I've been locked inside your heart-shaped box for a weeks

- - - elkää tappako otsikon takia, se on nirvanaa :----D ja laadusta en mene takuuseen

Maddison Morris oli paennut matematiikan tuntia kirjastoon, syystäkin. Jo toisen kerran tyttö oli jättänyt kotitehtävänsä tekemättä, mikä tuskin ilahdutti lyhyestä pinnastaan kuuluisaa opettajaa. Mielummin tyttö säästäisi herkkää kuuloaistiaan ja piiloutuisi kirjaston syövereihin, jos toisena vaihtoehtona oli opettajan armottoman saarnan kuunteleminen.
Kello oli hädintuskin kahtatoista, mutta Maddison olisi mielummin lähtenyt kotiin nukkumaan univelkojaan pois. Näytti pahasti siltä, ettei kirjastossa tainnut olla hänen lisäkseen oikein muuta elämää. Ei se haitannut, omissa oloissaan oleminen oli välillä ihan mukavaa. Tai ei yleensä, sosiaalisena ihmisenä Maddison viihtyi suuressa porukassa paremmin kuin itsekseen, toisin kuin hänen veljensä.
Blondi haroi hiuksiaan tehdessään tutkimusretkeä korkeiden kirjahyllyjen lomassa, silmiin pisti vain erilaiset opetuskirjat, joissa tuskin olisi mitään mielenkiintoista luettavaa. Yllä oli musta nahkatakki, valkoinen mekoksikin kutsuttu toppi, jonka rinnuksilla oli jonkin tapaista mitään esittämätöntä printtiä. Alaruumista verhosivat harmaat ja ohuet legginsit, jotka peittivät tytön jalat nilkkoihin asti. Kengät olivat samat kuin yleensä; niitein koristellut, nahkaiset ja korkeakorkoiset, mustat nilkkurit.

Hetken tarkemman mietinnän jälkeen Maddison ei enään edes tiennyt, mitä helvettiä hän teki niin tylsässä paikassa. Ei ristin sielua niiden osittain pölyttyneiden hyllyjen välissä, tai ehkä hän oli liian likinäköinen nähdäkseen ketään. Äskeinen oli turhan kaukaa haettua, kirjasto taisi sittenkin olla tyhjillään.

// Maddisonin pukeutuminen kuulosti just ihan mun pukeutumiselta :----D sori, tuli paljon turhaa tohon alkuun...

Luokka melusi kuin viimeistä päivää opettajan yrittäessä saada ryhmää kuriin. Ikkunan vieressä, kauimmaisessa peräpulpetissa istui veltosti Jared Hawkins, jonka siniset silmät katselivat tylsistyneinä ulos. Käsi kävi haromassa pörröisiä, mustia hiuksia, haukotuksen karatessa matalana nuorukaisen kurkusta. Häntä ei todellakaan kiinnostanut istua luokassa, jossa ympärillä hyppi lauma mölyapinoita ja luokan edessä heilui ylensyönyt vanha pappa, jonka intressit eivät selvästikään olleet kallistuneet liikunnan puoleen.

Jared kohotti kulmaansa vieressä istuvalla brunetelle, joka näytti varsin vihjailevalta työntäessään rintavarustustaan ulospäin ja vilkuillessa häiritsevästi koripalloilijan suuntaan. Hawkins taikoi huulilleen toispuoleisen hymyn ja iski pikaisesti tytölle silmää, ennen kuin kohottautui tuolilta ja nakkasi tummanharmaan repun olalleen. Nuorukaisen tämänpäiväinen asu koostui mustista farkuista, valkeasta t-paidasta ja tummanharmaasta nahkatakista, jonka Jaylee oli hänelle valinnut. Mikäs siinä, poika näytti takissa varsin hyvältä.

"Mä tästä lähden kirjastoon, etsimään aineistoa siihen esseeseen, tiedäthän..." Jared sanoi puhutellen mahakasta äidinkielen opettajaa, joka vilkaisi nopeasti nuoreen Hawkinsiin ja nyökäytti sitten päätään, kunnes huomio kääntyi erääseen etupulpetin jätkään, joka oli juuri kolauttamassa vieressään istuvaa pelokkaan näköistä hiiripoikaa takaraivoon.
Varsinaista sakkia.

Hawkins käveli enemmän kuin mielellään luokasta ulos, suunnaten askeleensa kirjastoa kohti. Hänellä ei todellakaan ollut aikomustakaan etsiä aineistoa mihinkään esseeseen, mutta ainakin hän pääsi tuolta rasittavasta melusta pois. Lyhyen huokauksen kera jätkä astahti kirjaston oven kynnyksen yli ja silmäili ympärilleen. Hiljaista oli – ja se sopi Jaredille.
Ovi kolahti hiljaa hänen perässään kiinni. Nopea silmäys kertoi, ettei sitä yleensä niin hapanta kirjastotoukkaakaan näkynyt missään – ja kysehän oli siitä sitruunan syöneestä kirjastonhoitaja akasta.

Jätkä käveli suunnaten kulkunsa kohti niitä paria nojatuolia, mitkä kirjaston perältä löytyi: ennen kuin oli törmätä vaaleahiuksiseen, nahkatakkiin sonnustautuneeseen tyttöön.
"Helvetti mikä vittu ihmisiä oikein rii-" Jared aloitti matalalla äänellään vittuuntuneen vuodatuksen, joka pysähtyi kuin seinään, kun pistävän siniset silmät jäivät tutkimaan tyttöä, johon hän oli melkein törmännyt. Pikainen silmäily kertoi blondin olevan oikein sievä, joten ääni kellossa muuttui hyvinkin nopeasti.
"Sori, mun moka", Jared sanoi pahoittelevalla äänensävyllä, huulille ilmestyessä se tuttu, hurmaava hymy, joka sai yleensä naisten polvet notkahtamaan – toivottavasti tässäkin tapauksessa.

