The unwritten rule

[ zellie & marjorie ! ja vaatteet tuosta kuvasta (juu en jaksanut leikata niitä muita pois siitä) ]
 
Se tupakka oli ollut aivan pakko polttaa. Declan ei edes ymmärtänyt miksi oli niin hermostunut. Toki hän oli menossa tukiopetukseen, aineesta josta ei ymmärtänyt sitten yhtikäs mitään ja opettaja oli vielä tuntemattomalta tyttö. Hetken rokkari oli jopa harkinnut ohareiden tekemistä - uskoiko tyttö muutenkaan että hän oli edes tulossa? Sekun olisi hänelle hyvin ominaista. Paljon tukiopetusta ominaisempaa. Tuijotettuaan merta kattohuoneistonsa parvekkeelta ja poltettuaan muutaman tupakan, hän oli rauhoittunut ja muuttanut mieltään. Edelleen hermostutti, mutta kyllä hän sinne menisi. Hänen oli pakko. Koska viimeisimmän kokeen tultua hylättynä takaisin, Declan alkoi olla niin kusessa matematiikan läpäisemisessä että hänen oli pakko tehdä jotain. Valitettuaan kaverilleen aiheesta, tämä oli tarjonnut ratkaisun - tukiopetus. Kaverillakun oli vielä ollut puhelinnumero hyvälle tukiopettajalle, niin miksei? Pääsisikö mustatukka ikinä aineesta läpi ilman apua? Ei, ei todellakaan pääsisi. Kaverin antaessa numeron Declan oli lähinnä pyöritellyt silmiään, mutta kun kaikkien rakastama Hamshire oli jälleen kerran poistanut hänet luokasta koska hän puhui liikaa (silläkin tunnilla hän oli pysynyt ruhtinaalliset viisitoista minuuttia!) hänen oli pakko myöntää ettei tämä matematiikan opiskelu nyt mennyt ihan putkeen. Kun seuraavaltakin matematiikan tunnilta tuli passitettua käytävän puolella, Declan oli lopulta soittanut tytölle. Eikä se ollut hänen syytään että hän lensi jatkuvasti ulos tunnilta. Hamshiren syytä se oli. Se opettajakun oli niin kannustava. Rokkari lensi tunneilta ulos siitä syystä kun ei tajunnut yhtään mitään, eikä jaksanut keskittyä. Saattoi se ihan hieman olla senkin syytä kun suu kävi jatkuvasti, mutta lähinnä se johtui siitä ettei hän pystynyt keskittymään asiaan josta ei tajunnut mitään. Hän ei edes puhuisi niin paljon, jos pystyisi keskittymään olennaiseen. Ja siinä se tyttö - siis Marjorie Carter saattoi auttaa. Ehkä hän lopulta oppisi jotain ja pysyisi tunneilla kun kaikki opetus ei kuulostanut käsittämättömältä mössöltä.
Vaikka tyttö olikin kuulostanut hieman vaisulta puhelimessa, johtui se sitten siitä että se oli ujo tai sitten puhelu oli tullut täytenä yllätyksenä - eiväthän kapinalliset nyt nörteille soitelleet. Eivätkä kyllä harkitsisi tukiopetukseen menemistä muutenkaan. Mutta Declan mielellään halusi pois lukiosta ennen kuin täyttäisi 25 ja näillä numeroilla se ei oikein onnistuisi. Tyttö saattoi auttaa ja sen se oli luvannutkin tehdä. Sopinut auttavansa kotonaan juuri nyt. Ei kai siinä nyt mitään hermoiltavaa ollut. Paitsi täysin vieras aine ja tuntematon tyttö. Ties vaikka tyttö ei jaksaisi edes opettaa häntä, kun matemaattiset aineet sattuivat olemaan mustatukalle täyttä hepreaa. Tosin eipä hän ollut paljon panostanut niiden oppimiseen, kun ei kiinnostanut. Joten nyt hän oli totaalisen kusessa asian kanssa, nyt oli pakko kiinnostaa.
Vahvasti mustalla rajatut silmät katsahtivat kelloa - hermostuneisuus iski jälleen, nimittäin kello oli juuri sen verran että hänen olisi pakko mennä. Viimeisten henkosten jälkeen tupakka tumpattiin ja parvekkeen ovi oli vedetty kiinni. Olohuoneen sohvan selkänojalle heitetty takki napattiin mukaan ja seuraavaksi Declan olikin jo tavaroidensa kanssa hississä matkalla ulos rakennuksesta.

