Everything's weird and we're always in danger

1

Huumausainerikos. Taas. Tämä oli kuitenkin niitä harvoja kertoja, kun Declanilla ei ollut oikeasti mitään tekemistä aineiden kanssa. Rokkari oli kyllä pidätetty useaan kertaan, sitä oli tullut nukuttua pää selväksi putkassa. Sakkoihin ja asianajajan palkkioihin oli uponnut rahaa, Declan oli aina päässyt takuita vastaan pois vaikka aihetta linnaan lähtöön olisi ollutkin. Se oli kyllä puhtaasti äidin ansiota, se oli hieman saattanut käyttää asemaansa ja hankkia pojalleen parhaat asianajajat. Vaikkei se nainen ollut kovin mielissään poikansa tekosista, niin ei se sitä vankilaan kuitenkaan halunnut. Ei se sieltä nimittäin enää takaisin tulisi.
Declan pidätettiin toistuvasti samoista rikkeistä, nytkin se oli se sama vanha laulu. Oli häiriökäyttäytymistä, johon saatiin usein heitettyä huumausainerikos päälle. Harvoin Declan putkassa selvin päin oli. Tämä oli kuitenkin poikkeus. Vaikka Declan oli pidätetty bileissä, mustatukka oli täysin selvä. Mikä johtui puhtaasti siitä, että poliisit olivat ratsanneet bileet ennen kuin rokkari oli ehtinyt humalaan asti. Eikä poliiseja kai voinut päätöksestään moittia – historiansa takia Declan oli helppo yhdistää niihin piireihin. Vaikka Declan oli kieltämättä rauhoittunut päästyään ulos vieroituksesta, kyllä paikallinen poliisiasema oli tullut tutuksi. Kaipa hänkin olisi poliisina pidättänyt paikanpäällä olleen tutun ex-narkkarin, kun ratsatut kotibileet paljastuivat melkoiseksi huumeluolaksi. Kyseisellä ex-narkkarilla kun oli ollut erittäin hyvät yhteydet niihin piireihin ja vaikka Declan oli itse lopettanut käyttämisen lähes kolme vuotta sitten, ei hän nytkään ollut kovin kaukana niistä piireistä. Niihin kuvioihin palaaminen olisi helppoa ja kun Declanin menneisyys sisälsi useita retkahduksia, oli helppoa olettaa että hän myös oli tehnyt niin jälleen kerran.

Declanilla ei ollut mitään tekemistä huumeiden kanssa, mutta ei hän täysin sinisilmäinen ollut – kyllä hän niistä oli tiennyt. Vaikka bileet olivatkin näennäisesti vaikuttaneet vain hieman rajummilta kotibileiltä, kyllä kaikki osaa ottaneet tiesivät mitä kulisseissa tapahtui. Declan ei ollut edes nähnyt aineita, hän oli vain tiennyt niistä. Mihinkään muuhun ei mustatukka ollut syyllistynyt, vaikka poliisi oli niin olettanutkin. Tosin siinä vaiheessa kun rokkari oli saatu rautoihin ja autoon, aihe pidätykseen oli enemmän virkavallan väkivaltainen vastustaminen kuin mikään muu. Declan ei ollut pidätyksestä kovin mielissään. Ei hän mielellään tullut pidätetyksi koskaan, eikä varsinkaan silloin kun siihen ei ollut oikeasti mitään aihetta. Declanilla kun oli huono päivä jo ennestään – nyt hän vasta huonolla tuulella olikin. Rokkarin arvostus poliiseja kohtaan kun oli olematonta, niissä piireissä oppi ettei poliiseista seurannut koskaan mitään hyvää. Useimmiten kun rokkari oli ollut kanssakäymisessä poliisien kanssa, hän oli ollut sillä lain väärällä puolella. Tämä oli koettu monta kertaa. Sama vanha laulu, ne saisivat pitää häntä vangittuna 36 tuntia, jonka jälkeen hän saisi mennä menojaan jos ne eivät löytäneet lisää näyttöä syytteen nostamiseen. Asianajajasta Declan oli kieltäytynyt, ei hän tarvinnut sellaista kun ei ollut tehnyt yhtään mitään.

Declan oli ollut huonolla tuulella aamusta asti. Koira oli alkanut heräillä leikkauksen jälkeisestä nukutuksesta aamuyöllä, joten rokkari oli saanut vahtia sekavaa koiraa. Siitä ei mustatukka ollut kovin mielissään, koska kello ei ollut ollut edes neljää aamulla. Declan ei muutenkaan pärjännyt vähillä yöunilla, eikä ollut yhtään hyvällä tuulella väsyneenä. Poikaystäväkin meni menojaan, kun rokkari oli raivonnut sille aiheetta. Eipä Declan ollut soittanut takaisin ja pyytänyt anteeksi, hänellä oli itseasiassa ollut parempi olo kun oli saanut purkaa turhautumistaan. Se poikaystävä taisi häipyä pysyvästi. Ei Declan siitä pahoillaan ollut, mutta ei se kyllä ollut hänen mielialaansa parantanut yhtään. Hän oli yhä ihan yhtä huonolla tuulella. Eikä fanaattinen ihailija ollut auttanut asiaan yhtään.
Niin tunnettu kuin kirjailija-isä olikin, Declan ei ollut koskaan joutunut kuulemaan siitä. Niin, tähän asti. Rokkari ei ollut edes päässyt ulos rakennuksesta jossa kattohuoneisto sijaitsi, kun vanhempi naishenkilö oli käynyt kiinni. Eikä se ollut näyttänyt ymmärtävän, että vaikka hän kuinka oli Joshua Lean poika, ei hän voinut viedä naista tapaamaan isäänsä. Isä asui Lontoossa, matka oli turhan pitkä. Vaikka sillä ei ollutkaan mitään tekemistä asian kanssa, isä olisi saanut asua samassa asunnossa – ei Declan silti olisi vienyt naista tapaamaan sitä. Ihan jo sen takia, ettei Violante tykännyt miehensä ihailijoista yhtään. Nainen oli kuitenkin jättänyt rokkarin rauhaan, ennen kuin Declan oli halunnut soittaa poliisit.

Kaverin soittaessa bilekutsun merkeissä, Declan oli ottanut kutsun mielellään vastaan. Kaatokännit eivät olleet vaikuttaneet yhtään huonolta idealta, mutta se ideahan nyt levisi käsiin täysin poliisin saavuttua. Poliisien halutessa pidättää juuri hänet, Declan ei ollut ottanut sitä kovin hyvin. Ei rokkari olisi säästynyt reissulta asemalla muutenkaan, mutta riehuminen ei kyllä auttanut. Declanin mielestä käsiraudat olivat liioittelua eikä mustatukka tarvinnut kahta poliisia saattamiseen, mutta poliisi oli ilmeisesti nähnyt sen tarpeelliseksi, kun niin siinä oli käynyt. Poliiseista ainoastaan toinen oli kuitenkin lähtenyt saattamaan rokkaria selliin asti. Näennäisesti Declan olikin rauhoittunut.
Declania ei oikeasti haitannut se, että saisi taas uudet sakot. Pidätetyksi tuleminen ei ollut alkuunkaan miellyttävää, mutta siitä valittaminen nyt oli täysin turhaa. Johan hän oli matkalla selliin. Asiassa vaivasi se, että hän saisi vielä selittää tämän episodin kahdella vahvalle naiselle. Se olisi helpommin sanottu kuin tehty. Hänen pitäisi huomenna olla tapaamassa tukihenkilöään, mikä selvästi ei tapahtuisi kun hän istui putkassa. Katkaisuklinikalla ne eivät ottaneet sitä kovin hyvin, kun ohjelmassa olevat narkkarit pidätettiin huumausainerikoksesta. Amber pääsisi vielä saarnaamaan siitä, kuinka tyhmää se oikeasti rokkarilta oli edes liikkua niin lähellä huumeita. Ties miten monta verinäytettä Declan saisi antaa, ennen kuin saisi naisen vakuutettua ettei ollut ottanut yhtään mitään – kaikki narkkarit olivat valehtelijoita, ei se häntä noin vain uskoisi. Ja kai se oli oikeassa, tyhmäähän se oli. Kai rokkarin sitten piti todistaa itselleen että pystyi siihen. Olemaan niin lähellä tuntematta houkutusta.
Ja koska Amber oli kiero, se varmana soittaisi rokkarin äidille. Violante kun oli vaatinut, että se pidettäisiin tietoisena poikansa edistymisestä – tämä varmasti liittyisi siihen jotenkin. Ja Amberin vakuuttaminen olisi paljon helpompaa kuin Violanten.

Eikä päivä näyttänyt tästä paranevan. Kilian kieltämättä vei sanat Declanin suusta. Kyllä, poliisi pysähtyi ja avasi juuri sen saman sellin oven. Irrotti rokkarin käsiraudoista ja kehotti ensin ystävällisesti rokkaria siirtymään selliin. Declan ei kuitenkaan liikkunut, joten poliisi joutui tarttumaan mustatukkaa käsivarresta ja ohjaamaan. Samaan selliin Kilianin kanssa. Ovi meni kiinni, avain kääntyi lukossa ja poliisi lähti. Näennäisesti Declan ei näyttänyt reagoivan Kilianin läsnäoloon ollenkaan, mustatukka oli lähinnä keskittynyt saamaan veren taas kiertämään ranteissaan. Mutta oikeasti Declan tiedosti asian erittäin hyvin. Hän oli samassa sellissä Kilianin kanssa. Kaikista ihmisistä juuri Kilianin.
Tästä yöstä tulisi vielä pitkä.

[ ja herran vaatteet kun olen laiska enkä jaksa kuvailla ]

1

Declanilla oli erittäin vahva tunne siitä, että tämä ei päättyisi hyvin. Hänen kannaltaan vai Kilianin, sitä ei tiedetty. Toinen oli viimeksikin saanut rokkarin sekaisin. Loppuilta Kilianin lähdettyä olikin mennyt metsään. Declan oli vakuuttanut itsensä olevansa pahasti drinkin tarpeessa (aiheuttaakseen massiivisen muistinmenetyksen tai vain estääkseen selvän ajattelun) ja olikin onnistunut juottamaan itsensä ruhtinaalliseen humalaan. Selvästi ajattelu lopettaminen toimi loistavasti, mutta muistinmenetys ei ollut läheskään niin massiivinen kuin Declan oli toivonut – herättyään seuraavana aamuna vieraasta makuuhuoneesta, kaula mustelmilla ja helvetillisen päänsäryn kanssa rokkari ei muistanut koko illasta muuta kuin Kilianin. Sen verran yön tapahtumat olivat kirkastuneet, että Declan tiesi ettei se ollut ollut Kilian joka oli syönyt hänen kaulansa siihen kuntoon. Declankun oli hieman epäillyt sitä, hänkun muisti ne suudelmat. Tilanne olisi hyvin voinut päätyä siihen suuntaan. Onneksi niin ei ollut tapahtunut, sehän tästä fiaskosta enää puuttui. Declan oli jopa onnistunut vakuuttamaan itsensä että ehkä Kilian ei edes muistanut koko iltaa, kun se oli ignoorannut hänet koulussa. Declan oli halunnut pahasti ulos tilanteesta, hän oli täysin valmis esittämään ettei mitään ollut tapahtunut. Ettei hänellä ollut mitään tunteita Kilianin kohtaan. Ei hän ollut alkuunkaan ajattelut sitä että ei kai Kilian sitä koulussa esiin toisi. Declankun ei tainnut olla koulussa koskaan yksin – se kyllä vaati rohkeutta hakea rokkari kaveriporukkansa keskeltä puhumaan asiasta, josta Declan oli edelleen erittäin haluton puhumaan. Siitäkään ei ollut mitään takeita että keskustelu päättyisi hyvin. Ei Declan sitä ollut ajattelut, ajatus siitä ettei mitään puhuttavaa edes ollut oli kuulostanut erittäin hyvältä. Ehkä liiankin hyvältä ollakseen totta, nyt Declan ei ollut asiasta yhtään varma. Ei hän ollut varma halusiko edes tietää oliko Kilian saanut mietittyä. Kilianin suhteen hän ei ollut varma yhtään mistään. Ei hän osannut nimetä mitä tunsin Kilianin kohtaan tai halusiko edes tehdä asian eteen mitään.

Declan oli liikkunut ja makasi nyt selällään pedillä. Katse oli katossa, Declan onnistui melkein vakuuttamaan itsensä, että pystyisi ignooraamaan Kilianin kun ei nähnyt sitä. Rokkari tiesi kyllä miten epätodennäköistä onnistuminen oikeasti oli. Entä sitten, kun Kilian tulisi lähemmäs, koskisi tai edes avaisi suunsa? Kai vältteleminen nyt oli helppoa, kun Kilian ei tehnyt yhtään mitään. Riittäisikö rokkarin itsehillintä sitten kun toinen tekisi jotain? Tuskin. Declan kuitenkin vihasi hiljaisuutta, painostava hiljaisuus ahdistaisi enemmän kun asiasta puhuminen. Niin kauan kun Kilian ei heittäytyisi täysin apaattiseksi, se kiskoisi Declanin mielenkiinnon puoleensa. Sitä ei tiedetty, johtuiko se varsinaisesti siitä että kyseessä oli Kilian vai että kun täällä ei ollut ketään muuta. Ignooraus olisi saattanut onnistua, jos he eivät olisi täysin kahden. Kuitenkin Declanilla oli erittäin vahva tunne siitä että poliisi saisi vielä käydä irrottamassa heidät toisistaan ja viskoa lisää syytteitä rokkarin suuntaan. Kunnianloukkauksesta tai siveyslakien rikkomisesta – kun kyseessä oli Kilian kumpikin oli täysin mahdollinen.

Niinhän siinä kävikin. Kattoa tuijottava Declan ei vaikuttanut edes kuuntelevan, mutta kyllä se kaiken kuuli. Tässä tilanteessa tuo taisi olla verrannollinen siihen säätila-kysymykseen. Ulkona kommentoitiin säätä, täällä tiedusteltiin sellitoverin rikkeitä. Rokkari harkitsi jo olevansa vastaamatta, mutta kiinnostus vei voiton. Niin vahvasti, että Declan nousi käsivarsiensa varassa istuvampaan asentoon että näkisi Kilianin. Katse kävi toisen piirteitä läpi. Mustunut ranne huomattiin ja siitä huolestuttiin. Sillä Declan yllätti itsensäkin, miksi häntä kiinnosti, että Kilian oli satuttanut itsensä. Kai sitä yleisestikin huolestui kipeä mustelman nähdessään, mutta siinä oli enemmän.
”Löin poliisia”, mustatukka sanoi, onnistumatta perustelemaan enää uudestaan miksi Kilian piti ignoorata. Rokkari joutuisi itse istumaan täällä sen 36 tuntia, mutta hitostako hän tiesi milloin Kilian pääsisi pois. Ties miten kauan hänellä olisi se seuranaan ja ajasta tulisi pitkä jos hän ei puhuisi sille. Kilianille kiukuttelu ei helpottaisi mitään. Toki oli asioita joista hän ei mielellään halunnut puhua, mutta ei tämä niihin kuulunut. Miksei Kilian saisi tietää mistä hänet oli pidätetty? Ei se varsinaisesti voinut vittuilla asiasta hänelle, kun istui putkassa itsekin. Ja vaikka syyte huumausaineista oli aiheeton, aihetta pidätykseen oli kuitenkin ollut. Declan oli protestoinut niin vahvasti, että oli heittäytynyt väkivaltaiseksi. Ei hänestä ollut ollut mihinkään poliiseja vastaan, mutta virkavallan vastustamista se oli ollut joka tapauksessa. Tapahtumaa ei selitetty yhtään enempää, tarvitsiko Kilianin muka tietää miksi hän oli poliisia lyönyt?
”Ketä sä sitten löit?” Vastakysymys oli ainoastaan aiheellinen. Ja lähinnä pelkkä kohteliaisuus, ei Declania varsinaisesti kiinnostanut. Kyllä ranteesta huomasi mitä Kilian oli tehnyt, eikä rokkari epäillyt ettei Kilian tappeluun pystyisi. Muutenkin kuin verbaalisesti. Mutta Declan puhuisi mieluummin rikkeistä. Kunhan ei tarvitsisi puhua viime tapaamisesta.

Declan naurahti Kilianin ihmetellessä rokkarin hiljaisuutta. Viime kerralla toinen olisi varmana ollut mielissään jos olisi saanut rokkarin hiljenemään, nytkö se ei sitten kelvannut? Declanin teki mieli viitata jotain tämän hetkiseen seuraansa, mutta tilannetta tuskin kannatti vaikeuttaa haastamalla riitaa. Kilian tuskin ottaisi kommenttia kovin hyvin, tuskin se arvostelua noin vain nielisi. Tosin, raivoaminen oli auttanut päivälläkin, miksei se toimisi nytkin? Mutta he olivat kuitenkin lukitussa selissä, täältä ei päässyt pois eikä neliöitä ollut kovin paljon. Sellainen provosointi olisi vain huono idea, Declan ei edes kestäisi kiukuttelevaa Kiliania. Ja päivällä Declan sai raivota ihan rauhassa, siksi aggressioiden purkaminen oli onnistunut niin hyvin. Kilian tuskin ottaisi sitä yhtä tyynesti ja vastaanpanematta. Tosin Kilianille huutaminen saattaisi viedä vartijan huomion ja se näkisi paremmaksi siirtää rokkari toisen selliin.
”Mitäs luulisit, mä olen putkassa”, Declan sanoi. Eihän se koko totuus ollut, mutta oli helpointa vedota siihen ilmiselvimpään. Tietenkin se otti päähän. Eikä rokkari aikonut ruveta avautumaan Kilianille. Ei nyt.
Katse haki toisesta jotain merkkiä siitä, että se oli saanut mietittyä. Mitään ei kysytty ääneen, Declan ei uskaltanut. Hän ei ollut varma halusiko tietää. Mitä jos se oli miettinyt, mutta tullut eri johtopäätökseen kuin mitä Declan tunsi? Mitä jos johtopäätös olisikin sama? Mitä hittoa hän sitten tekisi?

1

Tämä taisi olla se ”tyyntä ennen myrskyä” -tunne. Keskustelu oli kevyttä ja kumpikaan ei suuremmin kiukutellut tai ärsyttänyt. Tämän perusteella ilta voisi mennäkin hyvin, tilanne oli vapautuneempi. Mutta ei Declan vain uskaltanut luottaa siihen. Kaikki oli hyvin ainoastaan näennäisesti. Kilian tuskin halusi puhua viime kerrasta yhtään sen enempää kuin Declankaan, mutta kumpikin tiesi että se tulisi eteen joka tapauksessa. Rokkarilla ei ollut yhtään hyvä tunne tästä, homma hajoaisi vielä käsiin. Eivät he pystyisi välttelemään sitä, jompikumpi nostaisi vielä asian esiin. Tilanne oli jäänyt viime kerralla täysin kesken juuri sen takia että Kilian oli lähtenyt. Nyt sitä mahdollisuutta ei ollut. He eivät pääsisi tästä pois. Puhuminen taisi olla ihan yhtä epämukavaa molemmilla, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut. He joutuisivat puhumaan asiat selviksi, jos jompikumpi nyt uskaltaisi ottaa asian esille. Tosin olisi mahdollista (mahdollisuus oli kyllä häviävän pieni, mutta se oli kuitenkin olemassa) ettei kumpikaan ottaisi sitä ensiaskelta. Kestäisivätkö he sitten mieluummin painostavaa hiljaisuutta? Declan oli täysin hukassa, hän ei muutenkaan tiennyt mitä sanoisi. Hän voisi jopa olla valmis yrittämään. Hän halusi ulos tilanteesta ja muuta mahdollisuutta ei ollut kuin kestää hiljaisuus.
Riippumatta siitä mihin suuntaan tilanne kehittyisi, he joutuisivat kestämään sen, toisensa ja jälkiseuraamukset. Vaikka he onnistuisivat puhumaan asiasta ilman että ärsyttäisivät toisiaan tai haastaisivat riitaa, he joutuisivat elämään sen kanssa. Vaikka he pääsisivät yhteisymmärrykseen (mikä ikinä se sitten olikaan) se olisi kestettävä, tapahtuisi se sitten tappelemalla tai rauhallisissa merkeissä. Mahdollisuus siihen että Declan haettaisiin kuulusteltavaksi uudestaan tai Kilian vapautettaisiin juuri nyt oli lähes olematon – he olivat jumissa toistensa kanssa. Puhuisivat tai eivät.

”Kuka sulle mitään sellasta on väittänyt?” Kai usko Declanin hyvyyteen nyt meni, kun sitä ei tainnut edes olla. Useimmat ehkä pitivät häntä pahempana kuin hän oli, mutta sillä menneisyydellä ja rikosrekisterillä oli paha väittää mitään muuta. Kilianille oltiin valehdeltu räikeästi, jos joku oli sitten väittänyt jotain muuta. Toki Kilian oli itsekin viimeisinä sanoinaan kehottanut, ettei rokkari tekisi tyhmyyksiä. No, sepäs oli tyhmästi sanottu.
Declan vain naurahti, vaikka tuosta olisi saanut hyvän syyn huutaa Kilianille ja päästä pois täältä. Tuskin vartija heitä kuitenkaan samassa sellissä pitäisi, jos rokkari alkaisi huutamaan Kilianille. Se saattaisi toimia, mutta ylpeys ei antaisi rokkarin hiiltyä noin pienestä. Vaikka se kuinka olisikin pelkkää esitystä. Eihän se tietenkään ollut mitä Kilian sanoi, vaan miten se sen sanoi. Eikä rokkari edes ymmärtänyt miksi se haluaisi ärsyttää häntä. Kai se oli viime kerralla tajunnut, ettei se päättyisi mitenkään hyvin. Declan ei ollut yhtään helppo käsiteltävä ärsytettynä ja nyt se oli vielä täysin kahden hänen kanssaan. Tai sitten se tähtäsi juuri samaan. Ehkä se aavisti, että kuinka räjähdysaltis Declan oli, temperamentti kyllä pettäisi kun tarpeeksi ärsyttäisi. Ehkä se tietäisi pääsevänsä hänestä eroon, sillä hinnalla että tosin tulisi rokkarin haukkumaksi, mutta ehkä se ei sitten ollut niin paha. Declan raivoaisi ja vartija kävisi hakemassa sen pois. Kieltämättä nerokasta ja se voisi toimiakin. Tosin ei Declan tietenkään antaisi Kilianille sitä nautintoa, kun tiesi että siihen se pyrki. Vaikka kuinka pääsisi pois täältä.
”Ja sä et tietenkään yhtään provosoinut ja ärsyttänyt?” Declan sanoi, katsekin oli kysyvä. Toki oli mahdollista ettei Kilian ollut lyönyt ketään, mutta ihan kuin se ei olisi aiheuttanut sitä. Declan ei uskoisi sitä ainakaan. Oliko tilanne kuitenkaan ollut niin paha, että toisen osapuolen oli tarvinnut survoa Kilianin ranne tuohon kuntoon, sitä ei tiedetty. Eikä sitäkään oliko Kilian ansainnut sen. Noin pahasti.
”Koska kulta, sä osaat oikeesti olla ärsyttävä.” Katseesta huomasi, ettei rokkari tarkoittanut sanoja pahalla, mutta ottaisiko Kilian niitä sitten hyvälläkään?

Jos nyt ihan totta puhuttiin, Kilian ei ollut niin huonoa seuraa kun Declan antoi olettaa. Tietenkin se viimekertainen painoi hieman, mutta kun mietti kenen kanssa Declan olisi voinut putkaan joutua. Kilian tuskin kuitenkaan kävisi käsiksi. Itsesuojeluvaisto oli kuitenkin niin vahva, että mieluummin Declan kestäisi Kilianin seuran vaikka sitten joutuisi puhumaan viimekertaisesta, kuin joutuisi hakatuksi jonkun muun seurassa. Turpaan oli saatu monta kertaa, mutta ei se koskaan kivaa ollut.
Tosin Kilianin seurassa mätti se henkinen puoli – ties miten pahasti Declan saisi henkisesti selkäänsä jos Kilian sanoisi jotain mitä rokkari ei halunnut kuulla. Henkiset haavat olivat aina pahempia kuin fyysiset ja sitä ei todellakaan tiennyt miten keskustelussa kävisi. Declan oli viimeksi torjunut Kilianin täysin, mitä jos se nyt tekisi niin hänelle? Ja ei mustatukka ollut saanut sitä sanottua viimeksikään, miksi pystyisi siihen nytkään? Viimeksi tunne oli ollut enemmän pinnalla kuin nyt. Declan oli jo ehtinyt tuudittautua siihen ajatukseen, ettei tekisi asialle yhtään mitään.

Keskustelu alkoi siltä kannalta hyvin, että Kilian ei heti aloittanut kysymyksillä. Declanin ei tarvitsisi vastata, kun se ei kysynyt mitään suoraan. Tuossa ei ollut mitään kysymystä missään, joten Declan ei myöskään nähnyt tarpeelliseksi vastata. Kilian kuitenkin odotti rokkarin sanovan jotain, joten se ei tuskin ottaisi sitä niin hyvin että Declan kieltäytyisi vastaamatta. Vaikka jos heittäytyi näsäviisaaksi – kun se ei kysynyt mitään, ei vastaaminenkaan ollut oleellista.
”Joten, mitä sä haluat musta?” Kysymyksien esittäminen oli aina helpompaa kuin vastaaminen. Ja vastaus olisi todellakin auttanut, jos Declan tietäisi mitä Kilian halusi hän saattaisi ehkä tietää mitä itse halusi. Tai ainakin sen, halusiko edes samaa.
Oli vain hyvä ettei Kilian nähnyt rokkaria. Tuossa asennossa se ei pystynyt ottamaan katsekontaktia liikkumatta. Ei sen tarvinnut nähdä, miten pahasti rokkari ahdistui. Pakokauhu alkoi näkyä silmistä, eikä Kilianin tarvinnut nähdä sitä. Katon tuijottaminen ei auttanut yhtään, mutta se ei ahdistanut läheskään niin paljon kuin Kilianin tuijottaminen. Kilianin vastaukset eivät auttaneet yhtään eivätkä oikeastaan kertoneet mitään uutta, mutta Declan ei varsinaisesti ahdistunut sen takia – rokkari tiesi että ennen pitkää hän joutuisi vastaamaan jotain. Hänellä ei ollut harmainta aavistusta että mitä.

Sitten se kysyi. Declan huomasi ainoastaan ajattelevansa miten hitossa hän puhuisi itsensä ulos tästä. Hän saattaisi vedota muistinmenetykseensä – ei Kilian sitä tiennyt, muistiko hän koko iltaa. Vaikka mitä se auttoi, kun Kilian oli äsken myöntänyt juuri samat asiat kuin silloinkin. Ei hänen tarvinnut muistaa viime tapaamisesta, kun oli ihan samassa tilanteessa nyt. Tilanne ei muuttunut yhtään mihinkään, muistaisi hän vai ei. Viimeksi hän ei ollut pystynyt myöntämään yhtään mitään, ja tämä alkoi vaikuttaa siltä ettei pystyisi nytkään. Declan ei edes tiennyt halusiko myöntää yhtään mitään. Entäs sitten kun hän myöntäisi pitävänsä Kilianista? Halusiko kumpikaan tehdä asian eteen yhtään mitään? Koska jos asiaa ajatteli ihan rationaalisesti, he eivät varsinaisesti olleet mikään ”match made in heaven” – he eivät olleet tunteneet toisiaan eikä heillä ollut ollut mitään tunteita toisiaan kohtaan, ja silti he olivat saaneet tappelun aikaiseksi. Tavattuaan ainoastaan kerran aikaisemmin. Ihan kuin se toimisi, kun sekaan heitti vielä tunteita joita pystyisi loukkaamaan. Se oli myös yksi asia miksi Declan ei halunnut myöntää yhtään mitään – hän tekisi itse itsestään haavoittuvaisen. Hän tarjoaisi Kilianilla paikan mihin hyökätä, heti kun hän myöntäisi tunteensa Kilian voisi käyttää niitä häntä vastaan. Se saisi tavan loukata ja hän vain antaisi sen sille. Se vasta olisikin tyhmää.