- - - mä nyt kirjotan näin että Maddison tuntee Jaredin nimeltä, kummatkin kuitenkin kermassa:---) ja pituudella loistetaan, mutta etköhän sä anna sen anteeksi

Maddison oli keskittynyt piirtämään sormellaan näkymätöntä linjaa toinen tositaan kärsineempien kirjojen kantoihin. Ajatukset tuntuivat harhailevilta, eikä ympäristön sen tarkempi tutkiminen kuulunut hetken suunnitelmiin, ennen kuin joku oli törmätä häneen. Tai hän johonkin. Tyytymätön, omalla tavallaan hämmentynyt ilme levisi kasvoille katseen tehdessä nopean tarkastuksen tielle sattuneeseen henkilöön, eikä voitu sanoa, etteikö Maddison olisi tuntenut itseään melkein onnekkaaksi.
Jätkä, joka Maddisonin tuntemuksen mukaan totteli nimeä Jared Hawkins, ehti esittelemään pahoittelunsa ennen kuin blondi oli ehtinyt samantapaisten aikeidensa suhteen edes aukaista suutaan. Eikä toisen hymyillessä sitä kuuluisaa hymyään voinut edes näyttää vihaiselta, tai käskeä jätkää pysymään poissa tieltä. Jared olisi voinut aivan hyvin törmätä Maddisoniin vaikka päivittäin, jos se aiheutti tälläisiä tilanteita. Ja kyllä tyttö sitten osasikin olla typerä, lapsellinen ja sinisilmäinen; kaikki ne puheet toisen vähintäänkin vittumaisesta luonteesta tuntuivat unohtuneen sen hymyn saattelemana.

"Ei mitään, ehkä mun pitäisi katsoa vähän eteeni", vastattiin kainosti ja hymyillen. Siniset silmät tutkailivat Jaredin kasvoja edelleen varsin avoimesti, eikä sitä tosiasiaa voinut todellakaan kieltää; jätkä olisi kelvannut kelle tahansa. Etenkin Maddisonille. Surullista kyllä, samaan aikaan niin ällöttävän suloisia haaveita haaveillessaan hän tiesi, että ne eivät toteutuisi koskaan. Se ei hidastanut haaveilua sen enempää, Maddisonille tuttuun tyyliin joidenkin asioiden hyväksyminen oli vaikeaa ja häntä oli helppo verrata pikkulapseen, joka täytyi saada uskomaan ettei joulupukkia ollutkaan olemassa.
"Miten sä tänne eksyit? Luulis ettei sun lempipaikkoihin lukeudu autio kirjasto, vai tulitko pelastaan mua vaanivalta tylsyydeltä?", blondi naurahti ja siirsi katseensa kirjan kantaan, jota käsi hiveli edelleen, nyt tosin hieman hermostuneesti. Jopa hänen mielestään äskeinen oli jälleen kerran yksi niistä tuhansista typeristä möläytyksistä, kasvot pysyivät silti peruslukemilla, nolompaa olisi ollut ruveta korjailemaan sanomisiaan. "Tai sitten sä vain tylsisyit tunnilla, keksit viisaan tekosyyn ja pakenit tänne, niin kuin minäkin tein", todettiin lähes itsevarmasti, Maddison uskoi vahvasti olevansa oikeassa.

Kirjastonhoitajan puuttuminen oli jotakin uutta, ehkä se hapannaamainen täti oli kadonnut lounastauolle. Tai kyllästynyt uuvuttavaan ammattiinsa, pakannut sievän mummoveskansa ja häipynyt sen enempiä itsestään ilmoittamatta.
Kukaan tuskin jäisi kaipaamaan sellaista ihmistä, ainakaan Maddison ei jäisi. "Mitä sä olet kirjastonhoitajalle tehnyt? Aiheuttanut sille sydänkohtauksen tolla hymylläs?"

// juu hyvä näin :---) ja mitä tuohan oli pitkä kuin mikä ! O:

Mustahiuksinen poika oli tyytymätön siihen, ettei ollutkaan yksin kirjastossa, mutta hyvin pian sekin tunne katosi: hän alkoi olla jopa iloinen, että oli sattunut törmäämään tähän hyvin viehättävän näköiseen vaaleaverikköön. Toisen kainon oloiset sanat siitä, että tuon pitäisi katsoa eteensä, saivat Jaredin nauramaan oman päänsä sisällä – hän oli taitanut sattua oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Ainakaan hän ei muistanut, että olisi koskaan aiemmin ollut tämän tytön kanssa sen kummemmissa tekemisissä, joten hän voisi olla iloinen, jos saisi nauttia tämän hetken toisen seurasta ja ehkä harkita asiaa jatkossakin… Jos toinen nyt ei paljastuisi sellaiseksi vaahtopäiseksi Barbie-prinsessaksi, joita Hawkins sillä hetkellä parhaansa mukaan vältellä.

Sinisten silmien katse tutkaili arvioivana toista, käden liikkeen kirjan selällä käydessä jokseenkin hermostuneen oloiseksi. Jaredia se vain huvitti ja se myös näkyi ohikiitävän hetken pojan hymyssä, tuon pörröttäessä mustia hiuksiaan.
"Pitäähän se prinsessa hädästä pelastaa, vai kuinka?" nuorukainen sanoi väläyttäen täydellisen valkean hammasrivistönsä. Jätkä kävi nojailemaan rennosti kirjahyllyn reunaan, katseen pysyessä kuitenkin tiiviisti blondissa. Aivot haeskelivat toisen nimeä, ja hän joutui miettimään hetken – paras nimimuisti hänellä ei ollut koskaan ollut, joten hän joutui usein miettimään niitä. Eivätkä kaikki blondit cheerleaderit tupanneet jäämään hänelle päähän, niitä kun oli useampi tusina. Mutta ainakin toinen kuului huutosakkiin – siitä Jared olisi voinut laittaa vaikka päänsä pantiksi – vaikkei pukeutumistyyli ehkä täysin tavallista pompomien heiluttajaa vastannutkaan.
Eikös se ollut se Taylor Morrisin, joka pelasi Astonin jalkapallojoukkueessa, pikkusisko? Maddison Morris, niinhän sen täytyi olla. Parasta varmaan varmistaa kuitenkin...
"Maddison, eikö niin?" esitettiin kysymys nuoren miehen ominaisella matalalla äänellä, hienoisen hymyn keikkuessa toisessa suupielessä.

