Inside the wreckage

[ Terris seuraksi kiitos ]

Toisen miehen käsivarsi oli hyvin omistavasti Declanin harteilla rokkarin istuessa tämän vieressä tummalla sohvalla. Pöydällä kaksikkoa vastapäätä istuva nuorukainen selitti innoissaan jotain jostain (suurin osa puheesta hukkui sammallukseen tai musiikkiin) ja huitoi olutpulloaan siihen tahtiin että Declania pelotti että saisi juomat vielä päälleen. Declan oli jälleen kerran pukeutunut lähinnä mustaan, joten tahroja ei varsinaisesti edes huomaisi. T-paita oli sentään violetti, mutta bootsit, farkut ja nahkatakkia mustia. T-paidan värikin oli sävyltään niin tumma että siinä valaistuksessa sekin näytti lähes mustalta. Meikki oli ihan yhtä musta, farkut olivat jälleen niin tiukat että tuli selväksi ettei mustatukan vartalossa ollut mitään ylimääräistä ja bootseissakin oli lähes viiden sentin korot - lisä-senttejä joita rokkari ei todellakaan olisi tarvinnut. Periaatteesta Declan ei halunnut juomia päälleen - diivahan ei nielisi sitä helpolla. Tai olisi hiljaa siitä. Ja ääntähän tältä diivalta löytyi, musiikkikin olisi jäänyt kakkoseksi.

Kaikkien tottumuksien vastaisesti Declan oli bileissä täysin selvinpäin. Vika ei kyllä ollut tarjoilussa - sitä kyllä löytyi. Tai tunnelmassa, ihmisiä oli tungokseksi asti ja kaikki enemmän tai vähemmän humalassa. Niin vahvasti humaltuneiden ihmisten kanssa kommunikointi oli tuskallista selvänä. Se oli hidasta ja hankalaa. Mutta Declan oli lähtenyt porukan mukaan ainoastaan ettei hänen tarvinnut olla yksin kotona. Ja huomioon ottaen ettei Declan ollut muuta tehnyt kuin istunut sillä samalla sohvalla - se onnistui hyvin selvänäkin. Sohva pysyi paikoillakin. Ja toisen miehen kainalossa istuminen piti kilpakosijat kaukana. Ne eivät olleet kovin puoleensavetäviä ympärikännissä. Declankun muutenkaan valitsi niitä "kunnollisia miehiä" hyvin harvoin. Niitä jotka eivät oikeasti halunneet vain kouria hänen persettään. Selvänä se ei ollut yhtään miellyttävää. Sillä tavalla hän oli kyllä tavannut senkin miehen jonka vieressä istui.
Kai jatkuvaan bilettämiseen saattoi turtua. Tai sitten tämä oli sitä paljon puhuttua aikuistumista.

Declan turhautui vastapäätä istuvan nuorukaisen käsittämättömään selitykseen ja ilmoitti lähtevänsä tupakalle. Mustatukka oli noussut ylös sohvalta ja hävinnyt rappusiin ennen kuin kumpikaan miehistä oli ehtinyt sanoa mitään. Edes sitä olivatko ne edes kuulleet äskeistä.
Declan nojasi yläkerran parvekkeen kaiteeseen, tupakka odotti sytyttämistä sirojen sormien välissä ja toinen käsi haki sytkäriä nahkatakin taskusta.

Ilta oli edennyt melkein siihen vaiheeseen, kun eroteltiin pahimmat juhlijat niistä, joita ei oikeasti kiinnostanut. Osa oli raahautunut paikalle vain kutsun velvoitteesta, osa kenties tylsyyttään tai mielenkiinnon vuoksi - vaikka myönnettäköön, ettei sitä mielenkiintoa nyt niin hirveästi loppujen lopuksi edes löytynyt, ei ainakaan sellaiselle, joka sattui olemaan vähänkään itsenäinen tai ulkona jutuista. Toisinsanoen tuntematon. Matala huokaisuntapainen karkasi nuoren suusta ja tämän katse maalasi edessäpäin levittäytyvää katua. Hoikat jalkansa nuori oli pujottanut parvekkeen pinnojen lomitse ja onnistunut siinä epähuomiossa pudottamaan toisen kengistään - ei sekään mitään uutta, pahemminkin olisi voinut tällä reissulla käydä. Hän oli paennut yli-innokasta seuruettaan aina parvekkeelle asti, sillä minkäänlaadun piristys ei kelvannut.

Alkoholi vain pahensi sitä niinkutsuttua vapaa-ajan masennusta, joka nuorukaiseen aivan turhan usein iski. Eikä edes sitkeä hymy peittänyt sitä faktaa, ettei Kiliania oikeasti kiinnostanut katsella muiden sekoilua. Tiedä sitten johtuiko se ollenkaan masennuksesta, vai vain siitä, että hänen juttunsa eivät osuneet muiden kanssa yksiin. Jo tänne tuleminen oli vaatinut sellaista itsensä kovistelemista, ettei tottakaan - itseasiassa hänen optimisti veljensä oli suorastaan työntänyt Kilianin ovesta ulos ja kieltäytynyt sitten päästämästä tätä sisälle. Todella hienoa. Siinä Kilian nyt sitten istui, tuijottaen katua ja mahdollisesti miettien miten kauan veisi kuolla jos hän nyt putoaisi. Tai hyppäisi. Moista laskutoimitusta nuorukainen ei edes uneksinut osaavansa, vaikka luultavasti olisi pitänyt. Jos hänellä vain olisi ollut kynä ja paperia... Kilian havahtui kesken ajatuksiensa ja oli todeta ääneen miten typeriltä ne kuulostivat. Hänellä tuskin olisi rohkeutta heittäytyä mistään parvekkeelta melkein selvinpäin, huolimatta pienestä piristyksestä, jonka nuorukainen oli lähtiessään ottanut. Haukkukoot vain riippuvaiseksi, minkäs sille teki. Jos kiinnostusta itse juhlia kohtaan ei oikeastaan löytynyt, täytyihän niistä jotakin miellyttävää löytyä. Olo oli kyllä yhä synkkä, mutta ainakin se pysyi jotenkin kohtuuden rajoissa. Pysyihän?

Hetken mielijohteesta Kilian nousi jaloilleen ja nojautui parvekkeen reunan ylitse, tuijottamaan alhaalla vallitsevaa hillittyä kaaosta. Liikenne siihen aikaan oli yhä sujuvaa, mutta verkkaisempaa kuin päivisin - se koostui lähinnä eri kohteisiin matkustavista ihmisistä, jotka sitten tiettynä aikana palasivat samaa reittiä takaisin. Kukaan ei tullut jäädäkseen. Kilianilla ei kuitenkaan ollut varaa tuomita ottaen huomioon kaiken sen mitä hän itse oli tehnyt. Ja teki yhä. Mikään tuskin saisi nuorukaista lopettamaan, vanhempien kontrolli häneltä oli aina puuttunut, eikä rajoja löytynyt nimeksikään. Kait jonkinlaista itsekuria olisi pitänyt löytyä mitä tuli muiden, ja jossain määrin myös itsensä, satuttamiseen, mutta tietyssä tilassa se katosi. Se yksi hetki, kun kaikki tuntui joko arvottomalta tai kaikki oli hyvin. Yleensä se oli se hetki, kun estot katosivat ja ihmistuntemus samaa myötä. Kenen tahansa huomio tuntui hyvältä, yksi katse, muutama sana. Kilian hymyili itsekseen ja jatkoi kaiteella taiturointiaan, huomaamatta sitä, ettei ollut enää yksin.

Declan seurasi pää kallellaan toisen touhuja. Naama oli tuttu, mutta nimestä ei ollut mitään käsitystä. Se alkoi G:llä. Tai K:llä. Tai no, Declanin nimimuisti oli niin olematon että se olisi yhtä hyvin voinut alkaa T:llä. Ei se mitään henkilökohtaista ollut, ihmisten nimet eivät vaan jääneet päähän. Se oli kyllä jotenkin epäkohteliasta, mutta se ei varsinaisesti ollut Declanin syytä. Kieltämättä välillä se kyllä johtui siitä että hän ei edes tiennyt niiden nimeä, kun ei kiinnostanut niin paljon että olisi tullut kuunneltua. Mutta välillä häntä oikeasti kiinnosti, mutta muisti petti. Nytkin hän oli erittäin vakuuttunut että hän oli kuullut sen nimen kyllä. Hän oli tiennyt sen kyllä silloin kun oli tavannut pojan ensimmäisen kerran. Mutta mikä ihme se oikein oli? Se saattoi alkoo K:llä. Ehkä.

Sytkärin sekä toisen nimen hakeminen keskeytyi kun Declanin piti jakaa huomiota ja tervehtiä tuttuja. Halattuaan ja pummittuaan sytkärin mustatukka kehotti tuttavaansa hakemaan lisää juotavaa - ei se sitä olisi tarvinnut, mutta sinne se meni. Huomio palasi takaisin siihen poikaan, jonka nimi ehkä loppui samoihin kirjaimiin kuin hänen omansa.
"Mitä sä teet?" Declan kysyi ennen kuin sai tupakan sytytettyä. Ei rokkari kyllä varsinaisesti tiennyt miksi häntä kiinnosti. Ehkä syy oli liiallisessa selvyydessä - ajatus juoksi ihan liian kovaa kun alkoholi ei hidastanut tahtia, mikä olisi sopinut tilanteeseen paremmin. Ehkä se oli yksinkertaisesti se että mustatukka jotenkin tunsi pojan, jonka nimeä ei vieläkään muistanut. Diivalta löytyi kykyä empatiaan sen verran, ettei omatunto (tai vatsa senkään puoleen) kestäisi jos toinen hyppäisi parvekkeelta. Ja se pilaisi hänen hetkensä. Ja iltansa, hän oli tuskallisen selvä pystyäkseen todistamaan itsemurhia. Ei hän siihen pystyisi kännissäkään, hän varmaan järkyttyisi ja erittäin todennäköisesti antaisi ylen. Mutta kännissä hän ei muistaisi sitä vähääkään sen nimestä mitä muisti nyt - ei hän tajuaisi tuntevansa sitä. Omatunto ei kolisisi niin kovaa.
Sitä paitsi Declan ei ollut koskaan tajunnut itsetuhoisia ihmisiä. Itsemurha oli pelkurimainen pakotie, ei ratkaisu. Vaikka Declanin huumesekoilut saattoivat olla hieman itsetuhoisia, hän ei ollut koskaan yrittänyt tarkoituksella tappaa itseään. Silloinhan hän käyttäisi tyhjiä neuloja, ilmakupla verisuonessa tappoi tehokkaammin. Vahingossa hän oli kyllä meinannut tappaa itsensä muutaman kerran, mutta hän ei ollut itsetuhoinen. Päinvastoin, hän rakasti itseään ehkä vähän liikaakin.

"Sitä paitsi parveke on liian matala, pudotus ei tapa sua", mustatukka sanoi ilmestyttyään sen lähes tutun pojan viereen kaiteeseen nojaamaan, tosin selkä maisemaan päin. "Sun pitää hypätä ylimmän kerroksen ikkunasta." Hänen pitäisi ehkä opetella pitämään suunsa kiinni.

Hätkähdys. Eikö kukaan ollut opettanut toiselle, ettei kaiteella keikkuvia ihmisiä saanut säikäytellä? Kilian kohotti kulmiaan ja jätti hetkeksi maiseman tarkastelun kääntyäkseen katsomaan puhujaa, tunnistaen vasta sitten kuka tämä oli. Jaahas, tutuilta ei sitten päässyt pakoon millään - ilmeisesti hänen todella pitäisi hypätä alas parvekkeelta lakatakseen näkemästä tuttuja ihmisiä.
"En mä sen kuoleman takia hyppäisi, vaan siksi, että tietäisin miltä se tuntuu. Sä olet se duettotyyppi, kyllä mä muistan", Kilian totesi kulmiaan kohottaen ja vaimentui sitten taas mietteisiinsä. Niin, ei hän halunnut tappaa itseään, eikä liioin järkyttää muita ihmisiä tekemällä niin julkisesti. Vaikka nuorukaisen ulkoinen olemus saattoi kertoa luonteenlujuudesta ja kovapäisyydestä, sen alla Kilian oli kuitenkin varsin pehmeä luonne - helposti vahvempien vietävissä, helposti masentumassa, kun kaikki ei mennyt niin kuin oltiin suunniteltu. Tästä heikkoudesta huolimatta Kilian oli jo tottunut esittämään muuta mitä oli, viemään itsensä äärimmäisyyksiin vain näyttääkseen joltakin muulta. Ollakseen muiden silmissä vahvempi kuin mitä olikaan.

Jonkinlainen tukahtunut naurahdus liukui Kilianin huulilta ulkoilmaan ja tämä puisti päätään. Aivan niin, kesken bileiden parvekkeelta hyppääminen oli todellakin hyvin arvokas tapa lähteä. Tosin, sitä tuskin olisi huumeiden yliannostuskaan, mutta ainakaan se ei tuntuisi niin pahalta. Tai niin Kilian tahtoi kuvitella ja ehkä toivoikin. Jos hänen pitäisi valita, eikö olisi parempi valita se mahdollisesti kivuttomampi tapa? Kukaan ei ollut palannut kuolleista kertomaan mikä tuntui miltäkin. EIkä Kilianilla ollut koskaan ollut rohkeutta yrittää itse mitään, ei ainakaan tähän asti. Silti, jos elämä ei ollut sitä mitä siltä halusi, eikä asialle voinut tehdä mitään, miksi sitten piti valua virran mukana ja kiduttaa itseään? Eikö olisi parempi suoda itselleen se mahdollisuus, että jätti paikan, jossa tuntui ikävimmältä - aivan niin kuin riitatilanteestakin saattoi kävellä pois. Ei sillä, että Kilian ketään olisi itsemurhaan kannustanut tai että hän olisi sitä ihannoinut. Päin vastoin. Sehän riippui aivan tilanteesta.

Vai ei tämä pudotus riittäisi tappamaan? No, sehän riippui tietysti tavasta jolla putoaisi. Tai hyppäisi. Pää edellä asfalttiin... No, sen luulisi aiheuttavan edes jotakin vahinkoa. Kilian astahti tutkiva ilme kasvoillaan lähemmäs toista ja risti kätensä rinnalleen. Ei ollut mitään uutta, että hänen teki mieli kiusata muita paikallaolijoita, vaikkei juttu ollut oikeastaan edes hauska. Nuorukainen tuhahti äänekkäästi ja kohautti sitten olkiaan.
"Vai niin. Sitten mun täytyy varmaan kiivetä sinne ylimpään kerrokseen nyt heti. Tiedäthän sä mitä se tarkoittaa? Mun viimeisessä kirjeessä tulee olemaan kohta, jossa selvästi ilmaistaan jotain tyyliin 'ps. kiitos... Declanille arvokkaista neuvoista'. Mitenkäs sä sen selität, ei kaikkien tee mieli yllyttää muita parvekkeilta alas", tummatukka vastasi terävästi ja antoi virneen kohottaa suupieltään. Toista ärsyttääkseen hän asteli lähemmäs parvekkeelta poisvievää ovea aivan kuin olisi todella lähdössä. Nuorukainen oikoi tummasävyisen hupparinsa helmaa ja pisti sitten sirot kätensä mustien pillifarkkujensa taskuun. Hänen äänensävynsä aikaisemmin oli kuitenkin ollut niin vakava, että siihen olisi voinut uskoakin.

Declanin pitäisi ehkä hieman työstää tahdittomuuttaan. Ei, kaiteella kiikkuvia ihmisiä ei saisi säikytellä. Mutta se ei varsinaisesti ollut mitään uutta että rokkarin käytös oli epäkorrektia. Hän saattaisikin säikytelllä ihmisiä. Ei sillä että hän usein teki sellaista eikä se nytkään ollut ollut tahallista - hän toimi ensin ja ajatteli sitten. Joten oliko hän harkinnut että toinen saattaisi säikähtää ja pudota kun hän avaisi yhtäkkiä suunsa? No ei ollut. Vaikka sittenhän omatunto vasta olisikin kolkuttanut, jos toinen olisi säikähtänyt niin pahasti että olisi pudonnut. Ja mitä se itse edes taiteili kaiteella? Se oli järjetöntä ja vaarallista, eivät rationaaliset ihmiset kiipeilleet parvekkeen kaiteilla! Ei sitä kyllä siltikään saanut säikytellä. Mutta Declan nyt olikin hieman ajattelematon - puheissaan vielä pahempi. Ei rokkari olisi neuvonut mistä hypätä (vaikka mistä hän sen edes tiesi kun ei kyseistä aktiviteettia harrastanut?) jos olisi omannut sitä hienotunteisuutta. Parvekkeen kaitella kiikkuville ihmisille ei varmaan kannattanut puhua itsemurhista, ainakaan neuvovaan sävyyn. Declanin pitäisi oikeasti opetella pitämään suunsa kiinni.
Se duettotyyppi. Hän oli se duettotyyppi. Kaipa tuo piti katsoa läpi sormien, kun toisen oma nimi oli edelleen hieman hämärä. Kyllä Declan toisen muuten muisti, mutta mikä siinä nimessä muka oli niin vaikeaa? Eikä se noin masentava viimeksi ollut ollut, sen kanssa oli oikeastaan ollut hauskaa. Sen nimi ei jäänyt mieleen ja sen mielialanvaihteluista sai päänsäryn - se oli ilmiselvästi hankala ihminen.

Declan hymähti, vai halusi se tietää miltä kuoleminen tuntui. Rokkarin mielestä se oli järjetöntä, masentavaa ja huolestuttavaa. Ei siihen terapeutin papereita tarvinnut tajutakseen että toinen pitäisi viedä kauas parvekkeelta. Ja varmaan ikkunoistakin joista saattoi kiivetä ulos. Pehmustettu huone saattaisi olla jo liioittelua, mutta apua se tarvitsi. Vaikka tekikin siitä hankalaa olemalla niin luotaantyöntävä. Niitä oli työlästä lähestyä. Ei sillä, että Declan olisi halunnut auttaa sitä. Ei häntä niin paljon kiinnostanut.
Declanin olisi varmaan pitänyt osata kertoa miltä kuoleminen tuntui, mutta hänellä ei ollut mitään sanottavaa siitä tilanteesta. Koko skenaario oli niin sekava, ei hän edes osannut sanoa miltä se tuntui. Ei se kokemisen arvoinen tunne ollut. Declan olisi mielellään jättänyt ne tilanteet välistä, kun kumpikin yliannostus oli ollut täysi vahinko. Ei hän siihen ollut pyrkinyt. Hän ei edes muistanut että se olisi tuntunut yhtään miltään. Henkiin herääminen oli tuntunut paljon pahemmalta. Vaikka ehkä se oli tapahtumakohtaista, katuun iskeytymisen luulisi olevan helvetin kivuliasta.
Mutta Declan ei sanonut mitään, tilanne oli jo tarpeeksi masentava. Ei siitä tarvinnut puhua.

