Vettä ja aurinkoa

Jazzie kuunteli järkyttyneenä. Miten sellainen ihminen saattoi kasvattaa eläimiä? Jos hän olisi saanut tietää, hän olisi ilman muuta käräyttänyt tyypin. Nyt hän kuitenkin uskoi, että niin oli jo onneksi käynyt. Jazzie huomasi, kuinka poika melkein itki, kyynelkin näkyi jo vierähtävän alas tämän silmästä. Jazzie tiesi miltä tuntui pelastaa eläimiä jonkun kynsistä ja senkin hän tiesi, kuinka kauheaa oli ajatella pienten poloisten otusten kohtaloita. Se sai hänetkin itkemään, mutta nykyisin hän onnistui vain ajattelemaan vihaisesti näitä rääkkääjiä. Hän oli tärmännyt niihin turhan usein harrastuksessaan.

"Ai, no kiitos," Jazzie tokaisi. "No, mulle kelpaa vaan kympit. No ei sentään, kunhan saan edes kasin, niin olen tyytyväinen."
Jazzie ei ollut ikinä saanut mistään huonompaa numeroa kuin kahdeksan. Aina vain ysejä ja kymppejä.
Pojan seuraavat sanat saivat Yasminin punastumaan taas kerran. Toinen vain ylisti hänen kauneuttaan. Omasta mielestään Jazzie näytti tylsältä ja hiljaiselta hissukalta, mikä hän oikeastaan olikin. Ja nyt tuo Mici kehui häntä kauniiksi. Olikohan tämä edes tosissaan kun sanoi niin? Tuskin.
"Älä huijaa." Jazzie sitten sanoi ja käänsi katseensa koiriin, ettei poika näkisi hänen typertynyttä ja hämmentynyttä ilmettään.

Mici katsoo punastuvaa tyttöä pilke silmäkulmassan. "Kyl sä oot, usko pois! Mä en oo niitä jotka sanoo asioita vaan kohteliaisuudesta niinku monet muut, siitä voit olla varma. Mä sanon aina asiat suoraan!".
Poika virnistää vinosti ja siirtää sitten katseensa taas koiriin. "Noi on kai jostain kennusta..?" tämä kysyy viitaten cairneihin. Mieli tekisi kysyä edellisistä eläimistä, mutta jos niitä on, Mic pelkää aiheen olevan liian arka..

Blondi kulauttaa mukinsa tyhjäksi ja nousee hakemaan lisää vettä eläimille. Sivusilmällä jätkä kuitenkin katsoo tyttöä; jotenkin niin viattoman, niin puhtaan näköinen.. Ja lisäksi syötävän suloinen vaaleine hiuksineen ja pehmeine kasvonpiirteineen. Ja lisäksi Jazzy vaikuttaa kiltiltä, eläinrakkaalta(!), ymmärtäväiseltä......
Mici ravistautuu hereille veden valuessa käsille; lautanen oli täyttynyt yli äärien ja tulvinut siis yli. Poika täyttää loput lautaset ja poistuu mahdollisimman normaalin näköisenä, pystymättä kuitenkaan peittämään kaikkia pyrskähdyksiään, ja pöytään saavuttuaan jätkä alkaa hekottaa hiljaisesti naama punaisena. Ei, juttu ei ollut niin hauska itsessään, mutta tällä kundilla vaan sattuu olemaan taipumuksia nauruherkkyyteen jännitystilassa.
Niin. Mic todella jännittää, mikä ei ole laisinkaan pojan tapaista. Kun siihen vielä lisätään se, että 'tapaturmana' syynä oli tytön ulkonäkö, ei naurulle löydy rajoja: Micihän on kohta kuin joku naistenmies; heti katsomassa tyttöjen perään! No joo, meni liian pitkälle..

