyödyttäisi jutun jakaminen suurelle yleisölle, joten miksi vaivautua?

"Jos hakisit ne kamasi ylhäältä?" Gisele ehdotti tyynesti, nostaen silmänsä vihdoin urheilijaan ja hymyillen toiselle. "Voidaan leikkiä kymmentä kysymystä joskus myöhemmin."

//En tiiä =DDD Ja pahoittelen kestoa~

Oli niin lähellä, etteivät hermot pettäneet ja Tyler itse onneksi tiedosti sen enemmän kuin hyvin. Niinpä itseä alettiin välittömästi rauhoitella ja ennen kaikkea muistuttaa siitä, että kädessä oleva puhelin ei ollut hänen omaisuuttaan. Ei sillä, että urheilijan tapoihin kuuluisi käden ulottuvilla olevien tavaroiden heittely, mutta kaiken varalta kuitenkin. Koskaan ei voinut olla varma, mitä suutuspäissään tekisi, silloin kun ei yleensä tajuttu jäädä ajattelemaan teon seurauksia.
No niin, Tyler. Isä on vain isä, tämä oli odotettavissa, eikö totta? Älä turhaan enää hiilly asialle. Annoit kantasi hyvin selvästi asiaan ja jos ei herra diktaattori sitä ollut tajunnu, niin sitten olisi aika hakeutua hoitoon.
Pientä rauhoittelutuokiota pääsi kuitenkin häiritsemään viereen ilmestynyt neiti Kim, jonka ele oli saanut ajatuksiinsa uppotuneen bruneten palaamaan takaisin maan pinnalle. Ja tuo kyseinen ele oli jostain syystä tuntunut hyvin rauhoittavalta, miellytävältä. Ei sillä, etteikö hän laittanut itsekin merkille sitä, että personal spacea oltiin rikottu, mutta se oli tällä kertaa sivuseikka. Eikä se oikeastaan edes haitannut Tyleria.

Herra seurasi vaiti Giselen tekemisiä, antaen tämän irrottaa sormensa puhelimen ympäriltä. Tässä tilanteessa hänen pitäisi katsoa tuon kaunottaren kasvoja, mutta ei, sen sijaan hän katsoi puhelinta, jonka neito pian otti takaisin haltuunsa.
Se oli outoa.. Sillä hetkellä oli tuntunut, kuin ei oltaisi edes uskallettu hengittää. Kuin hän olisi pelännyt pilaavansa jotain. Mutta mitä? Mitä urheilija olisi voinut pilata? Gisele vain otti takaisin omaisuutensa häneltä, siinä kaikki. Mitä pilaamista siinä oli?
Silmät siristyivät hetkeksi, kunnes rykäistiin. Tällä kertaa Tyler halusi saada vedettyä itse itsensä takaisin tähän hetkeen, eikä uppoutua ajattelemaan hetki sitten tullutta tunnetta, joka oli jo tipotiessään.
"Me ei olla koskaan tultu toimeen", suositulle paljastettiin ja oma käsi vedettiin takaisin. Nyt naama kiinni Tyler. Ei enää yhtään paljastuksia.

Päätä nyökäytettiin neidon ehdotukselle ja hymyyn vastattiin hymyllä. "Menee hetki." Ja ovesta astuttiin sisään rakennukseen, suuntana pukuhuone. Sen pienen kävelymatkan ajan herra mietti, käydäkkö suihkussa vaiko ei, mutta totesi nopeasti, että voisi hoitaa sen kotona. Turhaan odotuttaa Giseleä, jolla oli selvästi kiire päästä kotiin. Niin ja tunnilla ei oltu edes päästy hikoilemaan niin paljoa, että se jotenkin haittaisi..
.. Mitä hän taas ajatteli?
Pukuhuoneessa pyörähdyksen jälkeen Tyler meni keskeyttämään vielä käynnissä olevan tunnin ilmoittamalla äidilleen lähtevänsä kotiin. Se samainen blondi oli siirtynyt eturiviin ja kun huomasi hänet, näytti tuon maailma kirkastuvan kummasti, mutta romahtavan yhtä nopeasti. Äiti yritti tapansa mukaisesti puhua häntä ympäri, muttei onnistunut siinä ja kun tämä oli myöntänyt tappionsa, sai urheilija luvan lähteä.
Treenikassista kaivettiin autonavaimia, jotka löydettyään miehenalku pujautti housujensa taskuun ja siirtyi metsäsämään puhelintaan käytävällä kävellessään. Sekin löytyi helposti ja näytöllä luki totta kai isän numero, joka poistettiin heti kun oltiin pari ensimmäistä numeroa nähty. Hänelle oli tullut toinenkin puhelu, tosin Amylta. Täytyisi varmaan soittaa tälle heti kun päästäisiin autoon. Ja silloin päästiinkin jälleen ulos rakennuksesta.
"Auto on täälläpäin" brunette huikkasi neidolle vilkaistessaan tätä nopeasti ja viittoi seuraamaan talon takana olevalle parkkipaikalle.

//joo mitä tommosesta parista päivästä kun mulla menee yli viikko... ja pahoittelen taas sitä kun niin surkeasti sain tyrkittyä juttua eteenpäin ._.

Tylerin häippäistessä sisälle Gisele itse jäi ulos, seisomaan siihen samaan spottiin. Hän pyöritteli hajamielisesti puhelinta käsissään autuaan tietämättömänä siitä Sandersille aiheutetusta ominaisuudesta. Miksipä likka semmoista olisi edes tajunnut? No, oli miten hyvänsä, Gisele aikaa polttaakseen otti ja deletoi Tylerin isän numeron kännykkänsä puhelutiedoista, säikähtäen heti perään yllättävää tekstariääntään. Kuinka ollakaan, saapunut viesti oli äidiltä. "En ehdi nyt. Jos et halua kävellä niin soita taksi tai serkullesi." Right. Kuinka yllättävää. Gisele pyöräytti silmiään tietäväisesti, sulloen puhelimen sitten laukkuunsa.
Kun ei ollut mitään millä pitää mieli kiireisenä, Gisele unohtui ajattelemaan. Hän ei ollut varma oliko enemmän omituista vai ymmärrettävää kun koululla ei jo pyörinyt huhuja Tyler Sandersin suhteesta isäänsä. Tiesiköhän koulussa kukaan? Oli hassua ajatella että juuri Gisele saattoi ehkä olla kaikista mahdollisista ihmisistä ensimmäinen - Astonilaiset kun tunnetusti olivat tavallisesti perillä tämänkaltaisista asioista. Tyttö joutui tietenkin myöntämään, että jokainen oli sullonut luurangon tai pari kaappinsa perälle, Giseleltäkin niitä löytyi, ehm, runsaanpuoleisesti ja oli vain ajan kysymys ennen kuin joku saisi niistä vielä paremmin selkoa. Tyttö pudisti kuitenkin pikaisesti päätään; oli täysin turhaa ajatella sellaista nyt. Oikeastaan olisi varmaan parempi olla ajattelematta yhtään mitään...

