Sana vain, niin olen sinun (K-18)

Musta koira lähestyi ja Rin huomasi sen sivusilmällään. Ei tyttö koiria pelännyt, mutta ei vain ollut tottunut niiden olemassaoloon. Eihän pikkuneiti ollut koskaan omistanut koiraa, sillä hänen vanhempansa eivät pitäneet eläimistä. Harmi, sillä Rin rakasti eläimiä hyvinkin paljon.
Brunette kyykistyi lattialle ja ojensi kättään koiran suutaan. Pieni, iloinen hymy kohosi tyttösen kasvoille, kun käsi kosketti koiran pitkää karvaa.
"No hei vain sinullekin" Rin kuiskasi ja rapsutti koiraa korvan takaa. Voi, miten kovasti tyttö nyt halusikaan omaa koiraa!

Hetken koiraa siliteltyään Rin nousi ylös ja käveli varovaisin askelin ruokapöydän ääreen. Tyttö tutkaili hetken aikaa antimia pöydällä, ennen kuin istui aloilleen tuolille. Kaikki näytti niin herkulliselta.
Tyttö nappasi itselleen pari paahtoleipää ja pisti päälle voita ja juustoa. Sen jälkeen tyttö otti käsiinsä kaakaomukin ja siemaisi lempijuomaansa.
Rin alkoi pikkuhiljaa sitten syömään leipiään. Hänellä todellakin oli nälkä.
"Missä on.. Missä on vanhempasi..?" tyttö kysyi sitten arasti hetken ajan leipiä syötyään ja nosti suklaasilmänsä Adalin silmiin.

Adalwulf havaitsi sivusilmällään, kuinka Rin laskeutui kyykkyyn tutustumaan menneen mustan koiran tasolle. Tuo ele sai pojan hymyilemään. Hän oli pelännyt, että tyttö inhoaisi koiria ja Padma saisi kuulla kunniaksi. Tai ei, ei Adal pelännyt, että tyttö inhoaisi niitä. Kuinka noin sievä, ihana ihminen voisi inhota viatonta luontokappaletta? Ehkä hän ennemmin pelkäsi pelkoa. Padma oli kuitenkin suuri, susimainen koira, ja vähemmän eläimiin luottava voisi paeta mustaturkkista eläintä kauemmaksi. Mutta Rin ei tehnyt niin. Heti kun tyttö oli ojentanut siron kätensä koiran suuntaan, näytti Padma ilahtuvan silminnähden. Se heilautti häntäänsä, kosketti kirsullaan sormia ja nuolaisikin vähän. Asteli lähemmäksi rapsutuksien toivossa, ja sen silmien ilme kerjäsi huomiota ja rakkautta. Padma rakasti kaikkia ihmisiä, jos hekin rakastaisivat häntä. Kuitenkin kun tyttö nousi astellakseen pöytään, antoi koira tälle vapauden tehdä niin, ja lähti itse kipittelemään olohuoneeseen.

Adalwulf hymyili lempeästi istuutuessaan vastapäätä. Hän oli kaatanut kahvia itselleen ja hörppäsi sitä suuhunsa. Mustana, ilman mitään sekaan heitettynä. Tummat silmät kohosivat katselemaan nuorikkoa sekaisten suortuvien alta, ja kapeat huulet eivät hävittäneet lämmintä hymyä. Se oli kuin liimattu paikoilleen.
"Isäni on lyhyellä liikematkalla", nuorukainen paljasti. Hänen silmillään häivähti hetkellinen synkkyys, joka tuntui sekunnissakin sumentavan auringonvalon huoneesta. Hän katsoi tuon lyhyen hetken kaukaisuuteen, kuin nähden jotain, mitä muut eivät nähneet. Mutta se hetki kuihtui pian, ja kohta kasvojen tummat silmät olivat yhtä lempeät kuin karehtiva hymy.
"Äitini sen sijaan menehtyi jo vuosia sitten", poika lausui, ja hänen lempeä äänensä tuntui ottavan lämpimään halaukseen, niiden kiertyessä ilman jokaisen molekyyliin, tuudittaakseen nämä levolliseen rauhallisuuteen.

Hiljainen 'aa' lause karkasi tytön huulilta, kun Adal kertoi isänsä olevan liikematkalla. Minkäköhän pituinen oli lyhyt liikematka? Ja minkä ihmeen takia pikkuneiti nyt tähän asiaan niin kiinnostuneena tarttui?
Rin pudisti hivenen päätään ja hörppäsi kaakaotaan samalla, kun nosti katseensa hiljentyneeseen Adalwulfiin. Toinen vaikutti jotenkin... Poissaolevalta? Apua, oliko Rin saanut sen aikaiseksi? Ei tyttö pahalla tarkoittanut, oli vain ollut utelias.
Onneksi nuorukainen alkoi sitten puhua. Brunette ehti jo iloita siitä, mutta kuullessaan, mitä toinen kertoi, Rinin ilahtunut ilme kasvoilla hälveni.
Menehtyi?
Pikkuneiti ihmetteli äänensävyä, jolla toinen oli sen kertonut. Tyttö tunsi olonsa onnelliseksi, vaikka hänen olisi pitänyt olla enemmän murheissaan? Miten ihmeessä toinen osasikaan puhua sillä lailla?
"O-olen pahoillani.." tyttö sai viimein soperrettua ja näykkäisi alahuultaansa.
"Hän oli varmasti.. Hyvin kaunis.." Rin mutisi hiljaa, mutta hetken päästä jähmettyi sanoistaan. Mitä ihmettä hän olikaan mennyt sanomaan toisen menehtyneestä äidistä? Tottakai tyttö nyt oli olettanut, että jomman kumman pojan vanhemmista oli oltava kaunis, kun kerran tuollaisen pojan olivat saaneet!
"O-olen pahoillani..!" Rin parkaisi häpeissään ja valahtin punaiseksi. Tytön olisi varottava sanojaan vastaedes. Hän ei halunnut missään nimessä loukata Adalwulfia tai toisen vanhempia...

