Kaikki loppui ennen kuin alkoikaan

Ivan pysäytti auton kerrostalon eteen ja sammutti sen moottorin. Avaimen hän heitti Cassidylle ja nousi kyydistä. Ja jälleen kysymättä avasi oven myös tytölle.
"No niin, tervetuloa mun kotiin, Cassidy. Ei se mikään linna ole, mutta koti. Meidän porukat asuu toisessa kerroksessa, toinen parveke vasemmalta laskettuna."

Ivan lähti kävelemään ovelle ja piteli sitä auki odottaen, että tyttö oli sisäpuolella ja lähti sitten hyppimään portaita ylös.
"Hyötyliikuntaa, hissi on epäkunnossa", poika totesi pahoittelevaan sävyyn. "Pystytkö sä ihan varmasti tulemaan ylös?" Hetken mielijohteesta poika kuitenkin kaappasi tytön syliinsä ja kantoi portaat ylös virnistellen.
Poika laski Cassidyn alas vasta ovella, jonka laatassa luki Smith. Avain kaivettiin taskusta ja sovitettiin lukkoon. Naksahtaen ovi aukesi.

"Ketään kotona? Äiti, isä? Oscar?!", Ivan kailotti eteisessä kenkiään riisuessa. Vastaukseksi eteiseen pelmahti nainen, jonka ruskeat hiukset olivat löysästi sidottuina tuon niskaan. Yllään tuolla oli hieman polvien yli ulottuva hame ja ylösasti napitettu valkoinen kauluspaita. Kasvoiltaan nainen oli erehdyttävästi Ivanin näköinen.

"Äiti, tässä on Cassidy, se loukkas jalkansa tossa vähänaikaa sitten." Poika käänsi kasvons atyttöön, niiltä oli luettavissa voitonriemua.

Sammutti radion auton pysähtyessä, napaten avaimet kiinni ja astahtaen Ivanin avaamasta ovesta ulos. Silmäilee hetken taloa, tytön kasvoille lopulta kehkeytyi pieni, hieman jännittynyt hymy, tuon napsauttaessa auton ovet lukkoon.

Kävelee Ivanin perässä ovesta sisään, silmäillen hetken hieman epäilevästi portaita. Sanat myöntävään vastaukseen olivat jo tytön huulilla, Ivanin kaapatessa kuitenkin toisen syliinsä kuin hän ei painaisi mitään, astellen portaat ylös. Katsahtaa nopeasti, hieman hämmentyneenä Ivaniin, ennen kuin hymyilee pikaisesti. Samassa he olivatkin jo ylhäällä, oven edessä, jossa luki Smith. Ovi aukesi, Ivanin kailottaessa 'tervehdyksensä'. Cassidy asteli hieman varoen sisään, katsellen ympärilleen. Tummansiniset conversen tennarit jäivät eteiseen, tytön ehtiessä hipsiä pari askelta eteenpäin sukkasillaan, kun eteiseen pelmahti nainen, ilmeisesti Ivanin äiti. Nuori koripalloilija oli kuin ilmetty äitinsä, miehisenä versiona.

Nähdessään Ivanin voitonriemuisen ilmeen, Cassidy siirsi tummat silmänsä poikaan – katseessa sekoittui pieni määrä hämmentyneisyyttä, epävarmuutta, huvittuneisuutta että ärtyneisyyttä, suurin piirtein sama määrä jokaista. "Hei", tervehtii Ivanin äitiä nyökkäyksen kera. Ivanin sanat kaikuivat tytön päässä – tässä oli kuin olikin ollut jonkinlainen taka-ajatus, tosin hän ei vieläkään ymmärtänyt, että mikä....

"Hei, Joanne Smith", nainen esitti tervehdyksensä ja esitteli itsensä tajoten kättään tytölle. Joanne Smithin äänestä oli luettavissa hieman hämillisyyttä. Nainen ei muistanut Ivanin ainakaan maininneen mitän uudesta tyttöystävästä. No, olihan poika jo jonkun aikaa ollut ilman seuralaista, joten kai se sitten oli ihan luonnollista...
"Niin siis, äiti on sairaan hoitaja", Ivan täydensi yrittäen vastata Cassidyn ilmeeseen. Marcus Smith olisi tosin ollut tässä tilanteessa parempi vaihtoehto, kun nyt sattu olemaan ensihoitaja.

