Everything's weird and we're always in danger

Jokaisella ihmisellä oli kipupisteensä. Myös niillä vahvimmilla ja itsevarmimmilla. Ihan kaikilla. Myös Declanilla, vaikka hän olikin kaikessa muussa niin vahva ja itsevarma - olemassa olivat ne asiat, joissa hän ei ollut. Ei, hän oli herkkä ja haavoittuvainen. Ne asiat olivat päässyyt vahvasta kuoresta läpi ja tehneet tuhonsa. Sitä kipua ei näytetty, mutta siellä se oli. Se oli väistämätöntä ja jos mustatukan lähelle pysyi tarpeeksi kauan, se myös tuli näkyviin. Siltä ei voinut välttyä - tuho oli ollut niin massiivinen, että se oli kääntänyt koko maailman ylösalaisin. Mikään ei tuntunut enää hyvältä, mikään ei ollut enää oikein. Ehkei koskaan tulisikaan olemaan. Oliko hän oikeasti edistynyt kuudessa vuossa yhtään mihinkään? Kaikki ajatukset, tunteet, pelot olivat edelleen olemassa, hän edelleen näki painajaisia ja koki flashbackeja - okei, ne eivät olleet enää läheskään niin pahoja kuin alkuun, mutta niistä ei silti oltu päästy eroon. Hän ei ollut vieläkään läheskään valmis myöntämään sitä - hän ei mitenkään voinut vain sanoa tulleensa raiskatuksi. Se oli mahdotonta, ei sitä voinut vain sanoa. Hän ei vieläkään nähnyt itseään selviytyjänä - hän edelleenkin oli uhri. Ja niin miljoonat terapeutit olivat sanoneet - hänen pitäisi nähdä itsensä raiskauksesta selvinneenä, ei sen uhrina. Hän ei nähnyt sitä, koska hän ei ollut selvinnyt siitä.
Declan tiesi, ettei sitä voinut muuttaa mitenkään. Hän voisi tapella asian kanssa vielä toiset kuusi vuotta, se asia ei silti menisi yhtään mihinkään. Vaikka hän edelleen toivoi että se tapahtuisi, sitä päivää ei ikinä tulisi että kaikki vain unohtuisi. Hän ei muistaisi koko asiaa, koska ne muistot olivat vain hirveitä. Hän ei halunnut muistaa koko asiaa. Siitä syystä flashbackit olivatkin niin hirveitä. Psykiatrin mukaan nekun kertoivat siitä, että hän oli valmis muistamaan mitä silloin oli tapahtunut, että hänen aivonsa yrittivät kertoa hänelle jotain olennaista siitä yöstä. Mutta hän ei halunnut muistaa yhtään mitään. Hän ei halunnut muistaa juuri siksi, koska oikeasti hän muisti ihan kaiken. Se oli hirveää ja se sattui. Hän ei tarvinnut jatkuvaa muistutusta siitä.
Declan tiesi senkin, ettei hän koskaan tulisi olemaan okei asian kanssa. Hän saattaisi joskus oppiakin puhumaan siitä ja muistot eivät olisi niin kivuliaita - mutta nyt hän ei ollut lähelläkään sitä. Asia ei mitenkään ollut okei. Hän ei halunnut puhua siitä, eikä hän osannut puhua siitä. Asiasta puhuminen vaati niin paljon luottamusta ja varmuutta, että Declan ei välttämättä koskaan olisi valmis siihen. Ehkä hän ei koskaan luottaisi Kilianiin niin paljon, että kertoisi sille kaiken. Ehkä hän ei koskaan olisi niin varma asiasta, että osaisi puhua siitä. Ehkä tämä kaikki olisi aivan hyödytöntä, jos Declan ei koskaan oppisi avautumaan Kilianille. Ehkä se vain vaatisi liikaa. Mutta silti - hän oli jo avautunut. Hän oli saanut sen sanottua. Ei omasta tahdostaan kylläkään, mutta silti se oli sanottu. Kilian tiesi jo.
Silti Declania ei pelottanut eniten se, että Kilian ei ymmärtäisi. Tai sekään, että Kilian ei pysyisi siinä, vaan säikähtäisi kuitenkin ja lähtisi karkuun. Tietenkin se epäilytti, mitä jos Kilian jättäisi hänet yksin. Juuri kun hän oli kerännyt rohkeuden avautua sille, juuri siksi koska hän oli avautunut sille. Se oli pelottavaa, mutta silti kumpikaan edellisistä ei ollut se reaktio, joka pelotti kaikkein eniten.

Declan sulki silmänsä ja veti syvään henkeä.
"Mä tiedän, ja mä uskon sua, mutta toi ei ole se mitä mä pelkään kaikkein eniten", mustatukka sanoi, ääni pysyi yllättävän tasaisena. Silmät avattiin vasta sanojen jälkeen ja katsekontaktikin haettiin. Katse oli pelkkä tunteiden sekamelska - epävarmuutta, pelkoa, ahdistusta, epäuskoa, haavoittuneisuutta, epätoivoa. Ahdistus oli raskasta ja lähes musertavaa. Syvään hengittäminen ei auttanut, tunteet vyöryivät yli ja kyyneleet nousivat silmiin. Declan joutui puremaan lujaa alahuultaan pitääkseen kyyneleet poissa.
"Eniten mua pelottaa se, että jos mä kerron sulle mitä mä olen tehnyt ja mitä silloin tapahtu ja... no, sen kaiken, se muuttaa sitä mitä sä tunnet mua kohtaan." Ääni ei tärissyt, mutta käsi tärisi. Syvään ja rauhallisesti hengittäminen ei onnistunut enää, mutta kyyneleet pysyivät poissa. Declan vain räpytteli nopeasti silmiään estääkseen kyyneleitä valumasta, katsekin oli yläviistossa, jossain katonrajassa.
Niin oli käynyt monta kertaa. Ne pysyivät siinä vieressä, mutta ne eivät kohdelleet häntä enää samalla tavalla. Ne olivat aivan ylisuojelevia, kuin häntä olisi täytynyt suojella jatkuvasti kaikelta. Kuin hän ei osaisi puolustaa itseään - koska hän ei ollut pystynyt puolustamaan itseään silloinkaan. Ne alkoivat kohdella häntä, kuin hän voisi mennä rikki. Ja se ei oikeasti auttanut yhtään - päinvastoin, se teki kaikesta vain pahempaa. Declan teki jo kaikkensa ollakseen taas ehjä, se ei oikeasti helpottanut että ne muistuttivat koko ajan käytöksellään kuinka särkyvä hän oli.
Suojelevaisuus oli hyvä asia, mutta Declan osasi puolustaa itseään. Hänen oli osattava, tai hän ei ikinä pääsisi traumoistaan yli. Häntä ei saanut kohdella, kuin hän ei osaisi. Hän ei tarvinnut ketään suojelemaan itseään. Häntä ei oltu kasvatettu pumpulissa, hän osasi pitää huolta itsestään.

Declan oli itse hyväksikäyttänyt muita, katsonut vierestä kuin muita käytettiin hyväksi sekä häntä oli hyväksikäytetty. Monta kertaa. Niin monta, että hän ei alistuisi siihen enää. Kukaan ei enää ikinä hyväksikäyttäisi häntä sillä tavalla. Riippumatta siitä kuka toinen osapuoli oli, sitä ei sallittaisi keneltäkään. Hänen ylitseen ei käveltäisi sillä tavalla, hän ei edes sietäisi sitä. Hän oli aivan ensikädessä nähnyt, sekä kokenut mitä sellainen kohtelu ihmiselle teki. Juuri siksi hän ei alistuisi enää uudestaan. Juuri siksi hän oli niin vahva asian suhteen - häntä ei edes voinut hyväksikäyttää, koska hän ei missään tapauksessa kävisi sitä läpi enää uudestaan.
Declan jäi tuijottamaan Kiliania. Tuon takia häntä olisi melkein voinut alkaa itkettää uudestaan - nyt ei ahdistanut, liikutuksesta se johtui. Ainoastaan hänen perheensä oli sanonut noin. Että hän oli liian tärkeä, että ne voisivat katsoa kun häneen sattui. Että hän oli liian tärkeä satutettavaksi. Ja Declan oikeasti uskoi Kiliania. Hän oikeasti luotti sen sanoihin, eikä edes osannut epäillä niitä. Ilmiselvähän se syy oli ollut, mutta Declan oli silti halunnut kuulla sen. Sen kuuleminen noin suoraan oli jotenkin koskettavaa. Hän oli tärkeä.
Loput lauseesta sisäistettiin muutaman sekunnin myöhässä. Okei, tuo oli totta ja aivan ymmärrettävää. Koska erittäin todennäköisesti Declan kostaisi, hän maksaisi kärsimänsä vääryydet korkoineen takaisin. Hän ei vain antaisi Kilianin satuttaa itseään. Hän iskisi takaisin. Niin hän oli tehnyt viimeksikin. Niin hän siinä tilanteessa teki - hän oli tuntenut olonsa hyökätyksi, joten hän hyökkäsi takaisin. Hänen ei kyllä olisi tarvinnut olla niin julma. Mutta se oli ollut helppoa ja toimivaa. Siksi sellaisilla asioilla olikin niin helppo satuttaa - niitä oli niin helppo käyttää. Ne tekivät tehtävänsä. Mutta se myös oli se ongelma.
"Mä tiedän että mä loukkasin sua jo viimeksi, ja mä olen oikeasti pahoillani siitä, mutta mä en tee niin sulle uudestaan. Mä en voi tehdä sulle silleen", Declan sanoi, hän oli viimeksi ollut julma Kiliania kohtaan - missään tilanteessa kuolleen äidin käyttäminen omaksi eduksi ei ollut hyväksyttävää. Declan oli pahoillaan siitä, mutta ei sitä silti mitenkään voinut ottaa takaisin.
"En mä voi olla julma ihmisille, joista mä välitän." Viimeksi se oli ollut niin helppoa, koska Declan ei ollut antanut itsensä välittää. Nyt hän antoi - hän oikeasti välitti Kilianista.
Declanilla fyysinen kontakti oli se helpompi osa. Siksi hän useimmiten ilmaisikin tunteensa fyysisesti - se oli helpompaa. Kontaktin löytäminen millään muulla tasolla oli paljon hankalampaa. Fyysinen kontakti oli paljon helpompaa. Vaikka Kilianin läheisyys vaatikin veronsa rokkarin itsehillinnältä. Mutta itsehillintä pysyi kasassa, läheisyys tuntui hyvältä - vaikka oikeasti Declan olisi ollut mielellään paljon lähempänä. Se läheisyydessä oli ongelmana - hän olisi halunnut vielä lähemmäs Kiliania. Niin lähelle kuin mahdollista, hän olisi ottanut sen iholle - vaikka aina sisälleen asti. Kilian oli nyt jo niin läheellä, se oli iholla. Tarpeeksi lähelle pääseminen ei vaatisi enää kovin paljon. Mutta ei, itsehillintä saatiin pitämään. Tämä ei ollut mitenkään oikea aika eikä paikka sille. Declanissa oli se osa, mikä ei halunnut yhtään lähemmäs. Tämä oli tarpeeksi lähellä. Läheisyys oli kuitenkin tarpeeksi, että se tuntui hyvältä. Lähempänä olisi ollut vielä parempi, mutta tässä oli hyvä ja itsehillintä kesti.
"Mä en vaan ole tottunut siihen. En mä sitä tarkota että se olisi huono asia. Koska ei se mitenkään ole. Meillä vaan on molemmilla edelleen kaikki vaatteet päällä, ja sitä ei tapahdu niin kovin usein", Declan sanoi, puheenaiheesta riippumatta rokkari oli yhä aivan rauhallinen. Ehkä se sitten ole se läheisyys - hän ei vain osannut ahdistua, kun Kilian oli oikeasti lähellä. Jostain syystä ihmiskontakti aina teki hänen olonsa paremmaksi, mutta tämä oli erittäin helppoa.
Eikä puheenaihe ollut täysin aiheeton, koska niin se meni. Hänellä oli oikeasti suhteita, joissa oli kyse ainoastaan seksistä. Orgasmi ja ulos. Siinä se ja mitään muuta ei olisi luvassa. Hän oikeasti tunsi joitakin ihmisiä vain sen takia, että ne olivat fantastisia sängyssä. Hän ei edes tuntisi niitä, jos ne eivät olisi. Kyse oli vain ja ainoastaan seksistä.

Declan tiesi tehneensä itse keskustelusta niin hankalaa. Hän oli antanut sitoutumiskammonsa (tai epävarmuutensa tai pelkuruutensa - mikä ikinä sitten olikaan) tulla tielle. Hän oli ajattelut liikaa sitä mikä olisi voinut mennä pieleen. Koska eihän sitä koskaan voinut tietää, menisivätkö ne asiat pieleen - vaikka voisivatkin mennä. Ehkä tämä oli virhe. Ehkä tässä vain sattuisi. Tai sitten tämä vain olisi kaiken sen arvoista. Lopputuloshan olisi kaikkein tärkein. Ehkä he saisivat tästä irti jotain niin paljon suurempaa ja tärkeämpää. Ehkä heidän pitäisikin kokea ne kaikki vaikeudet, koska loppujen lopuksi se oli vain sen kaiken arvoista.
Sitä paitsi, ei Declan olisi ryhtynyt tähän, jos ei olisi nähnyt sitä niin tärkeänä että kannatti yrittää. Hän ei tekisi sitä Kilianin takia, se ei saisi häntä vakuutettua että yrittäminen kannattaisi jos hän ei itse haluaisi sitä. Nyt se oli onnistunut, koska Declan oli halunnut sitä oikeasti koko ajan. Mahdollisuus siitä, että heidän suhteestaan ei todellakaan tulisi yksinkertaista ja helppoa oli vain ehtinyt tielle. Nyt Declan oli päässyt yli siitä. Kyllä hän tiedosti edelleenkin, että se ei jo heidän luonteidensa takia tulisi olemaan yksinkertaista ja helppoa, mutta silti hän halusi yrittää. Se saattaisi olla sen arvoista.
Vastaus sai onnellisen (ja liikuttuneen) voihkaisun rokkarin huulilta ja Declan ilmaisi jälleen kerran tunteensa fyysisesti suutelemalla. Vaikka suudelmat eivät sinänsä merkinneet mitään (hänhän pystyi suutelemaan ketä tahansa) mutta se oli silti helpompaa kuin niiden ajatusten pistäminen sanoiksi. Suuteleminen vain oli helpompaa, ja siinä Declan oli parempi. Ja niin, hän pystyi suutelemaan ketä tahansa, koska suudelmiahan ne vain olivat. Pikku juttu - mutta nämä eivät olleet. Ne olivat ennemminkin tunteita ja hellyydenosoituksia, Declan halusi jakaa ne Kilianille. Myönnetään, hänen itsehillintänsä ei ollut niin hyvä että hän olisi osannut olla erossa Kilianin huulista. Ja tietenkin, Kilianin suuteleminen esti häntä hymyilemästä aivan jatkuvasti.
"Joten, mitä me tehdään nyt? Tai siis, haluatko sä mennä ihan virallisesti treffeille, vai... en minä tiedä, mitä me oikein tehään?" Declan kysyi irrottauduttuaan lopulta Kilianin huulista - tosin katse viipyi pitkään toisen huulilla, ennen kuin katsekontakti löytyi. Se oli itseasiassa hyvä kysymys, koska Declanilla ei ollut aavistustakaan mitä nyt tapahtui. Ensimmäinen askel oli otettu, he oikeasti seurustelivat - mitä seuraavaksi? Mustatukka halusi nähdä Kilianin uudestaan mahdollisimman pian, koska sen seurassa oli jotenkin vain yllättävän hyvä olla - mutta missä merkeissä heidän oikein pitäisi tavata? Declan ei yleensä käynyt treffeillä, mutta nyt hän jopa saattaisi suostua. Jos Kilian haluaisi viedä hänet ulos, hän varmaan myös lähtisi.

Varsinaisesti Kilian ei ollut tehnyt mitään väärin. Vaikka ensireaktiona kysymys oli otettu loukkauksena, siinä ei silti ollut mitään mistä olisi saanut loukkaantua. Huolenaihe oli olennainen ja Kilian piti saada kysyä niistä asioita, jotka sitä huolettivat. Ei kai sille mitään muuta voinut. Ei sitä asiaa muuten saanut pois alta kuin puhumalla. Ja niissä testeissä oli tullut käytyä useammin kuin kerran - tosin vain yksi niistä testeistä oli tullut takaisin positiivisena. Mahdollisuuksiin nähden se oli hemmetin hyvin. Se oli tärkeää ja aiheellista. Asiasta huolehtiminenhan oli vain hyvä asia. Testeissä käymisessä ei ollut niin paljon vaivaa ja sehän oli vain hyvä asia. Parempi tietää kuin olla tietämättä, vaikka asian esiin nostaminen osuikin hieman arkaan paikkaan. Vaikka Declan ei uskonut alkuunkaan siihen mahdollisuuteen, että se testi tulisi positiviisena takaisin. Se ei vain ollut mahdollista. Se testi ei olisi positiivinen. Se ei voinut olla.
Ja Kilian ei ollut vain täräyttänyt kysymystä päin hänen naamaansa. Se oli yrittänyt selittää että asia oli tärkeä. Ettei se pitänyt häntä tyhmänä. Tosin sen Declanin mielestä olennaisimman syyn se oli jättänyt sanomatta - testeistä kyseleminen ei myöskään tarkoittaisi sitä että se piti häntä huorana. Koska sen johtopäätöksen Declan oli ensimmäisenä vetänyt. Että Kilian luuli että hän makasi ihan kenen tahansa kanssa ajattelematta sitä sen enempää. Okei, muutamaan kertaan ehkäisy oli jäänyt, mutta ainoastaan kaksi kertaa se oli kostautunut - jälleen mahdollisuuksiin nähden se oli hemmetin hyvin. Vaikka niistä kerroista kumpaakaan Kilianin ei tarvinnut tietää. Declan ei välttämättä haluaisi kertoa sille. Okei, se toinen oli noloa ja sitä toista hän ei vain osaisi kertoa. Sitä pitäisi miettiä enemmänkin ennen kuin sellaisen saattoi kertoa. Kyllä hän sen kertoisi, se vain tarvitsisi aikaa ja valmistautumista. Vielä oli liian aikaista, eikä se vielä ollut olennaistakaan - eikö niin?