Tyleria piti venailla vielä hetki, onneksi ei kuitenkaan turhauttavan pitkään. Herra osoitti ulos saavuttuaan suunnan, ja neiti kipitti tuon vierelle. Tyttö arveli, että keskustelu olisi parasta pitää mahdollisimman pinnallisissa asioissa mikäli tässä nyt aikoi mitään edes jutustella. Gisele ei tosin ollut vaivaantuneiden hiljaisuuksien fani, joten jos hänen aivonsa vain saisivat kehitettyä jotakin keskustelukelpoista sanottavaa, avaisi hän varmaankin suunsa. Gisele haroi hiuksiaan sormillaan siinä askeltaessaan; ainoastaan yksi ei-liian-henkilökohtainen asia nousi mieleen - ja siihenkin liittyvä tiedonmurunen oli napattu äskeisestä puhelinkeskustelusta...
"Sanoitko sä äsken tekeväsi ruoat kotonasi?" tyttö tiedusteli aidon kiinnostuneena, punnittuaan ensin sanavalintaansa mielessään. Suklaasilmät katsahtivat siinä sivussa Tylerin suuntaan. Neiti oli aina ajatellut kokkaamisen olevan naisten harraste, vaikka hän nyt itse olikin tunnetusti armottoman surkea keittiön puolella. Ja joo, hänen oma osaamattomuutensa ei yhtään vähentänyt aiheen kiinnostusarvoa. "Mä en ole tainnut kuulla yhdenkään toisen urheilijan edes mainitsevan keittiövälineisiin koskemista", likka lisäsi huvittunutta sävyä tavoitellen, onnistuen siinä vähän heikommin. Sentään tytön onnistui taikoa hymy takaisin huulille.
Kaksikko saapui siinä sivussa parkkipaikalle. Autoja ei niin hirvittävästi ollut, mutta siitä huolimatta tämä kauniimpi osapuoli pysähtyi tutkimaan tarjontaa epäilevästi, ja heti nousi toinen kysymys hänen mieleensä.
"Minkälaista autoa ajat?" aasialaistyttö möläytti jokseenkin epäilevästi. Kysymyksen saattoi ehkäpä ymmärtää kahdella tapaa - joku olisi voinut ajatella Giselen haluavan tehdä selväksi ettei hän minkä tahansa rotiskon kyytiin noussut, mutta oikeastaan tyttö katsoi asiaa hiukan käytännöllisemmältä kannalta. Hän oli todennut olevansa useimmiten enemmänkin kauhuissaan kuin innoissaan joutuessaan jonkun Astonin oppilaskuntaa edustavan auton kyytiin. Useimpia nimittäin tuntui lähinnä kiinnostavan nopeusrajoitusten rikkominen perille turvallisesti pääsemisen sijaan... Tyler oli tietenkin jo yllättävästi osoittanut poikkeavansa muusta massasta monessakin suhteessa, joten tyttö uskalsi toivoa toisen olevan rauhallisempi kuski. Häntä ei nyt kiinnostanut pelätä henkensä edestä.

//Ja nyt oon ollut vain niin tajuttoman laiska ihminen :-PPP

Kun Gisele oli kipittänyt Tylerin vierelle, alkoi tämä taiteilla puhelimensa kanssa. Puhelimen, joka ei muiden rikkaiden tavoin ollut kosketusnäyttöinen. Olihan sitä joskus tullut ajateltua, ettei moderni puhelin olisi pahitteeksi. Ja se on sitä nuorten muotia, totta kai. Mutta ei, Tyler onnistuisi tuhoamaan sen alta aikayksikön ja pian oltaisiin taas ostamassa uutta, hän kun ei kauheasti katso, minne ne vähänkin arvokkaat tavaransa heittää kotiin päästyään, hänellä kun on hieman tärkeämpääkin ajateltavaa.
Tärkein syy on kuitenkin se, ettei Ty pidä rutiinien rikkomisesta, miksi näppäinpuhelimen vaihto kosketusnäyttöön lasketaan. Hänen logiikallaan.
Bruneten ilme muuttui sitten ehkä hivenen hämmentyneeksi, kun Gisele esitti kysymyksensä. Jälleen kerran pitäisi katsoa tarkemmin, mitä vastaisi. Jos totta puhuttiin, niin se alkoi häiritä jopa Tyleria itseään. Olisi ehkä vain ajankysymys, milloin hän menettäisi järkensä ja alkaisi heti ensikättelyssä selostaa kaikille, kuinka perseestä hänen perheensä tehtävänjako olikaan. Tai no, perseestä ja perseestä, ei perheessä ollut mitään muuta vikaa, kuin vain yksi nimeltä mainitsematon henkilö, jota hänen ei kuuluisi - eikä hän edes haluaisi, vihata. Mutta asiat nyt vain olivat näin, sillä siisti.
Aluksi suunniteltiin vain yksinkertaista joo –vastausta, mutta siitä huolimatta tyydyttiin vain nyökkäämään.
”Kukaan muu ei… oikein omista kokkaamisen taitoa. Hyvänä esimerkkinä äiti”, neidolle kerrottiin, jonka jälkeen havainnollistettiin väitettä näyttämällä käsivarteen tullutta palovammaa. ”Vedenkin keittäminen on jo vaarallista hommaa sille.” Ja pieni hymy suotiin onnettomuusmuistolle.

Totta, tuskin kukaan urheilija harrasti kokkaamista, saati sitten kokkausvälineisiin koskemista, aivan kuin neiti suosittu olikin ehtinyt valaisemaan asiaa. Hän taisi olla suuri poikkeus. Niin suuri, että hänet osattaisiin hyvin äkkiä erottaa massasta omaan ryhmäänsä, Tylerin ryhmään. Tällä kertaa Giselelle vain kallistettiin pienesti päätä katseen lukittautuessa tuttuun autoon, joka jo paistoi hänen silmissään muiden autojen keskeltä. Giselen kysymys kuulosti miehenalun korvissa siltä, että tämä tavallaan oletti – ja jollain tavalla myös vaati, hänen ajavan niillä hienoilla epäkäytännöllisillä luksusautoilla, joita jokainen koulun rikas esitteli ylpeänä koulunpihalle kurvatessaan. Ikävä kyllä Ty oli jälleen kerran poikkeus.
”Petytkö jos sanon, ettei se ole yhtä näyttävä kuin useimmilla kermalaisilla?” kysäisi herra. Sen jälkeen autonavaimet kaivettiin taskusta ja nappia painettiin, johon hopeinen Toyota vastasi valot vilkkuen. Aivan sama, mitä muut siitä ajattelivat, Tyler piti autostaan, oli se sitten miljoonien dollareiden arvoinen tai ei. Hänen perheessään oli aina ollut Toyota, minkä vuoksi jo pienenä hän oli päättänyt haluavansa isona sellaisen, joten ei ollut vaikea päättää, minkä merkkisen auton hän halusi, kun ostotilaisuus viimein tuli.
Urheilija laittoi treenikassinsa takakonttiin, jonka kiinni laitettuaan liukui avaamaan Giselelle pelkääjänpaikan oven. Tuli siinä samalla hymyiltyäkin. Tämä olisikin auton ensimmäinen ja ehkäpä myös viimeinen kerta, jolloin tämä pääsisi kyyditsemään yhtä koulun suosituinta henkilöä – ja vielä kauneinta sellaista.