"Oikeessa olet, ei tää mun lempipaikkoja kyllä ole", Jared vastasi kohauttaen pikaisella liikkeellä olkapäitään, "mut en jaksanut homehtua kiljuvan ja rääkyvän lastentarhan keskellä, joten lähdin tekemään… hmh, esseetä." Äänestä saattoi kuulla, ettei nuorella miehellä todellakaan ollut aikomustakaan laittaa tikkuakaan ristiin minkään esseen suhteen.

Tytön kysellessä kirjastonhoitajan kohtaloa Jared nauroi rennosti, pudistaen päätään.
"Sähän täällä ensin olit, käy tsekkaamassa tippuko se pöydän alle kun näki sut", jätkä naurahti jo hieman flirttailevaan sävyyn – eihän tässä kauaa ollutkaan ehtinyt aikaa kulua, kun nuorella herra Hawkinsilla oli jatkosuunnitelmia mielessä.
"Eikä ollenkaan pahassa mielessä..."

Hetkittäin Maddison piti katseensa päättäväisesti poissa hyllyä vasten nojailevasta urheilijasta, vaikka tyttö olisi mieluusti katsellut jätkää vaikka koko loppupäivän. Vaaleita hiuksia harottiin keskittyneen näköisenä, mutta ajoittain vihreät silmät siirtyivät lepäämään toisen kasvoihin, tuskin pieni katseleminen ketään tappaisi.
Jared tiesi tytön nimen - mikä kieltämättä yllätti, sillä Maddison ei ollut koskaan sen kummemmin kiinnostunut muiden cheerleadereiden seurasta tai kerman kesken pidettävistä bileistä. Taylor oli taas se, joka vietti aikaa 'omiensa' joukoissa, joten lieneekö isoveljen maineella ollut jotain tekemistä asian kanssa. "Oikeeseen osuit", blondi vastasi ja hymähti vaisusti kääntäessään katseensa pois Jaredista, viereisessä kirjahyllyssä tuntui olevan jotain kovinkin mielenkiintoista katseltavaa.

Omien sanojensa mukaan jätkä antoi sellaisen käsityksen, ettei tunnilla oleminen tainnut houkuttaa sen enempää kuin Maddisoniakaan. "Se on vähän sellaista... Ainakin pääsee joka päivä sirkukseen", todettiin melkein sarkastisesti käden siirtyessä kirjan kannalta nahkatakin taskuun. Cheerleader kallisti päätään hieman sivulle, kuulemma Jaredilla ei ollut osaa eikä arpaa kirjastonhoitajan mystiseen kohtaloon, mutta Maddisonilla kuulemma sitäkin enemmän. Toisen heittämään flirttiin ei suhtauduttu torjuvasti, heleä naurahdus kimposi vadelmanpunaisten huulien välistä kulmien kohotessa hieman ylemmäs. "Et kai sä vaan vihjaile, että mä olisin tahallani järkyttänyt sitä vanhaa ja mukavaa tätiä?", äänensävy oli leikkisä ja jopa hivenen flirttailevakin, oli epäkohteliasta jättää vastaamatta aiempaan flirttiin. Tosin, Maddison vastasi siihen ihan mielellään.

Ryhtiä paranneltiin hieman, samoin takin asentoa yllä. "No, kai sä uljaana ja pelastavana prinssinä olet suunnitellut jo kaiken näköistä mukavaa kirjaston tuhoamiseksi? Nyt kerrankin kun siihen on hyvä mahdollisuus", Maddison kyseli päätään toiseen suuntaan kallistaen, omaa huulta purtiin melkein - kirjaimellisesti melkein - huomaamattomasti suupielen kohotessa pari senttiä ylemmäs.

Sinisilmä kiitteli mielessään itseään siitä, ettei ollut hukannut mahdollisuuksiaan väittämällä tyttöä väärän nimiseksi – yleensä naiset tuppasivat hermostumaan, kun heitä kutsui väärällä nimellä, ja kieltämättä hän ei olisi itsekään ollut kovin mielessään, jos joku olisi häntä joksikin muuksi henkilöksi väittänyt. Vaan niin ei ollut koskaan käynyt hänelle, sillä kukaan, joka tapasi Jared Hawkinsin, voisi tuskin unohtaa jätkää: joko hyvässä tai pahassa mielessä, mikseipä molemmissakin. Lähtemätön mieleen painuminen oli ainakin taattu, vaikka hänet muistettiinkin monessa eri mielessä.

"Niinpä. Vaikka totta puhuen alan olla tähän kyllä jo kyllästynyt", Jared totesi totuuden mukaisesti ja huokaisi lyhyesti. Kolme vuotta varsinaisessa friikkisirkuksessa oli harvinaisen pitkä aika, mutta luojan kiitos joukosta löytyi myös muutamia vähän viisaampia ja järkevämpiä yksilöitä, joiden kanssa saattoi jopa viettää aikaansa. Jared oli kyllä tavattoman nirso seuransa suhteen pidemmän päälle, ehkä se oli myös osa syy, miksei hän koskaan seurustellut pitkiä aikoja – koska hän oli itsekeskeinen eikä jaksanut uhrata ajatuksiaan muille, ja sen takia, että hän kyllästyi hyvin nopeasti.

