We ain't nothing but fight and shout and tears

- Levin seuraksi joku? <; -

Kalpea ja luiseva poika laahusti käytävällä yllään mustat farkut, joista ketjun sijasta roikkui käsirauhat, violetti, lyhythihainen flaneelipaita auki ja sen alla pitkä musta paita ja musta Samaelin paita. Jalassaan mustat cowboy bootsit.
Leviathanin olalla roikkui musta laukku, jossa oli muutama hakaneuloin kiinnitetty pääkallon muotoinen kangaspala, joita oli tehostettu mustalla tussilla. Unohtamatta William Shakespearea. Siis kirjaa pojan kainalossa, joka napattiin kepeästi syliin pojan lysähtäessä istumaan seinää vasten. Opus avattiin kohdasta, joka oli merkitty muistilapulla ja poika luki. Suorastaan ahmi niin monesti aiemminkin lukemansa tekstin. Oli vähällä, ettei paatuneen romantikon silmiin kohonneet kyynelet. Levi kun osasi ottaa muutamia runoja liiankin omakohtaisina. Kirja tungettiin takaisin rinnalle tiputettuun laukkuun, jossa se alkujaankin oli ollut. Tilalle toika kaivoi kirjoituslehtiönsä ja kuulakärki kynän. Paras keino purkaa tunteita, ainakin Leviathanille. Muutaman säkeen hän sai heitettyä noin vain ja alkoi sitten hienosäätää niiden kanssa. Parannella kielioppia, joka oli muutoinkin jo lähes täydellistä. Valita parempia sanoja, yliviivailemaan, alleviivailemaan ja asettamaan huomautuksia säkeisiin, kunnes viimein kirjoitti pätkän uudelleen puhtaaksi seuraavalle sivulle ensimmäisen irti revittyään.

Hevarin luomis vimma oli käynnistynyt, onnekseen hän oli asettunut istumaan lähelle tyhjänpuoleista roskista, joka pian täyttyisi paperi mytyistä. Levi sai aikaan kolme säkeistöisen kappaleen, laulun. Oikeastaan jopa balladin. Ja jälleen, yllätys yllätys, se kertoi epätoivoisesta rakkaudesta. Kaipuusta koskettamaan kultaisia laineita ja uppoamaan sinisiin silmiin.
Leviathan oli niin epätoivoinen, että sitä voitiin kutsua jo säälittäväksi.

Hale nojasi seinään käytävällä ja katseli meikatuilla silmillään ohi kulkevia ihmisiä. Heidän koulunsa oli niin klikki valtaista, että se miltei hirvitti. Joidenkin mielestä niitä kirjoittamattomia sääntöjä piti vielä noudattaa. Eli kermat eivät saaneet jutella alemmille. Friikin mielestä se oli typerää. Tosin, ei hänen tehnyt mieli mennä juttelemaan kenellekään hienohelmalle. Usein tuollaiset ihmiset olivat saakelin ärsyttäviä. Ehkä se vain johtui siitä, että Hale itse oli ulkoisesti niin erikoinen. Ehkä kerran viikossa joku uskalsi tulla hänelle juttelemaan ja silloinkin kyse oli todennäköisesti äidinkielen ryhmätyöstä. Se oli masentavaa. Miksi ihmiset katsoivat vain ulkonäköä? Tällä tavalla Hale ei saisi ikinä koulukavereita, kun kaikki pelkäsivät ja vieroksuivat häntä.

Poika katsoi pitkiä kynsiään. Feikithän ne olivat, mutta sama kai se oli, kunhan kynnet olivat pitkät. Tällä kertaa kynsien pohjaväri oli pinkki. Sen päällä sitten komeili pieniä klitteri timantteja ja tähtiä. Eivät ne kyllä miehekkäät olleet, mutta eipä ollu Halen olemus muutenkaan sinä päivänä. Ja laittautumiseen ei ollut mennyt kuin 45 minuuttia. Ei se kyllä ennätys ollut, mutta nopeaa toimintaa kuitenkin.

Poika pyöräytti hieman silmiään ja katsoi erään skeittaripojan perään. Tuo oli ollut söpö, mutta… No, tuo oli kiristänyt tahtiaan, kun oli Halen nähnyt. Oliko tässä koulussa yhtään söpöä ja mukavaa poikaa, joka ei pelännyt häntä? Tuskinpa oli. Sitten häntä vastapäätä istuutui poika. Tuokin oli söpö. Kiinnostavan näköinen myös. Toinen kuitenkin kaivoi Shakespearen kirjan ja friikin teki mieli irvistää. Toinen oli kirjallisuuden ystävä. Se ei ollut hyvä. Ei todellakaan. Hale kammosi lukemista yli kaiken. Silti hänen teki mieli puhua toiselle, mutta suuta ei kehdattu avata. Ei ainakaan vielä. Eiköhän poika huomaisi hänet pian ja säntäisi sitten pää kolmantena jalkana pakoon.