//multa lähtee taas semiä hittiä, mutta sain vähän potkittua etiä päin (vaikka oonkin ihan jumalattoman huono pelien potkimisessa joten en mää taas paljoa edistänyt :T) anteeksi kesto. ja töksähtelevyys. mutta sainpa tänään postattua. (edit: kerpele, viis minsaa myöhässä T_T)

"Tuon takia mä pysyn kaukana keittiöstä", tyttö kommentoi toisen palovammaa. Hän olisi saattanut pitää pidemmänkin päivittelypuheen mikäli oltaisi oltu koulussa ja joku ylimääräinen olisi keskustelua ollut seuraamassa, mutta nyt ei onneksi tarvinnut tehdä isompaa numeroa. Juttu tuli kuitattua tuolla yksinkertaisella lauseella ja myötätuntoisella hymyllä.

Luonnollisestihan Gisele odotti Tylerin heittävän jonkun hienomman merkin nimeä, joten ymmärrettävästi tyttö vähän hämmentyi toisen sanat kuullessaan.
"Mitä?" naisenalku kysyikin tyhmästi, katsoen Tyleria. Tyttö ehti millisekunnin mittaisen ajan pohtimaan, jahka poika vain vitsaili (herran pieksut, näyttävät autothan olivat kermalaisten tunnusmerkki!). Ennen kuin neiti sai järkytystään ilmaistua sen erityisemmin, parkkipaikalla nököttävä Toyota ehti vastaamaan Sandersin avaimiin iloisesti valojaan väläyttäen. Gisele jämähti hetkeksi tuijottamaan autoa alta kulmiensa. Hän yritti keksiä jotain syytä sille, miksi joku urheilija haluaisi itselleen noinkin käytännöllisen ajokin. Tyttö pudisti sitten hitaasti ja erittäin epäuskoisesti päätään, astellessaan auton luo olemus epäileväisenä kuin mikä, katseen seuratessa Tyleria kun tuo niin luontevasti vippasi kantamuksensa takakonttiin. Jätkä tuli sitten avaamaan ovea Giselelle, ja tyttö ei voinut kuin tuijottaa toista varmaan ainakin kymmenen sekuntia ihan äimän käkenä. Tyttöä vähän hävetti olla näin yllättynyt - tosin sanottakoon hänen puolustuksekseen, että siitä hetkestä lähtien kun hän oli tanssisalin ovista sisään astunut, mikään seuranneista tapahtumista ei varsinaisesti edesauttanut mielenrauhan saavuttamista.
"Sä olet aivan omituinen", Gisele mutisi Tylerille puoliääneen epäusko kuultaen sanoista läpi. Olisi ollut epäkohteliasta - ja täysin typerää - kieltäytyä kyydistä tässä vaiheessa, mutta silti se käväisi hänen mielessään. Ylpeys (ja ennen kaikkea epäilys) tuli kuitenkin loppujen lopuksi nieltyä, ja tyttö astahti avoimen oven ja Tylerin luo. Ajokkiin kurkistettiin varovaisesti sisään - melkein kuin hän olisi odottanut jonkun hirviön hyökkäävän kimppuun - ja Sandersin puoleen käännyttiin.
"Osaan sulkea sen itse", tyttö kuittasi, viitaten sanoillaan auton oveen. Hän yritti kuulostaa huvittuneelta, vaikkei onnistunut vieläkään peittämään epäuskoisuuttaan. Herralle suotiin hymy tytön pyyhkäistessä tuon näpit ovesta irti, ja koska Gisele ei halunnut toista samaisella ovella läimäyttää, tönäisi tyttö Tyleria hellävaraisesti hieman pois päin, istuen sitten mahdollisimman varmalta näyttäen pelkääjänpaikalle. Oven tyttö sulki perässään (aivan kuten oli sanonutkin tekevänsä) ja tottumuksesta ensimmäisenä tuli vedettyä turvavyö kiinni. Hän ei halunnut lentää tuulilasista läpi kun Sanders töräyttäisi jonkun takapuskuriin täydessä vauhdissa - tosin kaikki kyllä viittasi siihen, että koripalloilija ei paljoa kaahaillut. Jotenkin tytöllä oli tässä istuessa paljon turvallisempi olo, kuin yhdessäkään niistä urheiluautoista, joissa oli tullut vierailtua.

Gisele kurkisti pikaisesti jokaiseen sormien ulottuvilla olevaan säilytyslokeroon (ihan vain puhdasta uteliaisuuttaan) ennen kuin Tyler ilmaantui kuskin paikalle. Tyttö liimasi kasvoilleen pikkuriikkisen hymyn, vilkaisten toista sivusilmällä. Otsista pyyhittiin hieman hermostuneen oloisena silmiltä.
"Tiedätkö sä missä mä asun?" neiti tiedusteli suoraan. Suurin osa Astonilaisista oli omituisen tietoinen Giselen asuintalon sijainnista - mutta se saattoi selittyä sillä, että Flemingien merenrantatalossa oli parit bileet tullut pidettyä (joskaan tuo fakta ei tehnyt asiasta yhtään vähemmän epämiellyttävää).

//Ei se mitään, itsekin lagailen näiden pelien kanssa. Onneksi nyt kuitenkin sormet luistaa näppiksellä siihen malliin, että vastaukset pystyy loihtimaan vaivattomasti. Ja en voinu muuta kuin revetä tolle viiden minan 'myöhästymiselle' :''DDDD

Giselen ilme oli huvittava ja Tylerin olisi hetken aikaa tehnyt mieli alkaa hekotella itsekseen tälle, mutta puristi vain huulia yhteen ja odotti maltillisesti, josko toinen pääsisi yli järkytyksestään. Kyllä, ei ollut ensimmäinen kerta, kun kermalainen tyttö järkyttyi hänen ajoneuvonsa yksinkertaisuudesta. Kaikki nimittäin aina osasivat odottaa Ferraria ja muita yhtä turhia automerkkejä, ja tämän vuoksi järkytyksen näkeminen näiden kasvoilla oli hyvin yleistä. Mutta eihän neitoja siitä voinut syyttää, ehei, totta kai kermalaisilla täytyi olla näyttävät ja kalliit autot. Eihän kermalaisia muuten voitaisi kutsua kermalaisiksi. Hänkin oli päässyt vanhempiensa rahoilla sisään kouluun. Ainakin näin hän uskoi.
Niin ja jo autosta pystyi päättelemään, ettei heidän talonsa myöskään ollut mikään ökyrikkaiden lukaali vaan tavallisen perheen koti, jossa oli juuri sopivasti tilaa jokaiselle perheeseen kuuluvalle. Äiti ei välittänyt luksuslukaaleista, ne olivat tämän mukaan turhia ja epäkäytännöllisiä. Ja lisäksi siivoamiseen menisi tuhottomasti aikaa. Ja kyllä, äiti ei halunnut palkata ketään siivoamaa kotiaan. Liekö nainen sitten pihi, vai kenties jotain aivan muuta. Tiedä siitä sitten.
Okei, hänen perheensä ei rahasta huolimatta halunnut näyttää omistavansa sitä sen enempää, kuin 'normaalitkaan' ihmiset.

