Ennen koulun alkua

//Kuka vaan voi tulla//

Kimbra, brunette neitokainen, joka oli 16-vuotias, asteli koulun tylsillä käytävillä hiljaa kuljettaen kämmentään seinää pitkin. Hän huitaisi hiussortuvat pois kasvoiltaan kääntyen selkä seinää vasten ja laskeutuen istumaan. Tytöllä oli mustavalkoharmaa – ruudullinen minimekko, jossa ei ollut lainkaan olkaimia, mustat sukkahousut ja mustat nilkkurit. Hänen jalkansa asettuivat sivuistuntaan, kun neiti otti yltään mustan nahkatakin. Kimbra tunki sen mustaan kassiin ja otti myös sieltä valkean miniläppärinsä.
Hän nojasi päätään seinää vasten odottaen, että tietokone avautuisi. Tyttö antoi vihreiden silmiensä kiertää pitkin seiniä, kattoa, ovia, pysähtyen sitten koneensa näyttöön. Kimbra näpytteli kenttään salasanansa ja hetken kuluttua näytölle ilmestyi taustakuva ja pikakuvakkeita. Neiti hymyili pienesti klikatessaan tekstiasiakirjan auki ja kun tyhjä asiakirja odotti, että hän alkaisi täyttää sitä tekstillään.
Kello oli vasta vartin yli kahdeksan, joten Kimbralla oli hyvin aikaa ennen yhdeksän tuntia, sillä nuorella alkoi vasta silloin koulupäivä, mikä oli ihan mukavaa vaihtelua kahdeksalta alkavien päivien lomassa.
Kimbra sormeili tummanharmaita helmiä, jotka roikkuivat hänen kaulassaan. Siististi meikatut silmät ummistuivat hetkeksi, kun tyttö mietti, mitä alkaisi tehdä. Hän painoi vaihtonäppäintä ja sitten näpäytti kerran l-kirjaimen näppäintä.

Lempeä tuuli heiluttelee sotkuisia hiuksiasi
vielä enemmän sotkuisemman näköisiksi
pyörteillen ympärillämme,
kuin utelias pikkulapsi


Ajatuksissaan Kimbra puri hiukan alahuultaan miettien jatkoa. Hän hymyili hiukan ja kumartui taas näpyttelemään näppäimiä.

Punertavat vivahteet hiuksissasi
näkyvät nyt auringon niihin osuessa
kesäisessä säässä, keskellä metsää
joka vain meidän paikkamme on

Paul käveli taas tavanomaista, ripeää vauhtiaan pitkin käytävää. Harmikseen atk-luokka ei ollut vielä auki, joten Paulin täytyi keksiä jotain muuta tekemistä, ennen kuin koulu alkaisi. Paul oli päässyt kouluun tänään isänsä kyydillä, ja oli tullut aikaisin, vaikka tiesikin joutuvansa odottelemaan melko pitkään. Mutta kyllähän sitä koulussa kuka vain keksisi tekemistä, eikö vain?

Paul keksi, että voisi vaikka lueskella jotain kirjaa. Äidinkieltä varten piti tietenkin taas lukea kirja, joten nythän oli hyvää aikaa paneutua siihen. Paul kaivoi kirjan laukustaan, ja häntä jopa jännitti päästä kirjan juoneen käsiksi. Ei kirjaa tosin kovin jännittäväksi sanottu, mutta Paul oli kuullut, että teksti voi olla tavalliselle lukijalle hankalaa. Kirja oli nimittäin lähes kokonaan kirjoitettu runomuotoon, mutta Paul piti haasteista, varsinkin jos ne liittyivät kouluun.

Paul nosti kirjan kainaloonsa ja sulki laukkunsa. Hän katseli ympärilleen, koululla ei ollut vielä paljonkaan väkeä. Penkeillä notkuivat lähinnä ne, joiden opettajat eivät olleet ajoissa ja tahallaan myöhästyvät oppilaat. Paul hymähti jälkimmäisille, miksi he venyttivät läksyjen teon viime tippaan?
Paulin katse osui yksin istuvaan tyttöön. Tuolla oli läppäri sylissään, näytti syventyneen näpyttelyyn oikein kunnolla. Jospa... Jospa sitä uskaltaisi mennä lähistölle? Olihan Paul sentään rohkaistunut taannoisesta kahvilaepisodista, hänhän oli jutellut peräti cheerleadertytön kanssa!

Paul rohkaisi itseään, rykäisi ja lähti astelemaan itsevarmasti, joskin hieman horjuen tyttöä kohti.
"Hei, hieno kone. Voinko istua?"

Kimbran ajatukset olivat karanneet kauas hänen syventyessään runoonsa. Sormet lähestulkoon liisivät näppäimistöllä tottuneesti ja tytön huulilla kareili tyytyväinen hymy. Nyt hän oli omassa mielipuuhassaan, kirjoittamisessa. Vihreät silmät tarkkailivat näyttöä, katsoen välillä näppäimistöön etsiessään jotain näppäintä.