Levi havahtui lehtiöstään tuntiessaan tuijotuksen ihollaan. Hitaasti poika kohtti siniset silmänsä vastapäätä itseään seisovaan... öh.. Linnunpelättimeen? Poika näytti hieman säikähtäneeltä ja varsinkin kummastuneelta. Miksi tuo katsoi häneen päinkään, kalpeille kasvoille kohosi hieman punaista väriä ja poika laski mustalla rajatun katseensa takaisin lehtiöön jatkaen rustailuaan huulta purren. Mitään tähdellistä Leviathan ei aikaan saanut, sillä tuijotus häiritsi. Hevari kohotta katseensa uudemman kerran outoon ilmestykseen ja jäi nyt itsekin tuijottamaan tuon kasvoihin.
"Miksi sinä tuijotat? Se häiritsee", poika ilmoitti matalammalla ja miehekkäämmällä äänellä, mitä hänen ulkomuodolleen olisi osannut kuvitella. Levi sipaisi hiuksiaan hieman pois kasvoiltaan ja nousi jaloilleen tunkien lehtiönsäkin laukkuunsa. Kädet taskussa poika jäi nojailemaan seinään katsellen varovaisesti oudon näköistä poikaa. Tosin eipä hän itsekään ihan normaalin näköinen ollut. Mutta ei hän silti itseään friikiksi mieltänyt. Toisen sen sijaan mielsi.

Levi odotti toisen kääntävän katseensa pois, mutta ei mahtanut kerrassaan mitään sille, ettei kevyt puna, joka kalpeilla kasvoilla selvästi näkyi, suostunut minnekään katoamaan. Levi ei pitänyt siitä, että se karkasi kasvoille. Silloin hävetti aina kaksinkertaisesti enemmän. Hän ei pitänyt siitä, että oli kalpea juuri tämän tähden.

Hale hämmentyi hieman, kun toinen poika sitten puhui. Tosin, tuo sanoi että tuijotus häiritsi.
"Anteeksi." Friikki sanoi kohteliaana takaisin ja pyyhkäisi pari omaa hiusta sivummalle kasvoilta. Toisen ääni oli ollut hassu ottaen huomioon ulkonäön. No, eipähän poika ollut ainakaan pakoon lähtenyt. Se oli positiivista. Nyt tuo tosin laittoi tavaransa pois. Tuo oli myös punastunut. Halesta se oli todella söpöä. Omille kasvoille kun puna ei koskaan ilmestynyt. Se oli hieman harmi.
"Mikä sinun nimesi on?" Hale kysyi, kun toinen oli seisomaan asti noussut.

Todennäköisesti toistakaan ei hänen seuransa kiinnostanut, mutta päivä oli jo puolillaan ja friikki ei ollut vielä kertaakaan avannut suutaan. Se alkoi puuduttamaan. Oli tuntunut jo siltä, ettei hän osaisi enää puhua lainkaan. Kielu oli painanut ja kaikkea. Ruudullista hametta suoristettiin ja pinkkiä pörrölaukkua laitettiin paremmin olkapäälle. siellä hänellä oli lähinnä vain piirustuslehtiö ja paljon värikyniä. Tietenkin myös kännykkä ja lompakko.
"Jos et tahdo puhua, niin se on okei. Voin lähteä menemään häiritsemästä." Hale lisäsi, mutta ei hymyillyt. Vaikka ulkonäkö olikin hänellä sellainen mitä oli. Ei se tarkoittanut, että hänen kuuluisi olla ilkeä ja epäkohtelias. Ei hän uhallaan ketään jäisi ahdistamaan. Ei tänään.

Toinen pyysi anteeksi, eikä se ainakaan punaa laskenut. Kohtelias ääni... Levi ei pitänyt siitä että häneen suuremmin kiinnitettiin huomiota, hän oli ujohko tapaus. Ja kuten mainittu, punastelu oli hevaripojan riesa. Outoilmestys, linnunpelätin, mikä nyt oli kysyi pojan nimeä. Mustatukka katseli toista sinisillä silmillään.
"Leviathan, se on joku mytologinen merihirviö tai jotain..." Poika haroi hiuksiaan ja punehtui entisestään. Ja miksi helvetissä hänen piti alkaa selittämään nimen tarkoitusta, kun häneltä oli udeltu vain nimeä? Tiedä siitä.

