Acting like a queen

// vapaa peli! kuka vaan seuraksi mileylle:--) vaatetus.

Lauantai aamupäivällä San Diegon keskustan suurella ostarilla kävi melkoinen kuhina. Kello näytti melkein kahtatoista, ja ihmisiä oli joka puolella. Mercedes Austin nyrpisteli nenäänsä teineille, jotka repivät toisiltaan ale-toppeja jossakin tukkukaupassa ja jatkoi matkaansa korot kopsuen jonnekin, missä voisi hetkeksi istahtaa lepuuttamaan jalkojaan. Shoppailu oli loppujen lopuksi melkoisen rankkaa... Onneksi ei sentään liian rankkaa. Nuden värisellä huulipunalla kuorrutetuilla huulille nousi tyytyväinen hymy, kun kevyesti meikatut siniset silmät tarkastelivat oikeassa kädessä roikkuvia ostoskasseja. Ei ollut yhtään hassumpi kierros... Macya kyllä harmittaisi, ettei hän aamulla lähtenytkään mukaan, vaan lähti jonkun kaverinsa luokse. Isä oli juuri pistänyt hieman rahaa tilille (isi oli pahoillaan, että joutui olemaan itärannikolla koko viikon, joten mies yritti korvata poissaoloaan lisäämällä sievoisia summia tyttäriensä pankkitileille. Kelpasi Mileylle.)

Siinä kädessä, jossa Mileylla ei ollut ostoskasseja, oli valkea puhelin, jota tyttö näpytteli varoen kynsiään – hän oli sentään juuri eilen käynyt manikyyrissä. Ranskalainen manikyyri oli hänen ikisuosikkinsa ja tälläkin hetkellä se oli vaaleaverikön kynsissä.
Asia, mikä Mileyta kiinnosti, oli se, josta hänen kaverinsa Brittanee juuri hänelle lähetti viestiä. Brittanee oli nähnyt juuri yhden kakkosluokkalaisen koripallojoukkueen jäsenen jonkun likan kanssa – joka ei todellakaan ollut kuulunut kermaan! Miley halusi kuollakseen kuulla, mitä sanottavaa Britalla oli ja mitä tuo oli tarkalleen nähnyt, koska hän ei todellakaan halunnut missata mitään yksityiskohtia. Ja luonnollisesti Miley halusi olla se, joka ensimmäisenä tästä kertoisi parille ihmisille, mutta sitä ennen piti saada yksityiskohtia ja mielellään todistajia tälle Brittaneen mukaan ”tosi lämpimälle” tapaamiselle. Löysälle nutturalle niskaan kietaistuista hiuksista osa oli karannut, ja Miley pyyhkäisi niitä korvansa taakse samalla, kun lähetti muotoilemansa viestin ystävälleen.

Neitokainen käveli sisään ostarin ylimmässä kerroksessa olevaan kahvilaan. Mustien avokkaiden korot kopisivat lattiaa vasten, kun Miley suuntasi vapaana olevan pöydän luokse ja laski ostoksensa yhdelle penkille niistä kolmesta, jotka pöydän ympärillä olivat. Miley oli tänään pukeutunut yksinkertaisesti, valkeaan löysähköön toppiin ja tummiin farkkuihin (Victoria Beckhamin suunnittelemat, yhdet Mileyn suosikeista). Käsipuolessa roikkui mukana Alexander Wangin laukku, jonka hän oli toissapäivänä saanut, tällä kertaa äidiltään. Roosmarijn ei ollut kotona kuten ei puolisonsakaan, joten kaksoset asuivat taloudenhoitajan valvovan silmän alla, joskin Miley oli huomannut, että Denisen ajatukset pyörivät jossakin aivan muualla kuin tyttöjen kaitsimisessa ja sitä faktaa blondi käytti hyväkseen sen minkä kerkesi.

Cheerleader istahti kahvilan pöydän ääreen ja ehti juuri laskea puhelimensa pöydälle, kun paikan tarjoilijapoika ilmaantui kysymään, mitä hänelle saisi olla. Ihan söpö, oli ensimmäinen asia, mitä tyttö ajatteli. Miley tilasi tapansa mukaan rasvattoman jäälaten (mitäs muutakaan) ja väläytti nuorelle miehelle miljoonan dollarin hymynsä, ennen kuin kääntyi piippaavan puhelimensa puoleen.