Adalwulf antoi lempeän ilmeen säilyä kasvoillaan. Se mursi pahan olon, painoi sen takaisin loukkuun, josta ei ollut ulospääsyä. Jos kipu, kaipaus ja suru eivät päässeet kasvoille asti, oli ne helppo pakottaa takaisin häkkinsä syövereihin, josta pahuus ei ylettynyt satuttamaan sydäntä. Pojan tummat silmät hohtivat lämpöä, vaikka sävy oli hieman himmentynyt kipeiden muistojen alta. Kuitenkin tuo lämmin tunne sykki kuin auringon energia.
Susipoika oli vastaamassa tytön säikähtäneeseen anteeksipyyntöön, mutta tuon seuraava lause pysäytti pojan. Hän katseli sievää tyttöä hieman hämillään, kapeat huulet raollaan. Rin pelkäsi sanoneensa jotain väärin, mutta sen sijaan Adal vain naurahti lempeästi toiselle. Hymy kujeili melkein virnistyksenä komeapiirteisillä kasvoilla.
"Hän oli erittäin kaunis", poika vastasi tyynesti. Hän antoi katseensa kulkeutua seinään, joka sijaitsi keittiön vieressä olohuoneessa. Sen valkoisessa pinnassa roikkui kehystetty taulu. Taulu perheestä. Siinä seisoi voimakaspiirteinen, ritarimainen mies, jonka leuassa kasvoi pieni parrantynkä ja jonka hiukset olivat yhtä mustat kuin Adalwulfin. Miehen vieressä seisoi Susipojan ikäinen nuorukainen. Hän hymyili vinosti, muistuttaen huomattavan paljon Adalwulfia itseään - ainoastaan synkkä, mystinen sävy puuttui ruskeista silmistä, eivätkä hänen hiuksensa pudonneet hartioille, vaan olivat lyhyemmäksi leikatut ja väriltään vaaleammat.
Ja heidän edessään, penkille asettuneena, istui nainen. Hymyilevä, onnellisen näköinen nainen, jonka tummassa katseessa huokui mystinen piirre ja uteliaisuutta herättävä loisto. Jonka huulien nousu sai koko huoneen loistamaan lämpimänä. Hänen ruskeat hiuksensa kihartuivat olkapäiden kohdalla, ja kasvonpiirteiltään hän muistutti haltijaa. Hän piteli nuorta, kolmevuotiasta poikaa sylissään, jonka katseessa loisti tämä sama hohto kuin äidillään.
Adalwulf hymähti ja antoi katseensa pudota takaisin Riniin. "Isä usein kyseli, kuinka äitini kaltainen enkeli rakastui häneen", poika kertoi, ja kevyt hupi kietoutui lämpimiin sanoihin.

Rin kuitenkin näytti nolostuneen kovasti sanoistaan. Adal ymmärsi toista; menehtyneistä vanhemmista puhuminen oli vaikeaa. Ei voinut tietää, kuinka toinen reagoisi. Adalwulf otti hörpyn kahvistaan, voiteli paahtoleipää itselleen, mutta toimiessa hänen hymynsä ei karannut mihinkään.
"Ei tarvitse olla pahoillaan. Kaikki on hyvin." Adalwulf antoi katseensa vaeltaa tytössä, ja lopulta käsi kohottautui sipaisemaan tytön herkkiä, kauniita sormia rauhoitellen.
"Siitä on jo vuosia. Hän kuoli yhdessä isoveljeni kanssa onnettomuudessa."
Vieläkään kipeys ei päässyt pojan kasvoille, vaan tehokkaasti tunne oli haudattu häkkiinsä syvälle sisimpään.
"Mutta entä sinun perheesi? Et puhunut heistä viimeksi paljoa", Adal kysyi. Hän oli erittäin utelias ihminen: hän halusi tietää kaiken tästä tytöstä!

// Roolaanhan minä XDD

Rinin hämmentyneisyys katosi hieman, kun kuuli Adalwulfin toteavan äitinsä olleen erittäin kaunis. Pikkuneiti ei siis ollut osunut väärään? Huh, miten tyttö tunsikaan olonsa helpottuneemmaksi!
Bruneten katse kiinnittyi myös tähän samaiseen tauluun, mitä oli huomannut nuorukaisen katselevan. Kuvassa näytti olevan todella onnellinen perhe, ja se sai pienen, lempeän hymyn kohoamaan tytön huulille. Kuvasta varmistui, että Adalwulfin äiti oli ollut erittäin kaunis.
"Sinä olet.. Tuo pikkuvauva?" Rin kysyi varmistellen ja katsahti nopeasti Adaliin, punastui hivenen ja siirsi katseensa takaisin tauluun. Oliko tuo teini-ikäinen nuorukainen sitten pojan veli? Missähän hän sitten oli? Tai, toinen oli luultavasti jo paljon vanhempi ja asui omassa talossaan. Niin se luultavasti oli.

Adal sanoi, ettei tytön tarvitsisi olla pahoillaan, joten Rin huokaisi hieman ja haukkasi palan paahtoleivästään. Toisen seuraavat sanat saivat tytön melkein tukehtumaan leipäänsä, mutta se meni hetken köhimisen jälkeen kiltisti alas kurkusta.
Velikin kuollut?
Oli lähellä, että Rin olisi pahoitellut taas, mutta tajusi pysyä hiljaa ja nipisti huulensakin tiukasti yhteen. Olipa kamalaa, tytöstä tuntuisi kamalalta, jos hän menettäisi jonkun rakkaista sisaruksistaan.
Adalin kysyttyä sitten Rinin perheestä, tyttö havahtui oudosta transsitilastaan ja räpsytti pari kertaa silmiään.
"M-minun perheeni?" tyttö varmisti ja nosti katseensa kattoon. Mitä hän nyt heistä kertoisi? He olivat kovia käskyttämään ja saamaan tahtonsa läpi. He eivät antaneet Rinin viettää paljoa aikaansa kavereiden kanssa, vaan vaativat tyttöä tulemaan kotiin joka päivä kello viiteen menessä.
"N-no... He eivät olisi antaneet minun lähteä k-kaupungille, jos olisivat olleet kotona... Nyt he ovat vierailemassa sisarusteni luona", Rin kertoi sitten ja laski katseensa alas Adaliin.
"Kaikki sisarukseni ovat jo täysi-ikäisiä ja perustaneet perheen... Minä siis asun kolmestaan vanhempieni kanssa edelleen..." Rin kertoili ja mietti kuumeisesti, mitä aikoisi kertoa pojalle.
"Minulla on... No, läheisimmät välit vanhimpaan sisarukseeni, Juliaan... Hän on minulle kuin toinen äiti.. Se lempeämpi ja rennompi äiti... Hän auttaa minua aina parhaansa mukaan, joskin asuu nyt Iso-Britanniassa.." Rin paljasti ja hymyili hieman.

