Kaikki loppui ennen kuin alkoikaan

Ivanin punastellessa pöydän toisella puolella Cassidy hymyili, huvittuneesti että ymmärtäväisesti. Tyttö käänsi ruskeat silmänsä nuorukaiseen, nyökäten lyhyesti, katseen siirtyessä takaisin mukin pohjalla olevaan kahvitippaan. "Ei sinun tarvitse selitellä", kuittaa yksiselitteisesti, haroen tummanruskeita, laineille kääntyviä hiuksiaan. Tuskinpa se Joannen vika oli, luultavastihan pojan äiti vai toivoi lapsensa pääsevän yli ja jatkavan elämäänsä, kuten varmasti jokainen vanhempi toivoisi. Ainakin näin Cassidy oletti, mutta eihän hän voinut tietää.... Vaikka tuntui jotenkin kummalliselta, että joku toivoisi lapsensa roikkuvan kiinni menneessä.

Smithien keittiön tunnelma alkoi pikkuhiljaa tuntua hieman liian vaivaantuneelta. Cassidy tuijotteli edelleen kahvikuppiinsa, mutta katsomattakin hän tiesi, että se poika istui edelleen olohuoneessa, koirat makasivat kasassa lattialla.... Mutta Ivan, mitä tuo teki, sitä hän ei tiennyt. Ja ei kyllä sen puoleen ollut varma, haluaisiko hän ollenkaan tietää. Luultavasti tuijotti häntä kuin typerystä, mutta ruskeita silmiään tyttö ei saanut nostettua mukin pohjalta. Ne tuntuivat jumittuneen sinne. Typerää, kyllä, mutta jumittuneet silti.

Ivan ei tiennyt juuri sillä hetkellä mistään mitään. Kaikki tuntui jotenkin oudolle, tunnelma oli vaivautunut. Ivan ei tiennyt miten siihen olisi pitänyt suhtautua, miten olisi pitänyt suhtautua itseensä tai Cassidyyn.
Poika nyökäytti vain päätään, kun Cassidy ilmoitti ettei Ivanin tarvinnut selitellä. Ja silti tuntui siltä, että olisi pitänyt kertoa kaikki alusta loppuun ja lopusta alkuun. Kuin velvollisuus, mutta silti poika ei sanonut sanaakaan.

Hiljaisuus oli jollaintapaa häiritsevä, kuitenkaan ei tehnyt mieli sanoa mitään. Oli kuin ei olisi tahtonut sanoa mitään tai kuulla, mutta ei sietänyt hiljaisuuttakaan. Kaikki oli jotenkin ristiriitaista ja outoa.
"Tota.. otatko lisää kahvia?", Ivan kysäisi, katsoi Cassidyyn joka yritti hukuttaa itseään kahvikuppiinsa. Siltä se näytti, ei tietenkään kirjaimellisesti, mutta katseellaan kuitenkin. Poika ei tiennyt oliko tytöllä enää kahvia ollenkaan, mutta yritti jotenkin virittää keskustelua. Ja ihan kuin sitä nyt sitten syntyisi kysymällä jotain kahvista.

"Anteeksi, että mä olen superhöntti", Ivan hymähti väsyneesti ja yritti tarttua tytön katseeseen kiinni omallaan.

Neitokainen kuuli pojan sanat, mutta meni hetki, ennen kuin hän tajusi reagoida niihin. "Mhm... Ei kiitos", vastaa lopulta nostaen katseensa pois uimasta kahvikupissa. Hiljalleen Cassidy alkoi vaivaantua hiljaisesta ja jollain tapaa painostavasta tunnelmasta ja hänen teki mieli kovasti sanoa jotain, mutta tyttö ei saanut sanaa suustaan. Tummanruskeat silmät olivat jumittuneet tuijottamaan Ivanin okraan vivahtaviin silmiin, ja vaikka häntä oma tuijottamisensa häiritsikin, ei hän silti saanut käännettyä katsettaan pois.

"Superhöntti?" toistaa ihmeissään. Lausutut sanat saivat tytön huulilta kirpoamaan heleän naurahduksen, tuon pudistellessa sitten päätään. "Olenko minä jotenkin vajaa, kun en nyt oikein ymmärrä...?" kysyttiin sitten naurun laannuttua. Katse pysyi yhä vastapäätä istuvassa pojassa, kädet kietoutuneina tyhjän kahvikupin ympärille. Se lämmitti vielä ihan mukavasti, vaikka sisältö oli juotu aikoja sitten loppuun.