Audin navigaattori väitti hänen olevan oikeassa osoitteessa - samaa sanoi nimi postilaatikossa. Rokkarin olisi tehnyt mieli kiskoa lisää nikotiinia hermojensa takia, mutta sille mielihalulle ei annettu periksi. Takki oli lojunut pelkääjän paikalla koko matkan ja nyt se vedettiin päälle kun Declan oli noussut ylös autosta. Mielessä kävi, että hän oli jälleenkerran pukeutunut kauttaaltaan mustaan - ehkä hänen olisi pitänyt valita jotain muuta. Jotain ei niin tummaa. Tosin siinä tapauksessa hänen oli varmaan pitänyt jättää korut kotiin ja peittää tatuoinnit. Ja leikata hiukset ja jättää meikkaamatta. Ja miksi häntä edes kiinnosti? Siksikö että hänellä ei oikeastaan ollut aavistustakaan kenet hän oli oikein tapaamassa? Koska ihan totta puhuakseen hän ei ollut osannut yhdistää nimeä naamaan. Rokkarin nimimuisti oli kieltämättä huono, mutta nyt löi tyhjää. Kaveristakaan ei ollut ollut mitään apua, ei se ollut osannut sanoa muuta kuin sen että tämä Marjorie oli se sinisilmäinen brunette. Ihan nättikin se kuulemma oli, mutta eipä se tunnistamisessa paljoa auttanut. Mutta ehkä Marjoriekaan ei tiennyt kuka hän oli. Tosin hän olikin hiton huomiotaherättävä persoona ja ei kai se tuntemattomia kotiinsa noin vain kutsuisi. Joko hän olisi vain se poika puhelimesta, jolla oli hyvin vahva brittiaksentti tai sitten se tiesi aivan tarkalleen kuka hän oli. Se meikattu mustatukka, joka oli aina äänessä ja lensikin juuri sen takia erittäin usein tunnilta.

Takkikin oli nyt päällä, hiukset olivat hyvin ja meikki kunnossa - totta kai se oli pitänyt tarkistaa peilistä. Tavaratkin olivat mukana ja auton ovet lukossa. Hengitettyään syvään muutaman kerran, Declan soitti ovikelloa. Mikä tässä oikein hermostutti näin paljon?

[ viimein revin itsellenikin aikaa kirjoittaa vastauksen, pahoitteluni! ja marjoriella päällään tällainen asukokonaisuus. ]

Marjorie vilkuili hermostuneesti kelloa. Vanhemmat olivat lähteneet paria tuntia aikaisemmin ystäväpariskunnan luokse viettämään päivää, minkä heidän normiensa mukaan pitäisi jatkua myöhään iltaan. Siinä oli yksi asia pois stressattavien joukosta, mutta vanhempien poissaolo ei kuitenkaan saanut nörttityttöä rauhoittumaan, sillä hän todella hermoili niillä minuuteilla saapuvasta tukiopetettavastaan. Poika oli kai maininnut nimekseen Declanin, mikä oli oitis sytyttänyt tytön päässä hämärän mielikuvan tämän ulkonäöstä. Aivan varmaksi hän ei osannut sanoa, mutta kyseinen mielikuva pisti kyllä jännittämään. Matematiikka oli toki hänelle varsin helppo aine, mutta hermoillessaan hän saattaisi sekoittaa sanansa ja nolata itsensä kokonaan. Sitä tyttö ei halunnut, mutta olisiko hän muka voinut kieltäytyä, etenkään kun soitto tuli niin kovin yllättäen? Sillä hetkellä Marjorie olisi halunnut ainoastaan käpertyä sohvan nurkkaan Paulin kainaloon, mutta poikaystävä ei nyt ollut hänen apunaan tai pakokeinonaan. Sitähän se varmaankin oli. Hän yritti epätoivoisesti löytää pakoreitin tilanteesta, mutta ei olisi loppupeleissä ikinä sallinut perääntymistä itseltään. Lupaus on lupaus, aina ja ikuisesti.

Minuuttien madellessa eteenpäin tytön sydämentykytykset kiivastuivat ja suuta alkoi kuivata. Keittiöstä löytyi hetkellinen helpotus ja tyttö kostutti suunsa viileällä vedellä. Hän yritti parhaansa mukaan koota itsensä. Tuskin häntä kuitenkaan oltaisiin teurastamassa ja hyvällä tuurilla toinenkin olisi yhtä hermona tilanteesta kuin hänkin. Silloin tuntuisi luonnollisemmalta hermoilla, mutta toisaalta.. Mitä opettamisesta ja oppimisesta silloin tulisi? "Ehkä on vain parempi keskittyä olennaiseen ja unohtaa muu. Parissa tunnissa, maksimissaan kolmessa, se on ohi. Sitten voit soittaa Paulille, Marjorie", tyttö yritti saada itsensä vakuuttumaan faktoista, mutta se takasi vain pienen helpotuksen, jonka ovikellon soiminen karkoitti oitis tiehensä.