Declan siirsi katseensa toiseen tämän liikkuessa. Vielä masentavammaksi meni. Ja mihin se tuolla pyrki? Että hän hätääntyisi että se oikeasti tekisi sen ja yrittäisi estää? Sitäkö se halusi? Että joku huomaisi ettei kaikki ollut kohdalla ja tekisi jotain? Miksi sen jonkun piti olla hän?
Ei sillä, niin Declan varmaan olisikin tehnyt. Jos se suuntaisi ylös vieviin rappusiin rokkari varmaan ryntäisi perään. Hänen omatuntonsa ei kestäisi sitä. Mutta ei, tummat silmät näyttivät nekin ihan mustilta, eikä niistä pystynyt lukemaan yhtään mitään. Mitään ajatuksista ei annettu ilmi, diiva antoi olettaa että ei se häntä liikuttaisi jos se hyppäisikin.
"Vau, sä vasta oletkin hauskaa seuraa", Declan sanoi ja puhalsi hitaasti tupakan savun ulos keuhkoistaan. Katse ei silti liikahtanut toisesta mihinkään.

Jos oikein täsmällisiä oltiin, ei Kilianilla ollut tapana puhua sellaisista asioista vieraiden ihmisten kanssa. Tai ylipäätänsä kenenkään kanssa - hän ei kaivannut huomiota tai sääliä, mutta synkemmälle tuulelle sattuessaan sanalliset estot tuntuivat katoavan. Yhtäkkiä sillä, mitä sanoi kenellekin, ei ollut mitään väliä. Nuorukainen luultavasti katuisi tätäkin vielä huomenna ja joutuisi välttelemään toista iät ajat, mutta sellaista elämä oli. Siksi se oli rakennettu. Olemaan helvetin hankala ja ehkä tuskaisakin. Ei sillä, Kilianilla oli hyvätkin hetkensä. Itseasiassa hän oli onnellinen hyvin usein, lyöden pirteydellään rikki maailmanennätykset. Tällaiset tunnetilat vain kiisivät ohi aivan liian nopeasti.
"Mitä? Etkö sä koskaan koe tarvitsevasi jotakin jännitystä? Mitä ihmettä sä sitten teet, elätkö sä ollenkaan?" Kilian tuhahti ja kohotti jälleen merkitsevästi kulmiaan, palaten hitain askelin takaisin kaiteelle. Sen päälle hän sitten istui, jalkojaan ilmassa keinuttaen ja tietämättä pelätä sitä mitä tapahtuisi jos ote parvekkeesta lipeäisi. Pudotus ei ehkä tappaisi, mutta häpeä luultavasti kyllä. Tai jokin muu. Mistäs sitä tiesi. Kaikista viimeisimmäksi hän tarvitsi nyt ketään itsestään huolehtimaan, Kilian vain piti muiden kiusaamisesta, eikä siinä hänen mielestään mitään väärää ollut.

"Hei, en mä nyt niin huomionhakuinen oikeasti ole. Itseasiassa on vähän loukkaavaa ihmisiltä ajatella niin. Eikä mun tarkoitukseni ollut masentaa, itsepä kysyit."
Sanojensa päätteeksi nuorukainen kohautti vielä olkiaan ja kaivoi tupakat taskustaan, käyden miltei huolellisesti sytyttämään yhtä niistä. Aivan, hän oli huolellinen tässäkin asiassa, kuten monessa muussakin. Paitsi näköjään siinä mitä sanoi melkein tuntemattomille ihmisille, vaikka tässä tilassa Kilian tuskin osasi katua - vaikka alkoholin määrä veressä oli vähäinen, se riitti kuitenkin poistattamaan moiset tuntemukset väliaikaisesti. Ne palaisivat kyllä vielä ja silloin tummatukka saattaisi katua katkerasti. Kenties koulun käytävillä liikkuisi vielä huhuja hänen avautumisestaan ja sitähän Kilian ei halunnut. Yleinen käsitys hänestä oli lähinnä seuraavanlainen - narsistinen ja kohtuuttoman ilkeä pahiksen veroinen tyyppi, jolle kenelläkään muulla ei ollut väliä. Siihen lisäksi tuskin tarvittaisiin sitä, että hän olisi itsetuhoinen. Sitä Kilian ei nimittäin itseasiassa ollut - hän omasi huonommat hetkensä ja niiden mukana ne, jolloin elämä tuntui olevan kaikkea muuta kuin arvokas. Mutta ne menivät ohi nopeasti, kulkivathan nuorikon mielialat yhtä vuoristorataa. Yleisesti Kilian oli kuitenkin varsin neutraali persoona, ehkä perusihmistä hyökkäävämpi ja puolustautui vähän nopeammin ja tehokkaammin. Silloinkin kun sille ei olisi ollut tarvetta.

Nyt tummatukka kääntyi puolittain toisen puoleen ja hänen ilmeensä oli melkein vakava, lukuunottamatta orastavaa hymynvärettä suupielessä.
"Kerro mulle mitä sä teet, kun sä kaipaat jännitystä", Kilian hymisi, tuijottaen rokkaria melkein intensiivisesti. Oli hyvin harvinaista, että häntä oikeasti kiinnosti, mutta kait sitä nyt kysyä sai? Ei kait toinen voinut moisesta loukkaantuakaan. Kilian oli kuullut ja nähnyt vain hyvin yksipuolisia tapoja käsitellä jännitystä tai ylipäätänsäkään tekemisen tarvetta. Hänellä itselleen oli omat tapansa, eivätkä ne ehkä olleet ne kaikista terveellisimmät, mutta niihin ei kyllä mitään katoltahyppimisiäkään sisältynyt. Korkeintaan vaarallisia tilanteita muukalaisten ja huumeiden parissa, mutta ei sen vakavempaa. Pikkuveli oli huolehtinut Kilianista hyvin. Silti hänen sisimmässään asui se piirre, joka käski etsimään jännitystä ja adrenaliiniryöppyjä. Ne eivät vain vieneet ajatuksia muualle, vaan tunne jäi pysymään hetkeksi. Sekin hetki oli hyvä ja arvokas.

Declanin piti taas kiittää näyttelijänlahjojaan - muuten hän olisi tuijottanut toista kun suljetulta osastolta karannutta. Mutta se olisi varmaan ollut asiatonta, loukkaavaa ja epäkorrektia. Sekin.
"Sä pelleilet parvekkeella jännityksen takia?" Declaninkaan näyttelijänlahjoilla ei pidetty epäuskoa poissa äänestä. Tuota väitettä ei nielty sellaisenaan. Se oli ihan liian järjetöntä, vaikka Declan ei ollutkaan vakuuttunut että toisella oli kaikki kotona. Rokkari ei kyllä varsinaisesti voinut moittia toista siitä että se tekisi jotain vaarallista ja tyhmää. Se olisi ollut älyttömän tekopyhää. Hän oli ollut narkkari kuusi vuotta, kaikkea vaarallista ja tyhmää oli kyllä kokeiltu. Hän ei ollut varsinaisesti loistanut ideoiltaan, niitä ideoita ei todellakaan oltu ajateltu loppuun asti - rokkarin ajattelukyky oli ollut hieman rajoitteinen niihin aikoihin. Parvekkeella taiteilu jännityksen takia vaikutti terveeltä siihen verrattuna että hän oli ollut erittäin vakuuttunut osaavansa lentää. Onneksi hissi ei ollut toiminut. Jolloin Declan kaikessa selväjärkisyydessään oli ruvennut itkemään. Hieman päissään kun sattui silloin olemaan.
Declan ei kyllä voisi sanoa aiheesta yhtään mitään olematta tekopyhä. Pahimpien vieroitusoireidensa aikana rokkari oli ollut niin kipeä, että kuoleminen oli alkanut vaikuttaa hyvältä vaihtoehdolta. Vaikka se paranesi kyllä ja olisi sen arvoista kun hän olisi kuivilla - ei siltä siinä tilanteessa tuntunut. Eikä rokkari itsekään ollut hakenut apua ennen kuin oli melkein kuollut. Vihjeitä siitä että hän tarvitsi apua oli kyllä tullut tarpeeksi. Hän oli soittanut poliisit koska luuli koiransa suunnittelevan murhaavansa hänet. Hän ei ollut ollut siskonsa häissä, koska oli ollut liian huonossa kunnosa pystyäkseen menemään. Vieroitusoireidensa takia hän oli ollut niin kipeä ettei päässyt ylös sängystä ilman apua.
Ongelma ei ollut siinä ettei apua olisi tarjottu. Kyllä ne halusivat auttaa, mutta ihmistä on hemmetin hankala auttaa silloin kun nämä eivät itse usko tarvitsevansa apua. Declan olikin aina ollut sitä tyyppiä, jonka piti oppia kaikki kantapään kautta. Ei se muuten oppinut.

Declan naurahti ja nakkasi tupakanlopun alas parvekkeelta.
"Mitä, se huomio ei yhtään kiinnostaisi? Koska, usko huvikses, sä olisit heti paljon kiinnostavampi", rokkari sanoi, äänestä huomasi että hän tiesi mistä puhui. Hän oli asunut siinä samassa lähiössä 12 vuotta, naapurit olivat kyllä saaneet puhuttavaa hänen tekemisistään. Hänhän oli tuomarin poika, hänen pitäisi olla kurilla kasvatettu kunnon kansalainen! Mutta ei, tämä huonokäytöksinen rääväsuu pilasi koko lähiön maineen pyörimällä sen roskasakin kanssa. Lean musta lammas kuului varmasti samaan sarjaan, huomioon ottaen kuinka usein vahvasti päihtynyt Declan tuotiin kotiin keskellä yötä. Erittäin häpeällistä käytöstä.
Kyllä, puhetta riitti, mutta yliannostus vasta räjäytti pankin. Mitenhän monta kertaa sitä oltiinkaan mietitty oliko Lean pentu kuollut tällä kertaa? Syytä ei tietenkään tarvinnut arvailla, sehän oli jo ilmiselvä. Kolarinkin se oli varmaan ajanut päissään.
Declan ei ollut moksiskaan siitä että hänen käytöksensä oli muka loukkaavaa. Lauseen loppu sitä paitsi vaivasi enemmän - se oli epäsuora viittaus siihen että puheenaihe oli jotenkin hänen syytään ja siitähän diiva ei tykännyt.
"Tasapainoiset ja normaalit ihmiset harvemmin kiipeilee parvekkeen kaiteilla. Se on enemmän niiden itsetuhoisten hommaa." Ei sillä, että Declan olisi pitänyt toista itsetuhoisena, mutta hän ei ollut myöskään yhtään vakuuttunut että se oli tasapainoinen ja normaali.

Mitä sä teet kun kaipaat jännitystä? Se oli itseasiassa hiton hyvä kysymys. Ja Declanilla ei ollut minkäänlaista vastausta siihen. Huumeiden käyttäminen oli lakannut olemasta jännittävää ja hauskaa kun hän oli ollut 14. Silloin ongelmat vasta olivat alkaneetkin kerääntyä. Ja (naapureiden suureksi yllätykseksi) hän ei käyttänyt huumeita enää, sitä ei laskettu. Ja se tosiaan ei ollut jännittävää enää siinä vaiheessa kun sitä teki pakosta.
No, hänen tapailemansa miehet vaikuttivat vaarallisilta, sen luulisi olevan jännittävää. No ei ollut, siitä touhusta oli jännitys kaukana. Ne kieltämättä olivat ruumiinrakenteeltaan sitä tyyppiä ettei Declanista jäisi mitään jäljelle jos ne kävisivät käsiksi, mutta Declan oli luonteeltaan niin paljon vahvempi ettei niistä olisi tekemään hänelle mitään. Yliote ei todellakaan ollut niillä.
Nytkin hän oli selvin päin bileissä. Muutama vuotta sitten ei ollut mahdollista että hän olisi pysynyt selvänä jos paikalla oli alkoholi-tarjoilu. Declan oli hidastanut tahtia niin rajusti, että se vaikutti melkein tylsästä huomioon ottaen mihin vertasi. Häntä se ei haitannut yhtään - sen sekoilun takia hän ei kestänyt enää enempää jännitystä.
"Muru, sä et halua että mä vastaan tohon", rokkari sanoi ja vei tupakan toisen huulilta. Se oli helpompaa kuin oman askin etsiminen eikä häntä huolettanut miten toinen reagoisi. Tupakan viemiseen tai siihen että hän kutsui sitä muruksi. Senkun nostaisi asiasta metelin, Declan pystyisi kyllä samaan. Sitä paitsi hän oli britti, heille oli täysin normaalia käyttää tuollaisia nimityksiä vieraista. Vaikka Declan tekisi sitä vaikkei britti olisikaan.

Vaikka Kilian oli luvannut, ettei antaisi itsensä ärtyä vastaisi toinen sitten mitä tahansa, hän ei mahtanut itselleen mitään. Itsehän hän oli keskustelun tähän vaiheeseen vienyt, mutta nyt mukana oli muutakin – vaistomainen tarve saada viimeinen sana, sama pakkomielle, joka Kilianin mielessä oli aina asustanut.
”No, toisin kuin eräiden, mun ei tarvitse olla huomioinhakuinen ollakseni kiinnostava. Sä et vaan tiedä sitä”, Kilian vastasi, tuhahtaen vielä jälkikäteen. Oli kieltämättä typerää kiistellä moisesta asiasta tuntemattoman kanssa, mutta yksi tietämisenarvoinen seikka oli vasta nyt palannut nuorukaisen mieleen – itse asiassa hän oli ollut se, joka oli pitänyt Declania kiinnostavana. Harvat pojat osasivat laulaa saatika sitten suhteuttaa omaa ääntään toisten lauluun. Ja sen lisäksi, toinen ei ollut niitä tavallisia ihmisiä, joihin Kilian yleensä kiinnitti huomiota. Ei sitten yhtään. Mutta tämän seikan, tarkkaan ottaen kaiken aikaisemmin ajatellun, nuorukainen työnsi mielensä perukoille pystyäkseen järkevään keskusteluun. Vasta ajatuksensa selvitettyään Kilian huomasi nostaneensa hupparinsa hihat, vanha tapa, ja laski ne sitten taas.

Declanin seuraavaan toteamukseen nuorukainen reagoi ensin naurahtamalla ääneen. Sen oli ollut tarkoitus jäädä vain hänen omaan tietoonsa, mutta ilmeisesti ajatus oli edennyt toteutumisen asteelle. Kilian nimittäin sattui tietämään monenlaisia asioita, oli kuullut jutunmurusia sieltä ja täältä – esimerkiksi siitä, että Declanilla olisi ollut melkoinen temperamentti, eikä tälle ihan kuka tahansa pärjäisi. Nuorukainen itse oli ollut varomaton lähes kaikessa mitä oli elämänsä aikana tehnyt, saanut selkäänsäkin niin monta kertaa, ettei tarkkaan muistanut yhtäkään. Hän oli loukannut ihmisiä erittäin tarkoituksellisesti ja lopettanut vasta pakon edessä tai kun toinen antoi periksi. Tästä kaikesta saattoi siis varmasti päätellä, että KIlianin suhde muihin ihmisiin oli vähintäänkin kiero – ja silti, vaikka kukaan sitä tuskin tiesi, hän itse kärsi kaikista eniten yrittäessään olla jotakin mitä ei ollut. Kilian oli äitinsä kuolemasta lähtien kovistellut itseään eteenpäin, oli siellä sitten mitä tahansa ja ainakin tähän asti pärjännyt aivan hyvin. Henkisesti vahvempaa ihmistä ei ollut vielä tullut vastaan, eikä nuorikko siis osannut sitä pelätä mitä silloin tapahtuisi.
”En voi sanoa, että pitäisin suakaan kovin tasapainoisena, Declan, mutta sen varmaan jo tiesitkin.”
Vielä koskaan Kilian ei ollut muiden vuoksi epäillyt itseään, mutta pelkoa hän oli tuntenut. Ja silloinkin jopa pitänyt siitä, koska tiesi omistavansa henkisen ylivoiman. Siitä nuorukainen oli yrittänyt pitää kiinni koko surkean elämänsä ajan, tiedosta, että pärjäsi kenelle tahansa, olivat nämä miten vahvoja tahansa. Tähän hän oli pärjännytkin, mutta tulevaisuutta ei koskaan voinut ennustaa. Kenties Kilian alitajuisesti tiedosti, että jos hän jäisi henkisesti toiseksi kenellekään, se olisi menoa lopullisesti. Ylitsepääsemätön kuilu. Kilian siis nautti hallitessaan muita ja omistaessaan nämä, mutta ei tahtonut itse tulla omistetuksi. Saatika sitten hallituksi.

Viimeisimpien vuosien aikana Kilian oli osannut pitää itsensä kurissa vain vaivoin. Pikkuhiljaa asiat alkoivat luisua hänen käsistään, eikä mistään ollut apua – yhdestä kokeilukerrasta oli tullut tapa, jota edes hän itse ei osannut hallita. Se taisikin sitten olla ainoa asia. Muiden varoitukset kaikuivat kuuroille korville tai saivat Kilianin vihaiseksi, jopa väkivaltaiseksi. Oli kuitenkin viikkoja, jolloin kaikki oli täydellisen hyvin. Parantuminen tuntui silloin olevan lähellä, vaikka asiantuntija olisi osannut nimetä ilmiön heti – hetken katumus, tiedostaminen, joka haihtui pois, ellei tilanne pysynyt. Tästäkään huolimatta Kilian ei osannut pitää itseään heikkona ja salasi asian hyvin. Edes pikkuveljellä ei aina ollut aavistusta. Nyt kun Declan vastasi hänen kysymykseensä, vastaus ei miellyttänyt alkuunsakaan. Nuorukaisen kasvoille ilmestyi jokseenkin närkästynyt hymy, joka lopulta taipui virneeksi. Hän hyppäsi kaiteelta maahan ja asteli toisen eteen, kädet rinnan päälle ristittyinä. Vaikka Kilian varsin hyvin tiedosti olevansa, eikä edes kovin uhkaava, lyhyt Declaniin verrattuna, hän ei välittänyt siitä.
”Mitäpä jos sä, muru, vastaisit nyt vaan siihen kysymykseen. Lupaan, etten järkyty”, Kilian sanoi, ääni kaikin puolin haastavana. Hänen katseensa pitäytyi tiukasti Declanin silmissä, yritti olla huomaamatta vietyä tupakkaa. Tottahan Kilian sen kuitenkin huomasi, mutta toi asian ilmi ainoastaan katseellaan – ja kuka tahansa tiesi, että jos osasi katsoa oikealla tavalla, viesti meni varmasti perille kenelle tahansa.