Suositun toteamukselle naurahdettiin hyväntahtoisesti. "Sovitaan sitten niin." Omituinen-nimitys ei myöskään ollut vieras, vaikka sitä kuulikin lähinnä aivan toisenlaiselta taholta. Taholta, jota ei haluttu edes ajatella tällä hetkellä.
Brunette antoi neidon omakätisesti sulkea oven ja kun tämä oli sen viimein itse läimäyttänyt kiinni, asteli herra toiselle puolelle autoa. Ajajan ovi aukaistiin ja paikalle istahdettiin, perässä suljettiin ovi. Ensimmäiseksi hapuiltiin handsfree-laitetta vaihdekepin tienoilta ja sen lähellä sijaitsevasta lokerosta, mutta sitäpä ei löytynytkään sieltä.
Ai niin, hän oli laittanut sen hansikaslokeroon. Niinpä kumarruttiin pelkääjänpaikkaa kohden ja avattiin lokero, josta etsitty laite löytyikin. Se käynnistettiin, jonka jälkeen tarkistettiin puhelimen havainneen sen ja laite laitettiin korvaan samalla, kun puhelin asetettiin omalle paikalleen.
"Totta kai", vastasi urheilija lyhyesti toiselle ja laittoi turvavyön kiinni. Sitten häiriköitiin puhelinta valitsemalla pikkusiskon puhelinnumero ja käynnistettiin auto. Automaattisesti siinä samalla radiokin aukesi, tosin hiljaisella volyymilla. Ja peruutus pois parkkipaikalta ja matka kohti Giselen kotia alkoi.
"Mitäs sinulla on sydämellä?" Tyler kysäisi koreaksi pikkusiskoltaan, joka oli vastannut puhelimen toisessa päässä. "Jaahas, isä lupasi taas, muttei osannut pitää sitä? Selvä. Olen muutenkin ajamassa siitä ohi, niin nappaan sut siinä samalla. Laitan viestiä kun olen lähempänä." ja puhelu lopetettiin siihen.
Pieni tuhahdus pääsi suusta ja päätä pudisteltiin minimaalisesti. Isä taas osasi asiansa. Kohta kaksi muutakin soittaisivat ja pyytäisivät kyytiä, kun isä oli taas mennyt unohtamaan lupauksensa.
"Noukin pikkusiskon tosta matkan varrelta. Ei kai haittaa?" pitihän sitä nyt varmistaa, että asia varmasti kävisi Giselelle. Tyttöhän oli ollut ennen Amya kyydissä ja hän oli luvannut ensin hoitaa toisen kotiin.

//ääk töks töks ja silleen mutta hei kato mää vastasin! oon sankari!

Tylerin autonkäynnistystoimet menivät Giseleltä jokseenkin ohi - hän oli liian kiireinen tuijottaessaan ikkunasta ulos tylsää parkkipaikkamaisemaa. Ainoastaan sen verran tyttö elon merkkejä osoitti, että nyökkäsi herralle tuon tunnustaessa (ok, myöntäessä) tietävänsä tytön asuinpaikan. Ei se yllättänyt, mutta kuten todettu, ei se ollut niin kivaakaan...
Tylerin käydessä hölisemään puhelimeensa, jätti Gisele vihdoin ja viimein ikkunasta näkyvät maisemat ja kääntyi tuijottamaan toista silmät ymmyrkäisinä - ei, hän ei ollut herran sanojen sisällöstä ihmeissään, vaan siitä kielestä mitä toinen käytti. Jätkä puhua pulputti koreaa ja vieläpä ilmeisen vaivattomasti. Se oli outoa. Gisele ei aiemmin edes ollut miettinyt mihin maailmankolkkaan toisen sukujuuret ylettivät, sillä neidillä ei ollut tapana ajatella ihmisiä sillä tavoin. Giseleltä oli joskus jopa kysytty tunsiko hän yhteenkuuluvuutta muiden Astonin aasialaisten kanssa, sillä jotkut koulusta tuntuivat ajattelevan kaikkien "vinosilmien" olevan suunnilleen sukua, mutta ei hän hitto soikoon mitään yhteenkuuluvuuden sensaatioita tuikituntemattomien kanssa kokenut. Tästä huolimatta on kuitenkin myönnettävä tytön vähän innostuvan aina kun törmäsi henkilöön jonka kanssa kykeni kommunikoimaan muutenkin kuin englanniksi. Nytkin alkujärkytystä seurasi kiinnostunut kutina, vaikka tyttö hillitsikin itsensä onniteltavan hyvin; hän veti kasvonsa pokerille, käänti rintamasuuntansa ja samaten silmänsä auton nokkaa kohden, liimaten katseensa tiehen.

Kielen taitajana Gisele osasi suunnilleen kuulemansa perusteella arvata Tylerin kysymyksen olevan tulossa. Tytön kanta oli tässä asiassa harvinaisen selvä ja vastauksen sisällön sijaan häntä mietitytti enemmän se kieli, jota käyttäisi.
"Ei se tietenkään haittaa", tyttö sitten ilmoitti kun oli mielestään venyttänyt vastaamista tarpeeksi pitkään. Hän päätyi pitäytymään tiukasti englannissa, sillä ei katsonut erityisen tarpeelliseksi osoittaa ymmärtävänsä ja puhuvansa koreaa. Ei ainakaan vielä. Tosin eihän sitä tiennyt, josko Tyler tiesi Giselen osaamisesta. Koululla ihmiset tiesivät hänestä mitä omituisimpia juttuja. Silti, osaksi hän ei edes halunnut ilmaista ymmärtävänsä, sillä vaikka miten joku jotain muuta mieltä olisikin, tälläinen yhteisen kielen jakaminen saattoi olla harmillisen lähentävä tekijä... se vielä puuttuisi jos koulun porukat rupeaisivat laskeskelemaan yksi plus yksi ja kävisivät yhdistämään häntä Tyler Sandersiin. Kerrassaan pelottava ajatus.
"Ja vaikka haittaisikin, niin en mä usko että tässä on oikeestaan vaihtoehtoja", tyttö päätyi vielä toteamaan. Hän hymähti perään. Vaihtoehtoja hänellä ei totta totisesti ollut pahemmin, vaikka kieltämättä olisi ollut kiinnostavaa nähdä, mitä Tyler olisi tehnyt jos Gisele olisi väittänyt siskon hakemisen olevan ehdottomasti ennenkuulumatonta ja täten myös täysin mahdotonta sekä erittäin loukkaavaa. Toinen olisi joutunut valitsemaan itsensä prinsessa Kimin ja oman sisarensa väliltä. Tytöstä oli omituisen mukava ajatella, että Tyler oli varmaan urheilijoista ainut joka olisi siinä tapauksessa Giselen pois kyydistä nakannut.