Tytön kysymykseen reagoitiin kulman kohotuksella ja leikkisällä virnistyksellä.
"En mä mitään vihjaile", Jared naurahti kohentaen asentoaan, suoden kyllä hetken ajatuksen vanhalle ja pölyttyneelle kirjahyllylle: hän ei ihmettelisi yhtään, vaikka koko laitos kohta joko romahtaisi tai kaatuisi, sen verran vanhalta se vaikutti.
"Enkä mä usko, että sä kilttinä tyttönä mitään pahaa sille herttaiselle mummelille teit", poika hymähti hymyillen hienoisesti. Hän kyllä olisi voinut vaikka tarjota Maddisonille kahvit siitä hyvästä, että toinen olisi potkaissut sitä muoria perseeseen ja lähettänyt jonnekin Tiibetin ylänköjen suuntaan.

Siniset silmät levisivät tekaistun järkytyksen johdosta, pojan kohottaessa kätensä ja laskiessa ne Maddisonin harteille, tuon ravistellessa tyttöä tuskin huomattavasti.
"Et kai sä oo tosissas? Että vahingoitettaisiin tätä rauhan ja hiljaisuuden tyyssijaa ja näitä upeita opuksia, joista olen oppinut kaikenlaista näiden vuosien aikana? Sä et taidakaan olla ihan kiltti tyttö..." Teatterikulissi laskeutui sitä mukaa kun Jared puhui, jätkän lopulta vain hymyillessä pirulliseen sävyyn. Hän kyllä voisi mielellään testata, millaista sorttia toinen oli... Missä mielessä oli sitten eri asia. Kädet laskeutuivat pois tytön harteilta, niiden kurottautuessa ylemmäs jätkän venytellessä nopeasti.

- - - huippulaatua luvassa:------D

Vai että kiltti tyttö? Jared oli lähes loukannut Maddisonia, hän oli koko lukionsa ajan yrittänyt olla kaikkea muuta kuin kiltti. Ehkä se johtui siitä että sievän cheerleaderin imago ei ollut mieluisa, tyttö ei halunnut olla samanlainen kuin kaikki muut; tekorusketusta ja Guccin laukkuja. Ei, ei, ei... Mielestään Maddison oli kaikkea muuta kuin miehiä siideritölkki kourassa jahtaava tusinablondi, eihän hän edes käynyt missään kerman kesken pidettävissä juhlissa tai herännyt joka lauantai eri jätkän vierestä.
Tyttöä ei ollut koskaan kiinnostanut sievät ja tolkuttoman hintaiset pikkumustat, viimeisen päälle hiotut käytöstavat ja persettä esille tuova kävelytyyli. No, Astonin cheerleadereista edes puoletkaan eivät olleet kilttejä - paitsi jos kiltiksi luettiin ihmiset, jotka eivät olleet kertaakaan käyneet putkan pahnoilla. Siinä tapauksessa Maddison olisi itse piru, mutta niinhän ne muutkin tekivät syntiä. Ja tyttö uskoi, että Jared oli varmasti erittäin hyvä siinä.
Blondi katsoi urheilijaan kuin loukattuna, mutta suupieliin kaartuva hymy paljasti, ettei hän ollut tosissaan. "No kiitos, mä olen elänyt siinä uskossa kaikki nämä vuodet, että oon ihan jotain muuta kun kiltti" Maddison lausahti ylidramaattisesti ja kohautti harteitaan, "Tai sitten mun vanhemmilla on liian korkeat kriteerit, enkä pysty niiden silmissä saavuttamaan kiltin tytön titteliä... Muiden mielestä mä olenkin sitten enkeliainesta. Ymmärrätkö sä, kuinka hämmentävää on, kun et tiedä enään itsekään että pitäisikö olla kiltti vai ei?", jatkettiin kevyesti naurahtaen.

Uusi naurahdus kimposi huulten välistä Jaredin puhuessa kirjastosta niin kuin jonkin sortin palatsista, päätä pudisteltiin huvittuneena katseen levähtäessä jälleen toisen kasvoihin.
"Ai, kyllä sitä puhutaan tästä läävästä kauniisti... Tai sitten asia onkin niin, että sä et taida uskaltaa?", Maddison ei voinut olla kiusoittelematta, nyt kun siihen oli mahdollisuuskin. Suupielet tuntuivat jos särkevän jatkuvan hymyilyn johdosta, ja kasvot vakavoituivat hetkeksi aikaa. Päätä kallistettiin sivulle tytön naurahtaessa jälleen, "Mun mielestä olisi aivan oikeutettua antaa sille harpulle muistutus siitä että sen pitäisi työaikana olla täällä, eikä ratkoa ristikoita jossakin taukohuoneessa", todettin huvittuneena.
Toisaalta, kirjastonhoitaja teki palveluksen suurimmalle osalle Astonin oppilaista piiloutuessaan tällä tavalla. Monien päivä saattaisi mennä pilalle, jos se harppu näyttäisi hapanta ja nyrpeää naamaansa jostakin kirjahyllyjen lomasta. Pelkkä ajatus nauratti.
"No miten on? Luulisi että pelastavalla prinssillä olisi sitten suunnitelmissa jotakin kehittävää ajan tappamiseksi", Maddison lausahti ja lähti kävelemään kirjastonhoitajan tukikohtana tunnettua tiskiä kohti. Blondi vilkaisi olkapäänsä yli Jarediin, toinen saisi tulla perässä jos oli tullakseen.

Cheerleader kumartui tiskin yli ja nappasi jonkin tapaisella tasolla lojuvat, suurilinssiset silmälasit. "Mähän voisin leikkiä kirjaston tätiä", tyttö naurahti ja asetti lasit päähänsä. Silmät tuntuivat menevän kieroon niiden vahvuuksien voimasta, harmi kun lähettyvillä ei näyttänyt olevan peiliä, hän olisi mieluusti ihaillut uutta lookkiaan.
"Miltä näyttää? Haluan rehellisen mielipiteen", Maddison käännähti Jaredin suuntaan ja kohotti kysyvänä kulmiaan. Kasvot koitettiin pitää tuimasti peruslukemilla ja Maddison uskoi joten kuten näyttävänsä hapannaamaiselta harpulta, joka vahti kirjastossa asioivia oppilaita haukankatseellaan. Niiden pullonpohjalasien takaa tietysti. Tyttö ei olisi yhtään yllättynyt, jos tiskin takaa löytyisi haulikko jostakin käden ulottuvilla olevasta piilosta.
"Mä uskon että nää lasit sopii mulle erittäin hyvin", cheerleader totesi ja istui tiskin päälle kiskoen mekkomaista toppiaan - joka silti vaikutti laittoman lyhyeltä - reisiensä peitoksi.