Haistan kukkien tuoksun kauniina,
huulillain melkein maistan,
en kuitenkaan sitä
vaan vielä parempaa,
eilisiltaisen suudelmamme
en sitä unohda


Kimbra kuuli rykäisyn, muttei osannut kohdistaa sitä itseensä. Hän tajusi vasta, kun askeleet lähenivät ja nostikin katseensa epäröiden. Tyttö näki ruskeat hiukset ja itseään ehkä hitusen lyhyemmän nuorukaisen, joka astui häntä kohti. Neitokainen oli erottavinaan hiukan horjuntaa, muttei ehtinyt miettiä asiaa sen kummemmin, kun tuo jo avasi suunsa kysyen kysymyksensä.

Ensin Kimbra hämmentyi, yleensä hänen konettaan ei kehuttu, mutta nyökkäsi nopeasti vastaukseksi toisen kysymykseen.
"Toki", hän sanoi ja hymyili hiukan.
Tämä tutkaili nuorta ja arveli toisen ensimmäisen lauseen perusteella pojan olevan nörtteihin kuuluva. No, se oli Kimbralle aivan sama, poika kuin poika. Hän kohensi läppärinsä asentoa ja rypisti hiukan vaaleaa otsaansa huomatessaan toisella kirjan. Se ei näyttänyt oppikirjalta, pitiköhän poika lukemisesta? Kimbran otsa sileni nopeasti ja hän siirsi katseensa nuoren silmiin.
"Tuota, hei. Olen Kimbra", tyttö katsoi parhaaksi esittäytyä.

Paulin kasvot puhehtuivat hieman, toinen oli peräti jo hymyillyt, mutta istuutui heti tytön viereen. Tyttö esittäytyi Kimbraksi, ja Paul punastui vielä hiukan lisää, ja sai itsekin aikaan hymyn. Pojan korvat olivat punaiset. Voi ei, ei taas tätä. Miksei hän vain voinut olla tyttöjen kanssa nolostelematta?
"Olen Paul", poika vastasi. Noin. Nyt oli edes jotain saatu sanottua.

"Eikö sinulla ole tuntia? Mitä sitten teet täällä?" Paul kysyi, tietysti hän ihmetteli kun noin kiltinnäköinen tyttö oli täällä, koulussa.
"Vai teetkö läksyjä? Voin auttaa..."
Paul vilkaisi huomaamatta tytön läppärin näyttöä, no, eivätpä nuo läksyiltä näyttäneet. Runoja kenties? Paul hymyili itsekseen, pieni runotyttö. Vaikka itse Paul taisi olla vielä pienempi. Siitä huolimatta poika asetteli omaa kirjaansa syliinsä hieman paremmin, ja yritti kiinnittää tytön huomion siihen - jotta toinen huomaisi, että hänkin lukee runoja.

Tyttö huomasi pojan punehtuvan ja nuori istuutui neidin viereen. Poika hymyn huulilleen, vaikka punastuikin hiukan vielä lisää. Kimbra arveli toisen olevan hämillään tai nolostunut. No, eipä hänen kanssaan tarvinnut punastella, vaikka se olikin joillekuille herkässä. Poika esitteli itsensä Pauliksi ja tyttö nyökkäsi.

Kimbra naurahti hieman ja hymy kaartui pienesti hänen huulilleen, tytön kuullessa toisen kysymyksen.
"Myöhästyin tunniltani ja päätin lintsata. No ei vaan, päätin tulla tänne jo näin aikaisin, sillä täällä on mukavan rauhallista, muttei kovin usein täysin autiota", neitokainen vastasi Paulin kysymykseen.
Kimbra ei ennättänyt kysyä toisen paikalla olon syytä, kun tämä jo kysyi, tekikö tyttö läksyjä. Tyttö huomasi Paulin vilkaisevan koneen näyttöä. Brunette pudisti pienesti päätään ja sipaisi hiussortuvan korvansa taakse nähden nyt pojan paremmin.
"En, minä kirjoitan runoa. Kirjoittelen aika usein runoja, välillä myös novelleja. Kirjoitan oikeastaan melkein aina vapaa-ajallani, ainakin minulla on kirjoitusvälineet aina mukana, mikä tosin nykyään tarkoittaa tätä läppäriä", Kimbra sanoi naurahtaen pienesti.
Hänet tunnettiin, ainakin tuttavien kesken, kirjailijatyyppinä.

Kimbra huomasi Paulin asettelevan kirjaansa sylissään ja tytön huomio kohdistui hetimmiten siihen, niin kuin poika taisi halutakin.
"Harrastatko lukemista? Mitä luet?" olivat Kimbran ensimmäiset kysymykset.
Tyttö silmäili kirjan kantta ja tuumi, että oli nähnyt tuon jossain.
"Oliko siinä runoja?" neiti kysyi, muistellen niin.
"Kyllä minäkin välillä luen runoja, mutta enemmänkin kirjoitan niitä ja luen muuta proosaa. Runot tuntuvat joskus kertovan ihmisen omasta elämästä, enkä todellakaan tykkää lukea, saati kirjoittaa, faktaa. Enemmän fiktio iskee minuun", Kimbra kertoi hymyillen.
Myös hänen vihreät silmänsä hymyilivät ystävällisesti, niin kuin silmät hymyilivät.