Gisele ei kuitenkaan vain kyennyt sivuuttamaan tätä yhtä uutta tietoa urheilijasta ihan noin vain, ja rehellisesti puhuen ei sitäkään, että ilmeisesti tuon perheessä koreaa käytettiin vähän laajemminkin.
"Minkä ikäinen sun siskosi on?" neiti totesikin mahdollisimman ilmeettömään sävyyn, vilkaisten "kuskiaan" nopeasti. Katse liimattiin kuitenkin melkein heti takaisin tien pintaan. "Siis puhuuko pikkusiskosi sujuvasti koreaa?" Ja joo, tietenkin Giseleä mietitytti ihan senkin kannalta, miten voisi odottaa tulevansa toimeen sisaren kanssa, vaikka tämä nyt olikin aika lyhyt ajomatka. Hän ei muistellut olevansa mainittavan hyvä ihan pienten, ala-asteikäisten kanssa (onneksi sitä nuorempi tuskin osasi puhelimella soittaa), yläasteikäisistä puhumattakaan. Osinhan tuo saattoi johtua tietysti siitäkin, että hänellä ei lapsiin pahemmin kontaktia koskaan ollut - useimpien kavereiden ja tuttavien lapset olivat hänen ikäisiään. Ajatus ala-asteelaisesta oli tytölle kuitenkin se kuumottavin. Hitto, se hermostutti triplasti enemmän kuin tässä autossa istuminen...

//Olet! Ja aivot kuoli monta kertaa tätä vuoroa kirjottaessa ja se vähän venähti :''DDD

Tyler olikin osannut jo olettaa Giseleltä myöntävää vastausta. Ainakin hänen mittakaavallaan asian lyttääminen olisi kuulunut niille ihmisille, joille ei ollut opetettu käytöstapoja, ja Gisele ei selvästikään kuulunut tähän kastiin. Ei Tylerilla itselläänkään tulisi mieleen kieltää jotakuta noutamasta nuorempaa sisarustaan matkan varrelta. Ja hän jos kuka tiesi sen, että nuorimmaiset kovin mielellään käyttivät vanhempia, ajokortin omistavia sisaruksia kuskeinaan. Olihan se tietysti myös miellyttävämpää ja turvallisempaa mennä tutun kyydissä, kuin että liikkua vähänkään myöhemmällä ajankohdalla yksin julkisilla tai sitten kävellä. Ties millaisiin mörköihin siinä törmäisi.
Tosin tällä hetkellä oli vielä sen verran valoisaa, että Amy olisi aivan hyvin voinut köpötellä bussilla kotiin. Mutta hän nyt sattui olemaan liikkeellä autolla ja ajamassa tämän ystävän kodin ohi, joten toisen noukkimisesta ei ollut mitään vaivaa. TOSIN olisi hän silloinkin lähtenyt noutamaan pikkusiskoaan, jos olisi ollut kotona. Kyllä, hän oli ehkä turhankin lepsu joidenkin asioiden suhteen, mutta minkäs sille mahtoi, kun toinen niin kauniisti pyysi? Lisäksi Tyler halusi olla se, jonka puoleen käännyttiin kaikenlaisissa ongelmissa. Se, millaiseksi isä ei pystynyt muuttumaan.
Eli palvelu pelaa heidän perheessään, sitä ei voi kukaan kieltää.

Tytön toteamus sai miehenalun nostamaan minimaalisesti kulmiaan, mutta katse pysytteli koko ajan edessäpäin – tosin tällä kertaa punaista valoa näyttävissä liikennevaloissa, joihin oltiin jääty jumiin hidastelevien kuskien takia. Ja vihreät valot olivat niin helkkarin lyhyet, että vain pari autoa pääsi jatkamaan matkaansa, ennen kuin punainen tuli taas kummittelemaan. Tyler tyytyi kuitenkin pysyttelemään hiljaa ja lopulta hymähti pienesti, ehkä pienellä viiveellä. Jos Gisele olisi kampoihin pistänyt, olisi hän jättänyt toisen pois kyydistä Amyn ystävättären talon luona. Ei siitä olisi ollut edes pitkää kävelymatkaa, saati sitten vaivalloista, sillä neiti Kimin kävelykengiksi olivat päässeet lenkkarit, eivätkä korkokengät.

Vihdoinkin valot näyttivät jälleen vihreää ja oli heidän vuoronsa päästä jatkamaan matkaa. Vasen käsikin pääsi nojailemaan ovea vasten, jonka kämmenselkä asetettiin poskea vasten.
”Amy?” ja katseen annettiin vuorotella oikean ja vasemman välillä, jonka jälkeen ylitettiin risteysalue, johon ei ollut vaivauduttu laittamaan liikennevaloja, joka olisi ollut hyvä juttu. ”Se on viiden vanha. Aloittaa ensivuonna esikoulun.” Giselen uteleminen Amysta sai Tylerin hymyilemään itsekseen, varsinkin korean kieleen liittyvä kysymys. Ilmeisesti kaunotar oli ymmärtänyt heidän lyhyen keskustelunsa, sillä harvat nyt osasivat erottaa japania, thaita, kiinaa ja koreaa toisistaan. Monen mielestä ne nimittäin kuulostivat samalta.
”Kyllä se osaa sitä puhua, mutta joidenkin sanojen kohdalla saattaa olla vielä pientä haparointia. Englanti siltä nyt sujuu niin hyvin kuin sen ikäseltä se voikaan sujua. Japani sen sijaan on vähän hakusessa”, Tyler vastasi mutkattomasti ja vilkaisi sitten Giseleä, ”Mutta Amy innostuu aina, jos joku muukin kuin perheenjäsen osaa puhua koreaa.” Pieni vihje oli paikallaan. Gisele taisi hieman hermoilla Amyn tapaamista, mutta se oli aivan turhaa. Amy ei ketään purrut, mutta Ethan sen sijaan harrasti sitä tämänkin edestä. Eli Giselen onni, ettei Ethan sattunut tulemaan kyytiin. Herra nimittäin oli niin kirjaviisas ja muodosti käsitykset ihmisistä pelkän ulkonäön perusteella, eikä sitten oikein halunnut luopua luomistaan käsityksistään.