Adalwulfin huulilta pakeni pakostakin nauru, jota maustoi vielä leveä virnistys, joka hetkeksi valaisi nuorukaisen kasvot kokonaan.
"Kyllä, minä olen se vauva", hän totesi huvittunut sävy äänessään kuultaen. Silmissä välähti kevyt ilkikurisuus, kun ne katselivat Riniä. Pojasta tuntui niin mukavalta, istua tässä tytön kanssa. Jutella, olla oma itsensä. Kuulla kaikki tieto tuosta kiinnostavasta, kauniista oliosta, joka istui aivan hänen edessään. Edes pahimmista asioista puhuminen ei tuntunut niin kaamealta, kuin kertoessa näitä ihmiselle, joka ei herättänyt kiinnostusta yhtään niin paljon kuin sievä Rin.
"He kuolivat muutama vuosi kuvan ottamisen jälkeen. Muistan vain hatarasti sen illan..", Susipoika kertoi, ja lauseen lopussa hänen lempeä sävynsä sai jälleen synkemmän muodon, joka kuitenkin kukistettiin pian. Armotta, kuten lohikäärme, joka uhkasi tornissaan lepäävää prinsessaa. Kapean hymyn saattelemana antoi poika mielenkiintonsa siirtyä vain ja ainoastaan Riniin, käden nostessa voileipää, josta suu puraisi palasen.

Mutta Adalwulf ei ollut yhtään niin kiinnostunut sepittämään itsestään. Ei, hän halusi mieluummin kuunnella Riniä. Kuulla toisen elämästä, luonteesta, mieltymyksistä, ajatuksista. Kun tyttö vastasi pojan kysymykseen, paistoi silkka uteliaisuus tummassa katseessa, korvien poimiessa joka ikisen tiedon. Hän ei halunnut menettää mitään, hän halusi kuulla jokaisen kirjaimen selkeänä, jonka Rin lausui.
"Muistelenkin, että kerroit heidän olevan vanhoillisia", Adalwulf lausui pehmeästi. Hän vaikutti rauhalliselta.
"Onko sinulla montakin sisarusta? Ikävää, että läheisin asuu niin kaukana. Oletteko kuitenkin paljon yhteydessä? Oletko käynyt Britanniassa?"
Oli suorastaan huvittavaa, kuinka yleensä niin hiljainen, synkkä olento astui valokeilaan, osoittaen uuden puolen itsestään. Hän oli utelias, hyvin utelias. Se paistoi silmissä, puheessa, eleissä. Kiinnostus oli vain ja ainoastaan Rinissä, takertuneena tuohon takiaisten lailla.
"Olet varmasti kuitenkin erittäin rakas vanhemmillesi."

Sinänsähän se ei varmaan tuntunut niin kauhealta, jos oli menettänyt vanhempansa niin nuorena, että sitä tuskin muistaisi. Mutta se tuska, mikä tuntuisi, kun ei pääsisi tutustumaan omaan äitiinsä, veljeensä, oli varmasti sitäkin kauheampi. Rin mietti, olikohan Adalwulf miten selvinnyt sellaisesta. Toinen näytti ulkokuorellisesti vahvalta ja pelottomalta, mutta... Oliko toinen oikeasti sitä?
Tyttö kuitenkin keskeytti ajattelunsa kuin seinään kuullessaan pojan taas puhuvan, tällä kertaa Rinin perheestä. Pikkuneiti nyökkäsi, kun Adal varmisti tytön perheen olleen vanhoillisia. Jep, sitä he olivat edelleenkin.

Rin ei voinut olla purskahtamatta estottomaan nauruun kuullessaan niin monta kysymystä kerrallaan tuon nuorukaisen suusta. Jotenkin Adalwulf ja useat kysymykset eivät tuntuneet sopivan jollakin tavalla yhteen?
Tyttö kuitenkin pudisteli päätään, yhä huvittuneena ja yritti muistella, mitä Adal olikaan häneltä kysynyt.
"Minulla on seitsemän sisarusta, kolme siskoa ja neljä veljeä. Matt, John, Derek, Ronald, Julia, Olette ja Sandra", tyttö luetteli ja yritti muistella Adalin toista kysymystä. Se taisi jotenkin liittyä.. Yhteydenpitoon?
"Muut sisaruksistani paitsi Julia, eivät ole olleet minuun sen pahemmin enää yhteydessä. He lähettävät aina onnittelukortteja ja tulevat sitten välillä juhlapyhinä käymään. En ole koskaan vielä käynyt kenenkään heidän kodeissaan, sillä vanhempani saarnaavat aina matkakustannuksista. Mutta Julia tulee käymään useammin kuin muut sisarukseni", tyttö puheli rentoutuneeseen sävyyn ja soi toiselle pienen hymyn.
Olikohan Rin vastannut nyt kaikkeen?

Nauru, joka pakeni varoittamatta Rinin suusta, sai Adalwulfin jäykistymään, kuin häntä olisi osoitettu aseella.
Ei tämä tarkoittanut sitä, että sekunnin tai kahden kestänyt järkytys olisi aiheutunut siitä, että tytön nauruäänessä olisi vikaa. Sen sijaan hämmennyksen aiheutti ymmärrys, että ensimmäistä kertaa pojan seurassa Rin ylipäänsä kykeni olemaan niin luonnollinen, että lempeästi soljuva nauru saattoi saada siivet ja kiiruhtaa ilmaan leijailemaan. Ja juuri tästä syystä sekunnin tai kahden kestäneen hämmennyksen jälkeen palasi pojan kasvoille uteliaan sävyttämä ilme, tummien silmien ahmiessa tyttöä, jonka hymyä katsoessa omakin mieli muuttui monta astetta valoisammaksi.
Adal hörppäsi kahviaan.
"Seitsemän? Heitäpäs on paljon", poika totesi, eikä lempeys hänen äänestään tai kasvoiltaan paennut.
Hän naukkasi aamiastaan, pureskeli, mutta samalla tarkkaili kiinteästi Riniä.

"Harmi, että vanhempasi ovat niin.. tarkkoja", Adalwulf puheli pehmeästi, harkiten tarkkaan, ettei sanoisi jotain sellaista, joka voisi loukata Rinin tunteita. Hänen katseensa tarkasteli tytön eleitä, liikkeitä ja ilmeitä alituiseen, ja jos pienikin muutos kertoisi pojan sanoneen jotain väärin, hän katuisi ja pyytäisi anteeksi välittömästi.
"Minun luokseni olet kuitenkin tervetullut koska vain", poika lupasi, ja lempeys säesti hänen pehmeää ääntään. "Niin hädän, surun kuin ilonkin hetkellä."

