Maailman kaikki kaupungit on täynnä onnen sirpaleita. Vai onko?

// Riksu med Mandy ja lyriikoista ja otsikosta kiitos Ismo Alanko Teholle

Onnelliseksi - ei tyttö tahdo tullakaan
Onnelliseksi - enemmän poika haluaa
Onnelliseksi - ja odottamaan kuolemaa
Onnelliseksi - rauhaan

Milo hääräsi tapansa mukaan huoneessaan. Poika katseli tyytyväisenä peilikuvaansa ja haroi tukkaansa parempaan kuntoon. Päivä oli ollut yllättävän rento ja mukava, Mandy ei ollut raivonnut mistään koko päivän aikana. Pari oli selvinnyt niistä erään siivouspäivän tapahtumista. Itseasiassa koko aiheesta ei oltu puhuttu sanaakaan, asiasta oli vaiettu ja muutaman päivän ajan silloin oli ollut todella hiljaista. Kumpikaan ei ollut puhunut toiselleen, mutta kyllä sekin siitä tasoittui, kun Mandy tapansa mukaan oli taas alkanut huutaa ja raivota Milolle jostakin aivan turhasta. Sitten oli taas alkanut normaali arki.

Mutta jotakin Milon oli pitänyt tänään koulusta tullessaan tehdä. Käydä ruokakaupassa? Kyllä sen hän oli tehnyt, hän oli kylläkin unohtanut ostoslistan toisen hupparinsa taskuun ja nuorukainen oli joutunut ostamaan muistinsa varassa kaikki tavarat. Poika luuli ostaneen kaikki tavarat, mutta kuitenkin tärkein oli unohtunut. Nimittäin Jasperin vauvanruuat, joita poika jo kovaa vauhtia söi. Milo ei itse tätä asiaa muistanut, mutta tunsi, että jotakin oli unohtunut.

Nuorukainen käveli huoneestaan keittiöön hakemaan itselleen iltapalaa. Kello oli seitsemän illalla ja päivä oli ollut kuitenkin pitkä. Saavuttuaan keittiöön Milo avasi jääkaapin oven, kaivoi sieltä leikkeileitä, salaattia, juustoa ja voita. Käsi hapuili kolme sämpylää leipäkorista ja nuorukainen alkoi voidella autuaana leipiään, tietämättä sitä, että Jasper oli vailla ruokaa.. Teevesi laitettiin kiehumaan ja poika hyräili jotakin laulua itsekseen.

Brunette havahtui vaimeaan kolahdukseen ja ummisteli väsyneitä silmiään. Mitä, oliko hän nukahtanut sängylleen? Vaikka tarkoituksena oli vain ollut lepuuttaa väsynyttä vartaloa ja ottaa rennosti.
Mandy nousi istumaan sängynreunalle ja hieroi silmiään. Hän ei olisi millään tahtonut nousta, mutta sitten hän taas kuuli kolahduksen, kovempana kuin edellisen. Haaleanvihreät silmät nostettiin ääntä kohti, kohti Jasperin häkkisänkyä, jolloin tyttö tajusi Jasperin olevan hereillä. Brunette nousi ylös sängyltään ja otti lapsen syliin. Lapsi jokelteli suloisesti ja se sai Mandyn hymyilemään pienesti.
"Onko Jasperilla nälkä? Onko äidin kullannupulla nälkä?" tyttö esitti lässyttäviä kysymyäksiä pojalleen, jonka alkoi nauraa. Mandykin naurahti hiljaa katsoessaan poikansa kasvoja. Mandy sipaisi kevyesti Jasperin pehmeää ja sileää poskea, kunnes nosti pojan paremmin syliinsä ja lähti pojan kanssa pois hämärästä huoneesta.

Milon näkeminen sen... Eh, sen erään episodin jälkeen oli ollut hyvin kiusallista. Ja Mandya ahdisti yhä kohdata Milo, mutta se oli pakko. Saman katon allahan he asuivat, joten toisen vältteleminen oli hyvin vaikeaa, vaikka tyttö olikin parhaansa yrittänyt. Mutta hyvin brunette kuitenkin osasi käyttäytyä normaalisti. Eilenkin hän oli taas huutanut naama punaisena nuorukaiselle, kun tämä ei ollut pistänyt astioita koneeseen.
Paluu arkeen näytti onnistuvan hyvin. Ehkä liiankin hyvin.

Jasper alkoi jokellella, kun tyttö pääsi poika sylissään keittiöön. Mandy huomasi Milon touhuilevan keittiössä jotain, mutta ohitti tämän kylmän viileästi matkalla jääkaapille. Mandy tosiaan oletti, että Milo oli käynyt kaupassa tänään ostamassa Jasperille lisää ruokaa, sillä ruoka oli loppunut aamulla.
Jääkaappi avattiin ja silmien annettiin rauhallisena etsiä sieltä haluamaansa.
Haluttua asiaa ei kuitenkaan pitkän etsinnän jälkeen löytynyt.
"Milo", Mandy aloitti ja yritti vielä katsoa tarkemmin, josko ruuat olisikin piilotettu jonkin taakse.
"Missä on Jasperin ruuat?"

Milo ei alkuunsa edes huomannut tytön tulemista keittiöön lapsi sylissään, mutta kun Jasper alkoi jokelella kääntyi Milo poikaansa kohden. Milo hymyili Jasperille ja naurahti tämän mongerrukselle.
"Mitä Jätkä tietää? Sitkun vähän kasvat niin teen sullekkin tälläsiä herkkuvoileipiä! Nyt saat vielä vetää nassuus purkkiruokaa", Milo höpötti pojalle ja pörrötti pojan pientä untuvatukkaa. Jasper naurahti pienesti isälleen ja Milo kääntyi sitten voileipiensä puoleen. Kauaa ei nuorukainen ehtinyt leipien tekoa jatkaa, kunnes Mandy jo jotakin kysyi.

Sitten se muistui. Ne Jasperin ruuat oli jäänyt kaupan hyllyille! Voi paska. Voi paska. Nyt Mandy suuttuu.. Milo raapi hermostuneena niskaansa ja käännähti varovasti kohti Mandyä ja Jasperia.
"Tota.. nyt tais iskä unohtaa ostaa sulle niitä purkkiruokia.. Kelpaisko kurkku?", Milo naurahti hermostuneesti Jasperille puhellen ja astui askeleen taaksepäin Mandystä. Ihan vain varmuusen vuoksi. Nyt poika olikin keittiön kaapistoja vasten.
"Niin tosiaan, ne tais unohtua..", Milo vielä varmensi ja köhäisi sitten lauseensa päätteeksi.