//No minäpä vaikka heitän Jasonin mukaan säätämään. ^^ vaikket varmaan tällaista kohtaamista suunnitellutkaan..//

Ihmisiä. Ihmisiä, ja vähän lisää ihmisiä. Nauravia ihmisiä, kiireisiä ihmisiä, juttelevia ihmisiä.. Ja sitten yksi poika, joka näyttää siltä kuin joku olisi pudottanut hänet siihen toiselta planeetalta. Lierihattu, valkoinen, löysä kauluspaita ja tummat farkut, sekä tummansininen kyynel maalattuna oikealle poskelle. Ei, ihmisvilinät eivät vain ole Jasonin juttu. Hän piilottelee siroja kasvojaan lierihatun taakse, tuijottaa kenkiinsä ja yrittää koota itseään.
Aluksi oli mennyt ihan hyvin. Jason lähti ostamaan itselleen lisää lyijykyniä ja pensseleitä, mutta lopulta huomasi joutuneensa ihmisvyöryn saartamaksi eikä kyennyt enää hillitsemään itseään. Ja nyt hän on tässä. Seisomassa keskellä täyttä ostoskeskusta. Poika huomaa käsiensä tärisevän hieman, ja puristaa silmänsä kiinni. Ei nyt, ei täällä. Paniikkihäiriö on seurannut Jasonia jo parisen vuotta, ja juuri tänään hän päätti unohtaa aamuisen lääkkeensä vessan lavuaarin reunalle. Wipii..

Lopulta tämä kummajainen pelastautuu lähimmän pöydän ääreen, kahvilaan, jossa ei ole yhtä paljon ihmisiä kuin käytävällä. Hän hautaa kasvot käsiinsä ja tasaa hengitystään. Pulssi humisee korvissa yhtenä puurona, ja raajat tuntuvat irrallisilta, kuin ne eläisivät omaa elämäänsä muusta kehosta riippumattomina. Ulkopuolisen silmin näky on luultavasti vähintäänkin epäilyttävä; poju nimittäin lähes huohottaa yrittäessään saada mieltään tasoittumaan. Todellisuudessa tunne ei ole niin paha kuin miltä näyttää, Jason vain sattuu reagoimaan paniikkikohtauksiin huomattavasti enemmän fyysisesti kuin psyykkisesti.

Viimein oireet ovat tasoittuneet lähes normaaliin, ja poika kohottaa kasvonsa. Ensin täytyy hieman katsella, minne sitä joutuikaan, kunnes näkökenttään rekisteröityy epäilyttävän lähellä sijaitseva naishenkilö, joka saa Jasonin hieman kavahtamaan ja laskemaan katsettaan alemmas, kuten aina vieraan ihmisen läsnäollessa. Harmillista kylläkin, henkilö kuuluu ilmeisesti Astonin kirjavaan joukkoon, vieläpä kermaan. Miksi, voi miksi juuri tänään lääkkeet jäivät ottamatta? Tänään ei satu olemaan tämän pojan suosikkipäivä...
Hetken vielä ihmeteltyään hän tajuaa vastapäätä istuvan tytön olevan ilmeisesti jonkinlaisen selityksen tarpeessa tuntemattoman tavispojan syöksähdettyä varoittamatta samaan pöytään, vaikka vapaita pöytiä näyttää vielä riittävän.
"M-moi, mä oon JC... Ja.. anteeks?"
Jason päättää esittäytyä lempinimellään, sillä tuntuu turvallisemmalta kun toinen ei tiedä hänen oikeaa nimeään. Hetki on vähintäänkin kiusallinen, mutta toisaalta, eipä hän kehtaa nyt vain häipyä paikalt mitään sanomattakaan, varsinkaan kun tyyppi tulisi kuitenkin koulussa vastaan. Eikä tässä nyt muuten enää varsinaista hätää olisikaan, mutta klikkien arvoero on hiukan liikaa tällaiselle spontaaniudelle.

// en suunnittellut mitään:--D kaikki seura kelpaa aina!