# Sori surkeasta laadusta #

Oli hämmästyttävää, miten hyvin Declanin itsehillintä piti. Hän ei missään tapauksessa aikonut näyttää miten paljon Kilian oikeasti ärsytti. Juuri siihen se kuitenkin pyrki. Se halusi että hänellä palaisi pinna ja hän raivoaisi sille. Niinhän ne kaikki tekivät. Ne tiesivät ettei Declanin itsehillintä kestänyt kauaa – hän oli herkkä räjähtämään. Ne tiesivät että hänet sai varmasti ärsytettyä. Hän ei tykännyt inttämisestä, hän ei kestänyt sitä että hänelle väitettiin vastaan. Hän oli vahva ja dominoiva, hän oli niin tottunut siihen että yliote oli hänellä että oli lähes koukussa siihen tunteeseen. Hän halusi hallita ja useimmiten hallitsikin, kun luonteen vahvuutta oli hankala kaataa. Häntä ei vain voinut kahlita aloilleen samalla tavalla, häntä ei voinut omistaa. Ja sitähän ei katsottu hyvällä jos joku yritti. Luonteenlujuutta oli mahdoton kitkeä pois – osaltaan tulisuus oli verissä, osaltaan se oli opittua. Hän oli narkkari, hän oli pohjalla. Hänen oli pakko olla vahva että pystyi kiipeämään ylös siitä kuopasta. Ja jos siitä maailmasta jotain hyvää piti etsiä, niin juuri sitä luonteenlujuutta se oli opettanut. Häntä ei enää ikinä käytettäisi hyväksi sillä tavalla, hän ei ollut enää kenenkään vietävissä. Hän oli madellut tarpeeksi monen diilerin edessä huumeiden takia. Enää hän ei alistuisi. Ego ei kestäisi sitä.
Declan ei nytkään aikonut antaa toiselle sitä nautintoa että ärsyyntyisi. Kerrankin itsehillintä piti – Declan oli raivostuttavan tyyni. Sehän tietenkin raivostuttaisi toista vielä enemmän, kun se ei saisi häntä raivostumaan. Vaikka Declan ei ymmärtänyt miksi kukaan halusi ärsyttää häntä – se oli aika itsetuhoista puuhaa. Tulisuutta tosiaan löytyi ja Declan ei todellakaan tapellut reilusti. Kontrollia oli hankala saada enää takaisin kun itsehillintä kerran petti – rokkari oli temperamenttinen ja kovaääninen, eikä osannut lopettaa. Alettuaan huutamaan yhdestä aiheesta, hän kävi läpi kaikki muutkin – liittyivät ne sitten aiheeseen tai eivät. Jos hänelle huudettiin, hän tietenkin huutaisi takaisin. Kiihtyessään häneltä oli vaikea saada puheenvuoroa ja hän tietenkin meni henkilökohtaisuuksiin ja iski sinne missä sattui eniten. Vaikkei sitä aina näytetty ja kuori oli erittäin kova, pinnan alta löytyi herkkyyttä – niin paljon, että hänen kanssaan piti olla erittäin hienotunteinen. Hän loukkaantui helposti ja tietysti kostaisi kaiken. Sen temperamentin takia Declan oli hankala jo muutenkin, mutta kun pinna paloi hän oli aivan mahdoton. Declanin hallitsemiseen tarvitsi fyysisen ylivoiman – sen edessä mustatukan oli pakko alistua, hän oli hyvin kiintynyt kasvonpiirteisiinsä sellaisina kun ne olivat! Vaikka sekin otettiin huomioon – ei hän Declan tietenkään valinnut henkilöitä joita ei pystynyt hallitsemaan. Se vain oli tärkeää että hänellä oli henkinen ylivoima.
”Kato mun ei tarvikaan tehä mitään huomiotaherättävää ollakseni kiinnostava. Mä kerään huomiota koska mä olen kiinnostava”, rokkari sanoi ja suljettuaan suunsa alkoi miettiä olikohan lauseessa mitään järkeä. Vaikka Kilian kyllä oli kiinnostava. Ja tarkoitettu jollekin muulle, eihän se ollut Declanin tyyppiä alkuunkaan. Kuten useimpien muiden miesten kohdalla rokkarin kiinnostus oli pelkästään fyysistä. Kilian oli komea ja siinä se.

”Olen mä tasapainoisempi kuin sinä”, mustatukka sanoi, vaikkei menisi tuosta täysin takuuseen. Eihän hän tiennyt toisesta yhtään mitään! Sen nimenkin muistaminen oli ollut työn takana. Ja se saattaisi ehkä olla 17, huomioon ottaen että se oli kakkosella. Mutta sekään ei ollut varmaa, olihan Declankin kakkosella ja 21. Hitostako hän sitä tiesi, Kilian voisi yhtä hyvin olla häntä vanhempi. Ei sillä edes ollut mitään väliä miten vanha se oli, kunhan se ei vain olisi joku luokkien yli hyppinyt lapsinero ja muita nuorempi, koska silloin Declan tuntisi olonsa sairaaksi. Viisi vuotta oli jo liikaa. Mutta tämä vain todisti, ettei rokkari tiennyt toisesta yhtään mitään. Huomioon ottaen että ihmiset tykkäsivät juoruta ja se todellakin herätti kysymyksiä kun olet 21 ja yhä lukiossa – Kilian oli saattanut kuulla vaikka mitä. Narkkarit eivät olleet kovin tasapainoisia, joten Declan saattaisi joutua vielä syömään sanansa jos toinen tietäisi asiasta jotain. Declanin olisi paha väittää vastaan, hänellä ei ollut minkäänlaisia perusteita sille mikä Kilianista tekisi tasapainottomamman. Epätietoisuus oli raivostuttavaa. Eikä toinen täysin vikaan väitteissään mennyt, ei Declan ollutkaan kovin tasapainoinen. Hän oli hyvin ailahtelevainen, hänestä ei koskaan tiennyt mitä hän saisi päähänsä. Hänen kanssaan eläminen vasta varsinaista tasapainoilua olikin, sen temperamentin kanssa sai olla varovainen. Ja kun niitä näyttelijäntaitoja tosiaan löytyi, hänestä ei koskaan tiennyt miten hän reagoisi. Ja sitten oli tietenkin se juttu huumeiden kanssa.
Vaikka sitä ei tietenkään myönnettäisi. Jos rokkarilta kysyttiin niin hän oli tasapainoisempi. Nimittäin tämäkin väittely piti voittaa. Siitähän tässä kuitenkin oli kyse - kumpi luovuttaisi ensin, kumpi olisi vahvempi. Puheenaihe oli täysin toissijainen asia, eivät he oikeasti kiistelleet siitä kumpi oli tasapainoisempi. Egon suuruudesta tässä oli kyse. Declan ei välttämättä koskaan tapaisi Kiliania uudestaan, mutta henkinen ylivoima piti viedä nytkin. Kaikki muutkin suhteet perustuivat siihen tasapainoon. Yliote oli Declanilla, eikä hän edes osaisi olla suhteessa jossa yliote oli toisella. Dominoiva piirre oli peritty suoraan äidiltä. Mikä olikin juuri se syy miksi hän oli usein ottanut rajusti yhteen sen naisen kanssa.
Joku muu olisi tosin voinut väittää ettei rokkari osannut olla parisuhteessa muutenkaan. Ne suhteet kun perustuivat lähinnä hänen palvomiseen, eikä Declan koskaan ollutkaan seurustellut miehen kanssa jota ei pystynyt hallitsemaan. Sattuneesta syystä. Tosin Declanin suhteet menivät metsään jo siinä kohtaa kun parisuhde pitäisi perustaa rakkaudelle – ja siihen tunteeseen rokkarihan ei pystynyt. Aidosti ainakaan. Mutta eihän koskaan väittänytkään rakastavansa niitä, ei hän ollut niin julma.

Declan ei ollut oikeasti vienyt toisen tupakkaa ärsyttääkseen. Vaikka kyllähän sen Kilianista huomasi että niin siinä oli kuitenkin käynyt, ärsyttäminen ei ollut oikeasti ollut tarkoitus. Se oli vain se kohta mistä aita oli matalin. Ja toki Kilian saisi tupakkansa takaisin – niin, jos pyytäisi.
Declan oli erittäin tietoinen siitä että oli nyt parvekkeen kaiteen ja Kilianin välissä – hän oli jumissa ja se vaivasi. Oli täysi arvoitus kauan toisen pinna kestäisi ja mitä se sitten tekisi. Ehkä se vain kävelisi tiehensä. Ehkä se raivostuisi ja alkaisi huutamaan – jolloin Declan tietenkin huutaisi takaisin ja sehän ei päättyisi hyvin. Ehkä se kävisi käsiksi, jolloin Declan olisi kusessa.
Declan naurahti – Kilianille tai tilanteella, sitä hän ei oikein tiennyt itsekään. Katse pysyi toisen silmissä ja rokkari oli yhä täysin tyyni. Mustatukka puhalsi hitaasti savun ulos ennen kuin avasi suunsa.
”Oletko sä varma? Mä olen kuitenkin sua neljä vuotta vanhempi ja mä en millään haluais järkyttää sua.” Declan ei myöskään pitkittänyt vastaamista ärsyttääkseen. Hän yritti vain väistää kysymyksen – mielellään Kilian kyllästyisi kyselemään ennen kuin tajuaisi itse ettei rokkarilla ollut mitään vastattavaa.

Oli myönnettävä, ettei Kilianin pinna todellakaan ollut sitä pisintä laatua. Ei varsinkaan silloin, kun alettiin väittelemään jostakin ja silloin oli aivan sama miten mitättömästä asiasta väiteltiin - kunhan viimeinen sana kuuluisi hänelle ja vain hänelle. Nytkin nuorukainen onnistui tuhahtamaan niin halveksuvan kuuloisesti, että olisi yhtä hyvin voinut sanoa sen ääneen. Totta, hän ei pitänyt aliarvioimisesta, eikä liioin väittelemisestäkään, mutta ryhtyi molempiin jos oli pakko.
"Musta kun tuntuu, että sä olet aika huomiotaherättävä. Mutta, että kiinnostavakin? No jaa..." Kilian totesi, astahti taas vähän lähemmäs ja mittasi toista katseellaan. Varpaista aina silmien tasolle asti, virneentapaisen hiipiessä suupieliin. Hän arveli, että juhlissa olisi läsnä Declanin ystäviä, jotka pian hyökkäisivät kulman takaa nuorikkoa kovistelemaan. Pitämään huolta, ah, ihanasta kaveristaan. No, ehkä Kilianilla silloin olisi syytä hypätä pakoon, suorittaa loistava poistuminen. Ne hän hallitsi erittäin hyvin.

Vaikka muuta olisi voinut luulla, tietysti se tuntui jossakin, kun tuli vähätellyksi vieraan toimesta. Declan oli ehkä epämääräinen ja outo, eikä taatusti tuntenut Kiliania, mutta hetken aikaa se tuntui siltä - sanat olisivat voineet tulla kenen tahansa suusta, mutta reaktio olisi ollut varmasti sama. Kilian värähti, kohottaen hämmästyneenä kulmiaan, mutta virnettään hän ei häivyttänyt. Jos tämä oli tapa, asiat piti hoitaa, hoituisivathan ne. Declanin huomautus oli ollut mitätön, mutta se oli kuitenkin.
"Mistä lähtien sä olet tiennyt mun tasapainoisuudesta yhtä parveketapaamista enemmän? Declan, sä voit luulla itsestäsi liikoja, mutta jätä muut ihmiset sen ulkopuolelle - mä vitun hyvin tiedän miksi sä itse olet täällä."
Puhuessaan Kilian tarttui kyselemättä toisen ranteisiin ja painoi tuon kädet kaidetta vasten, kallistaen päätään, kuin kysyäkseen. Mitään kysymisentapaista ei tuon huulilta kuitenkaan kirvonnut, ei edes yhtä selittelevää sanaa. Oli se sitten miten säälittävää tahansa, Kilian ei aikonut hävitä tätä väittelyä mennen tullen – viimeinen sana kuului hänelle ja vain hänelle, eikä siitä kovin helposti luovuttaisi. Ehkä vahva reaktio oli peruja siitä mitä isä oli niinä harvoina vierailukertoinaan sanonut, puhunut tasapainottomasta ja vaarallisesta ihmisestä, jota Kilian ei itsekseen tunnistanut. Olisi ehkä pitänyt. Nyt Kilian oli kuitenkin varma, että jossain nurkan takana odottelisivat Declanin ah-ihanat ystävät valmiina käymään hänen kimppuunsa. Näine tuumineen nuorukainen hymähti ja irrotti otteensa toisen käsistä, mutta ei perääntynyt. Hän oli liian ylpeä ja rämäpäinen luovuttaakseen täysin – jos ne tyypit todella kävisivät kimppuun, olisipa ainakin syy tosiaan hypätä pakoon parvekkeelta. Kilian saattoi olla miten sekaisin tahansa, kädet miten mustelmilla vain, mutta hän löysi pakoreitin. Silloinkin, kun sellaista ei oikeasti ollut. Tällä hetkellä vain tuntui todella pahalta, lähinnä siksi, että Kilian jollakin tapaa oikeasti piti toisesta – eihän hän tuntenut Declania muuten kuin kuulopuheiden perusteella, eikä halunnut kehittää mitään toivotonta koukkua tähänkin, mutta kiinnostava tuo kyllä oli. Myönnettäköön se. Paljon vanhempi ja kokeneempi ja tietysti auttamatta hyvännäköinen. Tuntui omituiselta seistä näin lähellä vierasta ihmistä ja joutua kääntämään katse hetkeksi pois ihan vain huulille pyrkivän hymyn vuoksi. Declan ei saisi tietää. Jos mokoma huomaisi, siitä seuraisi varmasti elinikäinen piina ja kidutus. Kilianilla ei nimittäin ollut pienintäkään uskoa mahdollisuuksiinsa tai jos olikin, se perustui lähinnä siihen, että Declan olisi hänelle mukava jonkin aikaa ja häipyisi sitten. Niin ne kaikki tekivät. Ja näin sanoessaan nuorukainen puhui todellakin kokemuksella.

Joskus tuntui miltei mahdottomalta suututtaa häntä taitavan väistelyn ja etukäteen suunniteltujen takaisiniskujen vuoksi, mutta nyt se tuntui melkein helpolta. Kilian imeskeli mietteliäänä kielikoruaan, kohottaen toista kulmaansa selvänä merkkinä seuraavan liikkeen pohtimisesta. Oli harvinaista löytää joku joka haastoi nuorukaisen tosissaan väittelyyn tai sai tämän ärsyyntymään pelkällä käytöksellä, mutta näköjään niitäkin harvinaisuuksia tuli eteen. Declan oli harvinaisuus, jota Kilian yhtä aikaa inhosi sydämensä pohjasta, mutta samalla halusi omalla, hiukan kieroutuneella tavallaan. Olisiko voinut olla monimutkaisempaa.
”Neljä vuotta? Sulla täytyy olla sitten ihan helvetisti kokemusta ja tietoa. Mitä mä olen kuullut niin ensimmäisestä ei ainakaan ole epäilystäkään”, Kilian vihjasi ja nyökkäsi vielä jälkikäteen. Hänen äänensävynsä oli aikaisempaa varmempi ja tyynempi, kuin Declan ei olisi ikinä mitään sanonutkaan. Silti oli selvää, ettei toisen läsnäolo tehnyt hänelle ollenkaan hyvää, ei varsinkaan henkisellä tasolla. Moinen jutustelu ei ollut Kilianin tapaista, kuten ei myöskään se, että hän tunsi olonsa kummalliseksi. Ei rakastuneeksi tai ihastuneeksikaan, mutta sellaiseksi, että piti Declanista? Hyvin harvinaista. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta, mutta tuollaisen ihmisen kohdalla kyllä – yleensä nämä tuntemukset kohdistuivat omaan kastiin kuuluviin, ehkä vähän helpommin käsiteltäviin ihmisiin.

”Mikään mitä sä sanot, ei voi järkyttää mua. Ei mikään.”
Noita sanoja Kilian tarkoitti ja sellainen oli niiden sävykin. Vakava. Samanlainen, kuin katse, joka yhtä aikaa haastoi ja oli neutraali.

Kieltämättä Kilian oli täysin oikeassa sen suhteen että Declan oli huomiotaherättävä. Itseasiassa erittäin huomiotaherättävä, rokkari huomattiin kyllä. Välillä hän teki sen ihan tahallaan, kun rakasti olla huomion keskipiste, mutta välillä huomio ei ollut yhtään toivottua. Tuijottaminen oli kyllä vähentynyt, mutta aina välillä löytyi niitä ihmisiä jotka jaksoivat ihmetellä hänen naiselliseksi kallistuvaa ulkonäköään. Joskus se oikeasti vaivasi, vaikka niiden tuijottamisella ei ollutkaan mitään merkitystä. Tuijottakoon sitten. Ei hän tältä näyttäisi, jos se olisi vaivannut niin paljon. Ei häntä kiinnostanut, niillä tässä oli ongelma ahdasmielisyytensä kanssa. Hän oli suurimman osan ajasta täysin sinut tuijottamisen ja satunnaisten kommenttien kanssa, mutta välillä siihen väsyi. Ehkä hän olikin stereotyyppinen homo ja täysin avoin asian suhteen – entä sitten? Ehkä hän välillä ilmaisi asian vähän liiankin avoimesti, mutta itse ne antoivat sen häiritä. Ei se ollut heteroiltakaan yhtään sen miellyttävämpää katseltavaa.
Vaikka Declan ei olisikaan ollut ulkonäöltään niin näyttävä, niin sillä luonteella kyllä kerättiin huomiota ihan riittämiin. Hän oli kovaääninen, ajattelematon, suorasanainen, ylivilkas, temperamenttinen ja jääräpäinen. Persoona oli niin iso, ettei sitä voinut jättää huomaamatta.
Ja ihan kuin ulkonäkö ja luonne eivät olisi riittänyt, rokkarin maine oli vielä aika massiivinen. Huomioon ottaen että hänellä oli sekä narkkarin että huoran maine, se huomio ei ollut kovin positiivista. Tietenkin kaksi yliannostusta keräsi enemmän huomiota kuin se että hän oli nyt kuivilla. Ja kieltämättä vierailu hänen makuuhuoneessaan oli yhä yhtä vilkasta ja vierasta, siitä ei vaan tarvinnut enää maksaa mitään. Rokkarilla oli tietenkin täydellinen tekosyy kun ihmiset alkoivat vihjailla hänen vilkkaasta seksielämästään – hän oli addikti, oli täysin addiktion syytä ettei hänellä pysynyt housut jalassa. Mitenhän sekin addiktio oli syntynyt – Declanin ei olisi varmaan koskaan pitänyt aloittaa seksin harrastamista. Oikeastaan hänet olisi pitänyt pitää kaukana kaikista nautintoa aiheuttavista asioista, kun hänellä ei näyttänyt pysyvän homma hallinnassa alkuunkaan. Alkoholi, kokaiini, morfiini, seksi, nikotiini ja kofeiini – hän oli jatkuvasti koukussa johonkin.
”Sä valehtelet”, Declan sanoi. Hän oli kiinnostava ja Kiliankin tiesi sen. Ei sen sitä ääneen tarvitsisi myöntää, mutta Declan ei uskoisi siitä vaikka se kuinka väittäisi ettei rokkari ollut kiinnostava. Eikä se varmana ollut vain hänen ylimielisyyttään ja jääräpäisyyttään. Hitto hänhän oli kiinnostava!
”Myönnä vaan. Sua kiinnostaa.”