Vastaus itse kysymykseen oli yksinkertainen – ei, Declan ei ollut miettinyt yhtään mitään. Hän ei ollut uskonut joutuvansa koskaan tähän tilanteeseen. Mutta se vastaus ei tainnut riittää Kilianille.
”Okei, oletetaan että mä pidän susta. Uskotko sä muka että meistä vois ikinä tulla mitään?” Declan kiersi kysymyksen täysin. Hän ei edes tiennyt halusiko että heistä tulisi jotain, vaikka Kilian uskoisi sen toimivan. Ja koko kuvio meni nyt jo metsään, kun Declan ei pystynyt avautumaan Kilianille edes sen verran että olisi myöntänyt pitävänsä siitä.

1

Kilian kyllä todisti rokkarin aikaisemman väitteen todeksi – se tosiaan osasi olla ärsyttävä. Declan mietti yhä tekikö Kilian sen tahallaan. Kyllä se osasi tehdä niin ihan tahtomattaan, oli se viimeksi huomattu. Tuskin se silloin oli kuitenkaan tehnyt sitä tahallaan, vaikka olikin onnistunut rokkarin ärsyttämisessä erittäin hyvin. Eikä Declan vieläkään tiennyt lähtisikö leikkiin mukaan. Totta kai se ärsytti kun tuli haukuttua tyhmäksi päin naamaa. Vaikka eihän poliisin lyöminen ollut mitenkään fiksua, oliko Kilianilla kuitenkaan varaa sanoa asiaan yhtään mitään? Tuo ei kuitenkaan riittäisi saamaan Declania oikeasti huutamaan sille. Jos se halusi hänestä eroon ärsyttämällä, sen pitäisi yrittää enemmän. Toki rokkari olisi aina voinut esittää, kyllä tuostakin olisi saatu kohu aikaiseksi. Mutta Declan ei vieläkään tiennyt halusiko niin pahasti ulos täältä. Hän saattaisi tosiaan olla huonomassakin seurassa tai kokonaan ilman. Rokkarihan ajaisi itsensä hulluksi, jos joutuisi olemaan 36 tuntia yksin. Kilian oli se parempi vaihtoehto.
”Sustako mun pitäis sitten ottaa mallia?” Declan kysyi. Olihan se Kilianilta aika paksua – se oli kuitenkin itse täysin samassa jamassa, mitä sellissä olemiseen tuli. Rokkari ei oikein nähnyt tarpeelliseksi ottaa neuvoja siltä. Sehän tässä oli mustelmilla. Jos hän kerran oli liian tyhmä ollakseen hyvä ihminen, niin mikä Kilianin tekosyy sitten oli? Se vain oli huono ihminen? Tuota olisi voinut melkein kysyä ääneen, mutta Declan ei osannut päättää halusiko ärsyttää toista yhtään enempää. Viimeksi hän oli arvostellut sen tasapainottomaksi, eikä se sitä ollut kovin hyvin ottanut. Ja ei kai kukaan oikeasti halunnut kuulla olevansa huono ihminen. Declan ei edes varsinaisesti pitänyt Kiliania niin huonona ihmisenä. Tasapainoton se kyllä oli, ja toki sillä olisi ollut varaa parantaa. Mutta ei, Declan ei pitänyt sitä huonona ihmisenä. Ehkä se oli jopa parempi ihminen kuin rokkari itse. Sitä ei tietenkään sanottaisi ääneen – Kilian ylpistyisi vielä.

Declan tiesi ihan itse venyttävänsä ahdistavaa hiljaisuutta. Hiljaa pysytteleminen ei auttanut yhtään, etenkään kun Kilian vain jatkoi puhumista. Vaikka oliko se mitään auttanut vaikka Kilian olisikin odottanut hiljaa rokkarin vastaavan ensi aikaisempiin puheisiin. Ei Declan tarvinnut hiljaisuutta ja aikaa miettimiseen, ei tässä ollut enää mitään mietittävää. Hän piti Kilianista, ongelma ei ollut se ettei hän olisi tiennyt sitä. Ongelma oli juuri se, että hän tiesi. Hän ei tiennyt tekikö tiedolla yhtään mitään, halusiko hän sitä. Halusiko hän Kilianin?
Kilianin vastaukset eivät helpottaneet yhtään. Nyt se vaati vastauksia. Declanin pitäisi sanoa jotain. Halusi hän Kilianin tai ei, hänen pitäisi saada se sanottua. Joka tapauksessa hänen pitäisi saada suunsa auki, oli vastaus mitä tahansa. Kilian oli tehnyt sen, miksei Declan pystynyt siihen? Se oli vain kolme sanaa, ei se voinut olla noin vaikeaa. Mutta kyllä se oli. Oli täysin eri asia myöntää se itselleen kuin kenellekään muulle. Vaikka oikeastaan oli tyhmää hermoilla jo etukäteen mitä tunnustuksen jälkeen tapahtuisi. Vaikka hän miettisi asiaa kuinka, Declan ei ikinä saisi tietää mitä oikeasti tapahtuisi ellei tunnustaisi. Ei tuosta voinut edes kunnolla päätellä mihin Kilian pyrki. Oliko se vain halunnut saada sen sanottua. Saada asian hoidettua. Keskustelu oli jäänyt pahasti kesken viime kerralla, ehkä Kilian halusi vain saada asiat selviksi. Helpointahan se oli menemällä suoraan asiaan. Declan yleensä arvosti suoraa lähestymistapaa, mutta nyt hänellä oli hyvin nurkkaan ahdistettu olo.
Mutta entä jos Kilian pyrkikin johonkin suurempaan? Ehkä se halusi tietää olisiko sillä mahdollisuutta jopa seurustella hänen kanssaan? Halusiko Kilian hänet?

Sydän hakkasi epätodellisen kovaa Declanin siirtyessä istumaan lattialle Kilianin viereen. Kilian oli varmaan liikkunut juuri päästäkseen kauemmas rokkarista, mutta Declan ei ajatellut sitä ollenkaan. Katto ei antanut hänelle vastauksia, sen tuijottaminen ei auttanut yhtään. Kilian oli ainut joka pystyi vastaamaan hänelle ja jostain täysin käsittämättömästä syystä sen läheisyys helpotti. Ei Declan tiennyt johtuiko se Kilianista itsestään vai olisiko kuka tahansa kelvannut – tärkeintä oli että se auttoi.
Milloin hän muka oli miettinyt sopiko yhteen miestensä kanssa? Ei koskaan, siinä vaiheessa kun hän tajusi ettei heistä tullut paria, homma oli jo levinnyt käsiin. Milloin hänen parisuhteensa edes toimivat? Kilian kyllä erosi hänen aikaisemmista miehistään monella tavalla. Vastakohtia oli kokeiltu niin monta kertaa, oli tullut hyvin selväksi ettei se ”vastakohdat täydentävät toisiaan” –juttu todellakaan toiminut hänen kohdallaan. Niihinhän se useimmiten juuri kaatui. Ehkä oli sitten aika kokeilla jotain muuta.

”Kyllä mä pidän susta, mä vaan… sen myöntäminen tekee musta niin haavoittuvaisen”, Declan sanoi, metallinen koru helisi ranteessa rokkarin pyörittäessä yhtä pitkistä valkoisista rastoista sormissaan. Rokkari koski hiuksiinsa aina hermostuessaan, piirre oli lähes neuroottinen.
”Mä en mielelläni laita itteäni tilanteisiin joissa mä voisin olla niin haavoittuvainen”, rokkari lisäsi, nyt Declan jo haki katsekontaktia. Hän oli kosketusetäisyydellä, mutta sitä ei tehty. Vaikeinta tässä ei edes ollut se mitä hän sanoi, vaan kenelle hän sen sanoi. Hänen täytyisi olla täysin aito ja avoin tuntemattoman edessä. Hän tunsi Kilianin erittäin huonosti ja sen mitä hän siitä tiesi ei totta puhuen antanut siitä kovin hyvää kuvaa. Tosin nythän heillä ei ollut muuta kuin aikaa!

Declanin vastaus kirvoitti hymynkin Kilianin huulille ja tämä puisteli huvittuneena päätään. Olihan se toki ennenkin nähty – se tapa miten tuolla toisella oli vastaus mihin tahansa. Mutta ikinä se ei lakannut hämmentämästä.
”Hei, mä voin olla sekaisin, mutta kato nyt itteäs. Sä et muuta olekaan kuin sekaisin”, Kilian jatkoi härkkimistään, äänensävy kuitenkin niin piikittelevänä, että muu osa olisi voinut mennä keneltä tahansa oli. Eihän hän halunnut varsinaisesti tuoda esille ärsyttämisenhaluaan tai sitä mitä puheillaan haki – eiköhän Declan tajunnut sen aivan itsekin tai pystyi ainakin päättelemään nuorukaisen ilmeestä. Kilian oli jo mielestään ylittänyt sen rajan, jolloin toista sai loukata. Hän halusi aiheuttaa mielipahaa, tiesi pystyvänsä siihen, mutta tällä kertaa se oli aina vain hankalampaa. Declan ei suhtautunut häneen samalla tavalla, kuin muut. Ei ottanut itseensä yhtä nopeasti. Ja tottakai se ärsytti. Pahasti ärsyttikin. Se taisi vähän näkyäkin tavassa miten Kilian melkein läimäytti jääpussin kätensä päälle.

Suuttumusta aiheuttanutta hiljaisuutta ei noin vain rikottukaan. Kilian tuijotti eteensä ja huokaisi niin, että kuului varmasti Declaninkin päähän selliä – ei kukaan oikeasti halunnut istua sellaisessa hiljaisuudessa. Ei voinut haluta. Ja jos halusikin, hän ei sitä ymmärtänyt. Kiliania ärsytti muutenkin, kaikki oli aivan väärin ja huonosti. Miksei hän vain ollut pysynyt hiljaa viimeksi? Nyt ei oltaisi tässä pohtimassa typeriä asioita. Miksei Kilian voinut pysyä hiljaa ikinä? Ja miksi Declan pysyi hiljaa vähän turhankin helposti – jos oltiin rehellisiä, Kilian ei uskonut ansaitsevansa tällaista läksytystä. Hänhän se oli puhunut, ollut rehellinen suunsa kiinnipitämisen sijaan. Ei, tätä Kilian ei ansainnut ja se suututti. Ehkä nuorukainen yritti väkisin lietsoa itsessään vihaa Declania kohtaan muiden tunteiden vastapainoksi, ei sillä ollut väliä. Hän piti toisesta ja sen myöntäminen edes itselleen oli ollut harvinaisen suuri virhe. Ja nyt kun Kilian oli myöntänyt asian jo Declanillekin, tällä oli loistava tilaisuus kiusata häntä vaikka päivien loppuun saakka. Ei hän sitä pystyisi lopettamaan, vaikka samalla mitalla vastaisikin – Kilian häviäisi aina yhdellä, eikä hän pitänyt häviämisestä. Ei ikinä. Varsinkaan tällaisessa tilanteessa. Kilianilla ei ollut tapana ojentaa muille täydellistä mahdollisuutta tehdä hänen elämästään helvettiä, mutta nyt hän sen oli tehnyt. Ja vieläpä melkein vapaaehtoisesti.

Kilianille ei ollut aina selvää sekään millainen ihminen hän oli. Epäilemättä kiero ja suulas, mutta entäs kaikki muu? Täytyihän siinä olla jotain muutakin. Eihän Kilian esimerkiksi ollut koskaan sanonut välittävänsä kenestäkään aidosti – ja nyt hän oli tehnyt niin, aivan yhtäkkiä. Tavattuaan tyypin muutaman kerran. Erittäin järkevää, aivan niin kuin kaikki muukin mitä hän teki. Jostakin syystä Declanilla vain oli sellainen vaikutus, sellainen, jota ei kenelläkään saisi Kilianiin olla! Ei kenelläkään. Moinen oli aivan liian vaarallista ja riskialtista. Vähän niin kuin olisi antanut vallan kokonaan jollekulle muulle, eikä hän pitänyt tunteesta. Sellaista ei ollut tapahtunut vielä ikinä, eikä olisi pitänytkään tapahtua. Mitä Kilian nyt tekisi? Jatkaisi toivotonta haikailuaan vai pakottaisi itsensä unohtamaan? Ehkä hakisi koulunvaihtoa tai pyytäisi lupaa muuttaa. Sulkisi Declanin lopullisesti jo ennestäänkin surkeasta elämästään. Olihan se vaihtoehto. Mutta miten Kilian kärsisikään jos päätyisi niin tekemään. Oli ollut tuskallista nähdä Declan koulussa ja yrittää käyttäytyä normaalisti, ei niin kuin ihastunut teinipoika (eli toisinsanoen varoa pudottamasta tavaroitaan, joka kerta kun aikaisemmin mainittu käveli vastaan) – miten Kilian pystyisi luopumaan tästä ajattelemisesta täysin? Jossittelemisesta ja toivomisesta. Ehkei Declan välittänyt hänestä, halunnut häntä tai ihan mitä tahansa muutakaan. Ja niin, se oli säälittävää Kilianin kannalta. Mutta ainahan nuorukainen voisi syytää syyt jonkun muun niskaan ja välttyä näin haukkumasta itseään maanrakoon. Niin. Näin hän tekisi. Kilian oli jo hymyillä omalle päätökselleen, kun Declan siirtyi lähemmäs, istumaan lattialle hänen viereensä. Pojan katse seurasi vanhemman liikkeitä tarkasti, arvosteli ja haukkui sanattomasti sinne kuuluisalle ruohonjuuritasolle. Niin. Declan oli sen ansainnut. Jos Kilian olisi tohtinut, hän olisi siirtynyt kauemmaksi. Mutta eihän hän tohtinut. Sinne menivät päätöksenteot ja luonteenlujuudet – aikaisemmin edellämainittua oli kyllä löytynyt, Kilian oli ollut kovan luokan häirikkö ja oikea painajainen. Hänen ei ollut koskaan tarvinnut miettiä sanomisiaan etukäteen, kun ne löytyivät valmiina. Nyt mitään sanottavaa ei ollut. Eikä Kilian Declania rakastanut, aivan niin kuin aikaisemminkin oli sanottu. Se oli jotain muuta. Kenties vahvaa hurmaantumista? Eikös se ollut vähän niin kuin huumaantumista. Siinä tapauksessa asiassa ei olisi mitään uutta. Kilian oli huumaantunut ennenkin, tosin vähän erilaisista asioista. Eikä koskaan ihmisistä. Ei ikinä sellaisista, kuin Declan.

Vihdoinkin se sanoi jotain. Kilianin kasvoilla väreili pitkän aikaa hämmennys, sillä juuri noita sanoja hän oli odottanutkin. Ehkä jopa toivonut. Mutta Declanin äänellä ne kuulostivat niin kummallisilta, vääränlaisilta. Ehkei tuota oltu tarkoitettu niitä sanomaan. Heti alkuhämmennyksen jälkeen iski tietoisuus – Declan piti hänestä, ihan oikeasti piti. Suurin osa Kilianista laukaisi vaistomaisen puolustusreaktion toisen sanojen johdosta ja se pieni, onnellinen osa jäi sen varjoon. Ei Kilian ollut ihastuja, ei hän ihastunut tai iloinnut siitä. Joten nytkin tummatukkainen tuijotti eteensä, suojattomana ja rehellisesti sanottuna peloissaan. Jalat nostettiin koukkuun, ja kädet niiden ympärille, jolloin Kilian tunsi olonsa vain entistä turvattomammaksi. Declan oli häntä reilusti pidempi, pakkohan tuolta oli voimaakin löytyä. Entä jos se päättäisi tehdä jotakin hänelle... Mitä Kilian sitten tekisi, löisi ja teloisi kätensä entistä kipeämmäksi? Kaikista ikävintä oli se, että tunnetilat olivat nähtävissä päällekin päin, varsinkin ahdistus. Kilian, joka ei koskaan hermoillut, eikä ollut peloissaan ikinä. Nyt hän oli. Ainakin mainitsemisen arvoisesti. Ja ymmärsi, että jätti hiljaisuuden täyttämättömäksi. Nyt pitäisi sanoa jotakin. Mutta mitä? Kilian joutui keräämään rohkeuttaan kohtuullisen tovin ajan ja kääntyi sitten hiukan vinosti Declaniin päin, huultaan purren kuten useimmiten ahdistuksissaan. Kului taas pieni hetki. Ja vasta sen jälkeen hän tohti toteuttaa alkuperäisen suunnitelmansa.
”Declan. Oikeasti. Mitä pahaa mä muka voisin sulle tehdä? Mä olen ennemmin huolissani siitä mitä sä teet mulle”, Kilian totesi ja nojautui puhuessaan lähemmäs, aina Declanin kaulansyrjälle asti. Vain ollakseen lähellä. Koskettaa hän ei silti tohtinut. Sanat lausuttiin niin hiljaisella äänellä, että toteamus oli enemmänkin kuiskaus – sävy taas oli huvittuneisuuden ja vakavuuden värittämä. Hänellä ei ollut oikeasti aavistustakaan siitä mitä olisi pitänyt tehdä. Osa Kilianista käski tekemään pahaa nyt, kun Declan oli heikoimmillaan. Nyt se onnistuisi. Mutta osa tiesi täsmälleen mistä toinen puhui – samassa tilanteessa hän oli itsekin.
”Ja musta on muuten tosi hienoa, että sä pidät musta. Imartelevaa. Enkä mä ole menossa mihinkään.”
Kuka tahansa ymmärsi varmasti, ettei Kilian tarkoittanut loppulausettaan konkreettisesti. Eihän hän olisi päässyt sellistään mihinkään ilman kepulikonsteja. Mutta mieleen saattoi aina paeta – hän olisi voinut jättää Declanin yksin henkisesti, mutta edes siihen Kilianista ei nyt ollut.

Sä et muuta olekaan kuin sekaisin. Kieltämättä Kilian oli oikeassa. Tuohon oli jo hankalampi keksiä vastaväitettä, niin totta se oli. Ei Declan ollut kovin vakuuttunut etteikö Kilian olisi itse ihan yhtä sekaisin, mutta se oli kyllä oikeassa. Rokkari oli täysin sekaisin. Oli ollut jo lähemmäs kymmenen vuotta ja vaikka hän nyt olikin paremmassa kunnossa kuin vuosiin, paremminkin olisi voinut mennä. Declanilla kun oli vielä hieman ongelmia ottaa täysi vastuu kaikista sekoiluistaan – oli helpompaa syyttää kaikesta huumeita. Jos hän ei olisi jäänyt koukkuun, hän ei olisi koskaan tavannut niitä ihmisiä. Hän kuuli siitä edelleen, että oli joskus pyörinyt niissä piireissä hyvin täyspäiväisesti. Häntä arvosteltiin edelleen, koska hänet oli nähty liikkuvan niiden kanssa. Edelleen hänet yhdistettiin niihin ihmisiin ja siihen maailmaan. Ja oli monta traumaa ja arpea, joista olisi säästytty. Jos hän ei olisi koskaan jäänyt koukkuun huumeisiin, hänellä ei olisi ollut niitä rahaongelmia – häntä ei olisi pahoinpidelty velkojen takia. Hän ei myöskään olisi ratkaissut rahaongelmiaan myymällä itseään – se vaikutti alkuun hyvältä idealta. Sehän oli vain seksiä. Alkuun se ratkaisikin hänen ongelmansa, mutta loppujenlopuksi se vain pahensi niitä. Huumeillahan Declan oli itseään lääkinnyt raiskauksen jälkeen. Olikohan sekään mitään auttanut – riippuvuuden pahetessa huomatttavasti raiskaus oli kyllä ollut pienin hänen ongelmistaan, rokkarikun oli meinannut tappaa itsensä jo silloin. Mutta ei se toiminut sillä tavalla kuin Declan oli toivonut – sama se oli mitä moskaa rokkari suoneensa iski, tapahtuma oli silti ihan yhtä kivulias eikä se unohtunut. Henkisen trauman kanssa selviäminen oli ollut jo ihan tarpeeksi, mutta kun vieroitusoireet iskivät päälle aina vain pahempana – ei se oikeasti mitään auttanut.
Oli täysin mahdollista, että ilman huumeita Declan ei olisi tehnyt mitään tuosta. Ilman huumeita hän saattaisi olla nyt täysin tasapainoinen ja terve. Mutta hän ei ollut, ja niin paljon kun Declan halusi huumeita syyttää, se oikea syyllinen ihan kaikkeen löytyi kyllä peilistä. Sen kohtaaminen ei vaan ollut niin helppoa.

Sitä oli hankala väittää, ettei ollut sekaisin kun ravasi viikoittain katkaisuklinikalla ja vastaanotossa ne tunsivat sinut ihan nimeltä. Eikä se edes riittänyt että Declan ravasi päihdeneuvojansa luona viikoittain, se nainen vieraili rokkarin asunnolla ihan yhtä usein. Tasapainoisten ihmisten asuntoja ei tarvinnut tutkia jatkuvasti huumeiden varalta. Niiden tekemisiä ei tarvinnut vahtia jatkuvasti lipsahtamisen varalta. Jo se että lipsahtaminen oli edes erittäin todennäköistä ja sen tapahtumista pitäisi ihan pelätä, kertoi paljon. Declan oli ravannut traumapsykiatrin puheilla ja murtanut omat sormensa lääkitäkseen riippuvuuttaan kipulääkkeistä – se oli täysin selvää ettei hän ollut kunnossa. Kukaan ei voinut väittää että Declan oli ollut alkuunkaan järjissään silloin – edes rokkari itse. Ei hän olisi murtanut sormiaan jos olisi ollut. Oli hän saanut kipulääkkeensä, mutta se oli ollut hupia hetken. Lääkkeiden vaikutus loppui paljon nopeammin kuin murtuneet sormet paranivat. Mutta ei se siihen loppunut – Declan osasi edelleen vääntää olkapäänsä pois paikoiltaan ja korjata sen takaisin paikoilleen. Tai sitten hän oli vain käynyt naimassa lääkäriä, mikä oli paljon helpompaa. Vaikka olikin vakuuttanut ettei tekisi sitä enää. Viime kerta oli päättynyt erittäin huonosti, mikä oli syy siihen miksi hän ravasi katkaisuklinikalla ja traumapsykiatrin luona.
Declanilla oli ongelmia – vähän liikaakin yhden ihmisen kestettäväksi. Mutta niin oikeassa kuin Kilian olikin, ei Declan sitä tietenkään sille myöntäisi.
”Ja mihin juoruun sä ton oletuksen perustat?” Declan kysyi. Rokkari ei pystynyt perustelemaan miksei muka ollut sekaisin, joten hän kumosi väitteen täysin. Kilian oli viimeksi jo myöntänyt kuulleensa juoruja hänestä ja osa niistä ei ollut alkuunkaan totta. Rokkari mieluummin kyseenalaisti tiesikö Kilian asiasta oikeasti yhtään mitään, kun vain myönsi kuinka sekaisin oikein oli. Ei se Kilianista johtunut, hän ei myöntänyt sitä kenellekään. Se vasta tekisikin hänestä erittäin haavoittuvaisen, jos muut tietäisivät kuinka hajalla rokkari oikeasti oli.

Suoraan sanottuna Declania pelotti mitä nyt tapahtuisi. Kysymys oli edelleen sama – halusiko kumpikaan tehdä asialle yhtään mitään? Se ei varsinaisesti tarkoittanut vielä mitään, että he pitivät toisistaan. He eivät tunteneet toisiaan ollenkaan – pitäisikö Declan toisesta vielä sitten kun oikeasti tuntisi sen. Tai pitäisikö se hänestä. Kilian oli jo saattanutkin tajuta miten hankala tapaus Declan oli, mutta ei se mitenkään voinut tietää kaikkea. Ehkä se oli viime kerralla tajunnut, että luonnetta löytyi eikä se luonne ollut tässä tapauksessa mikään helpoin, mutta yritä siinä sitten seurustella addiktin kanssa, jolla oli tuollainen luonne. Kun vieroitus otti päähän ja turhautti, läheistensä niskaan Declan sen kaiken kaataisi. Juuri siksi rokkari oli raivonnut poikaystävälleen tänä aamuna – kiukuttelu auttoi, kun oli puutteessa ja turhautunut. Declan oli vain tarvinnut syyn huutaa – se riitti todistamaan miten vaikea Declan osasi olla, että hän oli huutanut poikaystävälleen ainoastaan koska se oli sotkenut hänen keittiönsä järjestyksen. Yksi väärään paikkaan laitettu kahvikuppi ja rokkari oli räjähtänyt. Declan oli luonnostaan jo erittäin räjähdysaltis, mutta kun vielä väsytti ja turhautti – rokkari ei todellakaan ollut helppo. Sekun oli vielä seksiaddikti – se oli aina mahdollista että Declan päätyisi toisen miehen sänkyyn. Rokkarin kokemuksen mukaan poikaystävät eivät oikein hyväksyneet seksiaddiktiota tekosyyksi – kyllä sitä oli tullut väitettyä ettei hän mahtanut itselleen yhtään mitään, mutta ei se nyt ihan niin ollut. Declan tiesi kyllä miten helposti oli vietävissä siinä asiassa, etenkin jos alkoholia oli vähänkään veressä. Silti hän teki sitä. Ei rokkari edes oikein ymmärtänyt miksi siitä piti tehdä niin iso numero. Seksi nimittäin menetti merkityksensä, kun sitä teki kaikkien kanssa ja rahasta. Vaikka ei se siltikään takaisi suhteen toimivan - vaikka Declanin saisi pysymään housuissaan, ei se silti olisi yhtään helppo poikaystävä kenellekään.

Declan mietti yhä miten puhuisi itsensä ulos tästä. Hän voisi aina vedota ikään, hän oli kuitenkin Kiliania neljä vuotta vanhempi. Vaikka Declan oli itse deittaillut paljon itseään vanhempia miehiä ja jotkut niistä olivat olleet oikeasti aivan liian vanhoja hänelle, tämä ei tietenkään ollut sama asia. Nyt hän oli itse se vanhempi osapuoli. Ja jos hän pääsisi sillä ulos tilanteesta, niin sitten hän voisi väittää että ikäero oli ongelma. Mitä se ei oikeasti ollut. Declania ei oikeasti haitannut yhtään se että hän sitten oli Kiliania vanhempi. Mutta menisikö väite läpi? Ei häntä vaan viimeksi ollut haitannut ikäero suudellessaan Kiliania. Hän oli kuitenkin jo viimeksi myöntänyt tietävänsä kuinka vanha Kilian oli – hän ei voisi nyt vedota siihen ettei olisi tiennyt siitä.
Declan voisi tietenkin vedota elämäntilanteeseensa. Tuskin suhteesta Kilianin kanssa tulisi helppo ja hänellä oli jo tarpeeksi ongelmia käsiteltävänä, hän ei oikeasti tarvinnut ihmissuhdesotkuja. Se väite pitäisikin paikkaansa – nimenomaan hankalaa parisuhdetta hän juuri ei tarvinnut.
Ja jos hän pääsisi ulos tilanteesta, pystyisikö hän siihen? Esittämään ettei halunnut Kiliania? Helpottaisiko se tilannetta yhtään? Mitä jos tunteet eivät menisikään ohi? Declan oli kuitenkin torjunut Kilianin jo viime kerralla – toinen tuskin ottaisi sitä kovin hyvin jos rokkari tekisi niin jälleen. Se ei välttämättä päättyisi kovin hyvin, jos Declan haluaisi Kilianin takaisin torjuttuaan sen ensin kahdesti. Mitä jos hän ei sitten saisikaan Kiliania? Ehkä hänen pitäisi vain antaa sille mahdollisuus. Toimisi se tai ei – hän ei koskaan saisi tietää sitä ellei yrittäisi. Koska juuri nyt, hän halusi Kilianin.