Rin ei ollut huomannut Adalin hämmentyisyyttä siitä, kun tyttö oli purskahtanut estottomaan nauruun. Tyttö oli sillä hetkellä näet sulkenut silmänsä, eikä ollut saanut nähdä tätä näkyä. Ihan hyvä vain, sillä Rin olisi pelästynyt tehneensä jotain väärin, kun toinen olisi sillä tavoin hämmentynyt.

"Kaikki sanovat noin... Mutta oikeastaan se ei tunnu paljolta. En edes muista asuneeni vanhimman veljeni kanssa saman katon alla, sillä hän muutti aika pian omaan asuntoonsa, kun olin parin kuukauden ikäinen", Rin kertoi ja söi nyt viimeisenkin paahtoleivän palasen. Sen päälle tyttö vielä hörppäsi kaakaotaa, jota jäi vielä vähän mukin pohjalle. Vatsa tuntui jo täytetymmältä kuin hetki sitten.

Tyttö päätyi kohauttamaan olkiaan vaisusti, kun Adal totesi tytön vanhempien olevan harmillisen tarkkoja. Niinhän he olivat, eikä se asia tainnut olla muuttumassa vielä hetkeen.
Kuullessaan Adalin seuraavat sanat tyttö taas punastui ja katseli toista ujona. Brunette vain päätyi nyökkäämään päätään. Vaikka tyttö joskus tulevaisuudessa haluaisi tulla Adalwulfin luo, se ei tulisi onnistumaan kireiden vanhempien takia. Mutta sitä tyttö ei nyt ollut paljastamassa, sillä hän ei halunnut sen hetkisen tunteen katoavan mielestä. Hän oli iloinen ja huoleton.

"Minkä rotuinen koirasi on?" tyttö kysyi sitten kiinnostuneesti. Hän oli halunnut kysyä tuon kysymyksen jo aikaisemmin, mutta se oli unohtunut Adalin puheiden myötä. Nyt se tosin tuli takaisin.
"Minkä ikäinen se on?" Rin uteli viattomasti.

Adalwulf hymyili pehmoisesti tytölle. Tuon pojan hymy: se tuntui pyyhkivän kaiken pahan tieltään. Siinä missä synkkänä tuijottaessaan Adal muistutti lähinnä hirviötä, petoa, joka odotteli vapautumistaan verenmaku kielellään kirien, hymyillessään hän muistutti enkelin kaltaista olentoa. Hänen pehmeät sanansa hätyyttivät pahuuden tiehensä, ja hänen uskottava hymynsä sai mahdottomankin tuntumaan mahdolliselta. Ja nyt hän hymyili Rinille, vannoi sanatta asioiden muuttuvan paremmaksi. Katseli tätä, oli luotettava ja rehellinen, ja varma siitä, että halutessaan he voisivat kohdata uudestaan.
Mutta mitään poika ei sanonut ääneen. Sen sijaan ja hörppäsi viimeiset kahvinjämät kupin pohjalta, ja kun keskustelu siirtyi hänen koiraansa, kevyt hymy leveni hieman pojan huulilla.

Tummat silmät hakivat Padmaa katseellaan. Koira oli asettunut makaamaan olohuoneen pörröiselle, pehmeälle matolle. Sen silmät olivat levollisesti sulkeutuneet, mutta tarkkaavaiset korvat kuullostelivat koiran nauttiessa aamuisesta lämmöstä, joka puikkelehti ikkunasta sisätiloihin.
"Sen nimi on Padma", Adalwulf kertoi, naukatessaan hänkin viimeisen palasen leivästään.
"Se on kolmivuotias saksanpaimenkoira. Padma ei ehkä näytä siltä, onhan se pitkäkarvainen ja sysimusta, mutta puhdasrotuinen koira tuo on." Adalwulf hymähti pehmeästi.
"Isä osti sen ennenkaikkea ystäväksi itselleen. Hän ei ole koskaan toipunut kunnolla äitini kuolemasta.." Adalwulf vilkaisi vielä kohti mustaa koiraa, joka juuri heittäytyi selälleen, jotta lämpö voisi kosketella pehmoisesti myös vatsanalustaa.
"Isä harrastaa Padman kanssa suojelua aina, kun töiltään ehtii."

Pikkuneidin katse hakeutui taas sinne, minne Susipoika katseli. Tyttökin sitten löysi koiran makoilevan pörröiselle matolle olohuoneeseen, ja pakostakin pieni, iloinen hymy kohosi tyttösen huulilleen.
"Mistä nimi tulee? Tai siis... Kuka sen keksi?" Rin kysyi uteliaana ja katsahti Adalwulfiin silmät uteliaina. Tyttö kuunteli tarkasti
Adalin puhuessa koirastaan ja aina välillä tyttö nyökäytti päätään osoittaakseen toiselle, että todellakin kuunteli toisen puheita.
Rin nipisti taas huuliaan yhteen, kun kuuli pojan puhuvan isän tuskasta. Niin, se oli varmasti hyvin vaikeaa selvitä, jos menetti rakkaansa. Pikkuneiti ei pystyisi edes ajattelemaan moista kauheutta, sillä se sai olon vain entistä pahemmaksi.

Sitten poika taas puhui ja sai tytön hämmentymään. Suojelua?
"Mitä se on? Siis.. Suojelu?" Rin kysyi ihmeissään, sillä ei koskaan ollut edes kuullut moisesta. Kyllähän pikkuneitiä vähän hävetti, kun ei tiennyt koirista yhtikäs mitään, vaikka halusi koiraa itselleen. Ehkä hänen pitäisi perehtyä koiriin hieman tarkemmun, jotta edes tietäisi, mitä koirien kanssa pystyi harrastamaan? Jep, se olisi aika hyvä suunnitelma.

Adalwulf kohotti hieman kulmaansa, ja lempeä hymy suli taas astetta kultaisemmaksi Rinin kysyessä aidosti uteliaana hänen mustasta koirastaan. Nuorukainen oli oikeastaan iloinen siitä. Hän oli itse henkeen ja vereen koiraihminen, vaikkei ehtinytkään harrastaa näiden kanssa omien liikkumisiensa vuoksi. Ehkä aikanaan, kun hän muuttaisi yksin, hän voisi ostaa itselleen oman koiran. Niin hän varmasti tekikin.
"Sen oikea nimi on Wonderful´s Beautiful Pandora", Adalwulf selitti, poimiessaan samalla omenan hedelmäkiposta. Kevyesti hampaat puraisivat siitä palasen.
"Koska Pandora on pitkä ja kulutettu nimi, lyhensin sen Padmaksi. Se sopii sille", poika selitti. Samalla, kun hän mainitsi eläimen nimen, nousi musta pää lattialta ja uteliaisuus täytti tummat silmät, korvien ollessa tiukasti hörössä. Hymy, joka koiralle osoitettiin, sai mustan hännän keinahtelemaan hitaasti ja tyytyväisenä vasten maton pehmeää pintaa.