Mandy ote jääkaapin kahvasta tiukentui huomattavasti, kun hän kuuli Milon ensimmäiset sanat. Mutta aluksi brunette kuitenkin kuvitteli, että nuorukainen vain huijasi, kun oli osoittanut puheensa Jasperille. Aivan, nämä olisivat taas näitä Milon outoja päähänpistoja. Tahallaanko jätkä yritti häntä ärsyttää? Sanoisi nyt vain, missä ne ruuat oliv-
"Mitä", pahistyttö ei edes kysynyt, vaan lausui hyvin vaarallisella äänensävyllään sanansa. Jääkaapin ovi suljettiin ja tyttö katsahti nyt ensimmäisen kerran Miloon sinä iltana.
"Anteeks, mutta mitä sä sanoit?" Mandy kysyi ja yritti varoa, ettei satuttaisi sylissä olevaa lastaansa.

Ei. Ei ei ei. Edes Milo ei voinut olla niin huolimaton, että unohtaisi ostaa ruokaa omalle pojalleen! Mutta jos... Jos Milo tosiaankin olisi unohtanut ostaa ruokaa Jasperille, niin siitä ei seuraisi hyvää. Milon olisi syytä varautua melkoiseen myrskyyn.

Milo katsoi toista kulmiensa alta, kuin pahoitellen. Ei poika tahallaan omaa poikaansa unohtaisi. Ei todellakaan. Nyt vain oli päässyt vahingossa käymään niin. Eikä tapahtumiin tietenkään ollut vaikuttanut puhelu Mickeyn kanssa, yksi flirttaileva kaupanneiti ja pienoinen kiire. Ei ei tietenkään. Mutta näistähän Milo ei puhuisi Mandylle, sen verran itsesuojelemistaitoja miehenalulla oli kuitenkin.
"Taisit kyllä kuulla..", Milo mutisi katsoen nyt Jasperia, joka oli laittanut peukalon suuhunsa. Lapsi oli hieman hämillään mitä juuri tapahtui, Mandyn kiihtymys taisi tuntua Jasperissa.

"Mut kaupat on vielä auki, ja ainakin kioskit. Voin vahtia Jasperia, jos haluut vaikka.. happihyppelylle?", Milo avasi sitten suunsa taas epäröiden ja ojensi kätensä kohti poikaansa, ottaen lapsen peukalon pois tämän suusta.
"Jasper, ei isot pojat syö peukaloa. Se on nössöä. Eikä susta tuu tietenkään mitään nössöä, vai mitä?", Milo höpisi taas hymyillen Jasperille, joka jokelsi jotkakin vastaukseksi.

...
Nyt kyllä..!
Mandy laski Jasperin lattialle, sillä ei voinut sillä hetkellä taata poikansa turvallisuutta, jos poika jäisi hänen syliinsä. Jasper lähti ripeästi konttaamaan pois vanhemmistaan, aivan kuin poika olisi aavistellut jotain ikävää pian tapahtuvan.
Eipä pikkuinen ollut kovin väärässä ollut.

"Ai että happihypylle? Mä vai?!" Mandy kivahti närkästyneenä ja loukkaantuneena. Hän pyöräytti silmiään ja puristi kätens nyrkkiin. Kuinka Milo kehtasikaan ehdottaa Mandylle happihyppyä? Toinenhan se tässä möhlinyt oli, Milon se pitäisi kauppaan lähteä, ei Mandyn!
"Vitun kusipää saatana! Miten sä voit unohtaa poikasi ruuat? Ja vittu ehdottaa, että jos mä tarvitsisin happihyppelyä? Oot sä kyllä..." pahis lopetti manaamisensa kielensä puraisuun ja yritti jotenkin hillitä käsistä karkaavia tuntemuksistaan, jotka vain tekivät tuloaan kuin myrskyaaltona.

Mutta sitten Mandy vain tuuppasi Miloa kyynärpäällään kävellessään tämän ohi, loikkasi Jasperin yli ja meni huoneeseensa. Pian hän jo tulikin sieltä takaisin lompakko mukanaan ja tyttö poistui ovet paukkuen heidän asunnostaan.
"Vitun vitun vittu!" Mandyn kiroamiset saattoivat kuulua käytävältä sisälle asti, mutta sillä hetkellä Mandy ei vain tahtonut olla hiljaa.

Milo ei katsonut Mandyä silmiin. Poika seurasi katseellaan sitä, kun Mandy laski lapsen lattialle ja Jasper lähti konttailemaan jonnekkin aivan toiseen suuntaan kuin vanhempansa. Milo naurahti huvittuneena tuolle rääpäleelle ja nosti sitten katseensa hitaasti tyttöön, mutta ei katsonut edelleenkään silmiin tätä.
"Mandy, jos et oo huomannut. Niin mäkin oon vaan ihminen. Ihmiset unohtaa välillä asioita. Ihmiset unohtaa välillä lapsiaan huoltoasemille. Oo onnellinen etten mä nyt unohtanut noin pahasti!", Milo sopersi tytölle vastaukseksi ja katsoi pikaisesti toista silmiin, kääntäen katseensa kuitenkin Jasperiin, joka oli jäänyt keittiön suulle istuskelemaan.

Poika tuhahti Mandyn tuupatessa tätä ja murahti itsekseen. Että tuo nainen osasi olla raivostuttava! Milo käveli Mandyn poistuttua Jasperin luo, otti tämän syliinsä ja nappasi pois jonkun roskan, minkä lapsi oli ehtinyt jo lattialta löytää. Milo naurahti tytön kiroilulle, joka kaikui käytävästä sisälle asti.
"Äitis on vähän tollanen, muttei me naisista välitetä! Ja varokki jos sä teet samat virheet kun mä, niin saat kyllä kuulla", Milo jutusteli Jasperille ja poika vain tuijotti isäänsä.

Milo käveli olohuoneeseen lapsi sylissään ja avasi televisiosta Disney channelin.
"Jasper, muista sit se, että mulle voit puhua mistä vaan. Ja et vaikka Mandy onkin tommonen välillä, niin ei se tarkota sulle mitään pahaa. Mut isä ja äiti ei vaan kuulu yhteen..", Milo jutteli lähinnä itsekseen, vaikka verukkeena saattoi käyttää lasta. Ettei nyt aivan sekopäältä kuullostaisi. Jasper sen sijaan kiinnitti katseensa värikkäisiin hahmoihin, joita lastenkanavalla pyöri.

"Saatanan lääppijät, hankkikaa huone.."