Paul naurahti tytön vitsailulle. "Heh, varsinkin päivällä täällä ei tunnu saavan hetken rauhaa..."
Paul katsoi Kimbraan, nyt hymyillen jo hieman rauhallisemmin.
"Runojen kirjoittaminen vaatii kyllä taitoa, erilaista kuin esimerkiksi novellit. Runoissa lukija huomaa heti, jos runo on hyvä ja runoilija osaa sen mitä tekee. Runojen kieli on niin erilaista kuin tavallinen proosa... Itse en osaa oikein kirjoittaa." Paul ei oikein tiennyt miten jatkaa sotkematta sanojaan, joten hiljentyi.
"Mutta kyllä, luen melko paljon", Paul vastasi nyt tytön kysymykseen. "Mutta tämä on annettu koulusta luettavaksi. Siinä on runoja, ja minun pitäisi kai ymmärtää niitä, tulkita... Tulkitseminen on mukavaa, sopivan haasteellista."

Oh, Paul ajatteli itsekseen. Pääsipäs hän vauhtiin, puhui jo noin paljon yhtään takeltelematta. Mutta hän pääsikin puhumaan kirjallisuudesta, ja sekös häntä kiinnostikin. Olisi mukava jatkaa keskustelua vielä pidempäänkin, kunhan hän ei vain taas hermoilisi liikaa ja pelottaisi tyttöä pois. Tai muuten vain karkottaisi toista tylsyydellään. Olihan hän kuitenkin saanut luvan istua viereen.

Kimbra huomasi, että poika selvästi piti kirjallisuudesta puhumisesta, eikä hänkään halunnut vaihtaa aihetta.

Tyttö silmäili vaivihkaa omaa tekstiään koneen näytöllä.

Huulesi kaartuvat hymyyn,
rakastamani hymykuopat
kasvoihisi ilmestyvät,
ennen kuin huulemme
taas löytävät toisensa

Hän kirjoitti nopeasti lopun ja käänsi taas katseensa Pauliin. Tyttö nyökkäsi, kun toinen lopetti ja syntyi pieni tauko.
"Sanoit, että lukija huomaa osaako runoilija asiansa vai ei. Osaanko minä?" Kimbra kysyi hymyillen ja sysäsi tietokonettaan toista kohti. "Sano vain suoraan", hän pyysi.
Tyttö laski katseensa odottavasti. Yleensä hän ei näyttänyt tekstejään muille, mutta Paul tuntui tuntevan runouden, joten hän janosi tietää, mitä mieltä poika olisi hänen runostaan. Olisi mukavaa kuulla hiukan vieraan mielipide, sillä kaikki lukijat olivat usein hänen sukulaisiaan ja ne kun eivät osanneet sanoa muuta, kuin ´Hieno runo, mahtavaa!´ ja blaa blaa kriik!

Paul katseli, kun tyttö näpytteli koneellaan vielä jotain, ja yllättyi seuraavasta kysymyksestä niin, että oli pudota tuolilta. Hänenkö pitäisi antaa palautetta, tytölle, tytön kirjoittamasta runosta! Paulin mielen valtasi pelko ja hämmennys, jos hän ei ymmärtäisikään runoa, mitä jos tyttö olikin taitamaton? Ei kai hän nyt suoraan voisi tytölle sanoa mitään negatiivista?

Paul käänsi jähmeät kasvonsa nyt näyttöön päin, ja hän luki, rentoutui ja punastui.
"Oi. Kaunista. Se on hyvin kaunis..." Paul sopersi ja erehtyi katsomaan tyttöä silmiin, mutta hermostuksissaan käänsi katseensa takaisin näyttöön.
"Olet taitava... Kun luen nuo sanat, siitä tulee... Siitä tulee hyvä mieli, se saa hymyilemään. Se jos mikä on taitavaa", Paul kehui. Tosin hän punastui vielä hiukan lisää, sillä runon aihe oli täysin vieras hänelle.
"Minä en osaisi kirjoittaa tuollaista", hän sanoi totuudenmukaisesti.

"Onko sinulla paljonkin runoja?"

Tyttö huomasi silmäkulmastaan toisen yllättyneisyyden, muttei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, hän oli jo huomannut, että Paul oli varautunut hänen kanssaan, joten ei antanut siihen sen enempää aihetta huomauttelemalla turhanpäiväisistä.

Kimbra ilostui, kun toinen alkoi kehumaan hänen runoaan kauniiksi. No, ei hän usein pojille näyttänyt tämäntapaisia runoja, joten oli melkein heti alkanut miettiä aiheensa oikeanlaisuutta, kun oli antanut tekstinsä näytille Paulille.
Hän vastasi toisen katseeseen, mutta poika käänsi pikaisesti katseensa pois. Paul oli taas alkanut punastua. Kimbra tiesi, ettei voinut kovin hyvin helpottaa pojan asiaa, joten hän päätti vain olla oma itsensä.
"Minulle tulee hyvä mieli, kun kirjoitan tätä", tyttö naurahti yrittäen keventää tunnelmaa. "Ja suoraan sanottuna, en tiedä, miten ja miksi kirjoitan usein tällaisia runoja, mutta kai olen lukenut liikaa romantiikkaa", hän sanoi hymyillen.