Ei ihmekään, jos suojelu oli hieman kummallinen termi ihmiselle, joka ei ollut lajiin perusteellisesti tutustunut. Adalwulf, Susipoika, hymähti pehmeästi Rinin kysymykselle, ja puhui lempeällä, rauhallisella sävyllä:
"Oletko nähnyt videoita, joissa koira hyökkää avustajan kädessä olevan paksun hanskan kimppuun?" Nuorukainen puraisi uudestaan omenaansa.
"Se kuuluu esimerkiksi siihen lajiin", poika vielä täsmensi ja nyökäytti hieman kasvojaan tytölle. Utelias, kevyt loiste pilkahteli mustassa katseessa, joka samoili Rinin sievillä kasvoilla ja suklaisissa silmissä.
"Mutta se taas meistä. Nyt haluan kuulla lisää sinusta."

Rin hieman hämmentyi kuullessaan, että koiran oikea nimi ei ollutkaan vain Padma. Adalwulf alkoi vain lausua outoja sanoja ja tytön suu raottui hieman ihmetyksestä. Voisiko tuollaisen nimen tosiaankin antaa koiralle?
"Kaunis nimi", Rin vastasi vain, jotenkin hypnotisoituneena ja pudisti sitten päätään hieman. Oliko hän sanonut sen ääneen? No jaa, onneksi tyttö ei ollut sanonut mitään sen typerämpää.
Pikkuneiti nyökkäsi vastaukseksi, kun nuorukainen kertoi Pandora nimen olleen jo kulutettu, ja sen takia se oli lyhennetty Padmaksi.

Videoita? Videoita siitä, missä koira hyökkää ihmisen kimppuun?
Brunette pudisteli rivakasti päätään. Saiko koirat oikeasti niin vain hyökätä ihmisen kimppuun? Sekö oli suojelua?
"Tarkoitatko siis.. Että koiraa koulutetaan öh.. Puolustamaan ja hyökkäämään?" Rin kysyi sitten hölmistyneenä. Ainakin sellaisen kuvan hän oli nyt tästä suojelusta saanut.
Mutta sitten Adalwulf jo halusikin kuulla lisää Rinistä. Pikkuneiti räpsytti silmiään pari kertaa hämmentyneenä ja sipaisi hivenen hermostuneena etuhiuksiaan korvan taakse.
"M-mitähän minä kertoisin..." tyttö mutisi ihmeissään ja yritti keksiä jotain järkevää sanottavaa.
"Soitan koulun musiikkiryhmässä..?" Rin sitten kertoi hivenen kysyvällä äänellä, sillä ei tiennyt, oliko tämä sellainen asia, jota poika halusi kuulla.
"Olen soittanut huilua jo parisen vuotta, mutta olen siinä edelleen todella surkea.." tyttö myönsi häpeissään ja pyöräytti silmiään.

Adalwulfin kohtelias, aina yhtä rauhallinen, suluttava ja pehmoinen hymy säilyi komeilla kasvoilla, eikä tehnyt liikettäkään karatakseen piirteiltä tiehensä. Ehei, tuon nuorukaisen tummat silmät tuikahtelivat aamun valaisemassa keittiössä, ja tämä katse oli lukkiutunut tiettyyn kiintopisteeseen nuoren miehen edessä - Riniin, tämän kasvoihin, silmiin. Nuorukaisen tuijotus, jossa piili pedon ailahtelevaisuus, saattoi joistakin olla ahdistava ja hämmentävä, mutta nyt tuo peto oli vain kissimirri, joka katsoi tyytyväisyyttä pursuten, vailla minkäänlaista pelkoa aiheuttavaa sävähdettä. Adalwulf virnisti nopeasti tytön äänessä kuultavalle epävarmuudelle, ja nyökkäsi terävästi kasvojaan.
"Olet oikeilla jäljillä", Susipoika lausui pehmeästi. "Padma ei ole kentällä yhtä lempeä ja halittava kuin radalla. Se on oikein hyvä, vaikka isä toivoo, että se olisi vielä vähän terävämpi ja nopeampi toimissaan."
Adalwulf vilkaisi mustaan saksanpaimenkoiraan, mutta antoi ajatuksiensa siirtyä Riniin. Hän oli itsekin kiinnostunut koiraurheilusta, tottakai, ja tiesi hänen isänsä olevan oikein hyvä niissä asioissa. Mutta nyt edessä istuva tyttö oli paljon kiinnostavampi kuin yksikään koira tai näihin lukeutuva harrastemahdollisuus.

Ja koirista siirryttiin toiseen aiheeseen, joka oli Adalwulfin sydäntä lähellä. Musiikkiin. Innostus pilkahti pojan yleensä niin neutraaleilla kasvoille, ja vino hymy levisi laajemmaksi ja helpommin havaittavammaksi. Susipoika hymähti pehmeästi ja lipaisi kuivuneita huuliaan.
"Olisi joskus hauska kuulla soittoasi", nuorukainen puhui lempeästi tytölle. Hän oli tosissaan. Hän ei uskonut tytön olevan huono - Rinhän piti itseään myös rumana, joten hänen itsetuntonsa oli selvästi vääristynyt. Mutta Adalwulf ei lausunut ääneen ajatuksiaan, vaan tyytyi toteamaan nopeasti:
"Minäkin soitan. Viulua, tosin."

Rin ilahtui huomattavasti, kun Adalwulf oli sanonut Rinin oleva oikeilla jäljillä. Mutta ilahdus ehti olla kasvoilla vain sen hetken ajan, kun tyttö tajusi pojan olevan kiinnostunut tytöstä. Tyttö kun ei oikein pitänyt siitä, että hänen asioitaan udeltiin. Tai siis... Ei hän inhonnut sitä, se vain tuntui hieman hämmentävältä ja kiusalliselta. Pikkuneitihän ei oikein ollut kenenkään ulkopuolisen kanssa käynyt tällaisiä keskustelua, kun vanhemmat eivät antaneet lupaa viettää juuri kenenkään kanssa kahden keskistä aikaa.
Voi älä, älä pyydä Riniä soittamaan huilua!
Pikkuneidin kasvot vääntyivät hienoiseen irvistykseen, mikä kertoi selvästi ulkopuoliselle Rinin yrittävän vältellä tätä, huilun soittamista.
"... Et halua kuulla sitä.." nörttityttö mutisi häpeissään ja laski katseensa pojan kasvoilta keittiön pöytään. Niin, Rin ei halunnut nuorukaisen kuulevan soittoaan sen takia, että tyttö ei halunnut nolata itseään aivan perusteellisesti toisen silmien edessä, jolla tosiaan oli todella kauniit silmät.
"Kun sanoin, että olen siinä todella surkea, minä.. Minä oikeasti tarkoitin sitä", tyttö puhui ja sai väkerrettyä huulilleen väkinäisen hymyn nostaessaan silmänsä katsomaan Adalia.