Mandy oli joutunut kaupassa ollessaan useaankin otteeseen törmäämään nuoriin pareihin, jotka eivät millään malttaneet olla erossa toisistaan. Brunette oli vetänyt hupparinsa hupun päänsä päälle ja yritti olla kaupassa näkymätön. Hänellä oli ostoskorissaan ainoastaan vauvanruokia, mutta ei hänellä ollutkaan muuhun rahaa. Hän ei tahtonut nyt törmätä tuttuihin tällä kauppareissulla, joten siksi hupun vetäminen pään päälle oli kuulostanut hyvältä vaihtoehdolta.
Pahis maksoi ostoksensa kassalla, mutta tyttö ei ymmärtänyt, miksi kassaneiti mulkoili häntä niin happamasti. No, Mandy mulkoili yhtä pahasti takaisin. Vasta ulos päästyään hän muisteli, että juuri tuon kassaneidin päälle Mandy oli kerran kanakastikkeet kaatanut. No, mitäs oli yrittänyt iskeä hänen miestänsä.
... Joo, sovitaan, ettei Mandy juuri ajatellut mitään tuollaista.

Brunette käveli hitaasti eteenpäin ja yritti vältellä vastaantulevien katseita. Sillä hetkellä hän ei vain jaksanut kiinnittää huomiota keneenkään, asfaltti tuntui nyt hyvin mukavalta tuijottelukohteelta.
"Hei kato, onks toi.."
"Vittu on se"
"Typy hei!"
Mandy ei ottanut huutoa kuuleviin korviinsa, vaan jatkoi zombina matkaansa. Mutta kun joku sitten tarttui häntä paidan hihasta, itsesuojeluvaisto heräsi.
Tyttö tirvasi vapaalla kädellään häneen tarttunutta henkilöä kasvoihin ja perääntyi pari hätäaskelta. Voihan helvetti, se urheilijapoikalauma silloin pihalta...
"Ihan samanlainen hullu", joku pojista totesi päätään pudistellen, kun yksi hänen kavereistaa piteli kasvojaan.
"Saatanan sekopää!" Mandyn tirvaisema poika ärähti. Pahis piti kasvoillaan murhanhimoisen ilmeen pitääkseen nuo aivottomat tollot pois lähettyviltään.
"Mitä sulla siinä kassissa on", joku pojista puhui ja ojensi kättään Mandyn kauppakassia kohti. Tyttö veti kassin syliinsä ja käännähti ympäri aikeissaan lähteä pois noiden poikien silmien alta.
Bruneten aikeet eivät tosin onnistuneet, sillä hänet oli piiretty. Seitsemän yhtä vastaan.
"Me ei yleensä tehdä pahaa naisille."
"Mutta kyllä sä opetuksen tarvit, vitun sekopää."
Mandy värähti hienoisesti ja yritti kehitellä päässään jotain suunnitelmaa. Pää raksutti kuitenkin aivan tyhjää, ja totta puhuen brunettea alkoi pelottaa koko tilanne.
Sittenkös jo joku tarttui Mandyn kauppakassista kiinni ja yritti vetää sitä tytöltä pois. Mandy kuitenkin riuhtaisi kassin takaisin itselleen ja potkaisi yhtä häntä piirittäneistä miestä polveen. Ja sekös se vasta hälinän aiheuttikin. Kaksi miestä suorastaan hyppäsivät Mandyn kimppuun ja raahasivat tämän pois kadulta.
"HELVETIN KUSIPÄÄT, PÄÄSTÄKÄÄ IRTI! VITTU PÄÄSTÄK-!" Mandy huusi, mutta hänen suunsa tukittiin ja nyt tyttö pystyi vain päästelemään tukahtuneita ääniä. Tyttö yritti potkia ja lyödä, tehdä kaikkensa, jotta pääsisi irti.

Mandyn lähdöstä oli kulunut jo kotva ja Miloa rupesi mietityttämään, että mikä pelkkien lastenruokien ostossa kesti. Varsinkin kun kauppa oli vain parin korttelin päässä, joten eihän siinä pitäisi kauaa mennä? Jasperkin alkoi jo olla levoton, varmasti nälkä painoi lapsukaisen mahaa. Milo päättikin lähteä tyttöä vastaan kauppaan ja näin ollen Jasperkin rauhoittuisi, kun saisi haistella ulkoilmaa ja olla rattaissa ja katsella vain maailmaa pienin silmin. Milo nousi ylös sohvalta Jasper sylissään ja käveli eteiseen, jossa puki lapselle vähän paremmin päälle. Sitten nuorukainen nappasi avaimensa naulasta, jossa ne roikkui ja nosti Jasperin takaisin syliinsä.

Onneksi San Diegon ilta oli suhtelliisen lämmin, sillä poika ei ottanut mukaansa mitään takkia tai hupparia. Pojalla oli päällään vain farkut, valkoinen t-paita ja t-paidan päällä oli punaruudullinen kauluspaita auki, hihat oli kääritty kyynerpäihin ja päähän poika oli vetänyt bandanahuivin. foto<3 Päästyään alakertaan poika haki Jasper sylissään lapsen rattaat ja laittoi Jasperin niihin. Vielä "turvavyöt" kiinni ja sitten kävelylle.

Jasper naureskeli linnuille, joita lenteli puista toisiin. Autoja huristeli kävelytien viereiselle tiellä ja Milo toisteli niiden merkkejä, opettaen lastaan tietämään autoista jotakin. Käveltyään korttelin Milo ihmetteli, ettei Mandyä vieläkään ollut näkynyt. Mitä ihmettä se nainen oli taas keksinyt? Sitten miehenalku kiinnitti huomionsa huutoon, joka kuului lähestöltä. Seuraavaksi Milo tunnisti huudon Mandyn huudoksi ja säpsähti. Mandy oli pulassa!

Poika otti juoksuaskeleita rattaiden kanssa huudon suuntaan ja huomasi että seitsemän miehenalkua raahasivat tyttöä pois kadulta. Milo jätti lastenvaunut turvalliseen paikkaan ja mietti mitä tekisi.
"HEI! Jättäkää se rauhaan tai soitan poliisit!", Milo karjaisi kovaan ääneen porukalle, josta muutama kasvo sitten kääntyi nuorukaista päin.
"Vittu sä mitään poliiseja soitat! Me tapetaan sut jos soitat!", porukan pää huudahti ja Milo naurahti räkäisesti vain takaisin. Tuollaista uhitteluahan se aina oli. Kuitenkaan he eivät päästäneet potkivaa Mandyä otteestaan, joten Milo jätti rattaat odottamaan hetkeksi. Nuorukainen syöksyi porukan kimppuun ja löi yhtä pojista kasvoihin. Sitten Milo saikin itse iskun poskeensa ja Milo löi seuraavaa nuorukaista vatsaan. Kuitenkin Milon väliintulo oli saanut koko porukan nyt nuorukaista vastaan, joten Mandy olisi vapaa lähtemään karkuun.
"Mandy mee Jasperin luo ja lähe himaan! Mä kyllä pärjään näille..", Milo mutisi ja oli hieman epävarma sanomisistaan. Nyt koko seitsemän hengen porukka lähestyi Miloa nyrkit pystyssä.