Pojan lopulta kasattua itsensä tämä kääntää katseensa Jazzieen ja pyytää yhä tyrskähdellen anteeksi. "Sori.. Mä en tiiä mikä muhun meni..". Eihän jätkä voisi tuolle kertoa naurunsa syytä, ei tyttö kylläkään edes uskoisi, että syynä oli blonditytön kauneus, kuulostaisi ihan nuoleskelulta.

"Kiitos." Muuta Jazzie ei osannut sanoa pojan kehuista. "Ja mäkin tarkoitin sitä mitä sanoin."
Nyt tyttö uskaltautui jälleen katsomaan Miciin, eikä enää tuijotellut koiria ja kania. Tytön onneksi poika kääntyi nyt katsomaan eläimiä, joten ei tarvinnut enää hämmentyä enempää.
"Joo, sieltähän ne." Jazzie vastasi esitettyyn kysymykseen ja hymyili. "Ennen meillä on ollut ihan vaan sekarotuisia koiria, nyt sitten näitä."

Hetken kuluttua Mici lähti hakemaan eläimille lisää juotavaa ja jätti Jazzien yksin pöytään. Hän katseli tämän touhuja ja mietti, mitä tällä mahtoi liikkua mielessään. Tuo kun kuului naureskelevan itsekseen. Tai jotain epämääräisiä pyrskähdyksiä ainakin kuului. Ja todellakin tämä nauroi. Jazzie tuijotti kummastuneena ja odotti että toisen naurukohtaus menisi ohi.
"Mikä sut sai noin kovasti nauramaan?" Jazzien oli pakko kysyä, vaikka toinen oli juuri sanonut ettei tiennyt mikä häneen meni.

"Joo anteeks.. Sain vaan naurukohtauksen ku meni vesi yli laidan.. Mä oon vähän tällanen", Mici virnistää iloisesti. Sitten hän mvastsa edelisiin kysymyksiin, jotka ovat jääneet huomiotta ja vakavoituu hieman. "Tarkotitko?". Poika katsoo Jazzya hieman arvioivasti, kuin yrittäisi saada selville tuon ajatukset pelkällä katseella.
Kieltä polttelee tuhatmiljoonaa kysymystä edellisistä koirista, mutta Mic tietää kokemuksesta kuinka raskasta omasta - ja ehkä kaverinkin lemmikistä luopuminen voi olla. Siispä yritetään toista kautta. Jos vaan itsehillintä kestää....

"Mulla oli joskus kissa ja vielä aikasemmin akvaario... Sen kissan nimi oli Nata, se oli ihan perusmaatiainen..". Joo ei! Mici jättää aiheen sikseen koska huomaa että kyynelten pidättäminen olisi mahdotonta. Ihan kunnolla itkemään ei poju halua Jazzyn edessä ruveta..

"Okei," Jazzie sanoi, kun toinen kertoi naurukohtauksensa syyn. Ja tyttö kun oli jo pelästynyt, että Mici oli nauranut hänelle, mutta onneksi ei kuitenkaan. Ellei sitten tuo nyt huijannut. Poika vaikutti kuitenkin rehelliseltä, joten Jazzie päätti uskoa mitä tämä kertoi.
"Tarkoitin mä." Jazzie sanoi posket edelleen punoittaen. Hän ei pitänyt siitä, että punastui niin helposti. Nytkin naama varmaan helotti kuin tomaatti. Tai no ei, tämä ei ollut tomaattinolostusta. Sitä kun tapahtui vain silloin, kun teki jotain äärimmäisen noloa, kuten sanoi jotain erittäin typerää, joka sai kaikki ympärillä olijat nauramaan vahingoniloisesti. Ja nyt nolostus tuntui melkein siedettävältä, kun sille oli hyvä syy. Mutta punastumisesta tyttö ei kuitenkaan pitänyt.