Itsehillintä alkoi pettää. Tyyneys meni ensin rokkarin yllättyessä Kilianin reaktiosta. Se reagoi paljon vahvemmin kuin Declan oli odottanut. Sillä ilmeisesti oli vielä huonompi itsehillintä kuin rokkarilla itsellään, mikä oli jonkinlainen saavutus. Mutta oliko se oikeasti noin pahasti sanottu? Okei, ei ollut kovin miellyttävää kun vieraat arvostelivat, mutta eikö se nyt hieman ylireagoinut? Ellei Declan sitten ollut osunut arkaan paikkaan. Ehkä lause oli yksinkertaisesti niin totta - ehkä Kilian oli tasapainoton, eikä halunnut kuulla siitä. Samalla tavalla Declan oli käyttäytynyt kun ihmiset olivat saarnanneet huumeongelmasta ja kutsuneet narkkariksi – kaikki mitä ne sanoivat oli vain niin totta ettei hän halunnut kuulla sitä. Hän olisi myöntänyt ongelmansa, jos olisi myöntänyt niiden olevan oikeassa. Kaikki olivat tienneet että hänellä oli ongelma, mutta niiden saarnaaminen ei auttaisi mitään jos hän ei itse myöntäisi ongelmaansa. Se oli ensimmäinen (ja kaikki vaikein) vaihe – ongelman myöntäminen. Ehkä Kilianilla oli samanlainen ongelma, jota se ei halunnut myöntää ja se vain ärsytti kun vieras ihminen vihjasi että sillä oli ongelmia.
Tai sitten se esitti. Ehkä se tiesi miten vahva Declan oli henkisesti, ehkä se pyrki siihen fyysiseen ylivoimaan. Yritti saada Declanin säikäytettyä käymällä päälle, jolloin rokkari alistuisi. Se voisi toimia, mutta sen pitäisi yrittää paljon kovempaa – rokkarin käsien kahlitseminen ei riittäisi. Declan oli myös niin tottunut muiden läheisyyteen (eikä se läheisyys aina ollut tuttua ja toivottua) joten hän ei löytänyt sitä uhkaavana että Kilian oli niin lähellä. Itseasiassa rokkaria oli lyöty niin monta kertaa että toisen olisi pitänyt käydä todella aggressiiviseksi, että saisi Declanin säikäytettyä niin pahasti. Eikä se niin väärässä niiden rokkarin ystävien suhteen ollut – toki hän olisi voinut kutsua ne paikalle. Declan osasi kyllä puolustaa itseään vaikka Kilian löisikin, mutta kyse olikin periaatteesta – rokkarin ystävät suojelisivat mustatukkaa mielellään, ihan pyytämättä. Declaniahan ei lyöty ilman seuraamuksia.

Viimeisen lauseen kohdalla itsehillintä petti kokonaan, siinä menivät ne viimeisetkin itsehillinnän rippeet. Nyt Declan halusi itse lyödä Kiliania, Se ärsytti ja nyt se näkyikin tummista silmistä.
”Mä en sentään tee oletuksia muista juorujen perusteella. Mä en tiedä mitä sä luulet tietäväsi, mutta älä käyttäydy niinku tuntisit mut. Koska oikeasti sulla ei ole minkäänlaista käsitystä mitä mulle tapahtu.” Reaktio oli niin nopea, vahva ja kiukkuinen, että sitä olisi voinut luulla Kilianin osuneen kunnolla arkaan paikkaan. Toki asia oli henkilökohtainen, mutta ei niin henkilökohtainen ettei Declan olisi voinut puhua asiasta. Mutta eihän hänen tarvinnut, kun Kilian ilmeisesti luuli jo tietävänsä kaiken. Se kuunteli juoruja hänen henkilökohtaisista asioistaan ja sitten se kehtasi kommentoida niitä hänelle. Se arvosteli häntä kuulopuheiden perusteella. Se tässä vaivasi. Declan ei ollut edes vakuuttunut että kaikki ne jutut pitivät paikkaansa. Jos Kilian olisi oikeasti tiennyt mitä silloin tapahtunut, asia ei olisi vaivannut niin paljon. Rokkari olisi kiihtynyt ihan samalla tavalla, mutta silloin Kilian oikeasti tietäisi mistä häntä arvosteli. Declan ei ollut yhtään vakuuttunut että nyt se tiesi.
Kuitenkin tilanne rauhoittui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Declankin rauhoittui – näennäisesti, kyllä hän halusi vieläkin lyödä Kiliania. Ja löisikin, jos se nyt sanoisi jotain tyhmää samalla asenteella. Hieman se ansaitsikin tulla lyödyksi. Tosin niin varmaan ansaitsisi Declankin. Mutta toistaiseksi temperamentti pysyi kurissa.
Mutta nyt Kilianin käytös vasta vaivasikin. Miksi sen piti olla niin monimutkainen ja kiehtova? Declan ei voinut vihata sitä rauhassa, kun samaan aikaan se kiehtoi aivan älyttömästi. Jollain rokkarin maineen tuntevalla olisi varmaan ollut sanottavansa asiaan. Se oli mies, totta kai häntä kiinnosti! Milloin ne muka eivät kiinnostaneet?

Declan naurahti, vaikka hänellä alkoi olla vahva tunne että Kilian saattoi kuitenkin tietää hänen maineestaan liikaa. Koska kyllä rokkari olisi sen huolinut, Kilian oli tosiaan komea ja kiehtova. Etenkin sen kapinallisuus kiehtoi – olisi haasteellista kokeilla saisiko Declan hallittua sitä. Ja vihan ja rakkauden rajanhan sanottiin olevan hyvin häilyvä.
Mutta jos se taas tunsi hänen maineensa, se saattaisi olla ongelma. Ehkä se tiesi että hän vain leikki niiden kanssa kunnes kyllästyi ja vaihtaisi seuraavaan – haluaisiko Kilian olla hänen uusin lelunsa? Sekun kuulemma otti egon päälle.
”Sähän vasta halusitkin tietää kuinka kokenut mä olen”, rokkari sanoi ja vain tuijotti Kiliania. Niillä tummilla, hurmaavilla suklaa-silmillä. Kilianin läheisyys ei ollut tuttua ja toivottua, mutta ei se ollut myöskään vierasta ja epämiellyttävää – itseasiassa se oli erittäin miellyttävää. Declanin puolesta se olisi voinut olla lähempänäkin.
”Eihän mun tartte kertoa sulle mitään, kun ilmeisesti sä tiedät jo kaiken.” Ylimielisyyden puolelle kallistuva itsevarmuus näkyi – kuten yhä näkyi ärtymyskin. Aikaisempi lause siitä tiesikö Kilian jotain vai ei oli selvästi uponnut, mistä rokkari ei ollut kovin mielissään.

Nyt Kilian jo hymyili.
”No voi kultapieni, tässä on nyt yksi ongelma – sä et oikeasti voi sanoa tietäväsi musta yhtään mitään. Toisin kuin eräillä, mun asiat ei kulje pitkin katuja.”
Se ei ollut itse asiassa aivan totta, sillä ainakin osa koulun oppilaista tiesi. Tiesi hänen äidistään, kuolleesta ex-poikaystävästä ja taipumuksesta joutua hankaluuksiin. Kilian oli ollut sekaisin aivan liian kauan pysyäkseen juorujen ulottumattomissa, mutta hän ei juuri välittänyt – nuorukaisella riitti yhä rohkeutta kohdata ihmiset silmästä silmään riippumatta siitä ketä nämä olivat. Ne jotka olivat halukkaita yrittämään hänen sortamistaan, saivat sen huomata samoin kuin nekin, jotka koettivat häntä hallita. Ja nykyisin vaikeita aikoja oli jatkuvasti, kivunhuuruisia päivä, jolloin tuntui parhaalta vaihtoehdolta jättäytyä kotiin. Kilianin vaikeasti hallittava luonne tuli kotona esiin jatkuvasti, mutta silloin tällöin myös kavereiden keskuudessa – silti kenelläkään ei ollut aavistustakaan, kukaan ei voinut ymmärtää. Vaikka hän tiesi luultavasti jokaisen narkkarin ajattelevan samalla tavalla, muuta kuvausta tunteelle ei ollut. Kun kaikki luulevat ymmärtävänsä, mutta katsovatkin vain onton ulkokuoren läpi, luullen tietävänsä jotakin. Kilian, yhdellä katseella määritelty. Siinäkö kaikki mitä hän oli?
”Mua on kuule oikein varoitettukin susta – kehoitettu pysymään Declan Lean käsien ulottumattomissa. Vaikka et sä kovin pelottavalta vaikuta. Eikä mua kiinnosta, huomaisit kyllä jos kiinnostaisi”, Kilian sanoi, mahdollisimman vakuuttavasti tietenkin, mutta väitti Declanin katsetta. Toisille ihmisille oli helpompi valehdella kuin toisille ja tälle yksilölle ilmeisesti aina vain hankalampaa. Jos Kilian olisi kehdannut, hän olisi paennut pois toisen läheisyydestä, hankkinut takaisin turvavälinsä, vaan eihän nuorikko siihen kyennyt. Eikä tällaisia hetkiä tullut eteen turhan paljon, itse asiassa ne olivat hyvin harvinaisia. Hetket, jolloin joku kiehtoi niin paljon, että oman itsensä ajattelu sumentui muutamaksi hetkeksi.

Kilian ihastui ehkä kerran kuussa, joskus harvemmin. Riippuen aivan siitä miten paljon ihmisiä ympärillä oli. Rakkauttaan ja huomiotaan hän sen sijaan oli jakanut siinä vähemmän kunnioitettavassa muodossa, tuntematta tosiasiassa vähintäkään kiintymystä kyseisiin ihmisiin – aamun tullen Kilian oli lähtenyt, eikä jäänyt, kuten joku muu olisi voinut tehdä. Yksi teoria kertoi sen olevan keino parantaa huonoa omaatuntoa, toinen sanoi sen olevan puhdasta nautinnon jahtaamista tai riittämättömyyden pelkoa. Kun joku katsoi häntä rakastavasti, kuin maailmassa ei olisi muita ollutkaan, Kilian tunsi olevansa elossa. Hän antoi kaikkensa, edes sen lyhyen hetken ajan. Eivätkä kaikki tehneet joskus niin? Tuo ajatus lohdutti nuorikkoa joka kerta, kun hän jätti yhdenyönjuttunsa ja palasi kotiin. Ja se mitä Kilian oli puhunut varoituksesta, oli totta – hän tosiaan oli kuullut moisen jutun Declanista, ja silloin nauranut asialle, tietämättä edes kuka kyseinen tyyppi oli. Nyt Kilian mietti olisiko pitänyt noudattaa neuvoa, sillä tässähän hän oli – odottamassa hymy suupieltä nostattaen toisen jokaista sanaa, vastaten haasteeseen. Declan poikkesi eittämättä suuresti Kilianin tavallisista kiinnostuksenkohteista olemalla kaikkea sitä mitä hän itse ei ollut. Kaikkea sitä mitä hän esitti olevansa, hiukan halusikin olla, mutta missä epäonnistui. Ulkoisesti hyvin itsevarma Kilian odotti huomaamattaan lyöntiä, pelkäsi joka hetki, että joku onnistuisi ohittamaan lukuisat puolustukset ja pääsisi näin tarpeeksi lähelle. Sen helpompaa tilaisuutta satuttaa ei ollutkaan, sillä se oli oikeastaan ainoa tilaisuus moiseen. Jos onnistui pääsemään lähelle, pystyi iskemään kovemmin kuin kukaan muu.
”Aww, en kait mä vaan satuttanut sua? Luuletko sä oikeasti, että sillä on jotakin väliä tunnenko mä sut – ei se silti tarkoita, ettenkö voisi olla oikeassa. Ja jotkut juorut pitävät paikkaansa”, hän totesi, äänensävy lievästi härnäävänä ja se näkyi katseessakin. Ilmeisesti Declanillakin oli inhimilliset puolensa ja tämän reaktio kieli siitä, ettei elämä ehkä ollutkaan niin helppoa – jotakin Kilian oli kuullut, mutta ei mitään kovin tähdellistä. Tästäkin huolimatta oli kiintoisaa nähdä välillä aitoja tunteita tyyneyden lisäksi, vaikka nuorikko ei mitään sen pahempaa osannut pelätäkään. Hän oli saanut selkäänsä useammankin kerran, joskus itseaiheutetusti ja joskus jostakin muusta syystä. Se ei ollut mitään uutta, eikä Kilian ymmärtänyt varoa, vaan koetteli rajoja viimeisimpään asti. Vaan mitä muuta olisi voinut odottaa – hän oli saanut itse asettaa säännöt ja rajat, kun vanhempien holhous oli puuttunut. Ja mitä tuli kylmäksi ja sadistiseksi haukkumiseen, kenties se oli jokseenkin tottakin. Se oli Kilianin keino kertoa olevansa olemassa, jättää ihmisiä jälkeensä milloin missäkin kunnossa, mutta ei koskaan niin huonossa, etteivätkö nämä pystyisi itseään korjaamaan. Samalla tavalla millä hänet itsensäkin oli jätetty liian monta kertaa, ainoana erona, ettei Kilian ollut koskaan yrittänytkään korjata mitään. Hän antoi asian olla, taisteli itsensä ylös ja nilkutti matkoihinsa, miten nöyryytettynä tahansa.

Se ei ollut varsinaisesti paniikkia, vaan enemmänkin ahdistusta. Kilian saattoi ahdistua mitä omituisimmista asioista – tuijotuksesta, kosketuksesta, puhumisesta… Joskus jo muiden ihmisten näkeminen laukaisi hyvinkin voimakkaan ärtymyksen ja ahdistuksen. Ja yleensä tämä ilmiö vaati nuorukaista poistumaan tilanteesta tai sitä vastoin taistelemaan itsensä siitä pois – vaan nyt kun muitakin sääntöjä oltiin kuitenkin rikottu, ei Kilian liikahtanutkaan Declanin tuijotuksen alla. Ehkä se oli eräänlaista häviämisen pelkoa, eihän hän tahtonut antaa periksi. Ei nytkään kun tiedosti toisen olevan lähellä, alle kädenmitan päässä. Hän antoi ilman hitaasti paeta keuhkoistaan ja haki katseellaan jotakin mihin keskittyä, jostakin Declanin selän takaa. Mitäänhän ei tietenkään löytynyt, ei silloin, kun olisi pitänyt.
”Ai halusinko, kukas nyt tekee olettamuksia?”
Ei, Kilianin ääni ei sentään tärissyt, sillä se olisi ollut säälittävää. Hän onnistui pitämään ryhtinsä suorana ja katseensakin jokseenkin tyynenä – hyvin harvinaista, kun otti huomioon, että ahdistus kutitteli jo vatsanpohjassa. Siis siellä missä tunteiden ei pitänyt olla. Mitä järkeä siinäkin oli? Keho reagoi voimakkaammin kuin ajatukset. Ja muutamia hetkiä sitten Kilian oli vielä pohtinut tappaisiko pudotus hänet, muutamia hetkiä, ennen kuin Declan oli kävellyt parvekkeelle. Hitto vie. Vasenta jalkaa palelsi ja Kilianin katse osui kadulla retkottavaan kenkään, joka näytti sillä hetkellä hyvinkin mielenkiintoiselta. Tarpeeksi mielenkiintoiselta viedäkseen hänen ajatuksensa pois tilanteesta? No, ei oikeastaan.
”En mä sanonut tietäväni kaikkea, vaan, että tiedän jotakin. Jos tietäisin kaiken, tuskin olisin tässä enää”, Kilian hyrisi ja mulkaisi toista. Häntä oli kohtuuttoman helppo härnätä ja ärsyttää, silloinkin kun se ei varmaan ollut tarkoitus. Varsinkin niiden ihmisten, joista Kilian millään tapaa piti. Varsinkin miespuolisten ihmisten… Aivan kuin ei olisi riittänyt, että hänen teki mielensä raahata kotiinsa jokainen vähänkin ulkonäköä omaava ja sen tehtyään hän yleensä heitti nämä ulos, tietämättä täysin miksi oli moisen alunperinkään kotiinsa tuonut. Kilian tarvitsi huomiota, vaikka ei sitä itselleen myöntänytkään. Ja koska kotoa ei ollut sellaista koskaan pahemmin tullut, hän turvautui etsimään ihmisiä, jotka tarvitsivat jotakin. Tällä tavoin Kilian luuli hallitsevansa kuviota, vaikka tosiasiassa kuvio hallitsi häntä.

Kilianin hymy vasta vaivasikin. Mikä tässä muka hymyilytti? Miksei sitä voinut ärsyttää samalla tavalla kuin rokkaria? Niin päin sen piti mennä. Kilianin tässä piti haluta lyödä häntä koska sitä otti päähän eikä toisin päin. Sen nimenomaan ei pitänyt saada rokkaria ärsytettyä. Hänen piti olla tyyni – itseasiassa niin tyyni että Kiliania alkaisi ärsyttää. Vaikka kuka tahansa joka vähänkin tunsi Declania, tiesi miten räjähdysaltis mustatukka oli – kieltämättä Declan tiesi sen itsekin. Hän ei pystyisi pitämään temperamenttia aisoissa – niin hyvä näyttelijä kun sattui olemaankaan. Taitoa ei ollut niin paljon että se temperamentti olisi pysynyt piilossa. Piirre oli niin syvällä ja aito, että sitä ei saanut kitkettyä pois. Declan ei osannut hallita sitä itsekään, varmana siihen ei pystyisi kukaan muukaan. Vaikutus oli itseasiassa täysin päinvastainen – rokkarista tulisi vielä itsepäisempi jos häntä yritettiin hallita. Hän ei alistunut muiden tahtoon ja temperamentti vain vahvistui kun ne sitä yrittivät. Itsekontrolli oli liian tärkeää, hän ei ikinä voisi luovuttaa sitä kenellekään muulle. Itseinhon määrä olisi sietämätön, jos hän antaisi sen tapahtua. Hän ei pystyisi olemaan itsensä kanssa – se temperamentti ja itsevarmuus oli aitoa. Hän olisi pystynyt esittämään olevansa niin vahva, mutta hänen ei tarvinnut – hän oli oikeasti niin vahva. Ja niin hyvä näyttelijä kuin olikin, sitä kynnystä hän ei pystyisi ylittämään. Itsevarmuus oli niin aitoa, että hän ei pystyisi esittämään ettei sitä ollut. Se oli niin tärkeää, hän ei antaisi sitä itselleen anteeksi jos antaisi muiden kontrolloida itseään sillä tavalla.
Mutta Declankin oli haavoittuvainen ja kieltämättä äskeinen oli ollut isku vyön alle. Se ei ollut sattunut, mutta se oli hemmetin lähellä. Liian lähellä – kerrankin Declanin näyttelijäntaidot pettivät, rokkari ei osannut esittää ettei se tuntunut missään. Koska se nimenomaan tuntui – Declan oli loukattu ja vihainen. Hän halusi raivota Kilianille, lyödä ja huutaa sille. Ja tavallaan suudella sitä, mutta se oli yksin hymyn syytä – se oli todella häiritsevää. Oikeasti. Kilian näytti hyvältä hymyillessään. Erittäin hyvältä, mutta ei Declan siitä muuten pitänyt. Yhtään. Se ärsytti eikä edes ollut hänen tyyppiään. Se olisi täysin pinnallista, jos hän makaisi sen kanssa. Ja täysin huonon itsehillinnän ja addiktion syytä. Alkoholia Declan ei voisikaan syyttää, kun ei ollut juonut yhtään mitään.
Miksi Kilianilla sitten oli tuollainen vaikutus häneen? Se ei merkinnyt yhtään mitään, sillä ei pitäisi olla minkäänlaista vaikutusta mihinkään. Miksi sillä sitten oli?