Mandy käytti potkuihinsa kaiken mahdollisen voimansa, mutta se ei tuonut hänelle vapautta; urheilijapojat vain kiristivät otettaan brunetesta. Miksi ihmeessä tytön pitikään juuri nyt heihin törmätä?
Kauppakassi revittiin väkivaltaisesti Mandyn kädestä, joka aiheutti pussin repeämisen. Vauvanruuat tipahtivat nurmelle ja yksi pojista kyykistyi nostamaan yhden niistä käsiinsä.
"Vauvalle?" poika kysyi ihmeissään ja katsahti tyttöä kulmat kurtussa. Silloin Mandy käytti hämmentyneen tilanteen hyväksi ja potkaisi toista poikaa, joka hänestä piteli kiinni. Iskun saaneen pojan ote höltyi, mutta potku ei taannut brunetelle sitä vapautta, jota hän toivoi. Toinen poika nimittäin kaatui silloin Mandyn maahan vatsalleen ja asetti polvensa tytön selälle, jotta Mandy ei pystyisi tekemään enää mitään yllätysliikkeitä.
"Tää muija tarttee hoitoa", Mandya pitelevä poika murahti, jolloin Mandy ärähti turhautuneena. Hän tahtoi vain olla rauhassa, mutta kuinkas sitten kävikään!

Poikajoukkio hiljeni yhtäkkiä, kun tuntematon ääni oli huutanut heille. Haaleanvihreät silmät revähtivät suuriksi ja Mandy käänsi katseensa tutun äänen suuntaan.
Milo! Ja Jasper!
"Vie se pois täältä, se ei-!" yksi jätkistä tukki Mandyn huutavan suun, jolloin tyttö vain mumisi kättä vasten. Jasper täytyisi saada pois täältä, sillä Mandy ei tahtonut poikajoukkion satuttavan lastaansa!
"Jopas on. Ekaks vauvanruokaa ja nyt Milo että vauvanrattaat. Mitä tää tarkottaa?" toinen jätkistä ärähti päätään pudistellen.
Voi shit. Eivät kai nyt nuo voisi tajuta asioiden todellista laitaa? Ei, eivät ne voisi. He olivat vetäneet liikaa steroideja ja olisivat tyhjäpäitä. Toivottavasti...
Mutta silloin Milo hyökkäsi, sai itsekin iskun, jonka jälkeen Mandya pidellyt poika nousi ja alkoi vainota Miloa. Mandy kompuroi ylös nurmikolta ja jäi katsomaan tilannetta.
"No et vittu pärjää! Lähe vetää siitä!" Mandy kivahti ja hänen äänensä särkyi. Brunette itse jo juoksi Jasperin luo kaivaen taskustaan kännykkää. Hän soittaisi poliisit, jos urheilijajoukkio hyökkäisi Milon kimppuun.
"Jättäkää meijät rauhaa tai mä soitan kytille!" Mandy huusi rattaiden luona ja hänen sormensa uhkasi painaa soita nappulaa. Jasper parahti itkuun, mikä sai Mandyn kasvoilla olevan ilmeen muuttumaan kauhistuneeksi. Ei, ei Jasperin itku häntä kauhistuttanut, vaan Milon asema tuota urheilijajoukkiota vastaan.

Tässä tilanteessa ei enää tuttavuussuhteetkaan auttaneet, nuo urheilijapojat olivat aivan liian vihaisia tällä hetkellä. Milo epäili itsekseen, etteivät he myöskään selvinpäin olleet. Nuorukainen kun oli kuullut, että he käyttivät steroideja ja muita hormonipiikkejä. Ja ne taas aiheuttivat agresiivisuutta ja muuta mukavaa. Nuo nuorukaiset lähestyivät yhä uhkaavasti Miloa, joka oli ottanut jo muutaman askeleen taaksepäin.
"Pärjään mä paremmin kuin sä!", Milo huudahti vastaukseksi Mandylle ja samassa hetkessä yksi urheilijoista löi Miloa uudestaan kasvoihin. Nyt lyönti oli niin voimakas, että nuorukainen kaatusi maahan vauhdilla. Valitettavasti oman vasemman kätensä päälle ja kädessä tuntuikin ikävä kipu. Milo ei ehtinyt kuitenkaan kauaa ajatella kipua, kun adrenaliini taas auttoi nuorukaista nousemaan istumaan.

"Sinuna nainen lähtisin menemään, ellet säkin haluu menettää henkeäs nyt. Tai tota rääpälees henkeä!", yksi urheilijoista karjaisi vihaisesti, kun muut pojista olivat kerääntyneet Milon ympärille.
"Mutta mitäs me sulle tehdään?", kuului poikien suusta ja Milo yritti nousta ylös seisomaan, kuitenkin hänet tönäistiin uudestaan maahan makaamaan, vieläkin saman käden päälle. Ja tämä käsihän oli murtunut, sillä alle oli jäänyt terävä kivi ja se voima jolla nuorukainen tönäistiin, ei ollut pieni. Milo karjaisi kivusta ja yritti yhä nousta ylös, kuitenkin kipu oli jo liian suuri.
"Hakataan se. Saapahan opetuksen ja toi nainen saa opetuksen kanssa, ettei meille kannata alkaa!", huusi eräs miehenaluista ja samassa joukko oli alkanut hakkaamaan tätä maassa istuvaa nuorukaista. Milo ei enää mahtanut tapahtumille mitään. Nuorukainen yritti vain olla mahdollisimman kippurassa, ettei potkut ja lyönnit olisi enempää tuhoa tehneet. Kuitenkin Milolta ehti yhden potkun myötä murtua kylkiluu ja toinenkin. Milo ei yksinkertaisesti mahtanut tapahtumille mitään. Ainoa toivo olisi poliisit, ja itseasiassa hiljaisessa ympäristössä alkoi jo kuuluakin poliisiautojen ujellus. Nyt nuo hakkaavat ja potkivat nuoret lopettivat ja kuuntelivat hetken ääniä hädissään.

Mandy henkäisi äänekkäästi, kun näki Milon saavan iskun kasvoihinsa. Silloin vihreää luuria painettiin ja nopeasti luurin toisesta päästä vastatattiin. Tyttö kertoi tilanteen naiselle, joka puhui ärsyttävän rauhalliseen ääneen. Hemmetti, ei tässä mitään kriisiapua tarvittu, vaan poliisivoimaa!

"VITTU POLIISIT TULEE, JÄTTÄKÄÄ SE RAUHAAN!" Mandy karjui sitten, kun oli sulkenut puhelimensa kerrottuaan, missä päin San Diegoa apua tarvittiin. Mandy oli katkaissut puhelun, vaikka niin ei olisi saanut tehdä, mutta tyttö nyt ei vain kestänyt sitä akkaa, joka lässytti hänelle ärsyttävään tyyliin.
Eikä siinä mennyt kuin parisen sekuntia, kun vaimeat poliisiautojen äänet kuuluivat nuorten korviin. Ah, ihanaa, lähellä oli ollut poliisi, joka pistäisi lopun tälle väkivallalle.