Jälleen pikkuneiti innostuin uudesta asiasta, nyt siitä, kun Adalwulf kertoi soittavansa viulua. Tytön silmät alkoivat säihkyä ihastuksesta.
"Vau..", tyttö henkäisi lumoutuneena ja katseli yhä poikaa silmiin.
"Oletko soittanut monta vuotta?" Rin kysyi uteliaana. Voi, kunpa hänkin soittaisi viulua kuin huilua!

Adalwulfin silmät tarkkailivat uteliaana Riniä, joka alentuva olemus vakuutti nuorukaista, että hän oli tosissaan. Lohduttava hymy huulillaan nuorukainen paransi vähän ryhtiään istuessaan yhä penkillä, ja hymähti lempeästi. Hän ei alkanut väittämään vastaan, koska valehtelu ei kuulunut hänen tapoihinsa. Sen sijaan Susipoika osasi valita sanansa niin, että kykeni kannustamaan toista ilman liioittelua.
"Soittaisinpa itse huilua, niin voisin auttaa sinua", Adalwulf lausui pehmeästi. "Mutta en valitettavasti osaa. Ikävää, jos sait soitettavaksesi instrumentin, joka ei sovi sinulle. Mutta aina voi kehittyä, uskon, että sinulla on mahdollisuus tulla erittäin hyväksi, jos et sitä vielä ole.." nuorukainen puheli pehmeästi, kuin yrittäen sitoa Rinin kiinni itseensä sanojaan köytenä käyttäen. Ja ennen kuin poika lopetti lausettaan, kiemurteli hänen kasvoilleen ilkikurinen hymy:
"Ja aina voit lohduttautua sillä, että voin taata olevani sen soittimen kanssa niin huono, että suorastaan loistaisit minun rinnallani."
Murjaisiko Adalwulf vitsin? Se oli harvinaista, sillä yleensä hän oli niin vakava.

Mutta Rinistä siirryttiin takaisin Suteen, vaikka nuorukaisesta se ei ollut lainkaan hyvä ajatus. Hänhän halusi kuulla kaiken tytöstä! Lempeästi kuitenkin hymyään säilyttäen nousi nuorukainen jaloilleen, alkaen noukkimaan astioita, jotta voisi siirtää ne tiskialtaaseen.
"Soitin aktiivisesti viulua viisivuotiaasta aina kolmeentoista vuoteen", Adalwulf paljasti huuhdellessaan ruokailuvälineitä.
"Sittemmin syvennyin niin suuresti urheilulle, että soittaminen jäi. Ylläpidän osaamista kuitenkin, ja opettelen joskus uusiakin asioita", nuorukainen selitti, ja kääntyi sitten tytön puoleen. Hän hymyili rauhallista, komeaa hymyään, ja nojasi vartalonsa tiskiallasta vasten, käsien ottaessa tukea sen viileästä pinnasta.

Olihan se lohduttavaa kuultavaa, että jos Adalwulf osaisi soittaa huilua, hän olisi auttanut Riniä. Pieni hymynkare kipuili huulen pielelle ja pikkuneiti sipaisi hermostuneen oloisena hiuksiaan korvansa taakse. Hän ei olisi uskonut, että kun toinen ihminen tarjoaisi apuaan, se tuntuisi niin hyvältä. Rin oli oikeasti todella iloinen sillä hetkellä, vaikkakin se ei tainnut kasvojen takaa kovasti näkyä, mutta hymy kertoili jotain sinne päin.
Instrumentti, joka ei sopinut Rinille. Se oli todellakin uusi näkökulma tähän asiaan. Jospa Rin kertoisi tämän vanhemmilleen tällä tavoin, antaisivatko he sitten tyttärensä lopettaa koulun orkesterissa?
... Luultavasti ei.
Tyttö purskahti hiljaiseen nauruun Adalin seuraaville sanoille. Suklaasilmä tuijotti poikaa huvittuneena.
"Olenkin aina halunnut loista", brunette totesi hiljaa huvittuneena ja pyyhkäisi silmäkulmaan ilmestyneet naurun kyyneleet pois.

Pikkuneiti todellakin hämmästyi kuullessaan, miten nuorena Adalwulf olikaan aloittanut viulunsoiton! Rin aloitti huilunsoiton ollessaan kymmenvuotias. No, ehkä hän olisikin hieman parempi, jos olisi aloittanut huilunsoiton aikaisemmin.
"Voisitko soittaa minulle jotain?" tyttö kysyi viattomasti, mutta tajutessaan, mitä oli juuri pyytänyt, Rin muuttui taas tomaatin punaiseksi.
"T-t-t-tai siis..! J-jos vain haluat..." pikkuneiti korjaili hämmentyneenä sanojaan ja alkoi naksutella hampaitaan hermostuneena.

Adalwulf sai aseteltua astiat ja ruokailuvälineet paikoilleen yllättävän nopeasti. Hän tunsi toki paikat, ja muutenkin nuorukainen liikkui niin kevyesti ja vaivattomasti, että pisimmänkin matkan taittaminen hänen kehossaan tuntui lyhyeltä kuin olohuoneesta keittiöön siirtyminen. Loppuun Susipoika olikin järjestelyt hoitanut mielellään hetken pöytään nojailun jälkeen, sillä Rinin seura oli kovin huumaavaa, ja nuorukainen halusi nauttia siitä jokaisena hetkenä, sekuntina. Tytön huvittunut nauru sai pojan tuntemaan kevyttä lämpöä sisällään. Hän piti iloisesta sävystä tytöllä, hän rakasti toisen onnellisuutta ja hyvää tuulta. Se sai pojankin tuntemaan olonsa mitä loistavimmaksi.
Ja sitten tyttö teki ehdotuksen, jota Adalwulf ei osannut odottaakaan, ja joka sai tytön itsensä erittäin nolostuneeksi. Sen sijaan pojan kasvoilla ei loistanut epäluulo tai muukaan negatiivinen tuntemus, vaan hymyillen lempeää, karismaattista hymyään nyökäytti poika hieman kasvojaan.