Sitten puhelin otettiin käteen ja siihen alettiin näppäillä viestiä pikkusiskolle samalla, kun vilkuiltiin edessä olevaa tietä. Nykyajan nuoriso on kuitenkin niin riippuvainen puhelimista, että Tyleriltakin onnistui viestin kirjoittaminen kädenkäänteessä ja ennen kaikkea sen näppäimiä ei tarvinnut kertaakaan vilkuilla. Mitä nyt näytöltä tarkistettiin, että siihen oli kirjoitettu selvää koreaa. Sen jälkeen viesti lähetettiin ja puhelin laskettiin takaisin omalle paikalleen.
Eikä aikaakaan, kun miehenalku pysäytti auton tien sivuun ja siirsi katseensa sivulle, josta kipittikin lyhyt, mustat poninhännille nostetut hiukset omaava tyttö ja avasi takaoven iloisesti kailottaen: ”Tyleeeeeeeeeer”
”Amyyyyyy” vastasi miehenalku pikkusiskolleen yhtä innokkaasti, joka kapusi autoon pelkääjän paikan takaa, majoittautuen sitten istumaan veljensä taa. Kun Tyler oli muistuttanut siskoaan turvavyön olemassa olosta, köytti Amy kiltisti itsensä siihen, nojasi ajajan tuoliin ja napitti suurilla silmillään tyttöä, jota ei ollut vielä koskaan nähnyt.
”Amy Gisele, Gisele Amy”, brunette esitteli tytöt toisilleen ja matka jatkui. Amy pysytteli hetken hiljaa, katsellen Gisele- nimistä tyttöä, jonka jälkeen avasi epävarman näköisesti suunsa, ”Asuuko Gisele palatsissa?”

Giselestä oli jokseenkin häiritsevää kun Tylerista piti melkein pakottaa jonkinlaisia reaktioita ulos. Tai ehkä hän vain kuvitteli. Toinen oli varmaan vain vähän ujo. Joo, ihan varmasti... no, oli miten oli, tytöstä oli jokseenkin hermostuttavaa odottaa, josko herralta tulisi jotain kommenttia siihen heittoon tilanteen vähäisistä vaihtoehdoista. Toinen päästi hymähdyksellään likan pälkähästä, joka päätti siinä sivussa pitää kommenttinsa omana tietonaan, häiritsi vaivaantunut hiljaisuus sitten miten pahasti tahansa. Vielä häiritsevämpää oli odottaa toiselta jotain kunnon vastausta, josta voisi yrittää päätellä josko tuo piti häntä totaalisena ääliönä vaiko ei. (Vaikka tässä Gisele yrittikin vakuutella itselleen, että kukaan Astonin urheilija ei voisi häntä pitää täytenä tolvanana.)
Pikkusiskostaan Tyler sentään puhui vähän laveasanaisemmin, mikä oli... kai ihan hyvä juttu. Kuten todettu, Gisele ei tiennyt miten suhtautua lapsiin, etenkään tuollaisiin viiden ikäisiin pallukoihin. Ja sen sisaren nimi taisi olla Amy, tai niin Elly ymmärsi toisen puheesta. Hän oli tosiaankin jokseenkin hermostunut, jopa niinkin pahasti, että huomasi pureksivansa peukalon kynttään siinä tuulilasista ulos tuijottaessaan. Siinä sivussa tuli pilattua manikyyri. Pentele...
Gisele sai pientä aihetta hymyilyyn ja rentoutumiseen Tylerin kertoessa pikkusisarensa kielitaidoista, vihjaisten tuon innostuksesta koreaan ihailtavan hienovaraisesti.
"Pidetään mielessä", brunette tyttö nyökkäsi. Sanders oli näköjään sitten osannut päätellä tytön ymmärtäneen äskeisen puhelinkeskustelun. Bummer. No, eipä se salaisuus ollut.

Auto tuntui pysähtyvän aivan turhan äkkiä tien reunaan. Uteliaana Gisele tietenkin kuikuili ikkunasta nähdäkseen minkä näköistä tyttöä seuraan oli odotettavissa, vaikka tietenkin tajusi aivan mainiosti että ei se ollut tarpeellista. Ensinnäkin, hän tulisi istumaan tytön kanssa samassa autossa aivan hetken kuluttua, ja toiseksikin, kyseessä oli vain viisivuotias eikä mikään neljätoistakesäinen teinihirviö jota olisi oikeasti sietänyt jo vähän pelätäkin.
Sisarusten - Tylerin ja Amyn - pirteä tervehdyksentapainen pisti Giselen kuitenkin hymyilemään ja toteamaan että ehkä pienet lapset eivät niin hirveitä olekaan. Tosin hän totesi sen itselleen, päänsä sisällä, ajatuksissaan. Ei hänkään voinut sellaista ääneen töksäyttää. Sandersin esitellessä Giseleä ponnaripäiselle tytölle, heilautti tämä vanhempi auton naisväestä nuoremmalle sormiaan pienesti. Hymy oli palannut sellaiseksi hiukan epävarmaksi, ja Gisele olisi varmaan kääntynyt takaisin eteenpäin, ellei tummakutrinen pikkutyttö olisi avannut suutaan. Tuon lausumat sanat saivat Giselen häkeltymään hetkeksi, mutta sitten hän naurahti, vaikka vilkaisikin Tyleria nopeasti kuin apua hakeakseen.
"En mä ihan palatsissa asu, ihan yksinkertaisessa linnassa vain", tyttö heitti kepeästi, eikä edes semmoiseen tylyyn sävyyn, vaan sellaiseen aika normaaliin ja hyväntuuliseen - yllättäen täten itsensäkin. Hänhän osasi puhua jokseenkin normaalisti, vaikka tässä nyt asioitiinkin aika pienen ihmisen kanssa! Hiukan vaivaantunut olo oli silti, ja Gisele vähän pöyhikin hiuksiaan epävarmasti. Se oli sellainen puolustusreflexi. Tylerin suuntaan suotiin siinä ohessa taas uusi vilkaisu, ennen kuin neiti Kim käänsi tummat silmänsä takaisin Amyyn.

"Pikkulintu kertoi, että osaat koreaa", Gisele sanoi takapenkillä nököttävälle pienelle tytölle. Nyt hän uskaltautui puhumaan kielellä, jota olisi voinut hyvinkin kutsua toiseksi äidinkielekseen - koreaksi. Hiukan hän joutui miettimään sanojaan, ilmaisuaan, ettei sentään kävisi kaikista kunnioittavampaan sävyyn toiselle puhumaan; sitä kun oli totuttu sukulaisten kanssa asioidessa käyttämään, vaikka äidille ja serkkutytölle huudeltiinkin aina välistä ties mitä. Tyttöä pelotti myös se, että hän sanoisi jotain, mitä nuorempi ei ihan ymmärtäisi, ja sittenhän tässä vasta hävettäisikin. "Puhuivatko pikkulinnut totta?"