Declan tuijotti vastapäistä seinää ja pyöritti edelleen sitä samaa rastaa sormissaan. Rokkarista oli jotenkin lohduttavaa että Kiliania ahdisti ihan yhtä paljon kuin Declania ja se näkyi. Kilian oli aloittanut keskustelun, mutta tämä ei ollut sille yhtään sen miellyttävämpää kuin Declanillekaan. Tämä ei ollut kummallekaan helppoa, mutta silti kumpikin pisti itsensä tähän tilanteeseen – kai se jo kertoi jotain.
”Kilian, luuletko sä että me edes käytäis koko keskustelua, jos me ei oltais lukitussa sellissä ihan kahestaan?” Declan kysyi, katse ei irronnut seinästä ollenkaan. Halusi Kilian hänet tai ei, sen oli pakko myöntää että kysymyksessä oli pointti. He olivat nähneet toisensa aikaisemminkin, kumpikin olisi voinut mennä ja aloittaa keskustelun. Kumpikaan ei ollut tehnyt sitä, ennen kuin oli ollut pakko. Nyt heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin puhua.
”Koska nyt kun mä joudun oikeesti ajattelemaan tätä, niin mä tajusin että mä haluan sut.” Nyt Declan siirsi katseensa Kilianiin ja olisi varmaan suudellutkin, jos olisi uskaltanut koskea. Sydän tuntui hakkaavan aina vaan kovempaa - nyt häntä vasta pelottikin mitä Kilian vastaisi.

Kilian tiedosti erityisen hyvin, ettei hänellä oikeastaan ollut varaa arvostella muita. Tai eihän hänen esittämänsä väite oikeastaan arvostelua ollut, vaan ennemminkin ärsyttämiseksi heitetty kommentti. Oli kait siinä vähän uteliaisuuttakin mukana. Nuorukainen oli itse sekaisin pohjia myöten, mutta ei ollut hyväksynyt sitä – ei silloinkaan, kun peilistä tuijotti täysin vieras ihminen. Se ihminen, joksi muuttumisen Kilian oli sanonut olevan viimeinen tekonsa. Hän ei ollut kunnossa. Ei ollenkaan. Eikä heidän aikaisemman kohtaamisensa aikana esitetty väite Kilianin tasapainoisuudesta ollut osunut kovin harhaan – välillä meni oikeasti hyvin, mutta loppuaika olikin niiden harvojen rajojen välillä tasapainottelua. Kilian oli pahimmillaan hyvinkin ailahtelevainen ja kauniisti sanottuna ilkeä niille, jotka yrittivät päästä lähelle. Paha olo puhui puolestaan.
”Toisista ihmisistä sen vaan näkee. Ja valehtelisin jos väittäisin, etten välitä siitä miten sekaisin sä olet, mutta en voi sanoa olevani yhtään sen parempi.”
Jo sanat itsessään kertoivat siitä, ettei Kilian puhunut loukatakseen. Tai pakottaakseen puhumaan. Hänen mielensä oli jossakin muualla – siinä miten paljon Declanille pitäisi kertoa. Ehkä tämä ansaitsisi tietää edes pääpiirteittäin millaisen ihmisen kanssa oli tekemisissä. Kovin monelle se tuli yllätyksenä. Ei Kilian odottanut mitään täydellistä avautumista toisen suunnalta, sillä siihen hän ei olisi itsekään valmis. Mistä tiesi olisiko koskaan. Osa haavoista oli vielä niin arkoja, että niiden auki repiminen keskustelulla voisi tehdä pysyvää vahinkoa. Ja mitä luultavimmin Declan kuulisi hänen tapahtumarikkaasta elämästään jossain vaiheessa, halusi tai ei, vaikka Kilian ymmärsi, että hän voisi joutua joustamaan. Jo pitkään nuorukaisen periaatteena oli ollut pitää ulkopuoliset todellakin ulkona yksityiskohdista. Vaan oliko Declan enää ulkopuolinen?

Tämankaltaiset tilanteet hänen elämässään voitiin laskea kahden käden sormilla. Ja yleensä ne eivät olleet päättyneet hyvin. Kilian tiesi miltä tuntui haluta jotakuta ja saada jotain vastineeksi, mutta Declanin ollessa kyseessä se ei ollut vain sitä. Hän oikeasti piti toisesta. Ja se oli pelottava tosiasia, jonka Kilian oli joutunut huomaamaan. Oli käynyt selväksi jo useasti aikaisemmin, että Kilian onnistui tavalla tai toisella karkottamaan ihmiset ympäriltään – joskus tarkoituksellisesti, toisinaan vain pelkästään olemalla oma itsensä. Olipa todistettu sekin, että hyvin harvat tulivat hänen kanssaan oikeasti toimeen. Eikä Kilianilla ollut aavistustakaan tulisiko Declan. Saatika sitten miten toisen oma luonne toimisi. Nyt Kiliania melkein harmitti, että hän huomasi miettiä tätä vasta tässä vaiheessa. Vaan ei kait se olisi mitään auttanut – niin paljon kuin tuo keksi vastalauseita, sitä enemmän ilmestyi puolestapuhuvia seikkoja. Declanin kanssa oli paljon hankalampaa kuin muiden. Kilianilla ei ollut sitä tavallista ylivaltaa toiseen, vaan tilanne oli lähinnä toisin päin. Se tappelu mikä heillä oli aikaisemmin ollut muistutti Kiliania pitkästä aikaa siitä, ettei hän pärjännyt aina. Tai ollut kunnossa. Eikä se sinänsä ollut edes huono asia. Hänen oli ollutkin jo aika huomata se, vaikka sitten tuollaisen tapauksen kautta. Ja toki Kilian ymmärsi, ettei hänen lähellään ollut helppoa – toiset eivät siihen yksinkertaisesti pystyneet. Toiset yrittivät koska eivät tienneet millainen hän oikeasti oli tai uskoneet siihen. Ei kait Kilian niitä voinut siitä syyttää, itsehän hän suurimman osan ratkaisevista konflikteista aiheutti. Toisinaan Kilian meni täysin sekaisin vain siksi, ettei saanut jotain lääkkeistään ajoissa. Tavalliselle ihmiselle se ei välttämättä tuntunut missään, mutta narkkarille kyllä. Noina päivinä nuorukainen oli tavallistakin mahdottomampi ja hänen miellyttämisensä oli mahdotonta. Ja nyt hän ajautui miettimään pitäisikö Declanille kertoa. Olihan moinen melko olennainen tieto – saisi se kuitenkin joskus tietää hänen lääke- ja huumausaineriippuvuudestaan. Olisi ehkä jopa epäreilua pimittää moista seikkaa, vaikuttihan se joka tapauksessa Kilianin jokapäiväiseen elämään. Vaikka nyt hänen oli taas puolusteltava itseään. Entä jos Declan ei olisikaan kertomisen arvoinen? Mistä sitä tiesi tulisiko heistä yhtään mitään vai olisivatko tässä tilanteessa sanotut asiat vain pakon alaisia möläytyksiä. Kilianin osalta ne eivät sitä olleet, mutta entäs tuon toisen sitten? Ehkä se halusi hänestä vain eroon ja antoi siksi Kilianin päästä helpolla.

Jostakin tuntemattomasta syystä Declanin kysymys muuntui Kilianin korvissa syytökseksi. Ei kait se sellaiseksi ollut tarkoitettu, mutta sai joka tapauksessa hänet varuilleen. Toisin sanoen, jos he eivät olisi joutuneet ongelmiin, mitään selkoa ei olisi? Olihan se totta. Ja kauhistuttava ajatus samalla.
”Mä en tiedä. Ehkei. Mutta se olis syönyt mut elävältä. Mä halusin puhua sulle. Sulla ei ole aavistustakaan miten vaikeaa on lähestyä sunlaistas ihmistä, kun mitään tietoa reaktiosta ei ole. Mistä mä olisin voinut tietää, vaikka olisit nauranut päin ja sanonut, ettet sä tunne mua. Ettei mitään tapahtunut. "
Mitä enemmän sanoja tuli, sitä nopeammaksi ja hermostuneemmaksi kävi puhe. Kilian ei ollut ottanut itseensä, mutta moinen oli vaistomainen reaktio – elämä oli opettanut hänet epäluuloiseksi silloinkin, kun siihen ei todella ollut tarvetta. Ja vaikka Kilian kuinka yritti, hän näki yhä pahoja asioita siellä missä niitä ei oikeasti ollut.

Niin. Kilianhan ei vielä varsinaisesti tiennyt halusiko hän Declanin. Tai tottakai halusi, mutta kestäisikö se? Oliko se muutakin kuin pitämistä ja sitä, että he olivat joutuneet samaan selliin pidemmäksi aikaa. Vaikka Kilian oli keskustelun aloittanut ja tuntenut vielä siinä vaiheessa olonsa varsin varmaksi, nyt mieleen hiipi jo epäilys – entä jos sittenkin. Entä jos Declan ei tarkoittanut mitä sanoi? Entä jos se vain leikki hänellä, todisti jotakin. Ja Kilian oli niin helppo saalis, että se oli miltei naurettavaa. Nyt poika tarkasteli toistaan hiukan alta kulmiensa, selvästi mietteliäänä. Ja nojautui hetken mielijohteesta lähemmäs, siirsi hiukset sivuun Declanin kaulalta ja hengitti syvään toisen ihoa vasten. Hän ymmärsi kyllä olevansa aivan liian hiljaa verrattaen mitä tuo toinen oli juuri sanonut. Sellaiseen kuului vastata jotain. Kilian sulki hetkeksi silmänsä, mutta ei liikahtanut mihinkään.
”Musta on vähän surullista, että sulta kesti noin kauan tajuta se. Ihan liian kauan”, Kilian hymähti virneentapaisen nytkäyttäessä suupieliä ylöspäin. Eihän tuo varsinaisesti mikään vastaus ollut, vaikka toisaalta Declan ei ollut kysynyt mitään. Nyt poika ajautui taas vaihteeksi miettimään mitä pitäisi sanoa. Tai paremminkin, pitäisikö sanoa yhtään mitään. Oli huomattavasti vaikeampaa myöntää tällaisia asioita oikeasti tosissaan, kuin silloin jos sanoja käytettiin jonkin asian saavuttamiseen.
”Niin ja ihan vain siltä varalta, että sä vielä epäilet mun haluamisia...” tuo vielä totesi ja painoi huulensa hetkeksi Declanin huulille. Silmiään nuorukainen ei sulkenut vaan antoi ilkikurisen ilmeensä terästäytyä katseella, ennen kuin vetäytyi vähän kauemmaksi. Kilian tiesi, että hän joutuisi vielä sanomaan sen, mutta tämä oli jotenkin luontevampaa. He eivät joka tapauksessa pääsisi tilanteesta yhtään mihinkään joten vaihtoehtoja ei juuri ollut. Kilian ei kuitenkaan voinut pitää hymyä pois huuliltaan, eikä toisaalta edes viitsinyt yrittää.

"Miksi sua muka kiinnostais miten hajalla mä olen?" Epäily ja varautuneisuus näkyivät selvästi vahvasti mustalla rajatuista silmistä. Rokkari oli kasannut täydellisen suojamuurin ympärilleen saman tien kun Kilian oli avannut suunsa. Mustatukka oli perääntynyt ja piiloutunut täysin vahvan ulkokuoren taakse.
Oli se sitten itsesuojelua tai pelkuruutta, Declan ei aikonut avautua toiselle. Ei nyt, ei täällä. Hän ei tuntenut sitä, eikä varsinkaan luottanut siihen. Hän ei välttämättä koskaan luottaisi siihen niin paljon, että pystyisi puhumaan ihan kaikesta. Kaikki haavat oli jo revitty kertaalleen auki, kaikki kivulias oli jo sanottu, mutta uuden ihmisen kohdalla asia muuttui. Puheenaihe oli aina vaikea, vaikka sen kävi läpi vaikka kuinka monta kertaa - aiheet olivat silti henkilökohtaisia ja isoja. Se keskustelu menisi itkemiseksi, ei siksi että puheenaihe oli niin kivulias. Niihin asioihin liittyi lukematon määrä tunteita - keskustelu olisi henkisesti uuvuttavaa ja raskasta ja kaikki se sekava tunnesotku purkautuisi itkemisenä. Jonkun muun edessä itkeminen ei ole ollut koskaan rokkarilla mikään ongelma, mutta siinä oli silti oma kynnyksensä ylitettävänä.
Declanin täytyisi olla brutaalin avoin ja rehellinen pystyäkseen puhumaan siitä kaikesta - siihen pisteeseen pääseminen veisi aikaa. Jo vahvan ulkokuoren ohi pääseminen otti aikansa ja vaati paljon. Ulkokuori peitti täydellisesti kuinka rikki rokkari oli sisältä - nykyään palaset alkoivat olla jo huterasti kasassa, mutta se ei silti vaatisi kuin yhden iskun ja kaikki olisi palasina. Se tuli useimmille yllätyksenä miten hajalla rokkari oli, koska vahva ulkokuori kesti paljon. Declan pystyi ottamaan iskun toisensa perään, mikään ei vaikuttavan hetkauttavan rokkaria niin kauan kun ulkokuori oli kasassa. Mutta jos joku pääsisi iskemään kuoren sisäpuolelle, se jättäisi jäljet joista Declan ei välttämättä pääsisi koskaan yli. Siksi suojamuurien laskeminen täysin olikin erittäin vaikeaa Declanille. Suurimmasta osasta niistä asioista rokkari oli jo päässyt yli, mutta syvät arvet eivät kuitenkaan ikinä katoaisi. Asioiden paljastaminen jollekin muulle oli vaikeaa juuri siksi, että ulkokuori oli niin vahva. Muiden mielikuva hänestä saattaisi muuttua niin radikaalisti, jos ne oikeasti tietäisivät millainen ihmisraunio hän oli. Fyysisiä arpia Declanilla ei ollut kuin kymmenen ympäri kehoa, ja niistäkin puhuminen oli vaikeaa - mustatukan henkiset arvet olivat paljon kipeämpiä ja niitä oli paljon enemmän. Kaikkien fyysisten arpien alkuperää ei edes tiedetty, henkisten taas oli kirkkaina muistissa. Ammattiauttajia lukuunottamatta maailmassa ei ollut kuin kaksi ihmistä joille Declan oli puhunut ihan kaikesta - hänen äitinsä ja veljensä. Se kertoi paljon siitä, kuinka vahva siteen pitäisi olla ennenkuin Declan pystyisi avautumaan niin täysin. Mikään muu hänen suhteistaan ei ollut käynyt lähelläkään sitä pistettä - Declan ei pystynyt siihen, vaan lähti karkuun.

Kilianin vastauksella olisi suuri painoarvo - miksi sitä kiinnostaisi? Miksi se välittäisi? Ja välittikö se edes aidosti? Epäileväisyys oli ottanut ylivallan - mistä hän tiesi mihin Kilian oikeasti pyrki. Halusiko se saada hänet avautumaan koska se halusi tietää kuka Declan Lea oli oikeasti, vai halusiko se vain helvetin hyvän juorun. Mustatukasta näki, ettei hän luottanut Kilianiin ollenkaan. Se ei varsinaisesti ollut mitään henkilökohtaista Kiliania kohtaan - sillä ei ollut mitään väliä kuka asiaa kyseli. Tässä asiassa Declan ei ikinä luottanut uusiin ihmisiin niin paljon. Ainut jonka ei ollut tarvinnut todistaa, että rokkari voisi oikeasti luottaa siihen oli hänen äitinsä. Se side oli ollut automaattinen. Kiliania Declan ei tuntenut ollenkaan, hänellä ei ollut minkäänlaista sidettä siihen. Näin vähällä tutustumisella hän ei ikinä pystyisi puhumaan niistä asioista - ei Kilianille, eikä kenellekään muulle. Kilian ei tiennyt hänestä muutenkaan yhtään mitään, ei hän sille nyt pahimpia kipupisteitään vielä paljastaisi. Mikään tilanteessa ei vakuuttanut Declania, että Kilian oli sellaisen luottamuksen arvoinen. Hän ei pystyisi puhumaan sille. Keskustelu tekisi rokkarista niin haavoittuvaisen ja alastoman - kaikkea mitä hän sanoisi pystyttäisiin käyttämään häntä vastaan. Hän ei ollut henkisesti niin ehjä, että kestäisi sen.
Se, että Kilian tässä avautuisi rokkarille itselleen oli aivan yhtä kaksipiippuinen juttu. Oliko Declan yhtään sen enempää Kilianin luottamuksen arvoinen kuin se hänen? Oliko Kilianilla yhtään enempää syitä luottaa häneen? Rokkari oli jo viimeksi käyttänyt tietoa toisen kuolleesta äidistä julmasti hyväkseen - mistä sitä tiesi ettei hän tekisi niin uudestaan! Tosin hän oli ollut melkoisen tunnekuohun vallassa viimeksi, hän oli loukattu, vihainen ja puolustuskannalla, mutta oikeuttiko se hänet hyökkäämään Kiliania vastaan niin suoraan? Declan ei koskaan tapellut reilusti, hän iski aina kipeään kohtaan jos se oli mahdollista ja viime kerralla se oli ollut. Tilanteen olisi silti voinut hoitaa paremmin, eikä Kilian ollut tehnyt niin hänelle. Toki Declan olikin tyrmännyt kaikki sen tiedot vääriksi, mutta se ei silti ollut edes yrittänyt jos joku piikki uppoaisi.
Ja Declan ei ollut alkuunkaan varma oliko itse henkisesti niin tasapainoinen, että pystyisi kuuntelemaan kaiken. Hän kyllä halusi oppia tuntemaan Kilianin, mutta hänellä oli jo tarpeeksi ongelmia itsellään - kestäisikö hän Kilianinkin ongelmat? Rokkarilla ei ollut edes mitään käsitystä mitä Kilianin ongelmat olivat! Viime kerralla oli jo tullut hyvin selväksi, että he olivat hyvin samanlaisia persoonia - mitä jos samankaltaisuudet eivät loppuneetkaan periksiantamattomuuteen ja suorasanaisuuteen? Entä jos Kilianilla olisikin samat ongelmat kuin rokkarilla itsellään? Ei hän sitä pystyisi kuuntelemaan! Hän ei kestäisi sitä, vaikka kuinka haluaisi tukea ja auttaa. Se olisi aivan liian lähellä.

Declan joutuisi puhumaan niistä asioista, jos haluaisi jotain vakavaa Kilianin kanssa. Ne asiat kuitenkin tekivät Declanista Declanin. Hän ei olisi se ihminen joka oli nyt, jos ei olisi käynyt kaikkea sitä läpi. Ne arvet olivat yhtä paljon häntä kuin äidiltä peritty tulinen temperamentti. Declan olisi täysin eri ihminen ilman niitä kokemuksia. Jos Declan ikinä haluaisi mitään vakavaa Kilianin kanssa, hänen pitäisi näyttää sille kuka Declan Lea oli oikeasti. Mitä tumman meikin, tulisen temperamentin ja sarkastisten, nokkelien ja terävien vastausten alta löytyi. Mutta Kilianin pitäisi tehdä sama hänelle. Hän ei voisi ikinä olla vakavissaan sen kanssa, jos se ei näyttäisi hänelle kuka Kilian Duquette oli oikeasti.
Vaikka Declan ei vieläkään tiennyt halusiko vakavan suhteen Kilianin kanssa. Entä jos tässä ei olisikaan muuta kuin erittäin vahvaa fyysistä vetovoimaa? Koska sitä tästä ei ainakaan puuttunut - mitä jos se olikin siinä. Entä sitten kun he pääsisivät pois putkasta? Kun he eivät enää olisikaan täysin kahden. Haluaisivatko he vielä olla yhdessä, kun voisivat valita?

Mä halusin puhua sulle. Vastaus sai Declanin nielemään tyhjää. Rokkari ei ollut kovin mielissään arvostelusta (koska juuri siltä Kilianin vastaus kuulosti) mutta se oli täysin oikeassa. Mustatukka tiesi, että häntä oli vaikea lähestyä, eikä hän itse ollut yhtään yrittänyt tehdä sitä helpommaksi. Declan oli halunnut niin pahasti pois tilanteesta, että hän olisi hyvin voinut väittää ettei hänellä ollut aavistustakaan kuka Kilian oli. Rokkari osasi vielä olla niin julma - hän olisi hyvin saattanut sanoa kaiken tuon suoraan ja juuri siinä paikassa. Riippumatta siitä kuinka paljon ihmisiä ympärillä oli.
"Mä en itseasiassa koskaan halunnut puhua sulle." Tummat silmät kävivät nopeasti Kilianissa, ennen kuin Declan keskittyi tuijottamaan käsiään. Rokkari tiedosti, että välttyisi varmaan monelta konfliktilta jos olisi vain jättänyt tuon sanomatta. Kilian tuskin halusi kuulla sitä, eikä varmaan ottaisi sitä kovin hyvin. Mutta Declan ei jaksanut valehdella sille.
"Mä olin vaan niin hirveessä humalassa silloin ja mä en ole vieläkään varma tiedänkö mä kaiken mitä sinä yönä tapahtu. Mä en vaan halunnu laittaa kumpaakaan siihen tilanteeseen, että sä haluat puhua jostain mitä mä en edes muista", alahuultaan pureva Declan selitti yhteen hengenvetoon. Katse pysyi käsissä, mustat hiukset valuivat tummaksi verhoksi rokkarin kasvoilla - koko olemuksessa oli jotain niin alistunutta.

Oliko sillä oikeasti jotain väliä, että Kilian oli erilainen kuin rokkarin miehet yleensä? Kyllä, se oli nuorempi ja lyhyempi eikä ihan niin maskuliininen, mutta se oli komea ja seksikäs ja Declania kiinnosti. Eikö se ollut ainut asia jolla oli jotain merkitystä? Että Declan oli kiinnostunut? Luonteeltaan Kilian oli varmaan itsepäisempi kuin kukaan miehistä joita Declan oli tapaillut - oliko se niin huono asia että joku sanoisi rokkarille joskus ei? Yliote oli kuitenkin Declanilla - se ei ollut välttämättä niin vahva kuin yleensä, mutta se oli itseasiassa yhdentekevää. Declan ei alistuisi Kilianillekaan kuin makuuhuoneessa.
Hengitys iholla sai koko kehon värähtämään. Sillä hyvällä tavalla, mikä taas ei ollut hyvä asia. Pulssi hakkasi korvissa epätodellisen kovaa - nyt täysin eri syystä. Declan kuuli kaiken mitä Kilian sanoi, muttei oikeasti ymmärtänyt sanaakaan. Itsehillintä rapisi ja suudelman jälkeen romahti kokonaan.
Declan nousi salamana ylös lattialta - täysin yllätyksenä. Mitään ei sanottu, mikään rokkarin eleissä ei antanut merkkiä siitä mitä oli tapahtunut, mutta sokeakin tajusi että jotain oli tapahtunut. Mustatukka löi turhautuneena seinää - ranne tärähti voimalla ja rystyset aristivat. Eikä se auttanut yhtään mitään. Vaikka hän olisi hakannut kätensä tohjoksi, hän silti haluaisi naida Kiliania.
Declan nojasi vastapäiseen seinään, mahdollisimman kaukana Kilianista ja hautasi kasvot käsiinsä. Kilianilla ei varmaankaan ollut minkäänlaista käsitystä mitä oikein tapahtui - Declan tiesi sen, mutta hän ei aikonut sanoa yhtään mitään ennen kuin saisi itsensä kasattua. Hän ei edes tiennyt miten ilmaisisi asian niin ettei Kilian ymmärtäisi häntä väärin. Ettei se pahastuisi, kun rokkari kieltäisi sitä koskemasta koska itsehillintä ei todellakaan kuulunut hänen vahvuuksiinsa.
Ongelma ei ollut se ettei Declan olisi halunnut haluta Kiliania. Ei todellakaan, missä tahansa muualla rokkari olisi jo käynyt kiinni. Se tässä juuri oli ongelma - hän halusi sitä aivan väärässä paikassa. Rokkari oli jo tarpeeksi pahassa kusessa poliisien ja syytteiden kanssa ja hemmetin kovaääninen vielä - he eivät voisi tehdä sitä täällä. Niin paljon kuin Declan halusinkin.
Mustatukka veti syvään henkeä - eihän se vaatinut kuin tahdonvoimaa ja keskittymistä. Hän pystyisi hillitsemään itsensä. Varmasti pystyisi.

Kilian oli nähnyt rikkinäisiä ihmisiä ennenkin. Hän oli ollut sellainen ja oli tavallaan yhäkin, vaikkei moista heikkoutta itselleen myöntänytkään. Kieltämättä kaaos kiehtoi, ehkä nuorukainen sitten haki vertailukohtia omalle elämälleen – ehkä häntä siksi kiinnosti. Oliko siinä muka jotakin pahaa? Tässäkin asiassa Kilian jaksoi taistella omia periaatteitaan vastaan. Muiden yritykset päästä häntä lähelle kaatuivat useimmiten pieniin, mutta taitavasti koostettuihin yksityiskohtiin. Kilian ei sallinut kenenkään lähestyvän niin pitkälti, että tulisi tilaisuus arvostella. Osoittaa hänen omia heikkouksiaan. Kertoa mitä hän oli. Eihän Kilian tiennyt sitä itsekään, miksi muilla olisi oikeus määrittää jotakin niin yksityistä? Tälläkin hetkellä hänen mielessään risteili se tosiasia, että Declan oli päässyt jo lähelle. Aivan liian lähelle. Se oli erilainen, mutta silti jotenkin hurmaavan samankaltainen. Aivan niin kuin Kilian olisi mahtanut jotakin.
”Eikö se ole olennainen osa sua? Sitten mua kiinnostaa.”
Kilian terästi sanojaan terävällä katseella, ennen kuin kääntyi tuijottamaan eteenpäin. Missään ei tuntunut olevan järkeä ja hiljalleen nuorukainen palautui taas tavalliseen todellisuuteensa – hänen olisi pakko sanoa jotakin. Kertoa jotakin jossakin vaiheessa. Ja miten se luonnistuisi? Vaikka Kilian miten haluaisi, eivät sanat syntyisi itsestään. Oli olemassa vammoja, jotka Kilian oli jättänyt huomiotta, parantumaan itsestään. Niiden muistaminen tuntuisi pahemmalta kuin mikään pitkiin aikoihin. Kukaan ei tiennyt. Kukaan ei ymmärtänyt. Ja silti hän oli joutunut kohtaamaan hyvin useinkin uteliaisuutta, jossa ei ollut mitään perää. Aina oli joku joku halusi tietää. Luultavasti kertookseen eteenpäin ja nauttiakseen aiheuttamastaan sotkusta. Eikä Kilian koskaan oikeastaan kertonut, kukin sai tehdä omat päätelmänsä.