Jazzie kuunteli, kun toinen alkoi kertoa entisistä lemmikeistään. Aihe oli pojalle ilmeisesti hyvin raskas. Tämä taisi tosissaan pitää eläimistä. Ainakin näytti siltä, että poika oli vähällä ruveta itkemään. Jazzieta ei enää itkettänyt vanhojen koirien kohtalot. Hän oli päässyt jo yli niiden aiheuttamista suruista.
"Meilläkin oli ennen niitä koiria, nyt on enää vaan nämä minun omani," tyttö kertoi ja yritti saada pojan ajatukset pois tämän omista eläimistä. "Voit varmaan uskoa että ikävöin niitä tosi paljon. Mutta säilyy ne kuitenkin muistoissa, en unohda niitä ikinä."

"No kiitos", Mici virnistää iloisesti.
Sitten katse siirtyy pöydänreunaan. Yllättävän helposti tyttö pystyy edesmenneistä lemmikeistään puhumaan. "Uskon..". Mic jättää aiheen sikseen.
Poika tuijottaa lasiaan näkemättä eteensä. Niin. Lemmikit olivat - ja ovat edelleen - hänelle kaikki kaikessa. Häm suostuisi luopumaan vaikka vanhemmistaan jos saisi terveen Natan ja kalat takaisin elämäänsä. Micin koko elämä on rakentunut eläinten ympärille. Eli käytännössä yhdenkin eläimen menetys sortaa pojan elämästä koko sen osan, joka oli tukeutunut kyseisen lemmikkiin.

Lopulta blondi ravistautuu ajatuksistaan, pyyhkäisee hihallaan pari karannutta kyyneltä pois ja katsoo Jazzya silmiin yrittäen näyttää iloiselta, vaikka tietää että hänen silmistään heijastuu kaikki se ahdistus, joka on pojan vallannut.

"Lähettäiskö kävelemään jonneki suuntaan? Mun jalat alkaa nimittäin puutua..", Mic virnistää venytellen.

Jazzie ei oikeastaan halunnut puhua kuolleista koirista. Vaikka häntä ei itkettänyt, kaikki ihanat muistot tulivat kuitenkin mieleen ja saivat hänet surumieliseksi. Kaikeksi onneksi Mici ei tentannut aiheesta enempää. Jazzie tuijotteli taas koiria. Ne saivat heti ajatukset kirkastumaan. Muffy ja Duffy vilkuilivat jatkuvasti kania ja koiraakin. Se oli niin hassua. Pikkukoirat lipittivät vettä ja välillä tuijottivat pojan lemmikkejä. Hymy nousi Jazzien huulille ja hän käänsi katseensa jälleen poikaan.

Sitten tyttö hörppäsi loput limsansa. Poika näytti kyllä alakuloiselta. Ehkä lemmikeistä puhuminen oli tälle liian rankkaa. Jazzie päätti keksiä parempaa puhuttavaa, mutta Mici ehti sitä ennen ehdottaa lähtöä.
"Joo, mennään vaan," Jazzie sanoi. "Haluutko vielä takaisin tonne puistoon vai joko oot lähdössä kotiin?"
Jazzie toivoi, ettei toinen ollut vielä lähdössä, sillä silloin hänenkin pitäisi lähteä. Tai voisihan hän mennä puistoon, mutta ei hän siellä jaksaisi olla enää tämän jälkeen, kun oli löytänyt niin mukavaa seuraa.

"En mä kotiin viel varmaan lähe.. Jos mentäs vaik vaan kattelee..?", Mici kysyy toivoen ettei tytöllä olisi vielä lähtösuunnitelmia. Hän nousee venytellen, ottaa kanin hihnan käteensä ja lähtee kulkemaan hitaasti että Jazzy pääsisi juoksematta vierelle. Furi lönkyttää perään huomatessaan isännän lähtevän.

Poika miettii kuumeisesti jonkun puheenaiheen, mutta saa suustaan vain epämääräistä, kurnutusta muistuttavaa ääntä, josta alkaa hihittää - siis nimenomaan hihittää hysteerisesti. Kauaa ei kuitenkaan kestä kun blondi on jo koonnut jälleen itsensä. "Sori.. Mä taidan olla vähän taipuvainen naurukohtauksiin", jätkä virnistää ja jatkaa matkaa.