Oli oikeastaan huvittavaa kuulla, että myös Maddison oli tapaus, joka ei vanhempiensa silmissä selvästikään ollut saanut kiltin tytön imagoa, sillä Jared oli hyvin usein saanut kuulla kaikkea maan ja taivaan välillä siitä, miten hänen pitäisi muuttaa asennettaan ja parantaa käytöstään, jos mieli pysyä piireissä ja periä joskus isänsä valtavan yrityksen ja siinä sivussa myös muutaman nipun riihikuivaa käteistä.
Totta puhuen Jaredia ei voisi vähempää kiinnostaa jonkun yhtiön johtaminen, eikä hän ollut koskaan uhrannut ajatustakaan siihen, että hän joskus joutuisi tekemään töitä minkään eteen, mitä hän sai, sillä hyvin harvoin hän joutui sen suurempia tekemään saadakseen haluamansa. Joku käyttäisi hänestä nimitystä pilalle lellitty, Hawkins itse sanoisi ehkä mieluummin, että hän oli vain hyväosainen. Ja kukapa nyt ei hänelle haluaisi olla mieliksi?
"Paremmin kuin uskotkaan", vastattiin matalan naurahduksen kera toisen sanoihin, käden pujottautuessa rennosti housujen taskuun.

Kun Maddison kiertoteitse kävi pilkkaamaan häntä, kohotti nuori mies kulmaansa epäilevään sävyyn, ja vaikka huulet edelleen hymyilivät, eivät silmät hymyilleet.
"Sä et tiedäkään, mitä mä uskallan tehdä", Jared tokaisi, silmäillen tyttöstä pirulliseen sävyyn. Jos mitattiin sillä saralla sitä niin sanottua rohkeutta, että uskaltaisiko laittaa pyörremyrskyn riehumaan kirjastoon, Maddison saattaisi jäädä sillä saralla auttamatta jälkeen. Ja totta puhuen Hawkins oli vain harvinaisen iloinen, ettei se hapannaama näyttänyt rumaa sammakonpärstäänsä täällä, se ei olisi piristänyt jo ennestään jokseenkin latteaa päivää yhtään.
"Sitä paitsi, alan kyllä olla sitä mieltä, että hyvä vaan kun se harmaantunut lehmä ei ole raahannut takalistoaan tänne."

Siniset silmät seurasivat Maddisonin kulkua, pojan kohottautuessa seisomaan suoraan.
"Mitä vain prinsessa haluaa", heitettiin vaaleaverikön perään, koripalloilijan lähtiessä hitaasti astelemaan tytön perässä kirjahyllyjen lomasta kohti tiskiä, jonka takana tavallisesti kirjastonhoitaja istui mulkoillen jokaista ohikulkijaa.
Hawkins ei voinut olla naurahtamatta tytön ulkonäölle – tytön siniset silmät näyttivät valtavan kokoisilta suurien pullonpohjalasien takana. Jaredin syvän siniset silmät katselivat arvioivaan sävyyn tyttöä, jätkän astellessa lähemmäs hitaasti, tahallaan viivytellen.
"Helvetin hyvältä", Jared sanoi virnistäen vinosti, silmien käydessä pikakelauksella uudemman kerran tytön kropan läpi, pysähtyen sitten kasvoihin.
"Oliko sulla jotain ideaa ajan kuluttamiseen?" nuorukainen tiedusteli seisten edelleen tiskille istumaan asettuneen neitokaisen edessä.

Tietenkin Jaredin vastaus miellytti Maddisonia, sen näki varmasti hänen kasvoiltaankin. Poskille kohosi hentoinen puna suupielten kaartuessa pieneen hymyyn. Katse pidettiin pojan silmissä tuon astellessa tytön eteen seisoskelemaan, "Sarkasmin käryä, kenties?", tuo kysyi hymähtäen ja otti lasit pois silmiltään laskien ne takaisin sinne, mistä oli hetkeä aikaisemmin ottanutkin.
"Mä ajattelin, että sä oisit keksinyt jotakin... Luotan siihen että sulla on vilkkaampi mielikuvitus", Maddison lausahti vakavempana ja kohotti kysyvänä kulmaansa. Hän ei taatusti keksisi mitään, tai vaikka keksisi, niin kovin tekemisen arvoisia hänen ehdotuksensa tuskin olisivat. "Voitais rankaista sitä kirjastomyyrää siitä, että se ei hoida hommiaan", tyttö ehdotti laskien katseensa syliinsä, jalat ristittiin ja paidanhelmaa suoristettin hiukan.

Hetkeen blondi ei puhua pukahtanut sanaakaan, kunnes katse sitten kohotettiin sylistä takaisin urheilijaan. "Tai jotain... Muuta?", tuo
virnisti jättäen ehdotuksensa auki, vihjaten lähinnä siihen, että oma pääkoppa oli ideoista ja ajatuksista varsin tyhjänä. Sehän oli poikien hommaa keksiä tekemistä, ja luulisi että Jaredilla niitä ideoita riittäisi. "Voidaan me kyllä leikkiä jotain hippaakin, tai kuurupiiloa", Maddison naurahti ja sipaisi hiuksia pois silmiensä edestä. Miten tekemisen keksiminen pystyi olemaan niin hankalaa? Luulisi, että autio ja vahtimaton kirjasto antaisi vähintäänkin potkua mielikuvitukselle, mutta näytti pahasti siltä, että näin ei ollutkaan.
Tyttö hengähti syvään ja kallisti hieman päätään sinisten silmien tutkaillessa hänen edessään seisovan pojan kasvoja, "Herra päättäköön", hän totesi ja kohotti jälleen kulmiaan, kasvoillaan vähintäänkin odottava ilme.

