I never thought I'd be stuck in this mess

//Vappaa? kah voiphan tuo olla tai sittenkä ei//

Ilma oli tänään yllättävän viileä ja se sai ainakin jotkut henkilöt pukeutumaan hivenen lämpimämmin. Jennifer Bauer kuului tälläisiin henkilöihin, sillä tyylikkäästi naiselliseen toppiin ja farkkuhameeseen pukeutunut neitokainen oli myös löytänyt päälleen lyhythihaisen neuletakin. Jaloissa oli Jenille hyvin tyypilliset korkokengät joiden väri oli muuhun vaatetukseen sopivan vaalea. Tytön meikki oli tänään huoliteltu, samoin kynnet ja avoimet hiuksetkin.
Tyttö näpläsi yksinkertaisia helmikorvakorujaan ja etsi katseellaan paikkaa mihin istua täydellä pihalla. Oli taas se aika kun oppilaat kaivoivat joko eväänsä esiin tai menivät joko Dysty’siin tai sitten koulun ruokalaan syömään. Jenin vaaleassa laukussa oli tytön aamulla tekemät eväät, jotka koostuivat salaatista, sämpylästä ja appelsiinista. Juomaksi olisi pullo kivennäisvettä.
Vihreät, kauniit silmät osuivat muutaman huutosakkilaiseen, joita tyttö oli kutsunut ystävikseen. Hymy oli nousta huulille, Jenin ollen jo valmiina tervehtimään, kun hän sitten muisti, että nuo tytöt eivät enää olleet hänen ystäviään. Siispä hymy suli nopeasti pois, tytön astellessa kermaan kuuluvien naureskelevien tyttöjen ohi edes noihin vilkaisematta. Jen tunsi mielensä jokseenkin apeasti ja yritti katseellaan etsiä josko Eugeneksi nimetty vaaleatukkainen poika olisi pihalla. Jen ei tahtonut myöntää sitä tosiasiaa, että oli jollakin tapaa riippuvainen vuoden nuoremmasta pojasta. Toinenhan oli oikeastaan ainoa, joka hänelle koulussa suostui edes puhumaan. Mutta Jen ei tahtonut tyrkyttää itseään muiden seuraan siitäkään huolimatta, että koulussa tuppasi olemaan yksinäistä. Ei, jos toiset päättäisivät vihata häntä ja katsoa sormiensa läpi niin olkoon sitten niin. Ei hän ruvennut kenenkään seuraa anelemaan.
Tyttö äkkäsi vapaan paikan nurmikolta, hivenen syrjässä muista ja tuonne tytön askeleet veivätkin sinne, tuon istahtaen alas. Nurmikko pisteli hivenen paljaita sääriä, mutta kyllä sen kesti. Eväät kaivettiin esiin, tytön enää kiinnittämättä huomiotaan toisiin pihalla olijoihin.

// mää oliverin kanssa? :)) //

Oliver käveli koulun pihalle pitämättä mitään kiirettä. Heidän äidinkielen (englanti) opettajansa oli joutunut lähtemään tyttären sairauskohtauksen vuoksi ja kun sijaista ei ollut saatu, ja tehtävät oli tehty, he olivat vapaita lähtemään. Moni oli luistanut tehtävien teoista, pahikset ja kerman tyypit ainakin, ja vain muutama nörtti oli Oliverin lisäksi jäänyt tekemään tehtäviään. Poika oli tehnyt tunnollisesti kaikki tehtävänsä, nörttejä nopeammin, ja häipynyt luokasta. Sisällä oli ollut huomattavasti viileämpi kuin ulkona, eikä poika ollut varautunut siihen vaatteitaan valitessa. Siksi farkkushortsit ja printtipaita tekivät olon viileäksi. Mutta ulkona oli aivan eri juttu, sillä siellä paistoi aurinko, ja puolet koulun kermasta oli päättänyt, että nyt on kesä, ja joitakuita näytti olevan jopa bikineissä!

Poika käveli reippain askelin pihalla, moikaten muutamia kavereitaan. Joukossa ihmisiä journalismin tunneilta sekä draamasta. Ei Oliver pahiksia ja muita "ylimistöjä" moikkaillut, eiväthän he edes tunteneet häntä. Miksi sitten moikkailla? Muutama poika, jotka Oliver muisti nimeltä, pyysivät häntä syömään koulun ruokalaan, mutta poika kieltäytyi. Hän halusi syödä ulkona, siis jos vain tilaa olisi. Hetken aikaa talsittuaan, ja havaintoja tehtyään, poika totesi, ettei vapaata tilaa ollut juuri missään. Kaikki olivat "varattuja", eikä Oliver halunnut mennä kuokkimaan. Mutta sitten hän äkkäsi erään tytön, joka taisi olla nimeltään Jen, heidän ranskan ryhmästään. Oliver otti muutaman askeleen tyttöä kohti, ja kun hän oli tarpeeksi lähellä kysyi: "Tota, voinko mä tulla tähän?"

Jennifer huokasi yksikseen ja aukaisi rasian, joka sisältä tuoretta kreikkalaista salaattia. Tai no eihän se nyt ihan tuoretta ollut, kouluun lähtiessä varsin kiireisesti tehtyä, mutta saisi kelvata. Tyttö kaivoi paperipussissa olevan sämpylänsäkin esiin, mutta jätti appelsiinin ainakin toistaiseksi vaaleaan laukkuun. Sen sijaan tyttö aukaisi kivennäisvesipullonsa ja siemaisi juomaansa hivenen. Katse oli eksyä cheerleadereiden pöytään, mutta Jen piti sen kuitenkin tiukasti muualla. Tässä tapauksessa tuijottamassa vihreää ruohoa. Hän ei halunnut antaa entisen klikkinsä jäsenille sitä iloa, että nuo tietäisivät Jenniferin kaipaavan heidän seuraansa. Ei, hän ei halunnut sitä.