Jepjep. Niin se vain on, että pitkästä aikaa tämä rokkaripoika on kuin onkin ihastunut..

"Okei," Jazzie sanoi ja lähti sitten liikkeelle pojan perässä. Toinen käveli hitaasti, joten tyttö sai tämän hetkessä kiinni ja käveli sitten tämän vierellä, tuijottaen koko ajan suoraan eteensä. Hän ei uskaltanut katsoa poikaa, ettei hänen intonsa olisi paistanut liian näkyvästi. Hän todella halusi olla tämän pojan seurassa ja se oli outoa. Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi kävellyt näin lähekkäin jonkun pojan kanssa. Ja sekin juttu oli loppunut lyhyeen, kun Jazzie halusi keskittyä koulun käyntiin. Niin varmasti kävisi tulevaisuudessakin, sillä hän käytti todella suuren osan ajastaan läksyjen tekoon ja kouluasioiden miettimiseen. Hän teki kaiken aina huolellisesti loppuun saakka, eikä kukaan poika saisi häntä muuttamaan tapojaan.

Jazzien oli kohta pakko kääntää katseensa Miciin, sillä tämä alkoi nauraa taas. Oikeasti se oli kyllä hihittämistä ja kuulosti niin hassulta, että tytön oli pakko hymyillä. Jännittikö poikaa, vai oliko tällä jotain ajatuksia, jotka saivat hänet nauramaan itsekseen? Jazzie ei kysynyt eikä sanonut mitään.
"No, kaikki on joskus." Tyttö sanoi ja mietti, mikä oli oikeasti saanut toisen nauramaan niin paljon.

Mici yrittää epätoivoisesti keksiä jotain sanottavaa. Lopulta poika keksii kääntää huomionsa eläimiin, jotka selvästi ovat ainakin yhteinen asia. "Onks noi siis sisarukset? Onks noi saman ikäsii?", kuuluu kysymys kun ei muutakaan keksi. Furi lönkyttää apean näköisenä isäntänsä perässä, mutta Mic tietää kyllä että koira on varsin onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä tälläkin hetkellä, vaikka naamataulu ulkopuoliselle muta sanoisikin. Pontus taas sinkoilee sinne tänne repien hihnassaan.

M jännittää hieman, mikä ei ole lainkaan tämän tapaista, ei edes tällaisessa tilanteessa. Ja itse asiassa - siitäkin huolimatta että blondi kuuluu nopeasti ihastuviin jätkiin - ei ihastus ole koskaan ollut näin syvä heti ensitapaamisella. Luonnollisesti tämä rokkaripoju kieltää vielä tunteensa tuota blondia, syötävän suloista tyttöä kohtaan. Jokin poitsun sisällä kuitenkin liikahtaa joka kerta kun likka vain katsoo tähän..

Jazzieta ujostutti edelleen, mutta ei enää niin paljon. Koska poika oli selvästi oma itsensä, eikä teeskennellyt mitään, hänen oli helppo jo rentoutua tämän seurassa. Ja Mici ei ainakaan ollut yrittänyt mitään typerää, kuten kähmiä tai muuta inhottavaa. Jos niin olisi tapahtunut, Jazzie olisi kai häipynyt ajat sitten. Tai sitten ei. Jokin tuossa pojassa veti häntä kummasti puoleensa, eikä tyttö tiennyt ollenkaan mitä se oli. Ehkä se oli pojan hymy tai silmät? Tai sitten se että tämä piti niin paljon eläimistä. Ja saattoihan se olla jokin ihan muukin asia, mitä hän vaan ei tajunnut.

