The city is your playground

// Rige herroineen !<3

Harley nyökkäsi tarjoilijalle lyhyesti, niin lyhyesti että hän ei ollut itsekkään varma tunnistettiinko sitä edes nyökkäykseksi. Kädet hivelivät kahvikupin pintaa varovasti, sillä se oli niin kuuma että sormissa tuntui pieni kirpaisu kun ne jätettiin kupin ympärille pidemmäksi aikaa. Katse harhaili eteen levittäytyvällä pyödällä, melkein sysimustassa kahvissa ja ajatukset laukkailivat ärsyttävästi. Harley oli väsynyt, se näkyi kasvoilta mustien silmänalusten muodossa. Kädet nostivat kahvikupin varovasti huulille, ja tyttö antoi kahvin valua varovasti huulien välistä kurkkuunsa. Se oli kuumaa, ei yhtään pahaa mutta niin kuumaa ettei siitä ainakaan vielä kyennyt nauttimaan ollenkaan. Kahvilassa oli hiljaista, Harley näki vain kadulla kävelevät ihmiset jotka olivat matkalla kukin omaan suuntaansa. Hän voisi tällähetkellä olla koulussa, tai siis hänen pitäisi olla sielä, mutta tiettyjen tapahtumien vuoksi se ei ollut ensimmäisenä mielessä.

Motellin sängyt todettiin surkeiksi, vaaleaverikkö oli nukkunut viimeyöt huonommin kuin ikinä elämässään ja häiriintynyt usein naapurissa kolistelevien nuorten ja pariskuntien vuoksi. Hänen isänsä ei ollut kyennyt tekemään mitään asunnon hankkimisen suhteen, eikä Harley voinut suuttua siitä, hän tiesi sen itsekkin. Suurkaupungissa oli vaikea saada omaa asuntoa, ja kummisetänsä nurkkiin hän ei mielellään olisi mennyt. Kahvia valutettiin jälleen kurkusta alas, katse harhautui tutkimaan kadulla kävelevien ihmisten kasvoja ja jälleen sitä pöytää jolla kahvikuppi lepäsi.

Kun sitä ei vain jaksa, niin ei pidä edes yrittää, eikö niin?

Robert Hamilton käveli melko voimattoman oloisena katua pitkin. Hänen tosiaan pitäisi olla koulussa, äidinkielen tunnilla, mutta hänelle oli iskenyt pienoinen päänsärky ja yllättävä väsymys. Päänsäryn syytä hän ei tiennyt, se tosin saattoi johtua parin tunnin unista viime yönä. Ei Rob mitään sille voinut, että ajatukset olivat jälleen kerran harhautuneet menneisyyteen ja pysytellyt siellä aamu viiteen asti. Poika oli ehtinyt nukkua tarkalleen tunnin ja 56 minuuttia, kun kännykkä jo herätti ylös nousemisesta. Nuoriherra oli mielestään selviytynyt tähän asti hyvin, mutta liika oli aina liikaa.

Hän heitti tupakkansa maahan ja astuin kengällään sen päälle. Tupakka ei tuntunut vaikuttavan mitenkään, joten ehkä hänen pitäisi kokeilla kahvia, jotta jaksaisi edes jotenkin pysyä hereillä loppupäivän. Aivan, hän voisi jopa ehkä kahvikupin jos toisenkin jälkeen harkita menemistä matematiikan tunnille, joka oli hänen viimeisin tuntinsta tänä päivänä.

Ja kuinkas ollakaan, Robertin tummansinisiin silmiin osui Dusty's, kahvila, josta nuoret Astonissa puhuivat. Sieltä sai kuulemma hyvää cappuchinoa, joten eiköhän sitä olisi nyt kokeiltava.
Rob astui sisälle kahvilaan ja laahusti suoraan tiskille. Hänen huomionsa ei vielä ehtinyt kiinnittyä kahvilassa olijoihin, sillä nyt hänen huomionsa oli juomalistassa. Nuorukainen tilasi nuorelta tarjoilijattarelta cappuchinon ja antoi tälle pari dollaria ylimääräistä. Hän oli todellakin kiitollinen saamastaan kofeiinijuomastaan, joka olisi luultavasti nopeasti juotu.