"Öö... Kyllä minulla on aika paljon, runoja on niin helppo ja nopea kirjoittaa. Toisin kuin novelleja", Kimbra vastasi pojan kysymykseen, asetti sormensa koneen hiirelle ja tallensi vielä kerran runonsa.

"Romantiikkaa..." Paul köhäisi ja nolostui hieman, hänellä itsellään ei ollut kanttia lukea lyhyitä novellejakaan romantiikasta. Yleensä hänen suosimat kirjat käsittelivät muita aiheita.
"Minä en juuri lue romantiikkaa, en edes tiedä että ketkä sitä kirjoittavat. Vaikka sitä tuntuu olevan kaikkialla", Paul selvensi.
"Minä en pidä kiirettä kirjoittamisen kanssa", hän vastasi, kun toinen sanoi novellien vievän aikaa. "Ajatukset saavat rauhoittua päässä kun tarvitsee, ja jatkan kun siltä tuntuu, siis silloin kun edes kirjoitan jotain, mitä en kyllä tee paljon, koska en oikein..." Paul yskäisi ja hiljeni. Ei, ei sen tähän suuntaan pitänyt mennä! Hänen piti keskustella rauhassa tytön kanssa kirjallisuudesta, mutta jälleen hermostuneisuus valtasi hänet eikä hän oikein osannut puhua.

"Minä luen enemmän", hän lopetti. "Kotona on vaikka millä mitalla kirjoja, mutta silti kulutan aikaa koulunkin kirjastossa etsien lisää kirjoja. Jotkut kirjat luen myös netissä." Noniin, Paul. Rauhoitu nyt, ei ole mitään hätää, älä selitä, ole vain rauhassa.
Paul huokaisi. Ehkä vain pitäisi antaa Kimbran puhua.

Kimbra kuuli Paulin äänensävystä, että romantiikka oli hänelle vieras kirjallisuudengenre. Tyttö hymyili pienesti. ´Miten erikoista! Eivätkö juuri pojat lukeneetkin romantiikkaa?´ hän naurahti hiljaisesti ajatukselleen ja kuunteli toisen puhetta.

Kun toinen oli lopettanut, Kimbra alkoi puhua. "En minäkään sinällään pidä kiirettä kirjoittamisessa, silloin tosiaan rentoutuu ja rauhoittuu, mutta välillä ei vain jaksa ajatella ja silloin on helpompi tehdä runo, kuin novelli", hän aloitti kirjoittamisesta.
"Meillä on vaikka millä mitalla kirjoja myös, mutta olen lukenut kaikki kiinnostavat, pojille suunnatut eivät oikein ole alaani", tyttö virnisti pienesti, "joten olen nykyään siirtynyt lähes kokonaan kirjaston puolelle. Minulle kun ei juuri koskaan anneta kirjoja, pelkäävät varmaan, että olen joko lukenut sen, tai se ei kiinnosta minua. Ja rahojani en ala tuhlaamaan kirjoihin, kun niitä voi lukea kirjastossakin".
"Muuten, minä en ole koskaan lukenut kirjoja netistä. Se ei todellakaan ole minua varten, sillä en jaksa kököttää läppärin edessä lukemassa jotain kirjaa. Mieluummin käperryn johonkin sohvannurkkaan ja luen siinä. Mikäs sen mukavampaa sadesäällä?" tyttö naurahti.

"Sanoit, ettet lue romantiikkaa, mitä sinä sitten luet?" Kimbra kysyi uteliaasti. Paljastuisiko Paulistakin sellainen kauhu/scifi -poika, vai kenties aivan muuta?

Paul yllättyi, kun tyttö ei lähtenytkään kävelemään outo ilme naamallaan, halveksien Paulia. Ehkä pojan sekoilut ja sepittämiset eivät haitanneetkaan Kimbraa, jos hän edes ymmärsi ettei Paul tehnyt sitä tahallaan.
"Rentoutuminen on hyvä", Paul kommentoi nyt vähän lyhyemmin, ettei vain selittäisi taas liikaa.
"Isäni on saanut kirjoja vähän kaikkialta, joten minäkin luen niitä. Jotkut ovat aika vanhoja, mutta nekin ovat mielenkiintoisia", Paul jatkoi.