Kilianin säikähtämistä tai hämmentyneisyyttä ei otettu yhtään pahalla. Se oli ennemminkin ymmärrettävää - reaktio yleensä oli erilainen, jos hän näytti niin loukatulta. Mutta nyt itsekontrolli pelasi. Tunteet ja temperamentti olivat aisoissa - Declan tiesi että ne olivat yhdet suurimmista kompastuskivistä, mitä heillä oli. Tulinen temperamentti oli vain saatava jotenkin hallintaan - tunteetkaan eivät kouhuisi niin helposti yli kun temperamentti oli kasassa. Siihen oli niin helppo kompastua, ja se ei edes olisi kovin kaunista.
Mutta Kilian kuitenkin antoi hänen koskea ja se hymyili. Tilanne oli käännetty aivan päälaelleen - tämä meni hyvin. Mutta silti Kilian ei vieläkään kertonut, miksi se oli niin tärkeää. Miksi se oli huolestunut. Declan ei ymmärtänyt sitä, mutta toisaalta tämä meni niin hyvin - viitsikö sitä nyt nostaa esiin. Tilanne saattaisi taas kääntyä - Declania ei oikeasti huvittanut tapella juuri nyt.
Katse pysyi Kilianin silmissä, kulmat rypistyivät hieman rokkarin hämmentyessä uudestaan. Nytkö hän oli huolissaan asiasta? Declan ei alkuunkaan ymmärtänyt miten hitossa tuohon johtopäätökseen päädyttiin. Koska hän ei ollut huolissaan asiasta. Oli se olennaista, mutta silti hän ei ollut ajatellut koko asiaa ennen kuin Kilian oli avannut suunsa. Tuskin hän olisi koskaan tullut ajatelleeksi. Ennen kuin se vahinko sattuisi, mutta se oli asia erikseen. Eikä sitä edes tapahtuisi.
Tosin ajatus jäi kesken, kun Kilian sai viimeiset sanansa sanottua. Declan oli edelleen hämmentynyt ja hieman pihalla aiheesta, mutta tuo oli huolenaihe jonka hän ymmärsi. Kilian oli kiskottu lähemmäs rokkaria, katsekontaktia ei katkaistu hetkeksikään. Vaikka pituusero alkaisi vielä nyppimään, mutta se vasta olikin epäolennaista.
"Meillä on väliä. Mä haluan että tää toimii. Eikä sillä oikeasti ole mitään väliä kuinka vanha sä olet", Declan sanoi, äänensävy oli täysin varma - hän tarkoitti sitä. Sillä ei ollut väliä. Ei enää, vaikka äsken se olikin mietityttänyt. Silloinkin kyse oli ollut Kilianin kannasta - mitä jos Kiliania vaivasi, että hän oli liian vanha sille. Kilian oli poikkeus jokaisella tavalla, mutta Declan ei nähnyt sitä huonoa asiana. Jos se olisi virhe, niin sitten se oli. Koska juuri nyt Declan oli helvetin tyytyväinen että oli ottanut sen riskin. Hän saattaisi katua riskin ottamista siinä missä sitäkin ettei ollut ottanut sitä. Juuri nyt hän ei osannut katua sitä yhtään.
"Mä vaan haluan sut." Ääni jäi matalaksi kuiskaukseksi, samassa Kilianin leukaa nostettiin ylöspäin ja huulet olivat jälleen Kilianin huulilla. Sama oli sanottu jo moneen kertaan, mutta niin se oli. Kilianin Declan halusi ja jos hän saisi sen, ikäerolla ei olisi väliä. Vaikka johan se oli hänen.

1

Yhä tärisevä käsi puristettiin nyrkkiin, silmätkin menivät kiinni.
"Kilian, sulla ei oikeasti ole aavistustakaan kuinka sekaisin mä olen", Declan sanoi, ääni pysyi hädintuskin kasassa. Ja lopulta mustatukka antoikin periksi - kyyneliä vastaan tappeleminen oli turhaa, koska hän oli jo liian lähellä murtumista. Luovuttaminen oli paljon helpompaa kuin vastaan tappeleminen. Tunnekuohu oli liian ylivoimainen, Declan tiesi kyllä ettei hän oikeasti mahtaisi sille mitään - kun tunteet kuohuivat noin pahasti, reaktio oli juuri tämä. Sitä vastaan oli ihan turha tapella.
Vaikka hän oli äsken kieltänytkin, ettei ollut sekaisin - kyllä hän oli, ja Kilian taisi tietää sen. Se tiesi että hän oli sekaisin, mutta sillä ei ollut aavistustakaan kuinka sekaisin hän oli. Se sekasotku oli massiivinen, eikä sitä todellakaan setvittäisi yhdessä yössä. Declan oli jo kuluttanut paranemiseen kuusi vuotta - niin kovasti kuin hän halusikin olla ehjä, hän ei ollut vielä edes lähelläkään. Se ei vain tapahtuisi - Declan oli niin rikkinäinen, että Kiliankin saisi osansa siitä. Halusi se tai ei, oli se edes tietoinen siitä mikä oli vialla. Sen sotkun korjaamiseen menisi paljon aikaa ja vaivaa. Koska sitä ei mitenkään voisi jättää korjaamatta.
Kuitenkin Kilianin vastaus melkein sai hymyn irti rokkarista. Se ei itseasiassa hoitanut tilannetta kovin huonosti. Se ei valehdellut hänelle, Kilian sanoi suoraan että kyllä se muuttaisi asioita. Totta kai se muuttaisi, ei se mitenkään voinut olla muuttamatta. Se ei edes olisi mahdollista. Kilian tiesi sen. Se olisi voinut luvata hänelle kasan kauniita sanoja, kuinka mikään ei muuttuisi eikä hän edes voisi sanoa mitään mikä voisi muuttaa sen tunteita häntä kohtaan. Ettei niitä tunteita voinut muuttaa. Kilian ei tehnyt sitä. Onneksi - Declan oli kuullut ne sanat ennenkin ja yksikään niistä lupauksista ei ollut pitänyt.
"Mä en voi luvata että mä olisin ikinä valmis puhumaan sulle niistä asioista. Koska niihin muistoihin ei liity mitään positiivista, joten se on hirveen vaikeeta mulle. Mutta sä et voi painostaa mua puhumaan sulle. Kyllä mä yritän, mutta mä en vaan ole siellä asti vielä", Declan sanoi ja sai kerättyä rohkeuden katsekontaktin hakemiseen. Nyt hän tunsi olonsa haavoittuvaisemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Se ei johtunut vain valuvista kyyneleistä - hän tiesi että sanat kuulostivat pahalta. Kilian voisi yrittää päästä lähelle, se voisi tehdä töitä saadakseen rokkarin luottamaan itseensä - turhaan. Koska Declan ei välttämättä olisi kuitenkaan valmis puhumaan. Hän ei saisi niitä sanoja sanottua. Niin tärkeitä kuin ne olivatkin. Se vaatisi enemmän kuin mihin Declan pystyisi.
Ehkä Kilianin pitäisi vain ottaa suosiolla joku, joka ei ollut niin saatanan rikkinäinen.

Declan alkoi nauraa. Siitä riippumatta, että hän sai edelleen pyyhkiä kyyneleitä pois, rokkari vain nauroi. Se saattoi olla hieman sopimatontakin - kyllä Declan tiesi, miten helppo tuohon olisi tarttua. Ties vaikka Kilian toivoi juuri sitä, että hän kysyisi. Että se saisi kerättyä rohkeutensa kertoakseen jotain - helpompaahan se oli, kun toinen osapuoli osasi ensin kysyä. Nauraminen oli sopimatonta juuri siksi. Kilian oli juuri epäsuorasti myöntänyt tehneensä jotain hirveää - ei sille saisi nauraa. Mutta kai se itkun voitti ja syykin selvisi, kun mustatukka sai suunsa auki.
"Haluatko sä oikeasti mennä siihen, kumpi meistä on pahempi?" Declan sanoi, katsekontakti haettiin - nyt rokkari näytti melkein hyväntuuliselta. Koska häntä nauratti edelleen, eikä vedenkestävä meikki ollut päässyt leviämään. Kosketus sai rokkarin jo hymyilemään aidosti. Kädestä ei tullut mieleenkään päästää irti. Kyllä Declan huomasi, että Kilian oli hieman hukassa hänen vahvan tunnereaktionsa takia, mutta silti se oli siinä. Se oli edelleen vieressä ja se yritti. Se ei osannut käsitellä häntä (tai tilannetta) täydellisesti, mutta se yritti. Se olisi ihan yhtä helposti voinut antaa olla.
Halusiko Kilian oikeasti väitellä siitä, kumpi heistä oli pahempi? Sellaisen johtopäätöksen tuosta oli helppo vetää. Oli se itseasiassa hyvin lohduttavaa - Kilian ei välttämättä säikähtäisikään sitä mitä Declan oli tehnyt. Sehän saattoi itse olla tehnyt yhtä pahoja asioita. Mutta Declan ei silti halunnut tietää, kumpi sen väittelyn voittaisi. Siksi siihen aiheeseen ei tarvitsisi mennä.
Niin helppo kun lauseeseen olisi tarttua, Declan ei tehnyt sitä. Kyllä se pistettiin merkille, mutta Declan ei kysynyt mitään. Jostain syystä hän luotti siihen, että jos se oli oikeasti olennaista, Kilian kertoisi kyllä. Sen olisi pakko. Olemassa oli asioita, joita ei voinut jättää kertomatta. Declanilla oli niitä itselläänkin - ja vielä useampiakin. Hän oli kertonut jo liikaakin.

Declan oli erittäin tunneperäinen ihminen - hän ajatteli liian usein enemmän tunteillaan kuin järjellä. Niin kävi tapellessa erittäin usein - tunteet veivät erittäin helposti mukanaan. Siksi hänen kanssaan tappeleminen oli niin hankalaa - hän kiihtyi erittäin nopeasti ja suistui aina pois raiteiltaan. Hän ei edes pysynyt aiheessa - hän ei välttämättä edes enää muistanut mistä tappelu oli alkanut, koska siihen mennessä hän oli ehtinyt jo kiskoa kaiken muun riitaan mukaan. Vaikkei niillä olisi mitään tekemistä itse asian kanssa, Declan oli vain aivan liian kiihtynyt huomatakseen ylittävänsä rajoja. Niin hän varmana tekisi Kilianinkin kanssa, jos tappelu menisi tarpeeksi rajuksi. Kiskoisi kaikki muutkin ongelmat mukaan, koska niitä oli. Rikkoisi rajoja, koska hän pystyi. Sitä pitäisi oikeasti välttää, koska siten sai tehtyä tuhoa. Siinä voisi käydä jo pahasti. Jos tunnekuohu olisi tarpeeksi voimakas, hän saattaisi oikeasti olla tarpeeksi kiihtynyt satuttaakseen. Tunnekuohussaan hän ei edes välttämättä edes muistaisi miksi oli vihainen ja kummalle hän oikein oli vihainen - itselleen vai Kilianille. Hän vain oli vihainen. Huutamista ja itkemistä unohtamatta - hän tekisi varmasti molempia ja yhtäaikaan.
Declan naurahti. Hän tiesi kyllä että sen menneen olisi voinut antaa olla. Kaikki oli annettu anteeksi, mitä keskusteltavaa siitä enää oli. Ei siitä välttämättä ollutkaan, mutta Declan oli silti tehnyt sen. Hän oli ollut julma Kiliania kohtaan, siinä missä ketä tahansa muutakin. Hän oli ihan oikeasti voinut käyttää sen äidin kuolemaa hyväkseen niin vaivattomasti. Vaikka se oli asia, jota hän ei olisi ikinä antanut anteeksi jos joutuisi itse uhriksi.
"Älä tee noin. Älä keksi tekosyitä sille kun mä käyttäydyn kuin itsekäs kusipää", Declan sanoi - ääni pysyi aivan rauhallisena eikä hymykään hävinnyt, mutta sen huomasi että mustatukka oli tosissaan. Niin siinä oli käynyt, Kilian oli sanonut sen itsekin silloin. Hän oli käyttäytynyt kuin itsekäs kusipää. Itseasiassa hän oli ollutkin sellainen. Siihen Kilianin oli aivan turha edes väittää vastaan. Kilian oli saattanut kerjätä sitä, mutta ei se sitä silti hyvittänyt. Kilian ei ollut sanonut mitään niin pahaa, että kuolleen äidin esiin nostaminen olisi ollut hyväksyttävää - tai edes tarpeellista. Declan oli kuitenkin käyttänyt sitä vain koska pystyi. Koska hän oli tiennyt, eikä Kilian tiennyt että hän tiesi. Hän oli tehnyt niin, että Kilian ei pääsisi tekemään niin ensin hänelle. Koska hän oli itsekäs.

Declanin piti jäädä oikeasti miettimään Kilianin sanoja. Sillä ei ollut yleensä merkitystä - seksi ei ollut rokkarille koskaan mitenkään henkilökohtaista ja intiimiä. Vieraan ihmisen päästäminen niin lähelle sillä tavalla ei merkinnyt mitään erityistä. Ei siinä ollut mitään erityistä, se oli vain järjetöntä himoa ja nautinnonhakemista. Sen kokemuksen Declan olisi osannut unohtaa helposti, se olisi vain yksi yö monien joukossa. Siinä ei olisi mitään erityistä. Kilian olisi ollut vain yksi mies muiden joukossa, jonka Declan voisi vain unohtaa ajattelematta asiaa enää uudestaan.
Okei, sitten häntä olisi kyllä alkanut kaduttaa, jos Kilian olisi tehnyt sen, vaikka se ei olisi oikeasti valmis siihen. Vain koska Declan oli erittäin valmis. Koska he olisivat tehneet sen jo, jos Kilian ei olisi lähtenyt viime kerralla. Niin Declan oli silloin halunnut tapahtuvan.
"Viime kerralla mä olisin vaan nainut sua ajattelematta sitä sen enempää. Ihan vaan koska sä olet seksikäs ja mä halusin naida sua. Se olisi ollut pelkkää seksiä", mustatukka sanoi ja kohautti olkiaan. Ehkä se tuli liian suoraan ja kuulosti hieman karulta, mutta niin se oli. Kiliankin tiesi sen - se olisi jäänyt pelkäksi seksiksi, jos viimekerta olisi mennyt sinne asti. Silloin Declan olisi ottanut kenet tahansa, koska hän vain halusi jonkun lähelle. Nyt hän halusi juuri Kilianin. Halu oli ihan yhtä vahvaa, ei se mihinkään ollut muuttunut, mutta syy oli vaihtunut. Nyt himo olisi vielä järjettömämpää, koska Declan oikeasti halusi Kilianin. Nyt se oli paljon merkityksellisempää. Ei sillä vieläkään ollut mitään tekemistä rakkauden kanssa, Declan ei koskaan sanoisi sen olevan rakastelemista. Mutta se ei olisi pelkkää seksiä. Nyt se merkitsisi hänelle jotain, että Kilian päästäisi hänet niin lähelle. Se oli tärkeää, että Kilian olisi siinä. Sillä oli itseasiassa iso merkitys. Nyt hän ei välttämättä voisi unohtaa sitä. Nyt Declan voisi hermoilla koko asiaa ensimmäistä kertaa varmaan viiteen vuoteen. Hän ei kovin usein harrastanut seksiä, joka merkitsi jotain muutakin.
"Älä ymmärrä mua väärin, kyllä mä edelleen haluan sua pahasti. Nyt se vaan merkitseekin jotain."

Ehkä olisi helpompaa jos niitä tunteita ei olisi. Oli miljoona syytä miksi tämän ei pitäisi toimia. Ehkä he eivät koskaan pääsisi yli niistä ja tämä kaikki vain sattuisi. Ehkä tässä kävisi huonosti. Mutta ihan yhtä todennäköisesti tässä voisi käydä hyvin. Se riitti hautaamaan sen epäuskon - siihen tunteeseen Declan halusi uskoa. Hän halusi uskoa, että tässä kävisi hyvin. Hän oikeasti toivoi, että tämä toimi. Koska se yksi syy oli isompi kuin kaikki vastaväitteet yhteensä.
Niin helppoa kun suudelmiin tukeutuminen nyt oli, Declan tiesi ettei se voisi jatkua niin. Joskus hänen pitäisi osata sanoa se ääneenkin. Ne tunteet pitäisi osata nimetä. Jossain vaiheessa pelkät suudelmat eivät enää riittäisi. Ne tunteet pitäisi ilmaista ääneen. Nyt Declan ei ollut mitenkään valmis myöntämään sitä, mutta niin se oli. Declan ei voisi sanoa olevansa rakastumassa Kilianiin, hän ei edes osaisi näyttää sitä vielä. Hän ei edes tiennyt oliko hän rakastumassa siihen - mutta kieltämättä hän tiesi, että hän voisi rakastua Kilianiin. Jonain päivänä.
Leuka loksahti auki, rokkari jäi tuijottamaan Kiliania tummilla silmillään. Joten se kokkasi ja oli helvetin hyvännäköinen - hittolainen, jos se olisi vielä hyvä sängyssä niin Declan naisi sen saman tien. Vegasiin ei ajaisi kuin viisi tuntia. Päällimmäinen ajatus oli kuitenkin se, että Kilian voisi oikeasti kokata hänelle - se kuulosti... romanttiselta.
Sanojen hakemiseen meni liiankin kauan - Declan oli vedetty sanattomaksi. Mitä tuohon pitäisi sanoa. Kyllä? Riittikö se. Declan ei edes tiennyt, kumpaan hän haluaisi sanoa kyllä. Koska ajatus siitä että Kilian oikeasti kokkaisi hänelle kuulosti erittäin hyvältä - se kuulosti paljon intiimimmältä. Mutta toisaalta hän halusi kyllä tietää, mihin Kilian veisi hänet. Ellei se sitten tietenkin sanoisi että se oli yllätys, koska Declan vihasi yllätyksiä. Hän vain ajaisi itsensä hulluksi ajattelemalla mihin he olivat menossa ja itse treffeillä repeäisi liitoksistaan, ihan vain koska hän tiesi. Ihan niin kuin silloin kun vanhemmat olivat halunneet viedä kaksoset Lontoon Thorpe Parkiin ensimmäistä kertaa - eivät ne sitä tietenkään olleet voineet kertoa vielä autossakaan. Tosin Declan olikin ollut silloin kuusi, mutta eipä hän siinä asiassa ollut paljoa muuttunut. Ja tietenkin se vaikutti, olisiko Kilian täysin okei menemään julkisesti treffeille toisen miehen kanssa. Oliko se edes avoimesti homoseksuaali - pitäisikö Declanin tietää se?
"Sano aika ja paikka, niin mä olen siellä. Riippumatta siitä mitä me tehdään", Declan sanoi ja vain kohautti olkiaan. "Sä voit viedä mut ulos, tai vaan tulla mun luokse syömään. Olettaen tosin että sä et ole allerginen koirille." Declan voisi vaikka vain syödä pikaruokaa omassa olohuoneessaan, kunhan Kilian olisi seurana. Se olisi tärkeintä - että he olisivat yhdessä... missä ikinä sitten olisivatkaan.