Nyt texaslainen kääntyi aloillaan ja antoi silmiensä tarkastaa kahvilassa istuvat ihmiset. Hänen silmänsä eivät aluksi osuneet keneenkään tuttuun, mutta pian hänen silmänsä kuitenkin pysähtyivät vaaleahiuksiseen tyttöön, jonka Robert muisti tavanneensa kerran yökerho reissullaan, ja joka oli päätynyt nukkumaan hänen luonaan yötä.
Mitään elehtimättä toiselle Rob käveli Harleyn luokse suoraan ja pysähtyi seisomaan tytön pöydän vierelle.
"Saako tähän istua?" Rob kysyi kohteliaasti, hymyili Harleylle ystävällistä hymyään ja antoi silmiensä tarkkailla toisen olemusta. Harley näytti jotenkin nuutuneelta ja väsyneeltä sekä enemmän riutuneelta kuin viimeksi. Mitä toiselle oli oikein tapahtunut?

Harley hätkähti ajatuksistaan kuullessaan tutun äänen, katse tavoitti puhujan, pieni ja melkein huomaamaton hymynpoikanen ilmestyi kasvoille, "Istu pois", tyttö hymähti ja seurasi Robertia katseellaan. Hän muisti Robertin hyvin, ei tosin parhaissa mahdollisissa merkeissä mutta kuitenkin. Katse siirrettiin takaisin pöytään ja sen jälkeen uudestaan toisen kasvoihin, Harley ei vaivautunut edes hymyilemään mutta koitti silti näyttää ystävälliseltä nostaen kahvikupin jälleen huulilleen. "Noh... mitä kuuluu?" hän koitti saada jonkinlaista keskustelua aikaiseksi vaikka olo tuntui vähän vaivaantuneelta. Tottakai Harley oli vaivaantunut, hän olisi voinut tutustua Robertiin paljon paremmissa merkeissä, ainakin omalta osaltaan. Ainakin miehenalku oli luonteeltaan herrasmies, Harley ei edes uskaltanut kuvitella kaikkea sitä, mitä hänelle olisi saattanut tapahtua jos hän olisi lähtenyt ominpäin kotiin. "Ei taida koulu kiinnostaa vai?" vaaleaverikkö naurahti tajutessaan että myös Robert taisi para-aikaa pinnata tunnilta, hänellä itsellään ei kuitenkaan ollut viikon poissaolon jälkeen kauheasti sanomista.

Tilanne ei ollut loppujen lopuksi niin tukala, kuin Harley aluksi luuli. Ehkä asiaan vaikutti se että Robert kuitenkin tiesi melkein kaiken hänestä, vaikka eihän koskaan voinut olla varma, muistiko toinen enään yhtään mitään. Mutta Harleyn ei silti kannattanut teeskennellä, olihan hän jo kertaalleen vuodattanut päissään koko elämäntarinansa toiselle. Ajatukset eivät tuntuneet pyörivän yhtään, kahvikupin pohjat kumottiin huikalla alas ja tyttö laski kupin senjälkeen varovasti takaisin pöydälle luoden Robertiin nopean vilkaisun. Huomenna tyttö menisi kouluun, aivan varmasti, vaikka häntä kuinka tahansa katsottaisiin kieroon Harley menisi sinne ja koittaisi päästä normaaliin ryhtmiin ja rutiiniin takaisin kiinni. Hän uskoi, että jotakin kautta koko koulu olisi saanut tietää siitä, että tällähetkellä tyttö oli teoriassa koditon. Eihän hän ollut kirjoilla muualla kuin koulussa ja motellissa, eikä rahatilanne ollut enään kovinkaan hulppea. Harley ei ollut uskaltautunut lähteä kaupittelemaan äitinsä luota otettuja aineita koska viimeaikoina poliisit olivat kuulemma tehostaneet huumausaineratsioita.