"Onko noi sun jalat sitten kuinka pahat?", Joanne kysäisi katsoen Cassidyn jalkoihin. "Tai siis, onko paha seisoa, kävellä? Mites portaat?"
Ivan hymyili erittäin tyytyväisenä itseensä. Tosin Cassidy saattaisi vihata häntä pitkään tapahtumien jälkeen... No, tytön jalat olivat nyt ensimmäisellä sijalla.

"No, ainakin Cassidy kaatu aika pahasti." Ivanin oli pakko saada sanotuksi jotain, ettei tyttö pääsisi tästä vain sanomalla, ettei tunnu missään.

Ei esittäydy toista kertaa, vaikka se ehkä kohteliasta olisi ollutkin: Ivanhan jo ehti esittelemään hänet. Tarttuu naisen käteen ja nyökäyttää päätään, hymyillen pienesti. Joku tässä hommassa niin sanotusti haiskahtii... ja pahasti sittenkin.

Sairaanhoitaja. Se selittikin sitten kaiken. Cassidy loi viileän silmäyksen Ivaniin, enää hymyilemättä – tuo kusipää oli kuskannut hänet sairaanhoitaja äitinsä luo! Tätä tuon hemmetin koripalloilijajätkän olisi parasta katua, tai hän... no, tekisi joka tapauksessa tuolle jotakin karmaisevaa.

"Eivät ole pahat, ja kuten kuvasta näkyy, seisominen luonnistuu hyvin, käveleminen myös. Poikanne ei antanut minun kävellä itse portaita ylös, joten siitä en sitten tiedä mitään", vastaa Joannalle hymyillen herttaisesti. "Minussa ei ole mitään vikaa, kiitos vain huolenpidostanne."

Vetää tennarinsa jalkoihinsa, nyökäten pikaisesti Joannelle, hymyillen tälle lämpimästi. Eihän se hänen vikansa ollut, että Ivan sattui olemaan tuollainen... tuollainen.... no tuollainen itsepäinen paskiainen!
Seisoo hetken aloillaan, nyökäyttäen sitten pikaisesti päätään uudemman kerran. "Oli hauska tutustua", sanoo osoittaen sanansa molemmille heistä, vaikka katsoikin vain Joanneen. Aukaisee oven, lähtien astelemaan kaikkein normaaleimmilla askelilla pois, sulkien oven pikaisesti perässään.

Hetken tyttö silmäili portaita epäröiden – tästä tulisi mitä varminten hyvin kivuliasta, mutta viis siitä. Nyt hänen pitäisi päästä kauas Ivan Smithistä, ettei hän kuristaisi tuolta päätä irti. Lähtee astelemaan portaita varovasti alaspäin, ottaen kaiteesta tukea, ajatuksissaan samalla kuristaen Ivanin yhä uudelleen ja uudelleen. Kerta kaikkiaan kiero jätkä! Normaaleissa oloissa Cassidy ei olisi varmaan olisi näin tuohduksissaan asiasta, mutta... jotenkin tämä juttu nyt vain sai hänet kiehahtamaan.

// unohdin mainita, että jos Ivan ei liikahda mihkään, niin tää varmaan loppu sitten tähän :----D

- Minä heitän pojua käytävälle. ;> -

Cassidy ei näyttänyt suuremmin tilanteesta pitävän, Ivan tajusi mokanneensa täydellisesti. Ja silti tuo ei pyytänyt anteeksi tai lopettanut virnuiluaan. Kusipää kun oli, vaikkei ehkä ihan Aston Highin pahimmasta päästä.
Ivan seisoi tekemättä mitään naisten keskustellessa Cassidyn jaloista. Tai keskustellessa ja keskustellessa, Cassidy vain ilmoitti että hän oli kunnossa ja teki lähtöä. Joanne oli hieman vaivaantunut Ivanin takia. Ja oikeastaan hieman pihalla tilanteesta.