Jätkät lähtivät karkuun, kuten Mandy olikin olettanut. Tyttö nosti rattaissa parkuvan Jasperin syliinsä ja kiiruhti sitten Milon luokse, kun urheilijapoikia ei enää näkynyt. Poliisiauto oli juuri kurvannut paikalle ja yksi sporttinen poliisi lähti juoksemaan nuorisolauman perään, jotka oli autosta nähnyt.
"Milo", Mandy henkäisi kyykistyessään nuorukaisen vierelle ja katsoi tätä tutkivasti. Jasper ei enää itkenyt, vaan nyyhkytti hiljaa.
"Sattuuko sua..?" brunette kysyi hiljaa, mutta samalla hetkellä toinen poliiseista tuli nuorten vierelle ja piteli kädessään radiopuhelinta.
"Soitin ambulanssin", mies ilmoitti ja alkoi puhua radiopuhelimeen juoksevista urheilijapojista.

Milon todellisuudentaju oli ehtinyt kadota, eikä poika kuullut Mandyn huutamista. Nuorukainen oli keskittynyt suojelemaan päätänsä parhaasa mukaan, sillä hän ei halunnut saada iskuja siihen. Kuitenkaan kauaa ei mennyt enää, kun nuoret urheilijat lähtivät jo juoksemaan karkuun. Yksi idiotti potkaisi vielä lähtiessään nuorukaista selkään, jolloin Milo älähti ja suoristautui kyyryasennosta.

Poika avasi suljetut silmässä kuullessaan Mandyn sanovan tämän nimen. Milo ei vastannut mitään, pojan silmistä saattoi kylläkin nähdä sen tuskan, jota hän tällä hetkellä tunsi. Vetiset silmät meinasivat kyynelehtiä, mutta Milohan ei tässä itkisi! Poika puri huultaan, sillä murtunut käsi ja kaksi kylkiluuta sattuivat aika pirun paljon. Lisäksi kaikki ne mustelmat ja muut ruhjeet. Ei siinä ollut kenelläkään mukavaa.

Onneksi ambulanssilla ei mennyt kauaa tulla. Ensihoitajat syöksyivät autosta ottaen paarit mukaansa. Toinen hoitajista asteli ensiksi Milon vierelle ja tutkivasti katsoi tätä.
"Sä voisit mennä selostaa poliiseille mitä kävi, voitte tehdä rikosilmoituksen vaikka heti. Ja sut me viedään suoraan sairaalaan. Katotaan onko murtumia ja katotaan, ettei päähän ole sattunut mitään", nuori mieshoitaja puhui ensin Mandylle ja sitten Milolle. Naishoitajan saapuessa tämä pisti Milolle suoraan suoneen kipulääkettä. Hetken odoteltuaan lääkkeen vaikutusta, nostivat ensihoitajat pojan paareille. Milo älähti yhä kivusta ja piteli terveellä kädellään kylkiään.
"Vittu antakaa enemmän jotain kipulääkettä, tehän tapatte mut tähän", Milo ärähti kivusta kun tätä laitettiin ambulanssiin.
"Sori, mutta sait jo suurimman annoksen, mitä me saadaan ilman lääkäriä antaa", naishoitaja sanoi rauhallisesti mieshoitajan mennessä istumaan jo ratin taakse.
"Tuutko mukaan vai?", naishoitaja kysyi sitten Mandyltä ja katsahti sitten poliiseihin kysyvästi.

Milo näytti olevan hyvin tuskissaan, että jopa Mandy tunsi pientä kipua sydämessään. Jasper oli aivan hiljaa tytön sylissä ja katseli kyyristyksissä olevaa isäänsä suurin silmin. Tyttö kuitenkin koki parhaaksi, ettei Jasperin tarvinnut nähdä punaisesta verestä sotkuiseksi mennyttä isäänsä, joten Mandy painoi Jasperin kasvot olkaansa vasten.

Mandy oli avaamaisillaan suutaan ja sanoa jotain, mutta ensihoitajat keskeyttivät. Brunette nyökkäsi hajamielisesti hänelle puhuneelle ensihoitajalle ja meni poliisimiehen puheille. Mandy selitti kaiken alusta lähtien, juurta jaksaen. Sen, miten poikalauma oli vain saartanut hänet ja alkanut käyttäytyä hyvin ahdistavasti. Milon esiintulemisen ja tappelun alkamisen. Jasper alkoi selvästi ahdistua ympärillä vilkkuvista valoista ja metelistä, ja nyt poika tuntui tekevän taas itkua. Mandy hyssytteli hiljaa lapsen korvaan ja vilkaisi Miloon, jota juuri parhaimmillaan nostettiin paareihin.
Hetkinen... Eikös Milon kalenterissa lukenutkin, että Milolla on-
Pahis havahtui ajatuksistaan, kun naishoitaja esitti hänelle kysymyksen. Taas tyttö nyökkäsi, edelleen sekavana ja kipusi mukaan ambulanssiin.

"Soitan sun porukoille.." Mandy mutisi hiljaa keinuttaessaan sylissä olevaa Jasperia rauhoittavasti ja näpytellessään toisella kädellä kännykkäänsä.

//hyppää suoraan sairaalaan jne :--)

Poliisien kivuttua autoonsa ja lähdettyä, lähti perään ambulanssikin. Naishoitaja kirjoitti ylös sairaskertomusta, joka lähtisi Milon mukana sitten sairaalaan. Kirjoitettuaan ylös tarpeelliset tiedot katsahti hoitaja Mandyyn.
"Nuoria vanhempia vai? Onneks vaikutatte fiksuilta vanhemmilta, että lapsella on hyvä olla. Tässä työssä kun on tavattu ties minkälaisia nuoria vanhempia..", nainen jutusteli Milolle ja Mandylle. Tai no oikeastaan Milolle, koska Mandy puhui puhelimessa Milon vanhemmille. Milo tyytyi vain nyökkäämään hoitajalle, mitä tuolle kuuluisi Mandyn ja Milon epätavallinen suhde. Luulkoon mitä haluaa.

Sairaalaan saavuttua ensihoitajat ottivat Milon ulos ja odottivat Mandyn tulevan myös. Kaikki kun olivat ulkona autosta, laitettiin ovet kiinni ja nuorukaista alettiin työntämään sairaalaan. Vastassa oli heti yksi sairaanhoitaja, joka tervehti ambulanssihoitajia ja he lähtivätkin annettuaan Milon toisiin käsiin. Sairaanhoitaja nainen hymyili säälivästi parille ja Milo tuhahti jotakin, kirosanoja ilmeisimmin.
"Te voitte jäädä tähän huoneeseen odottamaan, Milolle on varattu jo röntgen ja magneettikuvaus päätä varten. Niissä menee jonkin aikaa. Jos lapsi tarvitsee jotain, niin nykäse jotakin hoitajaa hihasta", hoitaja ohjeisti Mandyä ja Miloa lähdettiin kuljettamaan kohti röntgenhuonetta.