//Tökkivää tekstiä, muttaaaaaa ei voi mitään. Parempaan en nyt tällä hetkellä pysty :-PP

Siinä vaiheessa kun Amy päästi suustaan jotain kateellisen huokauksen tapaista ja katsoi Giseleä suu auki, ei voinut Tyler muuta kuin puristaa huulensa yhteen ollakseen naurahtamatta toisen ilmeelle, joka nähtiin pienellä vilkaisulla taustapeilistä.
”Taasko te luitte niitä prinsessakirjoja?” oli herran aivan pakko kysyä pikkusiskoltaan, joka nosti kätensä ja tökkäisi vastaukseksi häntä poskeen. ”Totta kai. Musta tulee isona prinsessa.”
Tietenkään Amy ei vielä tiennyt, ettei prinsessa ollut mikään ammatti, eikä siksi tulla ennen kuin naidaan ihan oikea prinssi. Joita ei täällä Amerikassa sattunut olemaan. Eikä kuninkaalliseen perheeseen kuuluminen ollut yhtä ruusuilla tanssimista, mitä Disneyn animaatioelokuvissa annettiin ymmärtää. Mutta mikä hän oli toisen haaveita lyttäämään? Pääasia, että tytöllä nyt edes oli haaveita tulevaisuuden varalle.
”Se on hienoa se. Muistat sitten kutsua mut tanssiaisiin”, Tyler sanoi katsoen eteensä. Tällä hetkellä hän olisi mielummin antanut katseensa vaeltaa kahdessa neitokaisessa, jotka ainakin jollain tasolla tulivat juttuun, mutta kaikkien turvallisuuden vuoksi katseen oli pakko pysyä tiessä.
Giselen vilkaisut tuli kuitenkin huomattua ja niihin vastattiin omalla katseella sekä pienoisella hymyllä, jonka jälkeen katse siirrettiinkin aina takaisin tiehen.

Sekä Tylerin, että Amyn ilmeet muuttuivat hämmästyneiksi Giselen käyttäessä heille tuttua kieltä. Molemmat nimittäin olivat ehtineet jo luulla, ettei kukaan muu sitä osaisi, sillä monet aasialaisia sukujuuria omaavat osasivat vain puhua englantia. Tämän Tyler ilmaisi kulmien kohottamisella ja vilkaisulla vierelleen, kun taas Amy katsoi aivan häpeilemättä nappisilmät pyöreinä Giseleä ja suu puristettuna kiinni. Jonka jälkeen tytön kasvoille kohosi innostunut hymy.
”Osaan, osaan!” Amy hihkaisi innokkaasti koreaksi ja ellei tätä olisi köytetty turvavyöhön, hyppisi tämä tällä hetkellä innoissaan. Niin ei kuitenkaan voitu tehdä, joten mustatukka taputti innokkaasti veljensä oikeaa kättä. ”Teidän täytyy mennä naimisiin. Sitten voimme pitää tanssiaiset Giselen linnassa ja puhua koreaa!”
”Hei neiti parittaja”, Tyler aloitti huvittuneesti hymyillen, liittyen naisten keskusteluun käyttäen kyseistä kieltä, ”älä päästä suustasi noin pelottavia asioita.”
Amy vastasi ilonsa lyttääjälle näyttämällä kieltään, minkä päälle hymyili kuitenkin enkelimäisesti siirtäessään katseensa Giseleen.
”Oletko sinä Lumikki? Kun kerta kuulit asiasta pikkulinnuilta? Lumikkihan osaa puhua eläimille.” hämmästeli Amy katsellen itseään vanhempaa naishenkilöä. Hänen mielestään Gisele jopa näytti Lumikilta. Tummat hiukset – tosin eivät mustat, ja kermanvaalea iho – Lumikin iho oli lumivalkea, mutta melkein sama asia, ainakin Amyn mielestä. Tyler puolestaan ei näyttänyt sopivan prinssin rooliin ollenkaan. Ainakaan sen Lumikin prinssin. Tyler ei ratsastanut valkoisella hevosella. Tyler ei pukeutunut niin kuin prinssien pitäisi. Tyler ei asunut linnassa. Eikä Tyler käyttänyt huulipunaa.

”Oppa, tuleeko Gisele meille?” nappisilmäinen tyttö kysyi vaihdettuaan puhekieleksi englannin, johon herra vastasi kielteisesti ja sanoi, että Gisele on sen vuoksi kyydissä, koska tämä viedään kotiin. Amy näytti hivenen harmistuneelta, mutta toipui asiasta nopeasti.
”Mitä syömme tänään?”
”Ei ainakaan pizzaa”, Tyler naurahti ja vilkaisi pikkusiskoaan taustapeilistä.
”Gisele, sano Tylerille, että tänään me syömme pizzaa.” vaativa katse napitti pelkääjän paikalla istuvaa Lumikkia ja painoa pienelle pyynnölle toi korean kielen käyttäminen. Giselellä oli aivan varmasti enemmän valtaa Tyleriin, kuin Amylla. Tai ainakin niin Amy ajatteli. Mutta kun kerta äidillä oli valtaa veljeen, niin eikös silloin Giselelläkin voisi olla? Äiti oli vanhempi kuin hän, samoin Gisele.

//joo mie tosiaan nyt tällästä oudompaa vuoroa tyrkytän koska jumitus kestäny jo liian pitkään... ehkä mie saan joskus vielä asiatekstiä aikaan 8D

Gisele ei ihan osannut päättää, oliko se huono vai hyvä kun Amy uskoi hänen asuvan linnassa. Saiko lapsia johtaa harhaan? Pitäisi ehkä tiedustella Tylerilta jossain vaiheessa... tosin, jätkä ei ensimmäisenä kiirehtinyt oikaisemaan ponnaripään tulevaisuudenhaaveita. Sen sijaan herra antoi liekeille vain lisäpuhtia puheillaan tanssiaisista ja kaikesta - ilmeisesti prinsessajutut olivat näillä tapetilla usein! Ja kun sanailun tuo osio jo oli melkein saanut Giselen virnistelemään omituisesti, oli hänellä naurussa pidettelemistä kun pikkutytön oudoksuva ilme tuli rekisteröityä koreaksi lausuttujen lauseiden jälkeen... huulta piti purra aika hiton kovaa ettei naurunpyrskähdys vain eksyisi suusta pääsemään. Nuo ponnistelut menivät kuitenkin viemäristä alas Amyn innostuessa oikein kovin, eikä Gisele muuta voinut kuin naurahtaa - vaikka hänen kämmenselkänsä löysikin tiensä aika nopsaan huulille naurua tukahduttamaan. Gisele ei voinut kuin pudistella epäuskoisena päätään; olivatko kaikki lapset näin hersyviä?
Hän sivuutti naimisiinmenokeskustelun täysin - epämukava aihe, mutta eihän Amyn ikäinen sitä tajunnut - palaten sananvaihtoon ponnaripään Lumikki-kyselyn kohdalla.
"No joo, jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin sen mainitsemani pikkulinnun nimi oli Tyler Sanders", Gisele totesi, nyökäten mainitun herran suuntaan. Tytön puhekieli pysyi samana kuin aiemminkin; oli jokseenkin vapauttavaa päästä puhumaan koreaa taas pitkästä aikaa. Pitäisi harjoittaa sitä useammin, tai taidot alkaisivat ruostumaan... "Yhtäläisyyteni prinsessojen kanssa loppuu aika lyhyeen." Sanojen päätteeksi tuli suotua Amylle varovainen hymy, Giselen sitten suoristuessa penkillä. Hän oli koko ajan istunut oudosti sivuttain nähdäkseen keskustelukumppaninsa. Sellainen asento kävi harmillisen pahasti hartiaan ja selkään.