Myönnettävää oli, että tummatukkainen epäili Declanin vastauksen rehellisyyttä. Hän kun muisti heidän viime tapaamisensa melko yksityiskohtaisesti (tai niin hyvin kuin se oli mahdollista), eikä kumpikaan ollut ollut kovin pahassa humalassa. Vaikka tietenkin oli mahdollista, että jotakin oli tapahtunut Kilianin lähdön jälkeen – hänhän oli paennut paikalta tilaisuuden tullen. Tilanne oli se, ettei Kilian oikeastaan tahtonut kuulla vastausta siihen kysymykseen mikä häntä kaiveli.
”Sä et ihan totta muista mua? Mitä sä sitten teit sen jälkeen, kun mä lähdin?”
Aivan niin kuin hän muka olisi voinut olla kysymättä. Vastaus tuskin miellytti, mutta valittamisoikeutta Kilianilla ei ollut. Itsehän hän oli lähtenyt ja jättänyt asiat niin kesken kuin vain oli mahdollista.Edes oman lähtemisen syyt eivät olleet täysin selkeitä Kilianille, mutta nyt kaikki viimeaikaiset tapahtumat heittelehtivät. Mieleen yritettiin palauttaa jotain tärkeää ja kiinnipitämisen arvoista, eikä sellaista löytynyt. Olihan Kilianin elämä aina ollut enemmän vihamiesten, kuin läheisten täyttämää, mutta silti... Keene oli lakannut puhumasta hänelle jokin aika sitten ja muuttanut tyttöystävänsä kanssa – tätäkään liikettä Kilian ei ollut kommentoinut erityisen asiallisesti tai isovelimäisesti. Mieleen tuli väistämättä se miten paljon pahaa hän oli kylvänyt ympärilleen. Satuttanut läheisiään toistuvasti ja jopa järjestelmällisesti niin kauan, että läheisiä ei enää oikeastaan ollut. Kavereita ja tuttuja kyllä, mutta ystäviä ei oikeastaan ollenkaan. Eikä Kilian edes välittänyt – ei hän pahoittanut mieltään niiden puolesta, jotka päättivät lähteä. Kenties se ei ollut hyvä asia, mutta mieluummin tunnottumuus kuin kärsimys.

Kilianilla ei rehellisesti sanottuna ollut aavistustakaan siitä mitä tapahtui ja se sai hänet varuilleen. Kukapa ei olisi ollut varuillaan? Katseeseen hiipi epäluuloisuus ja kehonkieli kertoi samaa – hän nousi myös jaloilleen ja kääntyi niin, että oli välimatkan päässä Declanista, mutta edes kasvokkain. Kauluspaidasta ei valitettavasti löytynyt taskuja, joten kädet ristittiin rinnalle. Kilian yritti päättää mitä seuraavaksi olisi pitänyt tehdä tai sanoa, eikä mitään sopivaa tullut mieleen.
”Löitkö sä ihan tarkoituksella ohi vai?” Kilian hymähti silmiään pyöräytellen ja kääntyi hetkeksi selin Declaniin. Ehkä tuo oli käsittänyt väärin? Olisiko Kilianin pitänyt tietää, ettei hän voinut koskea toista halumatta jotakin enemmän. No, se hankaloittaisi asioita. Sen nuorukainen kuitenkin tiesi, että loukkaantuminen ei auttaisi mitään. Kaikki oli tapahtunut nopeasti, eikä Kilian itse asiassa edes täysin hahmottunut mitä oli tapahtunut. Puhuminen ei houkuttanut, mutta ajatukset kävivät ylikierroksilla, eikä siitä seurannut ikinä mitään hyvää. Olisi parempi jos edes joku pysyisi rauhallisena. Kilian kääntyi tarkastellen Declania ensin koko pituudelta, toinen kulma koholla ja asteli sitten vähän lähemmäs. Sen verran vain, että pystyi istumaan tämän sängylle. Sitten seurasi taas hetken hiljaisuus, jonka aikana hän yritti koota ajatuksiaan siitä mitä oli tapahtunut. Mitään tolkkua sille ei tuntunut löytyvän, vaikka Kilian päättikin yrittää. Ihan vain siksi, että hän tiesi mitä olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa Declanin paikalla – juuri samoin.Kilian ei edes täydellisesti ymmärtänyt mitä oli tapahtumassa tai mitä Declan hänestä halusi. Halutahan saattoi niin monella tapaa.
”Mä haluan ymmärtää sua.”
No, olihan aloitus aika hutera, eikä Kilian edes yrittänyt katsekontaktia. Ilmapiiri oli välttelevä ja äänestä tihkui myrkkyä – Kilian oli tyytymätön. Hänellä oli oikeus olla tyytymätön. Eihän Declan ollut sanallakaan selittänyt tekojaan, vaan vain toiminut niin kuin tykkäsi. Aivan niin kuin se ei välittäisi. Ehkei välittänytkään? Mistä Kilianin olisi pitänyt tietää olivatko sen tunteet aitoja vai yrittikö se tavoitella jotakin. Epäluuloisuus oli kasvattanut syvät juuret hänenkin mieleensä, eikä sitä sieltä noin vain kitkettäisi. Declan ei ollut kertonut motiivejaan. Avautunut ollenkaan. Ei sen puoleen Kiliankaan, mutta hän tämän oli aloittanut. Sen verran rohkeutta oli punatukkaisen sisältä löytynyt. Nyt tuntui taas siltä, että olisi hyvä hetki pysytellä varuillaan. Kilianilla ei ollut tapana tehdä tällaista – mennä näin pitkälle. Hän otti haluamansa ja lähti. Käänsi selkänsä vastalauseita kuulematta. Oli harvinaista, että kenelläkään oli tällaista yliotetta – mitä sitten tapahtuisi kun Declan todella tajuaisi sen? Se voisi käyttää häntä aivan miten haluaisi, kun Kilianin vastarinta oli jo nyt heikkoa. Niin ei saisi käydä. Ja silti niin oli käymässä koko ajan.
”Ja silti… En mä voi olla miettimättä sitä mitä sä tarkkaanottaen haluat.”
Tuokin aivan totta ja todettu moneen kertaan. Kilian itse oli elänyt melkein läpi koko elämänsä tietämättä mitä siltä halusi – nähnyt ihmisen josta piti ja kohdellut tätä kuin roskaa. Vain koska pystyi. Se oli helppoa koska hänen valitsemillaan ihmisillä ei ollut tahtoa vastustaa. Declanilla oli. Ehkä liikaakin. Kaikkea sitä mitä Kilian sanoi, tuo toinen saattoi käyttää häntä vastaan.

”Kerro mulle jotakin mihin mä voin luottaa.”
Pyyntö oli kaikesta päätellen täysin vilpitön ja Kilian haki jopa katsekontaktia. Ei kait hänellä ollut oikeutta olla vihainen – ei hänellä ollut tapana olla vihainen. Ja vaikka ääni, jolla sanat sanottiin, oli tuskin kuiskausta vahvempi, Kilian luotti siihen, että Declan kuuli. Sen täytyi. Muuten tässä ei olisi mitään järkeä.

Declan veti syvään henkeä ja sulki silmänsä muutamaksi sekunniksi. Ilta ei todellakaan mennyt niin kuin oli ollut tarkoitus rokkarin lähtiessä asunnoltaan muutama tunti sitten. Ei alkuunkaan, hänen pitäisi olla täysin umpitunnelissa ja mielellään jonkun nimettömän ja merkityksettömän miehen lääpittävänä juuri nyt. Ei istua sellissä Kilianin kanssa ja vältellä puhumista hänen ongelmistaan. Declanilla ei ollut aikomustakaan avautua. Vaikka Kilian kuinka vakuuttaisi olevansa niin luotettava että sille voisi puhua. Declan ei silti sanoisi sanaakaan. Rokkarista itsestään se ihan johtui - kuten jo sanottu, Declan ei mielellään tehnyt itsestään haavoittuvaista ja tämä puheenaihe teki hänestä haavoittuvaisemman kuin mikään muu. Siinä kynnyksessä oli kiipeämistä. Niillä puheilla hän särkisi täysin sen kuvan, miten itsevarma ja vahva hän oli. Vahva luonne oli täysin aito, mutta siinäkin oli heikkoutensa. Declan ei vain ollut alkuunkaan valmis näyttämään heikkouksiaan Kilianille. Ei hän automaattisesti olettanut että Kilian käyttäisi niitä kohtia saman tien häntä vastaan, mutta päässä piipitti kuitenkin se ääni joka sanoi miksei. Declan pystyisi käyttämään sen heikkouksia hyväkseen, miksei Kilian sitten käyttäisi hänen. Ne olivat kirjaimellisesti heikkoja kohtia, satuttaminen ei olisi edes vaikeata. Kilian tietäisi minne iskeä ja se isku todellakin sattuisi. Declan ei ollut valmis siihen. Hän ei pystyisi olemaan vielä niin haavoittuvainen Kilianille. Ja tietenkin kaikki johtui Kilianista - sen pitäisi itse pystyä myös avautumaan rokkarille. Declan ei ikinä pystyisi avautumaan Kilianille, ellei se avautuisi hänelle. Pystyisikö Kilian?
"Sä et muka ole yhtään utelias? Ihan hyvää hyvyyttäs sä haluat mun avautuvan vain tietääkses kuka mä olen?" Declan sanoi avattuaan silmänsä. Silmistä näki, että hän epäili yhä. Kiliania ei muka vain halunnut tietää mitä juttuja rokkarin pää oikein sisälsi. Juorut mustatukasta olivat hyvin kiinnostavia ja ne Declan oli jo kieltänyt - olivatko aidot jutut sitten yhtä kiinnostavia? Se ei muka yhtään vedonnut Kilianin uteliaisuuteen mitä törkyä rokkarista löytyi. Miten likaisia salaisuuksia Declanilla oli. Koska rokkarin maine riitti kertomaan, että hän oli tehnyt hyvin mielenkiintoisia ja likaisia asioita elämänsä aikana.

Vaikka ilta ei mennyt läheskään niin kuin oli suunniteltu, Declan ei ollut läheskään varma oliko tyytymätön tähän. Rutkasti alkoholia ja vieras mies olisi niin paljon yksinkertaisempaa. Ihan kaikki tiesivät mihin se kuvio päättyisi, Declanilla taas ei ollut harmainta aavistusta mihin tämä keskustelu Kilianin kanssa päätyisi. He saisivat vielä helposti tappelun aikaiseksi ja nyt ilmeisesti molemmilla oli tunteita joita pystyisi loukkaamaan - se riita ei päättyisi hyvin. Kävisikö rokkari mieluummin epämukavaa keskustelua Kilianin kanssa, joka voisi ehkä johtaa johonkin merkitykselliseen vai harrastaisi täysin merkityksetöntä seksiä tuntemattoman kanssa ympärikännissä?
"Mä en muista mitään muuta koko illasta kuin sut", rokkari sanoi. Hän ei tiennyt sanoiko lause jotain enemmänkin - ei kai keskustelu Kilianin kanssa voinut täysin merkityksetön ollut, kun juuri sitä Declan ei ollut unohtanut. Vaikka muuten hän oli täysin muiden kertomien juttujen varassa sen yön osalta, mutta Kilianin hän muisti.
"Mulla ei ole aavistustakaan mitä sen jälkeen tapahtui kun sä lähdit parvekkeelta." Declan ei aikonut valottaa yön tapahtumia Kilianille yhtään enempää. Tarvitsiko sen muka tietää (tai halusiko se edes oikeasti) että hän oli juonut itsensä siihen kuntoon ettei pysynyt jaloillaan ja päätynyt sänkyyn jonkun tuntemattoman kanssa? Vaikka alunperin Declan oli tarvinnut drinkin Kilianin takia, mutta ei se silti sen syytä ollut - ei rokkarin olisi tarvinnut juoda niin hemmetin paljon.

Declan kieltäytyi täysin katsomasta Kiliania. Pituuseron takia se ei ollut kovin hankalaa - rokkarin piti vain olla katsomatta alas. Nimittäin hänen ylpeydellään pyyhittiin parhaillaan lattiaa. Ensimmäisiin sanoihin ei reagoitu ollenkaan, seuraaviin vain naurahdettiin mutta sitäkään ei ollut tarkoitus tehdä ääneen.
"Et sä ymmärrä kuitenkaan. Ei kukaan koskaan ymmärrä", Declan ennemminkin ajatteli ääneen kuin puhui Kilianille. Mutta se oli huomattu, että eivät ne ymmärtäneet. Vaikka ne kuinka sanoivat ymmärtävänsä. Silloin etenkin ymmärrys oli vähissä, kun addiktio ajoi rokkarin sänkyyn jonkun muun kanssa. Kenen tahansa kanssa. Eihän se nyt voinut olla niin hankalaa vain olla tekemättä sitä - eikö niin? Ymmärsivätkö ne silloin, että hän oli riippuvainen ja täysin vietävissä seksin suhteen? Eivät todellakaan. Hänen huumeriippuvaisuutensa ymmärtäminen oli kyllä helppoa - sekun ei koskenut niitä millään tavalla. Seksiriippuvaisuus taas koski. Hän petti niiden luottamuksen siinä samalla kuin päätyi jonkun muun sänkyyn - kyllä Declan sen tiesi, eikä hän sitä oikeasti tahallaan tehnyt. Niinkin oli tullut joskus tapellessa väitettyä - miksei hän muka pystyisi hillitsemään itseään? Hän teki sen kaiken kuitenkin ihan itse. Eihän hänen tarvinnut kuin pitää vaatteet päällään, niin yksinkertaistahan se oli - eikö? Ei se ollut, koska ne eivät ymmärtäneet. Ymmärtäisikö Kilian muka? Kuka edes halusi kyltymättömän seksiaddiktin poikaystäväkseen, jolle ei ollut mikään ongelma hypätä sänkyyn jonkun muun kanssa ja jolla oli niin huono itsehillintä että se erittäin todennäköisesti myös tekisi niin? Niinpä, ei kukaan.

Uusi syvä huokaus Declanin istuessa Kilianin viereen ja lopulta katsoessa sitä silmiin. Tiesikö rokkari itsekään mitä halusi - tai no, ennemminkin miksi. Tummista silmistä näki, että mustatukka oli hermostunut ja erittäin ahdistunut. Itsehillintä oli jotenkin kasassa, mutta se romahtaisi erittäin helposti uudestaan.
"Mä olen seksiaddikti ja... no, miten hyvin sä tunnet mun maineeni?" Se oli ennemminkin retorinen kysymys, Declan ei oikeasti halunnut Kilianin vastaavan. Olisi parempi jos se ei tietäisi rokkarin maineesta mitään, koska Declan oli huomannut että suhteissa se oli vain tiellä ja vaikeutti asioita vaan entisestään. Maineensa mukaan rokkarille ei ollut mikään ongelma hypätä sänkyyn jonkun toisen kanssa - kuinkahan monessa riidassa se oli jo nostettu esiin. Nekun vielä tiesivät miten Declan purki paineita, joten kai ne pelkäsivät että hän tekisi juuri niin. Karkaisi naimaan jotain toista heti ensimmäisen ongelman takia, koska seksi helpotti. Se olisi se pakokeino, hänen ei tarvitsisi hetkeen ajatella yhtään mitään. Se hieman vaikeutti tilannetta, jos Kilian tiesi asian jo valmiiksi. Se voisi syyttää rokkaria siitä jo ennen kuin hän edes tekisi sitä, koska maine sanoi hänen tekevän juuri niin. Ja vaikka Declan oli viimeksi kieltänyt etteivät juorut hänestä olleet totta, niin tässä tapauksessa se piti täysin paikkaansa. Siihen oli syynsä miksi rokkarin suhteet olivat lyhyitä ja fyysisiä - ne hän hallitsi.
Mutta tämäkään ei ollut niin yksinkertaista, koska jos Kilian tuntisi rokkarin maineen, se saattaisi itse tajuta mitä Declan ajoi takaa ilman että hänen täytyisi sanoa se. Koska rokkari ei halunnut sanoa sitä. Menisikö Declan näin pitkälle vain päästäkseen Kilianin housuihin? Veikö addiktio taas täysin mukanaan? Ja Declan aavisti ettei Kilian ymmärtäisi. Koska vastaus oli kyllä - rokkari oli ennenkin sanonut mitä tahansa seksin eteen, miksei hän tekisi niin nytkin? Ja siinä tilanteessa vastapuoli ei ollut kovin ymmärtäväinen hänen riippuvaisuuttaan kohtaan.
"Mä ihan oikeasti haluaisin sanoa sulle, että mä haluan susta muutakin kuin vain fyysisen suhteen. Mutta mä en voi, koska mä en tiedä", Declan sanoi ja puri paniikinomaisesti alahuultaan. Hän ei edes tiennyt kummat yritti pitää kurissa pahoinpitelemällä alahuultaan - hermot vai tunteet. Jälleen kerran Kilianin vastaus pelotti niin pahasti, että rokkari saattaisi peräti ruveta itkemään.
"Mä olin tosissani, mä pidän susta ja mä haluan sut. Mutta mä en oikeesti ole hyvä tässä... suhde-jutussa." Ääni naputti jälleen kerran rokkarin päässä - uskoisiko Kilian muka. Koska jos se kerran tunsi rokkarin maineen, niin kai se sitten tiesi millainen valehtelija Declan oli. Se vasta olisikin ironista, koska tällä kertaa mustatukka oikeasti puhui totta.

Oli niin vaikeaa päästä yhtään mihinkään sellaisen ihmisen kanssa, joka odotti koko ajan selkäänpuukotusta. Kilian tiesi koska oli samanlainen itsekin – kukaan ei saanut tulla lähelle ja yksinkertaisinkin tieto saattoi satuttaa. Hän ei sallinut muiden saada mitään ilmaiseksi. Nyt ymmärrystä alkoi herua niillekin, jotka joskus olivat yrittäneet päästä Kilianin lähelle ja lopulta luovuttaneet. Niin kovasti kuin Kilian yrittikin, Declan väisti taitavasti ja tietysti se suututti.
”Mitä sä sitten haluat kuulla jos mikään ei kelpaa? Susta on vaan niin kiva tietää, että joku on valmis menemään vähän pidemmälle sun takias – että joku on tarpeeksi tyhmä ja vaivautuu olemaan kiinnostanut. Helvetin helvetti.”
Sanat särähtelivät vihaisina ja niistä viimeiset vaipuivat miltei kuulumattomaksi murinaksi. Taas kävi ilmi se osa Kilianista, josta hän ei ollut ylpeä – muita sai kyllä loukata ja höykyttää aivan miten sattui, mutta hän itse oli koskematon. Koko tilanne oli aivan väärin ja kummallinen. Ei Kilian yleensäkään vaivautunut olemaan kiinnostunut. Tai vaivautunut pysyttelemään sellaisen miehen seurassa, joka moista vaati. Hän olisi voinut istua toiselle puolelle selliä ja pysytellä hiljaa, mutta se ei tuntunut edes vaihtoehdolta. Declan voisi hajottaa Kilianin maailman mennessään sormia napsauttamalla, eikä hän uskonut hetkeäkään sen jättävän mitään jälkiä rokkarin mieleen tai omatuntoon.
”Onko se sitten niin mahdoton ajatus, että mä oikeasti haluaisin vain tietää kuka sä olet?” Kilian sanoi, hetkellisen tauon ja rauhoittumisen jälkeen. Rehellisesti sanottuna häntä vaivasi ajatus ikuisesta epävarmuudesta ja siitä, että Declan teki näin koska ei ollut tosissaan. Mistä Kilian tiesi? Ei hänellä ollut mitään takuita. Ei mitään varmuutta. Toisaalta hänen elämänsä oli ollut samanlaista jo pitkän aikaa – ikinä ei voinut tietää mitä tapahtuisi seuraavaksi. Tällainen vain ei varsinaisesti kuulunut Kilianin elämään.

Enää oli mahdotonta sanoa miten tämänkin illan olisi pitänyt päättyä. Kenties Kilian olisi päätynyt häätämään jälleen kerran yhden merkityksettömän ihmisen, jonka nimi oli unohtunut menomatkalla, kotoaan. Tai ehkä hän olisi voinut päätyä selliin jonkun muun kanssa. Kilianille olisi voinut käydä pahemminkin, mutta sen sijaan hän selviytyi yhdellä tallatulla ranteella – jos hän olisi päätynyt sairaalakuntoon, olisivat he menneet aivan eri suuntiin. Nyt ajatus tuntui jopa melko houkuttelevalta. Nöyryytys oltaisiin silloin vältetty täysin. Tietysti Kilian ymmärsi, ettei hän voinut vaatia Declanilta täydellistä avautumista tai luottamusta. Mutta edes jotakin. Jotakin mikä kertoisi, että sitä oikeasti kiinnosti. Kun toinen kertoi, ettei muistanut mitään muuta, oli Kilianin pakko naurahtaa. Ei ivallisesti, mutta vähän epäuskoisesti. Tiedä sitten oliko se hyvä asia – olihan hän jäänyt ihmisten mieliin ennenkin, hyvässä ja pahassa. Kilian muisti itseasiassa vähän turhankin hyvin kaikki sanomansa asiat, jopa niinkin hyvin, että ymmärsi hävetä niitä. Jotakin pitämisestä hän oli muistaakseen höpöttänyt. Typerää. Turhaa. Jälleen yksi heikko kohta mihin Declan voisi pilkkansa iskeä jos siltä vain tuntuisi.

Kilian ei voinut estää uutta ärtymyksen aaltoa nousemasta Declanin sanojen myötä. Toinen ei ollut antanut hänelle edes mahdollisuutta – tuomitsi vain, yleisön mukaan. Aivan niin kuin Kilian olisi ollut kuten kaikki muut. Tuntuisi vain typerältä anella Declania kertomaan yhtään mitään. Jos se oli jo päättänyt Kilianin olevan epäluotettava, mitä sille mahtoi? Mutta silti hän ei voinut antaa periksi. Ei nyt.
”Haluaminen ja toteutus on täysin eri asioita. En mä tainnut missään vaiheessa sanoa, että ymmärtäisin sua. Hyvä kuitenkin, että olet tuota mieltä.” Ehkä Declan oli tottunut siihen, että sen arvostelulla ei ollut mitään väliä, mutta Kilian ei sitä nielisi. Kyllä hän tiesi, ettei kukaan lopulta ollut sitä miltä päällepäin näytti. Ja kun puhuttiin virheistä tai likaisesta menneisyydestä niin sen puolesta Kilianilla ainakin oli kokemusta – tässä asiassa hänellä olisi tuskin minkäänlaista oikeutta tuomita. Niin paljon pahaa kuin ihmiset olivatkaan Kilianille tehneet, hän oli maksanut samalla takaisin vähintäänkin yhtä pahasti. Tuntematta juuri omantunnontuskia koska se oli oikein. Hän ei ollut koskaan niellyt kenenkään arvostelua älähtämättä tai satuttamatta arvostelijoita, eikä tekisi sitä vastaisuudessakaan. Niin moni ihminen oli luullut tuntevansa Kilianin ja se oli myös kostautunut – nuorukainen ei sietänyt määrittelemistä tai luokittelemista. Silti, eihän hän tiennyt juuri mitään Declanistakaan. Mitään mikä ei olisi ollut itsestäänselvää.

Toisen esittäessä jonkinlaisen faktan Kilian kohotti kulmiaan. Oikeastaan hän ei edes täysin ymmärtänyt mitä Declan tarkoitti – käsite oli nuorukaiselle outo, vaikka se tavallaan selittyi jo nimessäkin. Seksiaddikti. Ei kait siinä. Muuten koko asia olisi ollut varmasti täysin selvä, mutta Kilian ei voinut kieltää, ettei olisi jotakin. Entä jos tämä olisikin Declanille vain peliä. Jos Kilian olisikin vain yksi niistä lukuisista, jotka se voisi olkaansa kohauttaen jättää saatuaan haluamansa. Kukapa ei olisi hänen paikallaan ajatellut sitä mahdollisuutta.
”No mitä helvettiä sä sitten ajattelet?” Kilian töksäytti ja puisti päätään uskomatta itsekään, että oli juuri sanonut noin. Ei hän kysellyt muiden ajatuksia. Ei ikinä. Eikä hänen koskaan pitänytkään – silloin, kun muut vuodattivat sydänvertaan Kilianille, hän naurahti ja poistui paikalta. Sellainen ihminen hän oli. Declan oli saanut hänet aivan sekaisin ja siitä Kilian oli vihainen – ei varsinaisesti siitä, ettei tämä tiennyt. Ehkä se pitäisi vain sanoa ääneenkin.
”Mä en pidä siitä mitä sä teet mulle. Declan… Voisin kait mä sanoa sulle mitä ajatella ja mitä tehdä, mutta missäköhän universaalissa sä mua tottelisit?”
Vaikka äänensävy oli lähinnä leppeä, ehkä jopa rauhallinen, piili hänen sanoissaan totuus ja sen varmasti Declankin ymmärsi. Kilian ei voinut sanoa mitä toisen tuli tehdä. Ei hänestä olisi siihen, eikä se sitäpaitsi tottelisi. Sen Kilian kuitenkin tiesi, ettei hän voisi ikuisesti raahautua mukana – jotain oli pakko päättää joskus, ei Declan voisi vain roikottaa häntä käsipuolessaan milloin tahtoi ja juosta toisena hetkenä karkuun. Kilian ei tuntenut toista ollenkaan. Juorut kertoivat oman tarinansa, mutta niihin luottaminen ei tuntunut ollenkaan järkevältä – Declan sen sijaan tiesi hänestä yhtä sun toista. Ja oli käyttänyt tietoja häikäilemättä hyväkseen. Jo se kertoi, ettei Kilian ollut oma itsensä. Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu, olisi hän antanut samalla mitalla takaisin tai kostanut niin kauan kunnes olisi voittanut. Kilian ei tiennyt mitä tehdä, hän oli hukassa Declanin ja ennen kaikkea itsensä kanssa.

Jos oltiin oikeasti rehellisiä, oli Kilian kuullut Declanin maineesta. Ehkä vähän enemmänkin kuin halusi. Ja juuri sen takia hän halusi uskoa, että tuossa ihmisessä oli enemmänkin kuin muiden levittelemät tarinat – ottaisiko Declan oikeasti nöyryytyksen riskin vain saadakseen Kilianin sänkyynsä? Ajatus tuntui kieltämättä typerältä, mutta siinä piili jotakin omalla tavallaan nerokastakin. Mikä lopulta estäisi Declania tekemästä juuri niin? Käyttämästä hyväkseen Kiliania ja hänen typeriä tunteitaan? Ei yhtään mikään, eihän Kilianilla nyt niin paljon valonarkaa tietoa ollut. Ja jos noin kävisi, millä lailla hän muka pystyisi pistämään vastaan? Eihän tässä tilanteessa jos Kilianilla olisi ollenkaan kykyä vastustaa Declania – no, ehkä vastustaminen vielä onnistui ja varmasti tarpeen tullen satuttaminenkin, mutta sitäkään Kilian ei tahtonut tehdä.
”Niin kuin sä muka olisi antanut jotain näyttöä siitä, että suhun voisi luottaa. Ja mäkö sitten olen niin ylitsepääsemättömän hyvä tässä, ettei sun tarvitse edes yrittää? Haluatko sä yrittää? Mä olen pahoillani ja tosissani kun sanon, että olen, mutta ei tää toimi näin.”
Kilian oli puhunut viimehetkinä varmaan enemmän kuin ikinä, tarpeeksi kokonaisen ihmiselämän ajaksi, eikä se silti riittänyt. Ehkeivät hänen ajatuksensa sitten tulleet sanoissa ilmi. Ja Kilian ihan totta yritti parhaansa.