"Joo, sisaruksia nämä on. Molemmat on narttuja," Jazzie vastasi toisen esittämään kysymykseen. "En mä voinut vaan ottaa yhtä, kun sille olis kuitenkin tullut ikävä muita koiria. Ja se oli ihan hyvä päätös, koska nää on alusta asti ollu ihan erottamattomat."
Sitten Jazzie oli taas hiljaa. Hän ei tiennyt mitä sanoa, sillä vain yksikin vilkaisu Miciin sai hänen ajatuksensa lentelemään ties missä.

Mici hymähtää hyväksyvästi, vaikka pojan pää huutaa vastalauseita; tämä ei lainkaan käsitä sitä, että joku ottaa kaksi samanikäistä pentua samaan aikaan, mutta jätkä ei sano mitään. Pikkujuttu, kukin saa tehdä kuten haluaa, ja koulutetuiltahan nuo näyttävät, että eipä tuosta tainnut haittaakaan olla.
Mic pitää kuitenkin erityistä huolta, ettei erimielisyys erottuisi tämän olemuksesta mitenkään. "Jännä miten ne on noin erivärisii vaik ne on samasta pentueest", blondi toteaa vinistäen pirteästi etsien katseellaan hyvää istumapaikkaa puistossa. Lopulta silmät tavoittavat valtavan puun joka oikein kerjää että joku istuisi sen varjoon. Sinne M istuu ja sitoo Pontuksen hihnan viereiseen pylvääseen. Furi käy maate pojan viereen ja laskee huokaisten päänsä tämän syliin.

"Tuu istuu!", poju kehoittaa taputtaen maata vieressään. Katsotaan uskaltaako Jazzy istua tämän viereen..

"No onhan se aika hassua," Jazzie sanoi, kun poika ihmetteli koirien erivärisyyttä. "Niiden isä kai sit oli tuollanen vaalea, koska äiti ei ainakaan ollu, ja tuo Muffy olikin ainoa tuon värinen. Ja se vasta outoa olikin. Se erottui aika hyvin muitten seasta, ne kun oli pentuna ihan mustia."
Tyttö jatkoi kävelyään muistellen samalla koiria pieninä pentuina. Ne olivat olleet ihan vallattomia, mutta ne kuitenkin oppineet tavoille ihmeen hyvin. Niillä kai oli jotain luontaisia taipumuksia oppia nopeasti uusia tapoja, mistä sitä tiesi?

Hetken kuluttua Mici istahti erään puun viereen ja pyysi Jazzieta istumaan viereensä. Tyttö empi vain hetken. Tämähän saattoi olla hänen elämänsä tilaisuus. Olisikin!
Tyttö asteli tyyneltä näyttäen pojan luo ja istuutui sitten maahan tämän viereen, jättäen kuitenkin jonkin verran tilaa heidän väliinsä. Juuri sen verran, että Duffy pääsi siihen istumaan ja tuijottelemaan uteliaana puun oksistoon.

Mici katsoo hymyillen koiraa joka asettuu heidän väliinsä ja automaattisesti pojan käsi alkaa rapsuttaa tuota suloista piskiä. Toisella puolella iso, turvallinen koira ja toisella valloittava, vilkas pikku cairni, ja tietysti suloinen tyttö! Voiko muuta vielä toivoa?

"Nää on ihania pikku vipeltäjiä! Kyllä Furikin hepuloi, mutta nää on jotenki sirompia kun nää on tällassii pieniä". Mic katselee ympärilleen; Pontus näyttää nakertavan jostain löytämäänsä oksaa, eli toisinsanoen on täysin aivottomassa tilassa, Furi taas mölisee kun rapsutus hetkeksi loppuu, Micin ja Jazzyn välissä oleva koira nauttii rapsutuksista ja loput tekevät vähän mitä sattuu.
Elämä hymyilee!