Kun tyttö sitten kuuli vieraan pojan äänen varsin läheltä, nousivat meikatut, kauniin vihreät silmät pojat vartaloa myöten katsomaan tuon tummiin silmiin. Jen siirtyi hivenen sivuun kuin tilaa tehden ja hymyili omalla suloisella tavallaan.
”Joo tule vaan. ”
Sanottiin jokseenkin varautuneesti.

Siro käsi siirsi tummahkoja hiuksia korvan taakse, tytön kaivaessa laukustaan esiin haarukkaa, vilkaisten seuraansa liittynyttä poikaa uteliaasti. Mihin piruun se haarukkakin nyt oli joutunut…

Oliver oli iloinen, että äiti oli tänään vapaalla. Siksi pojan ei tarvinnut syödä kouluruokaa, jota hän piti syömäkelvottomana. Äiti oli sitten kilttinä tehnyt koko konkkaronkalle, isästä Abigailiin, eväät. Äiti oli tehnyt kana-kasviswokkia, josta koko perhe piti. Lisäksi oli tuoretta ruisleipää ja appelsiinimehua. Oliver oli napannut mukaan myös omenan, sillä banaaneista, joita äiti oli hänelle tarjonnut, poika ei pitänyt. Pojan oli vaikea pitää näppinsä erossa, sillä muuten hän olisi syönyt kaiken siltä seisomalta. Ja ennen istumapaikkaa se ei käynyt päinsä.

Poika katsoi hetken tytön kauniin värisiin silmiin. Oliver istuutui, aika "reunaan". Hän ei halunnut häiritä tyttöä, sillä hyvin harva tuollainen tyttö koulussa halusi esiintyä hänen seurassaan. Sitten vasta poika älysi kiittää, eikä oliver edes ymmärtänyt miksi ei ollut kiittänyt heti alkuun, niihän hänelle oli opetettu. "Kiitti", Oliver sanoi sitten ja hymyili toiselle. Poika kuitenkin käänsi päänsä hyvin nopeasti laukkuunsa, sillä nälkä oli yltyvä.

Oliver otti laukustaan sinisen Tupperware-rasian, jossa wokki oli. Äiti oli laittanut siihen kuminauhalla kiinni haarukan ja lusikan. Ja, ööö, toisen haarukan. Oliver katsoi sitä hymyssä suin, ja laittoi sen sitten paperin päälle ja laukun päälle. oliver otti appelsiinimehun, joka sekin oli Tupperware-astiassa, mutta ei juonut sitä vielä, otti vain esille.

Jennifer vilkaisi nuorukaista vaivihkaa silmäkulmastaan ennen kuin käänsi taas katseensa laukkuunsa ja alkoi tutkia sen sisältöä tarkemmin. huulet mutristuivat aavistuksen. Oliko hän ollut jättänyt sittenkin haarukan kotiin? Se ei kyllä olisi mikään ihme kun mietittiin millä kiireellä hän oli tänään kiiruhtanut kohti koulua. Ehkä se kuitenkin oli jossakin täällä…

Neitokainen kiinnitti huomiota kundin tekemisiin ja huomasi tuon asettavan toisen haarukan laukkunsa päällä olevalle paperille. Tekikö toinen sillä jotakin? Olisihan se aika hullun kurista pyytää toista lainaamaan hänelle haarukkaansa. Huomio kiinnittyi taas Jenin eväisiin ja tyttö siemaisi vettään mietteissään.
”Umm.. Tuota.. Tämä on noloa ja kuulostaa hölmöltä..”
Tyttö puri pienesti huultaan ja käänsi katseensa poikaan, siirtäen hiuksiaan pois kasvoiltaan.
”..voisinko lainata haarukkaasi? Tai siis jos tarvitset sitä, niin ei tietenkään sitten! Mutta taisin jättää omani pakkaamatta aamulla…”
Nolostunut hymy nousi huulille.

//Anteeksi kesto, ollut vähän ongelmia IRL.. //

// ei mitään. irl-elämä on kuitenkin näistä hommista se tärkein. :)) //

Oliver oli iloinen, että aurinko paistoi vielä, vaikka pilviä olikin taivaalle kerääntynyt. Jos se vain paistaisi ruokatunnin ajan, niin hyvä olisi. Oliver kun ei mielellään syönyt sisätiloissa, jos oli mahdollisuus syödä ulkona, sillä ruokalassa oli vaara joutua pahisten "hampaisiin" ja silloin lentäisivät muukin kuin eväsrasia sisältöineen. Wokki tuoksui herkulliselle ja poika söikin sitä mielellään, aamiaisesta oli kuitenkin kulunut jo aikaa, eikä koko päivää pystynyt mitenkään viettämään syömättä.

Haarukka. Ai niin, pojalla tosiaan oli ylimääräinen, vaikka Oliver ei ymmärtänyt miksi hänellä oli yksi ylimääräinen. Joko isältä, Abilta tai Patricilta sitten puuttui haarukka, mutta sillä nyt ei ollut suuremmin väliä, äidin mokahan se oli ollut, mutta siitä tuskin kukaan muu suuttuisi kuin se, jolla ei haarukkaa ollut ollut. Oliver keskittyi toisen puheeseen, ja vastasi sitten: "Joo, lainaa vaan! En mä sitä tartte, kun se kerran on ylimääräinen." Poika ojensi toiselle ylimääräisen haarukkansa ja hymyili.