Giselen huomio kiinnittyi takaisin tiehen hetkeksi, korvan kuunnellessa pian jatkuvaa keskustelua. Sana - "oppa" - jolla Amy Tyleriin viittasi, sai huvittuneen hymyn leviämään tytön huulille. Joo, ehkä hän ei kuitenkaan samaa nimitystä rupeaisi ihan heti Tylerista käyttämään. Hah.
Gisele olisi mielellään pysynyt hiljaa sivussa - tilanteen omituisuus häiritsi häntä edelleen eikä hän välttämättä halunnut ottaa kantaa noiden kahden ruokajärjestelyihin - mutta Amy veti hänet takaisin keskusteluun.
"Hei, en varmaan pysty käskyttämään veljeäsi", nuori naisenalku vastasi pahoittelevasti pikkutytölle, tajuten kuitenkin heti ettei voinut olla ottamatta tuon puolta asiassa. "Tosin, oon aina ollut sitä mieltä ettei pizzassa mitään vikaa ole..."
Lisäys lausuttiin kevyempään äänensävyyn, nopean virneen käväistessä huulilla. Joo, pizza miellettiin epäterveelliseksi ja rasvaiseksi ja lihottavaksi, mutta eihän Gisele yksinkertaisesti vain kyennyt torjumaan Amya.

//Joo kirjotin vuoron puhelimella, että virheitä saattaa löytyä :-))

Kun Gisele paljasti suloisen pikkulinnun - jonka Amy oli juuri saanut kuviteltua lintuvauvaksi, paljastikin tämä kyseisen linnun olevankin hänen isoveljensä. Amy mutristi paheksuvasti suutaan ja tuijotti veljeään taustapeilistä pistävillä silmillään niin kauan, kunnes Tyler sitten sattui vilkaisemaan siitä taakseen. Toivottavasti viesti meni perille. Ei ole kivaa, että Tyler änkeää nenänsä joka paikkaan. Vaikka toisaalta Amy oli myös asiasta kiitollinen; veli oli pitänyt huolen jälleen kerran siitä, että hän saisi uuden tuttavuuden.
"Ei. Kyllä sinä olet prinsessa kun minä sanon niin", nappisilmä totesi itsevarmasti pudistellen päätään vastaväitteeksi neiti Lumikin sanoille. Kaikki voivat olla prinsessoja, jos vain itse halusivat niin. Jos kerta hän ja kaverit voivat olla sellaisia niin totta kai myös Giselekin voi olla.
Josta tulikin mieleen... Pitäisi kysyä lupa Tylerilta prinsessakutsuihin. Amylla oli kuitenkin sellainen kutina, etteivät kutsut onnistuisi ainakaan heidän kotonaan kun kaksi muuta veljeä olisivat kotona myös. Jaylenin voisi ottaa mukaan prinsessaleikeihin, tämä kun sopisi hyvin prinssiksi. Ethan puolestaan... Ethan oli tyhmä.

Ponnaripää suorastaan säihkyi Giselen puoltaessa häntä tässä asiassa. Tyler puolestaan hymyili huvittuneesti ja huomasikin, kuinka pikkusisko kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri ja halasi häntä. Tosin tällä hetkellä se näytti enemmänkin penkin halaamiselta.
"Oppaaaa~" brunette leperteli niin hunajaisesti kuin suinkin vain pystyi.
"Okei", miehenalku myöntyi, vilkaistessaan kuitenkin sangen ilkikurisesti vieressä istuvaa kaunotarta ja siirsi katseensa taustapeiliin. "Jos sä maksat."
Veljensä viimeiset sanat kuultuaan Amyn ilme romahti ja ärtyneisyyden puuska pääsi irti; tyttö löi, inisi, löi ja vielä kerran inisi. Se ei ollut yhtään kivaa! Juuri kun ponnaripää oli luullut saaneensa tahtonsa läpi niin Tylerin paholainen paljastikin koko jutun olleen yhtä vitsiä. Eikä mieltä nostanut yhtään se, että isoveli vain nauroi ja sen seurauksena sai enemmän iskuja siskoltaan.
"Kukaajaakukaajaa?" huudahti urheilija lopulta ja loukkaantuneen näköinen tyttö osasi lopettaa. Muuten he olisivat löytäneet itensä seuraavien sekuntien jälkeen ojasta. Jopa Tyler huokaisi siinä vaiheessa helpottuneesti. Amyn iskuvoima oli kasvanut sitten viime kerran, vaikkei mätkiminen vielä kunnolla sattunut. No, hän oli joka tapauksessa ansainnut rangaistuksensa.
"Älähän nyt, Amy...." nyt puolestaan oli miehenkutaleen vuoro alkaa maanitella ainokaista siskoaan loihtimaan suuttumuksen pois. "Minä LUPAAN, että syömme roskaruokaa viikonloppuna." Takapenkillä oli kuitenkin kuoleman hiljaista. Edes hetken jälkeen Amy ei suostunut ottamaan hänen sanojaan todesta. Mikä ei sinänsä ollut yllätys. Amylla oli tapana mököttää vielä anteekiannon jälkeenkin. Sellainen aasi hänen ihana pikkusiskonsa oli. Oli aina pakko saada mökötettyä loppuun asti.
"Ei sitten", ja ne taikasanat kuultuaan tyttö huudahti takapenkiltä: "Ei kun uskotaan uskotaan!"
Tyler hymähti.

Sitten autoon laskeutui hiljaisuus. Amy katseli huulipyöreänä, naama ikkunaan painettuna toinen toistaan hienompia taloja, jotka eivät näyttäneet loppuvan koskaan. Tyler puolestaan keskittyi ajamiseen. Ja eipä aikaakaan kun he olivat päässeet välietapille eli Giselen talon luokse.
"Päätepysäkki. Kiitos, että matkustitte Tylerin ja-" väliin Amy kajautti oman nimensä, "taksipalvelulla. Tervetuloa uudelleen." urheilija julisti katsoessaan neiti suosittua. Takapenkin tienoilta kuului tyytyväistä hihitystä.