Declan vain tuijotti Kiliania tummat silmät salamoiden. Sanat olivat todellakin osuneet, rokkari näki pelkkää punaista ja sanat olivat kuin bensaa liekkeihin rokkarin temperamentin suhteen. Juuri nyt hänelle ei tullut mieleenkään että Kilianin sanoissa oli kyllä pointti. Kilian tässä teki väärin, se oli ylittänyt rajan ja reilusti. Ei, Declan ei todellakaan hyväksyisi tuollaista puhetta puolituntemattomalta. Ei Kilian häntä tuntenut, se ei missään tapauksessa saisi sanoa hänelle noin. Kilianilla ei ollut aavistustakaan mitä se pyysi rokkaria tekemään, se ei tiennyt mistä puhui. Kuvitteliko se oikeasti, että Declan avautuisi sille vain kun se pyysi? Luuliko se että se oli niin helppoa? Sen suojamuurin rakentamiseen oli mennyt vuosia, ne asiat olivat niin arkoja ja henkilökohtaisia, että oli ihme että Declan ylipäänsä pystyi puhumaan niistä. Oliko Kilian edes ajatellut, että ehkä Declan ei avautunut sille, koska hän ei pystynyt puhumaan niistä asioista? Ettei kyse edes ollut haluamisesta. Ei sillä edes ollut enää mitään väliä, koska se mitä Kilian nyt teki näytti Declanin silmissä pakottamiselta. Se ei vain yrittänyt saada häntä puhumaan, se vaati että hän puhuisi sille. Sen olisi pitänyt olla paljon hienovaraisempi udellessaan niin henkilökohtaisia - ja sitä se todellakaan ei ollut. Declanin silmissä Kilian oli tehnyt kaiken väärin. Juuri nyt se ei olisi voinut tehdä isompaa virhettä. Se oli mokannut ja pahasti.
"No, mitä sä haluat tietää? Sen kun mut raiskattiin 15-vuotiaana? Vai sen että mun leuka on ruuveilla kasassa koska mut on hakattu niin pahasti koska mä olen homo? Vai sitten sen että mun pikkusiskoni ei enää puhu mulle, koska se ei pysty antamaan mulle anteeksi sitä että mä petin sen luottamuksen tyhjillä lupauksilla lopettaa? Mitä mä en tehnyt ennen kuin oli helvetin läheellä että mä kuolin yliannostukseen - senkö sä juuri haluat tietää?" Declanin olisi tehnyt mieli huutaa, mutta hänen ei oikeasti tarvinnut korottaa ääntä yhtään - äänensävystä tuli erittäin selväksi että nyt rokkari oli hemmetin vihainen.
Rokkari huokaisi ja sulki silmänsä. Oliko Kilian nyt tyytyväinen? Declan oli avautunut, se oli saanut juuri mitä oli halunnut. Sehän halusi aidon Declanin ja juuri sitä se nyt oli. Loukattu, herkkä ja palasina.
Okei, ehkä tilanteen olisi voinut hoitaa paremminkin. Siis jo aikaisemmin - se nyt oli selvää ettei Declan saisi pidettyä räjähtävää temperamenttiaan kurissa, mutta mustatukka olisi voinut jo aikaisemmin sanoa suoraan ettei yksinkertaisesti pystyisi avautumaan sille. Tosin kieltämättä Kilian olisi voinut olla hieman varovaisempi, se kuitenkin puhui hänen henkilökohtaisista asioistaan. Rokkarin hiiltyminen oli ihan yhtä paljon senkin syytä.

Totuus oli että loppujen lopuksi he olisivat törmänneet toisiinsa. Jossain vaiheessa se olisi tullut eteen. He olisivat yhtä hyvin voineet käydä tätä keskustelua koulun käytävällä - eikö tämä ollut se parempi vaihtoehto? He saisivat käydä tätä keskustelua rauhassa ja ihan kahdestaan, ilman että kukaan kuuntelisi tai keskeyttäisi. Vaikka joutuivatkin sitten ongelmiin poliisien kanssa päästäkseen tähän. Ja täältä ei edelleenkään päässyt pois - heidän olisi pakko puhua. Sehän oli tärkeää puhua asiat selviksi. Eikö ollutkin? Riippumatta siitä mihin se johti - tai johtiko yhtään mihinkään. Sitä ei tietenkään tiennyt olisiko keskustelu mennyt jotenkin toiste jossain muualla. Declan ei ollut muutenkaan ollut mitenkään hyvällä tuulella ja tuskin Kiliankaan oli ollut niin kovin mielissään putkassa istumisesta. Kuinka paljon se keskustelun kulkuun vaikutti että kumpikin oli jo huonolla tuulella putkassa olemisen takia? Ärsyttäisivätkö he toisiaan niin pahasti, jos he olisivat olleet jossain muualla? Entä mitä jos he pääsisivätkin pois tilanteesta? Kävisivätkö he keskustelua silloin vielä vai olisiko jompikumpi jo häipynyt? Kestäisivätkö he tähän asti vapaaehtoisesti? Entä jos vaikutus olisikin täysin päinvastainen? Etenisikö keskustelu näin rauhallisesti. Vai olisivatko he jo aloittaneet tappelun, koska hehän voisivat aina häipyä kun toinen alkoi ottaa päähän liikaa. Varoivatko he nyt sanojaan, koska tiesivät että sen kanssa täytyisi osata olla jos toisen suututtaisi? Oliko keskustelun käyminen putkassa oikeasti se parempi vaihtoehto?

Declanin teki mieli ruveta nauramaan. Edelleen Kilian pelasi täydellisesti. Tässä asiassa he olivatkin täydellinen yhdistelmä - toiselta löytyi saumaton vastaus siihen, mitä toinen osapuoli ikinä sanoikaan. Tällaisessa väittelyssä he olivat molemmat pelottavan hyviä. Oli vain harmi, että he olivat jatkuvasti vastakkain - yhdessä he olisivat aika helvetillinen yhdistelmä. Vaikka eikö se ollut keskustelun tarkoitus - eikö se päämäärä ollut että he päätyisivät yhteen jotain kautta? Eikö kumpikin kuitenkin pohjimmiltaan tähdännyt siihen? Koska hehän halusivat toisensa - niinhän he olivat väittäneet. Molempien epävarmuus (tai kokemattomuus) parisuhteissa asetti vain jatkuvasti esteitä tielle.
Kyllä, Kilian ei koskaan ollut sanonut ymmärtävänsä häntä. Niinhän se oli, mutta sillä ei ollut rokkarille mitään väliä. Vaikka se kuinka haluaisi, sitten kun tulisi aika oikeasti ymmärtää ei se kuitenkaan ymmärtäisi. Eivät ne koskaan ymmärtäneet - miksi ymmärtäisi Kiliankaan? Jo ajatus siitä, että se voisi ymmärtää rokkaria meni vikaan - hänhän oli neljä vuotta vanhempi, riippuvainen melkein kaikesta ja vittumainen persoona noin suoraan sanottuna. Ei, se että se edes halusi ymmärtää oli harhaluulo. Helppohan sen nyt oli sanoa, että se haluaisi ymmärtää - eihän sillä ollut aavistustakaan mistä oli kysymys. Ei kai sen tunteet rokkaria kohtaan nyt niin syviä olleet. Eihän se häntä rakastanut. Niin se oli sanonut. Se olisi aivan liian pelottavaa - Declanilla ei ollut aavistustakaan pystyisikö hän ikinä vastaamaan niin syviin tunteisiin. Vaikka mustatukka kuinka oli vanhempi, niin mitä rakkauteen tuli niin ikäerosta huolimatta Kilian saattoi olla paljon kokeneempi siinä asiassa. Suhteissa se oli tosiaan se fyysinen puoli jonka Declan hallitsi. Oli se sitten kuinka huolestuttavaa tahansa.

Declan ei edes tiennyt miten oli odottanut Kilianin reagoivan. Siihen että hän oli seksiaddikti - ilmeisesti se oli kuitenkin ymmärtänyt mitä Declan ajoi takaa. Mitä jos se olikin vain se addiktio, mitä jos Kilian kiinnosti vain sen itsestään selvän takia. Kilian oli kuitenkin vielä siinä, se ei ollut liikkunut, eikä raivonnut. Declan ei ollut varma olisiko se oikeasti parempi jos Kilian olisi reagoinut isosti. Jos se olisi vain huutanut päin hänen naamaansa mitä mieltä se asiasta ajatteli. Silloin se tulisi kerralla selväksi, nyt Kilian antoi niin vähän ulospäin että Declan oli aivan ulkona. Halusiko se hänet vielä, kun se tiesi? Vaikka se saattaisikin haluta hänet aivan eri syystä kuin hän halusi sen. Miksi se edes halusi hänet? Se ei ollut yhtään valottanut omia motiivejaan. Hitostako Declan sitä tiesi, vaikka se olisikin Kilian joka teki tätä päästäkseen naimaan häntä - Kiliankun ei ollut itse sanonut asiasta yhtään mitään. Mitä jos se olikin vain Declan, joka oletti että tässä oli jotain syvempää? Ihan hyvin tämä saattaisi mennä samaan kasaan kaikkien muiden rokkarin suhteiden kanssa. Ehkei tässä ollutkaan mitään erikoista. Declanilla ei nyt ollut aavistustakaan mitä Kilianin päässä liikkui.

Jälleen kerran kolahti. Lauseen loppu kuulosti Declan korvissa siltä, että Kilian haluaisi hallita häntä. Se halusi että hän tottelisi - itsepäisyys oli saman tien nostanut kapinan. Turha toivo, rokkarihan ei olisi sen vietävissä. Muuten kuin seksin suhteen, mutta se olikin addiktion syytä. Kommenttia ei otettu alkuunkaan hyvällä, Kilianhan ei häntä hallitsisi. Hän ei edes antaisi sen sanella mitä hänen tulisi ajatella ja tehdä. Vaikka hän ei sitä itse tiennytkään, niin ei se Kilianin päätettävissä olisi.
Normaalisti Declan olisi jo ärähtänyt. Huutanut ja haukkunut, antanut temperamentin viedä mukanaan. Mutta ei - tummissa silmissä oli tulta, mutta mustatukka vain puri leuat yhteen ettei sanoisi yhtään mitään. Se ei auttaisi mitään, jos hän raivoaisi sille. Kiliankin pysyi rauhallisena. Tosin sen osa olikin helppo tässä keskustelussa. Declan oli siinä vastaanottavassa roolissa.
Silmistä näki, että rokkarin pään sisällä roihusi edelleen, mutta temperamentti pysyi kurissa. Nyt mustatukka yritti oikeasti. Vaikka jos täysin totta puhuttiin, Declan yritti jo muutenkin enemmän kuin varmaan miehen takia ikinä. Luuliko Kilian oikeasti, että rokkari menisi näin pitkälle jos ei haluaisi sitä ollenkaan? Ei hänkään nyt ollut niin julma, että olisi vedättänyt sitä näin pahasti.

Declan tiesi, ettei ollut vieläkään sanonut yhtään mitään. Hän vain kuunteli ja tuijotti. Lopulta katse irtosi ja siirtyi viereiseen seinään. Jälleen syvä huokaus.
"Mä tiedän", rokkari sanoi lopulta, ääni ei ollut paljon kuiskausta kuuluvampi. Hän tiesi tuon kaiken. Hän oli antanut itsestään hyvin epäluotettavan kuvan, hän ei ollut mitenkään tuonut ilmi että haluaisi edes yrittää, eikä tämä todellakaan toiminut näin.
"Mä ihan oikeasti haluan sut ja mä haluan saadakin sut, mutta ihan tosissaan se johtuu susta. Koska mä en voi luvata ettei se kuitenkin ole mulle vaan ole pelkkää seksiä tai etten mä petä sua. Haluatko sä ryhtyä siihen?" Declan sanoi siirrettyään katseensa taas Kilianiin. Tuo oli totta - rokkari halusi yrittää, mutta halusiko Kilian oikeasti ryhtyä siihen leikkiin. Declan oli käynyt sen läpi ennenkin, hän tietäisi mitä oli luvassa - oliko Kilianilla aavistustakaan mihin se pahimmillaan oli ryhtymässä.
"Miten pahasti sä haluat mut?"

Tätä Kilian ei ollut halunnut tai ajanut takaa. Ei missään nimessä ja sen näki jo siitä tavastakin millä hän kavahti Declanin sanoessa ensimmäiset sanansa. Jollakin tapaa Kilian osasi aavistaa mitä niistä seuraisi – eikä silti yhtään mikään voinut valmistella häntä kuulemaan sitä. ”Declan…” Kilian yritti, mutta vaikeni varsin nopeasti toisen nimen hukkuessa tosiasioiden sekaan. Rehellisesti sanottuna hän toivoi Declanin pysyvän kasassa – ei ollut mitään varmuutta siitä pystyisikö Kilian vastaamaan tai ylipäätänsä pysymään itsekään koossa. Jonkun olisi parempi pystyä tai tästä ei tulisi yhtään mitään. Sen Kilian kuitenkin tiedosti, että se oli ollut juuri hänen hyökkäävyytensä mikä tämän oli aiheuttanut. Hänen lyhyt pinnansa ja pintaan nousseet epäluulot toisen rehellisyyttä kohtaan. Kun lopulta tuli hiljaista Kilian tuijotti eteensä, lattiaan, vastapäiseen seinään… Ihan minne tahansa muualle, kuin Declaniin. Kilian tiesi tämän tuovan esille ehkä sen yhden ainoan keinon hiljentää hänet, kun ärinä oli kerran aloitettu. Viha, puhdas ja raaka viha, jota nuorikko itse oli tuntenut niin lukemattomia kertoja. Hyvin tehokas keino.
”Sä olet vihainen. Hyvä. Ihan hyvä. Mutta mitä mun pitäisi sanoa? Miten mun kuuluisi reagoida?” Kilian aloitti ja vilkaisi toista silmänurkastaan. Huolimatta äskeisestä hän ei nähnyt muutosta, ei mitään suurta ihmisrauniota – ainoastaan hyvin vihaisen tunteiden sekamelskan. Ja senkin uhalla, että Declan suuttuisi tai pahimmassa tapauksessa kävisi päälle, Kilian tarttui sen ranteeseen.
”En mä pidä sua heikkona. Ja anteeksi. Musta vaan tuntuu, että jos sä et kerro mulle noista asioista ja jos me ei puhuta niistä, tällä ei ole mitään merkitystä. Että mä olen ainoa joka kärsii koska sulla on miljoona asiaa millä satuttaa jos tässä käy huonosti.”
Jo pelkkä äänensävy riitti kertomaan, että Kilian oli tosissaan. Eikä Declankaan voinut kieltää, etteikö hänellä olisi ollut aihetta sanoa noin – se voisi latoa pöytään niin paljon totuuksia kuin tahtoi, eikä hän silti tietäisi siitä juuri mitään. Ja Kilian tahtoi tuntea Declanin.

Kun asiaa oikeasti ajatteli, eihän Kilian ollut kertonut Declanille mitään. Ja siihen oli ihan oikeita syitäkin – toinen voisi pitää häntä epärehellisenä, vaikkei sekään oikeastaan ollut totta. Lääke- ja huumausaineriippuvuudet eivät nyt vain olleet kauhean kevyttä keskusteltavaa. Varsinkaan kun Kilian kielsi täysin, että hänellä olisi sellainen ollut. Itseasiassa Kilianille olisi aivan sama jos toinen lähtisi levittämään jotakin juorua, ei tässä siitä ollut kyse. Kyse olisi niistä sanoista, jotka sanottaisiin pahan paikan tullen päin naamaa – ja Declanilla olisi varmasti paljon sanottavaa, siitä ei ollut epäilystäkään. Milläköhän Kilian sitä vastaan silloin puolustautuisi, kun nytkin alkoi jo tuntua pahalta sanoa yhtään mitään? Kukaan ei tiennyt, ei kukaan ymmärtänyt, vaikka kieltämättä häntä olisi varmasti vaikeaa ymmärtää. Kilian oli tuhonnut periaatteessa oman elämänsä ja romuttanut siinä sivussa monta muuta., eikä loppujen lopuksi kyse ollut mistään muusta kuin loputtomasta vihasta ja epäluulosta. Niitä riitti ja niitä voisi käyttää hyödyksi jos tappelu tulisi, mutta tosiasioilla oli huomattavasti helpompaa lyödä. Declan tiesi jo nyt Kilianista sellaisia asioita, joita muut vain arvailivat. Hän oli tehnyt virheen suuttuessaan viimeksi ja antaessaan loukkaantumisensa näkyä. Sitä olisi helppo käyttää vastaan, yllättävän helppo, ja Kilian tiesi sen koska niin hän oli tehnyt itsekin. Muille ihmisille. Tuntematta minkäänlaisia omantunnontuskia. Ja nyt Kilianista näkyi selvästi, että Declanin tunteenpurkaus oli säikäyttänyt. Huomattavasti.

Kilian ei todellakaan tiennyt miten hänen olisi pitänyt reagoida. Suuttua siksi, että Declan katsoi oikeudekseen aiheuttaa hänelle huonon omantunnon? Vaiko potea huonoa omaatuntoa sen takia mitä oli sanonut? Koska Kilian kyllä tiesi sanoneensa liikaa ja pahasti. Tosiasia kun oli, että hän joutuisi kestämään seuraukset jos he ajautuisivat tappelemaan. Tämän oli ratkettava tavalla tai toisella, mutta millä tavalla? Entä jos Declan päättäisikin, ettei Kilian ole sen arvoinen? Mitä ihmettä hän sitten tekisi. Aneleminen ei kuulostanut ollenkaan houkuttelevalta ja se olisi luultavasti viimeinen asia mihin nuorikko taipuisi. Sama tilanne olisi edessä silloinkin jos Declan ei nyt olisi tosissaan. Siinäkin oli asiaa mietittäväksi.

Se vähäkin hymy kuoli Kilianin huulilta ja hän puisti päätään. Kysyikö toinen ihan tosissaan? Kun asian esitti noin, toi ilmi kaikki totuudet – no, millainen ihminen haluaisi tuollaista? Millainen ihminen menisi mukana vain siksi, että jotakin saattaisi tapahtua. Tai että jokin voisi ehkä muuttua. Ei kukaan järkevä oikeasti ollut valmis ottamaan iskuja vastaan ja tietämään, että häviö voisi olla silti edessä, olisi kamppailu miten kova tahansa. Kilian ei tehnyt niin. Hän ei tehnyt niin ikinä, eihän hänen ollut tarvinnut tapella kenenkään edestä. Tilanne oli ollut aina toisin päin ja huolimatta siitä miten pahasti Kilian niitä satutti, ei hän ollut antanut yhdellekään edes mahdollisuutta. Se ero tässä kuitenkin oli, että Declan teki tiettäväksi sen miten voisi käydä. Kilian kun ei ollut sanallakaan varoittanut.
”On helvetin epäreilua sulta sanoa noin. Pistää mut valitsemaan, kun sun ei tarvitse kärsiä mitenkään – voit vain ottaa haluamas ja todeta jälkeenpäin, että hei, mä varoitin. Varsinkin kun sä tiedät mitä mä valitsen.” Kilianin äänessä oli suuttumusta, jonka saattoi nähdä myös siristyneistä silmistä. Miksi hän olisi ollut tässä jos kyse ei olisi ollut jostakin minkä puolesta haluttiin tapella? Eikö Kilian ollut jo tehnyt selväksi, että hän halusi Declanin.
”Mä haluan sut. Mutta sä et voi kävellä mun ylitseni ikuisesti.”
Sanat olivat enemmänkin sähähdys, mutta ne pehmenivät loppua kohden. Ilmeisesti Declanilla ei ollut aavistustakaan siitä mihin se itse oli ryhtymässä. Kilian ei ollut helppo ihminen, suurin osa ei tullut hänen kanssaan toimeen ja vielä suurempi osa ei viitsinyt edes yrittää. Sen se varmasti oli huomannut, että nuorikosta olisi tarpeen tullen vastusta, mutta miten pitkäksi aikaa? Jos Declan toteuttaisi noinsanotut uhkauksensa, jaksaisiko Kilian oikeasti antaa sille anteeksi tai pysyä rauhallisena. Ymmärtää. Pitäisikö hänen muka? Nyt Kilian ei osannut vastata toisen esittämään kysymykseen. Ei vielä.
”Pidätkö sä mua itsestäänselvyytenä, Declan?” Kilian kysyi, huolimatta siitä, että tiesi kuulostavansa lapselliselta. Jotkut kysymykset oli pakko esittää ja Declan oli väärässä jos luuli hänen kysyvän sitä itsetuntoaan kohottaakseen – Kilian vain halusi tietää miksi. Hän tarvitsi jotakin todisteita koska sellaisia ei vielä ollut. Itseasiassa Kilian ei tuntenut Declania ollenkaan – ei hän voinut sanoa, että se teki tämän vilpittömästi. Halusi sanoa niin, mutta ei voinut.

”Sä et voi ehkä luvata ettet tee mitään, mutta jotain sä voit luvata. Kerro mulle. Älä vaivaudu valehtelemaan, vaan sano suoraan. On asioita, joiden puolesta täytyy ja kannattaa tapella ja voin kertoa, että mä olen valmis tappelemaan susta." Ehkei Kilian ollut oikea ihminen puhumaan suoraansanomisesta, mutta jos jotakin oikeasti tapahtuisi... Kenties oli parempi tietää, kuin luulla että kaikki oli hyvin. Declan osasi varmasti valehdelle, ehkei sille tuottaisi tunnontuskia väittää toista Kilianillekaan - tai sitten se ajattelisi sitä mitä hän voisi tehdä jos saisi tietää, että jotain oli tapahtunut. Että se olisi pettänyt Kilianin luottamuksen. Ja ihan tottahan se oli, järkevääkin. Kilian oli arvaamaton ja ailahtelevainen, eikä hän suhtautuisi siihen hyvin. Mutta totuus oli aina valhetta parempi. Kilian tiesi, että hän joutuisi puhumaan ja kertomaan ja ettei Declan ehkä suhtautuisi niihin asioihin hyvin. Mutta sille ei mahtanut enää mitään. Mikä oli tehty, oli tehty.

Kun Declan avasi silmänsä, katse oli muuttunut täysin. Ei salamoita, tulta, vihaa - pelkkää haavoittuvaisuutta. Siltä rokkarista nimenomaan tuntui - täysin haavoittuvaiselta. Edelleen rokkari oli erittäin vihainen ja loukkaantunut, mutta se tunne ei ollut enää päällimmäisenä. Declan tiedosti nyt erittäin hyvin kuinka täydellisen haavoittuvaisen hän oli itsestään tehnyt. Tunteet olivat vyöryneet yli - yksi napsahdus riitti ja mustatukka oli avautunut, puhunut kipeistä asioista. Tehnyt juuri sen mitä oli koko ajan yrittänyt välttää. Kaiken mitä mustatukka oli juuri sanonut, pystyi kääntämään häntä vastaan. Kilian oli saanut kuulla niin arkoja asioita, että rokkarin satuttaminen olisi nyt naurettavan helppoa. Sen ei tarvitsisi kuin muistuttaa mitä Declanille oli tehty (ei sillä, että hän olisi muka itse pystynyt unohtamaan) ja rokkari menisi hiljaiseksi. Nyt oli kyseessä haavat, jotka eivät paranisi koskaan. Ne piikit uppoaisivat syvälle ja tekisivät tehtävänsä. Kilian pystyisi niin helposti käyttämään tietoa hyväkseen. Se olisi äärettömän julmaa ja rokkarin arvostus Kiliania kohtaan katoaisi saman tien jos se tekisi niin. Käyttäisi noin arkoja asioita hyväkseen, koska pystyisi siihen. Silloin Declan ei edes tietäisi miksi piti siitä. Tai että edes piti siitä. Sitä tekoa Kilian vasta saisikin pyydellä anteeksi - ei se edes ollut yhtään varmaa että mustatukka antaisi sitä anteeksi. Miksi edes antaisi? Sen tiedon käyttäminen sillä tavalla oli niin julmaa ja kivuliasta, että se olisi täysin anteeksiantamatonta. Miksi hänen pitäisi antaa se anteeksi että Kilian satuttaisi häntä sillä tavalla? Se että Kilian edes ajatteli tekevänsä niin oli väärin. Declanilla ei ollut sitten yhtä ainuttakaan syytä hyväksyä se ja antaa anteeksi. Ei, Kilian ei saisi sitä anteeksi. Declan oli kieltämättä itsekin riidellessä huutanut asioita, joita ei muuten tulisi mieleenkään sanoa sillä tavalla päin naamaa. Rokkari tiesi että tunnekuohussa tuli helposti sanottua mitä tahansa, mutta silti. Oli se kuinka tahatonta tahansa, tätä Kilian ei saisi anteeksi.

Kun pahin tunnekuohu meni ohi, Declania alkoi pelottaa miten Kilian reagoisi. Jos se yrittäisi lohduttaa, tai takertuisi johonkin. Declan oli juuri myöntänyt melko järkyttäviä asioita, mitä jos Kilian takertuisi johonkin, yrittäisi saada rokkarin puhumaan vielä lisää. Ei Declan halunnut noista asioista puhua, siitähän koko tunnekuohu johtui. Kai Kilian tajusi sen itsekin, mustatukan koko olemus huusi sitä samaa - Declan ei halunnut puhua enää yhtään enempää. Hän oli sanonut jo liikaa. Eikö asiaa voinut jättää vain siihen? Oli Kilian sitten valmistautunut kuulemaan noin järkyttäviä asioita tai ei, se oli kuullut ne ja sen pitäisi suhtautua niihin jotenkin. Jotkut tekivät liikaa, jotkut liian vähän. Ymmärsiko Kilian, että Declan pysyi nytkin vain hädin tuskin kasassa - ja sekin oli jo ihme. Rokkari romahtaisi, jos se painostaisi vähänkin lisää. Silloin Kilianin pitäisi olla vahva ja tukena. Miksi se edes vielä oli siinä? Tässä kohdassahan Kilianin piti juosta karkuun, kun nyt se tiesi miten romuna rokkari oli. Sillä niin ne tekivät. Kuullessaan miten paljon kipua vahva ulkokuori piti sisällään, ne ottivat jalat alleen. Ettei hän vain kippaisi ongelmiaan niiden niskaan. Ne eivät halunneet olla osallisia tässä sotkussa. Nyt Kilian tiesi, ja silti se oli vielä siinä. Ihan vieressä, se kosketti ja oli läsnä. Mutta kuinka kauan - olisiko se siinä vielä jos Declan murtuisi täysin? Vai lähtisikö se karkuun, säikähtäisi ja perääntyisi kun kyyneleet tulivat esiin. Niin kuin ne muutkin.