Mercedes ehti juuri näppäillä muutaman tiukan kysymyksen Britalle ja laskea puhelimensa takaisin pöytään, kun se äskeinen poitsu kiikutti hänen lattensa pöytään. Blondi kiitti hymyillen säteilevästi ja oli sen jälkeen aivan varma, että oli nähnyt tuon punastuvan. Voi, miten suloista. Tuo tulisi varmasti vielä tämän päivän aikana pyytämään hänen numeroaan tai kysymään, josko saisi liittyä seuraansa. Itsetyytyväinen hymy väreili huulilla, kun neitokainen otti lyhyen maistiaisen latestaan, tarkistaen, että se oli sopivan kuumaa ja maistui hyvälle. Muuten hän olisi vallan hyvin voinut mennä valittamaan, kassapoika olisi antanut uuden kuitenkin. Latte sai osakseen kuitenkin hyvän arvostelun, eikä Miley alkanut sitä vaihtamaan.

Tyttö oli juuri laskenut mukin takaisin sille tarkoitetun lautasen päälle, kun pöytään törmäsi melkoisella vauhdilla joku. Tarkemmin sanottuna ihmeellisen näköinen hippiäinen (hei, kuka järkevä ihminen muka piirtää jotain vesipisaroita pitkin päätä?). Pöytä tärähti ja osa siitä juuri täydellisestä latesta läikähti kupin reunan yli pöydälle tahraten valkoisen pöytäliinan. Aivan ensimmäiseksi Mileyn siniset silmät sinkosivat yllä olevalle topille – eihän sille vain ollut käynyt kuinkaan? Kun paidalta ei paikannettu yhtään läikkää, nousi katse hitaasti siihen törmäilijään, joka ei edes näyttänyt havaitsevan Mileyn läsnäoloa. Tyttö kohotti kulmaansa ja tuijotti poikaa kuin mielenhäiriöistä – ja siltä tuo sillä hetkellä vaikuttikin. Ihan tuiki tuntematon jätkä oli törmännyt hänen pöytäänsä, kaatanut hänen lattensa ja ei näyttänyt merkkiäkään siitä, että olisi pahoitellut tapahtunutta. Ja mitä hittoa, miksi juuri hänen pöytäänsä? Tässä kahvilassa oli monta muutakin paikkaa, mihin tuo olisi voinut juosta. Mutta ei, juuri Mileyn pöytään, kuinkas muutenkaan.

"Joo-o, terve vaan", Mercedes vastasi ehkä hieman tylystikin toisen sanoihin naputellen pöydän pintaa kynsillään (varoen tietenkin koskemasta siihen kahviläikkään.) Vaaleaverikkö mittaili JC:ksi esittäytynyttä poikaa – toinen näytti jollain tapaa tutulta ja pian cheerleader hoksasikin, että toinen oli Astonista. Jotain roskasakkia, luonnollisesti, ja ensimmäisellä vuosikurssilla kuten Mileykin. Samoille tunneille he eivät liiemmin olleet sattuneet, mikä ei tässä tilanteessa liiemmin vaaleaverikköä lämmittänyt. Nimestä Miley ei ollut perillä, JC ei sanonut yhtään mitään eikä huutosakkilaista juuri kiinnostanutkaan. Kiinnostuneempi hän oli siitä, että latte oli läikkynyt pöydälle ja että tämä JC oli tullut häiritsemään häntä.
"Ootko koskaan kuullut sellaisesta, että on vähän epäkohteliasta törmäillä toisten pöytiin kysymättä mitään?" Miley kysyi hymyillen niin lempeästi pöydän toisella puolella olevalle pojalle, että oli kai sanomattakin selvää, että se oli feikkiä.

"Jootota.. sori?"
Jason yrittää löytää itsestään sen tavanomaisen tyynen, hiljaisen itsevarman etäisyyden, jolla on helppo kohdata ihminen kuin ihminen, mutta sekä itsevarmuus että tyyneys ovat nyt täysin hukassa. Tietenkin poika tahtoisi nyt vain juosta niin kauas kaikista ihmisistä kuin vain ikinä jaksaisi, mutta siltikään ylpeys ei anna tällaisen tapahtua. Saattaisi olla suorastaan henkinen itsemurha jäädä nyt tähän luimimaan ilmeisestikin huutosakkilaisen edessä sen sijaan että lähtisi vain anteeksipyydellen kauas pois, mutta toisaalta, milloin hän, Jason Malin Cornfield, olisi madellut kenenkään edessä? Ei koskaan, toivottavasti. Ei ainakaan nyt. Ei, sellaista ei Jason salli tapahtuvan. Ja kaikesta huolimatta hänen katseensa harhailee latteläikässä; saisikohan hän jotain anteeksi jos pyyhkisi pyytämättä lätäkön pois.