Mitä kirjastossa yleensä sitten tehtiin? Luettiin, ilmeisesti. Harmi vain, että koulun kirjaston valikoimaan ei kuulunut mitään suurta määrää kuuluisia novelleja tai karttunutta kasaa runokirjoja. Niistäkin olisi varmasti irronnut enemmän iloa, kuin maantiedon-tai matematiikankirjasta. Maddison tuhahti itsekseen ja hypähti kevyesti tiskiltä alas, katse käväisi Jaredin nopeasti läpi, samalla kun omille kasvoille levisi vino hymy.

Jaredia nauratti päänsä sisällä, naiset oli niin kovin helppo saada hyvälle tuulelle ja mikä parasta, kierrettyä pikkusormensa ympärille. Eikä nuoremmalle Hawkinsille ollut ongelma eikä mikään saada naiset palvomaan maata hänen jalkojensa alla.
Maddisonin epäillessä sanoja sarkasmiksi, Jared kohotti toista kulmaansa.
"Tuskinpa", kuului viekas sävyinen vastaus, nuoren miehen naurahtaessa sanojensa perään. Toisaalta hameväkeä sai tuon tuostakin olla vakuuttelemassa, ainakin joitain tapauksia... Vaikkei hän oikeastaan uskonut, etteikö hänen edessään oleva vaaleaverikkö olisi uskonut hänen sanojaan, kunhan muodon vuoksi heitti noin, kuten tusina muitakin tyttöjä tekisi.

Kun tytöltä ei kuulunut varteen otettavia ehdotuksia – ainakaan Jared itse ei laskenut minkään kirjastomyyrän rankaisemista kovinkaan viihdyttäväksi ja mielekkääksi tekemiseksi – laittoi sinisilmä omat aivosolunsa liikkeelle. Vilkaisu kelloon kertoi, että tuntia oli vielä sen verran jäljellä, että jotain oli keksittävä, ellei hän halunnut kokea tylsyyskuolemaa – illalle hänellä kuitenkin oli jo ohjelmaa, ja hän voisi kenties sisällyttää myös vaaleaverikön ohjelmaansa... Sen verran viehättävä tapaus kuitenkin, että olisi ihan mielenkiintoista päästä tekemään... noh, lähempää tuttavuutta.

Sanat hippa ja kuurupiilo olisivat muussa tapauksessa saaneet nuorukaisen nauramaan halveksuvaan sävyyn, mutta nyt huulille kipusi vain pienoinen, määrittelemätön hymy. Voiko naurettavampaa olla?
"Onko sulla illaksi ohjelmaa?" kysäistiin sitten samalla katkaisten hetken aikaa kaksikon välillä leijuneen hiljaisuuden, käden käydessä pörröttämään mustia hiuksia, luoden jollain tasolla ujon pojan kuvaa. Pystyiköhän tuossakaan suhteessa enää pahemmin metsään mennä, mutta eihän sitä kenenkään tarvinnut tietää.

oon hyvin pahoillani kestosta... hyi mua:---( tosiaan, voi olla ajoittain sekavaa ja toivottavasti mitään noloja typoja ei ole eksynyt sekaan... on meinaan laittoman kauan siitä, kun viimeks olen kirjotellut

Maddison katseli edessään seisoskelevaa urheilijapoikaa, joka näytti maineeseensa verrattuna yllättävän ujolta ja söpökasvoiselta pörröttäessään hiuskuontaloaan. Eipä pienen pellavapäisen mielessä käynyt edes epäillä sitä seikkaa, että Jared ei ehkä ollut antamansa ensivaikutelman mukainen, hyvätapainen ja herrasmiesmäinen. Tosiasiassa, ei se Maddisonia haitannutkaan, hän tykkäsi majailla pilvilinnansa sisällä.
Jaredin esittämä kysymys kiinnitti cheerleaderin huomion, saaden tytön havahtumaan turhanpäiväisten haaveiluidensa ja pilvenhattaroiden keskeltä takaisin elettävään hetkeen. Oliko hänellä, siis Maddison Morrisilla ohjelmaa illaksi? Oliko Jared Hawkins juuri ilmaissut kiinnostustaan hänen suuntaansa? Pellavapää olisi varmasti punastunut tulipunaiseksi, jos hän vain olisi ollut ujo ja sulkeutunut. Nyt hän vain seisoskeli toisen edessä hieman äimistynyt ilme kasvoillaan ja kohotti kulmiaan vastaustaan miettien. Ei hänellä mitään sovittua ainakaan ollut, eikä ollut sanottua, että Jared oikeasti olisi paskankaan vertaa kiinnostunut hänen tekemisistään... Ehkä vain kohteliaisuudesta kysynyt, kukapa sen olisi tietänyt, ellei nuori herra Hawkins itse.
"Ei taida olla", Maddison vastasi huolettomaan sävyyn ja sipaisi hiuksiaan. Näyttiköhän hän nyt toisen silmissä ihan idiootilta?

Katse käännettiin seinällä hiljalleen raksuttavaan kelloon käsien hipelöidessä lyhyemmän puoleisen paidan helmaa. "Mitä sä olet ajatellut?", cheerleader esitti vastakysymyksen puhtaasta mielenkiinnosta, sinisävyisten silmien palatessa tarkastelemaan Jaredia. Ehkä Maddison halusi vaikuttaa siltä - ja ennen kaikkea vakuuttaa itsensä - että hän oli kysynyt toisen suunnitelmista vain siksi, että olihan urheilija kysynyt samaa häneltäkin. Joka tapauksessa, oli hänen aikeensa ja kiinnostuksen kohteensa mitkä tahansa, kello tuskin pysähtyisi Maddisonin takia ja vain siksi, että hän kykenisi nauttimaan Jaredin seurasta ja saamastaan vähästäkin huomiosta. Kai se oli jonkinlainen leijumisen aihe... Kuka oli jutellut tai jopa flirttaillut kenenkin kanssa. Hän tulisi takuulla saamaan jokaisen ystävänsä puhisemaan kateudesta, jos nämä tietäisivät kehen Maddison oli kesken koulupäivän törmännyt.