Lävistetty kulma kohosi, Declan alkoi olla aivan hämmentynyt. Nimittäin tämä alkoi kuulostaa koko ajan vain pahemmalta. Rokkari ahdistui pahasti jo siitä ajatuksesta, mihin keskustelu voisi mennä. Koska alku kuulosti oikeasti pahalta. Kilian oli juuri pohjustanut täydellisen tilaisuuden kertoa, että se oli positiivinen. Tuollaisen alun jälkeen se sopisi erittäin hyvin. Se sopisi vähän liiankin hyvin - mitä jos se oli juuri se, mitä Kilian yritti sanoa. Mitä jos se olikin positiivinen. Se selitti aika täydellisesti, miksi Kilian oli nostanut asian esiin. Pakkohan sellainen oli kertoa.
"Kilian, et kai sä vaan yritä vihjata, että sä olet positiivinen?" Declan tiesi valinneensa sanansa väärin - hänen ei olisi pitänyt sanoa noin. Hänen olisi pitänyt vain kysyä oliko se - nyt lause kuulosti torjuvalta ja negatiiviselta. Kuin Declan ei olisi valmis hyväksymään sitä, jos kyse olikin juuri siitä. Ei Declan tosin edes tiennyt oliko hän. Ei hänestä olisi syyttämään Kiliania siitä, koska oli yllätys että rokkari oli itse yhä negatiivinen. Ja oliko sillä edes mitään väliä - he harrastaisivat joka tapauksessa pelkkää turvaseksiä. Vaikka molemmat kuinka olisivat negatiivisia, he eivät silti harrastaisi suojaamatonta seksiä. Vaikka silti Declanin oli pakko myöntää, että kyllä se muuttaisi asioita. Paljonkin, koska siinä oli paljon ajateltavaa. Ja ne ajatukset olivat pelottavia. Tietenkin siltä voisi suojautua, eikä Declan osannut sanoa voisiko hän jättää Kilianin sen takia - silti siinä oli paljon ajateltavaa.
Vai ylireagoiko Declan ja pahasti? Ehkä hän vain ajatteli liikaa. Ehkä Kilian vain oli yleisesti huolissaan, koska se oli aihe joka oli pakko ottaa huomioon. Koska myönnetään, Declan harrasti paljon seksiä (ehkä vähän liikaakin) ja useimmiten tuntemattomien kanssa ja kieltämättä oli hän muutamaan kertaan antanut niiden ottaa hänet paljaana, koska hän oli vain liian kiihottunut jaksaakseen välittää. Vaikkei hänellä ollut mitään, sellaisista asioista oli puhuttava - selvästi heidän suhteensa oli menossa siihen suuntaan. Ehkei Kilian yrittänyt vihjata yhtään mitään, se vain oli tärkeä puheenaihe. Mutta silti, olisi vain sanonut suoraan, koska Declan oli ihan liian hämmentynyt ymmärtääkseen vihjailua. Eikä sanojen tarkoitus ollut se, että hän olisi pitänyt Kiliania niin vastuuttomana ja varomattomana - Declan vain oli pihalla.
Kädet ajautuivat jälleen Kilianin niskaan, suudelmaa pitkitettiin kunnes rokkarin oli pakko irrottautua hengittääkseen välillä kunnolla. Silloinkaan Kiliania ei päästetty yhtään kauemmaksi ja katsekontakti haettiin. Se oli tosiaan pelottavaa, miten hyvä tunne Declanilla oli tästä. Se oli vähän liiankin hyvä. Ja silti mustatukka ei keksinyt yhtään hyvää syytä perääntyä. Ei sellaisia enää ollut. Se oli pelottavaa, mutta se myös tuntui erittäin hyvältä.
"Ja viimeksi sä et voinut edes myöntää että mä olen kiinnostava. Ei sillä, että mä en olisi tiennyt sitä", Declan sanoi - hän ei ollut edes varma vittuiliko Kilianille tahallaan vai vain puolivahingossa. Vaikka niinhän se oli. Viimeksi se ei ollut voinut edes myöntänyt että hän oli kiinnostava ja nyt se oli ihan vieressä. Onneksi.

1

Declan tiedosti kyllä, että Kilian oli hukassa. Se oli aika päivänselvää. Mutta pääpointti ei ollut se, osaisiko Kilian suhtautua rokkarin tunteenpurkaukseen oikein, saisiko hänet rauhoittumaan. Kilian oli jo tehnyt sen asian, mikä merkitsi eniten - se oli yhä siinä. Declan oli hajonnut palasiksi sen edessä, ja Kilian ei ollut lähtenyt karkuun. Se tiesi että hän ei ollut ehjä, helppo ja täydellinen ja silti se oli yhä siinä. Ihan vieressä. Se oli paljon tärkeämpää, kuin se ettei Kilian osaisikaan sanoa oikeita asioita. Se yritti. Tilanne oli epämukava ja käsittämätön, mutta Kilian yritti olla siinä. Se olisi yhtä hyvin voinut lähteä karkuun. Niin oli käynyt lukemattoman monta kertaa ennenkin. Declan oli jätetty jo tarpeeksi monta kertaa, koska hän oli niin rikki. Ja se ei ollut totta, ettei rikkinäistä voinut rikkoa enää uudestaan. Se olisi tehnyt tuhonsa, jos Kilian olisi jättänyt hänet nyt yksin. Vaikka se ei osaisikaan lohduttaa. Ehkä Kilian joskus oppisi sanomaankin ne oikeat asiat, mutta nyt se oikeasti riitti, että Declan tiesi sen yrittävän olla lähellä. Koska niin siinä oli käynyt - Declan oli laskenut suojamuurinsa ja päästänyt Kilianin lähelle. Kilian oli päästetty sisäpuolelle. Declan oli täysin avoin sen edessä - nyt hän oli kaikkein haavoittuvaisimmillaan. Siksi se olisikin ollut erittäin tuhoisaa, jos Kilian olisi jättänyt hänet nyt yksin. Vaikka sehän oli halunnut Declanin olevan avoin - eikö sen pitäisi olla tyytyväinen, koska nyt se sai mitä halusi?
Declan ei edes yrittänyt tahallaan työntää Kiliania kauemmas. Siltä käytös oli saattanut vaikuttaakin, mutta kyse ei ollut siitä. Hän ei edes halunnut työntää Kiliania kauemmas, mutta sen päästäminen lähemmäs oli paljon vaikeampaa. Se sisälsi niin paljon riskejä. Väistäminen ja vältteleminen oli paljon helpompaa. Declan ei ollut valmis puhumaan niistä asioita. Välttämättä hän ei koskaan olisi - oli asioita, joita hän ei vieläkään pystynyt sanomaan. Hän ei pystynyt kohtaamaan niitä.
Declan veti syvään henkeä, ennen kuin halasi Kiliania. Vaikka sen olisi pitänyt varmaan mennä toisin päin, Declan tässä taisi ennemminkin tarvita halauksen. Mutta silti mustatukka oli melkein Kilianin sylissä ja halasi sitä - vaikka hän tärisi yhä eikä itkukaan ollut helpottanut yhtään. Mutta toisaalta, se ei kyllä yltynytkään.
"Mä vaan... mä en halua kaataa tätä kaikkea tuskaa ja vihaa ja syyllisyyttä sun niskaasi. Mä haluan puhua sulle, mutta mä -- mä en halua vaivata sua omilla ongelmillani, koska mä en ole ehjä ja täydellinen." Kukaan ei olisi koskaan uskonut, että Declan Lea änkytti. Tosin sama taisi koskea sitä itkemistäkin. Hän oikeasti oli täysin haavoittuvainen Kilianin edessä - se oli totta puhuen aivan helvetin pelottavaa.

Declanin elämä oli ollut yhtä sekasortoa useamman vuoden - niin oli käynyt, vaikka hänen taustallaan sen olisi luullut menevän aivan toisin. Molemmat hänen vanhemmistaan olivat upporikkaita ja Highgate oli yksi kalleimmista lähiöistä Lontoossa - hän olisi ihan hyvin voinut olla pumpulissa kasvatettu snobi, jonka isoin ongelma oli pahimmillaankin katkennut kynsi. Hänen äitinsä oli koko Britannian arvostetuimpia tuomareita ja erittäin vahva nainen - sen olisi luullut osaavan laittaa lapsensa aisoihin. Tuomarin lapsista kun luulisi kasvavan lainkuuliasia, kurilla kasvatettuja kansalaisia. Mutta Declan ei ollut. Hän oli toipuva ex-narkkari, jonka rikosrekisteri ei ollut kovin imarteleva. Joka oli vajonnut niin syvälle ongelmiinsa päihteiden kanssa, että hänen oli pitänyt käydä lähellä kuolemaa päästäkseen ylös itselleen kaivamastaan haudasta. Niin oli käynyt hänenkin taustoillaan. Niin oli käynyt, vaikka pohja olikin ollut helvetin hyvä. Ei se mitenkään ollut hänen vanhempiensa syytä. Ehkä hän ei olisi koskaan jäänyt koukkuun päihteisiin, jos Violante ja Joshua olisivatkin olleet tiukempia ja käskeneet hänet jäämään kotiin niinä monina viikonloppuina. Silloin hän ei ehkä olisikaan päässyt juomaan itseään humalaan ja kokeilemaan huumeita. Tai sitten hän olisi tehnyt sen kaiken heidän kieltojaan vastaan ja menettänyt välinsä heihin kokonaan. Hänellä oli aivan sama kasvatus, kun siskollaan joka oli onnellisesti naimisissa ja opiskeli lääketiedettä Oxfordissa. Vika ei ollut kasvatuksessa eikä vanhemmissa. Vika löytyi peilistä. Se oli kaikki hänen syytään. Ainoastaan hänen. Hänen perheensä oli parasta mitä hänellä oli - hän oli käynyt niin lähellä sen menettämistä. Declan ei itseasiassa olisi kantanut kaunaa siitä, jos ne eivät olisi antaneet hänelle tekojaan anteeksi. Ei hän itsekään olisi antanut. Hän ei voisi menettää perhettään enää uudestaan, koska hän ei selviäisi ilman heitä.
Se, että hän oli melkein kuollut ei edes ollut suurin syy miksi hän oli halunnut pois. Pois siitä elämäntyylistä, pois niistä ihmisistä, pois niistä tilanteista. Kuoleminen oli pelottavaa, mutta siinä tilanteessa eläminen oli paljon pelottavampaa. Herätä vieraasta paikasta tuntemattomien keskeltä tietämättä missä oli tai miten sinne oli päätynyt tai edes mitä oli tullut tehtyä - se oli pelottavaa. Declan oli ollut suurimman osan ajasta aineissa, joten hän ei edes muistanut paljoakaan ja sen minkä hän muisti, hän toivoi ettei olisi muistanut. Niihin muistoihin liittyi niin paljon katumusta ja syyllisyyttä - jos hän olisi saanut ne kaikki asiat tekemättömiksi, hän olisi tehnyt niin. Mutta hän ei saanut - hän ei vielä osannut elää aivan kaikkien tekojensa kanssa, mutta hän oppisi. Hän pääsisi pois tästä tilanteesta.
"Mä tiedän että meidän pitää puhua lopulta, mutta mä en ole valmis siihen vielä. Mä en pysty siihen nyt", Declan sanoi - nauru oli ollut äsken aitoa, mutta rokkari oli jälleen vakavoitunut. Heidän pitäisi puhua - molempien. Mutta Declan ei olisi mitenkään valmis siihen nyt. Hän ei halunnut kohdata niitä tunteita nyt. Koska ne olivat kaikki yhä siellä. Hän katui yhä monia asioita niistä vuosista. Hän edelleen vihasi ja syytti itseään. Häneen sattui vieläkin, se kipu ei ollut mennyt mihinkään. Jos kaivoi tarpeeksi syvälle, ne kaikki tunteet olivat yhä olemassa.
Silti oli lohduttavaa, että Kilianillakin oli jotain kerrottavaa. Ehkä he sitten ymmärtäisivät ja osaisivat tukea toisiaan. Ehkei se sitten säikähtäisi hänen salaisuuksiaan niin pahasti. Ehkä se ymmärtäisi.

Declan hymähti.
"Okei, niin osaatkin, mutta se ei silti hyvitä sitä mitä mä tein. Mulla on vieläkin huono omatunto sen takia", rokkari sanoi, katse oli mustassa rastassa jota poika parhaillaan pyöritti sormissaan - hän oli tehnyt niin jo niin monta kertaa, että Kilian osaisi kohta jo nimetä eleen. Se tietäisi milloin hän hermostui. Se ei välttämättä olisi niin huono asia. Tosin ele ei tietenkään kertonut miksi hän hermostui. Nyt Declanin teki mieli pyytää anteeksi uudestaan, koska hänellä oikeasti oli huono omatunto. Koska ehkä Kilian olikin ollut ärsyttävä, mutta se ei silti ollut sanonut mitään niin pahaa. Itseasiassa se oli sanonut pahasti vasta kun Declan oli provosoinut sen siihen. Hän oli lähes pyytänyt sitä iskemään takaisin. Se tosin ei olisi helpottanut hänen omatuntoaan yhtään, vaikka Kilian olisikin iskenyt samalla mitalla takaisin. Hänellä olisi silti ihan yhtä paljon anteeksipyydettävää.
Vaikka ei se varsinaisesti vieläkään johtunut Kilianista - se oli vieläkin se aihe. Kohde oli ollut Kilianin äiti, mutta suurin syy oli kyllä Declanin oma äiti. Hän ei olisi selvinnyt ilman sitä naista. Ei oikeasti edes ollut yhtään liioiteltua sanoa, ettei hän olisi enää elossa ilman Violantea. Koska ei hän oikeasti olisi. Hän oli särkenyt oman äitinsä sydämen.
Declan puri alahuultaan, eikä siitä samasta rastasta oltu vieläkään päästetty irti. Koska hän tiesi, että hän saisi helposti puheenaiheen kuulostamaan pahalta. Hän saisi helposti asian kuulostamaan siltä, että hän halusi vain Kilianin housuihin. Etteivät tunteet menneet sinne asti. Vaikka oli lohduttavaa tietää, ettei Kilian halunnut häntä vain sen seksin takia - se ei ollut Kilian, jolla oli huoran maine. Joka nai kaikkea mikä liikkui.
Declan ei sotkenut tunteitaan seksiin. Ei koskaan. Seksi oli aina ollut hänelle helppoa - mitä jos ne tunteet muuttaisivat sen? Vaikkei se olisikaan pelkkää seksiä, sen ajatteleminen rakastelemisena oli liian pelottavaa. Mitä jos hän menettäisi sen yhden asian, joka oli aina ollut helppoa?
"Okei, hidasta nyt vähän. Sä et kuitenkaan meinaa, että me rakasteltaisiin, ethän? Koska siihen mä en ole valmis", Declan sanoi, katse saatiin pysymään Kilianissa. "Ole kiltti, älä suutu. Mä haluan sen merkitsevän jotain enemmän, mutta ei noin paljoa vielä." Tämän takia hän ei puhunut ennen seksiä. Puhuminen sekoitti kaiken. Declanille rakasteleminen oli vielä aivan eri asia - siihen hän ei ollut valmis.

Declan olisi panikoinut ja pahasti, jos Kilian olisi nyt jo sanonut rakastavansa häntä. Silloin hän olisi juossut ja lujaa. Vaikka hän olisi osannutkin nimetä sen tunteen rakkaudeksi (mitä hän ei muuten osannut), hän ei mitenkään voisi sanoa sitä vielä. Hän ei ollut koskaan sanonut sitä kenellekään, hän ei olisi valmis. Ja sen tunteen kanssa ei pelleilty. Declan sanoisi sen vain jos se olisi tosissaan - ei hän ollut koskaan rakastunutkaan kehenkään, eikä hän sanoisi sitä ennen kuin oikeasti rakastuisi. Se että Kilian tietäisi nyt jo rakastavansa häntä, oli liikaa. Declan ei pystyisi käsittelemään sitä. Hän ei ollut valmis nimeämään omia tunteitaan. Hän piti Kilianista ja hän oli valmis yrittämään - eikö se riittänyt? Ehkei hän koskaan rakastuisi siihen oikeasti. Hän ei mitenkään voinut tietää sitä nyt. Se sotkisi kaiken, jos hän nyt yrittäisi saada niistä tunteista selkoa. Ei niitä tarvinnut nimetä - hänellä oli tunteita Kiliania kohtaan ja se riitti hänelle. Parisuhteet olivat ihan tarpeeksi pelottavia ilmankin. Hän antaisi itsestään niin paljon ilman niiden tunteiden läpikäymistä. Se oli jo tarpeeksi pelottavaa, koska minkäänlaista turvaverkkoa ei ollut. Jos hän putoaisi, hän putoaisi maan tasalle asti. Jos hän nimeäisi ne tunteet, niin korkealta putoaminen sattuisi saatanasti.
Lävistetty kulma kohosi, ennen kuin Declan alkoi nauraa. Hän ei mahtanut itselleen mitään, vaikka se saattoi olla hieman epäkohteliasta. Eikä hän edes tarkoittanut sitä pahalla. Aito nauru päättyi lopulta Kilianin huulille painettuun suudelmaan.
"Söpöä kulta, mutta ehkä mä vaan tulen sun luoksesi. Ihan autolla, jossa on navigaattori", Declan sanoi, hymy oli jäänyt pysyvästi ja silmätkin loistivat. Hän oli yllättävän rento puheenaiheesta huolimatta. Hän ei kuitenkaan ollut käynyt treffeillä yli kolmeen vuoteen. Yleensä hän jo miettisi, mikseivät he voineet vain kelata siihen kohtaan missä Kilian naisi hänen aivonsa ulos. Niin se yleensä meni. Mutta nyt hän voisi mennä ihan oikeille treffeille ja se ei edes hermostuttanut kovin pahasti. Vielä, ainakaan.
"No, koska mä tulen? Tai voi sen sopia myöhemminkin. Mä antaisin sulle puhelinnumeroni, jos mulla olisi jotain mihin kirjoittaa se", mustatukka sanoi ja kohautti olkiaan. Poliisit olivat melkeinpä takavarikoineet häneltä kaiken paitsi vaatteet päältä.