Paul ymmärsi Kimbran kommentin nettikirjoista ja nyökkäsi. "Joskus minä vaan haluan lukea uudet kirjat aikaisin, jos niitä ei ilmestykään lähistölle. Tai jotkut harvinaisemmat ja vanhat kirjat joita ei löydä muualta."
"Minä luen vähän kaikenlaista", Paul vastasi Kimbran kysymykseen. "Tykkään tutustua uusiin aiheisiin. Kyllä minä sitä romantiikkaakin kokeilin, mutta se nyt vähän..." Paul naurahti itselleen.
"Ehkä scifiä ja jännitystä tulee enemmän luettua. Pitäisi taas etsiä joku uusi kirja, edellisen saan kohta luettua", Paul sanoi ja alkoi jo miettiä, mistä seuraavan kirjan kaivaisi.

Kimbra naurahti, kun toinen naurahti itselleen. Hän sormeili hiuksiaan ja antoi toisen jatkaa. Ja yllätys yllätys, mainitsihan Paul scifin ja jännityksen. Miten yllättävä veto!

Tyttö katseli kattoon, kun toinen oli lopettanut.
"Yleensähän romantiikka onkin enemmän tyttöjen mieleen, kuin poikien", hän totesi.
Neiti pujotti sormensa hiuksiinsa ja pyöritteli niitä. Hän nosti niitä ja antoi niiden sitten valahtaa takaisin alas. Kimbra antoi mielensä hetken aikaa nauttia hiljaisuudesta, sillä ei hän enää oikeastaan meinannut keksiä mitään kirjallisuudesta. Ellei hän johdattelisi aihetta johonkin kirjaan?
Tyttö mietti, mikä kirja olisi tarpeeksi tunnettu niin poikien kuin tyttöjenkin kesken? Hänelle ei tullut näin äkkiseltään mitään mieleen.
Kimbra vilkaisi Pauliin. Tämä näytti miettivän jotain. Kenties sitä seuraavaa kirjaa? Hän päätti pysyä vaiti, Paul saisi rikkoa hiljaisuuden. Ei, kyllä hän kohta jotain sanoisi. Mutta mitä?

Tyttö kohensi asentoaan ja käänsi katseensa kunnolla toiseen.
"Mitkä ovat lempikirjojasi tai mikä on lempikirjasi? Ja sitten, mikä oli lempisatusi tai satukirjasi lapsena, jos pidit saduista?" Kimbra kysyi sitten.

Paulin oli pakko katsoa pois päin, kun Kimbra alkoi leikkiä hiuksillaan. Ei, ei, lopeta se!, hänen mielensä huusi. Tuollaisen katselu saisi Paulin sydämen tykyttämään ja hän punastuisi yhä enemmän. Jos jo valmiiksi nätti tyttö teki vielä tuollaisia eleitä... Eihän Paul kykenisi enää sen jälkeen kommunikoimaan hänen kanssaan.

"Lempikirjani? En oikein osaa sanoa", Paul vastasi ja kurtisti otsaansa. "En tiedä. Luen niin paljon että hyviä kirjoja on tullut luettua todella paljon. Mutta myös huonoja kirjoja. Mutta en halua jättää kesken aloittamaani kirjaa. En ole koskaan tehnyt niin. Entäs sinä?"
Saduista kysyttäessä Paulin mieliala laski. Hänelle ei juuri luettu lapsena, isää ei kiinnostanut ääneen lukeminen ja äiti... Pojan ja äidin suhde ei tainnut olla sellainen, että he olisivat suoranaisesti nauttineet toistensa seurasta.
"Ei minulle juuri luettu satuja", poika vastasi. "Vanhempani olivat liian kiireisiä, jotta olisivat edes voineet harkita ääneen lukemista. Ja kun itse opin lukemaan, eivät minua sadut kiinnostaneet. Ne ovat vähän... Kummallisia, minun mielestäni. Eivät edes sivua todellisuutta, puhuvat karhut ja kaikki."

Paul vilkaisi rannettaan automaattisesti, mutta muisti sitten että kello oli vielä kellosepällä korjattavana.
"Mitä kello on?"

Kimbra hymyili mielessään, kun toinen ei osannut nimetä lempikirjaa.
"Jotenkin en yllättynyt vastauksestasi. Olen huomannut, että monet, jotka eivät lue paljon, täräyttävät suoraa päätä lempikirjansa, ne taas, jotka lukevat paljon, eivät osaa sanoa mitään tiettyä. Minä en voi sanoa mitään tiettyä, joku klassinen romantiikan täyteinen kirja. Minä olen kyllä lopettanut jonkun joskus kesken, en vain jaksanut lukea jotain, niin siinä se", hän sanoi hymyillen.
Kimbra laski katseensa, kun kuuli, ettei Paulille ollut luettu satuja, mutta tyttö ei voinut muuta kuin naurahtaa pojan viimeiselle lauseelle.
"Sehän on mukavaa! Ei kaiken tarvitse olla niin realismia. Söpöä, puhuvat karhut ja sen sellaiset. Pikkuiset viattomat prinsessat, jotka lankeavat prinssiinsä heti, kun nämä sattuvat pelastamaan neitonsa pahan noidan kynsistä. Voi hellanlettana!" hän nauroi. "Olen aina pitänyt rinsessoja typerinä", tyttö sanoi hymyillen.