Harley katsoi Robertiin tälläkertaa hiukan pidempään ja loi kasvoilleen jälleen sen saman hymynpoikasen joka ei kuitenkaan koristanut kasvoja kovinkaan pitkään. "Mä voisin ottaa vielä uuden kahvin" tyttö totesi värittömästi ja lyhyesti.

Ja niin nuoriherra istuutui, kun lupa oli annettu. Rob riisui mustan nahkatakkinsa tuolin selkänojalle ennen kuin istuutui. Hänellä oli nyt päällään harmaa neule, jonka alkuperää poika ei muistanut, mutta tuskin se nyt kovin tärkeää oli. Tärkeää tässä oli saada selville se, miksi tyttö näytti tuollaiselta.
Robertin huulille kipusi pieni hymy, kun Harley kysyi, mitä hänelle kuului. Poika meinasi juoda aluksi juomastaan, mutta päätti jättää sen vasta omien sanojensa jälkeiseksi teoksi.
"Päivä kerrallaan, niin sitä eletään", vastattiin aluksi hyvin epämääräisesti ja viimein poika laski katseensa cappuchinoonsa.
"En mä jaksanu koulussa olla, alko päätä ikävästi jomottaa ja väsymys painaa päälle. Tulin tänne sen toivossa, että saisin hieman piristystä", Rob puhui jälleen, nosti tällä kertaa mukiaan ylemmäs ja hörppäsi siitä suuren kulauksen toivoen, että hän saisi jotain energiaa jo heti.
Lopputulos? Sama väsymys.

Ennen kuin poika ehti toisen kuulumisia kysellä, toivoi Harley uutta kahvia. Nopein elein Robert viittoi tarjoiljaa luokseen ja pyysi tuomaan yhtä kahvia seuralaiselleen. Tarjoilijan poistuttua siirrettiin katse taas Harleyseen.
"... Heittikö äitis sut pihalle?" kysyttiin suoraan ilman turhia kiertelyitä. Robertista se tuntui olevan ainoa ratkaisu siihen, miksi Harley näytti tuollaiselta. Aivan, Rob päätteli koko asian itse, hän ei ollut kuullut juoruja Astonin käytäviltä. Hän oli hyvä lukemaan ihmisiä ja tekemään heistä nopeita johtopäätöksiä.

Harley puisteli hiljaa päätään hymyillen samalla pienesti, Robert ei edelleenkään kertonut mistään liikaa, edes kuulumisistaan. Tarjoilian pyrähdettyä paikalle ja pojan tehdessä tilauksen tyttö katsoi toiseen jälleen, "No olisinhan mä voinut itsekkin...", hymy pysyi kasvoilla tälläkertaa pidempään vaikka se sama väsymys paistoi läpi edelleen. Hän ymmärsi Robertia hyvin, ei koulussa kannattanut istua turhaan jos ei mitään saanut aikaiseksi. Toinen näytti muutenkin väsyneeltä, vähemmän syytä miettimättä tyttö vakavoitui ja siirsi katseensa pöytään, "Vähän sama täällä". Tarjoilija oli nopea, Harley sai uuden kahvin eteensä ja nosti kupin käsiinsä puhaltaen sitten kahvia pienesti, hän ei halunnut polttaa suutaan toista kertaa. Vaaleaverikkö kuikuili Robertia kahvikupin takaa ja hörppäsi kahvia sitten varovasti laskien kupin sitten otteestaan takaisin pöydälle. Pieni yskähdys karkasi Harleyn huulien välistä hänen kuullessaan miehenalun suoran kysymyksen, käsi hakeutui hieraisemaan niskaa ja pieni vaivaantuneisuus hiipi alitajuntaan. "Hmh... Tota... Joo", Harley mumisi ja hymyili sitten Robertille, "Mut mulla on jo kämppä".