Neiti Carter suoristi itsensä hitaasti, silitti hennot rypyt vaatteistaan ja hengitystään tarkkaillen suuntasi kulkunsa avaran ja suuren asunnon eteiseen. Monilla tuntui olevan jo oma asunto, mutta hän asui yhä vanhempiensa luona. Toisinaan se herätti pientä kateutta, sillä hänkin olisi jo valmis rakentamaan omaa elämäänsä ja sisustamaan oman talonsa. Sellaisen pienen ja soman, ei tällaista liioiteltua lukaalia, jossa oli aivan liikaa huoneita ja aivan liian vähän elämisen jälkiä. Tyttö painoi kätensä oven kahvalle ja hetkeä myöhemmin hän tavoitteli katseellaan mustapukuisen nuorukaisen katsetta. Tummat meikit, hiukset ja kaikki kielivät selkeästit oisen kapinallisuudesta. Ei hän mikään pahis varmaan olisi, mutta kuului ehkä rokkareihin tai hevareihin. Näistä ensimmäisenä tytön päähän sointui paremmin ensimmäinen, hevareista hänelle tuli hieman erilainen kuva. Mutta eipä hän ollut suuremmin tottunut arvostelemaan ihmisiä ulkonäkönsä puolesta, joten päätti jättää moisen tässäkin tilanteessa omaan arvoonsa. Ujohkosti tyttö hymyili vieraalle ja yritti pääkoppansa sisällä pyöritellä sopivia sanoja ja muodostaa niitä lauseita, jotka eivät kolskahtaisi pahasti toisen korvaan: heidän maailmansa kun taisivat olla melkeinpä eri planeetalta. "Hei ja tervetuloa. Voit jättää vaatteesi tähän, ajattelin että.. ajattelin.. " Pakokauhu tuntui valtaavan uutta tilaa tytön sisällä. Miten hän saattoi unohtaa mitä oli sanomassa ja alkoi änkyttää typerästi? Se oli ehkä virheistä pahin. Ja hän kun oli jo ajatellut tämän menevän hyvin, sillä poika ei tuntunut ainakaan ensi näkemältä miltään pahimman luokan kansalaiselta. ".. ajattelin, että voisimme aloittaa olohuoneessa. Jääkaapissa on kyllä leipiäkin valmiina.."

Tyttö alkoi näprätä hameensa helmaa, mikä oli hänelle varsin tyypillinen tapa. Hiuksensa hän oli poikkeuksellisesti kahlinnut poninhännälle, sillä ainainen hiussuortuvien kanssa pelleily ei tuntunut kovin sopivalta tukiopetus tilanteeseen. "Sinulla oli varmaan omat kirjasi mukana?" tyttö kysyi hieman päätään kallistaen ja vilkuili pojan ohitse kadulle kuin varmistaakseen etteivät uteliaat katseet päässeet tavoittamaan heitä. Sen jälkeen hän siirtyi hieman kauemmas, poika varmaankin sulkisi oven perässään.

Rokkari oli pyörittänyt mustaa rastaa sormissaan koko ajan odottaessaan ulkopuolella. Declan ei enää edes tiedostanut tekevänsä sitä hermostuneena, mutta ele oli jäänyt pysyvästi. Hän ei vieläkään ymmärtänyt mitä tässä hermostutti. Tilanne oli hieman vieras, myönnettäköön se, mutta hittolainen hänhän tapasi vieraita ihmisiä lähes päivittäin. Ylisosiaalinen ihminen kun sattui olemaan. Eikä hän niitä tähänkään asti ollut sen suuremmin hermoillut. Mikä siinä nyt oli niin vaikeaa? Se miten tyttö reagoisi? Odottiko se että hän oli edes tulossa. Ehkä se tiesi täsmälleen kuka hän oli ja olikin suostunut vain siksi että ei kai hän nyt kapinallisena tukiopetukseen kuitenkaan tulisi. Kuinka halukas tyttö oikeasti edes oli opettamaan häntä? Declanin ei kyllä ollut tarvinnut ylipuhua sitä puhelimessa sen suuremmin, hyvin vaivattomasti se oli suostunut. Mutta se tilanne olikin ollut yllättävä, vieras ja hieman kummallinen. Ja kun matematiikka ei todellakaan kuulunut mustatukan vahvuuksiin - kuinka kauan tyttö jaksaisi yrittää saada hänet tajuamaan edes jotain? Kaikesta päätellen tyttö kuitenkin oli hyvä matematiikassa, ja Declan nyt ei oikein ollut. Hänellä oli vielä huono keskittymiskyky - matematiikan suhteen se vasta ontuikin ja pahasti. Poikakun oli vihannut kyseistä ainetta lapsesta asti.
Eikä tainnut olla kovin sosiaalisesti hyväksyttävää kapinalliselta edes puhua nörtille. Declan ei tosin välittänyt tuon taivaallista koko hiton klikkijärjestelmästä, mutta tiesikö tyttö sitä? Kieltämättä hän ei ollut kovin paljoa jutellut luokkansa luuserikastin kanssa, mutta se ei johtunut siitä ettei hän olisi voinut puhua niille. Hän olisi voinut puhua niille, jos hänellä vain olisi ollut jotain sanottavaa. He vain olivat niin täysin eri maailmoista, ettei hänellä ollut mitään asiaa niille. Jos nyt edes huomasi niiden olemassaoloa, kun olivat niin vaatimattomia ja hiljaisia.