Paul vilkaisi tyhjää rannettaan ja Kimbra kuuli hänen kysymyksensä. Tyttö nosti katseensa vasemmalle, jossa oli käytävän kello, se näytti puolta yhdeksää.
"Puoli yhdeksän näkyy olevan. Mitä sinulla on seuraavaksi?" hän kysyi.

Paul alkoi nauraa tytön selityksille. "Hellanlettana", poika puuskahti ja katsoi hymyillen seinään. "Täällähän niitä prinsessojakin on..." hän lisäsi, ja katsoi käytävälle. Muutama oppilas oli ilmestynyt käytävälle maleksimaan.
"Puoli yhdeksän? Hyvinhän tässä aika kuluu... Minulla taitaa olla äidinkieltä, taas kerran. Mitä sinulla on?"

Paul alkoi jo rentoutua kunnolla, oli hyvä että käytävä oli melko tyhjä. Jos paikka olisi ollut meluisa, poika olisi joutunut korottamaan ääntään eikä siitä olisi seurannut mitään hyvää. Äänenmurroksen keskeneräisyys vaati Paulia puhumaan mahdollisimman vaatimattomasti.

"Hmh, olen niin tottunut katsomaan rannekelloani, mutta en ole saanut sitä vielä korjauksesta... Kaipa näihin seinäkelloihin tottuu, kunnes saan sen takaisin."

Kimbra naurahti, kun toinen lisäsi, että täällähän niitä prinsessojakin on. Hän rypisti otsaansa miettiessään, mitä olisi ensimmäisellä tunnillaan. "Kemiaa, harmi kyllä. Suoraan sanottuna inhoan sitä. Joidenkin mielestä on mahtavaa tehdä kokeita, mutta minä en todellakaan välitä siitä. Eikö voisi olla vain teoriaa?" tyttö huokaisi ja hymyili pienesti. "Silloin voisi muistiinpanojen lomassa tehdä omiakin juttuja", brunette lisäsi naurahtaen.

Neitokainen nyökkäsi toisen kommenttiin kellostaan ja seinäkelloista. "Minä en ole koskaan käyttänyt rannekelloja, kännykän kello ja seinäkellot tai muut kellot riittävät aivan hyvin", Kimbra totesi ja sormeili oikeaa käsivarttaan melkein huomaamattoman punaisten kynsien kosketellessa vaaleaa ihoa. Vasemman käden sormet hyppelehtivät käsivarrella, kuin tanssien ja vihreät silmät seurasivat sormia.

"Muuten, mikä on lempioppiaineesi?" Kimbra kysyi, nosti päänsä, heilautti hiukset pois kasvoiltaan ja katsoi vierustoveriinsa. "Minun on, ihme kyllä, äidinkieli", hän kertoi ja hymyili leppoisasti. "Harmi vain, ettei sitä ole tänään", hän totesi ja huomasi purevansa alahuultaan. Tyttö vapautti huulen ja naurahti sutaisten hiuksiaan.

Paul katseli kun tyttö leikitteli sormillaan käsivartensa päällä. Hän unohtui tuijottamaan tuota suloista leikkiä, ja melkein unohti vastata kysymykseen.
"Öh, no... Pidän matikasta ja tietotekniikasta. Tietotekniikasta kyllä enemmän, mutta matikka on niin helppoa että ne tunnit menevät todella nopeasti. Tietotekniikassa on ainakin jotain tekemistä", Paul selitti. Poika punastui, antoiko hän nyt tytölle liian nörtin kuvan itsestään? Vai oliko se ollut ilmiselvää alusta asti? Ei tuosta tytöstä ainakaan päälle päin nähnyt, millainen hän oli, kenties Paul oli liiankin ilmiselvä nörtti.

Paul siirsi katseensa käytäville, oppilaita alkoi kertyä odottamaan seuraavaa tuntia, ja jotkut olivat jo päässeet tunnilta. Tai lentäneet. Tai lähteneet omin luvin. Sitä Paul ei osannut ymmärtää, miksi joidenkin oli niin vaikeaa istua tunnilla loppuun asti? Paulille se ei ollut ongelma eikä mitään, sillä usein kun sai tehdä tehtäviä, tunnit kuluivat todella nopeasti.

"Öhm..." Paul rykäisi. "Luuletko, että tarvitsisit joskus apua kemiassa?"
Jopas nyt, Paulhan oli rohkea!

Kimbra hymyili kuunnellessaan toisen vastausta. Matematiikka ja tietotekniikka… Kumpikaan ei kuulunut tytön suosikkiaineisiin, matematiikka oli aika helppo hänellekin, mutta tietokoneiden kassa pelleily ei kuulunut hänen valinnaisiinsa edes. Nyt Kimbra oli varma toisen klikistä, nörtti, mutta eihän se häntä edelleenkään haitannut, kiva vain tutustua erilaisiin tyyppeihin. Kimbra näki silmäkulmastaan toisen punastuvan, tyttö oli kääntänyt katseensa vastakkaiseen seinään, vaikkei siinä mitään kiinnostavaa ollut, pelkkä tylsä seinä.