"Mmm.. En mäkään tätä ihan suunnitellu, mut nyt kun tässä ollaan.. voisinko mä piirtää sut?" Joopajoo. Ei poika mitään muutakaan keksi, on tilanne sen verran absurdi, joten helpointa on turvautua tuttuun ja turvalliseen – piirtämiseen. Luultavasti vastaus olisi kieltävä, mutta jotainhan oli pakko sanoa. Jason alkaa jo kaivella kyniä mustasta olkalaukustaan ja kohottaa sylissään olevaa suurta lehtiötään kysyvästi. No, nyt täytyy kuitenkin pyyhkiä tuo hemmetin märkä läiskä pois pöydältä, ettei se vain sekaantuisi millään tavalla piirustuslehtiöön. Poika ottaa pöydällä olevasta telineestä paperin ja pyyhkäisee tason kuivaksi.
"Mä oon sinänsä aika hyvä piirtämään, vaikka ei se sua varmaan kiinnostakaan..."
'Jessus, mitä selittelyä!!' JC manaa mielessään hyvin tietoisena puheäänensä tämänhetkisestä heikkoudesta.
'Olis vaan pitäny jäädä kotiin....'

Miley ei tiennyt, olisiko hänen ennemmin pitänyt itkeä vai nauraa – pöydän toisella puolella oleva babyface-poika näytti siltä, että olisi halunnut juosta karkuun minä hetkenä hyvänsä, sen verran tiiviisti tuo vaikutti tuijottelen kaikkialle muualle paitsi Mileyhyn. Blondi melkein toivoi, että toinen oli toteuttanut tämän ajatuksen ja häipynyt vain paikalta mutta ei, siinä se vain möllötti eikä ilmeisesti aikonut lähteä yhtään mihinkään. Cheerleader mietti, mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tämän – siis sen, että joku luuseri törmäili hänen pöytäänsä. Tytöllä oli ollut suunnitelmana, että se tarjoilijapoika liittyisi hänen seuraansa (tai ainakin pyytäisi puhelinnumeron ja pyytäisi myöhemmin ulos) ja sen jälkeen, kun hän olisi kaikessa rauhassa nauttinut lattensa, olisi neitokainen jatkanut matkaansa, piipahtanut vielä Tiffanyn liikkeessä ja sen jälkeen soittanut kyydin kotiin. Tai mennyt Brittaneen luo, ihan miten vaan.

Nyt niihin suunnitelmiin oli ilmaantunut pienen pieni muutos, kun tämä tyyppi oli päättänyt ilmeisesti jäädä asumaan hänen pöytäänsä. Miley huokaisi ja painoi leukansa käteensä – ei se ujohkon oloinen tarjoilija uskaltaisi nyt tulla enää tänne, kun tuossa istui jo joku poika. Luulisi varmaan, että Miley hengaili tuon kanssa. Pelkkä ajatus sai Mileyn melkein nauramaan ääneen, voi luoja sentään. Hän ei ikinä viettäisi vapaaehtoisesti aikaa tuollaisen kanssa.

Vielä vähemmän tyttö halusi olla yhtään missään tekemisissäkään pojan kanssa, kun tuo yhtäkkiä ilmoitti voivansa piirtää hänet. Siniset silmät tuijottivat JC:tä epäuskoisesti ja toinen huolitelluista kulmakarvoista kohosi ylemmäs ’oletko sä tosissasi’ –ilmeeseen. Eikä kaveri jäänyt edes odottelemaan vastausta, vaan kaiveli jo laukkuaan, ei hitto mitä käytöstä.
"Anteeks nyt vaan, mutta mitä helvettiä?" Miley puuskahti lopulta, kun toinen selitti jotain piirustustaidoistaan.
"Sä tuut vaan pokkana siihen kyselemättä mitään ja sen jälkeen haluut piirtää mut?" huutosakkilainen sanoi huokaisten sanojensa jälkeen hyvin suurieleisesti ja dramaattisesti.
"Picasso hei, jos sä haluut tienata jotain ylimäärästä taskurahaa taulullais, mee tonne kadulle huutelemaan. Mulla ei oo mitään aikomustakaan pulittaa semmosesta roskasta."
Siitä toinen sai pisteitä, että pyyhki sen kahviläntin pois, mutta sen prosentuaalinen osuus kaiken muun keskellä oli niin pieni, että JC näytti edelleen maan matoselta Mileyn silmissä. Sellaiselta, jonka tyttö mielellään olisi pyyhkinyt jonnekin maton alle piiloon, poika kun ei sopinut kaiken olemuksensa ja sekopäisyytensä takia Mercedes Austinin kovin täydelliseen maailmaan.