Se oli valhe, ja se paistoi varmasti hänen olemuksestaan pöydän toiselle puolelle asti. Paitsi jos motellihuonetta kykeni kutsumaan asunnoksi niin sitten Harley puhui totta, ei hän halunnut valehdella Robertille, Harley ei vaan halunnut vaivaannuttaa poikaa enään yhtään enempää. Tuntui siltä, että toisella oli painimista omienkin asioidensa kanssa, joten miksi kerätä lisää taakkaa kannettavaksi kun Harley oli tähänkin asti kyennyt hoitamaan omat asiansa varsin hyvin. Tyttö koitti jälleen piiloutua kahvikuppinsa taakse ja otti pitkän huikan kahvia, kupista kuului kimeä kolahdus kun se lipesi Harleyn käsistä takaisin pöydälle huolimattomasti kuitenkaan läikkymättä ollenkaan.

Robert tyytyi vain nyökkäämään Harleylle, joka oli sanonut voivansa tilatata kahvin itsekin. Nuoriherra oli luonteeltaan kohtelias ja herrasmiesmäinen, joka riensi aina naisten avuksi. No, tällä kertaa hän pystyi tarjoamaan apuaan ostamalla kahvin toiselle, ehkä se auttaisi tyttöä jotenkin.
Nuorukainen maksoi kahvin tarjoilijalle, joka oli toiminut yllättävän ripeästi.

Aivan niin kuin Rob oli olettanutkin, tyttö oli heitetty pihalle. Robert kuitenkin muisteli toisen maininneena jotain rahasta ja sen vähyydestä, joten miten ihmeessä toinen oli pystynyt saamaan asunnon. Oliko Harley nyt yrittänyt luoda sellaista kuvaa, joka kertoisi toisen pärjäävän ihan hyvin itsekin? Ehkä, ehkä ei, mutta siihen ei ollut aika paneutua sen enempää.
"Oothan hakenu jo tukea sossuilta?" poika kysyi sitten ja hänen olemuksensa ei värähtänytkään, kun kahvimuki lipesi toisen käsistä. Onneksi mitään ei läikkynyt toisen päälle, kallis pesulalasku tästä vielä puuttuisikin. Totta kai Robert ymmärsi sen, miten nopeasti Harleyn elämäntilanne oli muuttunut. Rob oli myös kokenut moisen ja siihen oli pakollakin totuttava.

Robertin mainitessa jotain sosiaalituista Harley tajusi ettei ollut edes ajatellut asiaa aikaisemmin, tosin jos siihen vaadittaisiin jotain muodollisuuksia ja sata eri paperia täytettäväksi niin hän unohtaisi koko asian mielellään samantein. "En oo tullu ajatelleeksi..." tyttö totesi lyhyesti ja napautteli sormillaan kahvikupin pintaa. Hän olisi mielellään halunnut kertoa Robertille todellisesta asuinpaikastaan, mutta mihin valoon Harley olisi itsensä silloin saattanut? Turha tässä vaiheessa oli enään valehdella tai todistella kenellekkään mitään, "Tai siis..." Harley mumisi ja katsoi Robertiin varovasti, "... Oikeestaan mä asun motellissa", tyttö naurahti aivan kuin asia olisi ollut jonkinsortin vitsi. Kyllä vaaleaverikkö pärjäisi, siitä ei ollut epäilystäkään, eikä hän pahemmin itkisi kohtaloaan ja sitä ettei asiat nyt sujuneet niinkuin hän olisi halunnut. Aina ei voinut saada kaikkea kerralla, mutta Harley kyllä tekisi kaikkensa että pääsisi alkajaisiksi kauas huumebisneksestä ja siitä oravanpyörästä mihinkä oma aineiden käyttö oli johtanut.