Toinen ilmoitti, että lähtisi kyllä jos Levi ei tahtonut puhua. Poika huitaisi kädellään ilmaa ja pudisti päätään.
"Ei se... Siis kun, sinä keskeytit minun kirjoittamisen jo, joten ei sillä enää ole väliä", poika supatti nopeasti ja katsahti sitten lattiaa ja olisi mielellään hakannut päätään seinään. Hän ei ollut sitten yhtään hyvä ihmisten kanssa. Mutta tuppisuuna hän ei osannut istua, puhuipa sitten sekavia ja sönkkäsi.
"Mut, mikä sun nimi on?", mustatukka kysäisi silmiensä katseen jälleen friikkiin suunnaten ja koetti pientä hymyä.

Leviathan? Hale toisti mielessään ja naurahti pienesti, kun toinen selitti myös nimen tarkoitus perää. Ei hän tosin sitä ollut edes kysynyt mutta...Okei. Koko ajan tuo Levi oli punastunut, mutta onneksi toinen ei käskenyt häntä lähtemään. Se oli hyvä! Tosin, kuulemma friikki oli keskeyttänyt tousen kirjoitukset. Se ei häntä itseään painanut. Kirjoittaminen oli typerää.
"Hale." Hän vastasi sitten lyhyesti, kun nimeä kysyttiin.

Poika tiesi, ettei kyseinen nimi sopinut pahemmin hänelle. Useimmat kysyivätkin heti perään, oliko se lyhenne jostain pidemmästä ja omituisemmasta. Ei se kuitenkaan ollut. Eiväthän ensimmäiset adoptiovanhemmat olleet tienneet millaiseen tyyliin ottopoika ihastuisi. Hale värähti hieman. Vanhan perheen ajatteleminen inhotti.

Katse ajautui taas tuihin Leviathaniin. Friikin teki kovasti mieli jutella, mutta oikeastaan mitään jutut ideaa ei saatu päähän. Huulia mutristettii hieman. Pakko kai se typerä asia oli ottaa esille...
"Mitä sinä sitten kirjoitit?" Hale kysyi sitten hieman vastentahtoisesti.

Toinen kertoi nimensä, Levi nyökkäsi lyhyesti. Nimi oli jokseenkin normaalin oloinen, vaikka poika ei muuten silmtä vaikuttanut. No, nimi se vain oli, Leviathan kyllä tiesi ettei se kertonut ihmisestä mitään. Itse hän olisi tyytynyt tavalliseen ja arkiseen nimeen. Toinen kysyi mitä Levi oli kirjoittanut, mustatukka haroi hiuksiaan ja laski katseensa lattiaan.
"Lyriikoita", poika mutisi ja varoi nostamasta katsettaan. "Tosin ihan käyttökelvottomia. Hieman erityylistä kun pitäis", poika jatkoi olkiaan kohauttaen.

Viimein tuo kohotti sinisten silmiensä katseen Haleen ja koetti pientä hymyä. Kai Leviathan voisi yrittää keskustella jotain, mutta ideat olivat hieman köyhän puoleisia. Hän ei ollut mikään keskustelujen mestari, vaikka kielellisesti taitava olikin. Kyllä hän osasi keskustella, mutta tuntemattomat... Niin.
"Mistä sun mielestä hyvän kappale kertoo?", poika aloitti ja puri sitten huultaan. Kai pitäisi olla vain ihan hiljaa ja antaa toisen valita aiheet.

Hale kurtisti hieman kulmiaan, kun toinen sanoi raapustavansa lyriikoita. Sama kysymys heräsi uudelleen friikin päähän. Kuka tuollaista teki vapaaehtoisesti? Sitten toinen nostikin katsettaan ja tavoitteli kai hymyä. Niin teki Halekin. todella pienesti. Hänen hampaansa eivät yleensä pahemmin vieraille näkyneet. Valitettavasti Levi esitti sitten hänelle kysymyksen, joka sai hampaat näkymään, mutta pienen irvistyksen muodossa.