Sinisilmäinen brunette, ihan nättikin se oli. Niinkuin kaveri oli sanonut. Declan ei edes tiennyt mitä oli odottanut. Kyllä hän oli tiennyt että hän olisi heistä se räiskyvämpi ja huomiotaherättävämpi. Hän ei tosiaan ollut tehnyt sen lähempää tuttavuutta nörttien kanssa. Ihan tavallisia ihmisiä ne olivat ja siltä ne näyttivätkin. Declan ei ainakaan tiedostanut, että kukaan niistä olisi ulkoiselta olemukselta hypännyt silmään. Vielä se vaikutti hieman varautuneelta, mutta ties miten räiskyvä persoona tästä tytöstä paljastuisi, kun ei enää hermostuttaisi niin pahasti. Declan tiesi sen itsekin. Tämähän menisi ihan hyvin, jos hän lakkaisi hermoilemasta. Mitä oikeasti voisi tapahtua?
Tytön hermostuneisuuteen ei takerruttu ollenkaan, koska se oli vain ymmärrettävää. Miksei sitä muka hermostuttaisi, kun rokkariakin hermostutti? Sen tuskin teki mieli karata tupakalle ja tuhota keuhkonsa nikotiinilla hermojen tähden, mutta sama asia. Vastaanotto ainakin oli hyvä, joten tytön reaktiota ei tarvinnut enää hermoilla. Sitten oli vain se oppisiko hän tänään yhtään mitään. Mutta ainakin tämä alkoi hyvin - Declan oli kieltämättä hermostuneena kelannut päässään mitä kaikkea oikein voisi tapahtua. Kyllä hän oli huomannut, että ihmisten reaktiot hänen ulkonäköönsä osasivat olla hyvin erilaisia. Tytön oli kuitenkin hyvä. Tai sitten se ei edes ilmaissut asiaa suoraan. Ehkä se ei edes näyttänyt mitä se oikeasti ajatteli. Mutta alku oli hyvä ja siinä se.

Declan oli vain nyökännyt. Ulko-ovi vedettiin kiinni, nahkatakista ja kengistä luovuttiin. Valkoisesta printistä huolimatta t-paita oli yhtä musta kuin vaatetus muutenkin ja se vasta jättikin tatuoidun käsivarren esille. Vaikka ei Declan vieläkään tiennyt miksi häntä kiinnosti. Ties vaikka tyttö ei edes huomaisi koko asiaa. Miksi sitä edes kiinnostaisi mitä hän vartalolleen teki? Ehkä se johtui vain hermoista. Tämä oli jo tarpeeksi hermostuttavaa ilman että hänen ulkoinen olemuksensa vaikeuttaisi asiaa yhtään enempää.
"Kyllä, vaikka kieltämättä mä en ole avannut koko kirjaa kovin montaa kertaa", britti sanoi ja vain naurahti. Silloin harvoin kun hän oikeasti pysyi tunneilla koko ajan, hän teki kaikkea muuta kuin tehtäviä. Sen huomasi pojan vihkosta erittäin hyvin, sivutkun sattuivat olemaan täynnä kaikkea muuta kuin tehtäviä. Vihkosta löytyi kyllä Marielankin käsialaa - eipä vierustoveri keskittynyt matematiikan opiskeluun sen enempää kuin paras ystävänsä. Mariela tosin olisi saanut opiskeltua jotain, jos he eivät istuisi aina vierekkäin, mutta Declan ei silti oppisi yhtään mitään. Niin, jos ylipäänsä pysyi tunnilla. Oliko Marjorie edes samoilla matematiikan tunneilla hänen kanssaan? Koska silloin se tietäisi jo kuinka paljon hän matematiikan opiskeluun panosti.
"Toivottavasti se ei muuten ollut hirveen tungettelevaa, että mä noin vain soitin sulle. Mä vaan olen niin totaalisen kusessa, että mun oli pakko tehä jotain ja Andy sano että sä autoit sitä fysiikan kanssa, joten mä vain ajattelin että ehkä sua ei haittaa. Ja mä olen vaan törkeen kiitollinen, koska mä olen tosiaan kusessa", Declan sanoi, mustatukka korjasi puhuessaan käsissään olevien korujen asentoja - tarkisti että sormukset olivat oikein päin ja rannekorut paikallaan. Mustatukka ei tiennyt oliko pahoittelu ollenkaan tarpeellista - kai tyttö olisi sanonut ei jos asia olisi haitannut. Silti piti pahoitella ja Declan sitä paitsi puhui paljon hermostuneena. Kieltämättä suu kävi muutenkin jatkuvasti, mutta nyt sitä tapahtuisi koko ajan eikä sanatkaan olisi kovinkaan harkittuja. Rokkari puhuisi kirjaimellisesti ihan mitä sattui.
"Joten, mistä sä haluat aloittaa?"