Helpotus tuli ensimmäisenä, mutta todellisuus iski nopeasti. Koska Declan tiesi mistä Kilian puhui. Paremmin kuin olisi halunnut. Hän oli ottanut saman riskin lukemattoman monta kertaa. Hänelläkin oli aihetta niihin testeihin menemisiin. Oli ihme, että ne olivat kaikki olleet negatiivisia. Tosin oli hän oppinutkin siitä paljon. Hän oli jo kerran saanut säikähtää HIV-tartuntaa ja hän ei halunnut kokea sitä enää uudestaan. Se oli liian pelottavaa, vaikka silloin siitä olikin selvitty säikähdyksellä.
"Hei, mä ymmärrän mistä sä puhut. Se ei edes ole vaan se seksi, se on myös ne neulat. Mä vaan olin niin vitun tyhmä että otin sen riskin monta kertaa", Declan sanoi, ääni hiipui loppua kohden ja katse painui lattiaan. Nyt hän toivoi että olisi sittenkin pukenut jotain pitkähihaista, saadakseen käsivarret piiloon. Vaikka näkyviä arpia ei ollut jäänytkään, se ele tuli vain automaattisesti. Niiltä ajoilta kuin neulan jättämiä mustelmia oli vielä ollut. Jälkiä ei enää ollut, mutta hän ei milloinkaan unohtaisi tehneensä niin. Se hävetti edelleen, että hän oli narkkari. Hän ei varmaan ikinä lakkaisi häpeämästä sitä. Hän oli välittänyt enemmän yhdestä injektioneulasta, kun perheestään, tai omasta tyttärestään tai edes itsestään.
Se ei tosiaan ollut vain se seksi - hän oli ottanut saman riskin sitäkin kautta useampaan kertaan, mutta se ne neulat olivat olleet paljon suurempi riski. Sen riskin hän oli ottanut lukemattoman monta kertaa. Silloin sillä ei ollut mitään väliä mistä ja keneltä se neula oli tullut. Vain sisällöllä oli väliä. Että se saisi hänet tuntemaan olonsa paremmaksi. Vain sillä oli väliä. Jälkiseuraamuksilla ei ollut. Hän oli pistänyt yhden neulan saamisen kaiken muun edelle. Silloin se olikin vaikuttanut olevan sen riskin arvoista - ei sillä, että sitä olisi silloin tullut mietittyä. Eikä häntä edes olisi kiinnostanut, vaikka siinä olisikin käynyt niin. Hän olisi piikittänyt vielä uudestaan, koska vain sillä oli väliä. Että hänellä oli parempi olo edes hetken.
Hymy palasi, Declan naurahti vaikka lävistetty kulma kohosikin.
"Ei vieläkään? C'moon, kyllä sä sen nyt jo voit sanoa", mustatukka sanoi - hän halusi vieläkin kuulla sen. Vaikka hän tiesikin se jo. Ja silti Declan ei kuitenkaan antanut Kilianin sanoa yhtään mitään, vaan suuteli toisen hiljaiseksi.

1

Osaltaan Declan olisi halunnutkin vain antaa olla. Kuopata koko asian, ettei siitä tarvitsisi puhua enempää. Ettei asiaa tarvitsisi nostaa esiin enää ikinä. Ettei hän ollut koskaan edes sanonut mitään. Mutta rokkari tiesi varsin hyvin, ettei se mitenkään olisi mahdollista. Hän oli sanonut sen. Hän oli myöntänyt mitä hänelle oli tehty - ei se tietenkään ensimmäinen kerta ollut, mutta ei siitä silti tullut yhtään helpompaa. Hän oli vielä kaukana siitä pisteestä, kun asiasta puhuminen olisi helppoa. Hän ei ehkä koskaan edes saavuttaisi sitä. Hän yrittäisi silti. Koska se mies ei voittaisi. Se ei pilaisi hänen elämäänsä enää. Siksi hänen piti saada se sanottua. Hän ei koskaan pääsisi yli siitä, jos ei myöntäisi sitä.
Declan oli jo teeskennellyt kolme vuotta, ettei sitä ollut tapahtunut. Hän ei pystyisi siihen enää. Myönnettyään jo sekä itselleen että muille että se oli oikeasti tapahtunut, hän ei enää pystyisi palaamaan siihen teeskentelyyn. Teeskenteleminen ei koskaan ollut edes toiminut, se tehnyt vain enemmän tuhoa. Siitä ei ollut oikeasti seurannut mitään hyvää. Eikä se edes ollut mennyt läpi - vaikka mustatukka olikin silloin inttänyt, että kaikki oli hyvin, ettei hänellä ollut mitään hätää. Kaikki olivat nähneet, että jokin oli pahasti vialla. Sitä ei voinut salata, ja silti Declan oli yrittänyt. Asian kieltäminen oli ollut helpompaa kuin sen tuskan käsitteleminen. Se edelleen oli - teeskenteleminen olisi ollut helpompaa, mutta Declan tiesi varsin hyvin, että se kulissi ei todellakaan kestäisi. Hän tiesi ettei teeskenteleminen auttaisi mitään. Se vain pahentaisi asioita.
Asian kieltäminen olisi pahentanut asioita myös Kilianin kanssa - ja pahasti. Declan ei ollut niin hyvä näyttelijä, eikä yksikään suojamuuri ollut niin vahva - Kilian huomaisi. Vaikka rokkari yrittäisikin kieltää kaiken, Kilian huomaisi. Se näkisi, että jokin oli pahasti vialla. Sen salaaminen ei ollut mahdollista. Se kulissi ei kestäisi, sen yrittäminen oli jo turhaa. Kaikki hajoaisi kuitenkin. Kilian ei mitenkään voisi olla hänen kanssaan tietämättä. Se ei ollut mahdollista. Ehkei se nytkään osaisi käsitellä häntä, mutta nyt se ainakin tietäisi mikä oli vialla. Vaikka Declan ei siltikään haluaisi puhua siitä. Hän ei vieläkään ollut valmis kohtaamaan sitä. Hän ei enää kieltänyt ettei sitä ollut tapahtunut, mutta mitä vähemmän hän joutui puhumaan siitä, sen parempi. Se osa ei ollut muuttunut yhtään mihinkään, hän ei vieläkään halunnut puhua siitä. Koska se sattui edelleen.
Kilianin jähmettyessä, Declan meinasi jo päästää irti ja perääntyä. Kilian ei vain yllättynyt, se jäätyi aivan täysin. Siinä oli oltava jotain muutakin taustalla. Eikö hän sitten voisikaan vain mennä ja halata sitä? Oliko hän vieläkään niin tuttu, että hän saattoi tehdä noin Kilianille? Pitäisikö hänen vain olla koskematta? Ylittikö hän jotain rajoja? Rokkari ei kuitenkaan ehtinyt liikkua mihinkään suuntaan, kun Kilian oli rentoutunut ja vastasi halaukseen. Vastaus sai mustatukan hymyilemään, Declan joutui puremaan alahuultaan saadakseen hymyn pysymään aisoissa. Ettei hän olisi hymyillyt leveästi kuin (onnellinen) idiootti. Koska hän halusi uskoa tuohon. Ettei heillä ollut mitään hätää. Ehkei se totta ollutkaan, mutta juuri nyt kaikki oli hyvin. Vaikka Declan tärisi Kilianin sylissä. Tämä olisi voinut mennä paljon huonomminkin.
"Okei." Ääni jäi kuiskaukseksi, silmät pysyivät kiinni ja Declan vain hengitti syvään rauhallisesti - aina siihen asti, kunnes lakkasi tärisemästä. Halauksesta irtauduttiin sen verran, että Declan sai pyyhittyä viimeiset kyyneleet molemmissa käsissä oleviin kynsikkäisiin. Valuneesta ripsiväristä mustat kyyneleet tosin saivat rokkarin melkein kiroamaan ääneen, mutta se vasta olisikin pilannut tunnelman.
"Kiitos. Se vaan merkitsee mulle paljon, että sä tiedät ja silti sä olet vielä siinä. Vaikka mä toivoisin silti että mä en näyttäisi nyt Alice Cooperilta, mutta -- ", Declan sanoi, lauseen loppu oli pelkkä olankohautus. Vaikka musta meikki ei ollut levinnyt läheskään niin pahasti kuin sen olisi pitänyt, että rokkari olisi oikeasti alkanut muistuttaa Alice Cooperia. Vaikka sisäinen perfektionisti olikin nostanut päätään, koska meikki oli varmasti itketty piloille. Sen vielä mukamas piti kestää. Se ei silti ollut pointti. Declan oikeasti oli kiitollinen. Kilianin läsnäolo oli tärkeää. Ja vaikka muiden läsnäolo helpotti aina, se ei silti ollut samantekevää kenen seurassa rokkari oli. Kilian oli juuri siinä missä sen piti. Sillä oli oikeasti merkityksensä.

Declan ei olettanutkaan Kilianin sanovan yhtään mitään. Ei siihen olisi tarvinnutkaan sanoa yhtään mitään, pelkkä nyökkäys riitti. Mitään lisättävää ei ollut. Declanin mielestä hiljaisuus ei ollut epämukavaa ja välttelevää - he eivät olleet hiljaa siitä syystä, että tiesivät että heillä oli puhuttavaa. Koska ei heidän tarvinnut puhua nyt. Kumpikin tiesi että heidän pitäisi puhua niistä asioista, mutta he tiesivät myös sen että sen ei tarvinnut tapahtua nyt. Koska aivan suoraan sanottuna Declan olisi joutunut pakottamaan itsensä puhumaan, jos hänen olisi pitänyt saada ne asiat sanottua nyt. Väärä aika ja paikka, eikä mustatukka ollut valmis. Silloin tilanne vasta olisikin ollut epämukava. Se olisi ollut painostavaa, Declan olisi jo hermostunut niin pahasti ettei siitä syystä puhumisesta tulisi yhtään mitään. Silloin hän vain taas räjähtäisi. Hän ei halunnut jakaa niitä asioita ärähtelemällä. Hän ei tahtonut toistaa äskeistä enää uudestaan. Kilianinkin pitäisi ymmärtää se - Declan ei ollut valmis, eikä se voisi painostaa häntä puhumaan. Siihen hän reagoisi ihan väärällä tavalla - hän joko sulkeutuisi kokonaan tai sanoisi ne asiat aivan väärällä tavalla.
Declan ei myöskään voisi tehdä niin Kilianille. Nyt olisikin niin helppoa kysyä mistä Kilian oikein puhui - se oli tehnyt harvinaisen selväksi, että silläkin oli jotain painavaa kerrottavaa. Ääni päässä naputti, että Kilianin piti kertoa hänelle. Koska Declan oli kertonut sille. Declan ei silti voisi painostaa Kiliania puhumaan. Koska sitä se olisi. Sekin nimittäin tuli hyvin selväksi, että Kilian ei halunnut puhua. Declan ei voisi pakottaa sitä siihen kiskomalla ne asiat väkisin ulos. Koska Kiliankaan ei saisi tehdä niin hänelle.
"Mä en ihan oikeasti halua painostaa sua mihinkään, mutta mä vaan -- um, se on vaan yksi kysymys", Declan sanoi, puhe meni hermostuneeksi takelteluksi. Sen jälkeenkin hän jäi puremaan alahuultaan, hermostuneisuus alkoi muistuttaa jo paniikkia. Se oikeasti oli vain yksi kysymys. Declan oli itse miettinyt sitä monta kertaa. Kai Kilian voisi jättää vastaamattakin. Sinänsä kysymys oli helvetin yksinkertainen - vastaukseksi riitti pelkkä kyllä tai ei. Ja silti Declan ei osannut vastata siihen.
"Jos sä saisit sen kaiken tekemättömäksi, niin tekisitkö sä?"

Declan vain hymähti. Vaikka hän ei ollutkaan täysin varma oliko Kilian oikeasti antanut anteeksi, vai eikö se vain halunnut puhua asiasta enempää, rokkari antoi olla. Vaikka asia vaivasi, koska se oli aika olennaista. Eikä auttaisi hänen huonoon omaantuntoonsa ollenkaan. Mitä jos Kilian ei oikeasti ollutkaan antanut anteeksi. Asian vältteleminen kokonaan oli vain helpompaa. Koska aihe oli liian arka tai koska se ei edes voisi antaa hänelle anteeksi, jos se ajattelisi asiaa enemmän. Mutta asia oli käsitelty. Siitä ei tarvitsisi puhua enää. Oli Kilian tosissaan tai ei.
Seuraava ei ollut yhtään parempi - päinvastoin, ennemminkin. Declan ei halunnut puhua siitä, vaikka olikin ihan itse nostanut asian esiin. Aikaisemmat sanat voisivat kuulostaa todella pahalta. Koska se ei ollut niin, että Declan ei olisi halunnut rakastella. Vain ei vielä. Hän ei ollut koskaan tehnyt sitä, eikä hän olisi valmis siihen. Ja totta kai se itse rakastuminen oli hyvin olennaista - Declan ei ollut rakastunut Kilianiin. Ei nyt eikä ehkä koskaan tulisikaan olemaan.
Kilianin vastaus oli kuitenkin paljon parempi kuin mitä Declan oli ehtinyt miettiä päässään. Helpottunut huokaisu oli ehkä aivan sopimaton, mutta mustatukka ei voinut sille mitään. Hän oli helpottunut. Kilian ei kuulostanut yhtään loukkaantuneelta ja vastaus oli juuri sitä mitä Declan oli halunnut. Kiliankaan ei ollut valmis siihen. Se oli hyvä asia. Vastaus oli erittäin hyvä. Ehkä Declan kuvitteli liikaa, mutta hän ei oikeasti voinut reaktiolle yhtään mitään. Se oli geeneissä.
"Sori. Mä vaan sekoan hermostuneena. Mä hermostun, ylireagoin ja tulen hulluksi. En mä sille mitään voi, mä olen ihan kuin isäni siinä asiassa. Se on sukuvika", Declan tiesi höpöttävänsä täysin asian vierestä - mutta siitä reaktio oli johtunut. Declan oli hermostunut ja ajanut itsensä hulluksi ajattelemalla liikaa. Hän sekosi hermostuessaan. Jolloin hän tosin yltyi höpöttämään päättömiä, joten se selitti senkin. Kilian saisi tietää sen ennen pitkään. Hän ei voinut sille mitään. Kaikki Leat olivat samanlaisia, tässä asiassa hän ei ollut perinyt äitinsä geenejä. Valitettavasti, tosin.
Tuijotettuaan tarpeeksi kauan seinää, Declan rauhoitti. Katse kiskottiin takaisin Kilianiin, nyt Declan pysyisi jopa aiheessa. Ei hänen siltikään tarvitsisi kuin hermostua uudestaan ja hän sekoaisi, mutta se oli sen ajan murhe. Kilian saisi tottua.
"Hyvä. Koska mäkään en ole koskaan tehnyt sitä. Enkä pysty siihen vieläkään. En mä tiedä onko se tässä iässä jo säälittävää, mutta minkä mä sille voin. Enkä mä vaadi sitä sulta, etkä säkään voi vaatia sitä multa. Mutta silti mun pitää vaan tietää, että sä pysyt siinä", Declan sanoi, vaikka olisi varmaan ollut oletetumpaa että Kilian hermoili tuosta asiasta. Rokkarin suhteet olivat kuitenkin painottuneet niin usein seksiin, että sitä sai melkein pelätä että hän vain ottaisi mitä halusi ja häipyisi. Se oli oletetumpaa.
"Suoraan sanottuna mä olen jo väsynyt siihen merkityksettömään seksiin, mä en halua sitä sulta." Declan tiesi miten riskialtis lause oli ja toivottavasti Kilian ei edes tarttuisi siihen. Ettei se kysyisi miksei hän sitten lopettanut, koska vastaus kuulosti oikeasti pahalta. Miksi hän sitten harrasti merkityksetöntä seksiä miesten kanssa, joiden nimeä hän ei tiennyt ja joita hän tuskin edes ehti nähdä kunnolla? Koska hän ei osannut lopettaa.

Kilianin hermostuneisuus oikeasti oli huomattavissa, mutta koska se meni ohi ja Kilian jälleen hymyili, Declan ei takertunut siihen. Vaikkei ymmärtänytkään mikä Kiliania hermostutti. Koska häntä ei hermostuttanut mikään. Mutta se oli epäolennaista. Kuten oli sekin miksi hitossa se oli nimennyt kissansa sadun mukaan - vaikka se olikin jotenkin söpöä. Tosin rokkari ei muistanutkaan kyseisestä teoksesta muuta kuin lopun. Siihenkään ei silti takerrettu, Declan ei sanonut yhtään mitään. Eihän hän ollut varsinaisesti edes nimennyt omia koiriaan itse. Löytöeläintalolla ne oli nimetty, sieltä kun molemmat oli haettu ja hänellä ei ollut ollut mitään syytä mennä vaihtamaan niitä. Hän oli pitänyt niistä sellaisenaan. Niin yksinkertaista se oli.
"Kunhan se ei ole chihuahuaa pienempi. Tai karvaton. Sellaset vaan karmii mua. Mutta oikeasti, ainut syy miksi mä en ottanut kissaa on että mun kultani saattaisi tappaa sen", Declan sanoi ja kohautti olkiaan. "Siis mun koirani. Siitä tulee hirviö kun se näkee kissan." Ciara ei välttämättä tajuaisi koko otuksessa mitään ihmeellistä, mutta Rico tajuaisi. Se ei ollut koskaan sietänyt kissoja ja siksi se pidettiinkin mahdollisimman kaukana. Kilian ei välttämättä olisi kovin mielissään, että hänen jackrusselinterrierinsä saattaisi tappaa sen Rumpelstiltskinin, jos ne ikinä kohtaisivat. Onneksi kyseessä oli se terrieri. Tanskandoggia olisi hankalampi pitää aisoissa ja se saisi hieman pahempaa jälkeä aikaiseksi.
"Mutta mä olen oikeasti allerginen vaan hyttysenpistoille ja penisilliinille, joten sen ei pitäisi olla ongelma", Declan sanoi ja kohautti olkiaan. Se sulki saman tien pois kaikki ruoka-aineallergiatkin - Kilianin ei tarvitsisi miettiä sitä jos se laittaisikin jotain mitä hän ei voisi syödä. Hänen allergioidensa ei pitäisi olla ongelma. Treffit eivät oikeasti voineet sisältää hyttysiä ja antibiootteja, koska silloin hän jättäisi muutenkin tulematta. Hän ei tulisi vaikka ei olisikaan allerginen - se olisi vain liian outoa. Ja hän oikeasti saattaisi kuolla anafylaksiaan. Molemmat hänen allergioistaan olivat pistäneet hänet sairaalaan jo kerran. Tosin juuri sen takia hän tiesi olevansa allerginen.
Päivän päättäminen sai kulmat rypistymään rokkarin jäädessä miettimään. Se ei ollutkaan niin yksinkertainen asia. Koska hänellä oli ongelmia ja hän oli hiton sosiaalinen.
"Mä en nyt osaa sanoa yhtään mitään, koska mun pitää ravata katkaisuklinikalla ja psykiatrin luona ja koulussa ja kavereiden kanssa ja Dylankin tulee käymään, mutta kyllä mä raivaan sulle aikaa", mustatukka sanoi, aikataulu kuulosti pahalta. Sekä psykiatrilla että katkaisuklinikalla käyminen samaan aikaan sai hänet kuulostamaan hullulta, hänelle ei tullut mieleenkään tarkentaa kuka Dylan oli ja silti se kaikkein suurin syy jätettiin sanomatta. Se pikkutyttö, joka sattui kutsumaan häntä isäksi. Se vasta olisi pitänytkin sanoa - useammastakin syystä. Mutta ei sellaista voinut vain sanoa.
Puhelinnumeron hankkimiseen Declan ensin kohautti vain olkiaan. Hänellä ei nimittäin ollut minkäänlaista mielihalua nousta ylös Kilianin sylistä.
"Jos se edellyttää sitä, että mun pitää siirtyä niin mieluummin ei. Nähäänhän me tietty koulussa", rokkari sanoi - hän viitsisi kyllä mennä puhumaan Kilianille. Koska hänen olisi pakko ja kyllä hänellä oli syykin. Ja hän haluaisikin. Hän saattaisi puhua sille, vaikkei tarvitsisikaan. Hän nyt oli hieman puhelias. Sen saattoi huomata nytkin. Mustatukka puhui ihan liikaa.