Declan tuijotti toista selvästi epäuskoisena – tuo ei voinut olla totta tai sitten hänen maineensa oli paljon massiivisempi kuin hän oli kuvitellut. Ne eivät oikeasti voineet varoitella muita hänestä. Ilmiselvästi niiden varoitukset eivät olleet toimineet, vaikka Declan ei uskonutkaan että ne oikeasti tekivät sitä. Se oli vain outoa. Kieltämättä hän petti, valehteli ja manipuloi eikä tainnut edes osata kiintyä toiseen ihmiseen henkisesti. Kieltämättä muutama oli saanut pahastikin siipeensä, kun olivat kiintyneet (ja muutama jopa rakastunut) häneen, jolloin Declan oli pistänyt pelin poikki saman tien. Olisi ollut julmaa jatkaa, se alkoi olla liian aitoa niille. Ehkä niihin varoituksiin oli aihetta kun hän vain leikki niiden kanssa. Häneen rakastuminen ei oikeasti kannattanut – siinä vain sattui kun hän ei pystynyt vastaamaan samaan. Ei siinä ollut mitään syvällistä ja aitoa. Olisi ollut paljon julmempaa antaa niiden olettaa että siinä oli jotain aitoa.
”Sä näytät puhuvan musta paljon ihmiseksi jota ei kiinnosta. Ja kun sua ei kerran kiinnosta, niin miksi sua sitten pitää varoitella musta?” Tuohon Declan oikeasti halusi vastauksen, koska hän ei ymmärtänyt. Rokkari ei ollut vieläkään kovin mielessään siitä että muut puhuivat hänen asioistaan, mutta Kiliania oli pakko kiinnostaa, ei se hänestä muuten puhuisi. Sekun ei vaikuttanut sellaiselta ihmiseltä joka juoruili vain päästäkseen juoruilemaan. Ja tosiaan, miksi sitä varoitettaisiin hänestä jos sitä ei kiinnostanut? Declan ei keksinyt muuta järkeenkäyvää selitystä asialle – Kilian oli kiinnostunut ja asian ilmaistuaan joku oli huomauttanut rokkarin värikkäästä maineesta. Muuten olisi omituista että Kilian puhui hänestä niin paljon.

Kilian oli kieltämättä jälleen oikeassa – jotkut niistä juoruista pitivät paikkaansa. Ne tiesivät hänen maineestaan, miehistä ja huumeista. Yliannostukset ja toistuvat käynnit vieroituksessa puhuttivat. Declan ei kuitenkaan uskonut että kaikki juorut pitivät täysin paikkaansa. Ne olivat hieman saattaneet muuttaa muotoaan kierrossa, jos alunperinkään olivat olleet totta. Juttua oli väritetty, väännelty ja ehkä hieman liioiteltukin. Kilianin kuulemat jutut eivät välttämättä pitäneet sellaisenaan paikkaansa, mutta jotain totuutta niissä saattoikin olla. Declanin mainekin saattoi olla hieman liioiteltu – mistäs sitä tiesi miten maustettuja juttuja Kilian oli kuullut. Ties miten vääristynyt kuva sillä oli rokkarista.
Ja ehkä sillä ei ollutkaan mitään väliä tunsiko Kilian rokkarin vai ei, mutta se ei oikeasti voinut väittää tuntevansa häntä. Ei niiden juorujen perusteella. Sitä väitettä Declan ei nielisi.

Declanin reaktiosta olisi voinut luulla että häntä hävetti. Että hän ei halunnut Kilianin puhuvan asiasta koska häpesi tekojaan. Eivät ne jutut imartelevia olleet ja suurimman osan niistä tapahtumista Declan olisi mieluummin jättänyt kokematta, mutta totta puhuen rokkari oli ylpeä arvistaan. Niistä kaikista, fyysisistä ja henkisistä. Hän ei ollut ylpeä siitä mitä oli tehnyt, mutta hän oli päässyt niistä yli ja siitä hän oli ylpeä. Menneisyys oli vaikea, mutta hän ei ollut antanut sen haitata häntä. Ne tapahtumat olisivat varmaan murtaneet useimmat ihmiset, mutta Declanista ne olivat tehneet vain vahvemman.
”Joten sua ei itteäs haittais, jos mä puhun sun äidistäsi?” Declan kysyi, pahin tunnekuohu alkoi olla ohi ja rokkari vaikutti paljon tyynemmältä. Se tyyneys ei kyllä ollut täysin aitoa – Declan halusi yhä lyödä sitä. Hän ei kuitenkaan voisi, koska silloin Kilian voittaisi.
Vaikka nyt Declan hieman halusi lyödä itseään ja olisikin ansainnut sen. Kilianin äidin kuoleman esiin nostaminen oli vain julmaa. Toki se saattoi olla tarpeeksi henkilökohtaista – rokkari halusi tietää mitä Kilian itse siitä tykkäsi kun sen omista henkilökohtaisista asioista puhuttiin. Se ei oikeasti ollut mukavaa – mitä sen asiat hänelle kuuluivat. Eivät mitään, kuten eivät hänenkään asiat kuuluneet sille.
Omatunto kuitenkin ilmaisi olemassaolostaan. Syy oli kyllä Declanissa itsessään – jos hänen oma äitinsä olisi kuollut, hän ei kestäisi yhtään kommentteja aiheesta. Se olisi oikeasti arka paikka, rokkarilla oli kuitenkin yllättävän hyvät välit äitiinsä. Ja jos totta puhuttiin, Declan ei edes tiennyt Kilianin perheestä yhtään mitään. Kuollutta äitiä lukuunottamatta. Ehkä ne eivät koskaan olleet olleetkaan väleissä, kommentti saattoi ihan hyvin olla täysin merkityksetön. Sitten jos se ei olisi – rokkari onnistuisi siinä mihin oli pyrkinytkin, mutta joutuisi varmana pyytämään anteeksi. Se ei oikeasti ollut hauskaa – omatunto kolisisi siihen malliin, ettei mustatukka pystyisi olemaan sen kanssa. Declanin suurin vahvuus oli myös hänen suurin heikkoutensa – hänen egonsa.

”Voi muru, ei se ollut olettamus”, Declan sanoi, äänensävy ja katse pehmeni selvästi – nyt rokkari vaikutti siltä ettei olisi koskaan ärtynytkään. Sitä olisi voinut luulla että katseessa oli jotain syvempää, mutta ei – Declan vain manipuloi sitä. Ja edelleen halusi suudella sitä – Declan alkoi kieltämättä olla hieman kusessa itsehillintänsä kanssa. Sellainen huomio miehiltä (vierailta tai tutuilta) oli rokkarille hyvin tuttua (ja ainahan sitä oli mukavaa tuntea itsensä halutuksi, joten oli se hieman toivottuakin) mutta se ei välttämättä olisi Kilianille niin tuttua. Olisi oikeasti parempi että Kilian sortuisi ensin. Sen ei edes tarvitsisi ruveta selittämään tekosiaan, koska Declania ei haittaisi. Itse hän ei halunnut joutua siihen tilanteeseen että joutuisi selittämään tekosiaan. Koska minkäänlaista selitystä ei ollut.
Ehkä siitä kokemuksesta olikin jotain haittaa. Se oli niin helppoa, että Declan jakoi huomiotaan vähän liiankin mielellään.

Aloitettuaan tämänkin väittelyn oli Kilian luvannut itselleen pitää kaiken muun siitä erossa. Esimerkiksi sen faktan, että hän kaipasi kipeästi huomiota – aivan sama minkälaista se oli, pelkkä sanailu kelpasi hienosti. Kunhan oli edes jokin tapa kommunikoida toisten ihmisten kanssa, sillä sitä nuorikko teki aivan liian harvoin. Valitettavasti tästä viattomasta sanaharkasta näytti olevan tulossa jotakin mikä ei ollut ollenkaan hyväksi Kilianille. Mutta ei kait sitä koskaan opi jos ei erehdy? Vaikka tämäkään ei täysin totta ollut, sillä erehdysmäärällä mikä häneltä löytyi, olisi sitten pitänyt oppia jo hyvin paljon. Kilian oli itse ammattilainen mikäli puhuttiin vääränlaisista ihmisistä, mutta hän oli vääränlainen itsekin – ainakin kovin monen muun mielestä. Monen muun, joilla oli melkoinen käsitys siitä mitä Kilian oli. Niitä käsityksiä oli ehtinyt muodostua hyvin monia.

”En mä silloin osannut yhdistää nimeä ihmiseen, mutta nyt taatusti osaan. Ja ihan totta, mä puhun paljon koska on sanottavaa.”
Valehtelu ei tuntunut pahalta, mutta oli hankalaa. Koko lauseen ajan Kilian piti katseensa muualla, peittääkseen omituisen tyytyväisyyden, jota hän koki toiselle puhuessaan. Niin, suoraan päin katsottuna se olisi näkynyt aivan liian selvästi, eikä siinä sitten taas olisi ollut mitään hauskaa. Vaikka nyt nuorukainen ei oikeasti nähnyt tilanteessa juuri mitään hauskaa, kun hän oli jo onnistunut siinä mitä oli yrittänyt eniten välttää – ei, Kilianilla ei ollut aikaisemmin ollut aikomustakaan tuntea minkäänlaista vetoa Declania kohtaan, mutta tässä hän vain oli. Täysin typerää ja lapsellista, eikä ollenkaan järkevää, mutta joka tapauksessa. Asian kieltäminen olisi tehnyt siitä vain entistä hankalamman, eikä se silloin olisi jättänyt hänen päätään viikkokausiin. Hyvässä saumassa Kilian voisi olla yli toisesta ja huomenna. Tuskin muistaisikaan. Näin hän siis ajatteli, ennen kuin Declan teki unohtamisesta mahdotonta yhdessä lauseessa.

Kaiken muun erossa pitäminen oli onnistunut surkeasti. Mutta että Declan oikeasti menisi noin pitkälle suojellakseen egoaan? Kyllä Kilian oli tuollaisia ihmisiä ennenkin tavannut, mutta ei tällaisessa tilanteessa. Eikä hän ollut pitänyt niistä ihmisistä. Jonkinlainen vihainen sävähdys kulki läpi nuorukaisen selkäpiin ja tämän katse kääntyi vaistomaisesti kohtaamaan Declanin oman – täysin opittu reaktio, automaattinen puolustusjärjestelmä joka useimmiten oli varsin tehokaskin. Hän oli itsekin tehnyt näin, käynyt muiden kimppuun tietämänsä (tai olettamansa) heikon kohdan kautta, mutta ei jaksanut muistaa sitä nyt. Tässä tilanteessa Kilian itse oli ainoa, jota vastaan oli hyökätty.
”Sä ihan oikeasti haluat puhua mun kuolleesta äidistäni? No, mitä sä haluat tietää – siitä miten se lähti kolmen aikaan yöllä hakemaan postia ja tuli yliajetuksi, kun ei muistanut, ettei ollutkaan päivä? Ei kun hei, mitä jos laajennetaan aihealuetta vähän. Mitä jos tuodaan mukaan kuolleet ex-poikaystävät, siitä sulle varmaan riemua irtoaisikin. Mikään mitä mä sanoin, ei ollut henkilökohtaista. Senkin itsekäs kusipää, mä en olisi koskaan tehnyt sulle näin. En koskaan”, Kilian sähähti ja vieläpä niin uhkaavasti, että viesti tuskin jäi keneltäkään ymmärtämättä. Hän siirtyi turhautuneena puuskahtaen vielä vähän lähemmäs, odottaen löytävänsä jostakin voimia vielä lyöntiinkin, mutta ei onnistunut. Nuorukainen tiesi valehdelleensa, sillä viimeiset kaksi lausetta eivät olleet missään määrin totta – jos Kilianilla olisi ollut jotakin kovin henkilökohtaista millä iskeä, hän olisi tehnyt sen arkailematta. Ja nauttinut jos olisi saanut aikaan samaisen reaktion mitä itse nyt kävi läpi. Kesti hetken aikaa, että nuorukainen itse ymmärsi sen mitä oli sanonut ja miten. Hän oli antanut sen näkyä, loukkaantumisen ja suuttumuksen, vaikka sen oli pitänyt jäädä vahvasti taka-alalle. Siinä vasta hieno tilaisuus Declanille. Uusi heikkous käytettäväksi. Ja mikä kaikista kamalinta, huolimatta Declanin toimista, ei Kilianin kiinnostus tätä kohtaan hälvennyt.

Kesti hetken aikaa, että Kilian sai itsensä taas koottua ja sen raivostuneen ilmeen hälvenemään kasvoiltaan. Näin oli käynyt aikaisemminkin, miksei hän siis tottunut siihen? Declanilta saadut haukut vain tuntuivat monta kertaa henkilökohtaisemmilta, aivan kuin tuo tosiaan olisi tiennyt hänestä jotakin olennaista – tiesikin, ilmeisesti. Mutta Kilian ei ollut koskaan ollut äitinsä kanssa järin hyvissä väleissä, ei sellaisissa kuin voisi olettaa. Ajoittain hän oli jopa halveksunut tätä. Eikä edes yksi auto-onnettomuus voisi muuttaa sitä faktaa, vaikka nuorukainen oli yrittänyt itseään sen vuoksi vihata. Tosiasia kuitenkin oli, että jos ihmistä kohdellaan jonkun toisen toimesta tarpeeksi kauan kurjasti, alkaa sitä pikkuhiljaa menettämään välittämisensä tätä kohtaan. Niin oli käynyt Kilianille ja tämän äidille. Nyt tuo tuijotti Declania katseessaan hiillokseksi tyyntynyttä raivoa, mutta samalla myös jotakin muuta – jotain minkä saattoi tulkita yllytykseksi. Anna tulla, pistä parastasi, yritä satuttaa, se sanoi. Kilian ei kuitenkaan sanonut mitään, vaikka halusi. Hän halusi monia muitakin asioita, eikä saanut niitä. Kuten aina, Kilian tahtoi selvittää sen tavan, jolla Declan toimi – heissä oli kuitenkin paljon samaa mitä tuli kiistelyyn, sillä kumpikaan ei arkaillut iskeä sinne mihin sattui koviten. Kilian itse oli häpeilemättä kiusaaja ja käytti julmasti hyväkseen muiden heikkouksia. Teki muiden häviöiden myötä itsestään entistä vahvemman, rakensi massiivista puolustustaan. Ehkä se oli jokin yhdistävä tekijä kiusaajien välillä, vaikka he eivät kaikki olleetkaan samanlaisia. Kilianilla kyse oli heikkouksien peittelemisestä – ja kun sen kerran aloitti, oli lopettaminen hankalaa. Tuntui itse asiassa huumaavalta kyetä aiheuttamaan ihmisissä niin voimakkaita reaktioita, vaikka tilanne voisi yhtä hyvin olla toisinkin päin. Ja kovasta ulkokuorestaan huolimatta Kilian itse oli varsin räjähdysaltis. Hän ei pitänyt heikkouksistaan, eikä näin ollen halunnut näyttää niitä. Ei edes silloin, kun vaihtoehtona oli oman itsensä kadottaminen – Kilian piti mieluummin itsepäisesti kiinni roolistaan, kuin luovutti ja antoi periksi.
”Mä tahdon, että sä pyydät anteeksi”, Kilian kuiskasi, katse yhä piinkovana. Sitten, ennen kuin yksikään järkeä tunteva ajatus ehti väliin, hän kurotti hiukan varpailleen nousten ja suuteli Declania. Tietäen, että katuisi sitä. Tietäen, että seuraavana hetkenä mikään ei olisi hänen hallussaan. Silti. Olihan tässä vielä katuma-aikaa, sen verran, että se riitti. Eihän tämäkään asia ollut täysin Kilianin hallussa. Ei todellakaan. Jälleen kerran hän oli erehtynyt luullessaan hallitsevansa tilannetta, kun oikeasti hallintavalta oli jollakin muulla.

Declan hymähti itsekseen. Toki tuo saattoi olla totta. Kieltämättä rokkari oli aina välillä itsekin kommentoinut räikeästi muiden tekemisiä – kuulopuheiden perusteella, tuntematta kyseisiä henkilöitä muuten kuin nimeltä. Olemattoman nimimuistin takia oikean nimen ja naaman yhdistäminen oli aivan toivotonta, joten aina Declan ei itse tiennyt niitä edes nimeltä. Rokkarin muistiin ei voinut luottaa yhtään ja huonon keskittymiskyvyn takia joitain ihmisiä ei edes huomattu. Niistä hillitymmistä persoonista käveltiin yli liiankin helposti. Sillä itsevarmuudella kerättiin helposti huomio itseensä – muiden huomioinen sattui unohtumaan siinä touhussa. Vaikka rokkarin nimimuisti oli niin olematon, vaikka ei siellä ollut väliä huomasiko hän niitä ja kiinnostiko häntä keitä ne olivat – nimet eivät vain jääneet päähän. Ulkonäkö ja teot kyllä jäivät, mutta nimissä oli hakemista. Olikin työn takana yhdistää teko oikeaan ihmiseen, kun puhuttiin pelkillä nimillä.
Vaikka sehän ei haitannut – Declan puhui usein sivu suunsa. Hän jäi sanattomaksi harvoin – oli lähes odotettua että hänellä oli sanottavansa asiaan kuin asiaan. Suu kävi ajatusta nopeammin, rokkari oli useimmiten jo avannut suunsa kun alettiin miettiä mitä tuli sanottua.