Anteeksi. Declan säpsähti ja kiskaisi ranteensa vapaaksi. Sitä aiemmin kosketus ei ollut haitannut, siihen ei oltu edes reagoitu kunnolla. Vain katsahdettu toisen kättä kerran, ennen kuin katse oli pidetty katossa. Yksi sana ja samassa kosketus oli alkanut ahdistaa. Ei Kilian voinut tehdä niin. Suututtaa hänet, ja sitten kääntää suuntaa kokonaan. Tehdä ensin kaiken väärin ja sitten korjata tilanteen täydellisesti. Se ymmärsi miksi hän oli vihainen, se oli ottanut syyt niskoilleen (senhän syytä se oli!) ja pyytänyt anteeksi. Oli jotenkin sympaattinen ja... ihana. Kilian ei saanut tehdä niin, koska Declan ei tiennyt miten hänen kuului nyt reagoida. Antaa anteeksi, sanoa ettei se haitannut. Koska se haittasi. Declan tiesi kyllä ettei Kilian tätä ollut halunnut. Tämä ei ollut se tapa, jolla se oli halunnut rokkarin avautuvan. Se oli vilpittömästi halunnut vain tietää kuka rokkari oli - kyllä Declan sen tiesi. Kilianin metodit olivat vaan tuntuneet niin painostavilta. Liian painostavilta, että se järjen ääni olisi päässyt huutamaan tunteiden yli.
Declan veti uhkaavasti tärisevän henkäisyn, silmät suljettiin jälleen. Toisaalta hänen teki mieli ärähtää vielä lisää. Oli todella epäreilua Kilianilta painostaa häntä avautumaan - mitä se muka oli kertonut hänelle? Ei yhtään mitään. Kaikki mitä Declan siitä tiesi oli kuultu muilta. Ne saattoivat hyvin olla pelkkiä kuulopuheita, juoruja, harhaluuloja. Niiden tietojen varaan ei uskaltanut nojata yhtään, Declanilla ei ollut aavistustakaan kuka Kilian oli.
Declan siirsi lopulta katseensa Kilianin silmiin. Katse oli kuin rikottua lasia - palasina. Niin rikki, että rokkari olisi varmaan säikähtänyt itsekin jos olisi nähnyt peilikuvansa nyt.
"No, sä tiedät. Oletko sä nyt tyytyväinen?"

Declan seurasi Kiliania katseellaan, yhtäkään näkyvistä reaktioista ei haluttu missata. Rokkarilla ei ollut aavistustakaan mitä Kilianin päässä liikkui parhaillaan. Sen reaktioita seuraamalla hän saisi tietää ainakin osan. Vaikka Declanista tuntuikin ettei Kilian antanut puoliakaan ilmi. Kaikkia ajatuksia ei jaettu, Declanilta jäi koko ajan jotain kuulematta. Kilian jätti jotain sanomatta - oli se sitten totta tai pelkkä harhaluulo rokkarilta, siltä hänestä tuntui. Kilianin ajatusmaailma oli yhä täysin pimennossa, Declan ei osannut tulkita mitä se ajatteli ja tässä tilanteessa se oikeasti häiritsi. Kun asia koski heitä kahta, Declan halusi tietää ihan kaiken.
Declan vain hymähti. Kilian oli itseasiassa harvinaisessa etulyöntiasemassa - se sentään sai varoituksen. Yleensä ne saivat tietää hänen olevan altis pettämiselle siinä vaiheessa kun hän oli tehnyt sen jo ja jäänyt kiinni. Ottaisiko Kilian sitä sitten yhtään sen parempi? Se tiesi mitä saattoi olla luvassa, mutta uskoiko se edes että niin voisi oikeasti tapahtua? Se tilanne olisi kaukana tulevaisuudessa, helppohan sen oli nyt luvata että se ymmärtäisi. Olisi valmis selvittämään asian ja taistelemaan. Muistaisiko se silloin mitä oli luvannut, vai mahtuisiko sen päähän mitään muuta kuin että mustelma rokkarin kaulassa ei ollut sen tekemä. Ja mustatukka oli vain antanut sen tapahtua.
Sanoille vain nyökättiin, lauseen alku oli saanut silmät hymyilemään - juuri tuon hän halusi kuulla. Loppu taas oli täysin totta - Declan tiedosti erittäin hyvin, että hänen pitäisi tehdä muutoksia jotta tämä toimisi. Saada tulinen temperamentti kuriin, hillitä egoistisuuttaan ja itsepäisyyttään. Luottaa Kilianiin henkisellä tasolla, päästää se päänsä sisälle ja jakaa kaikki sen kanssa. Olla lähtemättä karkuun heti kun juttu alkoi mennä vakavaksi. Hänen piti yrittää. Ja pysyä housuissaan, tietenkin. Siinä missä Kilianin piti olla painostamatta. Declan ei tosiaan ollut hyvä tässä - jos Kilian painostaisi henkisesti, rokkari myös lähtisi karkuun.
Declan naurahti, tälläkään kerralla sitä ei ollut tarkoitus tehdä ääneen.
"En todellakaan. Mikään tässä ei ole selvää. Mä tiedän että mä haluan sut, mut kaikki muu --", lause jätettiin kesken, Declan vain kohautti olkiaan. Sen oli pakko oikeasti haluta hänet, jos se halusi yrittää varoituksen jälkeen. Se lupasi taistella vaikka tiesi mitä oli vastassa. Kilian taisi oikeasti pitää hänestä - Declan olisi varmaan punastunut tässä kohdassa jos harrastaisi sellaista. Mutta kaikki muu tässä olikin hämärän peitossa.

Declan oli jäänyt jälleen tuijottamaan Kiliania. Ajattelu kävi ylikierroksilla, ajatuksia oli miljoonia mutta kaikki oli niin sekavaa. Mustatukka puri alahuultaan - tuon hän oli kuullut ennenkin. Ne halusivat hänen olevan rehellinen, mutta ei se mitään muuttanut kun hän teki niin. Ne suuttuivat ihan samalla tavalla. Declan ei edes ollut varma halusiko Kilian oikeasti tietää. Se ei ollut koskaan miellyttävää kuunneltavaa ja Declan osaisi esittää ettei mitään ollut tapahtunut - eikö se ollut parempi vaihtoehto? Hän oli jo maannut jonkun muun kanssa, kuinka paljon valehteleminen muka pahentaisi asiaa? Kilianiin sattuisi jos se tietäisi, ja Declan ottaisi riskin että tunnustus kaataisi koko suhteen. Eikö se ollut se pahempi vaihtoehto? Declan ei haluaisi satuttaa Kiliania - asian myöntäminen saattaisi tehdä juuri sen. Tosin silloin hän ei koskaan pettäisi sitä, mutta hän oli niin vietävissä seksin suhteen - hän ei välillä oikeasti mahtanut itselleen mitään. Se oli joku aivan muu aisti (tai tunne tai ruumiinosa) joka siinä tilanteessa määräsi.
Declan vain suuteli Kiliania. Mitään sanomatta vain painoi huulensa Kilianin huulille ja nousi vielä hajareisin sen syliin. Lupia ei kyselty, Declan vain meni ja teki sen. Vielä suudelman loputtuakaan Declan ei noussut ylös Kilianin sylistä, eikä ollut vieläkään kovin kaukana sen huulista.
"Okei", rokkari kuiskasi käheästi ennen uutta suudelmaa. Tummat silmät lupasivat yrittää ennen kuin menivät kiinni - Kilian saisi sitten tuijottaa mustaa luomiväriä.

Kilian tiedosti kyllä tehneensä virheen. Saman virheen minkä lukemattomat ihmiset olivat tehneet hänen itsensäkin kanssa – hän oli ahdistanut Declanin sanoillaan nurkkaan ja pakottanut tämän avautumaan. Melkein puolivahingossa. Eikä niin saisi koskaan tehdä. Taas kävi ilmi, että toisiin ihmisiin kohdistettuina ennakkoluulot olivat ennen kaikkea tuhoisia. Varsinkaan jos niitä ei osannut hallita, eikä Kilian todella osannut. Sen verran häntä oli kuitenkin armahdettava, että siihen oli syynsä – olihan Kilian itse ollut aivan liian monta kertaa se, joka raahasi muita ihmisiä räsynuken lailla ja hylkäsi sitten tienposkeen. Poika oli nähnyt mitä se teki muille, mutta miten vakavasti sama voisi vaikuttaa häneen itseensä? Ei, Kilian ei aikonut tulla hylätyksi. Tai jos tulisikin, hän veisi viimeisen sanan mukanaan. Vaikka se väittely veisi ikuisuuden. Kilian muisti vähän turhankin hyvin sen mitä Declan oli tehnyt hänelle viimeksi – etsinyt jostakin tiedonmurun ja käyttänyt sitä tehokkaasti häntä vastaan. Saanut hänet suuttumaan ja puolustautumaan henkensä edestä. Se oli ollut se tavallisin reaktio vastaavaan tilanteeseen. Kiliania vastaan oli käytetty asiaa, johon hänellä ei ollut mitään sananvaltaa. Jotakin henkilökohtaista. Ja niin typerää kuin se olikin, hän myös tarttunut ärsykkeeseen ja ärähtänyt hyvin paljon samaan tapaan, kuin Declan äskettäin. Vaikkakin myös hyvin paljon lyhyemmin.

Jossakin vaiheessa eteen tulisi varmasti riita, jossa tuntuisi enemmän kuin tarpeelliselta sanoa asioita. Sellaisia Kilianin pitäisi varoa – helppoa siitä ei tulisi, sillä sehän oli se tapa, jolla hän tappeli. Etsi heikkouksia muista ja heitti ne päin vastustajan kasvoja silloin, kun tämä oli niille altis. Ja jos sen osasi, se oli myös yllättävän helppoa. Kilian saattoi vain kuvitella millaista se olisi jos he ottaisivat tosissaan yhteen… Kummaltakaan ei temperamenttia puuttunut, eikä myöskään taistelutahtoa. Siitä myrskystä ei kuka tahansa selviäisi. Asetelmakaan ei ollut järin reilu, kun otettiin huomioon, että Declan oli jo useampaan otteeseen onnistunut kääntämään Kilianin vastalauseet häntä itseään vastaan. Vaikka ei sillä, kyllä Kiliankin osasi tapella. Ei tässä siitä ollut kyse. Vaan siitä, että tuo toinen osasi osittain jo nyt käsitellä häntä. Eikä mikään voinut pelottaa enempää – se oli tavallaan hyvääkin pelkoa, mutta ei kukaan saisi olla täysin voittamaton Kiliania kohtaan. Ehkei Declankaan ollut, kyllä Kilianilla vielä tahdonvoimaa riitti. Hän jaksaisi kyllä pyristellä komentelua ja tossuttamista vastaan, mutta entä sitten kun oikeasti tapeltaisiin? Mitäs sitten? Tekisikö hän vain niin kuin aina – hyökkäisi sanoja säästelemättä, toistaan täysin säälimättä. Kukaan ei voinut olla varma siitä tekisikö Kilian juuri niin, mutta hän tahtoi uskoa, ettei pystyisi siihen. Ihan vain jo itsensäkin takia, sillä silloin hän antaisi Declanille luvan tehdä juuri samalla tavalla.

Vaikka se ei sinäänsä tullut yllätyksenä, Kilian säpsähti Declanin vetäessä kätensä pois. Ei siksi, että olisi loukkaantunut tai takertunut yksityiskohtiin, vaan ihan muista syistä. Jälleen kerran se onnistui toimimaan juuri samalla tavalla, kuin hän olisi toiminut vastaavassa tilanteessa. Ja oli sanomattakin selvää, että he olivat samankaltaisia – hyvässä ja pahassa. Nyt Kiliania kuitenkin häiritsi se, ettei Declan ollut vaatinut mitään. Se oli vastannut kiltisti, tai vähemmän kiltisti, hänen kysymyksiinsä ja ollut mukana keskustelussa. Mutta sehän ei vaatinut mitään. Vaikka kenties se oli vain hyvä, Kilianin reaktio olisi tuskin ollut yhtään Declanin omaa parempi. Kyllähän hän ymmärsi, että joskus heidän olisi puhuttava, tietysti. Olisi täysin epäreilua jos Kilian ei suostuisikaan avautumaan. Mutta ei vielä. Vielä hän ei pystyisi, ei ainakaan nyt. Oli se sitten epärehellistä tai ei. Ajatuksissa risteili aivan liikaa kuvitelmia siitä miten he eivät olleetkaan yksin ja miten jossain takasellissä joku kuunteli. Ehkä ajatus oli typerä, mutta täällä hän ei ryhtyisi puhumaan. Ei vaikka aseella uhattaisiin. Ellei olisi aivan pakko.
”Tyytyväinen? Kerro sä pitäisikö mun olla. Mutta kait mä olen sulle yhden velkaa tästä.”
Kieltämättä asian olisi voinut paremminkin esittää, mutta Kilian toivoi puolittaisen hymynsä pehmentävän sanojen sävyä. Niitä ei oltu varsinaisesti tarkoitettu tuohon muotoon, mutta josko toinen kuitenkin ymmärtäisi asian ytimen – Kilian oli pahoillaan, mutta tiesi, ettei ketään selvitettäisi yhdessä yössä. Olisi varmasti vielä paljon sanottavaa ja tehtävää, eikä hän sitä kieltänyt. Se vaatisi vain totuttelua, lähelle päästäminen ja pääseminen. Ei ketään voinut oppia tuntemaan hetkessä. Tosiasia vain oli, ettei hän tiennyt miten olisi suhtautunut. Tai tiennyt täysin mitä olisi pitänyt tehdä.

Niinpä niin. Kaikki muut. Kilian oli pohtinut alusta alkaen (ennen kuin edes aloitti koko keskustelun) sitä miksi ihmeessä hänellä oli mahdollisuuksia. Se ei vain käynyt järkeen kun otti huomioon miten erilaisia he loppujen lopuksi olivat – luonteessa oli toki paljon samaa, ehkä muissakin asioissa, mutta silti. Kokonaiskuva oli täydellisen erilainen. Kilianilla ei kuitenkaan ollut aikomustakaan antaa periksi nyt. Lupaus taistelusta oli annettu ja jos sellainen tulisi, ei hän jäisi odottamaan iskuja mukisematta. Kilian veti terävästi henkeä ja pudisti päätään, ennen kuin avasi taas suunsa:
”Mä haluan olla hyvä asia. Haluan olla edes yksi helvetin hyvä asia sun elämässäsi, kaiken pahankin rinnalla. Mutta mä en ole aina mukava tai helppo ja se tekee musta unohdettavan – pahat ihmiset on helpompi unohtaa, sen tietää kaikki. Mua ei saa unohdaa, Declan. Ja mä olen varma, että maailma on täynnä ihmisiä, jotka haluaisi olla sun kanssa. Paljon ihania, mukavia ja helppoja ihmisiä, kävelemässä vastaan. Mutta mä yritän tosissani olla jotakin. Noi asiat on osa sua ja mä haluan sut, enkä mitään pikkupalasia sieltä täältä.”
Hän pudisti päätään ja antoi ilman karata keuhkoistaan pitkänä huokaisuna. Tuossa sellissä Kilian oli puhunut enemmän kuin koskaan elämänsä aikana - Declan sai hänet puheliaaksi, kuka tiesi oliko se hyvä asia. Puheliaisuus kun tuntui ilmenevän aivan väärien asioiden suhteen.

Vaikka kaikki tilanteessa varoitti Kiliania seuraamuksista, hän tiesi mitä teki. Ei kait se alunperinkään ollut valinnan kysymys saatika sitten järjen – jos hän olisi voinut sanoa ei ja kieltäytyä haluamasta Declania seurauksien pelossa, olisi hän varmaan sen jo tehnyt. Mutta valinnanvaraa ei oikeastaan ollut. Vaikka hävetti myöntää, ei Kilian pystyisi pysymään poissa. Voisihan Kilian kiduttaa itseään ja antaa koko asian olla, perääntyä nyt kun riskit olivat käyneet jo selväksi. Se vain ei kuulunut tyyliin. Pelkääminen, vaikka nyt pelotti tavallaan myös se mitä tästä voisi tulla. Declan oli varoittanut vapaaehtoisesti ja Kilian päättänyt jäädä vielä senkin jälkeen. Mitä muuta vielä oli? Helppoa siitä ei tulisi, mutta kun tosissaan mietittiin – mikä elämässä muka oli ollut helppoa, mutkatonta ja turvallista. Tai noita kaikkia samaan aikaan. Ei yhtään mikään jos ei halunnut elää pumpulissa.
Mitä sitten jos jotakin oikeasti kävisikin? Pystyisikö Kilian oikeasti pysymään rauhallisena kuunnellessaan sitä miten Declan on pettänyt. Se oli selvää, että jos se ei kertoisi, ei rauhallisuudesta olisi tietoakaan. Silloin Kilian antaisi itselleen luvan raivota, sillä ajatuskin tuntui pahalta. Ja hän oli tosiaan miettinyt miltä se tuntuisi, miettinyt koko ajan, vaikkei ollut omia ajatuksiaan noteerannut. Seuraavaa ei kuitenkaan osattu odottaa. Kilian vavahti lähes huomaamattomasti ja mittasi Declania katseellaan – huolimatta siitä, ettei hän tiennyt mistä nyt tuuli, suudelmaan vastattiin ja toinen käsi nousi vaistomaisesti toisen niskaan. Okei. Kilian vastasi hymyllä ja painoi huulensa Declanin suupieleen ja lopulta huulille.
”Okei. Kiitos.”
Mitä muuta olisi pitänyt sanoa?

Declan ei enää tiennyt mitä kummankaan olisi pitänyt tehdä. Kilian oli tehnyt virheen, mutta se oli myös saman tien korjannut sen. Se tiesi mitä oli tehnyt väärin ja oli pahoillaan - tuskin se tekisi niin enää uudestaan. Mikä tässä enää oli ongelmana? Se että Declan tiesi ettei puheenaihe ollut tässä. Tunteenpurkausta ei saisi sivuutettua sillä, että rokkari antaisi Kilianille painostamisen anteeksi. Tämä ei ollut tapa jolla Kilian oli halunnut noista asioista kuulla, mutta se oli kuullut ne. Vaikka se nyt ymmärtäisikin olla painostamatta, antaisiko se vain olla? Olisiko se kuin Declan ei olisi koskaan sanonutkaan mitään? Ongelma ei ollut se ettei Declan olisi halunnut Kilianin tietävän, hän halusi pystyä puhumaan sille. Kynnys oli aivan liian korkea. Hän halusi kertoa Kilianille ne henkilökohtaisimmatkin asiat, mutta ei näin. 
"Anteeksi. Mä en olisi saanut ärähtää sulle tolleen", Declan sanoi, nyt hän oli itse tarttunut Kilianin käteen. Oli vain asettanut sormensa toisen sormien lomaan, päästämättä irti. Declan oli rauhoittunut ja antanut anteeksi. Ja pyytänytkin, koska niinhän se oli - oliko hänen tarvinnut ärähtää sillä tavalla? Oliko hänellä oikeuttakaan ärähdellä Kilianille? Koska Kilian ei ollut tarkoittanut sitä pahalla. Se oli tehnyt sen väärin, mutta oikeasti se oli vain halunnut Declanin puhuvan sille. Se halusi tietää kuka rokkari oli. Ja Declan tiesi sen - ja oli ehkä otettukin. Kiliania oikeasti kiinnosti mitä hänen päänsä sisältä löytyi. Ja vaikka se olikin lähestynyt asiaa väärin, ei se antanut Declanille oikeutta ärähdellä sille koska se teki virheen. Koska sitähän se oli. Se oli vain virhe, Kilian ei ollut tarkoittanut sitä siten. Oliko se edes varautunut että Declan ottaisi sen niin huonosti? Olisiko Declan voinut ottaa sen paremmin? Olisi, paljon paremminkin.
"Mutta sä et voi tehä tolleen. Tää on ihan tarpeeksi vaikeeta ilman että sä painostat", mustatukka sanoi ja huokaisi syvään, kädestä ei päästetty irti vieläkään. Declan ei tiennyt kuinka kauan samoista asioista kertominen olisi kestänyt, jos Kilian ei olisi painostanut. Tai kertoisiko hän koskaan. Pahoinpitely olisi hyvin voinut jäädä kokonaan kertomatta, jos Declan ei olisi möläyttänyt sitä äsken. Koska siitä hän oli päässyt yli, se ei painanut enää. Kaikki muu äsken möläytetty painoi yhä. Raiskauksestakin oli kuusi vuotta, niinhän sitä luulisi että tuossa ajassa pääsisi yli. Declan ei ollut käsitellyt tuskaa silloin kun olisi pitänyt, joten asia vainosi häntä edelleen. Kun se oli tapahtunut hän ei ollut puhunut siitä, tuska oli epätoivoisesti yritetty unohtaa huumeilla. Helpotusta oli haettu väärällä tavalla, väärästä paikasta. Ei se mitään ollut auttanut, ongelmia oli vain kertynyt. Hän ei osannut puhua siitä vieläkään. Tapahtuman kohtaaminen ei ollut vieläkään helppoa - Declan ei ollut varma tulisiko se koskaan olemaan helppoa. Ehkä hän pääsisi epämiellyttävistä tuntemuksista, ajatuksista ja painajaisista eroon ja pystyisi joskus puhumaan asiasta neutraalisti, mutta ei. Se ei unohtuisi ikinä.
Declan ei myöskään ollut yhtään varma, oliko Kilian vieläkään tietoinen mitä se rokkarilta pyysi. Oliko se valmis kuuntelemaan kaiken. Koska tuossa ei todellakaan ollut kaikki. Kilian oli kuullut vain palasia. Se tiesi että ongelmia oli, mutta sillä ei ollut aavistustakaan miten syviä ne olivat. Kuinka rikki Declan oikeasti oli. Halusiko se oikeasti kuulla vielä lisää?
Declan ei itseasiassa edes pelännyt eniten sitä että Kilian käyttäisi niitä asioita häntä vastaan. Vaikka hän ei kestäisi sitä jos se niin tekisi koska se olisi niin kivuliasta, se ei ollut se suurin syy miksi Declan kieltäytyi puhumasta. Kilian oli itseasiassa sanonut sen itsekin viime kerralla. "Jos tietäisin kaiken, tuskin olisin tässä enää." Ja juuri sitä Declan pelkäsi kaikkein eniten. Nyt Kilian oli vielä pysynyt vierellä, mutta pysyisikö se jos se tietäisi kaiken? Lähtisikö se karkuun, kuten kaikki muutkin. Koska nyt se tiesi kuinka palasina Declan oli. Ongelmia oli taakaksi asti - ongelmia, jotka saisi kipattua Kilianinkin niskaan. Jaksaisiko se (tai haluaisiko se enää) olla tukena, koska se voisi tarkoittaa sitä että se saattaisi joutua jakamaan osan taakasta. Kohtelisiko se Declania vielä samalla tavalla. Jos se alkaisikin kohdella rokkaria peläten että se voisi mennä rikki. Declan oli herkkä ja haavoittuvainen, mutta hän ei halunnut sitä kohtelua.

Declan ei ollut vieläkään varma, oliko hän henkisesti tarpeeksi tasapainoinen ryhtyäkseen tähän. Jaksaisiko hän käydä tämän läpi. Ehkä se olikin se syy miksi hänen miehensä olivat yleensä niin helppoja. Ei siksi, että hän vain halusi hallita, eikä siksikään että hän pystyi siihen. Vaan yksinkertaisesti siksi ettei hän jaksanut hankalaa suhdetta. Hän ei pystynyt pitämään sitä kasassa. Siksi hänen miehensä olivat mitä olivat - helppoja. Ei niistä mitään hankaluuksia tulisi, kun hän sai viedä niitä ihan miten halusi. Jaksaisiko hän nyt? Tai jaksaisiko Kilian? Jaksaisiko se taistella heidän puolestaan silloin kun Declan ei enää jaksanut, koska hänellä oli tarpeeksi ongelmia hoidettavana muutenkin? Helppohan sen oli nyt luvata olevansa siinä, mutta olisiko se sitten kun sillä oli väliä? Se saattaisi olla vielä rankempaa Kilianille. Kun ongelmat painoivat, ei Declan silloin jaksanut olla mukava ja helppo. Hän ei edes yrittänyt, koska kiukuttelu auttoi. Hän ei ollut koskaan osannutkaan kanavoida tunteitaan oikein. Ja oliko hän sellaisella temperamentilla muutenkaan helppo? Ei. Declania oli hankala käsitellä, vaikka hänellä ei olisikaan ongelmia taakaksi asti.
Toki Declan olisi saanut jonkun helpon ja mukavan - jos olisi halunnut. Se oli jo tullut selväksi, miten erilainen Kilian oli. Se oli itsepäisempi kuin kukaan rokkarin miehistä ikinä. Yliote oli jälleen Declanille, mutta se oli täysin eri asia. Eivät ne pyristelleet sitä vastaan, Declan sai viedä niitä miten halusi. Kilian saattaisi pistää vastaan ja olisiko se muka niin huono asia? Kilianin hän halusi.
"Ennemminkin mun pitäis sanoa tota samaa sulle. Koska mä en edes tiedä jaksanko mä hankalaa parisuhdetta juuri nyt. Mulla on ihan tarpeeksi ongelmia hoidettavana muutenkin. Mä en ole helppo enkä aina jaksa edes yrittää. Ja mä saisin kyllä jonkun mukavan ja helpon, jos haluaisin. Sä et ehkä ole mukava ja helppo, mutta sut mä haluan", Declan sanoi, hän oli leikkinyt hiuksillaan koko puheen ajan. Pyörittänyt valkoista rastaa sormensa ympärille aina vaan uudestaan. Ihan vain koska hermostutti. Declan ei ollut koskaan ymmärtänyt mitä se muka auttoi, mutta niin hän teki. Oli aina tehnyt. Eikä hän edes tiennyt mikä hermostutti.
"Haluatko sä oikeasti kuulla vielä lisää?" Declan kysyi lopulta äänen sen mitä oli ajatellut hetki sitten. Koska sitä samaa Kilian oli inttänyt koko ajan. Se halusi ihan kaiken. Vaikka kyse ei varsinaisesti ollut halusta, vaan siitä pystyikö se kuuntelemaan? Niinhän sitä luulisi, että ei kai asia nyt voinut enää paljoa raiskauksesta, pahoinpitelystä ja yliannostuksesta pahentua. Mutta kyllä se voi. Ongelmat vain syvenivät ja olivat sidoksissa toisiinsa. Declan ei aina saanut siitä sotkusta selvää itsekään. Vaikka se sotku olikin juuri hänen päässään. Oliko Declan edes valmis näyttämään ihan kaikkea?

Pystyisikö Declan oikeasti pitämään lupauksensa, jos tekisikin jotain? Katsomaan Kiliania silmiin ja myöntämään pettäneensä? Oliko hän koskaan edes tehnyt niin - ei, koska hän tiesi miten siinä kävi. Se että hän tunnustaisi saattaisi saada ihan yhtä rajun riidan aikaiseksi kuin se että hän ei kertoisi yhtään mitään ja jäisi kiinni. Hän oli pettänyt ne joka tapauksessa, ei sillä ollut mitään väliä miten asia tulisi ilmi. Ja pystyisikö Declan muka kuuntelemaan rauhallisena kun Kilian huutaisi hänelle, vaikka se olisikin hänen syytään ja hän ansaitsisi sen? Ei. Ja entä jos tilanne olisikin toisinpäin? Jos se olisikin Kilian joka pettäisi? Pysyisikö Declan rauhallisena vaikka asiasta huutaminen olisikin äärettömän tekopyhää? Tehdä sen mitä Kilian oli luvannut, jos rokkari tekisi jotain? Pystyisikö hän lupaamaan saman jos tilanne olisi toisinpäin? Ei.
Silti kumpikin oli siinä. Molemmat tiesivät sen ja olivat vielä siinä. Oliko siinä mitään järkeä? Oliko se sen arvoista?

Declan tiesi että suuteleminen oli harkitsematonta, koska hänen itsehillintänsä oli huono. Kyllä sen huomasi, suudelma oli hieman liian kiihkeä, mutta piti hänen nyt pystyä suutelemaan sitä sekoamatta. Kiliania ei painettu selälleen alle, kädet eivät vaeltaneet, lantiota ei puskettu Kiliania vasten. Alahuulta ei näykitty, eikä kieltä viety Kilianin suuhun. Kontrolli piti. Nyt se onnistui, jonain toisena päivänä se ei välttämättä enää onnistuisi. Jonain toisena päivänä rokkari saattaisi seota vähemmästäkin.
Vaikka kaikki vaikutti nyt hyvältä - sen huomasi jo siitä että Declania hymyilytti aivan jatkuvasti - se sitoutumiskammo, vapauden kaipuu, vallanhalu, luottamuspula, mikä ikinä sitten olikaan oli jo ehtinyt kaivaa vastalauseita rokkarin mieleen. Kaikki mikä vielä haittasi pyöri nyt mustatukan päässä. Declan sai ne hiljennettyä, sitä yhtä lukuunottamatta. 
"Kai sä tiedät että mä olen liian vanha sulle?" mustatukka kysyi, hän ei ollut vieläkään liikkunut kauemmas Kilianin sylistä. Häntä ei itseään haitannut - se tässä juuri vaivasi jos Kiliania haittasikin. Oliko se ihan oikeasti edes ajatellut koko asiaa. 