// en minäkään mikään nopeuden perikuva ole ollut :----D

Sinisilmä kallisti päätään osittain huvittuneena, kun toisen olemus muuttui jokseenkin yllättyneen oloiseksi, kun Jared oli tiedustellut tuon tekemisiä. Nuorukaisesta oli huvittavaa ja hauskaa, miten helposti naiset sai näyttämään yllättyneiltä ja miten helposti nuo tanssivat hänen pillinsä mukaan – ja tämä kelpasi nuorelle herra Hawkinsille paremmin kuin hyvin. Hän kyllä tiesi useiden taakseen jättämiensä tyttöjen puhuvan hänen kaikista huonoista ominaisuuksistaan – siis mistä, eihän hänellä ollut sellaisia? – ja siitä, miten itsekeskeinen kusipää hän oli, mutta siltikään hameväki ei vain yksinkertaisesti voinut vastustaa hänen luokseen vetävää charmiaan.

Jared huvittui omista ajatuksistaankin sen verran, että silmissä pilkahti, ja suukin kaartui hymyyn, kun tytön vastaus oli juuri se, mitä nuorukainen oli odottanutkin. Hän ei oikeastaan epäillyt, etteikö toisella olisi ollut jotakin suunnitelmia – saattoi olla, saattoi olla olematta – mutta neitokainen varmasti peruuttaisi kaikki menonsa vaikka koko seuraavalta viikolta, jos hän niin pyytäisi…
Ja sieltä tuli se toinen asia, mitä Jared oli olettanutkin tuon sanovan – kysymys siitä, mitä hän teki. Tämähän meni aivan yksinkertaisten kaavojen mukaan..
"Olis tiedossa yhdet bileet... Aattelin vaan, että jos sulla ei kerta oo menoa, niin..." Jared aloitti venytellen sanojaan siihen malliin, kuin häntä olisi oikeasti ujostuttanut kysyä Maddisonia mukaansa. Tuskinpa, mutta oli aina hauskaa maalailla hieman ujon pojan kuvaa alkuun, "oisitko sä ehkä halunnut lähteä mun kanssa sinne?"
Kysymys lopetettiin Hawkinsin tuijotellessa uutuuttaan hohtavien Lacosteidensa kärkiä, sinisten silmien kohotessa sitten hitaasti katselemaan tytön silmiä, pienen hymyn kaartuessa jätkän huulille.

Tottakai Maddison oli yllättynyt. Kuka ei olisi, jos yksi koulun kuolatuimmista jätkistä sattuisi samaan aikaan kirjastoon, ja vieläpä pyytäisi lähes treffeille.
Vaaleaverikkö hymyili melkeimpä onnessaan, mutta koitti pitää kasvonsa peruslukemilla. Oliko tämä oikeasti ihan totisinta totta? Taisi olla, tai sitten hän oli vain unessa ja heräisi kohta omasta sängystään herätyskellon pirinään. Cheerleader sipaisi vaaleita hiuksiaan korvansa taakse ja katseli edessään seisovaa nuorukaista suupielet huomaamattomasti nykien. Bileet? Taisivat olla juuri ne, joista muutama hänen luokkalaisensa oli maininnut aikaisemmin tällä viikolla, mutta Maddison ajatteli jättää väliin. Kaleighilla oli ollut jotain sovittua sille päivälle, eikä hän tosiaan halunnut saapua paikalle yksin... Mutta nyt hän menisi niihin Jared Hawkinsin kanssa?
Maddison tunsi olonsa imarrelluksi, vaikka kyllä hänelläkin vientiä riitti. Tuntui vaan pahasti siltä, että ne jätkät, joista hän oli kiinnostunut, jättivät hänet tyystin huomiotta.
Sinertävät silmät tutkailivat ujon oloista Hawkinsia, samalla kun cheerleaderin aivot raksuttivat kiivaaseen tahtiin tämän miettiessä vastausta. Tosiasiassa hän olisi voinut vastata kymmenesti kyllä, mutta se olisi vaikuttanut lapselliselta... Ja olisihan se naurettavaakin ollut.

"En mä oikein tiedä...", Maddison aloitti ja katseli vuodoin kirjanston seiniä, sitten taas nuorukaista. "Kai mä voisin", hän kuitenkin myöntyi ja naurahti sanojensa perään. Millä hän edes pääsisi sinne? Humalassa ajaminen ei ollut tytön vahvinta alaa, vaikka sitäkin oltiin kokeiltu. "Missä ne edes pidetään", cheerleader kysyi hiukan epäillen ja katsahti Jarediin kulmien kohotessa hieman.

laatu 10

Tytön viivyttele ja kiertely sai jätkän turhautuneeksi ja ohikiitävän hetken Jaredin pelkäämään pahinta, mutta kyllä sieltä loppujen lopuksi se myöntävä vastaus tuli. Mustahiuksinen hymyili sisällään itsetyytyväisesti, miten hän edes oli saattanut epäillä Maddisonin kieltäytyvän hänen kutsustaan? Mielenvikainenhan tuo olisi ollut, jos olisi sanonut ei Jared Hawkinsille. Eipä se olisi Jaredia liiemmin haitannut, tytön oma menetyshän se olisi ollut - hän kyllä saisi muualtakin seuraa itselleen, any minute.