Adalwulf asteli Rinin eteen, ojensi kätensä tuota kohden. Hän halusi tytön nousevan, tarttuvan käteen siroilla sormillaan, ja seuraavan nuorukaista yläkertaan takaisin pojan huoneeseen. Koska siellä viulu lepäsi hämähäkinseittejä keräten, odottaen hetkeä, kun korkeushyppy vaihtuisi pitkästä aikaa musiikin suloisiin sävelmiin.
"Tottakai se sopii", poika totesi Rinille, ja väläytti tälle kevyesti komean virneensä. Hän halusi saattaa tytön huoneeseensa, istuttaa tämän sängylle ja noukkia viulun, joka lepäsi huoneen nurkassa omassa telineessään. Sitten Adalwulf voisi muistella opittuja asioita, ja soittaa tytölle sävelmän, joka oli hänelle erittäin tärkeä henkilökohtaisesti.

Rin katsoi nuorukaista hivenen hölmistyneenä, kun toinen asteli tytön eteen ja ojensi pikkuneidille kätensä. Nörtti katsoi toisen kättä silmät suurina ja räpäytti pari kertaa silmiään vain todetakseen tämän olevan täyttä totta. Pitäisikö Rinin tarttua toisen käteen?
Ja silloin Adalwulf sanoikin voivansa soittaa Rinille viulullaan. Pikkuneidin suu loksahti hivenen auki ja sillä hetkellä tyttö osasi vain tuijottaa toista typerästi. Viimein hän nosti kätensä, pienen ja hennon kätensä, Adalin käteen ja veti itsensä toisen avulla ylös seisomaan. Rinille pisti taas silmään heidän suuri pituuseronsa, sillä tyttö hädin tuskin ylettyi näkemään pojan kasvoja.

Hymy kujeili nuorukaisen huulilla komeana, kun hän katseli hölmistynyttä Riniä, joka nousi hänen eteensä. Nuorukaisen teki melkein mieli kahmaista toinen syliinsä, suudella toisen pehmeitä hiuksia ja silitellä sormillaan tämän kuulasta ihoa, mutta Susipoika ei tehnyt sitä. Se tuntui jotenkin väärältä, ahdistella tuota kaunista tyttöä noin, kun epävarmuus kalvoi jo nyt toisen herkkiä kasvoja. Adalwulf nyökäytti hieman kasvojaan, hymyili toiselle, mutta kädestä ei päästänyt irti. Piteli sitä lempeästi lähtiessään johdattamaan toista takaisin huoneeseensa, juuri niinkuin hän oli suunnitellutkin. Askelma kerrallaan, Padman katsellessa kaksikon kulkemista, kuitenkaan reagoimatta sen kummemmin.

Ovi avautui vaiteliaana, ja tuttu, punaisensävyinen huone avautui edessä. Adalwulf irroitti viimein sormensa Rinin hennosta kädestä, ja antoi tämän istuutua johonkin. Hän itse kulkeutui kohti paikallaan odottavaa viulua. Se oli puhdas, Susi piti huolta esineistään, eikä pieninkään pöyhiukkanen ollut asettunut soittimen kiiltävälle pinnalle. Instrumentin nuorukainen otti tottuneesti käsiinsä, asetteli sen oikein ja piti jousea kevyesti sormissaan, antaen katseensa samalla liidellä hymyilevänä Riniä kohti.
"Oletko valmis?"

Rin tuijotti Adalia suoraan tämän silmiin, kun heidän katseensa kohtasivat. Pikkuneiti nielaisi hiljaa, kun hän katseli toisen kauniita kasvoja. Oikeasti, miten jollakulla olikin noin kauniit kasvot? Rin oli aivan varma siitä asiasta, että Adalwulf saisi kenet tahansa. Oli hyvin vaikeaa kuvitella, että joku muka pystyisi torjumaan tuollaisen. Eikä varmasti kukaan pystyisikään torjumaan.
Hetkinen, miksi nörttityttö ajattelikaan tällaisiä?
Sitten toinen lähti johdattamaan Riniä jonnekin. Toisen käsi oli suurin ja lämmin ja tyttö huomasi tuijottavansa heidän käsiään silmät suurina. Pikkuneiti punastui hivenen ja nosti katseensa Adalin hiuksiin.

He saapuivat takaisin Adalwulfin huoneeseen. Heidän käsien irrotessa viileä ilma täytti tytön käden, mutta tyttö yritti olla välittämättä siitä ja suunnisti istumaan sängyn laidalle. Rin istahti aloilleen ja antoi ruskeiden silmiensä tarkkailla ympäristöä uusin silmin. Adal suunnisti viulunsa luokse ja otti sen käsiinä. Rin valpastui heti ja oli valmis kuulemaan viulun soittoa. Hän nyökkäsi pari kertaa nopeasti pojalle, hän oli todellakin valmis kuulemaan toisen soittoa. Varmasti paljon kauniimman kuuloista kuin Rinin huiluin soittaminen...

Adalwulf katseli Riniin tummilla silmillään, odottaen jonkinlaista vastausta, vaikka sitten äänetöntä sellaista. Ja sellaisen hän saikin. Varovastinen, vino hymy kävi nopeasti huulilla. Sitä tuskin havaitsi, niin nopea se oli, sillä hymyn jälkeen synkkä ilmeettömyys valtasi nuorukaisen kasvot. Hänen piti keskittyä, vaikka soittaminen ei ollutkaan hankalaa. Hän halusi soittaa sävelmän, jonka eteen oli eniten tehnyt työtä, ja joka oli hänelle kaikkein rakkain. Hän oli säveltänyt sen itse, liittänyt siihen muistonsa, ajatuksensa ja suurimmat kysymykset, jotka hänen ajatuksissaan kulkivat. Siksi hän osasi sen etu-ja takaperin, silmät kiinni ja aukikin: se oli osa häntä.

Sormet alkoivat liikuttaa jousta viulun kielellä, ja kroppa tuntui muuttuvan osaksi yhtä sieluttoman soittimen kanssa. Liike, jonka jousi sai aikaan, kaikui värähdellen ilman halki. Se ei ollut pehmeä, kuten pianolla, eikä pelottava kuten bassossa. Se sointui, soljui ja tanssi, tarttui pehmeään otteeseensa ja tanssitti kuulijoitaan. Kutsui leikkiin, pyörähteli ja suorastaan lauloi. Adalwulf soitti sävelmää silmä't suljettuina. Se oli rauhallinen, hieman melankolinen, mutta silti soinnuissa kaikui toivo, optimistisuus ja pehmeys, jotka vakuuttivat sävelmän loppuvan onnellisesti. Kappale toi mieleen kevääseen heräävän metsän, ja se sisälsi pitkiä, korkeita kohtia, nopeita, teräviä sävähdyksiä, sekä matalampaa, surumielistä valitusta, kuin valaiden itkua pohjattoman meren syleilyssä.