"No, niin ne taitaa olla," Jazzie sanoi ja rapsutti hänkin koiraansa. Tai no, hän rapsutti niitä molempia, sillä toinen pikku otus oli tullut hänen toiselle puolelleen ja makoili nyt siinä onnellisena osakseen saamista rapsutuksista ja silityksistä.
Jazzie ei keksinyt nyt mitään sanottavaa. Hän tyytyi vain rapsuttamaan koiriaan ja keskittyi katselemaan niitä. Hän ei halunnut vilkuilla koko ajan Miciä, vaikka mieli tekikin. Hän ei halunnut tämän huomaavan ja epäilevän mitään. Jos poika vaikka pitäisikin häntä ihan typeränä? Sitä riskiä hän ei uskaltanut ottaa.

Tyttö huokaisi ja jatkoi edelleen koirien rapsuttamista, vaikka hiljaisuus alkoikin tuntua jo piinaavalta. Hän ei silti keksinyt yhtään mitä olisi voinut sanoa. Jos Mici halusi puhua jostain, niin tämä saisi keksiä heille puheenaihetta. Jazzie ei siihen kyennyt, sillä hänen ajatuksensa harhailivat nyt liikaa tuossa vaaleassa pojassa.

//Tuli aikas lyhyt...//

Mici huokaa onnellisena ja katselee taivasta ja puun oksia. Furi nousee ja lönkyttää Jazzien eteen ja lysähtää siihen tunkien päätään tytön syliin omituisen mölinän säestämänä - tietenkin. Poika naurahtaa koiralleen ja haukottelee autuaallisesti. Hiljaisuus alkaa olla kiusallista, joten blondi päättää laukaista tilanteen; "Viihdytkö sä Astonissa? Musta tääl on aika vaikeeta, mut niin kai se kaikissa on.. Ja tietty kun mä en oo mikään erityinen koulufani.. Mut niin, viihytkö?". Jätkän katse kiinnittyy nöffiin, joka aloittaa tavanomaisen mölinänsä, joka yltyy lopulta niin korviahuumaavaksi, että isännän on komennettava piski hiljenemään. Mic vain nauraa koiralleen, joka mulkoilee tätä loukkaantuneena. Mutta hiljaisena. "Mitä Duffy?", poju juttelee koiralle ja rapsuttelee tätä niskasta ja korvien takaa.
Sitten alkaa Pontus nurista teatraalisesti, kunnes M ojentaa tälle porkkanan. "Tää on tää mun eläintarha; mölisevä, jättimäinen koira ja potkiva ja muriseva kani!", poika virnistää Jazzylle.

Mici katsoo tyttöä hymyillen ja hakee tämän katseen itselleen. "Kuule Jazzy..", poika aloittaa mietteliään rauhallisesti, "sä taidat olla fiksumpi ku suloset tytöt yleensä".

"Kyllä mä ihan hyvin oon viihtyny," Jazzie vastasi toisen esittämään kysymykseen. Ja tottahan se oli, hän viihtyi erinomaisesti. Hän oli saanut mukavia kavereita, sellaisia jotka pitivät samoista asioista kuin hän. Ja hän sai olla fiksu ilman, että kukaan haukkui häntä. Tai no, kyllä häntä haukuttiin nörtiksi, mutta se ei tuntunut niin pahalta. Ja haukkujat tulivat erittäin usein pyytämään häneltä apua läksyissä, kun olivat niin tyhmiä tai laiskoja, etteivät itse siihen kyenneet. "Muuten koulu on ihana, mutta siitä klikkiytymisestä mä en oikein välitä. Tai no sama se mulle on, samojen ihmisten kanssa mä olisin siellä kuitenkin."

Sitten Jazzie hiljeni taas rapsuttamaan koiriaan. Ne olivat niin pehmoisia ja ihania otuksia!
"No, ihan kiva eläintarha," Jazzie sanoi ja naurahti sitten, katsellen samalla kuinka pojan kani söi äsken saamaansa porkkanaa.
"No jaa," Jazzie sanoi pojan seuraaviin sanoihin. "Ehkä joissain asioissa, mutta aika moni on mua fiksumpi."
Jazzie katsahti sitten taas Miciin päin ja hymyili hiukan ujosti.