Kimbra huomasi käytävän alkavan täyttyä. Hän mutristi pienoisesti suutaan, ihan tylsää. Kohta pitäisi todella lähteä tunnille, kemiaa, kuten neiti oli jo aiemmin todennut, eikä hänellä ollut minkäänlaista halua. Voisi vain istua ja jutella. Mutta toisaalta, Paulillakin alkoi tunti, joten se ei ollut mahdollista, harmillista

Toisen rykäistessä brunette käänsi katseensa tähän. Hymy nousi hänen huulilleen, kun hän kuuli toisen kysymyksen.
”Se olisi erittäin ystävällistä. Kiitos tarjouksesta, katsotaan sitten myöhemmin, kun sen aika tulee. Otan mielelläni hiukan apua vastaan, vaikkei se päin mäntyä menekään, mutta parantaa voisi aina”, Kimbra vastasi hymyillen kiitollisena.

Voi elämä, Paul ajatteli ja punastui entisestään. Toinen ei juossutkaan kirkuen pakoon, vaan vastasi positiivisemmin kuin poika olisi ikinä kuvitellut. Hän ei ollut uskoa korviaan, eikä kyllä omaa suutaankaan. Oliko hän tosiaan sanonut noin, ja tyttö oli vieläpä vastannut tuolla tavalla? Paul huokaisi syvään, helpottuneena. Ehkä poika oli muuttumassa, ehkä hän olisi oikea naistenmies ja uusien ykkösten roolimalli, kun hän itse siirtyisi kolmannelle vuodelle? Sopii toivoa.

Paul jäi tuijottelemaan kelloa mietteissään. Tavallaan hänen oli tarkoitus katsoa, mitä kello oikeasti oli, mutta hän ei kuitenkaan katsonut sitä. Hän vain jäi miettimään. Mitä seuraavaksi tapahtuisi? Saisiko hän oikeasti auttaa tyttöä kemiassa? Jos se joskus tapahtuisi, pystyisikö poika edes sanomaan mitään? Missä he opiskelisivat? Miten Paul estäisi sen, että kukaan ei tulisi nälvimään häntä? Paul ei tiennyt lainkaan, mitä voisi tapahtua, nyt, huomenna, koskaan. Tutustuisiko hän tyttöön paremmin, vai jäisikö juttu tähän, he eivät edes huomaisi toisiaan käytävällä?
Paul toivoi, että juttu ei jäisi tähän.

"On se koulunkäynti jännää ja hektistä, näin ensimmäisellä luokalla, pitää oppia koulusta ja koulussa... Joohh", Paul mutisi ja mietti heti, mitä ihmettä hänen olikaan tarkoitus sanoa. Ei kai mitään.

Kimbra kuuli, kuinka toinen huokaisi syvään. Hän mietti hiukan miksi, muttei viitsinyt alkaa udella asiaa sen enempää, kyllä toisella sai omiakin ajatuksia olla. Niin kuin Kimbrallakin. Hän painautui paremmin seinää vasten ja huomasi silmäkulmastaan, että Paul tuijotteli kelloa, mietteisiin vaipuneen näköisenä, eikä tyttö hennonut häiritä, ajatuksissaan oleminen oli hyvä juttu, eikä aina tarvinnut olla äänessä. Miettiminen yleensä myös auttoi ja selvitti tietenkin päätä. Kimbra oli hiukan utelias siitä, mitä toinen mahtoi miettiä, muttei edelleenkään avannut suutaan. Kimbra käänsi päänsä toiseen suuntaan ja katseli käytävää.

Brunette ei ajatellut juuri nyt varsinaisesti mitään, tarkkaili vain käytävää ja tuumi, että ehkä hän sittenkin kestäisi sen kemian tunnin. No, ainahan tyttö kesti, ei hän ollut koskaan elämässään lintsannut, vaikka houkutus olikin joskus suuri, varsinkin mielenkiintoisen ja inspiroivan tarinan tai runon ollessa tekeillä.

Kimbra käänsi taas päätään, kun Paul mutisi jotain koulun jännittävyydestä ja hektisyydestä. Tytön oli pakko naurahtaa, se oli oikeastaan aikalailla totta.
”Olet oikeassa, enpä ole ennen ajatellut asiaa”, neitokainen myönsi ja hymyili huvittuneesti. Voih, kohta hänen vapautensa loppuisi, tämän tajutessaan brunette huokaisi raskaasti. Tytön kämmenet tunkeutuivat kihariin ja hän puristi kovasti ruskeita hiuksiaan.

"No jaa. Kaikki eivät ajattele tällaista, kaikkien ei edes tarvitse ajatella. Joskus sitä vaan pohtii elämää ja koulua", Paul tuhahti ja kohautti olkiaan.
Toisen huokaukseen Paul höristi korviaan.
"Hei, öh, onko sinulla jotain, hmm, mielessäsi vai oletko jotenkin apealla päällä vai öh..." Paul yritti selittää, mutta tajusi taas ettei ollut mikään loistavin ihmistuntija. Toivottavasti toinen ei nyt pahoittaisi mieltään tuosta, kun ei Paul oikeasti tosiaan tiennyt millä tuulella Kimbra oli.