"Samoin", Joanne totesi hymyillen. Oikeastaan ihan mukavan oloinen tyttö, mutta mitä se jo nyt lähti? Hä nei todellakaan oikein ymmärtänyt tätä. Ivan hahmotti tilanteen hieman myöhässä ja hyppi käytävälle Cassidyn perässä sukkasillaan virnistäen äidilleen ensin pahoittelevasti. Hän oli mokannut, ja se pitäisi ehkä ilmoittaa Cassidyllekin. Tai tottakai tyttö sen tiesi, mutta kai oli ihan hyvä pyytää anteeksi.

"Cassidy! Odota, jooko pliis, sori!", Ivan huudahti niin että koko porraskäytävä raikui. Kerrosta ylempänä joku mommeli avasikin ovensa tarkastaakseen tilanteen. Kyylä kun oli.
"Cassidy!", Ivanin äänessä oli jotain hievan särkynyttä. Miksi hänen pitikään olla tällainen kusipää idiootti?

// voi ei, Kyylämummo, repesin :----D

Cassidy oli jo pysähtyä kuullessaan Ivanin äänen raikuvan rappukäytävässä, mutta pikaisesti tuo pudisti päätään yrittäen hypähdellä portaat alas nopeammalla tahdilla, mikä oli karmean huono idea. Kun jäljellä oli kaksi porrasta, lensi tyttö rähmälleen portaiden alkupäähän, jääden makaamaan aloilleen. "Vitun vitun vittu", hiljainen kirousten ryöppy leijaili tytön suusta, tuon kohottautuessa istumaan. Miten ihmeessä hän oli edes päässyt huutosakkiin, kun oli näin helvetin kömpelö? Hänhän lenteli jo työkseen nurin... Tämä alkoi jo mennä hitusen noloksi, kun koko ajan kompuroi jossakin.

"Odotan odotan", mutisee hiljaa itsekseen. "Ainahan minä odotan."

- Kyllämummoilta ei säästytä edes Kaliforniassa. x> -

Ivan pomppi portaat alas useamman kerrallaan saavuttaen lopulta Cassidyn. Tai eipä tuo nähtävästi karkuun ollutkaan lähtemässä, mitä nyt makasi portaikossa rähmällään.
"Voi kultapieni sun kanssas", Ivan tuhahti eikä niinkään huvittuneella sävyllä. Ei kai enää uskaltanut, tajusi ettei hänellä tainnut enää olla varaa siihen. Ivan istuutui portaikolle ja tarjoutui auttamaan Cassidya enemmän istuvaan asentoon.

"Annatko mulle sorin siitä, että oon kusipää? Tai ees väliaikasesti?" Ivan metsästi okraavivahtavilla silmillään tytön katsetta yrittäen sulattaa tuota hymyllään.

// :-----------------D

Istuu hetken aloillaan, ennen kuin purskahtaa nauruun. "Joo", sanoo naurun lomasta. Naurun loputtua katsoo Ivania silmiin, kallistaen päätään. "Siitä sorista en oo ihan varma... Suostuttelu saattaa auttaa", sanoo pienen virneen kera. Sitä paitsi, olihan hänkin ihan typerä ja ehkä vähän kusipäinenkin. "Ja sorit itelles. Tiesinhän minä, että sinä yrität vaan auttaa, mutta kahden kuukauden loma ei kuulosta hyvältä..."

Oikoo hamettaan hieman säädylliseen asentoon, se nyt vasta noloa olisikin, jos hän alkaisi kompurointiensa päälle vilautellakin vähän sitä sun tätä, kohottaen katseensa nuorukaisen okraan vivahtaviin silmiin.