Katse pysyi lattiassa, vaikka kulmat kohosivatkin. Miten hitossa se tiesi, ja mitä se edes tiesi. Tiesikö se edes juuri hänen huumeongelmastaan vai tiesikö se huumeongelmista ylipäänsä. Miten se niistä edes voisi tietää. Yksinkertaisin selitys oli että totta kai se tiesi, koska sillä oli huumeongelma, mutta Declan ei voinut vain mennä syyttämään Kiliania narkkariksi. Siten ei vain voinut tehdä. Ei hän kuitenkaan tiennyt tarkalleen, millaisessa porukassa Kilian pyöri. Vaikka vaistot huusivat, että tämä kuulosti pahalta. Oli asia miten tahansa, Declan ei silti halunnut puhua siitä. Ei hänen huumeongelmastaan tai kenenkään muunkaan.
Katse nostettiin ylös lattiasta, toinen käsi haroi hiuksia.
"Okei, mä tiedän nostaneeni sen esiin ihan itse, mutta voidaanko me vaan olla puhumatta mun huumeongelmastani?" Declan sanoi välttääkseen aiheen käsittelemisen nyt. Huumeongelman mainitseminen noin suoraan tuli muutenkaan aivan ilman minkäänlaista tunnetta. Hän oli myöntänyt ongelmansa vuosia sitten, siinä ei ollut enää mitään vaikeaa. Siihen liittyi asioita jotka olivat vaikeita, mutta ne olivat paljon syvemmälle. Ongelman myöntäminen vasta raapi pintaa. Ja Kilian kuitenkin tiesi jo. Koko hiton koulu tiesi. Siinä ei ollut mitään uutta.
Lävistetty kulma kohosi, Declan naurahti. Suudelmat vaativat hänen itsehillinnältään hieman liikaa - hän halusi tehdä sille paljon muutakin. Oli lähes yllättävää, ettei Declan ollut jo käynyt kiinni. Mutta hän ei tekisi mitään. Itsehillintä oli saatava pitämään, koska tämä oli aivan väärä paikka. Hän ei tekisi sitä täällä. Itsehillintä ei silti ollut läheskään niin hyvä, että hän olisi osannut antaa Kilianille sen suunvuoron.
"Mitä, sä vaan olet aika hyvä tässä. Ainahan sä voit lopettaa", Declan hymähti, hymy ylsi tummiin silmiin asti. Hänellä ei oikeasti ollut mitään syytä keskeyttää. Ei hän kuitenkaan mieluummin olisi keskustellut siitä oliko hän kiinnostava vai ei. Kilianin ei oikeasti edes tarvitsisi sanoa sitä. Kyllä Declan sen tiesi. Hän voisi silti mielellään ihan kuullakin sen, mutta se ei ollut olennaista. Joka tapauksessa hän tiesi jo.
"Mutta kieltämättä olet sä itsekin hyvin kiinnostava."

1

Declan säpsähti kysymyksen jälkeen ja päätyi tuijottamaan tiiviisti lattiaa. Nyt ei varsinaisesti ollut oikea aika tuolle kysymykselle. Oli se olennainen kysymys, ja sen kysyminen oli ymmärrettävää - Kilian ymmärtäisi rokkarin tilannetta jo huomattavasti paremmin vastauksen jälkeen. Olihan se ymmärrettävää, että Declan voisi pelätä Kilianin lähtevän koska hänelle oltiin tehty niin ennenkin. Eikä kysymyksessä sinänsä ollut mitään hankalaa, eikä se edes ollut kovin henkilökohtainen - pelkkä kyllä tai ei riitti vastaukseksi. Rokkarin ei tarvitsisi tarkentaa yhtään enempää. Ei hänen tarvitsisi kertoa miten monta kertaa niin oli käynyt ja miten se tarkalleen ottaen oli mennyt - mitkä asiat tarkalleen olivat räjäyttäneet pankin ja saaneet säikähtämään karkuun. Hänen ei tarvitsisi sanoa yhtään mitään, nyökkäyskin riitti. Koska niin se oli, hänet oli jätetty ennenkin koska hän vain oli niin paskana.
Nyt kysymys oli kuitenkin erittäin huonosti ajoitettu - huomioon ottaen että Declan oli juuri rauhoittunut. Hän saattaisi ihan hyvin alkaa itkeä uudestaan - puheenaihe saattaisi aiheuttaa juuri sen reaktion. Sitä nyt ei halunnut kumpikaan. Kysymyksessä ei muuten ollut mitään pahaa, nyt oli vain aivan väärä aika ja paikka.
"Um, voidaanko me olla puhumatta siitä? Mä olen itkenyt jo tarpeeksi", Declan sanoi, ääni jäi hyvin matalaksi ja rokkari näytti muutenkin paljon keskittyneemmältä hiuksiinsa - kasvoille valuneet suortuvat harottiin taakse pois silmiltä. Kilian ei oikeasti voisi loukkaantua tuosta. Declanilla oli täysi oikeus olla vastaamatta. Hän ei halunnut puhua siitä - ja johan se oli nähty, miten siinä kävi jos hänet painostettaisiin puhumaan. Hän kyllä puhuisi, mutta ei kovin nätisti - sitä tuskin halusi kumpikaan. Declan ei halunnut puhua siitä, mutta hän ei myöskään halunnut joutua ärähtämään Kilianille uudestaan.
Tosin vastaus kyllä vastasi jo kysymykseen - rivien välistä lukeminen ei ollut kovin hankalaa. Hänellä ei olisi mitään ongelmaa sanoa ei, jos asia olisi ollut niin. Ainakaan hän ei alkaisi itkemään sen takia. Hänellä ei olisi mitään ongelmaa vastata kysymykseen - nyt hänellä oli. Joten vastaus selvästi oli kyllä. Joku oli juossut karkuun koska hän ei ollut ehjä ja täydellinen. Ei hän niiden miesten perään itkenyt - se tilanne ei vain oikein auttanut vakuuttamaan, ettei tapahtunut ollut ollut hänen syytään. Siksi se sattui. Ehkä se olikin kaikki hänen syytään. Kuka oikeasti edes halusi rikkirevittyä roskaa?
Declan naurahti, vaikka pään sisällä mesoava perfektionisti ei sanoihin uskonutkaan. Hän huomasi, välitti ja huolestui - vaikka Kilian ei vaikuttanutkaan välittävän. Oliko se oikeasti sitä mieltä, vai sanoiko se vain niin. Ehkä se tiesikin, että Declan hermostuisi jos meikki olisikin levinnyt niin pahasti. Oli niin tapahtunut ennenkin, että rokkari oli yltynyt niin hysteeriseksi että meikin levittyä hän oli oikeasti alkanut muistuttaa Alice Cooperia. Se ei ollut kovin kaunista tai mitenkään imartelevaa. Ehkei Kilian välittäisi vielä silloinkaan - vaikka toivottavasti sitä ei muutenkaan koskaan tapahtuisi. Että Declan alkaisi itkemään niin hysteerisesti. Levinnyt meikki oli kyllä pienin ongelma siinä tilanteessa.
"Toi ei lohduta, mutta kiitos. Vaikka totta kai mun poikaystävänäni sun on pakko sanoa että mä näytän hyvältä vaikka ilman meikkiä", Declan sanoi, sen huomasi ettei mustatukka ollut oikeasti tosissaan. Se, että Kilian oli hänen poikaystävänsä kuulosti erittäin (yllättävänkin) hyvältä omaan korvaan ja kuulostaisihan tietenkin erittäin hyvältä, jos Kilian sanoisikin juuri noin. Mieluummin sen takia, että se myös oli sitä mieltä - eikä siksi, ettei se vain mitenkään voisi sanoa ettei oma poikaystävä näyttänyt hyvältä.
"Vaikka tietenkin mä näytän hyvältä ilman meikkiä. Ainahan mä näytän." Saattoi olla että rokkari puhui meikistään, ettei hänen olisi tarvinnut enää puhua siitä miksi meikki oli levinnyt.

Vaikka asia oli puhuttu ja selvillä - heidän ei tarvinnut puhua nyt. Mitään ei tarvinnut tapahtua vielä - mutta he puhuisivat kyllä. Heidän pitäisi puhua, kumpikin oli tehnyt hyvin selväksi että jotain puhuttavaa oli. Vaikka Declanilla ei ollut aavistustakaan mitä se Kilianin puolelta oli - siinä suhteessa tilanne oli jo epäreilu. Declan oli jo puhunut ja avautunut, Kilian tiesi jo jotain. Kilian tiesi jo mitä odottaa - Declan ei tiennyt yhtään mitään. Ei kai se kaikki nyt voinut liittyä Kilianin äitiin? Mitä jos Kilian oli tarkoittanut pelkästään sitä - kieltämättä äidin menettämisessä oli jo tarpeeksi, mutta oliko siinä kaikki.
Asioista puhuminen pelotti edelleen. Mitä sen jälkeen tapahtuisi, vai tapahtuisiko mitään. Kilian tiesi jo että rokkarilla oli ongelmia, mutta se ei tiennyt kaikkea. Se ei välttämättä koskaan saisikaan tietää kaikkea, mutta se tiesi jo tarpeeksi kipeitä asioita. Mitä jos se huomaisikin, ettei se sittenkään välittänyt. Kilianin piti saada tietää että heidän suhteensa toimisi, mutta sen myös piti haluta tietää. Mitä jos se ei haluaisikaan tietää. Koska kyllä se saisi jonkun ehjän ja helpon - Declan oli kaukana molemmista. Mitä jos mustatukka kuitenkin olisi liian rikkinäinen. Silti Declania pelotti yhtä pahasti se kun Kilian puhuisi hänelle. Hänellä ei edelleenkään ollut mitään tietoa, mitä sanottavaa sillä voisi olla - häntä oikeasti pelotti miten hän reagoisi tietoon. Siihen saattaisi reagoida niin monella tapaa väärin. Ja asia ei ollut yhtään yksipuolinen - se ei riittänyt, että Kilian puhuisi. Declanin pitäisi kuunnella ja ymmärtää. Ihan oikeasti kuunnella.
Ääni petti täysin, Declan ei saanut kuin nyökättyä. Nyt hän oli hiuksien pyörittämisen lisäksi ajautunut leikkimään kielikorullaan - korun hopeinen pallo ilmestyi vähän väliä huulten väliin pyörimään. Hän ei edes tiennyt mitä hermoili enemmän - sitä mitä Kilian vastaisi, vai sitä jos se ei vastaisikaan mitään. Hän ei edes tiennyt kumpi oli pahempi - jos se sanoisikin, ettei se haluaisi muuttaa mitään. Jos Kilian sanoisikin tekevänsä sen kaiken uudestaan. Se kuulostaisi pahalta, vaikka Declan ei vieläkään tiennyt mitä se oli tehnyt.
Declan kiskaisi itseään hiuksista kovempaa kuin olisi ollut mukavaa - mutta ihan huomaamattaan. Hermostunut inahdus oli täysin tahaton, kielikorulla leikkiminen loppui ja rastastakin päästettiin irti. Declan nieli tyhjää saadakseen ajatukset kasaan - hän ymmärsi mitä Kilian tarkoitti. Hän olisi voinut olla aivan eri ihminen - ja silti hänelle oli tehty sellaisia asioita, jotka olisivat aiheuttaneet saman tuhon. Se ei muuttaisi mitään.
"Sä olet ihan oikeassa. Mutta mä vaan... mä toivon vieläkin ettei mua olisi koskaan raiskattu. Että se koko asia vaan unohtuisi, että mä voisin lakata vihaamasta itteäni sen takia", Declan sanoi, katse oli tiiviisti oikean käden nimettömän isossa sormuksessa, jota pyöritettiin sormessa. Vaikka hänelle oli sanottu monta kertaa ettei se ollut ollut hänen syytään, ettei hän ollut tehnyt mitään väärin, hän ei olisi voinut estää sitä tapahtumasta. Tilanne ei ollut ollut mitenkään hänen hallinnassaan. Silti hän vihasi itseään ihan koko ajan. Siihen oli syynsä, miksi hän oli syyttänyt itseään siitä kolme vuotta - ne ajatukset olivat vieläkin olemassa kun kaivoi tarpeeksi syvältä. Ja ehkä raiskaus ei ollutkaan ollut hänen syytään, mutta se mitä sen jälkeen oli tapahtunut oli hänen syytään. Hän olisi voinut mennä ilmiantamaan sen miehen poliisille, hän olisi voinut alkaa puhua siitä saman tien. Sen sijaan hän oli vetänyt päänsä täyteen mitä moskaa tahansa, mitä neulan muodossa sai.
"Äläkä sano mitään, mä en oikeasti halua puhua siitä. Mä en vaan voi olla ajattelematta sitä."

Declan ei sillä hetkellä ollut varma mistään. Hänellä ei yleensä ollut mitään ongelmaa avata suutaan - hän oli suorasanainen ja vaikutti voivan sanoa mitä tahansa kenelle tahansa. Hän sanoi mitä ajatteli ja siinä se. Ongelma olikin se, ettei hän oikeastaan edes tiennyt mitä ajatteli. Mikä se mielipide oikein oli. Ajatuksia oli miljoona yhdessä sotkussa - sen setvimiseen tarvitsisi paljon enemmän aikaa kuin nyt oli tarjolla. Hänellä oli aina jotain sanottavaa kaikkeen - niin oli nytkin, mutta sen asian saaminen järkeenkäyvään muotoon ei käynytkään niin helposti. Kerrankin Declan osasi pitää ison suunsa kiinni - lähinnä koska ei tiennyt mitä tarkalleen sanoisi. Tilanne oli monimutkainen ja lähes yhtä pahassa solmussa kuin ajatukset rokkarin pään sisällä.
Declan naurahti - vaikka ajatus oli hellyyttävä, oli silti epäilyttävää jos Kilian ajatteli nyt jo perheen tapaamista. Se olisi hieman liian aikaista. Mutta ehkä se ei ajatellutkaan sitä tosissaan, se nyt vain tuli mieleen kun vanhemmat tulivat esille.
"Jos nyt kuitenkin kokeillaan ensin miten sä pärjäät mun kanssani, okei. Koska oikeasti, sä olet vielä kusessa kun mä puhun niin vitun nopeesti ja sä et ymmärrä sanaakaan, kun mulla on niin vahva aksentti. Siitä tulee oikeasti aivan helvetillistä sekasotkua, kun mä kiihdyn", Declan sanoi, hymyssä oli jotain pahoittelevaa. Koska se oli aivan totta - Marielakaan ei ymmärtänyt häntä, jos hän kiihtyi niin pahasti. Hän puhui muutenkin paljon kiihtyneenä - siinä selityksessä ei muutenkaan välttämättä ollut mitään järkeä, mutta aksentti veti niin vahvaksi ettei siitä mitään selvääkään saanut. Ellei sitten ollut britti, jolloin hän tietenkin kuulostaisi aivan siltä miltä piti. Hän saattoi vielä lipsua puhumaan portugalia, englantikun ei edes ollut oikeasti hänen äidinkielensä. Hän teki sitä ihan huomaamattaan - ainahan Kilian voisi pyytää häntä ottamaan uusiksi. Hitaammin ja englanniksi.
Declan nyökkäsi - hän ymmärsi sen. Vaikka hän ei olisi muutenkaan tehnyt sitä silloin jos ei olisi ollut niin mielettömässä humalassa - mutta sillä ei todellakaan ollut ollut mitään tekemistä rakkauden kanssa. Se tyttö oli vain lähtenyt viemään häntä kotiin, koska hän ei pysynyt enää jaloillaan. Declan ei ollut vieläkään varma miten he olivat päätyneet siihen seksiin taksissa, mutta ei sitä tietoa ollut tullut tarvittuakaan. Oli muutenkin lähinnä yllätys, ettei hän ollut sammunut silloin.
"Mä ymmärrän. Mä en edes usko, että seksillä on mitään tekemistä rakkauden kanssa. Tai siis, se että sä harrastaisitkin seksiä jonkun kanssa ei mitenkään tarkoita sitä että sä rakastaisit sitä", Declan sanoi ja kohautti olkiaan. Ajatus oli sinänsä hieman tekopyhä - miten hitossa hän sitä voisi tietää, kun ei kerran ollut koskaan ollut rakastunut. Ei kai hän uskonut ettei rakkaudella ollut mitään tekemistä asian kanssa, kun hän ei ollut koskaan harrastanut seksiä kenenkään kanssa johon olisi rakastunut. Ja toisinpäin asia oli ihan eri - rakastuneena ei voinut harrastaa seksiä jonkun muun kanssa. Rakastuneena ei edes pitäisi haluta seksiä jonkun muun kanssa. Ja vaikka Kilian antaisikin huonon ensivaikutelman tässä asiassa, se saisi sen kyllä anteeksi - Declan teki ihan samaa. Seksiaddiktion ja pettämisalttiuden paljastamisen takia hän taisi olla pahempi.
Declan nielaisi - suuttuisiko Kilian koska hän ei tiennyt? Tiesikö hän edes?
"Mä --- Kilian, mä tiedän miltä mun maineeni kuulostaa. Ja mä tiedän sanoneeni jo ettei ne juorut ole totta, mutta se nyt ei ihan pitänyt paikkaansa. Jostainhan ne jutut on tullut", rokkari sanoi, musta rasta pyöri taas sormissa. Hän tiesi, että puhe saattoi kuulostaa kaukaa haetulta - rokkari vaikutti olevan aivan sivuraiteilla. Mutta ei hän ollut, ja hän toivoi ettei Kilian keskeyttäisi ennen kuin hän ehtisi pointtiin asti.
"Joten mä en halua että sä luulet että mä vaan otan mitä haluan ja häivyn. Että mä nain kaikkea mikä liikkuu ja siinä se. Mä en halua että sä pidät mua huorana", Declan sanoi, katse pysyi Kilianin silmissä ja sanat tulivat aivan takeltelematta ja suoraan aiheesta riippumatta. Hän ei välttämättä tiennyt tarkalleen mitä halusi, mutta eikö se riittäisi että hän tiesi mitä ei halunnut? Oli se sentään jo jotain. Huolenaihe vielä oli aito.