Oikeastaanhan Kilianilla ei ollut aavistustakaan siitä mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Tulisiko hänen antaa asian olla vai tehdä jotakin kun oli kerran jo aloittanutkin? Mistä sitä tiesi puhuisivatko he aiheesta enää koskaan jos sitä ei nyt käytäisi läpi edes jotakuinkin. Ja vaikka unohtaminen olisikin tuntunut niin helpolta, ei joitakin asioita oltu tarkoitettu helpoiksi. Niin kuin ei tätäkään – tosiasia kun oli, että mikään ei tainnut olla enää helppoa. Ei todellakaan. Helppous oli hävinnyt menestyksekkäästi siitä hetkestä lähtien, kun Kilian oli ensimmäisen kerran puhunut Declanille. Ei sillä, että hänen elämänsä olisi aikaisemmin mitään seesteistä ollut. Mutta nyt se ainoa osa minkä Kilian oli aina hallinnut, missä hän oli aina tavalla tai toisella onnistunut... No, eihän sitä ikinä voinut tietää mitä tästä tulisi.
”Ei sun tarvitse pyytää multa anteeksi. Olisin tehnyt itse ihan samalla tavalla, enkä silti pyytäisi.”
Itse asiassa Kilian oli tehnyt aivan samalla tavalla, tosin ei ihan samanlaisista asioista. Hän ei sietänyt painostamista ja nurkkaan ahdistamista ja käytti sitä silti jatkuvasti tehokeinona muiden kanssa. Nuorikko oli tottunut näkemään omat heikkoutensa muissa, eikä se ainakaan vähentänyt itseinhon määrää. Juuri heikkouksia Kilian ei voinut sietää – ei sitä, että tiesi niitä olevan, eikä sitäkään, että muut tiesivät. Nyt jonkun oli onnistunut käyttäytyä niin ennalta-arvaamattomasti, että Kilian oli hämmentynyt. Säikähtäminen oli ehkä turhan voimakas sana, mutta hämmennys sopi. Mielessä kävi väkisinkin kysymys siitä mihin kaikkeen Declan oikeasti pystyisi, eikä sitä kysymystä voitu ohittaa järin helposti.
”Ei mun ole ikinä tarvinnut kysyä keneltäkään, ei mua ole ikinä kiinnostanut tarpeeksi. Sitten tulet sä, rymistelet kaikki arvot ja oletukset säpäleiksi. Joten ehkä mä en osaa käsitellä sua vielä, mutta yritän parhaillaan opetella. Mä en pidä siitä, ettei asiat... tai ihmiset ole mun hallinnassani, joten anna vähän aikaa”, Kilian puuskahti, vaikka sanojen varmuus hiipuikin loppua kohden. Yleensä tilanne oli juuri niin päin, että häneltä yritettiin tiedustella jotakin, yleensä turhaan, mutta kuitenkin. Nyt Kiliania kiinnosti tarpeeksi, hän oli kokeillut kepillä jäätä ja mennyt taitamattomana liian pitkälle. Kait se oli ihan ymmärrettävääkin. Koko nuorikon olemus kertoi siitä, että tilanne ahdisti – Kilian tunsi olonsa turvattomaksi koska ei hallinnut tilannetta. Keho oli nojautunut hiukan poispäin Declanista ja katse vilisti taitavasti toisen ulottumattomissa.. Miksei kukaan ollut kertonut miten tällaisissa tilanteissa toimittiin? Väliäkö sillä pitikö se selvittää itse, ei Kilianilla ollut aavistustakaan.

Tietenkin Kilian oli miettinyt sitä oliko tähän ryhtyminen kovinkaan järkevää. Vai pelkästään itsetuhoista, kenties toivotontakin? Siihen hän ei halunnut uskoa, muutenhan millään ei olisi merkitystä. Se oli joka tapauksessa ollut Kilian joka tämän oli aloittanut, olisi ainoastaan typerää perääntyä nyt. Silti nyt hän oli saanut esimakua siitä kuka Declan oli – olisiko nyt terveen itsesuojeluvaiston kuuntelemisen aika, aika paeta, kun mitään pysyvää vahinkoa ei ollut tapahtunut. Sekään ei kuitenkaan ollut Kilianin tapaista. Ei hän paennut, ei silloinkaan kun se olisi ollut enemmän kuin järkevää. Kilianilla oli ongelmia itselläänkin, osa sitä laatua minkä muut saattoivat nähdä, mutta mitä hän ei itse tunnistanut. Tätähän hän oli itse halunnut, tietää kaiken ja kaikella tarkoitettiin yleensäkin aivan kaikkea. Olisi vain väärin kavahtaa nyt karkuun. Väärin ja typerää, puhumattakaan sellaisen teon raukkamaisuudesta. Eikä Kilian vain voinut sietää raukkamaisuutta.
Declanin sanat onnistuivat jälleen kerran saattamaan Kilianin hämilleen, eikä hänellä oikeastaan ollut tietoa siitä mitä piti ajatella.
”Olisit sanonut ton monta hetkeä ennen kuin mä... Okei, kyllä mä tiedän, ettei siitä mitään helppoa tule. Ja että mä pyydän sulta paljon. Mutta sano jos haluat lopettaa, älä roikota mua mukana, vaikka tuntuisi miten pahalta. Ja musta on oikein kivaa, että sä haluat mut.”
Tällä kertaa sanat kulkivat ajatusta nopeammin ja puhe oli lähinnä sorinaa, josta saattoi ehkä olla vaikeaa saada selvää. Ainakin Kilian yritti kovasti, vaikka yritys ei järin hyvä ollutkaan.
”Mutta mä en ole mikään ongelma, etkä sä kutsu mua sellaiseksi”, Kilian yksinkertaisti ja huomasi itsekin vasta nyt miten kovasti yritti pitää itsensä kasassa. Se ei käynyt enää niin helposti. Itse asiassa tuntui kammottavalta tajuta miten huomaamattomasti Declan saattoi sekoittaa hänen ajatuksensa – tuosta vain, olemalla niin vaikeasti tulkittava kuin aikaisemminkin. Sellaisen ihmisen kanssa ei kenties olisi helppoa elää, mutta Kilian halusi yrittää. Kuinkakohan monta kertaa häntä oli elämänsä aikana kutsuttu ongelmaksi? Hyvin monta kertaa joka tapauksessa. Kenties siinä oli jotakin perääkin, vaikka eihän Kilian sitä itselleen voinut myöntää. Ihmisillä vain oli tapana kaikota hänen ympäriltään, tavalla tai toisella – toisille Kilian oli yksinkertaisesti liikaa, toisille hän ei riittänyt.

Ei ollut täysin selvää halusiko Kilian oikeasti kuulla enempää. Eihän hän ollut halunnut kuulla mitään tällä tavalla, eikä hän ollut tarkoittanut aloittaa mitään moraalisotaa – niin monta kertaa Kilian oli itse joutunut ahdistetuksi nurkkaan, ettei halunnut tehdä sitä muille. Tai ainakaan sellaiselle ihmiselle josta piti. Muistissa oli kuitenkin sekin miten Declan oli viimeksi ottanut jonkin kuulemansa tiedonmurun (tällä kertaa hyvin merkittävän sellaisen) ja käyttänyt sitä häntä vastaan. Siitä oli päästy jo yli, mutta ei unohdettu. Eikä sellaista asiaa sopinutkaan unohtaa. Oli kyse sitten selustansa varmistamisesta tai ihan mistä tahansa, tietysti nuorikko ymmärsi mahdollisuutensa – niin kauan kuin he puhuisivat Declanista, ei tulisi aiheelliseksi pyytää Kiliania kertomaan mitään.
”Ei meidän ole mikään pakko puhua, mutta kyllä mä haluan.”
Kenties se oli sitten itsekästä. Se, että Kilian vältteli niin hienovaraisesti kuin vain osasi – mitään varmuutta sen hienovaraisuuden toimivuudesta ei ollut, mutta ainakin sen toivottiin onnistuvan. Eihän Kilian voinut ikuisesti välttää puhumasta asioistaan, mutta tähän asti se oli tepsinyt melko tehokkaasti. Olisi tuntunut vain typerältä heittää äsken kuultujen asioiden jatkoksi jotakin mitättömiä ongelmia koska sitähän ne olivat. Eikä Kilianilla ollut aikomustakaan tehdä niin vielä jos ei olisi pakko.

Kuka tahansa vähänkin järkevä ihminen olisi varmaan jo juossut toiseen suuntaan, paennut paikalta mahdollisuuden tullen. Koska olihan ainoastaan tosiasia, ettei tässä pitkällä tähtäimellä voinut käydä ainoastaan hyvin - Kilian tiesi varsin hyvin miten huonosti oikeasti voisikaan käydä. Miten järjettömän typerästi hän toimi ryhtyessään koko hommaan. Eivätkä tällaisetkaan varoitukset riittäneet sumentamaan ajatusta siitä, että se voisi sittenkin toimia. Ihmiset muuttuivat, sitä näki joka päivä. Ja vaikka niin ei sitten kävisikään, ehkä Kilian oppisi jotakin. Niin hän ainakin toivoi. Eivätkö kaikki sanoneet, että se oli koko homman tarkoitus? Oppia muista ihmisistä, oppia itsestään ja kenties käyttää niitä oppeja sitten tulevaisuudessa. Kilianin oli pakko huomioida sekin, että pystyisikö hän lopulta pysymään edes lähes rauhallisena - lupaus siitä oli melkein jo annettu, mutta pitäisikö se? Koska koko tapahtumarikkaan elämänsä aikana ei kukaan, ei yksikään, ollut ikinä pettänyt häntä. Hän oli aina tehnyt satuttamisen itse. Declan oli onnistunut kääntämään Kilianin maailman jo melkolailla päälaelleen, entä jos se ei jäisikään siihen? Kilian halusi uskoa sen toimivuuteen, heidän toimivuuteensa, mutta epäilys ei häipynyt. Hiljeni, mutta ei kadonnut.

Itse asiassa Kilian oli vilpittömän tyytyväinen siihen, että Declanin itsehillintä piti. Silloin hänen ei tarvinnut ajatella niin paljon tai varoa lähtemästä mukaan mihinkään. Ajateltavaa oli nyt jo muutenkin tarpeeksi. Okei. Heillä oli ongelmia, lukemattoman paljon ongelmia. Ehkä jopa niin pahoja, että niihin kompastumisesta ei selvittäisi – piti siis varoa kompastumasta niihin. Ennen kuin Kilian huomasikaan, pehmeä naurahdus oli livahtanut hänen huuliltaan ja katse muuttunut arvioivaksi.
”Mikä oikeastaan edes on liian vanha? Pitäähän jommankumman meistä olla nuorikin. Oikeasti, kyllä mä osaan pitää itsestäni huolta”, Kilian hymähti ja yritti tukahduttaa hymyntapaisen alahuultaan puremalla. Koko tilanne oli kertakaikkiaan niin omituinen, eikä ollenkaan hänen tapaistaan – ei Kilian kulunuttanut aikaansa keskusteluihin tai miettinyt muiden mielipiteitä. Saatika yleensäkään pohtinut sitä mitä oli tekemässä, pysynyt aisoissa tällaisissa tilanteissa. Declanin läheisyys teki ajattelemisen yhä hiukan hankalaksi, mutta silti se sujui. Tiesihän Kilian senkin, ettei hän mihinkään muuttuisi. Ei tämä siihen vielä riittäisi – mikään ei poistaisi kaikkia ongelmia tai kipupisteitä. Senkin Kilian tiesi, että hän ja Declan ottaisivat varmasti yhteen. Sitä ei voinut välttää, eikä jälkikään välttämättä olisi kovin kaunista. Onnekseen molemmilla oli varmaan ollut oma osansa tappeluista ja ainakin nyt tuntui vain typerältä ajatella, että Kilian menisi ja antaisi sellaisen takia periksi.

Declan vain naurahti Kilianin kieltäessä tarvitsiko hänen pyytää anteeksi. Jos se itse kerran sanoi, ettei siltä tarvinnut pyytää anteeksi, niin eihän siltä silloin tarvinnut. Vai tarvitsiko kuitenkin? Jos Kilian ei itsekään olisi samassa tilanteessa pyytänyt anteeksi. Olisiko sen tarvinnut? Jos se ärähtäisi hänelle yhtä pahasti, haluaisiko Declan sen pyytävän anteeksi. Haluaisi, koska ei sillä ollut oikeutta ärähdellä hänelle. Vaikka painostaminen oli tuntunut hyökkäävältä, niin kuin se tuntui Declanista juuri nyt. Hänellä ei silti ollut oikeutta ärähdellä sille ja hyökätä takaisin. Vaikka tietenkin hän tekisi juuri niin, Declan tiesi sen itsekin. Ei hän tainnut edes osata reagoida millään muulla tavalla jos hänet ahdistettiin nurkkaan. Kilian ei saisi painostaa. Vaikka se saattaisikin olla ainut tapa saada hänet puhumaan noista asioista. Se ei saisi tehdä niin. Vaikka Declan olikin antanut painostamisen anteeksi - tällä kertaa. Kilianin piti tajuta, ettei se voinut painostaa häntä tuolla tavalla. Seuraavalla kerralla hän ei antaisikaan noin helposti anteeksi. Jos antaisi ollenkaan. Jos Kilian halusi edetä yhtään mihinkään suuntaan hänen kanssaan, tämän oli parempi olla viimeinen kerta kun se painosti hänet puhumaan tuolla tavalla. Koska silloin Declan vain sulkeutuisi pahemmin.

Halusiko Declan käydä tämän läpi joskus uudestaan? Tajusi Kilian sitä tai ei, se oli jo päässyt rokkarin suojamuureista läpi. Se oli jo saanut hänet avautumaan. Declan ei ollut päästänyt sitä niin lähelle, mutta siinä se oli. Ihan noin vain Kilian oli romuttanut hänen suojamuurinsa. Oliko se hyvä asia? Kilian oli halunnut tietää ja se ei ollut luovuttanut. Oliko kukaan koskaan onnistunut siinä noin nopeasti? Eikä Kilian edes ollut tajunnut sitä. Sitä vain oli kiinnostanut. Ja entä jos keskustelu jäisi tähän - avautuisiko Declan enää uudestaan. Jos hän saisi tilaisuuden kasata suojamuurinsa, päästäisikö hän Kiliania läpi enää uudestaan? Vai suojelisiko hän itseään vielä enemmän, jos Kilian kerran pystyi murtamaan hänen suojauksensa noin helposti. Olisiko se keskustelu yhtään helpompi kuin tämä? Ei. Sitä paitsi vaikka hän oli tehnyt sen ärähtämällä, hän oli jo alkanut avautua. Eivätkä ne siihen jäisi. Ne asiat saattaisivat painaa koko loppuyön, koska Kilian ei uskaltaisi painostaa häntä enää ja Declan itsepäisyyttään kieltäytyisi puhumasta. Declan oli saanut jo ne asiat sanottua, helpompaa olisi jatkaa siitä. Jos rokkari kieltäytyisi nyt jatkamasta, hän joutuisi joskus puhumaan niistä - aloittaen ihan alusta. Hän oli jo saanut myönnettyä mitä hänelle oli tehty. Hänen ei tarvitsisi sanoa niitä asioita enää uudestaan. Mutta itseasiassa se oli se helpoin osa. Vaikein olisi vasta tulossa. Niin, jos mustatukka puhuisi.
"Sä romutit mun suojamuurit jo kerran, joten mä en uskalla päästää sua lähemmäs, koska ties miten pahan tuhon sä voit saada aikaan. Yritä ymmärtää, mä olen yrittänyt saada itteni kasaan 15-vuotiaasta asti. Mä en kestä sitä jos sä hajotat mut. Mä en pysty kasaamaan itteäni enää uudestaan", Declan sanoi, rokkari oli jälleen kerran ajautunut leikkimään hiuksillaan - nyt se oli musta rasta jota pyöriteltiin sormissa. Häntä ei kiinnostanut miten arvostelevalta lause Kilianista kuulosti. Koska niin se oli. Jos hän päästäisi Kilianin lähemmäs, mitä se sitten tekisi?
"Mä ihan tosi haluaisin päästää sut lähemmäs, mutta mä en uskalla koska mua vaan pelottaa aivan saatanasti", rokkari sanoi, nyt hän ei uskaltanut edes katsoa Kiliania silmiin. Hän oli käynyt saman keskustelun miljoona kertaa, koska hän ei uskaltanut päästää niitä lähemmäs. Koska hän suojeli itseään jatkuvasti joltain. Ne yrittivät tulla lähemmäs, hän lähti karkuun. Joka kerta - ja ihan tahallaan kuulemma. Hän ei edes aikonut päästää niitä lähemmäs, koska hän ei ollut tosissaan niiden kanssa. Suhteen ei ollut edes tarkoitus mennä niin syvälle, koska häntä ei kiinnostanut. Kyllä häntä kiinnosti, hän olisi päästänyt Kilianin lähemmäs jos olisi uskaltanut. Mutta ei. Hän ei saanut päässä hakkaavaa ääntä hiljennettyä. Pystyisikö hän ottamaan sen riskin, että päästäisi Kilianin niin lähelle? Entä jos hän ottaisi sen riskin ja Kilian vain laittaisi kaiken paskaksi? Kuka ne palaset keräisi kokoon? Violante, Felicia, Amber, Mariela? Ei ainakaan Declan, koska hän ei pystyisi siihen enää. Siksi hän pakeni. Hänellä oli oltava se läpipääsemätön suojamuuri ympärillään jatkuvasti, koska hän ei selvinnyt ilman sitä. Tosin, hänen suojamuurinsa ei tainnut olla Kilianille niin kovin läpipääsemätön.

Kilian ei välttämättä olisi ongelma, mutta Declan oli. Tiesiköhän Kilian mihin oli ryhtymässä? Sitoutumiskammoisen addiktin kanssa seurusteleminen ei ollut helppoa, miten se muka voisikaan olla? Siksi hänen suhteensa eivät kestäneet. Hän ahdistui ja lähti karkuun ennen kuin koko juttu romahtaisi niskaan ja jompaankumpaan vain sattuisi. Se onnistui joka kerta, koska ne antoivat hänen juosta karkuun. Ne eivät pitäneet hänestä kiinni, juuri silloin kun olisi pitänyt. Silti ne viitsivät väittää, että se oli hän joka ei ollut tosissaan. Hän lähti karkuun, koska häntä ei edes kiinnostanut olla siinä. Ihan itse ne antoivat hänen karata. Oliko rokkarin ahdistua muka aiheetonta, jos niistä ei kerran ollut taistelemaan hänen eteensä? Kai hän nyt ahdistui siitä ettei juttu kestäisi - sillä tavalla tuli helposti todistettua pitäisivätkö he hänestä kynsin ja hampain kiinni. Ei hän olisi juossut karkuun (ja eipä hän pääsisikään) jos ne olisivat pitäneet hänestä kiinni. Pitäisikö Kilian hänestä kiinni? Se oli luvannut taistella hänestä, mutta pitäisikö se lupauksensa? Silloinkin kun Declan ei omilta ongelmiltaan jaksaisi tehdä omaa osuuttaan? Koska ei heidän suhteensa pystyssä pitäminen kokonaan Kilianin tehtävänä olisi. Declan tekisi osansa, mutta entäs sitten kun hän ei enää jaksanut? Kun pää hajosi käsiin ja seinät kaatuivat päälle koska hänellä oli miljoona muutakin ongelmaa hoidettavana? Tiedostiko Kilian edes kuinka helvetisti niitä ongelmia edes oli? Ettei se jäänyt yhteen seksiaddiktioon? Vaikka se olisikin jo yksinään riittänyt kaatamaan heidän suhteensa.
"Tiedätkö sä edes kuinka paljon aikaa mä tartten? Koska mä lupaan yrittää, jos sä annat mulle aikaa", Declan sanoi, katsekontakti oli jälleen haettu. Katseesta huomasi että häntä ahdisti jo nyt, koska kieltämättä tämä ei alkanut niin kovin hyvin. Voiko siitä oikeasti edes seurata mitään hyvää kun alku oli jo näin vaikea? Mutta jos Kilian pysyisi siinä, Declankaan ei lähtisi karkuun. Tällä oli itseasiassa hyvät mahdollisuudet onnistua, se vaan vaatisi helvetisti töitä. Ja aikaa.

Kilianin sanat saivat rokkarin hymyilemään aidosti. Ei se poistanut ahdistusta ja haavoittuneisuutta, siihen tarvittiin muutakin kuin juuri oikeat sanat. Koska nyt Kilian teki juuri sitä mitä sen olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin. Nyt se teki sen oikein, se ei painostanut mutta kyllä se ilmaisi olevansa siinä jos Declan halusi puhua. Vaikka tiesiköhän se vieläkään mitä pyysi. Kuinka paljon se oikeasti vaati rokkarilta. Tajusiko se kuinka raskasta se olisi hänelle. Ettei se keskustelu sujuisi ilman itkemistä. Saattaisi mustatukka hyperventiloidakin. Olisiko Kilian oikeasti silloin vielä siinä? Oliko se varautunut siihen että Declan saattaisi mennä aivan hysteeriseksi?
"Kyse ei ole siitä haluanko mä puhua sulle. Mä haluan, mutta mä en pysty. Mä en kestä sitä, jos mun pitää ruveta ajattelemaan mitä mulle tapahtu. Ainut keino jotta mä pystyn elämään niiden asioiden kanssa on teeskennellä ettei niitä koskaan tapahtunut", Declan sanoi, katseesta näki selvästi miten hajalla ja haavoittuvainen mustatukka juuri nyt oli. Amber oli maininnut monta kertaa miten väärin asioiden kieltäminen oli, hän ei ikinä pääsisi niistä yli ellei oppisi kohtaamaan niitä. Hän ei pystynyt kohtaamaan niitä. Hän ei pystyisi elämään itsensä kanssa, jos hän joutuisi tiedostamaan kuinka hajalla hän oikeasti oli.

Hymy syveni entisestään ja lopulta Declan oli suudellut Kiliania uudestaan. Lopettaakseen jatkuvan hymyilemisen ja koska hän ei osannut vastustaa. Hän ei pystynyt lopettamaan Kilianin suutelemista, hän vain teki niin aina vaan uudestaan. Eikä se ollut niitä nautinnonhakuisia, kiihkeitä suudelmia joita mustatukka oli jakanut lukemattoman määrän. Eikä sitä missään tapauksessa voinut sanoa myöskään rakastavaksi - mutta hellä se oli. Ja tajusi Kilian sen tai ei, se miten hellä suudelma oli kertoi paljon. Periaatteessa Declan pystyi suutelemaan ketä tahansa, missä tahansa ja milloin tahansa, mutta ei ikinä niin hellästi.
"Mä olen sitten sun", Declan sanoi irtauduttuaan lopulta Kilianin huulista. Hän oli juuri antanut Kilianille viimeisen mahdollisuuden perääntyä. Nimittäin ääni päässä ei huutanut lauseen omistavaista sävyä vastaan. Declan halusi olla Kilianin. Hän olisi vain Kilianin, jos se ei nyt perääntyisi. Koska silloin myös Kilian olisi vain hänen. Se olisi hänen poikaystävänsä - tuo ei edes kuulostanut kovin pahalta Declanin korvissa.

Mutta silti se ei vaan voinut jäädä siihen. Se ei ollut vain se ikäero, joka vaivasi. Ja tämä asia vasta oikeasti vaivasi, vielä enemmän kuin ikäero. Ikäero olisi ja pysyisi, sitä ei pystynyt muuttamaan ja korjaamaan, tämän asian pystyi. Juuri siksi hän halusikin nostaa esiin - Declan halusi päästä oikaisemaan asiat heti alkuun. Jos Kilian sanoisi jotain mikä ei todellakaan ollut totta, Declan halusi saada sen saman tien pois alta.
Nyt se näkyi selvästi silmistä, että asia vaivasi. Declan jopa oli noussut ylös toisen sylistä, vaikka ei hän siltikään ollut kovin kaukana ja toinen käsi jäikin Kilianin reidelle. Hän ei halunnut käydä tätä keskustelua Kilianin sylissä. Tämän keskustelun aikana rokkari saattaisi ahdistua ja pahasti. Hän ei edes ollut varma halusiko käydä koko keskustelua, halusiko kuulla vastausta, mutta nyt oli pakko. Sitä ei voinut jättää käymättä.
Declan oli hetken vain tuijottanut toisen reidellä lepääviä sormiaan, hiljaisuus kesti niin kauan että Kilianin oli pakko tajuta että jokin oli vialla. Hiljaisuus ei ollut hyvä asia.
"Kilian, mitä kaikkea sä oikein olet kuullut musta?" rokkari oli nostanut katseensa Kilianin silmiin vasta kun oli saanut lauseen sanottua. Nyt ahdisti. Miksi Kilianin vastaukset pelottivat aina aivan saatanasti?

Ennen kaikkea Kilian halusi ymmärtää, sillä juuri nyt hän oli enemmän tai vähemmän hukassa. Hukassa sen kanssa mitä olisi pitänyt tehdä ja sanoa – koska tällaisia tilanteita ei kovin usein tullut esiin. Hän ei keskustellut muiden tunteista, eikä kukaan oikeastaan sellaista olettanutkaan. Ainoastaan tuntemattomat saattoivat luulla saavansa ystävällistä käytöstä ja kohteliaisuutta, mutta sen käsityksen Kilian romutti hyvin nopeasti. Terävät kommentit lentelivät päin viattomia ja vihollisia, vaikka vastapuolen iskut osuivat vain harvoin. Niin hyvä Kilian oli siinä mitä teki. Ja kieltämättä sellaisen puolustusmekanismin rakentamiseen oli kulunut kauan aikaa, loputtomasti hetkiä, joita hän ei halunnut muistaa. Nyt kun sellainen kerran oli, tuntui mahdottomalta ajatukselta päästää ketään lähelle. Siis niin lähelle, että lopulta olisi mahdollista löytää aukko tuosta kuuluisasta suojamuurista. Toisin sanoen Kilianilla oli omakohtaista kokemusta siitä mistä Declan puhui. Ja silti kaikki tuntui vain niin kovin epäselvältä.
”Umm. Okei.”
Ei todellakaan mitenkään järkevä aloitus, siitä Kilianin oli sätittävä jo itseäänkin. Itse asiassa hän kuulosti melkein vihaiselta, jos ei sitten vittuilevalta. Se ei tainnut olla tarkoitus.
”Jos mä olisin halunnut hajottaa sut, luuletko sä oikeasti etten mä olisi jo tehnyt niin tai ainakin yrittänyt? Me ei olla niin kovin erilaisia, Declan”, Kilian totesi ja antoi katsekontaktin hiipua lauseen mukana. Se oli aivan totta – kovin moni ihminen oli ollut todistamassa sitä miten hän kohteli muita tai joutunut itse sen samaisen kohtelun mukaiseksi. Ehkei Kiliania voinut kutsua pahaksi, mutta ärsytettynä hänestä tuli ilkeä. Ja ilkeänä nuorukainen poimi provosointia ja itseensä kohdistuvaa kritiikkiä sieltäkin missä sitä ei ollut. Sellainen Kilian oli aina ollut, ikuinen olkansa ylitse vilkuilija ja aina puolustautumassa tuntematonta uhkaa vastaan. Jos hän olisi halunnut satuttaa Declania, sitä olisi yritetty jo aikaa sitten – tai sitten Kilian olisi odottanut sopivaa hetkeä. Sitä tosin tuskin kannatti juuri nyt mainita. Miksikö? Koska se oli kaikin puolin totta. Kilian tunnisti ajatuksesta hälyttävän paljon itseensä sopivia piirteitä. Saalistamisesta hän nautti, silloin kun ei kaivannut pelkästään yksinkertaista huvia. Tarkkaan valitun uhrin kanssa leikkiminen oli aina hauskempaa. Kilianista oli tullut huomattavan taitava mitä tuli muiden ihmisten käsittelemiseen. Entä jos Declan olisikin vain yksi muiden joukossa? Entä jos se olisikin Kilian, jonka tulisi olla huolissaan omien tunteidensa laadusta?