Viimeinkin Jason alkaa löytää taas tavanomaisen olemuksensa, joka suojaa häntä kaikenlaisilta elämän kolhuilta, pieniltä ja suurilta. Tämä lukeutuu vielä hyvin, hyvin pieniin.
"En mä mitään rahaa tartte, mä vaan tykkään piirtää. Ja sä oot nätti, tykkään sun kasvonpiirteistäs. Enkä mä todellakaan yritä nyt mitenkää nuoleskella, sellanen ei kuulu mun tapoihin.." poika vastaa saatuaan odottamansa vastauksen. Hän asettaa piirustuslehtiön tukevasti syliinsä tukien sen pöydänreunaan ja alkaa sen kummemmin kyselemättä piirtämään. Tässä vaiheessa ei ole oikeastaan enää minkäänlaista väliä, millainen käsitys tuolle yhä nimettömälle tyttöselle jäisi JC'stä, hänellä kun ei ole yleensäkään tapana murehtia muiden ihmisten ajatuksista, varsinkaan kermalaisista puhuttaessa.

Kyynä liikkuu paperilla nopeasti ja sulavasti, silloinkin kun pojan katse on mallissa. Nättihän tuo on, ihan oikeasti, ei siitä mihinkään pääse. Vähän liian täynnä itseään ja ennakkoluuloja, mutta muuten ihan okei. Ehkä. Melkein. Ihan mukavahan tuo voisi olla jos tutustuisi, jos tyttö ei katsoisi Jasonia kuin likaista rottaa. Ei sillä että olisi minkäänlaisia aikomuksia tutustua, joku raja sentään.. Mutta voimakastahtoisuus on kuitenkin usein myös etu, ainakin henkilölle itselleen.
Jasonin katse kulkee pitkin tytön kasvoja, välttäen kuitenkin huolellisesti katsekontaktin.
"Sulle on varmaan hyötyä sun kauneudestas", poika mutisee puoliksi kysymyksenä, puoliksi vain toteamuksena, siltä varalta ettei toiselta tippuisikaan vastausta tai tuo ottaisi sen jonkinlaisena kuittailuna. Hänen tekisi mieli pyytää tyttöä pyyhkäisemään hiuksiaan hieman sivumpaan, mutta päättää pitää suunsa kiinni, sillä tietää ettei saisi vastaukseksi mitään kilttiä. Lopulta kuitenkin suu aukeaa ja poika ryhtyy taas puhumaan..
"Muuten, ei oo mitenkään pakko vastata mut kuhan ihmettelen.. Miks te kermalaiset katotte meitä muita aina niin nenänvarttanne pitkin? Onko siihen joku syy? Tunnetko sä esim kunnolla ketään ei-kermalaista meiän koulusta?". Kysymys on täysin vilpitön, ihan vain uteliaisuudesta kysytty, vaikkei Jason voikaan tietää kykeneekö tuo hienostokakara minkäänlaiseen normaalia tavoittelevaankaan keskusteluun tällaisen iljetyksen kanssa. Tai ylipäätään kenenkään kanssa, eihän pojalla ole erityisemmin kokemusta tämän klikin edustajista, ja välillä vaikuttaa kuin näillä ei olisi minkäänlaista aivotoimintaa päänsä sisällä. Vaikka toisaalta moni osaa kyllä olla hyvin julma ja kiero tyyppi, joten ehkä silloin on pakko omata vähän järkeäkin.. Ei voi tietää. Kermalaisten aivotoiminnasta hän ei kuitenkaan ajatellut kysyä mitään, ihan jo vain itsesuojeluvaistonsa takia. Vaikkei poju muiden mielipiteistä ihmeemmin välitäkään, ei hän kuitenkaan ihan ehdoin tahdoin hankaluuksia etsi. Enempää kuin niitä jo väistämättä on. Vaikka kuka tietää, tuskin tästä nyt kummempia vaikeuksia ilmaantuisi. Vahinkohan se oli sitäpaitsi ollut!

Hohhoijaa, kaikenlaista sitä voikin kohdata ihan tavallisella kauppareissulla... Mutta elämähän on täynnä yllätyksiä, sekä hyviä että huonoja. Eikä tämä enää niin huonoltakaan vaikuta, ei, vaikka Jason kuinka olisi alakynnessä, "huonompi" tai "ala-arvoisempi". Kokemus se tämäkin on.