Ivan hymyili. Cassidy nauroi jo, mikä oli varmasti hyvä merkki. Toivottavasti ainakin. Ivan ei osannut lopettaa hymyilemistä tai Cassidyyn tuijottamista. Se jäi päälle, silmät ikäänkuin liimautuivat tyttöön. Ajatus kuulosti pelottavalta, mutta hankala sitä oli paremminkaan kuvailla.
"Ei sun tartte mitään pyytää anteeks tai silleen. Tai ehkä sitten sitä, että karkailet tolla tavalla ja telot ittees vaan pahemmin..."

Tyttö suoristi hamettaan, eikä se tietenkään jäänyt pojalta huomaamatta. Jos hän olisi tuijottanut jotain muuta kuin silmiä... Kaikin voimin poika sai yrittää pitää ajatuksensa kurissa.
"Ja suostutella vai? No, ekaks mä varmaan saan tarjota kahvit tuolla yläkerrassa Smithin perheen ah-niin-ihanassa seurassa. Ja sen jälkeen sitten... öh? Mä alan sulle orjaksi vaikka viikon ajaks?" Jep, et sitten parempaa keksinyt, poju.

Ivan ei näyttänyt hänelle vihaiselta, eikä sen puoleen itselleenkään, mikä oli hyvä. Hän ei kaivannut pojan vihoja omasta, typerästä ja lapsellisesta käytöksestään niskaansa, eikä sen puoleen kyllä itsesäälissä kierivää jätkääkään... Näin oli ihan hyvä.

Cassidy näytti hetken mietteliäältä, tuijotellen kattoa. Sitten tytön huulille kohosi hymy, tuon nyökätessä. "Kuulostaa ihan hyvältä", sanoo hymyyn ilmestyessä pieni, ilkikurinen sävy.

Tyttö oli jo kapuamassa pystyyn, muistaen sitten jalkansa – ja portaat. Katsahtaa ylös portaita, sitten jalkojaan. "Öh… sun pitää auttaa minut ylös", sanoo katsoen turhautuneena, kulmat hivenen kurtussa jalkojaan. Ärsyttävät ylimääräiset ulokkeet, hän voisi vain katkaista ne pois. Hänhän voisi rakennella itselleen rullalaudan ja asettua sen päälle ja rullailla käsillään eteenpäin, ei hän mihinkään jalkoja tarvinnut.

Paitsi huutosakkiharjoituksiin.

Poika virnisti leveästi, Cassidy ei enää kiukutellut ja suostui mukisematta hänen suostutteluihinsa. Eipä poika tainnut edes ajatella mitä kaikkea joutuisikaan seuraavan viikon aikana sitten tekemään.
"Mahtavaa", Ivan hymähti. Luojan kiitos, ettei tyttö alkanut tuon vaikeammaksi. Ei tarvinnut enää huutaa rappukäytävässä. Ehkä.

Tyttö katseli hetken hieman hukassa olevan tuntuisena ympärilleen ja tokaisi tarvitsevansa apua. Ivan toisti saman, minkä oli jo kertaalleen tänään tehnyt ja kaappasi tyttösen syliinsä.
"Tästähän tulee kohta ihan tapa", poika naurahti. Cassidy saisi käydä useamminkin, niin pysyisivät pojan käsivoimat kunnossa. Eihän tyttö mikään jättilainen ollut, mutta huomattavasti painavempi kuin normaali käsipaino.

Ivan ei tälläkertaa loikkinut portaita, vaan kulki ne normaalisti porras kerrallaan. Olihan se hieman hullua loikkia niitä ylöspäin useampi kerrallan ja suorastaan sekopäistä, kun sattui olemaan tyttö sylissä.
Pian he kuitenkin jo olivat jälleen Smithien oven takana ja Ivan avasi sen uudelleen.

"Noni, yritetään uudestaan", hän huudahti eteisessä hieman huvittuneella äänellä.