Declania lähinnä vain nauratti - hän ei itsekään tiennyt oliko se Kilianissa, tilanteessa vai nimessä. Eikä siinä ollut mitään hävettävää, se oli vain jotenkin äärettömän hellyyttävää. Eikä nimessäkään ollut mitään vikaa, vaikka Declan varmasti unohtaisi sen vielä monta kertaa.
"Sori, mä yritän kouluttaa sitä piirrettä ulos siitä. Sitä paitsi, Rico on säälittävän kokoinen rääpäle ja Ciarasta nyt ei ole mihinkään, mun pikkutyttö on oikeasti maailman kiltein koira", Declan sanoi ja kohautti olkiaan, hymystä huomasi että hän oli kyllä tajunnut ettei Kilian tarkoittanut sitä kirjaimellisesti. Ei se tietenkään voinut. Eikä hän olisi terrieriä lainannut vaikka Kilian olisikin ollut tosissaan. Vaikka Rico oli säälittävän kokoinen rääpäle - se oli tarkoitettu ihan kirjaimellisesti. Se oli pieni jo jackrusselinterrieriksi ja vertailussa se totta kai hävisi reilusti. Tietenkin se nyt tanskandogille hävisi - hänen pikkutyttönsä oli erittäin kiltti, mutta ei se kyllä pieni ollut. Ilmankos ihmiset pitivät sitä yhdistelmää kummallisena. Siitä huomattavasta kokoerosta huolimatta kaksikko tuli toimeen erittäin hyvin. Omistajan ei ollut koskaan tarvinnut olla huolissaan, että Ciara survoisi Ricon. Onneksi, Declan olisi saanut hermoromahduksen siinä tilanteessa.
Declan ei ollut edes huomannut maininneensa katkaisuklinikkaa ja psykiatria, joten hän ei osannut edes odottaa että Kilian voisi tarttua niihin. Ei niissä sinänsä mitään tarttumista ollut - kyllä, hän kävi sekä katkaisuklinikalla että psykiatrilla, entä sitten. Niistä syistä miksi hän siellä ravasi ei puhuttaisi nyt - sitä paitsi, johan Kilian tiesi. Eikä Kilian siihen takertunutkaan. Edes siihen Dylaniin - silloin Declan olisi tajunnutkin selittää kuka se oli. Se oli olennaistakin - Dylan oli isoveljen lisäksi identtinen kaksonen. Se tunsi pikkuveljensä paremmin kuin kukaan - edes hän itse. Se oli tärkein ihminen koko maailmassa - poikaystävän pitäisi ehdottomasti tavata se. Vaikka perheessä oli muutenkin seitsemän jäsentä, Dylan oli se tärkein.
"Sukuvika. Vielä molemmilta puolilta sukua. Se on oikeasti aika koomista sukujuhlissa, kun kukaan ei osaa olla paikoillaan ja hiljaa. Mutta siihen tottuu, senkun käsket mun pitämään pääni kiinni jos mä puhun liikaa", Declan sanoi - hän taisi tehdä sitä juuri nyt. Pysyi hän paikoillaan, mutta hän oli voinut puhua paljon vähemmän. Tosin se oli oikeasti sukuvika - hän voisi vedota siihen, ettei mahtonut itselleen mitään. Hän oli muutenkin sivuraiteille - kyse ei nyt ollut hänen suvustaan.
"Mutta voin mä peruakin jotain. Olettaen että äiti ei tapa mua kun se kuulee että mä olen putkassa", Declan hymähti ja kohautti olkiaan. Onneksi välissä oli 8844 kilometriä ja yksi valtameri. Vaikka niinhän sitä luulisi, ettei mustatukka enää ollut tilivelvollinen äidilleen - siinähän yrittäisi selittää asian Violantelle. Declan melkein haluaisi nähdä jonkun yrittävän. Sillä ei ollut mitään väliä oliko hän 16, 21 tai saman tien 28, hän saisi selittää tämän. Mutta menoistaan hän voisi oikeasti perua kaiken muun, paitsi katkaisuklinikan, psykiatrin ja Dylanin vierailun. Amber kostaisi kun oli kiero ämmä, ja psykiatri nyt oli muuten vain tärkeää. Dylanin nyt voisi tuupata vaikka Marielan seuraksi siksi illaksi, mutta se taas oli rokkarille itselleen tärkeää. Hän näki sitä muutenkin ihan liian harvoin. Kaiken muun voisi perua. Kaverit nyt katsoisivat jo muutenkin pitkään, kun hän oli oikeasti menossa treffeille. Jos edes uskoisivat että kyseessä oli oikeasti treffit. Hän oikeasti tapaisi jonkun vaatteet päällä - hitto hän kuulisi tuosta vielä pitkään.
Declan avasi jo suunsa sanoakseen jotain, mutta muutti mieltään ennen kuin sai mitään sanottua. Se ei edes liittynyt siihen, kuka Bess oli. Todennäköisimmin Kilianin huoltaja - oliko se sitten isoäiti, täti vai äitipuoli. Declanilla ei edes ollut aavistustakaan oliko sillä edes sellaisia.
"Ai niin, sä olet alaikäinen. Mä ehdin jo unohtaa", rokkari sanoi - niin iso ongelma se ikäero oli, kun Declan ei muistanut koko asiaa edes. Kiliania ne eivät voisikaan pitää täällä samalla tavalla kuin häntä. Se oli melkoisen turhauttavaa. Vaikka ehkä olikin parempi, että Kilian häipyisi. Ihan vain sen takia, että Declan pääsisi nukkumaan. Hän puhui nyt jo liikaa, ja hän alkoi seota väsyneenä. Hän ei enää muutenkaan ollut yhtään varma miksi oli edes lähtenyt tänä yönä mihinkään. Selvästi se oli kannattanut (ei sitä useimmiten ajatellut, että putkareissusta seurasi jotain hyvääkin), mutta ehkä olisi vain ollut parempi jäädä nukkumaan. He näkisivät koulussakin.

Tilanne oli oli epäilyttävä ja vaistot huusivat edelleen. Declan ei edes ollut varma halusiko kysyä. Mitä jos hän kysyisi ja Kilian vastaisi kyllä. Mitä jos se ymmärtäisi, koska sillä oli huumeongelma. Declan joutuisi miettimään koko asian aivan perusteellisesti uudestaan. Mikään ei olisi enää ennallaan. Kilian oli saanut epäilyksen rokkarin päähän, mutta Declan ei halunnut tarttua siihen. Juuri nyt hän ei halunnut tietää. Hän ei halunnut puhua mistään ongelmista - ei omistaan, eikä Kilianin. Eikä kenenkään muunkaan. Koskivat ne sitten päihteitä tai eivät. Vaistot huusivat että hänen oli kysyttävä, koska hänen oli pakko tietää. Mutta hän ei halunnut tietää. Ei nyt. Vaikka tässä tapauksessa ennemmin oli todellakin paljon parempi kuin myöhemmin, mutta silti. Sillä ei ollut edes mitään väliä halusiko hän tietää vai ei. Kilianin pitäisi kertoa jos sillä oikeasti oli huumeongelma. Oli rokkarin reaktio mitä tahansa. Asia ei tietenkään ollut niin yksinkertainen - tietenkään Kilian ei vain myöntäisi sitä. Declan tiesi sen paremmin kuin kukaan, hänen oli pitänyt melkein kuolla voidaakseen myöntää hakevansa apua. Sitä ennen hän oli täysin kieltänyt kaiken. Hänellä ei ollut ongelmaa, kaikki oli hallinnassa eikä hän tarvinnut apua. Hän hakisi kyllä, jos tarvitsisi. Jos Kilian olisi samassa tilanteessa, ei se sitä myöntäisi. Vaikka Declanin kuinka pitäisi saada tietää.
"Ei sun tarvitse pyytää anteeksi, siitä ei vaan tartte puhua. Mä olen narkkari, mä tiedän sen enkä yritä kieltää sitä. Mutta mä en ole käyttänyt mitään kolmeen vuoteen, enkä haluakaan käyttää, jätetään se aihe vaan siihen", Declan sanoi tartuttuaan Kilianin käteen, katse oli kuitenkin omassa tatuoidussa vasemmassa kädessä. Hän ei edes tiennyt miksi sanoi sen. Ehkä hänellä oli tarve vakuuttaa Kilianille, ettei se seurustellut narkkarin kanssa. Hän oli kuivilla. Hän oli lopettanut ja siinä se. Ei se sitä vieläkään tarkoittanut, ettei sitä olisi tarvinnut pelätä että hän voisi vielä retkahtaa - koska kyllä hän voisi. Mutta hän teki kaikkensa ettei retkahtaisi.
Declan naurahti, vaikka saikin vain vaivoin pidettyä ajatukset kasassa. Pois siitä muusta, missä Kilian oli hyvä. Mustatukka myös vakavoitui hälyttävän nopeasti.
"Kovin vaatimatonta, kulta. Mukavaa että sulla on hauskaa, mutta mä olen ihan liian kaunis vankilaan, joten -- " Declan sanoi, lause jäi kesken, katse oli Kilianin silmissä. Ei, fyysinen kontakti ei ollut hyvä ajatus. Siitä asiasta pitäisi joskus puhua oikeasti. Eivät he vielä olleet tehneet mitään laitonta, mikään laki ei kieltäisi heitä pussailemasta julkisesti - mutta se riittäisi herättämään epäilykset siitä, että he saattaisivat tehdä muutakin. Se olisi jo laitonta.
"Mä en tarkota sitä, ettet sä saisi koskea muhun - vaikka se olenkin minä, joka en saisi koskea suhun - mutta meidän pitää silti olla varovaisia", Declan sanoi, vaikka ei ollut vieläkään liikkunut yhtään kauemmas Kilianista. Itseasiassa hänen teki mieli suudella sitä uudestaan. Vaikka hän oikeasti oli ihan liian kaunis vankilaan.

1

Declan oli verbaalisesti todella lahjakas. Hän puhui muut ympäri yhtä sujuvasti kuin itsensä ulos tilanteesta. Hän sanoi suoraan ihan mitä halusi ja sen takia hän saattaisi helposti sanoa jotain mitä katuisi myöhemmin. Etenkin jos mukana oli yhtään tunnetta - kiihtyneenä mustatukka oli vielä teräväkielisempi. Aina siihen asti että hän menisi liian pitkälle. Hän tiesi että sitä pitäisi varoa ihan yhtä hyvin kuin tiesi miten helposti oikeasti lähti sivuraiteille. Vielä jos vastus oli yhtä kova - Kilian oli jo viimeksi pysynyt mukana erittäin hyvin. Se olisi voinut saada mustatukan puhuttua ympäri, jos tilanne olisi jatkunut sellaisenaan. Siinä tilanteessa ei edes ollut ollut mitään tunnetta. Nyt oli jo liikaakin. Declan saattaisi sanoa jotain mitä katuisi myöhemmin. Jotain mitä hän ei ikinä sanoisi sillä tavalla päin naamaa. Siinä tilanteessa saattaisi olla turhaa selittää ettei hän tarkoittanut sitä, hän oli vain vihainen. Se ei välttämättä edes olisi totta. Siinä vihanpuuskassa se vain oli sopinut. Mustatukka ei edes haluaisi siihen tilanteeseen, jossa oikeasti olisi niin vihainen Kilianille.
"Ei sun tarvitse pyytää anteeksi. Ei se oikeasti haittaa. Meidän ei vaan tarvi puhua siitä nyt", Declan sanoi matalasti, se ei ihan ollut hymy mutta se oli jo parempi. Siitä ei hänen mielestään kyllä tarvitsisi puhua koskaan, mutta kai heidän pitäisi puhua suhteista ja entisistä joskus. Kai poikaystävän tuli tietää millaisia ne entiset olivat olleet. Vaikka jos ihan totta puhuttiin, niin ne aivan varsinaiset poikaystävät olivat vähissä. Niitä muutaman viikon kestäneitä ei nimittäin rokkarin kirjoissa laskettu. Vielä kun niitä vakavia tosirakkauksia ei ollut yhtään. Ei sitten ainuttakaan. Muutenkaan Declan ei edes tiennyt sitä lukemaa eikä hän siksi halunnut Kilianin koskaan pääsevän kysymään monta miestä rokkarilla oli oikein ollut. Koska hän ei oikeasti tiennyt - ei, se ei johtunut siitä että hän oli seonnut laskuissa päästyään kolmenumeroisiin. Hän ei ollut koskaan yrittänytkään laskea niitä, mutta kieltämättä hän meni jo sadoissa. Ja puolistakaan hän ei ollut kovin ylpeä. Niitä saattoi vielä olla muutama, joita hän ei edes muistanut. Kilian ei saisi koskaan kysyä sitä. Vastaus oli häpeällisen suuri. Ehkä se ei edes haluaisi tietää, koska se tulisi vain mustasukkaiseksi.
Declania alkoi vain hymyilyttää. Se hieman meni samaan sarjaan sen kysymyksen kanssa saiko se vaate hänet näyttämään lihavalta - silloin oli vain parempi valehdella ja vakuuttaa ettei näyttänyt. Samalla tavalla Kilian olisi voinut sanoa ettei hän näyttänyt Alice Cooperilta. Mutta nyt mustatukka vakuuttui että Kilian oli myös tarkoittanut sitä.
"Kiitos oikeasti, mutta voitko lopettaa. Mä alan oikeasti kohta muistuttaa ihastunutta teinityttöä", Declan sanoi. Hän hymyili jo aivan jatkuvasti, se tästä nyt enää puuttui että hän kikatti ja punastui. Mitä hän ei ikinä tehnyt. Vaikka hän kuinka olikin ihastunut, hän ei punastunut. Ikinä. Kilian voisi lakata olemasta niin hemmetin suloinen, niin hän ei myöskään punastuisi.
Declan kohotti kulmiaan - jos Kilian selviäisi ensitreffejä pidemmälle, niin kyllä se näkisi hänet ilman meikkiä. Se oli niin päivänselvää, että asiasta huomauttaminen oli hieman outoa. Ellei se sitten luullut että rokkari saisi nyt hepulin - se ei missään tapauksessa kävisi päinsä että joku näkisi hänet ilman meikkiä. Tietenkään Kilian ei ollut nähnyt häntä ilman meikkiä, koska hän ei koskaan liikkunut julkisesti ilman meikkiä. Niin pinnallinen kuin oli. Kotona se oli hieman eri asia. Marielakin oli nähnyt sen, kyllä Kiliankin näkisi.
"Seuraavaksi sä haluat varmaan tietää minkä väriset hiukset mulla on oikeasti", mustatukka hymähti ja hymyili. Sen ei ollut tarkoitus olla huono asia. Sitä oli vain hieman hankalampi näyttää. "Mä olen blondi oikeasti", Declan sanoi, ihan vain ettei Kilianin tarvitsisi vaivautua kysymään. Tuskin se oli koskaan edes ajatellut koko asiaa - väri oli kuitenkin pysynyt mustana kymmenen vuotta. Siksi sitä luonnollista sävyä oli niin hankala näyttää - siitä ei tainnut olla yhtäkään kuvaa. Väri oli vielä ollut ihan ruskea siihen asti kuin hän oli ollut yhdeksän, sitten se oli vain vaalentunut. Sitten se oli mennytkin mustaksi ja pysynyt sellaisena. Totta kai hän olisi voinut näyttää kuvia Dylanista, koska sen hiuksia ei ollut koskaan värjätty ja sävy oli sama. Tosin ne olivatkin pitkinä rastoina, joten se ei ihan vastaisi. Mutta Kilian saisi edes jonkinlaisen idean miltä se väri oikeasti näytti.

Declan hermostui jälleen odottaessaan Kilianin reaktiota. Koska ei noin olisi oikeastaan saanut tehdä. Rokkari oli raivonnut sille, koska hän ei halunnut puhua asiasta ja silti hän oli täräyttänyt sen päin naamaa ihan noin vain. Täysin varoittamatta yllättäen. Tuonut sen ilmi ja silti sanonut saman tien ettei halunnut edes puhua siitä. Olihan se päivänselvää että juuri sen asian mustatukka olisi halunnut muuttaa, hän olisi mieluummin tullut hakatuksi uudestaan jos hänen ei olisi koskaan tarvinnut kokea sitä raiskausta. Ne olisivat voineet murtaa poskipäänkin leuan lisäksi, kunhan sitä ei tapahtuisi. Se oli sanomattakin selvää, miksi hänen sitten piti sanoa se. Koska ei Declan vieläkään halunnut puhua siihen. Ja juuri siihen tämä saattaisi johtaa. Sen itseinhon ja syyllisyyden myöntäminen useimmiten sai ne juuri inttämään ettei se ollut hänen syytään. Juuri silloin niillä oli vielä suurempi tarve vakuuttaa hänet. Se ei edes helpottaisi yhtään. Declan oli jo kuullut ne kaikki väitteet kuinka se ei ollut hänen syytään. Ihan yhtä usein kuin hän oli käynyt läpi ne kaikki väitteet miten se oli hänen syytään. Jos hän ei olisi tehnyt sitä eikä ollut siellä silloin eikä sanonut sitä. Se vastaväitekin oli useimmiten ettei se ollut hänen syytään koska hän ei olisi mahtanut sille mitään - se ei oikeasti lohduttanut yhtään. Hän tunsi olonsa vain vielä enemmän avuttomaksi. Declan saattaisi vielä vain raivostua Kilianille - miten hitossa se muka tiesi ettei se ollut hänen syytään. Se ei edes tiennyt mitä silloin oli tapahtunut.
Declan ei silti halunnut ottaa sanoja takaisin, mutta hän ei myöskään halunnut jatkaa enää yhtään. Hänellä tulisi vain mielettömän paha olo, jos hän joutuisi ajattelemaan asiaa yhtään enempää. Niin kävi joka kerta. Ja sitä paitsi, se että Kilian ei nyt sanonut sitä mitä olisi oikeasti halunnut sanoa oli parempi vaihtoehto. Declan tiesi kyllä mitä se olisi.
"Kiitos. Ettet sanonut sitä. Koska kyllä mä tiedän, se ei vaan oikeasti lohduta yhtään", Declan sanoi. Hän ei edes olettanut Kilianin sanovan yhtään mitään. Vaikka mustatukka olisi oikeasti avautunut sille tästä asiasta - mitä hän ei tehnyt - hän ei silti olettaisi sen sanovan mitään. Senkun antaisi hänen puhua. Ja hän oikeasti vihasi sitä miestä vielä enemmän. Kukaan ei ollut uskaltanut tulla sanomaan, että se oli väärin. Hänellä oli oikeus vihata sitä. Se, että hän oli vihainen oli itseasiassa parempi vaihtoehto. Kun hän olisi epävarma ja peloissaan, silloin heillä oli ongelma. Koska silloin jokin oli oikeasti pahasti vialla.
"Mutta mä pääsen siitä yli. Mä oikeasti voin koko ajan vaan paremmin", Declan sanoi ja sai hymyn aikaiseksi. Siinä jopa oli jotain uhmakasta - hänen oli päästävä siitä asiasta yli, koska siinä tuskassa vellominen ei oikeasti ollut tervettä, mutta se ei ollut vain siitä. Hänen oli päästävä siitä yli, koska muuten se mies voittaisi. Ja se oli vainonnut häntä jo ihan liian kauan. Hän pääsisi siitä yli. Tuo vielä oli totta, hän voi jo paljon paremmin. Hänellä oli edelleen paha olo, mutta se itseasiassa oli jo huima parannus. Kilian ei edes tunnistaisi häntä samaksi ihmiseksi, jos se olisi tiennyt millainen hän oli viisi vuotta sitten.