"Ei kaikessa voi - eikä tarvikaan olla fiksuin, riittää että on jossain. Enkä mä oo ikinä ollu kiinnostunu klikkiytymisestä.. Jos joku ei oo mun kaveri klikin takia, ni mä voin surutta toivottaa sen jonnekin tosi kauas". Mici katsoo Jazzyn hymyileviä kasvoja. "Missä sä oot fiksuin?". Pojan kasvoille nousee veitikkamainen hymynpoikanen.
Tämä miettii kuumeisesti, uskaltaisiko jo pyytää tytöltä puhelinnumeroa, mutta pelkää tuon säikähtävän ja luikkivan karkuun, kuten useimmat tämän jätkän ihastukset..

Pontus loikkaa Micin syliin ja ottaa hyvän asennon. Hetken möyrittyään pitkäkorva sulkee silmänsä ja pikkuhiljaa nenän vipatus hidastuu. Kani on unessa.
M naurahtaa pupulleen ja silittää sen korvia. Sitten poju katsoo taas tyttöä. "Voisitko sä joskus auttaa mua bilsanläksyissä kun mä oon niissä aika huono? Siis jos haluut, ei oo mikään pakko, sä vaan vaikutat aika visaalta", Mic pyytää yrittäen välttää Jazzyn loukkaamista.

"En mä tiedä," Jazzie sanoi. "En mä varmaan ole fiksuin missään."
Yasmin kyllä tiesi olevansa fiksu ja älykäs, mutta että fiksuin? Ei todellakaan. Ei hän nyt mikään tietokone ollut. Eikä edes mikään professori. Aina oli joku joka tiesi jostain enemmän kuin hän.

Jazzie hämmästyi, kun poika sitten kysyi apua biologian läksyissä. Siinä ei kyllä ollut mitään outoa, että häneltä pyydettiin apua läksyissä, sitä nimittäin tapahtui melkein joka päivä. Yleensä kysyjät kuitenkin olivat niitä laiskoja kermalaisia, jotka eivät ikinä viitsineet tuhlata aikaansa muuhun kuin hyvältä näyttämiseen.
Mutta ei hän osannut lainkaan odottaa Miciltä, että tämä kysyisi apua juuri biologiassa. Täytyihän tämän kai jotain tietää, kun tämä piti eläimistäkin niin paljon. Mutta no, kuuluihan biologiaan paljon muutakin kuin eläimet.
"No, enköhän mä voi," Jazzie sanoi sitten. Sillä tavoin hän ainakin pääsisi vielä tekemisiin pojan kanssa, mikäli muuta mahdollisuutta ei tulisi.

Mic tuhahtaa. "Totta kai sä olet! Ehkä sä et vaan ole löytäny vielä vahvuuttas, tai sit vaan et kehtaa keksiä sitä". Tytön suostuessa auttamaan poika nyökkää kiitokseksi "Kiitti! Mä oon ollu aina huono bilsassa. Vaikkakin osasyy on myös laiskuus, koska en tykkää siitä..", tämä virnistää ja katselee ohi kulkevia ihmisiä. "Mulla on joskus tapana kattoa ohikulkijoita ja miettiä että minkälaista niiden elämä on. Helpoimpia on ne, joilla on mukana koira tai kersoja, mutta hauskempia on ne, joista joutuu lähinnä vaan arvailemaan.. Mutta voihan joku hoitaa jonkun toisen koiraa tai jotain..".