- Cassidyn pitää keksiä jotai npirullista viikon aikana... >x3 -

// kyllä se keksii, älä sinä siitä huoli.. ;---)

Ivanin kaapatessa toisen syliinsä, katsahtaa poikaa silmiin. "Toivottavasti ei sentään... " toteaa kääntäen katseensa muualle. Cassidyn onneksi nuori koripalloilija nousi portaat ihmismäistä vauhtia eikä loikkimalla ylipitkillä kintuillaan neljä porrasta kerralla. Tämäkin alkoi pikkuhiljaa olla noloa, kun Ivan sai koko ajan olla kanniskelemassa häntä sinne sun tänne. Onneksi poika ei sitä pahakseen näyttänyt pistävän..

Katsahtaa hieman hämillään Ivaniin: mitähän tuon äitikin hänestä ajattelisi. Noh, pitäisi ehkä vähän vähäjärkisenä, mutta ei se mitään. Tyttö astahti toista kertaa sinä päivänä eteiseen, jättäen tennarinsa tasan samaan kohtaan, mihin oli ne aiemminkin jättänyt. Pieni virne kohosi hetkeksi Cassidyn huulille, ennen kuin se katosi, häpeän hymyn siirtyessä tilalle. Ei tämä onneksi maailmanloppu ollut, ehkä Joanne unohtaisi äskeisen, jos hän olisi loppu ajan kiltisti.

- Hyyyyyyyvä juttu x> -

"Tahtosi on lakini." Ivan virnuili yhä, virnuili, virnuili ja virnuli. Mitähän muuta hän tänään olikaan tehnyt? Jaa, haastava kysymys. Ivanin päässä pyöri se, mitä kaikkea tyttö hänelle keksisi seuraavan viikon aikana... Toivottavasti sentään jotain kohtuullisuuden nimissä.

Ivan soi Cassidylle rauhoittavan, rohkaisevankin, hymyn. Kuin ilmoittaakseen, ettei toisen tarvinnut olla mistään huolissaan. Ivan laski kätensä rauhoittavasti tytön olkapäille.
"Ei paineita, hani." Ivan lähti kävelemään sisälle asuntoon. "Joo, täällä on vähän sorkuita, mutta..."
Vähän oli lievä ilmaus. Olohuoneessa sohva oli täynnä viikattuja vaatteita ja muita pyykkejä, keskellä, kasojen välissä istui yksi friikki poju silmät lasittuneina televisioon tuijottaen pleikkarin ohjain käpälissään.
"Eikä tostakaan tartte niin huolia, se on ihan kiltisti." Ivan nyökäytti päätään pikkuveljensä suuntaan, eikä suinkaan kahden ylisuuren koiran suuntaan, jotka makasivat lattialla kasassa. Lattialla, jossa tavaran paljous vain jatkui. Kulkiessaan Ivan potki suurimmat vain tieltä.

Kädestä pitäen hän johdatti tyttöä pieneen keittiö/ruokailutila huoneeseen. Joanne istui kuppi kourassa lehteä selaillen.
"Isä ei oo vielä kotona?", poju kysäisi äidiltään ohimennen viitaten samalla Cassidya vain istumaan pöytään.
"Mä kaivan jostain puhtaat kupit, pitäs meillä varmaan jotain kastamistakin olla..." Poika touhotti noukkien kaapista kouraansa muutaman kahvikupin laskien ne pöydälle, suunnaten kohti jääkaappia.

Ivanin hymy rauhoitti tyttöä, tuon astellessa pojan perässä asunnossa. Tyttö loi kulmat koholla epäilevän vilkaisun vaatekasoihin, sitä kautta niiden keskellä istuvaan alie... krhm, poikaan, joka tuijotti silmät lasittuneina telkkarin ruutua. Pelottavaa. Seuraavaksi cheerleader-tytön katse osui kahteen ylisuureen koiraan, jotka lösöttivät lattialla kasassa. Hämmästyneenä tuijottaa noita vähintäänkin karhunkokoisia hänen omansa rinnalla, kipittäen sitten kiireen vilkkaa Ivanin perässä.