”Mä en aio valehdella – sulla on tuskin aavistustakaan siitä miten pahaa tuhoa mä voisin saada aikaan jos päättäisin. Mutta sun kanssasi mä olen varovainen.”
Kilian oli onnistunut hämmästyttämään itsensä jo useampaan otteeseen sillä miten paljon puhui. Moista puhetulvaa tavattiin yleensä vain silloin jos asia oli erityisen tärkeä tai tunteet kuohuivat – tässä tapauksessa kyse taisi olla jotakuinkin molemmista. Vaikka tarkoituksena oli nimenomaan osoittaa, ettei taustalla ollut mitään vihantunteita Declanin käyttäytymistä kohtaan, ei Kilianin olemusta ja äänensävyä nyt ymmärtäväiseksikään välttämättä kuvailisi. Katse ei ollut lähimainkaan toisessa ja jalka rummutti hermostuneena lattiaa. Kilian tiesi esittäneensä asiansa väärin, mutta tässä vaiheessa korjaaminen tuntuisi vain typerältä – Declan joko ymmärtäisi tai olisi ymmärtämättä. Se joutuisi joka tapauksessa huomaamaan, että tämän nuorikon ylpeys oli melkein yhtä lujaa tekoa kuin jo esittäytynyt määrätietoisuuskin. Haastetta ei ainakaan puuttuisi, vaikka Kilian uskoi sitä löytyvän siitä toisestakin osapuolesta. Oli hämmentävää, ettei hän voinut sanoa asiaa varmasti. Tietysti jotakin oli jo nähtykin, mutta tunsiko hän todella Declania? Eipä oikeastaan. Olisihan heillä aikaa ottaa toisistaan selvää, mutta pitäisivätkö he siitä mitä selviäisi? Sitä ei tainnut tietää kukaan.
”Aikaa, hmm. Mulla- Meillä on aikaa. Onko selvä? Rauhoitu, Declan”, tämä hymähti ja laski kätensä sovittelevaan sävyyn Declanin olalle. Huonomman kätensä, mikä kirvoitti jonkinlaisen tukahtuneen tuskaninahduksen Kilianin huulilta. Kilian suostutteli hymyn nostattamaan taas suupieliään, eikä antanut katsekontaktin lipua.

Hänellä oli aikaa. Sitä oli ollut paljon jo ties mistä lähtien, niin kauan kuin Kilian jaksoi muistaa. Toisinaan ahdistukseksi asti – niin, että hän päätyi istuksimaan tuntikausiksi ajatuksiinsa liiaksi hukkuneena, löytämättä oikeastaan mitään terveellistä pakokeinoa. Ajatus palautti jälleen kerran Kilianin mieleen sen miten epärehellinen hän oli ollut. Declan oli avautunut, joskaan ei välttämättä omasta tahdostaan, mutta tämä ei ollut itse sanonut mitään. Ei sanaakaan kaikista niistä traumoista ja pistoskohdista, joita suojamuurin takaa löytyi. Osan saattoi paikantaa jo ulkopuoleltakin. Huumeista Kilian ei ollut sanonut mitään. Se ei voinut olla reilua, ei järin järkevääkään. Oliko oikein pitkittää asiasta kertomista jos se saattaisi vaikuttaa merkittävästikin? Kilian ei ollut ikinä ollut järin hyvä puhumaan asioistaan, ei varsinkaan tällaisista. Vaikka, kyseessä ei kuitenkaan ollut ongelma. Ehkä Declankaan ei näkisi sitä sellaisena.

Jos jokin osa Kilianista olisi taistellut asiaa vastaan, olisi se tullut ilmi viimeistään nyt. Kaikki tuntui jotenkin lopulliselta – eihän Kilian ollut mitenkään aavistanut päätyvänsä tähän lähtiessään. Tässä hän kuitenkin oli. Eikä siitä ollut epäilystäkään etteikö se olisi kauhistuttanut. Tietysti se kauhistutti. Kilian oli aikeissa tehdä jotakin sellaista minkä oli kieltänyt itseltään jo hyvän aikaa sitten. Juuri tähän tilanteeseen hänen ei ollut enää ikinä pitänyt joutua. Koska niin kohtuulliselta kuin kaikki nyt vaikuttikin, se ei jatkuisi niin. Kutsukoot Kiliania pessimistiksi, mutta hänen ajatuksensa kiisivät jo tulevaisuudessa. Mitä siitäkin muka tulisi? Kuinka Kilian muka voisi riittää Declanille – jos tämä muistutti yhtään sitä ihmistä miksi niin kovin monet olivat häntä kuvanneet. Silti Kilian ei pystynyt keksimään yhtään tarpeeksi pätevää syytä. Tämä oli hänen ideansa, hän tämän oli aloittanut. Perääntyminen ei auttaisi. Kilian joutuisi näkemään Declanin koulussa, kenties jossakin muuallakin. Siitä ei seuraisi mitään hyvää. Eikä hän halunnut perääntyä. Jos ajateltiin sitä mitä Kilian oikeasti halusi – sitä miten itsekäs hän oli. Tämän hän halusi. Suudelmiin vastattiin hymyn kanssa ja se hymy säilyi jälkikäteenkin.
”Hyvä. Sitten mäkin olen sun”, Kilian hymähti, pyöräyttäen teatraalisesti silmiään. Vaikka tilanne oli muutenkin lähes ennennäkemätön, hän ei ollut tottunut tähän versioon itsestään. Mikään ei ollut muuttunut lopullisesti ja juuri muutosta Kilian pelkäsi – sitä, että Declan onnistuisi muuttamaan Kilianin toisenlaiseksi versioksi. Tai tekisi niin huomaamattaan.

Useimmissa tapauksissa hiljaisuus ei tosiaan tiennyt hyvää ja niin se oli nytkin. Yllättäen Kilianin niskaan oli laskeutunut Declanin esittämän kysymyksen järkähtämätön paino – kuinka tuollaiseen muka voisi vastata? Toisin kuin voisi olettaa, häntä ei huolettanut se miten loukkaavalta vastaus saattaisi kuulostaa, vaan enemmänkin sen tuoma todellisuus. Kilian oli taistellut paitsi itsensä niin myös muiden kanssa unohtaakseen mielessään huutavan epäluulon ja kaikki ne muut tuntemukset, jotka voisivat hetkessä hajottaa lukemattoman määrän asioita. Ennen kuin nuorukainen ehti estää itseään, oli hän jo noussut jaloilleen kuin sähköiskun saaneena ja ajautunut vastakkaiselle puolelle. Mahdollisimman kauaksi. Silmät suljettuina, joskin kasvot seinään päin. Ei. Tuohon kysymykseen vastaaminen ei kävisi. Sitä virhettä Kilian ei tekisi. Oli keksittävä jotakin muuta, senkin uhalla, että Declan esittäisi lisäkysymyksiä. Eihän hänen reaktiotaan nyt mitenkään ihanteelliseksi saattanut nimittää.
”Hyvä kysymys, mutta on olemassa parempikin. Tärkeämpi. Itse asiassa ainoa, jonka mä haluan kuulla. Sulta. Rehellisesti.”
Kilian kuuli hermostuksen äänestään juuri oikeanlaisena, mutta valheen alla oli totuuttakin. Hän todella halusi kuulla vastauksen tähän kysymykseen – tai ei oikeastaan halunnut, mutta hänen piti kuulla se. Samainen kysymys menneisyydessä jätetty unholaan, mutta toisaalta myös esitetty kohtuullisen usealle. Yleensä oman edun vuoksi. Kenties siitä oli osittain kyse nytkin.
”Se mitä mä halusin tietää, se oli, että- Koska mä olen käynyt testeissä säännöllisesti, vain typerä jättäisi käymättä. Eikä tää nyt ole mitään vihjailua – en mä pidä sua mitenkään typeränä – mä vaan haluan tietää. Se on tärkeää. Oletko sä käynyt testeissä?”
Puhumisensa lomassa Kilian tarkasteli ensin ympäristöään, jalan naputtaessa lattiaa aivan omassa rytmissään, mutta päätyi lopulta vilkuilemaan Declanin suuntaan. Vähintään nyt hän ymmärsi itse miten typerältä loppujen lopuksi kuulosti – jaarittelu ei sopinut Kilianin suuhun, oli se aitoa tai ei. Tässä tapauksessa kyse oli aivan oikeasti hermostumisesta, mutta myös sen toiveesta, että Declan unohtaisi aiemman kysymyksensä.
”Älä nyt loukkaannu. Mun mielestä se on tärkeää. Jos ajatellaan optimistisesti, mikä on mulle todella hankalaa, mä en tarvitse enää testejä. Koska tästä eteenpäin mä tiedän”, Kilian jatkoi, astahtaen lähemmäs, mutta peruuttaen sitten taas ottamansa askeleet. Ei tämän kuulunut olla näin vaikeaa. Vai kuuluiko? Ehkä se oli koko jutun idea. Ehkä tällaisten asioiden eteen pitikin hiukan kärsiä, jotta niitä osasi arvostaa - eikä Kilian olisi kuitenkaan puhunut kärsimyksestä. Ennemminkin koettelemuksesta. Kuka tiesi vaikka ne todelliset vaikeudet olisivat vasta edessäpäin.

Declan tiesi erittäin hyvin että hänen pitäisi päästä yli tästä. Siitä tavasta keksiä uusia tekosyitä miksei hän voisi kertoa Kilianille. Koska juuri sitä hän teki nytkin. Kilian ei tuntenut häntä tarpeeksi hyvin. Kilian ei ymmärtäisi häntä. Kilianin ei tarvinnut tietää kuka hän oli ollut kuusi vuotta sitten, koska hän ei ollut se sama ihminen enää. Kieltämättä jokainen väite piti paikkaansa, mutta silti ne olivat vain tekosyitä. Mikään ei ollut tarpeeksi hyvä, että sen varjolla olisi voinut jättää asioita kertomatta. Sellaista syytä ei ollut. Ne asiat tulisivat varmasti vastaan vielä monta kertaa. Kilian ei mitenkään voisi olla hänen kanssaan tietämättä. Sen vain oli saatava tietää. Niin vaikeaa kuin puhuminen oli rokkarille, se että Kilian ei saisi tietää oli paljon pahempi. Hänen piti pystyä luottamaan siihen näissä asioissa. Ihan jo senkin takia, ettei Kilian ikinä osaisi tukea häntä pahoissa paikoissa, jos se ei edes tiennyt mikä oli vialla. Ja tukea Declan tarvitsi. Paljon. Ja sillä olisi hänelle iso merkitys että Kilian myös olisi tukemassa häntä. Vaikka se tarkoittikin sitä, että rokkarin pitäisi puhua erittäin kipeitä asioista. Vaikeneminen oli pahempaa.
Mutta kieltämättä kaikki hänen tekosyynsä olivat totta – olemassa oli myös se pieni totuus, jonka takia niiden oli niin helppoa tulla väliin. Jokaisessa oli se seikka, minkä varjolla Declan voisi jättää kertomatta.
Declan ei todellakaan ollut enää sama ihminen kuin kuusi vuotta sitten – onneksi. Mutta asia ei ollut niin, ettei Kilianin olisi tarvinnut tietää sitä – Declan ei halunnut Kilianin tietävän. Ne asiat joita hän oli silloin tehnyt olivat hirveitä ja se ihminen, joka ne oli tehnyt oli hirveä. Declan ei halunnut Kilianin tuntevan sitä ihmistä. Rokkari ei halunnut, että Kilian saisi koskaan tietää mitä hän oli tehnyt ja kuka hän oli ollut. Ehkä Kiliania ei edes kiinnostanut mitä oli tapahtunut kuusi vuotta sitten – ehkä sillä ei ollut mitään väliä mitä hän oli ollut silloin. Hän ei ollut se sama ihminen enää, ehkä vain sillä oli väliä. Mutta se esti silti Declania ottamasta sitä riskiä. Ajatus siitä, että Kilian ei pystyisi enää katsomaan häntä silmiin, jos se tietäisi seurustelevansa huoran kanssa. Vaikka siitä oli kuusi vuotta, hän oli silti tehnyt sen. Hän ei tietenkään voinut muuttaa mennyttä, mutta hän voisi olla kertomatta siitä. Se ei tietenkään voinut olla niin yksinkertaista. Koska Declan oli se ihminen, kuka hän oli nyt juuri sen takia mitä hän oli käynyt läpi. Kilian ei koskaan oppisi tuntemaan häntä, jos se ei tiennyt mistä hän oli päässyt yli ollakseen nyt tässä. Hän oli kuka hän oli niiden asioiden takia.
Se oli vielä aivan eri asia, ymmärtäisikö Kilian. Koska ei sitä oltu raiskattu. Kilian pystyisi ainoastaan kuvittelemaan millaista sen kokeminen oli, ja se ei silti olisi lähelläkään sitä miten paha olo rokkarilla oli. Se ei tiennyt miltä hänestä tuntui – eikä toivottavasti koskaan saisikaan tietää. Sinä yönä häneltä oli viety pois hänen oikeutensa sanoa ei ja päättää mitä hänen vartalolleen tapahtui. Kukaan, kuka ei ollut kokenut sitä ei voinut ymmärtää miten hirveää se oli. Miten Kilian muka voisi tukea häntä asiassa, jota se ei ymmärtänyt?

Declan ei mitenkään voisi kertoa Kilianille, mitä sen kuuluisi tehdä ja sanoa. Vaikka hän pelkäsi juuri sitä, miten toinen siihen tietoon reagoisi, hän ei silti voinut sanoa miten sen kuului reagoida. Hän ei voisi vastata sellaiseen kysymykseen, koska oikeaa vastausta ei ollut. Hän ei pystyisi määräämään miten Kilianin piti reagoida, koska se ei olisi totta. Kyse oli nimenomaan siitä miten Kilian reagoi. Kyse oli Kilianista, ei hänestä. Ja hän nimenomaan halusi tietää mikä Kilianin oma reaktio tietoon oli. Hän halusi tietää miten Kilian sen tiedon ottaisi. Että sen poikaystävä oli raiskauksen uhri. Sen olisi reagoitava siihen jotenkin - mielellään positiivisesti ja ymmärtäväisesti, koska muuten tästä ei tulisi mitään. Se asia oli niin iso, että se tulisi koskemaan Kilianiakin. Koska Declan ei ikinä tulisi olemaan okei sen tapahtuman kanssa. Sillä ei ollut mitään väliä, oliko siitä kuusi vuotta vai kaksikymmentä. Jonain päivänä se ei (toivottavasti) sattuisi enää niin pahasti, mutta se ei koskaan lakkaisi olemasta. Hän ei koskaan unohtaisi sitä. Ja Kilian joutuisi välttämättä osaksi hänen taisteluaan selvitäkseen niistä traumoista. Halusi se tai ei. Vaikkei Kilian ollutkaan mitenkään osallisena asiaan. Nyt se joutuisi osaksi hänen ongelmiaan. Declan oli kuitenkin pelännyt miehiä melkein kaksi vuotta – jos se pelko yllättäisi uudestaan (mikä oli täysin mahdollista), se olisi juuri Kilian joka siitä eniten saisi osansa. Silloin Kilianin pitäisi ymmärtää, että se ei ollut sen syytä – mutta se ei myöskään ollut hänen syytään. Se, että Declan ei halunnut että häneen koskettiin ei ollut hänen syytään – eikä Kilian myöskään saisi syyttää häntä siitä. Sen isompaa virhettä se ei voisi tehdä. Mitään mitä hänelle oli tapahtunut ei ollut hänen syytään.
”Okei, sä olet oikeassa. Mä vaan en puhu tästä kenellekään, sun pitää yrittää ymmärtää miten vaikeeta tää on mulle”, mustatukka sanoi. Hän tiesi erittäin hyvin että tuo oli paljon vaadittu. Koska niin se oli – Kilian ei koskaan voisi täysin ymmärtää mitä hän kävi läpi, koska se ei ollut kokenut samaa. Silti sen pitäisi yrittää ymmärtää. Jos se ei ymmärtäisi, asioita jotka se voisi sanoa väärin oli miljoonia – silloin Kilian vain pahentaisi asiaa entisestään. Declan ei edes osaisi auttaa sitä siinä – se vaatisi asiasta puhumista, mikä oli edelleen vaikeaa, kivuliasta ja nöyryyttävää. Ainoa ihminen koko maailmassa, jolle rokkari oli kertonut aivan kaiken mitä sinä yönä oli tapahtunut, oli hänen äitinsä. Niin tarkkoja yksityiskohtia ei oltu kerrottu kaksoisveljelle, eikä edes psykiatrille. Miten hän osaisi kertoa siitä Kilianille, kun hän ei pystynyt puhumaan siitä edes ihmiselle joka oli koulutettu sitä varten? Osittain siksi, koska sen kuunteleminen oli sille toiselle osapuolelle erittäin vaikeaa. Ei se ollut helppoa kuunnella, miten pahasti häntä oli satutettu. Etenkin jos sinulle oli tunneside uhriin.

”Miksi? Mikset sä muka voisi satuttaa mua siinä missä muitakin?” Declan kysyi, rokkari oli jälleen kerran ajautunut leikkimään hiuksillaan. Hän tunsi olonsa erittäin haavoittuvaiseksi, joten hän aikoi heittäytyä myös epävarmaksi. Kysymys saattoi olla turha ja hieman loukkaavakin – vastaus taisi olla jo aivan ilmiselvä, mutta rokkari halusi silti kuulla sen. Pakko siihen oli syy olla, miksi Kilian muuten väittäisi olevansa varovainen hänen kanssaan. Koska häntä oli satutettu jo liian pahasti liian monta kertaa? Koska hän oli tehnyt selväksi, ettei kestäisi sitä jos häntä satutettaisiin vielä lisää? Koska Kilian ei vain halunnut kohdata niitä seuraamuksia? Kumpaa se edes ajatteli – omaa etuaan, vai hänen? Vai oliko kyseessä kaikessa yksinkertaisuudessaan vain sen tunteet mustatukkaa kohtaan? Ei kai kukaan nyt halunnut satuttaa ihmistä johon oli ihastunut – eikö? Voitiinko tässä edes puhua ihastumisesta? Vai oliko se vain vahvaa kiinnostusta? Johan Kilian oli sanonut ettei ollut rakastunut. Mitä hittoa se sitten oli.
Tämä oli juuri se osa, mitä Declan ei hallinnut. Eivät hänen suhteensa menneet näin. Ne alkoivat seksillä – jos ne miehet pyörivät siinä vielä seksin jälkeenkin, niin se oli siinä. Ilman seksiä mitään suhdetta ei edes ollut. Hän ei yleensä halunnut niiltä mitään muuta – eivätkä ne häneltä. Niitä miehiä oli useita, jotka vain halusivat päästä takomaan hänen (loistavaa) takapuoltaan yksinoikeudella. Vaikkei se kestäisikään. Ei ollut tarvetta puhua tunteista, koska sellaisia ei ollut. Nyt oli. Declan oli tavannut Kilianin useaan kertaan ja silti molemmilla oli edelleen vaatteet päällä – sitä ei yleensä tapahtunut. Eikä se todellakaan johtunut siitä ettei halua olisi puuttunut. Mutta ehkä se ei olisi niin paha asia? Seksin lykkääminen myöhemmäksi. Koska seksi sekoitti kaiken. Etenkin kun nyt Declan saattaisi sotkea tunteensa siihen seksiin. Kerrankin se ei olisi pelkkää himoa. Heidän suhteensa saattaisi oikeasti olla muutakin kuin pelkkää seksiä.
Declan vain tuijotti hetken Kiliania silmiin, ennen kuin suuteli sitä. Pitkään ja hellästi. Pitkistä rastoistakin päästettiin irti, kun rokkari rauhoittui. Okei, heillä oli aikaa. Sitä paitsi, Kilian toimi jo paremmin kuin useimmat. Declan oli jo raivonnut sille, Kilian tiesi ettei hän ollut ehjä ja helppo ja täydellinen – silti se oli vielä siinä.
”Sori. Se vaan… mä olen niin kauan yrittänyt sulkea kaiken ja kaikki ulkopuolelle, että muiden päästämisestä lähelle on tullut hirveen vaikeeta”, mustatukka sanoi irrottauduttuaan suudelmasta. Vaikka hänen teki mieli käpertyä toisen kainaloon ja vain olla lähellä, sitä ei koskaan tehty. Tuo oli se huono puoli suojamuureissa – ne pitivät kyllä muut ulkopuolella, mutta ne myös sulkivat sinut sisäpuolelle. ”Kai mä sitten vaan olen sitoutumiskammoinen.”

Declanilla oli kieltämättä huolensa ja epäilyksensä Kilianista ja itsestään ja heistä ja koko jutusta, mutta se kohta milloin tästä saattoi vielä perääntyä oli ohitettu kauan sitten. Jos hän olisi osannut kieltäytyä haluamasta Kiliania, hän ei olisi koskaan edes suudellut sitä siellä parvekkeella. Hän oli halunnut sen jo silloin – hieman eri syystä, mutta hän oli silti halunnut sen lähelleen. Nyt se halu oli paljon syvempää, vahvempaa ja merkityksellisempää – siitä ei mitenkään voinut kieltäytyä. Hän ei tiennyt miten hän muka osaisi olla haluamatta sitä. Se oli aivan liian myöhäistä.
Normiin palaaminen ei ollut edes mahdollista. Declan ei pystyisi siihen. Miten hän muka pystyisi kohtaamaan Kilianin uudestaan tämän jälkeen, jos jättäisi kaiken kesken nyt? Ei mitenkään. Koska siltä ei voisi välttyä. Hän joutuisi törmäämään Kilianiin. Sen näkeminen muistuttaisi joka kerta siitä, miten rokkari valehteli itselleen. Hän halusi Kilianin - ja hän myös saisi sen. Kilian oli hänen.
Olisiko se edes sen arvoista jättää kaikki kesken, koska hänen saattaisi satuttaa itsensä? Kaikki ne huolet ja epäilykset saattoi ylittää – eikö? He olivat jo myöntäneet, että heillä oli tunteita toisiaan kohtaan, ensimmäinen askel oli jo otettu. Eikö se ensimmäinen ollut se vaikein? Eikä tämä nyt niin huonosti mennyt. Kilian vastasi kaikkiin suudelmiin ja se hymyili (mitä sen pitäisi tehdä useammin, koska se näytti hemmetin hyvältä hymyillessään). Kai se oli jo jotain.
”Joten me seurustellaan”, Declan sanoi, se oli ennemmin toteamus kuin kysymys. Silti mustatukka kuulosti aivan siltä, kuin olisi tajunnut asian vasta nyt. Tavallaan hän tajusikin. Hän oli Kilianin poikaystävä.
Hemmetti. Tuosta pitäisi puhua Marielan kanssa.

Declan ei itseasiassa koskaan odottanutkaan, että tämä keskustelu menisi hyvin. Hän ei edes halunnut käydä koko keskustelua. Kyllä hän oli ne jutut kuullut, hän ei halunnut joutua myöntämään että ne olivat totta. Se oli todellisuus, jota hän ei olisi halunnut kohdata, mutta hänen oli pakko. Hän ei voinut jättää niitä käsittelemättä. Se ei ollut vaihtoehto. Hänen oli saatava tietää.
Rokkari ei silti ollut osannut varautua siihen, että Kilian ei vastaisi. Vaikka hänen teki mieli kiskoa Kilianin takaisin viereensä istumaan, sitä ei koskaan tehty. Hänellä oli parempi olo kun se oli lähellä, mutta mustatukka ei silti tehnyt elettäkään. Declan vain puri alahuultaan pitääkseen tunteet kurissa, eikä katsekaan ollut Kilianissa päinkään. Kilianin katsominen olisi saanut tunteet vyörymään yli – se taas purkautuisi itkuna. Ahdistus meinasi saada hänet itkemään jo nyt – hermo ei kestänyt. Mutta rokkari tuijotti vain tiiviisti lattiaa, pitääkseen itsensä kasassa. Tämä ei todellakaan mennyt hyvin.
Declanin teki mieli inttää vastaan – Kilian ei voinut sivuuttaa kysymystä, koska rokkarin oli saatava tietää. Mutta poika ei koskaan saanut suutaan auki. Kilian ehti ensin. Kulmat kohosivat ja katse siirrettiin lopultakin Kilianiin. Katse oli selvästi loukkaantunut, hämmentynyt ja aivan epäuskoinen. Declan ei vieläkään saanut suutaan auki – hän ei todellakaan ollut odottanut tuota. Oliko Kilian oikeasti tosissaan? Se voisi kysyä häneltä mitä tahansa, ja se kysyi tuota? Kilian kysyi juuri tuota – miksi? Kai siihen oli pakko olla joku syy. Ellei Kilian sitten yrittänyt saada hänet hämmentymään niin pahasti, että hän unohtaisi kysymyksensä. Mikä kieltämättä toimi.

Ensin se oli se loukkaantuneisuus, mikä otti ylivallan. Kyllä, kysymys oli loukkaava. Eipä hän tainnut tarvita enää tuon tarkempaa vastausta, tuo vastaisi tarpeeksi hyvin siihen mitä Kilian hänestä oli kuullut. Jos se ei kerran pitänyt häntä typeränä, minä se häntä sitten piti? Huorana? Ei sen tarvitsisi kysyä tuota, jos se ei pitäisi.
”Hyvä on”, Declan puhui enemmän itsekseen kuin toiselle. Rokkari nousi ylös ja asteli Kilianin luokse. Toinen käsi vietiin sen kaulalle, ennen kuin rokkari uskaltautui katsomaan Kiliania silmiin.
Tässäkin oli se mutta. Oliko Declanilla oikeutta loukkaantua tuosta? Ei. Kilianilla oli oikeus olla huolissaan tuollaisesta asiasta. Hänellä oli huolensa ja epäilyksensä Kilianista, kai silläkin oli hänestä. Kilian sai kysyä häneltä tuollaisia asioita, ilman että hän loukkaantuisi. Ei, hänellä ei ollut oikeutta loukkaantua. Tuo huolenaihe ei edes ollut täysin aiheeton. Vastaus nimittäin oli ei.
”Okei, mä menen sitten testeihin jos se on sulle noin helvetin tärkeetä”, mustatukka sanoi – okei, hänellä ei ollut kanttia sanoa sitä suoraan. Kai Kilian tajusi sen ihan itse – jos hän olisi käynyt testeissä, hänellä ei olisi mitään syytä mennä niihin uudestaan. Vastaus oli kylläkin niin kysyvä, että se oli ennemminkin kysymys – miksi se oli niin tärkeää?

1