Hetken pääsä Mici muistaa katsoa kelloa. 'Helvetti..!', hän miettii ja nousee venytellen. "Anteeks mut mun on pakko lähtee kun mutsi on tulos käymään..". Äänensävy on selkeästi alakuloinen, kun poju kumartuu irroittamaan kaninhihnaa. Sitten Mic kaivelee hetken taskujaan, kunnes vetää esiin nuhruisen paperilapun, selvästi jostain vihonkulmasta repäistyn, ja mustekynän, jolla tuhertaa jotain lapulle. "Mut tässä on mun puhelinnumero, jos voisit joskus auttaam mua niis tehtävis, ja muutenki, ellen mä nyt niin vastenmielistä seuraa ollu..", rokkaripoika virnistää ja ojentaa lapun Jazzylle. Sitten Mic suo tytölle suloisimman hymynsä ja kääntyy lähteäkseen. "Hei taas, nähään..", hän heilauttaa kättään ja lähtee kulkemaan poispäin kanin hihna kädessään ja musta, hieman alakuloisen näköinen newfoundland vierellään.

"No, ehkä sitten niin," Jazzie sanoi ja kohautti olkiaan. Mici ei kyllä saanut häntä lainkaan vakuuttuneeksi siitä, että hän oli jossain fiksuin. No, ehkä hän oli luokkansa fiksuin kemiassa, mutta se nyt oli pikku juttu.
Sitten Jazzie katsoi hetken hämmentyneenä Miciä. Tämä siis ei pitänyt biologiasta. Ja sehän oli niin mielenkiintoista! Ainakin niiltä osilta, mitkä liittyivät biokemiaan, sellaista oli harmillisen vähän mukana.

"Ihan totta?" Jazzie sanoi kiinnostuneena. "Mä en ikinä mieti sellaisia."
Yasmin käänsi katseensa Duffystä Miciin. Pojan piti jo lähteä! Jazzie oli pettynyt, se varmaan paistoi hänen silmistäänkin. Ja eikö poikakin kuulostanut siltä, että tätä harmitti? Olisiko tämä halunnut vielä jäädä hänen seuraansa, vai näyttelikö tämä?
Mici kuitenkin antoi hänelle numeronsa!
"Et sä oo ollenkaa vastenmielinen!" Jazzie kiirehti sanomaan ja punastui sitten hieman. Sanat olivat karanneet hänen suustaan ennen kuin hän edes tajusi.
"Nähdään!" Jazzie huudahti pojan perään ja toivoi, että tämä kääntyisi takaisin ja soittaisi äidilleen myöhästyvänsä.

Mici kääntyy vielä takaisin Jazzyyn päin. Tytön sanat kieltämättä hieman hätkähdyttivät. Lopulta Mic kerää rohkeutensa, lampsii takaisin Jazzyn luo, ja - toden totta halaa tuota suloista blondia! 'muista soittaa..!'. Jostain syystä poika ei edes punastu, vaan hymyilee vain ja kääntyy pois. "moikka!".

//kiitti pelistä. varmaan joskus uusiks..? //

Jazzien toive näyttikin käyvän toteen. Mici kääntyi ja lähti kävelemään takaisin hänen suuntaansa. Jazzie jo melkein odotti tämän ilmoittavan jäävänsä, mutta sitten hän vasta saikin yllättyä. Yhtäkkiä Mici vain halasi häntä. Vaistomaisesti Jazzie rutisti itsekin poikaa, joka sitten vain hymyili ja kääntyi lähteäkseen.
"Moi!" Jazzie sanoi tämän perään, koirien katsellessa vieressä. Ne eivät tainneet tajuta mitä juuri oli tapahtunut ja Jazziesta tuntui, ettei hän itsekään tajunnut. Mutta niin oli kuitenkin käynyt, Mici oli halannut häntä!

Hetken kuluttua tyttö päätti, että oli jo aika lähteä kotiin. Hän tajusi pitävänsä Micin numeron sisältävää lappua yhä kädessään. Hän laittoi sen taskuunsa ja komensi sitten koirat vierelleen. Ne tottelivat taas, vaikka vaikutti siltä, että ne olisivat halunneet syöksyä toiseen suuntaan erään kanin ja koiran seuraan. Jazzie kuitenkin oli päättänyt lähteä, joten niin myös tapahtui.

//Joo, ihan mielellään uusiksi :D//