Viimepäivät olivat kuluneet kuin sumussa, Harley oli ollut aineissa tai humalassa suurimman osan viikosta ja olo oli sen mukainen yhdistettynä siihen valtavaa ja ylitsepääsemättömään väsymykseen. Harley tiesi olevansa kalpea kuin lakana, silmät olivat punertavat ja tällähetkellä oltiin aikalailla pohjamudissa. Mutta suuntahan oli vain ylöspäin eikä tyttö edelleenkään ollut menettänyt toivoa tulevaisuutensa suhteen. "Sua jaksaa ainavaan kiinnostaa", hän hymähti Robertille ja soi tälle jälleen uuden hymyn. Harley ei ymmärtänyt miehenalun ajatustenjuoksua sitten ollenkaan, tyttö ei itse kykenisi ottamaan muiden ongelmia ja surua kannettavakseen mutta Robert oli aivan toista maata.

Niin, harva tosiaan tajusi ottaa yhteyttä sosiaalityöntekijöihin. Suurin osa nuorista kuvitteli, että he eivät tarvinneet apua, vaikka sosiaaliviranomaiset sitä mielellään ja vapaaehtoisesti tarjosivat. Robertin oli kuvitellut, ennen vankilaan joutumistaan, mutta sieltä päästyään kaikki oli nähty uusin ja kirkkain silmin.
Rob olikin arvellut oikein, että toisella ei ollut rahaa oikeaan asuntoon. Harleyn kertoessa asuvansa motellista katsoi Robert tyttöä hetken aikaa silmiin kuin yrittäen selvittää, oliko toisella motellissa hyvät oltavat. Tuskinpa, kuka nyt halusi vapaaehtoisesti motellissa asua. Harleylla ei nähtävästi ollut muita vaihtoehtoja.

"Mua kiinnostaa aina", Rob myötäili toisen sanoja ja soi tytölle pienen piristävän hymyn.
"Heti kahvien jälkeen me mennään sossujen puheelle", poika sanoi sitten sävyyn, josta ei mielellään odottanut toisten kieltäytyvän. Hän oli päättänyt auttaa Harleyta ainakin alkajaisiksi, sosiaaliviranomaiset saisivat hoitaa lopun auttamisesta. Ainakin tyttö saisi rahaa ja suojapaikan, sen sosiaaliviranomaiset tarjosivat. He neuvoisivat Harleyta raha-asioissa ja auttaisivat toista hakemaan työpaikkaa. Harleyhan ei ollut enää alaikäinen, vaan aikuinen ihminen papereiden mukaan. Jos toinen olisi ollut alaikäinen, olisi Harleyn äiti joutunut vaikeuksiin.

Robert hörppäsi cappuchinonsa loppuun ja unohti väsymyksensä.

Robert mainitsi sossujen puheille menemisen, ja Harley naurahti vaisusti "Tulee pummi olo", se oli pikemminkin vastaväite kuin tekosyy miehenalun käskytystä vastaan. Kahvikuppi kävi jälleen huulilla ja tyttö haukotteli pienesti ja hymyili sen jälkeen "Mut sitten vois pitää kovia bileitä kun omassa kämpässä asuis". Tosiasia kuitenkin oli ettei missään pienessä kerrostaloasunnossa mitään kotibileitä pidettäisi, ellei Harley sitten halunnut häätöä heti tupareiden jälkeen. Motellissa meteli ei niinkään näyttänyt häiritsevän edes paikan pyörittäjää, seinänaapureina vaaleaverikkö oli tavannut ties mitä laitapuolen kulkijaa ja himoa tursuvia pelimiehiä joiden oli pakko päästä huudattamaan senhetkistä hoitoaan niin että koko kaupunki varmasti kuulisi. Tyttö joi kahvinsa loppuun ja katsoi sitten Robertia silmiin, "Kiitos kahvista", hän kiitteli ystävällisellä äänensävyllä ja jäi hetkeksi nojaamaan kyynärpäänsä varassa kahvilan pöytään.