[ Pahus soikoon kun jäi nyt lyhyeksi! ;< ]

Kevyt helpotuksen tunne kulki tytön hennon varren lävitse, antoi keholle mahdollisuuden rentoutua aivan pienesti. Tällaisissa tilanteissa Marjorie ei koskaan osannut puhua niin paljon kuin Paulin kanssa, mutta ulkokuorestaan huolimatta tummapukeinen ei vaikuttanut täysin mahdottomalta tapaukselta. Ehkä hän selviäisi. Tuskin kaikki menisi aivan pieleen, ja ehkä hän osaisi muutaman vinkin toiselle antaa. Hän muotoili huulilleen epämääräisen hymyn, lähinnä itseään rohkaistakseen. "Taitaa olla helpointa aloittaa ihan yksinkertaisimmista asioista, kirjan alusta.." Marjorie sanahdi hiljaa, painoi leukaa rintaansa vasten tuokion verran ja kohotti katseensa hieman ujosti poikaan. Kyllä se tästä vielä helpottaisi. Olihan hän päässyt jo pahimman yli - toisen vastaanottaminen, kohtaaminen oli aina pahin. "Olohuone on täällä", tyttö antoi sanojen lipua huuliensa välistä ja nyökkäsi pienesti huoneen suuntaan. Hän ei oikein tiennyt pitäisikö pojan antaa mennä ensin, mutta ajatteli tuon pitävän itseään ihan tyhmänä, jos jäisi vielä tapittamaan siihen. Niinpä hän siunasi toiselle hetken, jonka tuo voisi suoda omille ajatuksilleen. Ja samalla hän toki voisi itsekinh koota ajatuksiaan kasaan.

Tyttö istahti sohvalle. Se oli pehmeä ja muovautui jopa hennon ruumiin alla. Ehkäpä kodin kotoisimpia paikkoja, oman huoneen lisäksi. Joskus tytön teki mieli hiippailla paljasjaloin ullakolle tai kellariin. Lapsellinen mieliteko, jota hän ei ollut koskaan uskaltanut toteuttaa. Paulin kanssa hän oli kiivennyt koulun katolle, joten ehkä hän ottaisi pojan mukaansa tutkimusmatkalle talon suljettuihin uumeniin. Ajatukset saivat tytön hymyilemään, virnuilemaan lähinnä. Hänen silmänsä säihkyivät pienesti ja jännitys tuntui kadonneen. Ajantaju ja hetki tuntuivat muuttuneen. Puna kohosi tytön poskille tämän tajutessa unohtaneensa Declanin. Mitä tatuoitu mahtaisikaan ajatella hänen virnuilustaan, jos oli sen nähnyt?

"Mikä se.. ensimmäinen asia olikaan?" tyttö kysyi hiljaa, puoliksi tummapukeiselta, puoliksi itseltään. "Kyllä sinä selviät, sinun on pakko. Ei hän sinulle mitään tee. Nyt hoidat tämän kunnialle loppuun. Kuulitko, hän sanoi arvostansa apuasi. Ei ole huolta. Rauhoitu Marjorie, ei hymyileminen ole rikos." Nörttityttö veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja puhalsi syvään ulos. Hieman arasti hän käänsi kasvonsa Declania etsimään ja puri nopeasti alahuultaan. Hermostunut, mikä hermostunut.

Hermostuneisuus helpotti, Declan sai itsensä vakuutettua ettei tässä ollut mitään hermoiltavaa. Eihän hän hermoillut vieraiden ihmisten tapaamisesta muutenkaan, miksi hermoilisi nytkään? Siksi koska tilanne oli vieras? Ei hän tehnyt tällaista. Tukiopetus oli hänelle aivan vierasta. Aikaisemmin sellaiseen hakeutuminen ei olisi tullut mieleenkään, vaikka silloin olisi ollut aihetta vielä enemmän kuin nyt. Hänen opiskelunsahan olivat loistavassa vaiheessa alkutilanteeseen verrattuna. Nyt hän sentään edes kävi koulussa. Tosin silloin kurssien läpäiseminen oli ollut pienin hänen ongelmistaan. Se ei edes ollut ollut mahdollista - opettajat eivät oikein pitäneet siitä että tunneille tultiin aineissa (sitä kun oltiin kokeiltu) ja Declan ei millään olisi selvinnyt koulupäivää selvänä. Puhumattakaan siitä miten monta kertaa päivän aikana hänen olisi pitänyt käydä piikittämässä lisää moskaa suoniinsa pysyäkseen järjissään. Silloin koulunkäynti ei ollut edes vaihtoehto, se oli mahdotonta. Mutta nyt Declan pystyi siihen. Tosin silti hän oli vaarassa saada kenkää matematiikan kursseiltaan. Ja siihen tarvittiin tytön apua. Declan tuskin tekisikään tätä ellei hänen olisi pakko. Tukiopetus ei ollut hänen tyyliään, mutta se oli ainut vaihtoehto.
Tyttö pysyi vaisuna - vieraiden ihmisten tapaaminen ei tainnut olla sille niin luontevaa kuin rokkarille. Mutta siinä se silti oli. Kuitenkin se oli suostunut ottamaan hänet vastaan, joten ei kai se niin vaikeaa ollut. Kuitenkin vastaanotto oli ainoastaan positiivinen. Tyttö kuitenkin yritti, ei se totaalisen jäässä ollut. Se hymyili ja katsoi häntä. Sen sijaan että olisi tuijotellut varpaitaan. Sitä paitsi olisi se aina voinut kieltäytyä ja pyytää mustatukkaa poistumaan jos tämä oli liian outoa. Vai voisiko? Olisiko tyttö osannut sanoa rokkarille ei? Se oli jo luvannut auttaa, olisiko siitä syömään sanansa? Siitä ei edes ollut mitään takuita että Declan oppisi mitään. Declan saattaisi keskittyä aiheeseen yhtä huonosti kuin tunneillakin. Välttämättä tästä ei tulisi yhtään mitään.