Nuorukainen nostettiin varovasti sairaalanpaareilta röntgenpöydälle ja laite hurahti käyntiin. Kipu oli edelleenkin melko ikävä, tosin ei niin sietämätön kuin aikaisemmin. Ilmeisesti lääkkeet vaikuttivat jo mukavasti. Kun kuvaus oli ohi saapui sairaanhoitaja Celia ottamaan Milon nyt seuraaviin kuvauksiin. Röntgen kuvat saatiin mukaan lääkärin tuloa varten. Magneettikuvauksessa kestikin sitten hieman kauemmin. Onneksi päästä ei mitään vikaa löytynyt, ainakin näin magneettihoitaja sanoi miehenalulle.

Kuvausten päätyttyä Milo kuljetettiin sängyllä takaisin huoneeseen, jossa Mandy oli odotamassa. Huoneessa olivat myös jo Milon vanhemmat. Pojan äiti syöksyi halaamaan Miloa ja poika vain oli hiljaa.
"Milo! Onneksi olet kunnossa. Lääkäri kuulemma tulee ihan pian. Tarvitsetko jotain?", äiti hössötti ja Milo tuhahti taas. Poikaa suututti suunnattomasti tämä tilanne.
"En tartte, eikä teidän tartte jäädä tänne. Pärjään kyllä. Ja Mandy ainakin voi Jasperin kanssa lähteä..", Milo sanoi ärtyneesti ja vilkaisi Mandyyn. Kuitenkin pojan äiti keskeytti taas.
"Ei kyllä me hoidetaan Jasper, saatte te nuoripari olla kahdestaan sitten", tämä sanoi ja hymyili Mandylle rohkaisevasti.

Onneksi lääkäri saapuikin jo huoneeseen röntgenkuvat kädessään, sillä Milo ei olisi jaksanut perhettään kuunnella yhtään kauemmin.
"Päässä ei onneksi ollut mitään vikaa, mutta pidetään silti tämä päivä tarkkailussa. Kuitenkin vasemman käden radius eli siis värttinäluu on murtunut aika pahasti. Parantumisessa kestää siis jonkin aikaa ja käsi pitää laittaa kipsiin. Kättä ei saa rasittaa ja täytyy olla varovainen. Lisäksi kaksi keskimmäistä oikenpuolen kylkiluuta oli murtunut. Joten varovaisuutta niidenkin kanssa, ei kovaa rasitusta eikä painavien esineiden nostelua ja kantammista", lääkärimies selitti ja näytti samalla röntgenkuvia, joista murtumat näki tavallinenkin ihminen selvästi. Milo kirosi hetken mielessään ja nyökkäsi sitten lääkärille.
"Lääkintävahtimestari Aaron tulee hakemaan sinut kohta kipsin valamista varten, mutta ehdit hetken olla vielä perheesi kanssa", lääkäri sanoi sitten ja viiletti valkoisessa takissaan pois.

"Mutta Milo! Voi ei! Olen pahoillani. Kauden viimeinen ja tärkein peli jää nyt sinulta, mutta onhan niitä pelejä sitten seuraavalla kaudella", Milon äiti huudahti ja käveli silittämään poikansa päätä. Milo kuitenkin tönäisi äitinsä käden pois.
"Vittu niin on, mutta toi peli olis ratkaissut kaiken. Sen miten mä sijoitun listoille ja...", Milo sanoi ärtyneesti kääntäen katseensa seinään. Poika sulki silmänsä ja jäi makaamaan hiljaa toivoen Lääkintävahtimestarin saapuvan mahdollisimman pian..

Kun Mandy oli saanut kerrottua tapahtuneen Milon vanhemmille, ei tyttö enää sen jälkeen avannut kertaakaan suutaan. Hän vain istui vaitonaisena ambulanssissa pian väsähtävä Jasper sylissään. Haaleanvihreät silmät olivat liimautuneen auton lattiatilaan.
Mandy ei ymmärtänyt, miksi hänellä oli niin syyllinen olo. No okei, tyttöhän oli syyllinen tähän tilanteeseen siinä määrin, että hän oli vihastuttanut urheilijapoikajoukkion aikaisemmin koulussa. Mutta muutenhan tyttö oli täysin syyllinen? Milo se syyllinen oli, kun pomppasi prinssi rohkeana Mandya puolustamaan...
Kuitenkaan tuo ajatus ei huojentanut sitä painavaa olotilaa mitenkään.

Tyttö poistui ambulanssista Milon jälkeen, ja ulos päästyään Jasper havahtui hereille. Mandy hyssytteli itkevälle lapselleen ja painoi tämän päätä vasten olkaansa. Jasperilla oli varmasti nälkä, kun ei ollut moneen tuntiin saanut ruokaa. Ruokaa siis täytyisi yrittää lapselle metsästää jostakin.
Mandy seurasi Miloa sekä hoitajia sisälle sairaalaan, jossa tyttöä sitten ohjastettiin menemään huoneeseen odottamaan. Mandyn katse seurasi, kun Miloa vietiin pois hänen luoteen. Hetkeksi pahis jäi seisomaan orpona käytävälle, mutta pian hän lähti kävelemään kohti erästä vastaantulevaa hoitajaa päin.
"Anteeks? Joo, tota.. Mistä täältä saisi lapselle ruokaa?" Mandy kysyi ja hoitaja lähti viemään häntä kohti aulaa. Aulassa oli jonkinnäköinen pieni kioski, josta sai ostettua vauvanruokaa. Tyttö osti pari pilttipurkkia Jasperille, jonka jälkeen tyttö suuntasi askeleensa kohti Milolle varattua huonetta.

Mandy ehti olla huoneessa 15 minuuttia, kun Milon vanhemmat olivat sännänneet huoneeseen huolesta sokeina. Brunette joutui selittämään pariskunnalle tapahtuneen pariin kertaan, ennen kuin Milon äiti edes jotenkin rauhoittui. Jasper söi aivan onnessaan pilttiä, jota tyttö lapselleen syötti. Pojalla oli nälkä, joten toinenkin pilttipurkki jouduttiin avaamaan.
Eikä siinä kulunut kuin kymmenisen minuuttia, kun Milo tuotiin huoneeseen. Mandy vilkaisi sängyssä makaavaa poikaa arasti, jonka jälkeen hän keskittyi vain Jasperin touhuihin, joka leikki tytön hiuksien kanssa.
Tyttö nosti katseensa Milon äitiin, joka sanoi huolehtivansa Jasperista. Mandy hymyili vaisusti takaisin ja puri alahuultaan. Tämä ei ollut lainkaan leikin asia. Eikä varsinkaan enää sen jälkeen, kun paikalle saapunut lääkäri kertoi lopputuloksen.