Hetki, joka olisi Susipojan puolesta voinut olla pidempikin, lähestyi loppuun. Kohta nuorukainen avasi silmänsä, joista hetken hohti pedon väristykset, kunnes nuorukainen pehmeytti ne vinolla hymyllä, joka kaartui huulille. Hän nosti viulun leualtaan, piteli sitä rennosti sormissaan jousen kanssa. Aloillaan, sanaakaan sanomatta hän odotti reaktiota ja palautetta, jonka Rin (toivottavasti) hänelle soisi.

Rin odotti jännittyneenä toisen soittoa. Hän taputteli jaloillaan maata vasten hiljaa ja katseli silmät suurina, kun poika oli valmiina alkamaan soittaa.
Pian viulun lumoava ääni täytti koko Adalwulfin huoneen ja tyttö hypnotisoitui välittömästi ensimmäisen soinnun jälkeen. Hänen suklaasilmänsä sulkeutuivat hitaasti ja tyttö kuunteli soittoa antaumuksella. Hän ei halunnut jättää yhtäkään säveltä välistä, joten hän todellakin keskittyi kuuntelemaan kaunista soittoa. Viulun ääni kuulosti sata kertaa paremmalta kuin huilun soitto, siitä mieltä tämä pikkuneiti oli. Voi, miksi hän ei saanut soittaa viulua, jonka ääni kuulosti noin kauniilta?

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus ja nörtti avasi hetken kuluttua silmänsä. Hänen huulilleen oli syntynyt ihastunut ja lumoutunut hymy ja tyttö nosti katseensa Adalin kasvoille.
"..." huulet liikkuivat, mutta ääntä ei aluksi kuullut.
"Se oli kaunista", Rin totesi sitten hennolla äänellä ja hymyili yhä.
"Osaat soittaa todella kauniisti", pikkuneiti kehui poikaa ja punastui hivenen poskenpäistään. Hän halusi kuulla lisää, mutta ei uskaltanut pyytää. Hän oli jo pyytänyt soittamaan viulua, joten se jäi Adalin omaksi päätettäväksi, halusiko toinen soittaa vielä lisää tälle neidille.

Adaleulf hymyili lämpimästi tytölle, joka mykkeni soistosta, punastuenkin vähän. Tällainen reaktio tuntui tottakai hyvältä, varsinkin, kun erittäin harvat olivat halunneet nuorukaisen soittamista kuunnella. Urheilu oli vienyt voiton, ja sukulaistenkin kesken keskusteltiin vain korkeushypystä, lihaksien kunnosta, painoindexistä tai muista asioista, jotka kyseiseen lajiin liittyivät. Pojan soittoharrastus oli unohduksissa, tuskin kukaan tunnisti sitä aikaa, kun pikkuruinen poika oli jännityksellä ensi kertaa noussut lavalle tuntemattomien ihmisten eteen, ja soittanut ensimmäisen opettelemansa kappaleen korkean rakennuksen akustiikassa...
"Kiitos", poika kiitti pehmeästi, ja hänen äänensä oli melkein yhtä soinnukas kuin soittimensa laulu.
"Sävelsin tuon kappaleen itse. Olen soittanut sitä eniten", nuorukainen selitti, ja samalla istuutui varovasti Rinin viereen, viuluaan yhä kädessään pitäen. Hänen tummat suortuvansa kutittelivat kasvoja, ja hohkaavat silmät katselivat niiden takaa sievän tytön kasvoja. Adalwulf hymyili, pehmeästi ja rauhallisesti.

"Harvaa kiinnostaa enää viulumusiikki. Yleisurheilu on suuremmassa arvossa", poika kertoi, ja lempeydessä särähti kevyt surumielisyys. Tottakai nuorukainen rakasti urheilulajiaan, koko sydämestään, mutta musiikki toi hänen mieleensä aina menetetyn äidin. Kyseinen nainen harrasti nimittäin myös viulunsoittoa, ja hänen soittimensa Adalwulfin viulu oli ollutkin. Sen takia sitä hoidettiin kuin silmäterää. Susipojan isä tosin ei ollut enää kiinnostunut kuuntelemaan viulua, sillä ne muistuttivat liikaa menneestä, herättäen kivun ja katkeruuden sydämen sopukoissa.
"Voin soittaa vähän lisää, jos haluat", poika lupasi ystävällisesti, hakien tytön silmiä katseellaan.

Kuullessaan, että nuorukainen oli säveltänyt äskeisen soittamansa kappaleen itse, loksahti Rinin suu hivenen auki. Nyt tyttö toljotti Adalwulfia silmät suurina ihmetyksestä, mutta vielä suuremmasta ihastuksesta kuin äsken.
"Mitä?" Rin haukkoi hiljaa henkeään ja katsoi poikaa yhä tyrmistyneenä, kun toinen istuutui hänen vierelleen sängylleen.
"Olet niin lahjakas!" tyttö parkaisi ihastuksissaan ja hänen silmänsä alkoivat säihkyä kunnioituksesta. Hän itse ei ollut koskaan yrittänyt säveltää omaa kappaletta, sillä tyttö tiesi sen olevan niin mahdoton asia. Ja jos hän joskus yrittäisi, hän luultavasti olisi sen ainoan kappaleen kimpussa vielä monet kymmenet vuodet.

Adal kertoi, että harvaa kiinnosti enää viulumusiikki, jolloin pikkuneidin ilahtunut ilme katosi hetkeksi, mutta se palasi taas hieman vaimeampana takaisin.
"Minua ainakin kiinnostaa. J-jos se yhtään lohduttaa", Rin puhui toiselle ja hymyili aivan pienesti. Hän tunsi sillä hetkellä olevansa suurikin viulun soiton ystävä, vaikka olikin vasta nyt ensimmäisen kerran kuullut kunnolla viulun soittoa.

Rinin silmät suurenivat taas, mutta tällä kertaa innostuksesta, kun Adalwulf lupasi soittaa lisää viulua.
"Voi, ole kiltti ja soita", brunette pyysi niin kauniisti kuin kykeni ja hymyili iloisena.