Miley kohotti toista huolitelluista kulmistaan pöydän toisella puolen istuvalle pojalle. Jaa, ei tarvinnut rahaa vai? Blondin huulille kohosi ivallinen hymy, uskoi ken tahtoi. Kaikki tarvitsivat aina rahaa eikä tämä hiton JC varmasti ollut poikkeus siihen.
Vaaleat silmät tipahtivat pojan kasvoista tuon piirustuslehtiöön – toinen aikoi todella alkaa siinä maalailemaan hänen kuvaansa. Ei hitto voinut olla todellista. Miley raotti huuliaan, sulki ne uudelleen ja aukaisi ne sitten uudelleen.
"Ai et nuoleskele?" tyttö hymähti epäuskoisesti, "niin varmaan." Totta kai toinen nuoleskeli, mitä muutakaan? Kuka friikki muutenkaan oikeasti pelmahti täysin ventovieraan pöytään, istui kyselemättä alas ja seuraavassa hetkessä alkoi hahmotella jotain muotokuvaa? Miley ei voinut uskoa, miten tässä oli näin päässyt käymään. Hänen piti vain juoda lattensa, pyytää ehkä siltä tarjoilijapoitsulta numero tai jotain ja sitten jatkaa shoppailukierrosta tai lähteä vaikka kavereiden luo. Ja hän olisi mielellään halunnut nauttia kahvitteluhetkestään rauhassa, mutta ei.

"Mitä sä tolla tarkotat?" Miley tuhahti toisen sanoihin, että hänelle olisi hyötyä kauneudestaan. Tyttö loi hitaasti epäluuloisen katseen tummahipiäiseen poikaan ja toivoi, että tuo katoaisi, sillä tämä alkoi mennä entistä oudommaksi. Kyllä, kauneudesta oli hyötyä, monellakin saralla, mutta se ei nyt sattunut kuulumaan tuolle tyypille pätkän vertaakaan.
Cheerleader oli niin ymmällään tilanteen absurdiudesta, ettei edes tajunnut käskeä JC:n hävitä paikalta mahdollisimman nopeasti. Eikä tässä suunvuoroakaan ehtinyt saada, kun toinen puhui jatkuvasti... (tarkemmin kyse oli oikeastaan siitä, että ne hetket, jolloin poika ei puhunut, Miley käytti ajattelemiseen ja silloin kun hän olisi halunnut puhua, tämä Picasso solkotti jo jotain omaansa.)
"Tiiäthän sä, että sä kyselet harvinaisen typeriä?" blondi sanoi turhautuneisuutta äänessään ja pudisteli ylimielisesti päätään JC:n sanoille.
"Ootko lähiaikoina kattonu peiliin? Annan vinkin: kato, niin ehkä tajuat miksi." Mercedes sipaisi vaaleita hiuksiaan, loi silmäyksen latteensa ja otti lopulta siitä hörpyn. Se oli ehtinyt jo jäähtyä, muttei liikaa vaan oikeastaan juuri sopivasti.
"Sellasta se on, toiset vaan on maailmassa arvostetumpia kuin toiset", Miley sanoi hetken kuluttua hymyillen ehkä aavistuksen pilkallisesti, "niin se vaan menee ja tulee menemään jatkossakin."

Katse liukui pojan kasvoista tuon luonnosvihkoon ja cheerleader huokaisi uudelleen, tällä kertaa kuuluvammin ja risti jalkansa toisinpäin.
"Sä törmäsit mun pöytään, läikytit mun kahvin ja loppujen lopuksi jäit siihen istumaan ilman, että edes kysyit multa, saako siihen istua. Tää osottaa jo ihan tarpeeksi, miksei sun kaltaset hengaile mun kaltaisten kanssa."
Mileyta totta vieköön ärsytti: hän olisi ehkä jopa jossakin huimimmissa unissaan antanut pojan istua siinä, ehkä jopa raapustaa sen saamarin kuvankin, mutta tuollainen röhkeys oli jo suorastaan vituttavaa. Entä jos hän olisi odottanut seuraa? (ja käytännössähän hän odottikin, siltä tarjoilijalta nimittäin. Se seura ei ikinä tulisi paikalle, kun torvelo istuskelisi tuossa. Näytti siltä, ettei tuolla ollut kiire yhtään minnekään.)