Ja Declan ei tuntenut Kiliania niin hyvin, että olisi voinut sanoa kuinka puhelias se oli. Sitä ei ainakaan epäilty etteikö Kilian kehtaisi ilmaista mielipiteitään – toki se voisi puhua paljon. Ehkä sen sensuuri pelasi paremmin kuin Declanin, mutta siitäkään ei voinut olla varma. Nyt se ainakin pisti hyvin rokkarille vastaan, ei se hiljaiseksi ollut jäänyt – se olisi hyvin voinut olla kunnioitettavaa, jos asia olisi nähty hyvällä. Oli Kilianin sanat totta tai eivät, Declan ei kuitenkaan pitänyt siitä. Yksinkertaisesti sen takia ettei Kilian tosiaan tiennyt kenestä puhui. Declan tiesi olevansa puheenaihe, ei hän jaksanut tehdä asiasta numeroa. Senkun puhuivat, kunhan ne eivät tulisi kommentoimaan asiasta hänelle – sitä ei tosiaan katsottu hyvällä. Siinä Kilian oli mokannut – se oli myöntänyt puhuneensa hänestä sekä senkin ettei ollut oikeasti tiennyt kenestä oli kyse. Se kommentoi asioita joista ei varsinaisesti tiennyt yhtään mitään. Se oli vain väärin, vaikka Declan varmaan olikin viimeinen ihminen puhumaan siitä mikä oli väärin. Hän oli epäkorrekti ja tekopyhä – siitä saattoi olla montaa mieltä oliko hän koskaan tehnyt mitään oikein.
Koko asiassa vaivasi eniten se, että Kilianilla oli pokkaa kommentoida asiaa päin naamaa ja väittää hänelle vastaan – se teki siitä vain kiehtovamman. Tällä menolla Declan joutuisi vielä laajentamaan miesmakuaan. Maineestaan huolimatta Declan ei kuitenkaan oikeasti huolinut ketä tahansa sänkyynsä (selvänä ainakaan) ja Kilian ei ollut hänen tyyppiään. Silti hän olisi huolinut sen.
”Joten sä väität edelleen, ettei sua kiinnosta?” Declan sanoi, katseesta huomasi ettei mustatukka kuitenkaan ollut antamassa periksi. Hän ei ollut taipumassa, hän ei uskonut sitä vieläkään. Hän halusi nähdä kun se väittäisi ettei ollut kiinnostanut. Declan oli itse erittäin vakuuttunut että sitä kiinnosti ja patologiselle valehtelijalle valehteleminen oli taitolaji – Kilianin pitäisi olla hemmetin vakuuttava onnistuakseen. Nyt sen uskottavuus kärsi pahasti, kun se ei katsonut rokkaria – Declan ei luottanut ihmisiin jotka välttelivät katsekontaktia.

Declan oli valmis menemään erittäin pitkälle suojellakseen egoaan – psyyke ei kestäisi sitä että ego saisi kolhuja. Nyt tajusi itsekin menneensä aivan liian pitkälle. Kilian reagoi juuri kuten rokkari oli halunnut. Nyt sitä ärsytti, nyt se oli loukattu ja vihainen. Nyt se halusi lyödä häntä – eikä Declan tiennyt pelkäsikö sen lyövän vai toivoiko hän sitä. Se kyllä pilaisi hänen iltansa, mutta rokkari ansaitsisi sen oikeasti. Äskeinen oli pahasti sanottu ja siltä se tuntuikin. Itsesuojeluvaisto olisi omatuntoa vahvempi – jos Kilian löisi, Declan saisi itsesuojelun nimissä lyödä takaisin. Syyllisyys helpottaisi, koska nyt se tunne oli vahva. Declan halusi pyytää anteeksi. Muutenkin kuin manipuloidakseen – toki hän olisi voinut antaa olettaa että se oli saanut hänet alistumaan ja matelemaan, antaa sen luulla että sillä oli ote hänestä vaikka sillä ei ollutkaan oikeasti. Se oli tehokas taktiikka. Mutta ei – omatunto kolkutti ja Declan joutuisi pyytämään oikeasti anteeksi että se helpottaisi.
Declan ei edes ymmärtänyt miksei Kilian iskenyt samalla mitalla takaisin. Syyllistäminen toimi paljon paremmin, mutta vastaiskua Declan olisi siltä odottanut. Hän nimenomaan oletti että se tekisi samoin hänelle. Koko ajanhan se oli vihjaillut että tiesi hänestä tiesmitä, ja nytkö kun sillä oli mahdollisuus heittää ne kaikki päin hänen naamaansa se ei käyttänyt tilaisuutta hyväkseen? Declan oli antanut tilaisuuden satuttaa tarjottimella, miksei se käyttänyt sitä? Tosin, kuten se itsekin oli maininnut – Kilian ei ollut sanonut mitään henkilökohtaista. Se oli antanut olettaa tietävänsä paljon, mutta se ei ollut missään vaiheessa todistanut mitään. Entä jos se ei oikeasti tiennyt yhtään mitään?
”No, miten sä voisitkaan?” Declan kysyi, äänensävy haastoi näyttämään mitä se tiesi. Tosin hieman pelotti mitä Kilian vastaisi – mitä jos se kuitenkin tiesi? Ehkä se antoi hänen olettaa, ettei tiennyt yhtään mitään ja nyt latoisi kaiken hänen naamalleen kun hän ei varonut. Se olisi julmaa, kieroa ja kerrassaan nerokasta.
Declanin olisi pitänyt pitää suunsa kiinni – tuohan vasta auttoikin syyllisyyden tunteeseen. Jos totta puhuttiin, Declan ei edes ollut tiennyt miten Kilianin äiti oli kuollut, vain että se oli kuollut. Eikä hän todellakaan ollut tiennyt ex-poikaystävästä. Niissä piireissä missä hän oli pyörinyt kuolemiin tottuu – ihmiset saivat yliannostuksia ja alkoholimyrkytyksiä, ajoivat kännissä, kävelivät kännissä auton alle, luulivat päissään osaavansa lentää ja ne velkaantuneimmat diilerit hoitivat pois päiviltä. Vähemmistö selvisi ja kun oli itse selvinnyt kolmesti, siihen turtui. Niissä piireissä kuoleminen oli odotettua, paljon selviämistä odotetumpaa. Koska hengellä leikkimistähän se touhu nimenomaan oli.
Ilmeisesti ex-poikaystävän kuoleminen oli ollut Kilianille paha paikka. Declanilla oli jo tarpeeksi syyllinen olo jo äidin takia, oliko poikaystävä pakko nostaa esiin?

Kuiskauksessa oli jotain niin haavoittuvaista, että Declan suli täysin – se vesitti kokonaan rokkarin yrityksen vakuuttaa itselleen ettei Kilian kiinnostanut yhtään sen enempää kuin miehet yleensä. Siinä ei ollut mitään erityistä. Hän halusi sitä, mutta se oli fyysistä, pinnallista eikä mitenkään erikoista. Sillä ei olisi mitään merkitystä vaikka Declan ei koskaan näkisi sitä uudestaan.
Eihän se tietenkään onnistunut – suuteleminen vasta pilasikin yritykset. Itsehillintä petti täysin, Declan yllätti itsensäkin kuinka vahvaa halu Kiliania kohtaan oli. Se näkyi liiankin selvästi suudelmassa. Toinen käsi vietiin hiusten sekaan niskaan ja Declan veti Kilianin kiinni vartaloonsa. Ajatuskin alkoi karata – pituuseron takia tämä olisi paljon helpompaa vaakatasossa.
Mutta omatunto naputti yhä ja pilasi hetken. Declan joutui hillitsemään halunsa – suudelma katkaistiin, mutta käsi pysyi paikoillaan niskassa, Kiliania ei päästetty yhtään kauemmas.
”Okei, anteeksi. Mä menin liian pitkälle”, Declan sanoi, keskittymiskyky oli kaukana, mutta katseesta huomasi että rokkari oikeasti tarkoitti sitä.

Ei, tällaista tappiota edes hänen ylpeytensä ei kestäisi. Vaikka selkään oli saatu monia kertoja pahemminkin (niin henkisesti kuin fyysisestikin), tähän Kilian asetti rajansa – kukaan ei pahoinpitelisi häntä näin. Ei koskaan. Silti nuorukainen oli huomaamattaan kävelemässä kohti sitä pistettä missä tulisi tallotuksi kunnolla, niin pahasti, että kävelykuntoon pääsy kestäisi ikuisuuksia.
”Jos mua kiinnostaisikin, mitä sä sillä tiedolla tekisit?” Kilian totesi, suostumatta antamaan periksi. Jos Declan olisi ollut edes vähän kauempana, ehkä se ei olisi niin vaikeaa. Pitää sormet kurissa. Vielä tärkeämpää, pitää ajatukset kurissa. Tietenkin toinen siis kiinnosti, kiinnosti paljon enemmän kuin oli sallittua – vaan sitähän hän ei ollut missään nimessä valmis myöntämään. Ei edes sen uhalla, että Declan keksisi sen itse tai olisi jo keksinyt. Ja niin kauan kuin Kilian jaksoi uskotella itselleen, ettei kyseessä ollut mistään suuremmasta, saattoi siitä tulla totta.

Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun Kilian halusi lyödä. Tai satuttaa toista ihmistä. Sellaista sattui jatkuvasti, mutta joka kerta tuntemus oli entistä varmempi. Hän todella tahtoi tehdä pahaa Declanille, sellaista pahaa mikä seuraisi tätä minne tämä menisikin – jotakin niin kauheaa, että vielä vuosienkin päästä tuo muistaisi hänen nimensä. Se vain tuntui huomattavan hankalalta, kun mikään ei tuntunut toista säväyttävän. Kilian tiesi, että huutaminen tuskin auttaisi, mutta millaista vahinkoa fyysinen kamppailu tekisi? Se saattaisi toki kolauttaa Declanin ulkoista olemusta, vaikka ei yltäisi pintaa syvemmälle. Moisen ihmisen kanssa oli vaikea tapella – sillä aivan kuten Kilianillakin, toisen vastaukset tuntuivat melkein ennalta suunnitelluilta ja olivat mitä huolellisimpia. Aivan kuin tämä olisi joutunut tappelemaan koko elämänsä. ’No, miten sä voisitkaan’, Declan virkkoi ja sai Kilianin katseen terävöitymään. Hän joutui muistuttamaan itseään siitä, että toinen itse kerjäsi saada samalla mitalla takaisin. Kilianhan oli tarjonnut tälle helppoa ulospääsyä, sillä myöntyminen olisi riittänyt. Ei sitten.
”Mä tiedän, että sä olet meinannut kuolla jotenkin mystisesti muutamaankin otteeseen. Sä et ole kotoisin täältä, liikut tosi omituisissa porukoissa ja joku jätkä roikkui sun kaulassas tuolla. Ja niin… Sä pidät musta, mä olen sun mielestä kiinnostava, mutta sä olet vaan aivan liian ylpeä, tai typerä, sitä myöntääksesi. Mulla taas ei ole mitään tarvetta myöntää yhtään mitään.”
Tällä kertaa Kilian pakotti itsensä katsomaan Declania, haastamaan tämän tyytyväisellä virneellä, joka kohosi suupieliin. Hänellä oli syytäkin olla tyytyväinen. Senkin ylitse kuitenkin hiipi varjo, jonka nuorukainen tunnisti menneisyyden haamuksi – tottakai hän oli ollut pahoillaan Garethin kuoleman vuoksi, mutta ei varsinaisesti siksi, että heidän välillään oli ollut jotakin. Syy löytyi siitä, että tästä kuullessaan (ja oltuaan itse enemmän tai vähemmän paikalla) Kilian näki itsensä samassa tilanteessa. Useimpien kohdalla tuollainen tapaus muutti joitain käsityksiä ja toimi tehokkaana vieroittajana, mutta ei hänen. Se teki hänestä vain vihaisemman ja uhkarohkeamman kuin aikoihin, aivan kuin koko tapaus olisi ollut haaste – jonkinlainen koettelemus, testi siitä miten pitkälle hän uskaltaisi mennä. Typerää, mutta periaatteessa ihan ymmärrettävää. Kilian oli menettänyt melkein kaiken, eikö ollut hänen aikansa jo saada jotakin takaisinkin. Hän ei vaivautunut pyytämään apua, koska ei uskonut tarvitsevansa sitä. Joka kerta, kun Kilian päätti lopettaa, hän muutti lopulta mielensä – halusi suoda itselleen mahdollisuuden inhimillisiin heikkoiksiin, sillä juuri sitä Kilianin addiktiot pääasiassa olivat. Huumeet, alkoholi, jopa kiusaaminen. Niistä hänen luonteensa lujuus syntyi. Eikä nuorukainen ollut siitä ylpeä, päinvastoin. Joka ikinen päivä Kilian halusi lopettaa, mutta tiesi, ettei pystyisi tai oikeasti tahtonutkaan.

Myönnettäköön, ettei Kilian ollut juuri miettinyt tekemisiään toista suudellessaan. Ei yhtään. Silti hän oli yllättynyt, ehkä jopa tyytyväinenkin, rohkeudensa määrästä. Oli paljon helpompaa suudella spontaanisti sellaista ihmistä, jota kohtaan ei tuntenut mitään. Ei vihaa, ei katkeruutta tai kiintymystä, rakkaudesta puhumattakaan. Kilian ei tarkalleen tiennyt mitä Declania kohtaan tunsi, vai tunsiko mitään. Ehkä tämä kaikki johtui siitä, että tuntui hyvältä saada huomiota, sellaiseltakin ihmiseltä, jota tahtoi satuttaa. Tai jolle ei pärjännyt, vaikka niin uskottelikin. Ja miten lähellä toinen olikaan… Ei mitään tilaa omille ajatuksille, toisenlaisessa tilanteessa Kiliania olisi varmasti ahdistanut. Sitä ajateltuaan häntä vähän ahdistikin. Mutta silti päällimmäisenä oli tieto siitä, että Declan oli vastannut, eikä se ollut vain Kilianin omassa päässä. Nuorukainen oli niin vähällä hymyillä, mutta onnistui vaivoin pitämään ilmeensä kurissa. Hänen toisen kätensä ohittaessa Declanin käsivarret ja laskeutuessa kevyesti Declanin alaselälle, Kilianilla ei ollut aavistustakaan siitä mitä hän oli tekemässä. Toinen vetäytyi vähän kauemmaksi hän hengitti syvään ja päästi sitten ilman keuhkoistaan. Eihän tämän näin pitänyt mennä, ei alkuunsakaan. Ei nuorukaisen pitänyt saattaa itseään tähän asemaan, olemaan se, jota vietiin. Vaan Declan pyysi anteeksi. Se ei varsinaisesti yllättänyt, mutta herätti hämmennystä. Kenties tuo jopa tarkoittikin sitä mitä sanoi, siltä se ainakin vaikutti.
”Sähän onnistuit olemaan melkein vakuuttava. Mutta toi ei aivan riitä”, Kilian naurahti ja tiedosti turhankin hyvin sen, ettei pystynyt liikahtamaan mihinkään. Ja vaikka olisi pystynytkin, tiedä sitten olisiko hän sitä tehnyt. Kenties niiden varoituksien noudattaminen olisi sittenkin ollut hyödyllistä. Taisivat olla oikeassa. Kilianilla oli tietysti omat olettamuksensa Declanin kaltaisista ihmisistä, mutta otettakoon huomioon, ettei narkkarilla ollut oikeutta saarnata. Hän oli jättänyt jälkeensä niin monta ihmistä, sellaisiakin, jotka olisivat ansainneet paljon parempaa. Jättänyt vain, miettimättä sen kummemmin seuraamuksia. Siis näin ollen Kilian ei suonut itselleen mahdollisuutta valittaa.

Huolimatta Declanin kädestä hiuksissaan Kilian katsahti terävästi olkansa ylitse kuullessaan meteliä parvekkeen oven toiselta puolelta. Säikähtänyt vavahdus kävi hänen lävitseen ja hetken ajan hän oli perääntyä, hankkia oman tilansa takaisin, mutta ei tehnyt sitä. Muutama ohikulkevista ihmisistä vilkaisikin heidän suuntaansa, kiinnittämättä kuitenkaan sen enemmän huomiota. Eikä Kilian tiennyt oliko se hyvä vai huono asia, vaan sen hän tiesi, ettei tämä ollut asia jolla hän tahtoi ylpeillä. Ei todellakaan. Ohikulkijoiden mentyä Kilian kääntyi takaisin ja hengitti taas syvään, lähinnä hakkaavaa sydäntään rauhoitellakseen. Eihän hänen tarvinnut salailla, mutta mitään julkista esiintymistäkään nuorukainen ei toivonut – juoruja oli jo aivan tarpeeksi ilman sitä, että Kilianin tarvitsisi kuunnella niitä vielä tästäkin illasta.Käsi oli yhä Declanin selässä, tietämättä täysin mitä siellä teki, ja jotenkin hämärästi nuorukainen tiedosti, että tässä se oli. Viimeinenkin kontrolli, hallinta. Jälleen kerran kuvio vei häntä kovempaa. Ehkä tulisi vielä tilaisuus asettaa niitä kuuluisia rajoja? Ehkä Kilian pystyisi vielä sanomaan vastalauseen tai esittämään ehdon. Mitään hän ei silti vielä sanonut, vaikka tiesikin miten typerää se oli. Declanin täytyi olla häntä ainakin neljä vuotta vanhempi, tällä oli taatusti kokemusta nuorempiensa höykyttämisestä ja näiden kanssa väittelemisestä. Tai siltä Kilianista tuntui, kun hän ymmärsi toisen tietävän tarkalleen miten häntä käsitellä. Kilian imeskeli mietteliäänä kielikoruaan ja antoi katseensa harhailla jossakin kaukana Declanin olan takana. Muutaman erittäin lyhyen hetken kuluttua hän hymyili hiukan hermostuneesti, jopa hymähdyksen livahtaessa huulilta – se ei ollut naurua, mutta jo melko lähellä. Aika hyvin siis.

Declan tiedosti erittäin hyvin, ettei väittely loppuisi ennen kuin jompikumpi luovuttaisi. Siihen rokkari ei suostuisi, hän oli aivan liian ylpeä luovuttaakseen. Mutta tosin niin taisi olla Kiliankin. Molemmat taisivat olla yhtä periksiantamattomia ja sanavalmiita – kumpikaan ei halunnut luovuttaa eikä antaa toisen voittaa. He olivat varsinaisessa pattitilanteessa, he eivät ikinä pääsisi aiheesta eroon ellei jompikumpi nielisi ylpeytensä ja antaisi olla. Sitä tuskin tapahtuisi – siinä oli liikaa nieltäväksi. Declan ei antaisi sitä itselleen anteeksi, hän ei ollut luovuttaja. Luovuttaminen olisi nöyryyttävää, Declanin ego kestäisi paremmin sen että Kilian löisi hänet kuin sen että hän luovuttaisi. Kilianin voitto nakertaisi, mutta luovutusvoitto vasta söisi elävältä. Väittelyn lopettaminen saattaisi olla kypsempää, helpompaa ja fiksumpaa, mutta se olisi liikaa. Hän ei pystyisi siihen. Että Kilian muistuttaisi joka kerta kuinka se oli saanut rokkarin alistumaan ja luovuttamaan. Se olisi sietämätöntä. Viimeisestä sanasta ei luovuttaisi.