Ivan nyökäytti päätään toisen kieltäytyessä kahvista. Se oli täysin ok, sillä ei pojan itsenkään enempää tehnyt mieli kurkkuunsa kaataa. Ivan vastasi Cassidyn tuijotukseen kääntämättä katsettaan pois.
Lopulta tuo vain hymähti ja katsahti Cassidyn olan yli pikkuveljeään, siinä istui missä äskenkin. Koiratkin näyttivät olevan yhä kasassa lattialla. Maddoxia ei kaikeksi onneksi näkynyt missään.

Ivan virnisti toisen naurulle. Se soi kauniisti, täydennystä toi pään pudistelu.
"Tai mä olen niin sekasin, että kuvittelin vaan", koripalloilija naurahti ja kallisti hieman päätään tuijotellen Cassidyyn. Tuntui omituiselta, että toiseen oli tutustunut vasta tänään. Ja nyt hän oli jo miltei kidnapannut toisen kotiinsa kahville. Koomista, ja silti se tuntui jotenkuten luontevalta.

Niin, ja hän oli vannonut uskollisuutta toiselle viikoksi. Sitä ei sopinut lainkaan unohtaa.

Ivanin vastatessa tuijotukseen tytön olisi tehnyt mieli enemmän kuin mitään muuta kääntää katseensa pois, mutta silmät olivat eri mieltä – eivät suostuneet liikkumaan suuntaan eivätkä toiseen. Cassidy räpytteli hivenen hämmentyneenä silmiään, pudottaen katseensa takaisin kahvikuppiin, ennen kuin vilkaisi Smithien keittiössä roikkuvaan kelloon, joka näytti julmasti aivan liian paljon.

"Tuota... Minun pitää tästä varmaan lähteä", sanoo kohottaen silmänsä takaisin Ivaniin kahvikupista. "Kiitos kahvista", sanoo vielä pikaisen nyökkäyksen kera, työntäen tuoliaan kauemmas ja nousten seisomaan. Cassidy oli jo hipsimässä ulos keittiöstä, kun hän kääntyi ympäri, ilkikurisen virneen leikkiessä tuon huulilla.

"Minä muistan sen sun orja-lupauksen", naurahtaa ennen kuin katoaa eteiseen, vetäen tennarinsa jalkaan. "Nähdään!" huikkaa vielä eteisestä, livahtaen sitten ovesta ulos. Portaat tultiin enemmän tai vähemmän koikkelehtimalla alas, avattiin kerrostalon ovi ja käveltiin kiireesti pihassa edelleen odottelevalla Chevroletille. Ovet aukesivat napsahtaen ja tyttö sujahti etupenkille, käynnistäen autonsa ja kaasutellen pois pihalta.

// Cassidy poistuu näyttämöltä, uutta peliä tässä heti kohta? :--D

- Toki. :'D Varmaan tanssiaisvihjailun ja orjuuttamisen merkeissä? Varma olen vain siitä, että sä saat alottaa <; -

Ivan nyökäytti päätään, ei hänellä mitään syytä toista ollut estääkään. "Ole hyvä vain", poika hymähti kiitokselle. Ivan nousi itsekin tuolistaan ja hipsi tytön perässä eteiseen ihan vain kohteliaisuudesta.

"Mä uskon ton", Ivan naurahti. Mitä kaikkea tästä todellakin tulisi seuraamaan? Ei hyvä, ei lainkaan hyvä. Ensikerralla koripalloilija kyllä miettisi tekemisensä tarkemmin... Ainakin vähän tarkemmin. Tai yrittäisi, sen verran hän voi itselleen luvata.
"Nähdään." Katse seurasi tytön kulkua ovesta ulos ja tuijotti vielä hetken sen sulkeuduttuakin. Ivan huokaisi.

"Outo", kuului murahdus olohuoneesta. Ivan viskasi kengällä, joka ensimmäisenä sattui käteen osumaan. "Paraskin sanomaan. Pelataanko?"

sitäpä juuri. :---D

Lainaus :

"Outo", kuului murahdus olohuoneesta. Ivan viskasi kengällä, joka ensimmäisenä sattui käteen osumaan. "Paraskin sanomaan. Pelataanko?"

voi ei, Ivan alkaa muistuttaa Angelia ! ;o Pitäisköhän huolestua.

Joo, ja minä alottelen sitä peliä varmaan tämän päivän aikana??, kattoo nyt millon inspiraatio iskee...

Joo, se on epidemia x,D
ispiraatiotasi odotellessa <;