Tyttöä seurattiin olohuoneeseen, katse kiersi taloa koko ajan. Jotta tyttö ei vaivaantuisi katseesta liikaa ja koska tämä oli hämmentävää. Declan ei edes tiennyt mitä oli odottanut, mutta ei ainakaan tällaista lukaalia. Näköjään niitä rikkaita löytyi pohjaltakin. Klikkijärjestelmällä ei tainnut olla yhtään mitään tekemistä taloudellisen tilanteen kanssa. Vaikka kerma niin kovasti luulikin olevansa parempia juuri siksi että olivat rikkaampia. Vaikka ihan sama se Declanille oli kuinka rikas Marjorie oli ja kuinka isossa talossa se asui, mutta kivempi tämä oli kuin täyteen ahdettu yksiö.
Declan huomasi kyllä tytön rentoutuneen, mutta hän tiedosti senkin ettei se johtunut hänestä. Tyttö ajatteli jotain ihan muuta. Hyvä asia se oli että tyttö rentoutui jotenkin - ihan sama se oli mitä se ajatteli, kunhan rentoutuisi. Mutta näköjään se ei kestänyt - huomion palatessa rokkariin tyttö jännittyi taas. Joten se siitä sitten. Pitäisikö hänen sanoa jotain? Mitä Declan asiaan edes voisi sanoa? Rauhoitu, en mä pure? Niin varmaan. No, ehkä se auttaisi että poika oli itse aivan rauhallinen, eikä hänen tarvitsisi sanoa yhtään mitään.

Katse siirrettiin vieressä istuvaan tyttöön tämän avatessa (omatoimisesti) suunsa. Ajatukset kiskottiin pois siitä oliko tupakanhaju tarttunut häneen - rokkari ei enää tiedostanut asiaa ollenkaan, mutta tyttö saattaisi. Nyt piti keskittyä matematiikkaan, eikä siihen ettei olisi koskaan pitänyt aloittaa tupakointia. Pitäisi lopettaa koko touhu ihan sen takia koska se oli kerrassaan huono idea.
"Yhtälöt näköjään. Mä kyllä osaan sen perusidean ja olen varmasti joskus laskenutkin niitä", Declan sanoi etsittyään kirjan esiin laukusta. Pohjalta se löytyikin ja kyllä sen huomasi ettei kirjaa oltu montaa kertaa käytetty. Koru ranteessa helisi kun vihko etsittiin kirjan seuraksi. Vihko oli paljon käytetympi, mutta sinne ei selvästikään oltu purettu matemaattisia lahjoja. Tai no, sisällön perusteella Declanilla ei tainnut olla matemaattisia lahjoja ollenkaan. Luovuuttaan hän nimittäin oli sivuille purkanut - mustatukka olikin hyvin luova ja sen huomasi. Löytyi sieltä kuitenkin muutama ratkaistu yhtälö. Tosin samalla sivulla Mariela kehotti vierustoveriaan keskittymään - Declan jumalauta keskity lukikin näyttävästi mustalla tussilla. Näköjään teksti oli toiminut, kun yhtälöt olivat ilmestyneet vihkoon.
"Um, mulla on huono keskittymiskyky. Se onkin se syy miksi mun matikan opiskelu on aivan vituillaan. Sen ämmän lisäksi, tietenkin", Declan sanoi ja kohautti olkiaan - kai asia oli parempi selittää Marjorielle, vaikka rokkaria teksti lähinnä nauratti. Tytön reaktiosta Hamshiren haukkumiseen Declan ei jaksanut huolehtia - mustatukka ei edes uskonut että siitä opettajasta pitäminen oli mahdollista.

Hermostuneisuus oli tosiaankin palannut. Silti nörttityttö oli onnistunut avaamaan suunsa ja esittämään kysymyksen lähes takeltelematta. Siniset silmät siirtyivät nopeasti pois toisen kasvoilta, mutta tuolle suotiin epämääräinen hymyntapainen. Declan istui hänen viereensä, mainitsi yhtälöt ja kaivoi sen jälkeen repustaan matematiikan kirjansa. Jostain liki käyttämättömien sivujen välistä löytyi vihko. Silmäkulmastaan tyttö oli seurannut toimitusta, mutta tavallaan paljastumista varoen hän nojautui poimimaan oman kirjansa olohuoneen lasipöydältä. Vihko löydettiin kirjan välistä. Sitä oli käytetty - sen saattoi nähdä - mutta vihkoa oli selvästi käsitelty huolellisesti. Se oli myös päällystetty, toisin kuin kapinallisen (?). Häthätää tyttö vilkaisi pojan ratkaisemien yhtälöiden numerot ja etsi oikeaa aukeamaa vihkostaan, käännellen samalla sivuja myös kirjan puolelta.