Astuessaan keittiöön, hymyilee vienosti Joannelle. "Heippa taas", toteaa vetäen penkin pois pöydän alta, istahtaen alas. Tytön utelias katse kierteli tutkien keittiötä, vilkaisten välillä pikaisesti Ivania, Joannea tai sitä ihme jätkää, joka istuskeli tavaroiden alle hautautuneessa olohuoneessa, kuin mikäkin zombi.

"Hei", Joanne oli nostanut kasvonsa katsellakseen tyttö tervehtiessään takaisin hymyillen. Ivanin huulilta karkasi voitonriemuinen naurahdus ja tuo nappasi näppeihinsä puolikkaan pitkon pullaa muuten miltei tyhjästä jääkaapista.
"Onnen päivä!", Ivan naurahti ja sai äitinsä kasvot hieman punehtumaan. Kyllähän sitä nyt vähän nolotti, kun oli vieras tyttö kylässä ja heillä näytti tältä. Soittaisi vielä sossuun lasten heitteille jätöstä...

Ivan laski pullan pöydälle ja kaivoi laatikoista esille veitsen, jolla sitä saisi leikatuksi. Poika nappasi käteensä vielä kahvipannun.
"Otatsä kuinka paljon? Maitoo, sokeria?", poika kysäisi Cassidylta kaataessaan kahvia tuon kuppiin. Sen suoritettuaan poika kaatoi oman kuppinsa täyteen ja laittoi pannun paikoilleen. Itse hän ei käyttänyt liioin maitoa saati sokeria kahvissaan.

Joanne oli jo kerennyt kattaa itselleen maitoa nekkaan ja sokeritkin olivat pöydässä. Oscar liikahti, mutta ei tehnyt mitään liittyäkseen heidän seuraansa, paransi vain asentoaan ja jatkoi pelaamistaan. Sitä tuo poika teki aina.

Vastaa Joannen hymyyn avoimen lämpimästi, katsoen sitten Ivaniin, joka näytti olevan lapsenmielisen iloissaan puolikkaasta pullapitkosta. Nyökkää riittämisen merkiksi, pudistellen sitten päätään. "Ei kiitos mitään", toteaa hörpäten kupista kuumaa kahvia. Cassidy joi kahvinsa vaihtelevasti mustana tai maidon kanssa, nyt ei tehnyt mieli maitokahvia, joten mustana kelpaisi.

Cassidy taittoi hoikat sormensa kahvikupin ympärille, katsellen keittiön seiniä. Hiljaisuus vaivasi häntä, mutta hän ei viitsinyt sitä rikkoakaan – mitä hän olisi sitä paitsi sanonut?

Ivan nyökkäsi tytön sanoille, eikä sitten suuremmin tuolle maitoa tai sokeria tyrkyttänytkään. Eiköhän hän ollut hössöttänyt tarpeeksi jo yhdelle päivälle. Omasta mielestään ainakin ,eikä Cassidykaan ihan eri mieltä asiasta voinut olla. Tai mistäpä poika sitä tiesi? No, parhaansa mukaan Ivan yritti olla normaali.

Poika hörppäsi kahvistaan ja antoi katseensa vuorotellen kummallekin naisista. Joanne ei näyttänyt siihen niinkään reagoivan, joten se suunnattiin kokoaikaisesti Cassidylle. Pojan huomion nykyhetkeen herätti kuitenkin ärsyttävä soittoääni ja Joannen pahoittelut, nainen karkasi puhumaan puheluaan jättäen kaikki tavaransa pöydälle.
Ivan keskittyi jälleen tyttöön.

"Mihin sä ajattelit pakottaa mut ensimmäisenä?", poika kysäisi muka välinpitämättömänä. Oikeasti hän tahtoi tietää...

Cassidy hörppäsi hieman kuumaa kahvia – neste lämmitti mukavasti kehoa, vaikkei tyttöä nyt varsinaisesti palellutkaan, lähinnä jomotti joka toiseen kohtaan, mutta kyllähän se tuosta – vähän nappia naamaan ja unta palloon ja huomenna kaikki olisi taas okei, ainakin toivottavasti. Yhtenä hyvänä puolena sentään, hän oli saanut omittua jätkän itselleen viikoksi. Jep, ei yhtään hassumpaan parilla kaatumisella ja kiukunpuuskalla.

