We can rule the world~

// Sovittu peli //

San Diegon kansainvälisellä lentokentällä oli kova kiire ja ihmisiä oli paljon. Sisään pääovista asui nuori, tummatukkainen nainen, joka oli pukeutunut rennosti. Sää ulkona oli lämmin, mutta ei tukahduttavan kuuma, joten tytön niskan taakse solmittava mekko oli omijaan tällaiseen säähän. Asun rentoutta lisäsivät nahkaiset varvassandaalit, joissa oli käytetty koristekiviä ja kultaista lankaa hauskoina yksityiskohtina. Hän näytti niin paljon erilaisemmalta kuin ennen. jotenkin enemmän naiselliselta siihen sporttiseen entiseen itseensä verrattuna. Mutta kyllä hän kaiketi vielä tunnistettavissa oli.

Sierra Riley antoi tummien, meikattujen silmiensä katseen käydä muutaman ohikulkijan kasvoissa ennen kuin tuo otti tummat aurinkolasit pois silmiltään. Niitä ei tarvinnut näin sisällä, joten aurinkolasit laitettiin neulottuun, valkeaan olkalaukkuun. Nuoren naisen määrätietoiset askeleet veivät hänet tarkistamaan olisiko lentokone San Antoniosta milloin perillä. vielä viitisentoista minuuttia siis. Hymy kävi huulilla nuoren naisen siirtäessä lyhentyneitä, tummia hiuksiaan pois kasvoiltaan. siitä oli muutama kuukausi kun hän oli viimeksi nähnyt serkkupojat, joten jälleennäkeminen oli ainakin hänen puolestaan varsin odotettu.
Nuori nainen siirtyi lähemmäs ikkunoita, joista näki parkkipaikalle. Hän oli tullut taksilla paikalle, sillä Sierran auto oli rikki eikä hän ollut saanut autoa lainaksi, mutta isä oli luvannut hakea heidät jos serkkupoikien tavarat eivät mahtuisi autoon tai jos he tahtoisivat ottaa tuon auton ajellakseen ympäriinsä sillä. Harmi vain ettei kukaan muu perheestä ollut päässyt poikia vastaan. Tänään ei ollut kouluakaan kuin muutama tunti aamusta ja oli perjantai, joten huomisestakaan ei tarvinnut sen suuremmin välittää. Olisihan se ihan mukavaa päästä juttelemaan Jayn ja Jeromen kanssa pitkästä aikaa kasvotusten. He voisivat vaikka käydä syömässäkin jos kundit niin tahtoisivat. Jos totta puhuttiin, niin hänellä oli ollut aikamoinen ikävä serkkuja, jotka olivat hänelle yhtä läheisiä kuin omat veljet.

Sierra havahtui ajatuksistaan. Lento oli siis ajallaan. Katse tummissa silmissä kirkastui, tytön siirtyessä lähemmäs tuota oviaukkoa, josta Rileyn veljesten oli määrä tulla. Kunpa vain nuo olisivat kunnossa ja lento olisi mennyt hyvin. Tyttö nousi aavistuksen varpailleen yrittäessään kuikuilla tulevia matkustajia edessään olevien ihmisten olkapäiden ylitse.