Käsi murtunut? Ja kylkiluita? Ei saa nostaa painavia esineitä? Milo ei siis saisi nostella edes Jasperia. Mutta pahin kaikista taisi olla se, että Milo ei pääsisi osallistumaan kauden viimeiseen peliin. Mandy tiesi sen olevan kauhea kohtalo, sillä hän mietti, miten itse reagoisi siihen, jos häneltä estettäisiin pääsy balettinäytöksen ensi-iltaan.
Milo olisi maassa varmasti seuraavan kuukauden, eikä tyttö osaisi toista ollenkaan piristää.
"Noh..." Milon äiti mutisi pahoittelevasti ja kääntyi sitten katsomaan Mandya.
"Me voimme ottaa Jasperin täksi yöksi luoksemme", nainen sanoi ja Mandy siirsi katseensa naiseen. Tyttö nyökkäsi hajamielisenä istuessaan tuolillaan ja nosti Jasperin sylissään niin, että pojan etuvartalo oli häneen päin.
"Sä meet täksi yöksi mummolle yöksi... Ole sitten kiltti poika", brunette kuiskasi pojalleen ja suukotti tämän otsaa. Jasper hykerteli ja hymyili. Kunpa Mandykin osaisi hymyillä yhtä kauniisti kuin Jasper...
Miranda otti lapsen syliinsä ja heilutteli Jasperin kädellä hyvästit sängyssä makaavalle pojalleen. Pian huoneeseen laskeutui hiljaisuus, kun Milon vanhemmat olivat poistuneet Jasperin kanssa.

Pahis katseli polviaan ja hänen silmänsä harhailivat lattialla. Hänen olisi sanottava eräs sana, mutta... Sen lausuminen tuntui hyvin vaikealta ja mahdottomalta. Silti se oli pakko sanoa, ennemmin tai myöhemmin.
"..."
"Anteeks.."

Milon vanhempien lähtiessä ja huoneen muuttuessa rauhalliseksi avasi poika taas silmänsä. Käteen sattui yhä, mutta tuota pientä kipua ei saisi kyllä poiskaan. Lääkkeitä nuorukainen oli saanut riittämiin ja kipsiäkään ei vielä oltu ehditty tehdä. Milo käänsi kasvonsa Mandyyn tämän avatessa suunsa, mutta pyöräytti vain silmiään toisen pahoitteluille. Niinkuin Mandyä oikeasti kiinnosti, aivan kuin tuo olisi oikeasti välittänyt. Miloa ei niin vain huijattaisi, kyllähän poika tytön jekut tiesi. Katsottuaan hetken tyhjästi Mandyyn käänsi poika taas katseensa jonnekkin kauas.
"Niinku sua kiinnostais, senkus lähet nyt menemään vaan..", Milo murahti sitten ja käänsi katseensa saapuvaan lääkintävahtimestariin.

"Noniin, eiköhän mennä tekemään kipsi tuohon käteen. Tyttö voi tulla mukaan jos haluaa", Aaron sanoi. Milo tuhahti välinpitämättömästi.
"Ei se tuu", nuorukainen totesi kylmänä ja vilkaisi Mandyä nopeasti. Aaron mutisi jotain okein suuntaista ja oli tuonut samalla pojalle pyörätuolin. Milo kapusi kirosanojen kera istumaan ja tämä vietiin pois. Kipsin saatuaan hänet tuotiin takaisin huoneeseen, jossa miehenalku nousi ja istahti sängylleen.
"Tosiaan viis viikkoa kipsi pitää olla kädessä, sitä ei saa kastella. Noin 10 päivän päästä olisi vielä tarkastuskäynti, jotta nähdään onko murtuma oikeassa asennossa luutumassa", Aaron sanoi ja vilkaisi poikaan. Seuraavaksi Aaron mutisi jotain iltapalan saapumisesta ja lähti pois huoneesta. Milo nyökkäsi tälle ja kapusi kunnolla löhöämään sänkynsä päälle.
"Saatanan saatanan vittu perkele!", Milo kirosi ja tämän olisi tehnyt vain mieli lähteä menemään, muttei tietenkään niin voinut tehdä. Nyt poika olisi lähinnä kotinsa vankina seuraavat viisi viikkoa. Mandyn kanssa. Ei tulisi kesää. Miloa vitutti jo muutenkin.

"Miks helvetissä sä oot tollanen? Miks sun pitää mennä ärsyttämään jotain tuntemattomia, sit joutua ärsyyntyneenä tappeluun ja miks helvetissä mun pitää aina sattua pelastamaan sut? Vittu kerro miks!", Milo ärähti sitten Mandylle.
"Mä en oikeesti enää jaksa tällästä saatanan pelleilyä. Pelkkää sirkusta on elää sun kanssas, oikeesti. Mullakin tulee joskus rajat vastaan, vaikka neiti täydellinen ei sitä ehkä uskokkaan!"

Mandy ei sanonut mitään, vaan istui paikoillaan kuin tatti. Hänen kyllä teki mieli nousta ja lähteä, jättää Milo yksin murjottamaan. Mutta jalat eivät toimineet, ei, ne tärisivät. Miksi ne tärisivät, sen joku voisi myös kertoa Mandylle.
Niin, ei Mandy tahtonut lähteä mukaan katsomaan, kuinka Milo saisi käteensä kipsin. Eihän tyttö saanut itseään edes ylös tuolista. Milon sanat tuntuivat kuitenkin pistäviltä tikareilta, jotka tuntuivat lävistävän bruneten vartaloa joka puolelta.

Nuorukainen poistui pyörätuolissa huoneesta, jolloin Mandy haukkoi äänekkäästi happea. Silmät rutistettiin tiukasti kiinni, koska se vain tuntui parantavan ahdistavaa oloa edes jotenkin. Miksi Mandy ei saanut haukottua happea, miksi se tuntui niin vaikealta ottaa happea?
Kyyneleet kirposivat silmiin, mutta ne pyyhittiin nopeasti paidan hihaan. Pikku hiljaa hengittäminen alkoi sujua helpommin ja sitten kaikki olikin ennallaan.
Mitä oli juuri tapahtunut? Oliko pahis saanut.. Ahdistuskohtauksen? Hienoa, se tästä nyt puuttuikin...