Declan vain hymähti ja nyökkäsi. Ei Kilian sitä tietenkään voinut oikeasti tarkoittaa, koska se olisi vain outoa. Rokkari ei missään tapauksessa esittelisi sitä perheelleen vielä - niin tärkeitä kuin ne olivatkin. Kilian saattaisi ollakin ainut poikaystävä joka olisi edes virallisesti esitelty ja lento Lontooseen muutenkin kesti 11 tuntia. Sitä pitäisi suunnitella vähän enemmänkin, niitä ei vain voinut mennä tapaamaan. Eikä siinä muutenkaan olisi tässä vaiheessa mitään järkeä. Kilian ei tapaisi hänen perhettään vielä useampaan kuukauteen. Ihan jo senkin takia, että hänen vanhempansa olivat naurettavan ylisuojelevia. Kilian vielä vain pelästyisi.
Declan kohautti olkiaan. Hän ei tietenkään osannut yhdistää rakkautta yhtään mihinkään, kun ei ollut kokenut sitä. Sitä tunnetta ei vain voinut kuvailla, jos sitä ei ollut kokenut. Eikä sitä kyllä voinut pakottaakaan - hän tietäisi sen sitten kun rakastuisi - milloin se sitten ikinä olisikaan. Vaikka totta kai hän rakasti perhettään, mutta se ei ollut sama asia.
"Mä tiedän. Vaikka mulla olisikin erittäin hyviä esimerkkejä koko rakkaudesta. Kuitenkin mun vanhemmat on ollut yhdessä 25 vuotta ja mun siskonikin on naimisissa. Mutta se ei vaan mitenkään riitä kun mä en ole rakastunut", rokkari sanoi ja kohautti olkiaan. Hän ei tiennyt saisiko Kilian yhtään hänen ajatuksistaan kiinni. Hän ei tiennyt varsinaisesti saiko itsekään. Hän vain puhui mitä sylki suuhun toi. Vaikka nyt rokkari ei tosin ollut yhtään varma milloin vanhemmista puhuminen menisi liian pitkälle. Koska hänen vanhempansa olivat edelleen suorastaan oksettavan rakastuneita, kun Kilianilla ei taas oikeastaan edes ollut sellaisia. Ei sille tietenkään mitään mahtaisi, niin asia oli. Declan ei kuitenkaan aikoisi olla pahoillaan siitä että hänen perheensä oli ehjä ja täydellinen kun Kilianin ei ollut, mutta hän ei silti halunnut tehdä sen oloa epämukavaksi. Vaikka se toimisi vain muistutuksena koko asiasta.
"Vaikka en mä olisi menettänyt neitsyyttäni silloin sillä tavalla jos mä en olisi ollut niin mielettömässä humalassa, mutta sille nyt ei mahda yhtään mitään", Declan sanoi. Koko asiasta puhuminen ei tuntunut yhtään kiusalliselta - rokkari ei edes huolestunut siitä, että Kilian menettäisi kaiken kunnioituksen häneen tuon takia. Ei sekään asiaa mihinkään muuttaisi. Hän oli ollut aivan mielettömässä humalassa silloin eikä muistanut asiasta enää yhtään mitään. Muistikuvat olivat olleet silloinkin hyvin vähäisiä, mutta vuosien aikana ne olivat kutistuneet aivan olemattomiksi. Jos Kilian ei hyväksyisi sitä että hän oli menettänyt neitsyytensä kliseisen humalassa, sitten sen ei tarvitsisi tietää asiasta enää yhtään enempää eikä heidän tarvitsisi puhua asiasta enää ikinä mitään.
Declan vain hymyili. Hän ei ollut yhtään varma mitä oli odottanut Kilianin sanovan, joten se ei haitannut ettei Kilian sanonut oikeastaan mitään. Rokkaria ei muutenkaan kiinnostanut keskustella värikkäästä maineestaan. Olisi se tosin hieman helpottanut, jos se olisi sanonut että se kuuntelisi häntä eikä niitä juoruja. Olisi se voinut sanoa ettei se pitänyt häntä huorana, mutta tuokin riitti.
"Okei. Se on oikeasti ihan täysin okei jos sä haluat odottaa, mä en vaan ole koskaan oikeastaan tehnyt niin. Joten on tää uutta mullekin", mustatukka sanoi ja itseasiassa oikeasti tarkoitti sitä. Ehkä tuosta sai luettua rivien välistä, ettei Declan oikeastaan halunnut odottaa. Mutta hän ei ikinä painostaisi Kiliania siihen. Jos se halusi odottaa, he odottaisivat ja se oli ihan okei.
"Meidän pitää vaan puhua siitä. Ei nyt, mutta joskus."

Tämä meni lähes hämmästyttävän hyvin. He kuitenkin olivat putkassa ja he olivat juuri puhuneet vakavasti ja silti he olivat jo ihan luontevia toistensa seurassa. He kuitenkin puhuivat koirista. Se ei ollut yhtään vakavaa. Se oli vain rentoa ja helppoa. Tämä voisi oikeasti toimia ja johtaakin johonkin.
"No, viimeksi kun mä olen ollut tekemisissä kissojen kanssa se oli vaan karvaton ja karmiva ja Rico halusi syödä sen, joten me ollaan tasoissa", Declan sanoi ja hymyili. Se otus oli ollut hänestä lähes yhtä hirveä kuin Ricosta. "Mutta oikeasti, mun koirat on niin pilallehemmoteltuja että sä et pääse niistä eroon kun kerran erehdyt koskemaan." Ciara nyt pelkäsi kaikkia kun sitä oli pahoinpidelty, mutta Rico tunkisi kyllä mielellään suoraan syliin. Tanskandoggikin tottuisi jos Kilian pysyisi maisemissa tarpeeksi kauan. Oli se vielä puoli vuotta sitten pelännyt nykyistä omistajaansakin. Mutta toisaalta, Rico tykkäsi ihmisistä ihan kaverinsa puolestakin.
"Ei ne ole. Mun sukuni on vaan sekasin", Declan naurahti. Ne sukujuhlat olivat vain yhtä sekasortoa - riippumatta kumpi puoli suvusta niitä järjesti. Vaikka se oikeasti oli ainoastaan hyvä asia että hän puhui. Jokin oli pahasti vialla, jos hän olisi hiljaa. Kiliankin huomaisi sen. Ja tietenkin se voisi aina käskeä hänen olla hiljaa. Miten kauan sitä hiljaisuutta sitten kestäisikin. "Sä saatat tarvita sitä. Mä kuitenkin olen Portugalissa syntynyt britti. Mä en edes puhu äidinkielenäni englantia ja kun mä puhun, mä kuulostan... tältä", Declan sanoi - miten niin hän oli kuullut siitä aksentista kyllästymiseen asti?
Declan vain nauroi. Hän ei edes ollut olettanut Kilianin tarttuvan koko asiaan. Totta kai sen tajusi, että Violante oikeasti tekisi mitään - Declan oli kieltämättä antanut äidilleen jo ihan tarpeeksi syitä. Se olisi tappanut hänet jo, jos tekisi niin joka kerta kun hän tyri jotain. Olisi Kilian voinut tarttua siihenkin, että eikö hän ollut jo liian vanha että sen olisi tarvinnut hössöttää hänen peräänsä. Mutta ei hän ollut.
"Ei se mitään tee. Se on vaan pelottavan ylisuojeleva ja mä en just oikeasti sanonut tota ääneen", Declan sanoi ja hymyili pahoittelevasti. Hyvähän se oli sanoa poikaystävälle että oma äiti oli liiankin ylisuojeleva. Vieläkun Kilian tietäisi mitä hänen äitinsä teki työkseen. Poikaystävillä oli jostakin syystä tapana pelästyä tuollaista tietoa. Vaikka Dylan olisi kaikkein vaikein voittaa puolelleen. Declanilla ei ollut tainnut koskaan olla poikaystävää, josta isoveli olisi pitänyt.
"Niin. Se olisi tietty helpompaa, jos sä et olisi noin hemmetin lyhyt, mutta ehkä me selvitään", Declan sanoi hymyillen ja kohautti olkiaan. Se pituusero itseasiassa haittasi enemmän kuin se ikäero. Mutta Declan kyllä piruili Kilianille ihan tahallaan, kokeillakseen voisiko hän tehdä niin. Olisiko se oikeasti arka paikka. Jos vaikka Kiliania oikeasti kyrsi koska se oli häntä lyhyempi. Koska se nyt oli melkoisen päivänselvää. Hänen pitäisi sitten olla kiltisti hiljaa asiasta.

Asiasta kuuleminen jälkeenpäin olisi hieman isku kasvoihin paistinpannulla. Hän ei ottaisi sitä hyvin. Mutta toisaalta Declan valehteli itse ihan samalla tavalla Kilianille Meganista. Se oli olennaista, että hänellä oli lapsi. Vaikka asia ei sinänsä koskenut Kiliania mitenkään, se ei välttämättä edes tapaisi koko pentua eikä siitä varsinkaan isäpuolta ollut tulossa, mutta silti sen pitäisi tietää. Se saattaisi olla ihan yhtä iso asia sille kuin ne huumeet olisivat Declanille. Vaikka se ei itseasiassa edes ollut sama asia. Huumeidenkäytön voisi aina lopettaa, sitä lasta oli enää hieman hankala palauttaa. Voisi mustatukka lakata tapaamasta sitä, mutta se ei vain ollut vaihtoehto.
Declan vain nyökkäsi. Olihan tuo melkoinen klisee, mutta mitä muutakaan Kilianin olisi pitänyt sanoa siihen. Rokkari ei edelleenkään halunnut puhua siitä, joten Kilianin ei tarvitsisi sanoa yhtään enempää. Se saisi kyllä osansa hänen huumeongelmistaan myöhemmin. Declania kuitenkin yhä välillä ahdisti niin pahasti, ettei hän muistanut miksi oli edes lopettanut. Se olisi vain yksi neula ja sitten helpottaisi. Se saattaisi vielä olla Kilian, joka saisi puhua hänet ympäri ettei hän oikeasti kävisi hankkimassa sitä neulaa. Jos edes ehtisi väliin. Sitten se saisi pidellä hänen hiuksiaan kun hän oksensi. Mutta sitäkään ei tarvinnut ottaa esille nyt. Koko asian voisi vain unohtaa hetkeksi.
"Mahdoton sä olet", Declan hymähti, suudelma oli erittäin hellä ja lyhyt. Tämä alkoi mennä jo lähes siirappiseksi mustatukan pään sisällä. Koska Kilian ei osannut vakavoitua, rokkarikaan ei osannut. Vaikka puheenaihe olikin olennainen. Tästä pitäisi oikeasti puhua. Nyt se ei millään meinannut onnistua. Declan ei itseasiassa osannut edes vastata koko kysymykseen.
"En minä tiedä. Ei julkisia hellyydenosoituksia ollenkaan?" mustatukka kysyi ja kohautti olkiaan. Hän ei ollut edes varma tarkoittiko sitä tosissaan. Ja kuinkahan kauan se lupaus pitäisi. Declan saattaisi silti haluta suudella Kiliania julkisesti. Mikään laki ei kyllä kieltäisi häntä tekemästä niin, mutta silti. Ei sillä sinänsä ollut mitään väliä harrastivatko he seksiä vai eivät kunhan kukaan ei pystyisi todistamaan sitä. Mutta Declan ei oikeasti jaksaisi odottaa että Kilian täyttäisi 18. Vaikkei edes tiennyt milloin se olisi.

1

Declan ymmärsi erittäin hyvin miten helppoa se oli vain tehdä asioita sen enempää miettimättä. Koska hän teki itsekin niin erittäin helposti. Hän ei useinkaan miettinyt kahta kertaa ennen kuin avasi suunsa. Hän ei edes ehtinyt miettiä asiaa sen enempää - ei olisiko sen kysyminen soveliasta tai kuuluisiko se edes hänelle. Hän vain kysyi - suoran vastauksen sai helpoiten kysymällä suoraan. Jos hän kierteli kysymyksissään, vastaus saattaisi olla ihan samanlaista kiertelemistä. Kysymällä suoraan pääsi asian ytimeen. Ehkä hän kasvaisi joskus ulos siitä suorasanaisuudesta aikuistuessaan, mutta toistaiseksi se ei ollut menossa yhtään mihinkään. Eikä hän tosin halunnutkaan kasvaa ulos siitä - hän ei ollut koskaan nähnyt suorasanaisuutta huonona asiana. Ei hän nähnyt sitä nytkään, vaikka joutui itse kohteeksi. Declan ei oikeasti voisi moittia Kiliania sen suorasanaisuudesta. Roolit olisivat voineet olla toisinpäin kun mustatukka oli itse ihan samanlainen. Jos hänellä oli jotain kysyttävää, hän kysyi. Vaikka sitten ihan yhtä huonolla ajoituksella kuin nytkin. Ainoastaan se tässä tilanteessa kuitenkin oli vialla. Milloin tahansa muulloin kysymys ei välttämättä edes koskettaisi. Declan ei välttämättä edes värähtäisi. Hän vain vastaisikin kuin siinä ei olisi mitään. Koska ei siinä olisikaan. Juuri nyt Kilian ei vain olisi voinut valita yhtään huonompaa ajankohtaa. Ajoitus oli niin pielessä, koska Declan oli ollut jo ihan tarpeeksi herkässä mielentilassa. Vaikka olikin ihan itse johdatellut keskustelun siihen. Kilian ei välttämättä olisi koskaan tajunnut kysyä sitä, jos Declan ei olisi vihjannut ensin. Se oli oikeastaan aika loogista. Jos hän vihjasi suoraan pelkäävänsä että se jättäisi hänet, niin tulihan siinä mieleen kysyä oliko niin käynyt. Oliko sillä pelolla oikeasti jotain perää. Vai pitikö Declan toista oikeasti niin huonossa asemassa, että Kilian voisikin tehdä niin vaikka muut eivät olisikaan.
"Joten sä olet utelias. Ei se haittaa, ihan kaikki on. Sä tulet huomaamaan, että mäkin olen", mustatukka sanoi. Declan oli rauhoittunut aivan täysin - lähinnä siksi koska juuri nyt Kilian vaikutti heistä hermostuneemmalta. Vaikka se tässä juuri saattoikin olla enemmän vieraalla maalla. Declan oli herkistynyt ihan samalla tavalla monta kertaa ennenkin. Hän oli ollut tässä tilanteessa ennenkin - eri ihmisen kanssa tietenkin, mutta sama se oli silti. Ehkä Kilian ei sitten ollut ollut.
"Voitko sä silti yrittää olla vähän hienovaraisempi mun kanssani, okei?" Declan sanoi. Sen vaatiminen ei varsinaisesti voinut olla liikaa. Kilian ei välttämättä mahtaisi suorasanaisuudelleen yhtään mitään, Declan ymmärsi sen erittäin hyvin. Mutta silti se voisi yrittää. Ettei se vain täräyttäisi ihan kaikkea päin naamaa. Ettei sen kyseleminen muuttuisi rokkarin päässä hiillostamiseksi. Silloin Declan vain hermostuisi ja nimenomaan hiiltyisi - Kilian saisi kyllä suoria vastauksia, mutta ei niin kovin nätisti. Tämä toimi vielä molemmin päin - mustatukka saattaisi kysellä Kilianilta ihan samalla tavalla. Ihan suoraan ja ihan asiaa sen enempää ajattelematta. Vain koska juuri silloin kiinnosti. Täysin impulsiivisesti. Joten mustatukka voisi kuunnella tuota neuvoa ihan itsekin. Se ei ollut tasapuolista, ettei hänen sitten tarvitsisi olla hienovarainen. Se ei välttämättä koskaan onnistuisi, mutta hän yrittäisi. Se olisi ainoastaan oikein Kiliania kohtaan.
Declan tuijotti Kiliania hetken syvästi hämmentyneenä. Olihan se päivänselvää että se musta väri oli purkista, mutta oliko Kilian miettinyt asiaa kauemminkin vai oliko tuo arvaus vedetty intuitiolla hatusta ihan juuri nyt. Se ei edes mennyt niin pahasti metsään kuin olisi voinut luulla. Declan ei kuitenkaan ollut ihan syntyjään blondi ja se väri oli ollut ruskea. Se ei vain ollut enää.
"Yeah, mun molemmat vanhemmat on brunetteja ja mulla itseasiassa oli ruskeat hiukset yhdeksänvuotiaaksi asti, mutta sitten se vaan vaaleni. Mutta mulla on ollut musta tukka viimeiset yksitoista vuotta, joten", Declan sanoi ja kohautti olkiaan. Sillä värillä ei siis ollut yhtään mitään väliä. Väri oli ja pysyi mustana ainakin toistaiseksi. Declan ei ollut itsekään nähnyt sitä väriä vuosiin muuten kuin isoveljen päässä. Sama DNA heillä oli, vaikka he eivät edes oikeastaan näyttäneet toisiltaan. Se ei edes ollut yhtään olennaista. Kilian ei tekisi tiedolla yhtään mitään, mutta jostain syystä Declan olisi voinut kertoa sen kaiken muunkin turhan pikkutrivian sille. Koko nimen, syntymäajan ja vaikka kengän koon, jos sekin kiinnosti. Mitä ikinä Kilian sitten keksisikään kysyä, mustatukka varmaan vain vastaisi. Declan ei edes ollut yksityisyydestään kovin tarkka ihminen. Vaikka se että häneltä kysyttäisiin kuinka pitkä hän oikein oli ihan sentilleen ei varsinaisesti ollut kovin henkilökohtaista - mutta olisi sitä voinut kysyä ihan suoraan oliko hän homoseksuaali ja hän olisi vastannut siihen ihan yhtä vaivattomasti. Se olisi jo hieman isompi asia ja sillä nyt oli jo jotain väliä. Se kysymys ei silti olisi yhtään sen henkilökohtaisempi.