Ivanin kysymyksen lennettyä ihmisen ilmoille, Cassidy otti uuden hörppäyksen juomaa, ottaen kasvoilleen herttaisimman hymynsä, sanoen siirappisesti: "Voi kuule, ei sinun tarvitse siitä huolehtia. Ei mitään hankalaa.." Tummat silmät tuikkivat hivenen ilkikurisesti, tytön peittäessä naurun remahduksensa kahvi kuppiin.

Ivan hymähti. Pitäisikö nyt olla huolissaan? No, piti tai ei Ivan oli silti hieman huolissaan... Mihin hän olikaan lupautunut Cassidyn kanssa?
"Oletsä ihan varma, ettei mun tartte huolestua?", poika hymähti hieman vaikeasti. Apua! No, enää ei mahtanut mitään. Luvattu mikä luvattu, ei poika aikonut sitä peruuttaa vaikka mieli kuinka tekikin.

Koripalloilija hörppäsi jälleen kupistaan. Ei auttanut kuin toivoa, että tyttö pysyisi sentään jonkinlaisessa kohtuudessa. Ivan ei mielellään alkaisi tekemään mitään, mistä saisi kuulla paskapuhetta vielä pitkään. Toivottavasti se ei ollut Cassidyn tarkoitus.

"Pitäskö mun nyt katua, että menin lupaamaan jotain niinkin tyhmää?"

Cassidyn soinnukas nauru kiiri Smithien keittiössä, tuon varmistellessa, ettei hänen tarvitsisi olla huolissaan. Mitä se nyt oikein oletti hänen käskevän tuon tehdä? Kiivetä talon katolle ja heittää vaatteet pois, seistä päällään ja laulaa hallelujaa? Apua, tuo mielikuva ei ollut miellyttävä, tyttö ajatteli pudistellen nopeasti päätään.

"Ei sun tartte huolestua", sanoo huokaisten perään. Ivan taisi hänen luulla oikeasti keksivän jotakin täysin älytöntä. Eihän hän nyt ihan idiootti ollut. Pieni huokaisu purkautui tytön huulilta, kun hän pyöräytti silmiään ja kulautti lopun kahvin kurkkuunsa.
"Ja ei, ei sun tartte katuakaan. Tai, emmä tiedä, jos sä haluat perua sanasi..."

"Okei, mä luotan siihet, ettet sä ole mikään viimeisen päälle sekopää." Ivan hymähti ja kaatoi loput kahvistaan kitaansa. Kai Cassidy osasi pysyä inhimillisissä rajoissa käskyttämisensä kanssa. Voi, Ivan minkä taas menit tekemään...

"En mä mitään perumaan rupea, kun kerran jo lupasin. Mä olen kilttipoika ja pidän antamani lupaukset ja kunniani", Ivan ilmoitti lyöden kädellään sydänalaansa teatraalisesti.
Ivan ei todellakaan tahtonut olla tyyppi, joka lupasi jotain ja sitten samantien peruikin sanansa. Hän teki parhaansa ollakseen luotettava, eikä mielellään edes valehdellut.

Cassidy hymyili hieman toispuoleisesti Ivanin sanoille, poika taisi olla huolissaan kohtalostaan. Noh, onneksi tyttö osasi pysyä asiallisissa rajoissa... Useimmiten. Tuskin hän nyt lipeäisi, mutta ei sitä koskaan voinut tietää.
Hoikat sormet jäivät pyörittelemään kahvikuppia kädessään, toisen kulkiessa sipaisemaan muutaman tumman hiussuortuvan korvan taakse, ne kun tahtoivat tunkea kasvojen eteen. Ehkä olisi vain kätevämpää leikata lyhyet hiukset, niin pääsisi näistäkin ongelmista.