Ulospäin näytettiin pieni hymy, urheilijan nyökäyttäessään päätään vaaleaverikölle.
"Zach Barnesilla", iloitettiin bilepaikka, "tiiäthän sä, se porkkanapää joka pelaa tennistä?" Toinen kulmakarva kohosi kysyvänä ylöspäin.
"Sen talo on siellä Pacific Beachin lähellä", tarkennettiin sijaintia vielä hieman, jätkän samalla vaihtaessa painoa jalalta toiselle. Sinisten silmien katse kävi kellossa, hän oli luvannut lähteä jätkien kanssa kahvittelemaan hetken päästä... No jaa, hän voisi myöhemmin ilmoittaa, että oli ollut vähän... hmh, bisneksiä hoidettavana, eikä hän ollut ehtinyt, kundit antaisivat kyllä anteeksi. Ei ollut mitään tavatonta, ettei Hawkinsia aina näkynyt sovituissa menoissa, hänelle kun saattoi ilmaantua jotakin mielekkäämpää ja tärkeämpää ja kiinnostavampaa tekemistä yhdessä hetkessä. Yleensä nämä sattuivat liittymään naisiin, ja kyllä koripalloilijan kaverit jo olivat tottuneet hänen menemisiinsä ja tulemisiinsa.

"Mut ei sun oikeestaan edes tartte tietää, mä voin hakea sut", Jared tokaisi hetken kuluttua hieman poissaolevasti, ajatuksien ollessa suunnattuna jo iltatunteihin.
"Missä sä asuitkaan?" kysäistiin sitten jätkän kaivaessa mustan kännykkänsä esiin farkkujensa taskusta.
"Jos annat sun numeron, niin soittelen sulle illemmalla", Jared sanoi hymyillen vinosti tytölle.

Maddison tunnisti nimen, vaikka ei kyseistä jätkää sen paremmin tuntenutkaan. Hän nyökkäsi lyhyesti Jaredia keskeyttämättä ja mietti, olikohan hän ollut aikaisemmin Pacific Beachilla jonkun Barnesin bileissä.
Oikeastaan oli suoranainen ihme, jos Maddison ei olisi käväissyt jokaisen Astonlaisen ja ulkopuolisenkin bileissä. Jossain vaiheessa iltaa neiti pöllähti paikalle nousujohdanteisessa humalassa tai humalan huipulla silmät viinasta tuikkien. Hän oli jokseenkin suosittua seuraa, ja harvemmin häntä jätettiin kutsumatta - tottakai lukuunottamatta suosittujen private-partyt, joita Maddison kutsui 'teekutsuiksi, joilla puhutaa paskaa ja ihastellaan Versacea'.
Muuta Maddison ei sitten saanutkaan tietää, Jared tulisi kuulemma hakemaan hänet. Mitäköhän Taylor siihen sanoisi? Sillä hetkellä häntä ei haitannut ollenkaan, vaikka veli olisi repinyt Maddisonia hiuksista ja kertonut koripalloilijasta kaikki mahdolliset juorut ja likaiset salaisuudet. Ai niin, mitäköhän helvettiä hän laittaisi päälleen? Samoissa vaatteissa hän ei taatusti tulisi, mutta Maddison luotti siihen, että hänen vaatekaappinsa tarjoaisi jonkinlaisen helpotuksen uhkaavaan vaatekriisiin.

"*TÄHÄNJOKUTIENNIMI*, yhdeksäs talo ja ihan tien päässä", Maddison valisti hymyili hieman. Puhelinnumeroa pyydettäessä hän luetteli nopeasti numeronsa, joka totta kai muistettiin ulkoa. Se oltiin opeteltu jo sinä päivänä, kun uusi liittymä hankittiin vanhan ja epäedullisen tilalle.
Cheerleader haroi ohranvaaleita hiuksiaan ja istahti takaisin tiskille, jota vanha ja vihainen kirjastonhoitaja ei edelleenkään ollut vahtimassa. Kello rupesi näyttään sellaisia lukemia, että hänen tulisi kohta palata kiltisti tunnille kuuntelemaan paapomista sanajärjestyksestä ja oikeinkirjotuksesta, johon kiinnostusta siis todellakin riitti.
"Mun pitäisi varmaan mennä", Maddison lausahti ja kallisti päätään tutkiessaan Jaredin kasvoja katseellaan.

Mustia hiuksia vapaalla kädellä haroessaan nuorukainen painoi tytön katuosoitteen mieleensä, hän kyllä osaisi sinne, samaisen kadun varrella kun sattui asumaan pari hänen kaveriaan. Ja sitä paitsi, kyllähän häneltä löytyi GPS jokaisesta autosta, eli ainakaan löytäminen oikeaan osoitteeseen ei olisi temppu eikä mikään. Vielä kun hän edes ylipäätään muistaisi hakea tytön mukaansa... No jaa, kyllä hän muistaisi, ei noin hyvännäköistä ilmestystä unohdettaisi yhdessä päivässä. Kahdessa ehkä, riippuen siitä, tapahtuisiko illemmalla mitään, hmh, tilannetta muuttavaa.

Maddisonin luetellessa numeronsa Jared naputteli sen kännykkäänsä ylös, kertasi sen kerran ääneen ja saadessaan varmistuksen siihen, että numero oli oikea, tallensi sen puhelimen muistiin. Hienoisesti hymyillen poika tiputti kapulan takaisin taskun pohjalle, sinisten silmien kääntyessä sitten blondin sanojen voimasta vilkaisemaan kelloa.
"Hm, minun myös", Jared vastasi sitten huokaistessaan jo ajatuksesta, että joutuisi palaamaan takaisin luokkaansa kuuntelemaan pahisten kiukuttelua ja nörttien sortamista. Se oli kyllästyttävää, eikä samalla tunnilla edes ollut ketään, joka saisi ajan kulumaan edes hieman nopeammin.... Harmi, ettei Maddison ollut samalla tunnilla.

"Noh, mä soitan sulle illemmalla", luvattiin vielä jätkän suodessa nopean hymyn tytölle, Jaredin kääntyessä sitten kannoillaan, lähtien kävelemään pois kirjastosta. Sääli, että hän joutui luopumaan tytön seurasta... Ainakin hän saisi nauttia siitä vielä samaisena iltana.
Kirjaston oven sulkeutuessa nuorukaisen selän takana, Hawkins hymyili itsetyytyväisesti, palaten luokkansa sekasortoon näyttäen hilpeämmältä, kuin sieltä lähtiessään oli ollut.