Paul yritti kääntää nyt huomion pois itsestään, ja alkoi kaivella laukkuaan, jos sieltä löytyisi jotain jännittävää, niin ehkä ei olisi enää niin nolo olo. Hän löysikin sieltä laskimensa, ja alkoi mitään ajattelematta näpytellä sitä. Hän selasi, mitä viimeksi oli laskettu, ja hän tuhahti kun muisti eilisen välikohtauksen joidenkin urheilijoiden kanssa. Joku oli napannut hänen laskimensa ja kirjoittanut siihen "715517", hah miten hauskaa. Poika mutisi itsekseen ja ajatteli, että oli onni että käytävässä oli Kimbra, eikä esimerkiksi joku niistä urheilijapojista. Paul nosti katseensa, katsoi tyttöä silmiin ja hymyili tälle.

Kimbra kuuli toisen selittelyn ja häntä lämmitti hiukan toisen yritys selittää, mutta hän ei tainnut enää keksiä sanottavaa. Tyttö hymyili hiukan apeasti toiselle.
”Mua vaan ärsyttää niin kamalasti, että kohta tunnit taas alkavat, eikä voi enää tehdä mitään kivaa, vaan pitää suunnata luokkaan ja yrittää näyttää kiinnostuneelta, vaikkei voisi vähempää kiinnostaa, mutta silloin voisi numerokin laskea, jos alkaa hölmöillä”, brunette selitti toiselle rehellisesti ja katseli hetken kattoon alakuloisesti.

Neitokainen seurasi sivusta, kuinka Paul löysi laukustaan laskimen ja alkoi näpytellä sitä. Kimbra liu´utti kämmenensä syliinsä jalkojensa päälle. Hän silitteli varoen vieressään olevaa pohjettaan, kun tyttö istui sivuistunnassa. Vihreät silmät seurasivat sormiaan vaalealla jalalla ja ilme oli aika välinpitämätön, vaikkei se ollutkaan ihme, kuka seuraisi valtavalla innokkuudella, sitä, että hänen kämmenensä silitteli pohjettaan?

Paul löysi tytön silmät ja katsoi niihin hymyillen ja Kimbra muodosti huulillaan hymyn vastaukseksi ja kohotti hiukan olkapäitään söpösti kallistaen hiukan päätään. Neitokainen piti toisesta, poika ei yrittänyt esittää mitään, mikä oli ihanaa.

Ja tyttö katsoi takaisin.
Apua!
Mikä tunne tämä oli?
Paul laski katseensa takaisin alas, pieni nolostunut hymy huulillaan. Miksi toinen oli noin söpö yhtäkkiä? Ja miksi Paul tajusi sen nyt?
Tarkoittiko Kimbra jotakin tuolla söpöllä päänkallistelulla? Voi kun Paul osaisi lukea ajatuksia, tietäisi heti, olisiko tämä typerää vai.... Ei poika uskaltanut edes ajatella.
Olisihan se tietenkin hienoa saada ystävä tytöstä, oppisi käyttäytymään oikein muidenkin tyttöjen läsnäollessa. Ystävä..., Paul tuhahti itsekin ajatukselle. Ystävänäkö hän oli tyttöä muka ajatellut? Ei hän oikein itsekään tiennyt, miten hänen pitäisi ajatella. Ei hänellä koskaan ollut ollut tyttöjä kavereina, eikä tyttökaveria. Tiedä sitten miten Kimbra tämän tilanteen tulkitsi.

"Tuoota noin..." Paul köhisi. "Mitä teet koulun jälkeen?"

Paul laski nolostuneena katseensa alas, kun Kimbra oli kohdannut tämän katseet suoraan. Tyttöä säälitti pienesti, että toinen nolostui noin helposti, mutta se oli pojan luonne. Enemmän se varmaan häiritsi itse Paulia, kuin Kimbraa, hän suhtautui ominaisuuteen, kuin mihin tahansa muuhun, rohkeuteen, itsepäisyyteen, ujouteen.
Ehkä Paul oli hämmentynyt hänen päänkallistustaan? Brunettea värisytti, ei hän ollut ajatellut, että se oli hiukan kyseenalainen ele. Se vain oli tavallista hänelle, kun ei aina jaksa olla pää pystyssä ja suorana, rasittavaa.

Paul sentään onneksi pystyi puhumaan, ettei sentään shokissa ollut, Kimbra huomasi, kun toinen köhisi hiukan. Hän huvittui hiukan ajatuksestaan, mutta käänsi sitten ajatuksensa toisen kysymykseen.
"Emm… En tiedä, ei mitään erityistä… Kuinka niin?" Kimbra vältti katsomasta suoraan pojan silmiin. Häntä arvelutti, miksi toinen oli tuollaista kysynyt, oliko Paulilla jokin suunnitelma, tapaamisehdotus? Se olisi sinällään mukavaa, eipä tytöllä parempaakaan tekemistä ollut.