Oikeaa aukeamaa etsiessään hän kuunteli pojan avautumista tukiopetuksen syistä ja pureksi pienesti alahuultaan. Aluksi tyttö ei aivan ymmärtänyt, ketä toinen tarkoitti. Tekstin kirjoittanutta tyttöäkö? Sitten hän ymmärsi, että kyse oli opettajasta. Rouva Hamshiresta. Tyttö nyökäytti päätään kuin hyväksyen toisen mielipiteen. Hän kuuli jatkuvasti muiden oppilaiden mielipiteen kyseisestä oppilaasta, mutta ei ollut itse muodostanut kyseisestä opettajasta sen kummempaa kuvaa. Osasihan tuo olla tiukka ja jakeli merkintöjään häiriköille ja muillekin, mutta henkilökohtaisesti Marjorie ei ollut kärsinyt tuon tunneilla (mikä toki saattoi johtua siitäkin, että nainen suosi nörttejä).

Oikea aukeama löytyi lopulta ja ruskeahiuksinen vertasi omaa tehtäväänsä toisen luomaan yhtälöön. Oli totta, että rastapää ei ollut aivan hakusessa yhtälöiden kanssa, mutta helppoa ei välttämättä tulisi olemaan. Marjorie katsahti toisen rystysiin ja nosti sitten katseensa tuon kasvoihin, mutta vain hetkeksi. Hän näytti muutamaa kohtaa toisen yhtälössä ja sen jälkeen vastaavia omassaan. "Nuo ovat huolimattomuusvirheitä.. parantuvat.. kun opit keskittymään", tyttö lausui sanat ääneen ja vetäytyi hieman kuoreensa. Hän oli arka ja tiesi sen. Kotoisa ympäristö antoi kuitenkin hieman turvaa, joten nörtti ei ollut jymähtänyt aivan lukkoon. Hän odotti toisen reaktiota sanoihin ja kääntyi kirjansa puoleen. Tyttö vilkuili edellisvuoden kirjaa ja mumahti pienesti. Hän etsi yhtälöiden joukosta jotain hieman haastavampaa, jotta voisi nähdä miten toinen alkaisi ratkaista sitä.. Ehkä hän samalla näkisi millä tasolla he olivat lähtötilanteessa.

"Voisitko yrittää.. ratkaista tämän?" tyttö kysyi ja nielaisi pienesti. Hän yritti puhua hengittämättä väliin, eikä se ollut hyvä. Marjorie mumahti nopeasti ja osoitti sitten sormellaan laskua kirjassaan. Tehtävässä oli sanallinen osio ja sen jälkeen tuli ratkaista yhtälö, joka oli annettu b-kohdassa.

Rokkarin katse risteili pitkin olohuonetta, ettei hän olisi vain katsonut tyttöä. Marjorie vaikutti olevan jo liiankin vaivaantunut ihan vain siitä että hän oli samassa talossa - tytön katsominen saattaisi vain vaivaannuttaa sitä entisestään. Tosin tuskin hän katsekontaktia saisikaan aikaiseksi. Tyttö vaikutti niin aralta jo muutenkin. Niin suora lähestymistapa olisi varmaan jo liikaa.
Declan oli muutenkin aivan hukassa tytön kanssa. Se tuli nimittäin harvinaisen selväksi, että he olivat aika täydellisesti toistensa vastakohtia. Jo ulkoiselta olemukseltaan he eivät olisi voineet olla erilaisempia. Mutta eroja oli ihan yhtä paljon luonteessakin. Se tietenkin vaivasi enemmän. Niistä ulkoisista seikoista pääsi yli ja helposti, se luonne oli tietenkin paljon hankalampi juttu. Tietenkään tyttö ei mahtanut käytökselleen yhtään mitään - tuollainen se vain oli ja se siitä. He vain olivat erilaisia, eikä sille mitään mahtanut.
Tyttö olisi silti voinut sanoa jotain. Ihan mitä tahansa. Edes yhden sanan. Declanin teki melkein mieli pyytää sitä avaamaan suunsa, mutta sitä ei koskaan tehty. Rokkaria nimittäin pelotti, että jos hän yrittäisi kiskoa tytön ulos kuorestaan, se sulkeutuisi vain pahemmin. Se olisi jo paha. Tosin ei hän varsinaisesti ollut odottanutkaan että sillä pitäisi olla jotain sanottavaa hänen keskittymisvaikeuksiinsa tai Hamshireen, mutta silti se olisi voinut sanoa jotain. Oli tyttö tosin nyökännyt, joten ainakin se oli kuunnellut ja ymmärsi, mutta olisi se voinut sanoa sen ääneenkin. Ei se nyt voinut olla liikaa vaadittu. Ei se mitenkään voinut. Okei, kaikki eivät tietenkään olleet yhtä puheliaita kuin rokkari itse, mutta se oli vain muutama sana. Ei sen olisi tarvinnut ryhtyä väittelyyn hänen kanssaan, vaikkei se olisi ollutkaan samaa mieltä Hamshirestä (tyttöhän oli nörtti ja jos se käyttäytyi tunneilla samalla tavalla kuin hänen kanssaan nyt, niin ei kai se ollut ottanut yhteen sen naisen kanssa) mutta olisi se silti voinut avata suunsa.