Tyttö kohotti tummat silmänsä takaisin Ivaniin, ehtien juuri näkemään toisen teatraalisen eleen. "No hyvä sitten", toteaa yksinkertaisesti hymyillen pehmeästi, kääntäen katseensa takaisin kupin pohjalla olevaan kahvitippaan. Tuntui jotenkin kummalliselta istua siinä, Smithien keittiössä, vaikka hetkeä aiemmin Ivan oli ollut kuskaamassa häntä terveydenhoitajalle, minkä tuo toki periaatteessa tekikin, mutta sitten suurin piirtein vollottanut valtamerellisen kyyneleitä hänen syliinsä. Ja varmaan olisi itkenytkin, jos ei olisi viitsinyt, nyt Ivan oli vain tyytynyt pahoittelemaan olemassaoloaan ja sitä, että oli kaatanut murheensa Cassidyn niskaan ja ties mitä turhan päiväistä jollotusta. Kaikilla oli ongelmia ja ne piti jollekin purkaa, oli se sitten tuttu ihminen viidenkymmenen vuoden tai vielä vieras kymmenen minuutin takaa. Tosin, ehkä kannatti hieman katsoa, kenelle murheensa vuodatti...

Ivan hymähti Cassidylle, Joanne ilmaantui ovensuuhun kiskoen takkia ylleen.
"Mä lähen nyt Miriamin luo. Ivan muista ruokkia Oscar ja katsoa koirien perään.... Ei kun toisinpäin, tietenkin!", nainen touhotti ja hymyili Cassidylle.
"Todellakin hauska tutustua, Cassidy. Siitä on jo likimain vuosi, kun Ivanilla viimeksi oli naisseuraa...", Joanne virnisti hyvin Smithmäisesti ja katosi kipittäen suoraan ovesta ulos.
"Äiti!", Ivan parahti nolona.

Olohuoneessa friikkipoika naurahti kolkosti.

Muista ruokkia Oscar ja katsoa koirien perään… Cassidy tyrskähti paitansa hihaan hiljaa. "Kiitos samoin Joanne", tyttö vastasi Ivanin äidille hymyillen pienesti. Joku muu olisi sanonut "rouva Smith", vaan ei Cassidy. Neitokainen sinutteli mieluummin ihmisiä, ja koskapa tuo tiesi Ivanin äidin nimen, hän kutsui tuota sillä. Eihän niitä turhaan ollut ihmisille ristitty, vai kuinka?

Likimain vuosi... Naisseuraa. Jaahas, Cassidy ajatteli pudistaen pikaisesti päätään, tummien laineiden laskeutuessa kehystämään tytön siroja kasvoja. Ivanin parahduksesta kuulsi pieni nolouden puuska, ja olohuoneessa istuva nuorukainenkin sai itsestään ääntä, kolkko naurahdus nostatti kylmän väreet pitkin tytön selkää. Huh huh, kerrassaan kummallista.. Vuosi. Oliko Melodyn kuolemasta niin kauan, tai pikemminkin vähän, aikaa? Vai oliko Ivanilla ollut siinä välissä vielä joku....

Ivan tunsi olonsa jotenkin vaivaantuneeksi. Äitiä sai kanssa aina hävetä. No, ihan mukava muija se oli, jos sille päälle sattui. Ja ymmärsihän sen, töissä suurinosa tuon ajasta meni kuten isälläkin, ja kotona oli kolme poikaa joista sai olla kokoajan huolissaan. Ainakin Oscarista, kun tuo saattoi paastota viikkojakin syömättä lainkaan. Maddoxille kyllä ruoka maittoi, eikä Ivankaan mikään nälkälapsi ollut.

"Se on aina välillä tollanen, ei siitä kai tartte välittää tai jotain", Ivan selitteli hieman punastuneena. Jotenkin sitäkin oli sitten seliteltävä, Ivan vain ei sattunut olemaan siinäkään mikään mestari.
"Se ei kai vaan tajuu, etten mä osaa ajatella muita.. Tai siis, mä kai roikun vielä sitkeesti menneessä enkä osaa kattoo silläsilmällä ympärilleni. En vielä."