Declanin huvittuneisuus näkyi selvästi – Kilian pelasi tätä peliä täydellisesti. Vastasi kysymykseen kysymyksellä, kiersi hänen kysymyksensä täysin. Declan ei voinut saada sitä kiinni valehtelusta, kun se ei myöntänyt tai kieltänyt yhtään mitään. Kieroa ja nerokasta, jälleen. Se olisi voinut taas olla kunnioitettavaa, ellei Kilian olisi tehnyt sitä hänelle. Jos kohde olisi ollut kuka tahansa muu, Declan olisi voinut olla vaikuttunut.
Ja kaipa sillä oli pointtikin – mitä Declan tiedolla edes teki? Todisti väitteensä tietenkin, hemmetti hän oli kiinnostava! Tietenkin olisi erittäin nautinnollista kuulla Kilianin myöntävän sen. Pitkän inttämisen jälkeen se alistuisi ja myöntäisi. Vaikka hän joutuisikin kaivamaan sen väkisin ulos – ihan yhtä nautinnollista se olisi. Ja ehkä Declan hieman halusi tietää kiinnostiko sitäkin.
Oli vain Kilianin vahinko, että Declan oli erittäin sanavalmis ja pelasi rumasti.
”No jaa, eipä sille kai mitään voi jos sulla ei ole munaa myöntää sitä”, Declan sanoi ja kohautti olkiaan. Katse pysyi koko ajan toisen silmissä. Rokkari tiesi kyllä olevansa asiaton – ei hän oikeasti epäillyt sitä ettei Kilian myöntänyt kiinnostustaan koska siinä ei ollut miestä siihen. Varmaan sillä olikin. Se saattoi olla ilkeää, mutta välillä se oikeasti toimi. Miehet eivät ottaneet sitä kovin hyvin että niiden miehisyyttä epäili – yrittäessään kääntää hänen epäilynsä ne tekivät mitä tahansa. Kuten myönsivät kiinnostuksensa. Tosin joillekin se oli erittäin arka paikka – nyt Declan saattoi oikeasti saadakin turpaansa.

Kieltämättä Declan ei lyöttäytyisi Kilianin seuraan enää uudestaan, jos se hakkaisi hänet sairaalakuntoon. Varmasti hän vihaisi sitä koko sydämestään, mutta lopulta hän unohtaisi. Ja tietenkin kostaisi – se ei saisi traumatisoitua häntä niin pahasti, ettei rokkari järjestäisi sitä samalle osastolle sairaalaan. Ei hän sitä hyvällä ottaisi jos Kilian löisi. Vaikka hän kuinka ansaitsisi sen ja ehkä vähän kerjäisikin sitä, Kilian siinä tilanteessa se kusipää olisi. Se olisi anteeksiantamatonta. Se olisi täysin Kilianin syytä ja sen selväjärkisyyttä epäiltäisiin vahvasti. Miten se Declanin syytä oli, jos Kilian oli niin väkivaltainen ettei osannut hillitä itseään?
”Köyhää, kulta. Ihan kaikki tietää musta ton verran”, Declan sanoi, tuo ei riittänyt. Se ei vieläkään todistanut toisen tietävän yhtään mitään henkilökohtaista. Totta tuo kaikki oli, mutta ei se edes osunut. Se että hän oli ”meinannut kuolla jotenkin mystisesti muutamaankin otteeseen” ei sanonut yhtään mitään. Ei se todistanut että Kilian tiesi edes miten hän oli melkein kuollut. Aksentti oli yhä niin vahva että siitä huomasi ettei hän ollut täältä kotoisin – tuon pystyi veikkaamaan oikein. Ja he kävivät samaa koulua samalla luokalla, miksei se voisi tietää kenen seurassa hän liikkui. Viimeisen vasta olikin kiinnostava – Kilian oli pistänyt merkille kuka roikkui hänen kaulassaan. Ettei se vain itse halunnut samaan tilanteeseen.
Declan hymähti ja kumartui lähemmäs.
”Entä sitten vaikka pidänkin?” Kuiskaus jäi matalaksi, mutta huulet olivat niin lähellä Kilianin korvaa – ja iholla – että sen oli pakko kuulla. Suudelma kaulalle oli kevyt ennen kuin Declan oli taas kauempana. Rokkari tiesi mokanneensa – hänen olisi pitänyt sanoa ”jos pidänkin” – mutta sitä ei katseessa näytetty. Kumpi nyt ei kehdannut myöntää kiinnostustaan? Declan tosin olisi voinut jättää Kilianin kaulan rauhaan, se oli ehkä liikaa, mutta houkutus oli liian suuri.

Kilian ei kuulemma vakuuttunut. Se otti päähän, kun Declan oikeasti tarkoitti sitä.
”Hei, mä en pyytele anteeksi kovin usein. Ottaisit ne vastaan kun saat niitä”, rokkari sanoi ja hymyili. Ja jos tuo ei riittänyt, mikä sitten riitti? Koska hän ei polvistuisi ja anelisi. Johan se oli saanut hänet pyytämään anteeksi – tajusikohan Kilian miten iso saavutus se oli? Se oli saanut hänet pyytämään anteeksi saman tien, eikä sitten ties koska kun he näkisivät seuraavan kerran. Kun asia oli vaivannut riesaksi asti. Se oli riesa nyt, rokkari oli katunut sanojaan ennen kuin Kilian oli edes reagoinut niihin. Sitä ei tapahtunut kovin usein. Kilianin olisi pitänyt vain ottaa anteeksipyyntö vastaan. Siitä ei olisi mitään takuita että sama tapahtuisi vielä uudestaan.
Tämä koko tilanne meni muutenkin aivan väärin. Toki läheisyys tuntui aina hyvältä, mutta Declan lämpeni Kilianille aivan liikaa. Se oli muutakin kuin pelkkää halua. Pisti ahdistumaan ja pahasti. Rokkari ei osannut nimetä mitä se oli, mutta se oli jotain muuta. Läheisyys ja käsi alaselällä ei haitannut rokkaria yhtään.

Katse kävi kerran parvekkeen ovella, mutta Declan ei reagoinut mitenkään. Häntä ei nimittäin haitannut. Sama olisi voinut tapahtua jo aikaisemmin suudelman aikana, rokkari ei siltikään olisi haitannut. Hänet oli kyllä yllätetty pahemmastakin useasti ja oli sitä tullut aiheutettua paheksuntaa julkisilla hellyydenosoituksilla. Makuuhuoneissa pitäisi olla lukollinen ovi ja julkisten hellyydenosoitusten suhteen hän oli vain ihan liian avoin. Ja Declan oli ehkä hieman unohtanut olevan yhä bileissä.
Mutta Kiliania näytti haittaavan. Declan ei ymmärtänyt alkuunkaan miksi se säikähti noin pahasti. Selvästi se ei halunnut tulla nähdyksi tässä tilanteessa, mutta johtuiko se rokkarista itsestään vai oliko se se ikuinen sukupuoli-aspekti. Suudelma oli ainakin ollut hyvin spontaani, ei se kynnys voinut olla kovin korkea. Mutta ei sitä koskaan tiennyt, ehkä se ei sitten halunnut kuitenkaan tulla yhdistetyksi toiseen poikaan. Kyllä niitä oli nähty – aamulla ne jaksoivat väittää olevansa täysin heteroita, vaikka olivat koko yön tehneet hänelle erittäin epä-heteromaisia asioita.
Tai sitten Kilian ei vain halunnut tulla yhdistetyksi rokkariin. Se ei halunnut kuulla olevansa hänen viimeisen valloituksensa. Tilanteesta saattoi päätellä vaikka mitä ja hänen maineensa takia suurin osa niistä päätelmistä viittasi yhteen suuntaan. Tai sitten se oli se ikä. Declan oli vanhempi ja kokeneempi, se saattoi olla hermostuttaa ja olla hieman pelottavaakin.
Kilian ei kuitenkaan liikahtanut kauemmas ja käsi pysyi paikoillaan alaselällä. Silti sitä hermostutti selvästi ja Declania se häiritsi.
”Rauhoitu, mikä sulle nyt tuli?” Declan kysyi hakiessaan katsekontaktia, käsikin siirtyi niskasta ja nosti toisen leukaa ylöspäin.

Kerta toisensa jälkeen Kilian joutui muistuttamaan, ettei tilanteessa ollut mitään erikoista. Ettei se merkinnyt yhtään mitään. Silti jo pelkkä muistuttaminen sai hänet ymmärtämään asian oikean laidan – niin, nuorukaisellahan ei ollut tapana tehdä näin. Melkein hävitä. Antaa muiden ihmisten loukata itseään siihen saakka, että väkivalta ei vaikuttanut enää järin pahalta vaihtoehdolta. Hyvin harva ihminen ensinnäkään tiesi miten Kilianin sai siihen pisteeseen, mikä häneen tepsi. Eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä miten Declan sen tiesi, ehkä se oli luontaista osaamista – tai sitten Declan väittelisi niin kauan, että Kilianin olisi helppo uskoa hänen sanoihinsa. Jos niin pitkälle jaksoi mennä, se onnistui varmasti. Hän oli kieltämättä antanut periksi useasti elämänsä aikana, mutta vielä useammin pitänyt kiinni itsepäisyydestään senkin uhalla, että pakotettu häviö uhkaisi. Silloinkin kun tappelu menee siihen pisteeseen, että Kilian on väistämättä saamassa turpaansa, hänellä riittää sanoja jaettavakseen. Miksikö? Miksi viljellä niin uhkarohkeaa yritystä vain sen vuoksi, että se saattaisi toimia. Koska Kilian tiesi sen toimivan. Hän oli todistanut sitä itsekin useamman kerran – tehokas keino nujertaa ylivoimainen vastustaja oli näyttää tälle, ettei sinun sanoistasi tylsy terä, vaikka miten yrittäisivät. Tietenkin vielä ärsyttävämpää on passiivinen reaktio, mutta yleensä Kilianilta löytyi juuri sopivasti piikkejä kaikille, joten moinen tilanne oli harvinainen.

Kilian kohotti merkitsevästi kulmiaan. Vai epäili Declan hänen kykyjään. No, kait reaktion saattoi niinkin tulkita. Hän tiesi, että tekisi toiselle palveluksen jos nyt ryhtyisi todistelemaan yhtään mitään – joten, eikö paras keino olisi turvautua johonkin mikä suututtaisi tai ärsyttäisi, johonkin sellaiseen mitä nuorukainen itsekin voisi pitää ärsyttävänä? Nuorikko nyökkäsi hyvin keskittyneesti toisen ensin epäiltyä häntä ja sitten kumottua hänen tietämyksensä.
”Sä olet ihan oikeassa. Miten huomasitkin, mä kun luulin, ettei sinne asti oltu vielä menty. Ja voithan sä kertoa aina lisääkin itsestäsi, kuuntelen kyllä.”
Kilian hymyili varsin tyytyväiseen sävyyn, peittelemättä sanojensa nurjaa puolta. Mitään ei annettu ilmaiseksi, vaikka nuorukaisella olikin tunne siitä, että tätä väittelyä ei kovin helposti voitettaisi. Ties vaikka voittajaa ei löytyisi ollenkaan, kenties tätä taistelua ei oltu luotu voitettavaksi.

Vaan sitten Declan sanoi jotakin mikä sai Kilianin tyytyväisen hymyn muuttumaan mielihyvää tihkuvaksi virneeksi. Hän pisti kyllä merkille toisen huulet kaulallaan ja sen miten terävä hengähdys livahti ilman erinäistä käskyä omilta huulilta. Silti, sen ei annettu häiritä keskittymistä.
”No, mutta. Tarkoittaako tää nyt sitä, että mä voitin?” hän mumisi sormien liikkuessa hitaasti Declanin selällä. Mitään ei todellakaan annettu ilmaiseksi. Ja ei. Hän ei uskonut voittaneensa, sillä sehän olisi ollut vain liian helppoa. Eihän tällä tavalla voinut voittaa, eihän se käynyt – kun ei siinä ollut mitään hauskaa, eikä voitto ollut hyvä, ellei se ollut hauska. Joka tapauksessa Kilianilla oli tunne siitä, ettei Declania näin helposti voitettu. Ei missään suhteessa, sillä siinä tuo muistutti häntä kaikista eniten. Periksiantamattoomudessa ja siinä miten iski takaisin melkein automaattisesti. Kuin vaistomainen puolustusmekanismi, mutta niin paljon parempi. Kilianhan olisi melkein pettynyt jos toinen ei nyt keskisi jotakin nokkelaa sanottavaa, sillä samalla tavalla kuin hän ei sallinut itsensä luovuttavan, muiden luovuttaminen tuntui yhtä pahalta. Kenties Declanin sanat olivat olleet pelkkä vahinko, kielioppivirhe? No. Kuitenkin. Kilianista ei missään vaiheessa tuntunut, että hänellä olisi yliote, sillä se oli ja pysyi toisella. Vaikka hän kuinka yritti.

Mitä tuo oikein odotti? Olisiko Kilianin pitänyt olla oikeasti otettu siitä, että se pystyi pyytämään anteeksi. Hän tuhahti huvittuneena ja katsoi toista pää kallistettuna, hymy suupielessä nykien.
”Kuules nyt. Jos sä pyydät harvoin anteeksi, mikä musta sitten teki niin erikoistapauksen, että sain osakseni niin harvinaista huomiota? Äläkä vaan sano, että sua säälitti”, Kilian sanoi, katsoen toista arvostelevasti ja tosissaan. Jos hän ei jostakin oikeasti pitänyt niin säälistä. Hän inhosi saada sitä ja inhosi osoittaa sitä – siitä tuli aina vaivaantunut olo, koska hei, kuka nyt oikeasti sääliä tarvitsi? No, ehkä se teki hyvää sellaiselle, josta muut ihmiset eivät välittäneet, mutta Kilian oli osansa valinnut. Hän tarvitsi huomiota, mutta ei osannut hakea sitä, joten uskotteli itselleen, ettei muiden surkuttelu auttanut. Ja niin se tavallaan olikin - sääli teki Kilianin vihaiseksi, saattoi hänet puolustamaan itseään. Mitä tahansa kunhan se auttoi eteenpäin. Epäonnistumisen hyväksyminen ei auttanut koskaan.

Tietenkin Declan huomasi hänen hermostuksensa, keneltäpä moinen olisi voinut jäädä huomaamatta. Sehän siinä häiritsikin – toinen huomasi aivan kaiken. Mutta miten sellaisen asian selittäisi kuulostamatta liian vaativalta tai typerältä? Kilian hymähti omille ajatuksilleen ja huokaisi. Hän oli niin itsevarma, niin itsevarma... Ja miten pitkän ajan sen nujertaminen olikaan ottanut? Yhden illan, ei edes kokonaista? Declanilla oli selvästi ennenkuulumatonta valtaa Kilianiin, sellaista valtaa, jota hän ei mielellään luovuttanut muille ihmisille. Jotakin mikä ei heille kuulunut. Vaan tässä sitä oltiin. Vailla minkäänlaisia mahdollisuuksia, sillä Kilian näki tosiasiat vähän liiankin selvästi - huolimatta siitä miten kovasti hän vastaan tappelisi, yliote olisi silti Declanilla. Jos Kilian voittaisi yhden sanasodan, sitä seuraisi aina vain pahempi. Kunnes hän lopettaisi. Tekisi sen mitä ei ollut koskaan tehnyt mielellään. Luovuttaisi. Antaisi periksi.
”Mä voisin olla ihan kenelle tahansa muulle se tyyppi, jonka nimeä ne enää huomenna muista. Vihaaminen sopii mulle hyvin, sen mä kestän. Ne halveksuvat 'hei vaan, mieshuora' -katseet mä kestäisin ihan keneltä muulta tahansa, mutta en sulta.”
Vaikka Kilian puolittain hymyili, sanojen sävystä saattoi kuulla hänen olevan tosissaan. Ennen kuin kukaan ehtisi estää, hän oli jo kääntynyt ympäri - tuijotti parvekkeen ovea miettien pitäisikö paeta nyt vai heti. Ja ennen kuin Kilian itse ehti pakottaa itsensä lähtemään, hän oli käännähtänyt takaisin. Miten tässä näin kävi? Ei, Kilianin ei alunperinkään pitänyt saattaa itseään tällaiseen asemaan. Ja voi helvetti miten typerältä hänen sanansa nyt kuulostivat, jopa omiin korviin. Ne saivat Kilianin huokaisemaan turhautuneena. Hän tiesi mitä teki, mutta samalla siitä ei ollut aavistustakaan.
”Ja silti mä pidän susta. Noniin. Mä pidän susta. Ja siksi kaikki onkin niin sekaisin. Enkä nyt vaadi sulta mitään omistautumista, yritän vaan selvittää mitä tekisin. Mä en tiedä mitä sä haluat, mä en osaa ratkaista tätä...” Kilian hätäili, vaikka toisaalta tiesi osasyyn käytökseensä. Ajatus harhautui kotiin, olohuoneen pöydällä lojuvaan ruiskuun ja hän itsekin tunnisti kehoon lämpimänä leviävän kaipauksen. Hermostuneisuus, pelkotilat, ahdistus... Miten kauan nuorukainen olikaan kieltänyt sen kaiken itseltään, kieltänyt sen, että niihin olisi tosiaan jokin syy. Tosin tämähän ei täysin selittänyt sitä miksi Kilian käyttäytyi itselleen täysin epäominaisella tavalla. Ehkä se oli se erilainen tunne, jota hän ei osannut nimetä, mutta tiesi sen kuitenkin olevan olemassa?

Tilanne hieman vaivasi Declania. Oliko hänen ollut ihan pakko hyökätä niin vahvasti vastaan? Oliko hänen pakko mennä henkilökohtaisuuksiin ja loukata? Tilanteesta olisi varmaan selvitty ilmankin. Vaikka niin Declan toimi, se oli automaattinen puolustusmekanismi. Hän iski sinne missä sattui ja mitä arempi paikka sitä tehokkaampaa se oli. Se toimi ja sillä tavalla oli voitettu monia väittelyitä, miksi luopua niin toimivasta strategiasta? Siksi koska se oli äärettömän julmaa. Se sattui, juuri siksi se oli niin tehokasta. Ihmiset aina lakkasivat tappelemasta vastaan, kun sattui tarpeeksi. Joko niillä ei ollut mitään millä iskeä takaisin tai sitten ne eivät edes halunneet tehdä sitä. Ne eivät halunneet että hän pääsisi satuttamaan vielä lisää. Niinhän Declan juuri tekisi, hän iskisi takaisin niin kauan kun juttua löytyisi. Hän oli valmis satuttamaan muita pahastikin, ettei kärsisi itse.
Sitähän hän teki Kilianillekin. Se oli antanut samalla mitalla takaisin ja pelasi tätä peliä erittäin hyvin – mutta paljon siistimmin. Jos reilusta pelistä puhuttiin, niin sen Kilian olisi voittanut. Eihän Declan pelannut alkuunkaan reilusti, päinvastoin – nytkin hän loukkasi, vähätteli ja meni henkilökohtaisuuksiin. Se oli erittäin alhaista ja julmaa. Näköjään se toimi jälleen, mutta oliko se ollut sen arvoista? Tuskinpa vain, kun pahalta tuntui. Nyt Declan tiedosti tekopyhyytensä erittäin hyvin. Hän ei ikinä antaisi sitä anteeksi jos hänelle tehtäisiin samoin. Se ei vain olisi hyväksyttävää. Niitä kipeitä kohtia oli paljon ja ne vasta olivatkin arkoja. Ei rokkari pienestä hätkähtäisi, kuori oli kova ja hän oli jo repinyt ne kaikki haavat auki vieroituksessa joutumalla puhumaan niistä, mutta Declan ei ollut tunteeton – jos osuisi kohdalleen ja syvälle, se sattuisi. Rokkarin satuttaminen oli itseasiassa älyttömän helppoa jos tiesi minne iskeä. Juuri siksi Declan vältteli niistä asioista puhumista viimeiseen asti, koska ne tekivät hänestä erittäin haavoittuvaisen. Declan tiesi kyllä miten helppoa muiden heikkouksien hyödyntäminen oli.
Mutta ilmeisesti Kilian ei rokkarin heikkouksia tiennyt eikä se ollut edes mennyt henkilökohtaisuuksiin. Ei se edes ollut sanonut kovin pahasti, se oli ärsyttänyt muttei oikeastaan loukannut. Declan oli, hän oli hyökännyt erittäin vahvasti vastaan. Oliko hän kuitenkin vain ylireagoinut pahasti?