Juuri nyt Declan ei odottanut Kilianin sanovan yhtään mitään. Tiesi se sitten mitä sanoa. Vaikka sillä olisi ollut vastalause jokaiseen "mutta jos mä en olisi" -selitykseen miten se oli ollut Declanin syytä, hän ei oikeasti halunnut kuulla sitä. Vaikka ne vastalauseet olisivat olleet ihan oikeita ja se olisi saanut mustatukan puhuttua ympäri. Sitten se olisi saanut hänet uskomaan ettei tämä ollut hänen syytään. Niin olennaista kuin se olisikin, Declan ei todellakaan halunnut kuulla sitä nyt. Hän ei halunnut puhua tästä, vaikka olikin ihan itse antanut Kilianille täydellisen mahdollisuuden takertua asiaan. Hän oli ihan itse nostanut sen esiin. Ties vaikka Kilian olisi ottanutkin sen vihjauksena että nyt se voisi saada hänet puhumaan. Senkun tarttuisi siihen ja kysyisi ja rokkari selittäisi. Juuri sitä Declan ei halunnut. Hän oli omasta mielestään tehnyt jo tarpeeksi. Kilian tiesi jo, se oli ihan tarpeeksi suuri askel tässä asiassa. Declan tiesi että hänen pitäisi puhua sille. Mieluummin ennen kuin hän potkisi Kilianin keskellä yötä alas sängystä, koska rokkari näki niin rajuja painajaisia. Tai saisi flashbackin sen edessä ja Kilian ei edes tietäisi mitä tehdä koska Declankaan ei pysynyt perässä mitä tapahtui. Jos Kilian ei tiennyt mitä tapahtui, se ei saisi niitä loppumaan. Ulkopuolisten silmin se kuitenkin vaikutti lähinnä siltä että rokkari oli tulossa hulluksi, kun hän ei itsekään ollut kovin vakuuttunut ettei ollut. Että trauman uudestaaneläminen takaumina oli normaalia, eikä se tarkoittanut sitä että hän tulisi hulluksi. Nimenomaan siltä se vaikutti, kun aika ja paikka vaihtui aivan täysin. Niinä pahimpina päivinä hän pystyi muistamaan ihan kaiken. Senkin miltä se mies oli tuoksunut, kuulostanut, näyttänyt ja tuntunut. Sen kivun, veren ja mustelmien lisäksi, tietenkin. Ihan kaiken ja niin elävästi, ettei hän tajunnut että se kaikki tapahtui ainoastaan hänen päässään.
Declan jo hymyili ja halasi Kiliania. Hänellä ei ollut tuohon yhtään mitään lisättävää. Ties vaikka Kilian olisi silloin vaikka paikalla. Ties vaikka se auttaisi hänet yli siitä. Koska hän pääsisi siitä yli. Se oli suorastaan naurettavaa että jokin puoli tuntia kestänyt pilaisi hänen koko elämänsä. Sitä ei tapahtuisi. Kuusi vuotta oli jo liikaa - ja vaikka siinä menisi kymmenen, rokkari pääsisi tästä yli.
"Tiedätkö, et sä niin hirveän huono tässä ole", Declan sanoi toisen olkapäätä vasten. Kilian kuitenkin oli ollut hieman jäässä koko ajan siitä lähtien kun mustatukka oli ärähtänyt sille. Mutta se ei oikeasti ollut niin kovin huono tässä. Se oli kuitenkin saanut hänet rauhoittumaan. Declania ei ahdistanut yhtään. Nyt se osasi olla painostamatta, vaikka Declan olikin pohjustanut tilaisuuden täysin. Kilianilla olisi ollut täydellinen mahdollisuus kysyä siitä itseinhosta ja syyllisyydestä. Silti se oli osannut olla kysymättä. Tämä ei oikeasti mennyt niin huonosti. Vaikka Kilianilla olisikin vaikka miten paljon opittavaa vielä, mutta juuri nyt sillä meni ihan hyvin.

Declan ei edes ollut vielä varma halusiko edes esitellä Kiliania vanhemmilleen. Tämä ei nimittäin ollut läheskään niin vakavaa. Se ei ollut vielä oikeastaan mitään. Sitä pitäisi muutenkin suunnitella vähän enemmänkin. Vanhemmatkin olisivat aivan äimänä, että hänellä oli oikeasti joku jonka voisi esitellä. Se oli oikeasti niin vakavaa, että vanhempien tapaaminen olisi aiheellista. Hän oikeasti haluaisi niiden tapaavan. Sitä ei ollut tapahtunut koskaan. Kaikki keskimmäisen lapsensa poikaystävät ne olivat tavanneet ainoastaan silloin kun Declan oli asunut vielä kotona ja ne olivat vain sattuneet olemaan kotona. Ketään ei ollut virallisesti esitelty ikinä. Tämä olisi ihan omaa luokkaansa, jos Declan haluaisi esitellä Kilianin vanhemmilleen. Juuri nyt se ei missään tapauksessa tulisi kysymykseenkään. Se olisi ihan liian vakavaa.
Declan oli sanonut rakastavansa ennenkin, mutta ei koskaan tässä merkityksessä. Mustatukka oikeasti rakasti perhettään. Ja koiriaan, ystäviään, kenkiä, ruokaa, etenkin juustokakkua. Joskus hän jopa rakasti autoaan. Hän suorastaan rakasti koruja. Ja lävistyksiä, tatuointeja, nahkaa. Muutaman tequilan jälkeen hän rakasti ihan kaikkia, kaikkea, kaikkialla ja koko ajan. Kyllä se oli todettu, että viinan kanssa pystyi sanomaan ihan mitä tahansa. Kosiminenkin onnistui. Vaikka sormus olisikin ollut mutteri jostain lelusta, jonka hän oli rikkonut sekunteja aikaisemmin ja sen polvistumisen jälkeen hän ei ollut meinannut päästä enää ylös lattialta. Silloin hän oli ollut niin rakastunut. Mutta juuri siksi sen sanominen oli hankalaa silloin kun sitä tarkoitti syvästi. Koska sen saattoi muuten sanoa ihan noin vain. Se oli helppoa. Se oli vain yksi tyhmä sana. Kunnes sitä tarkoitti ja sen oikeasti tunsi. Tuntui niin ettei henki kulkenut. Kunnes se sattui. Siihen asti sen saikin sanottua ihan kenelle tahansa. Paitsi sitten sille, jolle se oli oikeasti tarkoitettu.
"Niinpä. Se ei tosin paljon helpota, kun sun rakkautesi on niin häpeällistä, oksettavaa ja väärin", Declan murahti. Se oli vielä ihan suora lainaus hänen rakkaalta tädiltään. Se oli huomattavasti parempi kuin se kommentti mitä isoisä oli sanonut, mutta se ei oikeasti tuntunut yhtään paremmalta. Tajusi Kilian sitten tai ei, mihin Declan tuolla viittasi. Tai sitä että hän oli silloin ottanut sen erittäin henkilökohtaisesti. Ei se tietenkään ollut ensimmäinen kerta, kun hän kuuli homoseksuaalisuuden olevan niin väärin. Hän oli jo ottanut turpaan sen takia. Mutta kun ne kommentit tulivat perheeltä, se sattui. Vaikka ne olisivatkin sukua, joiden kanssa hän ei ollut tullut toimeen oikeastaan koskaan. Ne olivat silti sukua.
Declan tarkasteli Kiliania hetken katseellaan. Haittaisiko sitä, että hänen eka kertansa oli vain humalaista säheltämistä. Tajusiko se edes, että rokkari oli ollut niin mielettömässä humalassa, ettei muistanut yhtään mitään. Hänellä ei ollut koskaan ollut mitään käsitystä, miten he olivat ajautuneet seksiin siinä hemmetin taksissa. Enää hän ei muistanut edes mikä sen tytön nimi oli. Se oli jo tarpeeksi hämmentävää, että se oli edes oli ollut tyttö. Vaikka se ei yhtään lohduttanutkaan. Declanilla ei oikeastaan ollut yhtään enempää muistikuvia siitä ekasta kerrasta miehen kanssa. Paitsi sen ettei se ollut ollut kovin kivaa. Declan ei tosin odottanutkaan Kilianin sanovan yhtään mitään. Ties vaikka aihe olisikin sille kiusallista. Vaikka Declanille se ei ollut yhtään kiusallista. Se neitsyys tai koko seksi ylipäänsä.
"En mä koskaan edes ajatellut, että se oli jotain merkityksellistä ja arvokasta jonka voi antaa vaan sille yhdelle tietylle. Se vaan oli ja meni", Declan kohautti olkiaan. Niitä ihmisiä, jotka oikeasti tiesivät miten se oli mennyt oli hyvin vähän, mutta kun kerran hänellä oli hieman kiertopalkinnon maine - se oli tiedossa ettei hän ollut neitsyt. Hän ei ollut ollut vuosiin, vaikkei sitä tarkkaa ikää tainnut yksikään niistä juorukellosta tietää.
"Sitä paitsi jos mä olisin odottanut siihen asti että mä olen rakastunut, mä olisin vieläkin neitsyt." Declanin mielestä se vaihtoehto ei ollut yhtään parempi. Kaksikymppinen poikaystävä joka oli yhä neitsyt. Se vasta saattaisi olla kiusallista.
Declan hymähti ja nyökkäsi. Koko asiasta puhuminen oli täysin tarpeetonta nyt. Heidän suhteensa ei välttämättä koskaan edes menisi niin pitkälle. Seksistä puhuminen nyt oli vain tarpeetonta ja hermostuttavaa, koska he eivät silti välttämättä koskaan tekisi sitä. Siitä puhuminen olisi paljon olennaisempaa, kun he voisivat oikeasti tehdä sen. Mikä ei todellakaan ollut nyt. Vaikka Kilian olikin onnistunut nyt aika hemmetin hyvin takomaan rokkarin päähän sen ajatuksen, ettei se ollut valmis. Ja tässä asiassa sen addiktion myöntäminen saattoi olla iso virhe. Kilian saattaisi epäillä, että Declan ei oikeasti edes halunnut sitä. Hänen piti vaan saada. Siksi hän sanoisikin ihan mitä tahansa, että saisi Kilianin sänkyynsä. Se ei ollut yhtään hyvä asia.

Sosiaaliset tilanteet olivat helppoja Declanille, mutta he olivat juuri keskustelleet heidän suhtestaan. Se oli ollut merkityksellistä ja vakavaa. Ja sitä ennen Declan oli vain vältellyt ja kierrellyt, ettei hänen tarvitsisi puhua Kilianille yhtään mistään. Ja nyt hän puhui koirista - niin luonteva kun Declan olikin sosiaalisissa tilanteissa, keskustelu ei yleensä neutralisoitunut näin nopeasti. Tämä oli tietenkin ainoastaan hyvä asia. Ehkä he sitten osaisivat keskustella mistä tahansa ja olla toistensa seurassa. Se olisi hieman huono asia seurustelevalla parille, jos he eivät osaisi.
"Hyvä", Declan sanoi ja hymähti. Erittäin todennäköisesti Kilian päätyisi tekemisiin hänen koiriensa kanssa. Sitä paitsi, eläinrakkaus oli erittäin hyvä piirre. "Vaikka mä saatoin ehkä lyödä entistä poikaystävääni, kun se sanoi että mun tyttö on ruma, joten ole kiltisti", mustatukka sanoi ja hymyili. Hän oli silloin kyllä ottanut muutaman liikaa, mutta hän oli hieman vainoharhainen niiden kahden suhteen. Ne tavallaan olivat perhettä.
"Mulla on siis jackrusselinterrieri ja tanskandoggi", Declan sanoi, kun lopulta tajusi ettei ollut maininnut sitä. Koska niitä karvattomia hirvityksiä lukuunottamatta kaikki kissat näyttivät hänestä samalta. Koiriin se ei pätenyt. Silläkin uhalla, että Kilianin mielestä yhdistelmä oli vain outo. Ja rokkari joutuisi varmaan vielä korjaamaan, ettei hänen pikkutyttönsä ollut se terrieri.
"Mistä muualtakaan mä muka olisin tän sekopäisyyteni perinyt?" Declan naurahti. Häntä ei oikeastaan huolestuttanut, vaikka Kilian sitten saisikin aivan sekopäisen kuvan hänen perheestään. Hän rakasti sekopäistä perhettään. "Ei oikeasti, ne on ihan okei. Niissä juhlissakin on oikeasti tylsää jos sä et osallistu siihen järjestämiseen ja säheltämiseen." Declan ei jaksanut huomauttaa, että sattui vielä olemaan suvun musta lammas. Homoseksuaali narkkari, joka näytti naiselta. Joten ne juhlat olivat varsinaista herkkua hänen osaltaan. Hän ei edes ollut käynyt niissä niin usein - ketkä teinit muka oikeasti tykkäsivät sukujuhlista. Eivät ketkään. Hänellä oli muutenkin ollut hieman muuta tekemistä.
Kulmat kohosivat, vaikka Declan vain hymähti. Hän ei jaksanut takertua siihen oliko tuo taas yksi kommentti siitä kuinka mielettömän seksikäs aksentti hänellä oli. Vai oliko se vain harmiton sivuhuomautus. Declanilla oli selvä brittiaksentti, minkä sille mahtaisi. Vaikka hän osasikin jenkkiaksentin, sen ylläpitäminen vaati ihan liikaa keskittymistä. Hän ei jaksaisi. Hänen äitinsä ylisuojelevaisuuteen häneltä ei löytynyt mitään sanottavaa - ehkä hän olisi voinut ottaa sanat takaisin, mutta kun ne olivat totta. Violante oli ylisuojeleva ja Kilian ei välttämättä enää edes uskoisi. Eikä se nyt niin säikähtäneeltä vaikuttanut.
Declan alkoi nauraa. Toimi se noinkin päin, vaikka kumpikaan ei voisi asialle yhtään mitään. Kilian näyttäisi aina lyhyeltä yli 180-senttisen poikaystävänsä rinnalla. Sen ei auttaisi kuin tottua siihen. Declan oli jo pidempi kuin useimmat ihmiset, joten hänen ei tarvinnut totutella mihinkään. Ei se tosin Kilianin osalta yhtään helpottanut, miltä rokkarin vaatekaapin sisältö kenkien suhteen näytti. Hän oikeasti omisti kengät, joissa oli kahdenkymmenen sentin korko. Hän tosin oli käyttänyt niitä vain kerran ja sekin oli Halloweeninä. Hänellä silti oli sellaiset.
"Onko nyt hyvä hetki kertoa, että mä olen tän perheen miehistä lyhyin? Siis aikuisista", mustatukka sanoi rauhoituttuaan. Se tässä oli hauskaa. Koska oikeasti - Dylan ja Joshua olivat molemmat muutamalla sentillä pidempiä. Kyse oli parista sentistä, mutta silti. Lucasta nyt ei laskettu, ties vaikka se saisi äitinsä geenit.

Se ei oikein luvannut mitään hyvää, että he valehtelivat toisilleen jo nyt. Aivan eri asioista, mutta he salasivat ne silti. Ne saattaisivat olla juuri niitä asioita jotka kaataisivat koko jutun - he tiesivät sen. Siksi niiden kertominen olisi niin hankalaa, mutta juuri siksi ne pitäisi kertoa. Ja vaikka Kilian valehtelisi hänelle samalla tavalla, ei se hyvittäisi sitä että Declan valehteli sille Meganista. Mutta tarvitsiko siitäkään puhua nyt.
Koko asiasta puhuminen saattaisi olla ihan turhaa - niin kuin tosin oli puhuminen siitä hemmetin suojaikärajasta. He eivät välttämättä edes selviäisi ensitreffejä pidemmälle. Mitään laitonta ei edes tapahtuisi. Olihan se parempi että he puhuisivat siitä ennen kuin tekisivät mitään, mutta nyt oli hieman liian aikaista. Vaikka Declan ei ollut edes omatoimisesti tarkistanut mitä siinä laissa oikein sanottiin - Mariela sen oli hakenut netistä, silloin kun Declan oli myöntänyt että Kilian kiinnosti. Silloinkin lähinnä koska se tietokone oli ollut käsillä, kun tyttö oli maannut hänen sängyllään.
"Sun syytäsi se on. Sä olet jotenkin vastustamaton juuri nyt", Declan naurahti. Hänellä ei oikeasti pysynyt enää itsehillintä kasassa. Se saattoi olla siinä väsymyksessäkin - ajatus ei ihan päässyt enää loppuun asti. Hän saattoi olla liian väsynyt puhuakseen koko asiasta. Tai sitten se oli Kilianissa. Se oikeasti teki hänestä niin naurettavan siirappisen. Se oli huolestuttavaa.
Declan huokaisi. Se oli toisaalta erittäin hyvä pointti - ketään ei välttämättä edes kiinnostaisi. Ihan sama se oli mitä he tekivät keskenään. Mutta kuitenkin heidän opettajillaan oli laillinen velvoite ilmoittaa heistä. Ei niitä tarvitsisikaan kiinnostaa, niiden vain täytyi ilmoittaa asiasta.
"Kilian, me ei kuitenkaan voida nuoleskella julkisesti. Se ei ole kovin hyväksyttyä, kun mä en ole tyttö", rokkari sanoi. Sekin oli erittäin hyvä pointti. Hitot siitä ikäerosta, julkisesti osoitettu homoseksuaalisuus ei ollut kovin hyväksyttyä. Se voisi olla vielä isompi ongelma. Vaikka mistä lähtien Declania edes oli kiinnostanut mitä muut ajattelivat. Ei häntä kiinnostanutkaan. Mutta hän oli saanut jo turpaansa sen takia. Koko juttu oli vakavaa. Declan ei edes ollut sillä tuulella, että olisi jaksanut vitsailla että kai Kilian tiesi ettei hän ollut tyttö. Se ei edes ollut oikeasti hauskaa. Siinä ei ollut mitään hauskaa silloin kun hän oli ollut viisitoista, eikä se ollut vieläkään.
"Okei, kädet pysyy lantion yläpuolella julkisella paikalla. Sen enempää mä en jousta."