Declan hymähti - kommentti huolimattomuusvirheistä ei tullut mitenkään yllätyksenä. Varmasti niitä oli useampikin. Tyttö näytti myös tajuavan sen kaikkein syvimmän ongelman - keskittymiskyky. Hän pärjäisi kyllä matematiikassa, jos hänet vain saisi keskittymään. Olisikin se ollut niin yksinkertaista. Siinä ongelmassa nimittäin vasta olikin ratkaisemista. Koska rokkari ei oikeasti ollut tyhmä. Hän oppi kyllä nopeasti, jos viitsisi opetella. Se ongelma keskittymiskyvyn kanssa vain oli hieman tiellä.
"Mä en ole edes koskaan tykännyt matikasta. Mä vihasin sitä jo pentuna. Siinä on vaan ihan liikaa pänttäämistä", mustatukka kohautti olkiaan. Viha saattoi kyllä olla hieman liian vahva ilmaus, mutta hän ei oikeasti pitänyt matematiikasta. Ei koskaan ollutkaan pitänyt. Siinä oli ihan liikaa opeteltavaa, siinä ei mitenkään voinut pärjätä lukematta. Sitten keskittymiskyky ei riittänyt siihen pänttäämiseen ja siinä se ongelma sitten olikin.
"Mutta mä kuitenkin haluaisin pois lukiosta ennen kuin täytän 25, joten se oikeasti on todella mahtavaa että sä autat." Se että tyttö ei sanonut mitään, ei tietenkään estänyt rokkaria puhumasta. Ja tyttö saattaisi rohkaistua vastaamaan jotain - vaikka se olisikin vain käsky hänelle pitää pää kiinni.

Katse siirtyi tyttöön, kun se pyysi häntä ratkaisemaan jonkun tehtävän. Ihan oma-aloitteisesti. Ehkei tämä olisikaan niin hankalaa. Vaikka Marjorie vain pyysi häntä tekemään yhden tehtävän, se oli silti jo alku. Tyttö oli avannut suunsa. Hieman kömpelösti, mutta oli kuitenkin.
Declan vain nyökkäsi, kulmat rypistyivät pojan lukiessa tehtävänantoa. Rokkari oikeasti keskittyi. Ajatus ei päässyt karkaamaan tupakointiin, poikaystävään tai uusimpaan tatuointiin. Nimittäin poikansa vasemman käden nähdessään, äiti saisi varmaan hepulin. Vaikka Violante tatuoinnin itseasiassa oli maksanut - vaikkei se silloin ollutkaan tiennyt, mitä poika oikein oli menossa ottamaan. Eikä sillä naisella koskaan ollut ollutkaan minkäänlaista sananvaltaa siihen, miltä keskimmäinen lapsi näytti. Ei Violante tosin koskaan ollut yrittänytkään komennella häntä kun kyse oli ulkonäöstä - eihän poika tottelisi. Hän oli aina saanut näyttää miltä halusi. Mutta kun oma äitikin oli sitä mieltä, että keskimmäisellä lapsella oli äärettömän kauniit kädet ja sitten se meni tekemään vasemmalle kädelleen noin. Tosin siihen samaan hengenvetoon Violante varmaan sanoisi, että sehän olisi tietenkin tärkeintä että Declan oli itse tyytyväinen - ja hänhän oli. Luurankomaisesti tatuoitu vasen käsi oli hänestä kaunis - hieman karu, mutta kaunis. Ja hänen kätensä se oli, hänhän teki sille mitä halusi.
Pyöritellessään numeroita vihkon sivulla, Declan leikki koko ajan kielikorullaan. Korun hopeinen pallo ilmestyi vähän väliä näkyviin rokkarin huulille. Lävistyksen esiin toiminen varmaan taas vain korosti heidän ulkonäöllisiä erojaan - vaikka Declan ei varsinaisesti edes huomannut tekevänsä sitä. Marjoriella niitä ei näyttänyt olevan yhtään (eikä se kyllä tulisi mitenkään yllätyksenä, jos niitä ei olisikaan) ja nyt se tuli hyvin selväksi etteivät ne pojalla jääneet yhteen lävistykseen kulmassa.

Saatuaan vastauksen paperille, vihko ojennettiin tyttöä kohti.
"No, olenko mä aivan toivoton?" poika kysyi - vastaus oli saatu aikaiseksi, mutta Declanilla ei ollut aavistustakaan oliko se oikein, tai edes sinne päinkään.
Sano jotain.