"Ihme kyllä mulla ei oo ne rahat vieläkään loppunut" Harley naurahti yllättyneenä itsekkin ja haroi ohimennen hiuksiaan. Kasvoille levisi mietteliäs ilme tytön hiljennyttyä tuijottamaan kadulle, elämä jatkui kahvilan ulkopuolella yhtä kiireelliseen malliin ihmisten autoillessa ja kävellessä kukin omaan suuntaansa - jotkut yksin ja toiset yhdessä. Viimeisetkin kiinnostuksen rippeet opiskelua kohtaan olivat hävinneet siinä vaiheessa kun Harley oli tavannut todellisuuden naamasta naamaan, yksin eläessä kukaan ei huolehtinut asioistasi vaikka olisit jättänyt ne hoitamatta pelkän krapulan takia. Aikuisena jokaisen piti pestä likapyykkinsä itse, vaaleaverikkö alkoi pikkuhiljaa ymmärtämään sen.

Rob hymähti hitusen huvittuneella sävyllä ja pyöritteli tyhjää kahvimukia kädessään.
"Pummi tai ei, jokainen tarvitsee rahaa elämistä varten", nuorukainen totesi pehmeästi ja nyökkäsi Harleylle, joka kiitti häntä kahvista.
"Ole hyvä vain", poika vastasi tyynenä.

Nuorukaisen katse eksyi myös ikkunaan, kun huomasi vaaleaverikön tuijottelevan sinne. Robert alkoi tarkkailla ikkunan ohi kulkevia ihmisiä ja yritti ajankuluksi miettiä, mitä kullakin oli mielessä.
"Katso tuota hattupäistä herraa", Rob sanoi hiljaisemmalla äänellä tytölle ja osoitti nopeasti kävelevän miehen suuntaan.
"Hän on juuri epäonnistunut jossakin, hänen ilmeensä kertoo sen. Ehkä hän on saanut potkut tai vaimo on paljastanut pettäjäksi. Nyt hän pohtii, onko hän liian lihava", poika kertoi omia päätelmiään ääneen ja haki katseellaan uutta kohdetta.
"Tuo vanha rouva", Rob puhui taas ja osoitti vanhempaan naisihmiseen.
"Hän on kenties hiljattain menettänyt miehensä ja miettii nyt kuolemaa. Onko kuolema tuskallinen vai rauhallinen. Mutta hän ajattelee kuitenkin lapsiaan ja lapsenlapsiaan, jotka ovat hänelle tärkeitä", poika puheli ja käänsi katseensa ikkunasta Harleyhin. Pian sormi osoitti tyttöä.
"Ja edessäni minä näen tytön, jonka elämä on kokenut suuren muutoksen. Tyttö arkailee pyytää apua ja hän tarvitsee jotakuta, joka häntä työntäisi häntä eteenpäin. Tyttö kokee kuitenkin elämänsä helpottuneen", Robert lopetti viimein ja katsoi Harleyta uteliaasti.
"Menikö päin metsää?" nuori herra kysyi ja pieni hymynkare nousi hänen toiselle huulenpielelle.

Harley kuunteli hiljaa Robertin puhuessa ja käänsi katseensa tämän osoittamaan suuntaan kadulle, ensin hattupäiseen herraan. Ei mies näyttänyt ensimmäisenä siltä, että juoksentelisi vieraissa naisissa ja jäisi siitä vielä kiinni. Sen vanhan naisen kasvoilta näki surun aiheuttamat juonteet, olemus oli kuin nopeasti kasaan kyhätty sätkynukke. Harley käänsi katseensa pois kadulta takaisin Robertiin, olihan miehenalku osunut hänenkin kohdalla varsin oikeaan. Tyttö kohautti harteitaan mietteliään näköisenä, pysyen hiljaa omissa ajatuksissaan.

"En mä tiedä" vaaleaverikkö totsi värittömästi ja puisteli päätään katsoen Robertiin kummastuneena. Ajoittain Harleysta tuntui siltä että hän vain ajelehtisi elämänsä läpi ilman tavoitteita, määränpäätä ja yksin.