"Kappale kertoo? Tota..." Hale mumisi ja tunki kätensä hameensa taskuihin.
"Minä kuuntelen aikalailla vain industrial musiikkia ja niissä ei ole lyriikoita pahemmin... Ainakaan niissä mitä minä kuuntelen." Hän vastasi rehellisesti. Eniten hän piti tanssittavasta musiikista ja nimen omaan aiemmin mainitusta.
"Mutta... Ne harvat kappaleet mitä minä kuuntelen, jossa ihan lauletaankin...Kertovat usein rakkauden menettämisestä ja siitä miten kaivataan jotain. Eniten pidän siitä, jos lyriikat kertovat siitä miten kaipaa jotain, mistä ei edes itse tiedä..." Friikki selitteli ja katsoi paria ohikulkevaa tyttöä. Noilla ei ollut juuri ollenkaan meikkiä. Se oli hassua, kun katsoi Halen omaa naamaa.

Hale irvisti ja kertoi sitten kuuntelevansa enemmän industrialia. Levi nyökkäsi. Kivaahan sekin oli, mutta ei kolahtanut Leviin samoin kuin black metal tai heavy. Ei niissäkään niin sanoja tullut kuunneltua, mutta jollain oudolla tapaa se oli musiikkia, joka purki aggressiot ja sai mustatukkaisen pojan rauhoittumaan ja keskittymään tekemisiinsä.
Sitten Hale kertoi kuuntelevansa hyvin samantyylistä musiikkia kuin mitä Leviathan itse kirjoitti, siis silloin kuin kuunteli musiikkia, jossa oli vokaalit. Ja Leviathanhan ei sitä ääneen sanonut, hän ei mainostanut tuotoksiaan, eikä näyttänyt. Tosin tuolla pojalla tuskin oli niitä edes hinku nähdä. Tuntui suhtautuvan varsin ennakkoluuloisesti Levin raapusteluihin.
"Miksi?", Levi kysyi yllättäen itsensäkin. Ei, hänen ei ollut tarkoitus udella sitä ääneen. Mutta hänen uteliaisuutensa heräsi. Miksi Hale tahtoi kuunnella biisejä, joissa kaivattiin jotain?

Poika raapi päätään pörröttäen samalla kerroksittain leikattuja hiuksiaan ja katseli seinille. "Oikeastaan kaipaus biisit on jees. Kappaleet, joissa kaivataan jotain mistä ei oikeastaan edes tiedä..."

Hale kohautti hieman harteitaan.
"En oikein tiedä. Kai siksi, että kaipaan itse asioita. Useimmat kappaleet kun tuntuvat kertovan rakkaudesta ja siitä minä en tiedä mitään." Friikki selitti ja räpelsi samalla feikki hiuksiaan. Hän ei tiennyt oliko surullinen vai iloinen siitä, ettei ollut vielä koskaan rakastunut. Ehkä sillä ei vain ollut väliä. Olishan se tietenkin kiva asia, jos olisi joku ketä halia...

Ajatuksista herättiin sitten ja poikaa edessä katsottiin taas.
"Sinäkö sitten rustaat omia lyriikoita? Mistäs ne kertoo?" Hän kysyi sitten kohottaen kulmaansa kysyvänä.

Leviathan kuunteli sanat ja soi pojalle pienen hymyn. Hän tiesi kyllä mitä rakkaus oli, tai ainakin uskoi tietävänsä. Hän oli helvetti vie itse niin kusessa, todella säälittävästi ihastunut. Jopa saattoi sanoa että rakastunutkin. Ja hän tiesi jopa itsekkin, ettei minkään sortin toivoa todellakaan ollut. Ei toivoa siytten siitäkään, että Levi hetkessä olisi yli päässyt. ja ei hän edes tiennyt olisiko tahtonutkaan. "Se tuntuu kääntävän maailman päälaelleen, siitä tunnetta ihannoi samalla kuin vihaa", mustatukka sanoi katsoen sanojensa aikana ohi halesta, hetken niiden jälkeenkin kunnes taas siirsi siniset silmänsä toiseen.

Hale kysyi Leviathanin lyriikoista saaden pojan hymähtämään, jälleen vain pienimuotoisesti. "Rakkaudesta, epätoivoisesta rakkaudesta, pääasiassa", poika totesi hymyillen yhä. "Siitä kuinka sen kanssa saa riutua ja kuinka sitä kaikkea tuskaa kestää sillä etta saa edes nähdä tulisten tunteidensa kohteen..." Poika sipaisi hiuksiaan ja katsoi toista silmiin. "Ja siitä, kuinka antaa itseään kohdella kuin koiraa vain sen takia, että tunteet ovat kiduttavia kaikessa kauneudessaankin."

- siirappiset ajatukset-moldi käynnistyy... -