"Au! Mitä helvettiä, Jay?" Koneesta muiden mukana ulos astelivat tummatukkaiset kaksoset, joista pidempi, Jerome, hieroi takaraivoaan, johon hänen veljensä hetkeä aikaisemmin kämmenellään huitaisi.
"Mä kysyin jo kaksi kertaa, että kuka meitä on vastassa", toinen puolikas kaksosista, Jayden, selitti ja kurtisti kulmiaan.
"Et kai sä vieläkin mieti sitä Perryä?" nähdessään veljensä ilmeen Jaydenin naama venähti.
"Sä oikeasti mietit sitä tyyppiä vielä? Okei, mä ymmärrän, että teillä oli hauskaa ja plaa plaa, mutta aika siirtyä elämässä eteenpäin." Jerome ei ollut tyytyväinen kaksosensa neuvoon ja niinpä tämä puolestaan sai iskun takaraivoon.
"Mä en usko, että sä olet paras tyyppi neuvomaan. Vietit puolet ajasta ikävöiden Catia", Jerome huomautti veljelleen.
"Cat on mun tyttöystävä!" Jayden huomautti samalla kun kaksoset seisahtuivat odottamaan matkatavaroiden saapumista.
"Ja Perry on mun poikaystävä", Jerome puolestaan muistutti hiljaisella äänellä, jottei ympärillä olevat ihmiset kuulisi. Jaydenin silmät laajenivat koomisesti ajatuksesta.
"Oletteko te koskaan.. tiedäthän", nuorempi kaksosista elehti käsillään saadakseen viestinsä perille, mutta tajusi sitten mitä oli kysymässä ja painoi kämmenensä veljensä suulle, ennen kuin tämä ehti sanoa mitään.
"Älä! En haluakaan tietää. Pääasia että oot onnellinen", Jayden lisäsi kiireesti.

Ennen kuin Jerome ehti mitään vastata, oli Jayden jo liukuhihnan luona nostamassa heidän molempien laukkuja alas. Jayden oli elämänsä vedossa päästessään takaisin kotikaupunkiin, kun taas Jerome yhä mietti valitsiko oikein palatessaan San Diegoon. No, kai sen näkisi sitten pidemmällä aikavälillä.
"Onkohan äiti jo saapunut kotiin Chesterin ja Fannien kanssa?" Jerome pohdiskeli ääneen heidän vetäessä laukkuja kohti odotusaulaa. Jayden kohautti olkiaan. Heidän äitinsä oli lähtenyt paria päivää aikaisemmin autolla San Antoniosta ajamaan kotia kohden ja hän oli ottanut Jeromen koirat mukaansa. Kaksi häslääjää, johon molemmat veljet olivat jo rakastuneet.
"Sä et vieläkään kertonut kenen naamaa mun pitää etsiä tästä väkijoukosta."
"Sierran. Isä ei päässyt vastaan, töitä kuulemma."
"Yllätys yllätys", Jayden mutisi samalla kun suoristautui täyteen pituuteensa ja antoi katseensa vaeltaa aulaa täyttävissä ihmisissä.
"Onko tuo Sierra?" Jayden kysyi osoittaen tummatukkaista tyttöä, vaikka olikin jo tunnistanut tämän. Serkkutyttöhän se. Kovin muuttuneena, mutta kukapa ei muutamassa kuukaudessa muuttuisikaan. No totta puhuenhan Jayden itse ei ollut muuttunut ulkonäöltään minkään vertaa kun taas Jerome oli antanut hiustensa kasvaa pidemmiksi.

Ennen kuin Jayden ehti syöksyä kohti Sierraa, Jerome nappasi veljeään tämän mustan t-paidan hihasta.
"Kenellekään ei puhuta Perrystä, okei?" Jayden kohotti kulmiaan yllättyneenä. Hänen veljensä ei ollut San Antoniossa peitellyt ollenkaan suhdettaan toiseen poikaan, mutta kai kotikaupunki sitten olikin eri juttu.
"Ihan miten susta tuntuu. Nyt päästä irti, että pääsen tervehtimään systeriä kunnolla." Sierra oli pojille niin läheinen, että nämä sekä ajattelivat että joskus kutsuivat tyttöä siskokseen. Jerome kiiruhti veljensä perään ja pääsikin kaksikon luokse juuri kun Jayden kietoi Sierran murskaavaan halaukseen.
"Hitto että sua on ollut ikävä, likka!" Jayden ilmoitti vieläkään päästämättä irti. Todellakin, tuntui hyvältä olla kotona.

//uhhuh, vähän tällanen ^^'//