Selvästi Kilianin miehisyyden vähättely ei toiminut. Se ei tehonnut ollenkaan. Kilian ei reagoinut alkuunkaan niin kuin Declan olisi halunnut. Päinvastoin, toinen antoi niin hyviä vastauksia – jonkun muun mielestä niin tasavertainen vastus olisi hyvä asia, väittely olisi kiinnostavampaa kun vastaiskut olivat hyviä. Sitä ei voisi tietää kumpi voittaisi. Mutta ei, Declania vain otti päähän. Hyvä vastus ei ollut hyvä asia, inttäminen vain ärsytti. Nytkään se ei ollut kovin kaukana että rokkari menettäisi hermonsa ja marssisi turhautuneena tiehensä. Se olikin helpoin tapa voittaa rokkari väittelyssä käymättä käsiksi – inttäminen. Declan väsyisi kuuntelemaan sitä ja häipyisi purkamaan turhautumisensa johonkin muuhun. Rokkari ei kestäisi sitä ja se olikin syy miksi hän meni suoraan henkilökohtaisuuksiin niin helposti.
Ehkä Kilian sitten oli tajunnut mihin Declan pyrki. Hän halusi sen todistavan hänen väitteensä vääräksi. Rokkarihan olisi äärettömän mielissään jos se matelisi. Vaikka silloin se todistaisi ainoastaan olevansa täysin vietävissä. Ja Declan ei oikeasti jaksanut kauaa miehiä, joita sai pyöritellä miten halusi. Vaikka se silti vaikuttikin kun miehet yleensä olivat täysin vietävissä. Eihän Declan koskaan kiintynytkään niihin oikeasti. Se oli vain äärettömän kivaa kun joku jumaloi häntä. Mutta lopulta se kumartelu alkoi riittää – siksi miehet vaihtuivat niin usein. Se ei tosin selittänyt miksi hän ei sitten vaihtanut tyyppiä – se seuraava olisi ihan yhtä vietävissä kuin edellinenkin. Declan vain halusi hallita.
”Miksi mä sulle mitään kertoisin, eihän sua kiinnostanut”, rokkari sanoi. Varsinaisesti hän ei edes tiennyt miksi Kilianin tunnustaminen oli niin tärkeää. Se vain oli.

Declan naurahti. Ilmeisesti tämä ei häirinnyt kenenkään muun keskittymistä kuin hänen omaansa. Jos keskittymiskyky olisi pysynyt aiheessa, hän ei olisi alunperinkään koskenutkaan Kilianin kaulaan. Toisen reaktio vasta haittasikin rokkarin keskittymistä, nyt hän vasta halusikin purra sen kaulaa. Ihan kuin ei olisi melkein tehnyt niin jo äsken. Homma alkoi oikeasti karata käsistä.
”Sitähän sä vasta haluaisitkin”, mustatukka sanoi. Ei sitä tietenkään myönnetty, mutta tavallaan Kilian olikin voittanut. Sanat olivat olleet puhdas vahinko, ei Declanin ollut tarkoitus oikeasti sanoa sitä ääneen. Ei tuolla tavalla. Mutta totuus oli, että rokkari oli kuitenkin sanonut sen. Kysymys oli totta – entä sitten vaikka hän pitikin siitä? Hän oli juuri myöntänyt pitävänsä siitä – vahingossa, mutta samalta se olisi kuulostanut vaikka se ei olisikaan ollut vahinko. Vaikka ääni päässä piipitti yhä, ettei tilanteessa ollut mitään erityistä - milloin hän muka ei miehistä pitänyt? Se että hän sitten piti Kilianista, ei varsinaisesti tarkoittanut yhtään mitään. Se, että hän piti siitä oli jo itsessään vahinko. Sitä oliko Declan siitä mielissään, rokkari ei tiennyt itsekään. Ei hän osannut sanoa halusiko pitää Kilianista. Hän vain piti, eikä sille mitään mahtanut.

Declan kohautti olkiaan.
”Musta se vaan oli pahasti sanottu.” Jos ihan tarkkoja oltiin, niin sillä ei edes ollut yhtään mitään tekemistä Kilianin itsensä kanssa. Hän oli puhunut sen äidistä, mutta enemmän aihe painoi kuin kohde. Syy oli täysin henkilökohtainen, ei se varsinaisesti Kilianiin liittynyt. Declan ei tosiaan kestäisi sitä jos hänen äitinsä olisi kuollut ja sitä kommentoitaisiin hänelle. Koko asian esiin nostaminen olisi vain liikaa. Declan taisi hieman peilata oman mielipiteensä Kilianiin – siinä tilanteessa hän vaatisi anteeksipyyntöä. Aivan kuin Kilian oli itse tehnyt.
Vaikka vastaus ei varsinaisesti selittänyt yhtään mitään – hän saattoi usein sanoa muille pahasti, mutta ei hän niiltä vain pyydellyt anteeksi. Kilianilta hän vain pyysi. Toki rokkari olikin sulanut sen reaktion takia, sitäkään ei usein tapahtunut. Mikä hitto Kilianissa edes oli – se sai rokkarin käyttäytymään aivan epämääräisesti. Sen takia keskittymiskyky meni jo ajat sitten, mutta nyt ajatukset ja tunteetkin alkoivat mennä sekaisin.

Kilian reagoi jälleen paljon vahvemmin kuin Declan oli odottanut – niin vahvasti, että rokkari putosi kärryiltä kokonaan. Mustatukka ei osannut muuta kuin tuijottaa Kiliania. Asia näytti olevan paljon vakavampi, kuin Declan oli edes ajatellut kysyessään. Koko tilanne meni kertaheitolla vakavaksi. Nyt Declaniakin alkoi hermostuttaa.
Declan meni täysin sanattomaksi, nythän ei ainakaan osannut tehdä muuta kuin tuijottaa Kiliania. Kieltämättä rokkari oli koko illan yrittänyt saada Kilianin myöntämään tuon, mutta silti se iski paljon kovempaa. Kilian oli tunnustanut, mutta ei rokkari vain saanut siltä sitä mielihyvää kuin yleensä – nyt hänen pitäisi vastata tuohon jotain. Declan ei taaskaan tiennyt oliko se edes hyvä asia. Osaltaan rokkari oli hieman onnellinen tuosta, mutta silti – ei. Ei Kilian voinut pitää hänestä. Se ei saisi laittaa häntä tähän tilanteeseen. Ei.
”Etkä pidä”, mustatukka sanoi, tietämättä yhtään kumman yritti vakuuttaa – itsensä vai Kilianin. Se ei vain käynyt. Kilian ei pistäisi häntä käsittelemään näitä tunteita. Ei, se ei saanut myöntää että sillä saattaisi olla jotain vastakaikua niihin. Se olisi liikaa. Kilian ei tekisi sitä hänelle.

Ääni kuitenkin piipitti päässä yhä – hän oli myöntänyt sen jo. Miksei hän muka saanut sanottua sitä uudestaan? Kilian oli jo tehnyt aloitteen, se oli vain kolme helppoa sanaa. Miksei hän saanut sitä sanottua? Koska niinhän se oli – Declan piti Kilianista. Ihan liikaa.
Declan kuitenkin kuroi välimatkan kiinni ja suuteli Kiliania. Intohimoa oli yhtä paljon kuin edellisessäkin suudelmassa, mutta se ei ollut samanlaista. Aikaisempi suudelma oli ollut puhtaasti fyysinen, tämä ei ollut. Suudelmassa näkyi kaikki se mitä Declan ei saanut ääneen sanottua.

Ja taas hän hymyili, tosin ehkä hiukan epämääräisesti, kun ei silmiinkään katsonut. Ei tahtonut tai pystynyt, Kilian ei kyennyt päättämään kummasta oli kysymys – vai oliko kyse kummastakaan, tilanne kun alkoi käydä harvinaisen sekavaksi, eikä nuorikko enää tiennyt mitä ajatella. Oikeasti, hän oli viettänyt nyt melko pitkän hetken väitellen jostakin asiasta, jolla ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla merkitystä. Aikaa oli uhrattu lähes tuntemattoman tyypin hyökkäyksien välttelemiseen ja takaisin iskemiseen. Turhaan. Mitään hyötyä tästä ei ainakaan ollut, miksi ei siis lopettaa? No, eihän Kilianiasta olisi antamaan millään laatua periksi.
”Siksi, ettei mun tarvitse ottaa itse selville muilta ja pyytää sitten anteeksi, kun palaan tietoisena takaisin. Mä olen utelias”, Kilian totesi hymyn vaihtuessa virneeseen ja katseen lopultakin hiipiessä Declaniin. Niin sietämätöntä. Koko tilanne ja puhuminen, aivan niin kuin ei olisi ollut jo muutenkin hankalaa. Sanojen käyttäminen tuntui juuri tuona hetkenä varsin yliarvostetulta, kun yksi katse olisi voinut kaiken kertoa.

Kilian ei ollut tullut juhliin kiusatakseen muita ihmisiä tai ajautuakseen kiistelemään. Itseasiassa hänellä ei ollut täydellistä tietoisuutta siitä mikä asia sinne oli vetänyt. Tylsyys? Nalkuttava pikkuveli? Tuskin sillä kauheasti väliä oli. Kilian vain yritti pitää ajatuksensa jossakin muualla, jossain kaukana Declanista, joka oli häiritsevän läsnä. Mikä ihme Kiliania vaivasi, ei kukaan ennenkään ollut onnistunut heilauttamaan häntä tarkoin varjellulta korokkeeltaan. Toisinsanoen sieltä missä itsevarmus oli pettämätön, kun taas nyt hän tunsi ryömivänsä jossakin kaukana lattianrajassa. Todellakin, lattianrajassa Declanin kenkien tasolla. Kenties jopa alempana? Hemmetti vieköön.
”Ah, ja sä kun tunnut olevan siitä niin varma.”
Nyt Kilian vain kiusasi, ihan vain siksi, että saattoi olla ilkeä. Declan pärjäisi kyllä ja ehkä se tässä hauskaa olikin – hänen ei tarvinnut pelätä itkupotkuraivareita, ei näillä näkymin. Mutta ehkä joskus. Ja siitä Kilian todella ottaisi kaiken ilon irti, eihän kovin moni asia vetänyt vertoja sille onnistumisen tunteelle. Hän oli hyvä siinä mitä teki, taitava omassa lajissaan. Suututtamisessa, kiusaamisessa, huijaamisessa... Vaan tottakai oli olemassa muitakin, muita yhtä hyviä. Kenties jopa parempia? Kilian oli joutunut tappeluihin jo lapsena, aina ensimmäisenä muksimassa muita turpaan, kun sellainen tilanne tuli. Hänellä oli jo kymmenvuotiaana oma kaveriporukka, jonka kanssa sitten tehtiin yhtä sun toista. Kaksitoistavuotiaana porukka hajosi, mutta ajatus säilyi. Eihän Kilian siitä pojankoltiaisesta juuri ollut muuttunut – ja jos olikin niin varmaan pahempaan suuntaan. Nykyään kovin harvalla oli häneen valtaa, kovin harva tiesi miten häntä ojentaa tai satuttaa. Oli hankalaa päästä henkisesti lähelle sellaista ihmistä, jonka jokainen sana saattoi olla valhetta todellisesta ulkoasustaan huolimatta. Kilian oli valehdellut elämässään niin monesta asiasta, että välillä todellisuuden raja tuntui häilyvän omassakin mielessä – toisinaan tuntui vain uskomattoman hyvältä antaa periksi ja uppoutua omiin valheisiin. Ja sitten oli niitä hetkiä, kun joku muu näki kaiken läpi. Kun joku, jolla todella oli valtaa, astui kuvioihin, kaikki meni sekaisin. Se hajotti hänen epäjärjestelmällisen kokonaisuutensa, se hajotti Kilianin. Teki kaiken merkityksettömäksi ja kuka nyt sellaista tahtoisi? Kuka tahtoisi huomata sortuvansa jonkun jalkoihin vain sortumisen vuoksi, vain siksi, että se tuntui hyvältä – tuntui hyvältä antaa kerrankin itsensä kaatua arvoisensa vastustajan edessä. Vielä paremmalta tuntui, kun sai sen jälkeen nousta taas ylös.

Jostakin syystä hän ei saanut aikaiseksi yhtään järkevää ajatusta. Normaalistihan sellaisia oli vaikka muille jakaa ja ne olivat yleensä sitä ärsyttävää laatua. Vaan nyt kesti hetken aikaa, että Kilian sai itsensä taas kootuksi.
”Musta kun tuntuu, että sä et juuri ajattele mikä on pahasti sanottu”, Kilian sanoi katsoen toista pää kallellaan, hymyntapainen vakavuuden jälkeen taas huulille pyrkien. Declan ei selvästikään tehnyt hänelle hyvää, ei ollenkaan – tai sitten teki ja hän tulkitsi sitä aivan väärin. Joka tapauksessa mikään tässä tilanteessa ei mennyt oikein, tai ainakaan niin kuin oli tapana mennä. Ei Kilian vaivautunut keskusteluun ja jos vaivautuikin, se ei ollut näinkään syvällistä. Jokin oli joko todella pahasti vialla tai todella hyvin, eikä hän itse osannut sanoa kummin päin asia meni. Mielessä risteili joka hetki uusia teorioita, erilaisia ajatuksenpuuskia, joissa ei ollut kerta kaikkiaan tolkkua – Declan kiinnosti, eiköhän se nyt ollut jo selvää, mutta miksi ja miten se oli mahdollista? Kilian ei pitänyt kenestänkään, ei oikeasti. Ol aivan eri asia tuntea hetken halua jotakuta kohtaan, mutta vielä oikein pitääkin tästä? Ei todellakaan hänen tapaistaan. Typerää se oli, mutta tuntui yhtä aikaa melkein huumaavan hyvältä?

Tottakai häntä hävetti, kuinkas muutenkaan. Vaan mitäs oli mennyt sanomaan tuollaisia typeryyksiä päin Declan-paran kasvoja. Häpeä hiipi nuorukaisen mieleen uhkaavana ja sai tämän tanssahtelemaan hermostuneena muutaman askeleen edestakaisin. Ja entäs toisen vastaus hänen vuodatukseensa sitten? Julmaa häpeää ja hämmennystä tuntien Kilian laski katseensa maahan, purren huultaan ja nyökkäillen itsekseen. Aivan. Ei tietenkään hän pitänyt siitä. Hölmö ajatus. Ja hölmöä, että Kilian oli antanut itsensä ajatella niin. Hehän olivat vasta tavanneet, ei moinen voisi olla mitenkään mahdollista... Hänellä ei ollut mitään kokemusta torjutuksi tulemisesta, mutta siltä tämä tuntui ja siksi lyhyen ajan kestänyt hiljaisuus sai Kilianin hermostumaan. Nuorikko ei osannut suhtautua tilanteeseen oikein, eikä tiennyt mitä Declan toteamuksellaan tarkoitti. Sitten se vielä suuteli häntä, estäen täydellisesti ajatuksien kulun yhtään minnekään. Hiukan varpaillen nousten hän vastasi suudelmaan, kykenemättä ajattelemaan oliko se järkevää vai ei. Ja lupaa kysymättä hänen huulensa eksyivät Declanin leukapielelle, kulkivat sieltä matkan kaulaa pitkin aina kurkulle asti, jolloin Kilian ehti jo havahtua. Ei. Mitä hän oikein teki? Kun ajatukset pääsivät taas esteettä kulkemaan, hän hätkähti ja perääntyi muutaman askeleen verran. Kilian tiesi pakokauhun paistavan silmistään ja häpesi entistä enemmän. Miksei Declan vain antanut olla, tehnyt selväksi mitä aikoi? Saattoihan Kilian olla muiden seurassa miten kivikasvoinen tahansa, mutta tätä hän ei kestänyt – eivät hänen hermonsa, eikä hänen itsesuojeluvaistonsakaan. Miten hieno mahdollisuus toisella olikaan nyt murtaa hänet takaisin maan tasolle, talloa jalkoihinsa ja paeta nauraen paikalta. Kilian ei vain voinut hyväksyä sitä. Mutta sitten taas... Entä jos taustalla ei ollutkaan mitään pahaa, entä jos Declan ei yrittänytkään pelata yhtä peleistään? Kilian ei todellakaan tuntenut tätä tarpeeksi hyvin kertoakseen oikean vastauksen.
”Kyllä mä susta pidän. Mutta en vaan saa mitään selvää”, Kilian sanoi, äänen hiipuessa lauseen loppua kohden kuiskaukseksi. Olisiko hän nyt se kusipää, joka oli ensin mukana ja sitten häipyi? Niin kuin aina ennenkin. Tässä ei ollut kyse siitä. Nyt oli kyse hänen tarpeestaan tutkiskella tilannetta kauempaa – ehkä Declan ei haluaisi nähdä enää tämän jälkeen? Tai sitten seuraavalla kohtaamisella tuo ei häntä muistaisi. Aivan miten vain. Kilian kuitenkin tiesi, että tässä oli todellakin kyseessä jokin muu, kuin satunnainen kohtaaminen. Hetken ajan hän oikeasti epäili, että jossakin lymysi joukko Declanin ystäviä, odottaen henkeään pidättäen kuka voittaisi vedonlyönnin. Ei kait kukaan olisi niin julma. Tai typerä. Kilinhan pistäisi vastaan minkä kerkeäisi jos ne päättäisivät hänen päälleen käydä. Nyt kuitenkin piti ajatella järkevästi tai yrittää edes. Piti selkeyttää pää.

”Jos mä jään nyt, se ei pääty mitenkään hyvin. Kyllä sä sen tiedät. Joten, ehkä me ollaan molemmat ansaittu miettimistauko. Ethän muru tee tyhmyyksiä sillä aikaa, kun mä mietin?”
Toteamuksessa oli hymystä huolimatta totinen sävy ja hän itsekin tiedosti sen varsin hyvin. Tottakai Kilian tahtoi nähdä Declanin uudelleen, siitä kertoi vähintäänkin viimeinen lause – hän vain tarvitsi miettimisaikaa, kun kaikki tuntui olevan sekaisin. Vielä ennen kuin nuorukainen kääntyi ja käveli parvekkeen ovesta ulos, hän kurotti suukottamaan Declanin poskea. Portaissa Kilian oli törmätä itselleen ennestään tuntemattomiin ihmisiin, vaikka ei siitä juuri välittänytkään. Päässä olivat nyt aivan muut asiat. Ja vielä kadulle ehdittyään hän loi katseen olkaansa yli, kenkää jalkaan kiskoen ja hymyili itsekseen. Ilta ei ollut mennyt aivan niin kuin oli suunniteltu.

# Kiitostan pelistä~ :3 #