Milo tuotiin takaisin huoneeseen, jolloin tyttö nousi jaloilleen. Mandy pysyi paikoillaan liikkumattomana ja hänen silmänsä katselivat Miloa. Kasvot olivat ilmeettömät, mutta silmistä saattoi erottaa pienen... Minkä, pahoittelevaisuuden?
Pojan huudot saivat tytön varuilleen. Mandy tunsi menevänsä joka puolelta kananlihalle, mikä aiheutti sen, että tyttö värisi hivenen. Mandyn silmät alkoivat harhailla kaikkialla muualla paitsi Milossa, sillä sillä hetkellä tyttö ei vain pystynyt kohtaamaan vihaista nuorukaista.
Miksi Mandy tunsi sillä hetkellä kaiken kaatuvan niskaan? Kuin kaikki tukiseinät kaatuisivat alas, eikä mikään olisi enää pitelemässä pahista kasassa. Siltä se tuntui. Ja se tuntui uskomattoman pelottavalta ja kauhistuttavalta.

Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin
että vastatuulessakin lentää jaksaisi
Kovat oli ajat ollu hällä takana
mut kuka uskois et' on olemassa
surullisia keijuja?

"Turpa kii! TURPA KII!" Mandy huusi, vihasta sokeana. Hänen vartalonsa värisi edelleen ja värinä muuttui yhä vain huomattavammaksi. Silmät olivat puristettu taas kiinni ja tyttö puri huultaan niin kovasti, että hän aiheutti huuleensa haavan, josta vuoti verta.

On paratiisi meillä täällä näin
vaan ei aina kaikki koe sitä näin
Sillä faunin, peikon, keijunkin
suru joskus kiinni saa
ja vie mukanaan

"Ai sä et jaksa tätä saatanan pelleilyä? Arvaa mitä, en mäkään! Enkä oo pitkään aikaan jaksanu! Mä en jaksa, MÄ EN JAKSA! Mun raja tuli vastaan jo aikoja sitten, mutta arvaa mitä. Mä kestin! Mä helvetti kestin sen! Ja nyt sä... Sä iniset ensimmäisestä vastoinkäymisestä! Etkö sä jo vittu tajua, miltä musta tuntuu?!" Mandy huusi, huusi niin kovaa kuin vain kykeni ja huusi julki sanat, joita hän kävi päivittäin läpi mielessään.
"Sulla sentää on vanhemmat, jotka tukee sua. Mutta missä mun on? Mun vanhemmat ei ees taho nähdä mua, ne ei tunnista mua enää tyttärekseen! Sä et tiedä, miten helvetin pahalta se tuntuu, kun et oo tullut hylätyks! Sun elämäs on täydellistä, lukuunottamatta mua ja vahinkolasta. Mut mun elämä ei oo täydellistä enää nähnykään, kun paljastui, että mä oon raskaana! Perhe hylkäs, rahaa ei ollut, lapsi vie aikaa, koulu menee huonosti, täytyy hoitaa kotia, balettikin on jäänyt syrjemmälle... Missä on ne positiiviset asiat, joiden avulla jaksaa elää?!"
Noin. Kaikki oli sanottu.

Mandyn poskilla noruivat kyyneleet, jotka tipahtelivat sairaalan valkealle lattialle yksi kerrallaan. Haaleanvihreät silmät katsoivat Miloa lasittuneena ja turhautuneena.
Sitten brunette katosi huoneesta ja pamautti oven kiinni perässään kovaäänisesti.

Ois paratiisi meillä täällä näin
jos elettäisiin aina lähekkäin
ja vaikka faunin, peikon, keijunkin
suru silloin kiinni saa
se ei vie mukanaan

//... Laalalalalalala älä sano mitään 8--)

Milo tuhahteli vähättelevästi tytön huudoille ja välillä poika naurahti ivallisesti. Mandy osasi sitten aina kääntää kaiken vain omalle puolelleen, kumpi se tässä oli meinannut menettää lopulta henkensä? Tai no ainakin melkein. Kuitenkin Milolta oli nyt käsi ja kylkiluita paskana, joten hyvähän neidin oli huutaa. Sitten Mandy olikin kadonnut ovet paukkuen sairaalahuoneesta ja samalla hetkellä melkein oli joku sairaanhoitajaopiskelijaneito saapunut Milolta kysymään iltapalasta. Niin, pojallehan oli äiti pyytänyt kunnon palvelua ja isä taasen maksanut sairaalamaksujen lisäksi ylimääräistä, joten Milo sai hieman erityistä palvelua. Kuten oman huoneen.
"Neiti tuo mitä sieltä löytyy, appelsiinimehua vaikka ja joku leipä, ei tässä paljon hotsita syödä", Milo sanoi sitten pieni hymynkaare huulillaan tuole tytölle. Ainakin tuo oli ystävällinen ja mukava, toisin kuin eräs toinen. Milo pohti pienessä mielessään, että miksi edes jaksoi ainaista hapannaamaa. Voisihan hän sen jättää ja sitten vain hoitaa Jasperia. Niin, kyllähän Milo saisi itselleen kunnollisen parisuhteenkin, jos vain halusi. Mukavia tyttöjä oli San Diegokin pullollaan, tuollaiset nirppanokka hapannaamat olivat itseasissa aika harvinaisia laadultaan.

Sairaanhoitaja oli käynyt hakemassa pojan pyytämät ruuat ja toi ne tarjottimella pöydälle. Tyttö kyseli vielä tarvitsisiko nuorukainen jotakin, mutta Milo kertoi pärjäävänsä näin. Tyttö hymyili rennosti ja Milo vastasi hymyyn, pieni flirttailu ei ollut pahasta? Eihän? Syötyään iltapalansa poika painoi silmänsä kiinni ja yritti saada unenpäästä napattua.

Seuraava aamu

Milo heräsi siihen kun lääkäri saapui tämän luokse. Nuori lääkäri kertoi, että poika pääsisi lähtemään nyt heti kun halusi. Toista kertaa ei tarvinnut tätä kehottaa, kun Milo ja etsi vaatteensa ja vaihtoi sairaalavaatteet pois päältään. Nuorukainen nyrpisti nenäänsä, kun pieni vihlaisu tuntui kyljessä. Pitäisi siis todellakin varoa.

Milo oli melkein koko yön miettinyt mitä tekisi ja oli päätynyt tulokseen, että ei ainakaan menisi kotiinsa eikä vanhemmilleen, Mickeyn lääväkään ei oikeastaan houkuttanut. Poika olikin laittanut tekstiviestin Nathan McAllisterille, ystävälleen ja oli saanut kutsun tulla asumaan hetkeksi heidän kotiinsa. Milolle oli käynyt siis tuuri ainakin ystävien suhteen, jos naisasiat olivat huonosti. Milo nappasi tavaransa ja suuntasi ulos sairaalanovista. Illalla suuntana olisi siis McAllistereiden koti, mutta ennen sitä pitäisi käydä muutamalla oluella.

//THE END