// paskaa tekstiä mut revin tekokynsiä itku silmässä irti ku ei meinaa irtoo :---(

Robert harmitteli mielessään sitä, ettei ollut saanut tyttöä piristettyä. Tällaisten tilanteiden sattuessa hän koki jonkinmoista hämmentyneisyyttä. Hän ei oikein tiennyt, miten hänen olisi pitänyt siinä istua, oliko hymyileminen sittenkään oikein, entäpä mitä poika uskaltaisi sanoa, jotta Harley ei pahoittaisi mieltäänsä enemmän?
Vaikeaa.

"Olisitko pian valmis kohtaamaan ne sossut?" Rob kysyi sitten varovaisesti pienoisen hiljaisuuden jälkeen.
"Sori, jos mä vaikutan jotenkin... No, sellaselta, että mä pakotan sua tekemään jotain sellaista, mitä et ite haluu. Sano hei heti, jos susta tuntuu epämukavalta, okei?" nuoriherra puhui vielä, tutkaili tummansinisillä silmillään tytön kasvonpiirteitä odottaen, mitä Harley tähän sanoisi.

// anteeksi tosiaan tän vastauksen viipyminen

Harley käänsi katseensa Robertiin ja lähes mulkaisi miehenalkua kulmiensa alta, "Voiko enään pahempaa olla?", tyttö kysäisi enemmänkin itseltään. Ivallinen vivahde särähti äänensävyssä ja vaaleaverikkö naurahti teennäisesti, "Joo enhän mä muuta kun vihaa niitä ämmiä sielä, mut jos sä niin haluut niin mennään sitten", Harley jatkoi mumisten ja kohotti kulmiaan tutkaillen jälleen pöytää. Hänen olisi jokatapauksessa hyväksyttävä se, ettei hän pystyisi elättämään itse itseään ilman apua ja rahallisia tukia, vaikka se niin ällöttävältä tuntuikin.

Tyttö tunsi jollain tapaa olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa Robertille, olihan toinen kuitenkin auttanut häntä todella paljon ja aivan täysin pyytämättä. Harley oli aina ollut vastahakoinen avunpyytämisen suhteen, hänen asiansa olivat hänen asioitaan, hän hoitaisi ne itse. Robertille ei näemmä kelvannut kieltävä vastaus, kun miehenalku oli kerran päättänyt auttaa jotakin ihmistä.

//Ei haittaa <:

Ja taas kerran poika oli ollut aivan oikeassa. Tällä kerralla hän oli veikannut tytön haluavan vältellä sosiaaliviranomaisia. No, kuka muka ei haluaisi vältellä heitä, joskus siellä oltiin melko ahdistavia sekä liian kannustavia. Liian kannustavalla Rob tarkoitti sitä, että sosiaaliviranomaiset odottivat eksyneiltä nuorilta paljon enemmän kuin nuoret odottivat itsestään. Se oli epämukavaa ja ahdistavaa, Robert oli nimittäin kokenut juuri tuollaista. Mutta nyt asiat olivat kuitenkin kääntyneet parempaan suuntaan ja elämä hymyili, eikö?
Ei se ehkä aivan hymyillyt, mutta voisi sitä huonomminkin mennä.

"Noniin, lähetään siis leijonankitaan", Robert sanoi kannustavasti, antoi huulilleensa kohota pienen virneen ja nousi hitaasti ylös tuoliltaan. Hän puki takkinsa päälle ja kaivoi taskustaan kolikoita, jotka jätki tyhjän kahvikupin viereen, tipiksi totta kai.
Nyt Rob odotteli, että Harley olisi valmis. Kohtaamaan sosiaaliviranomaiset ja kohtaamaan uuden puolen elämässä. Okei, nyt Robert kuulosti joltain seurakuntaihmiseltä, joten ehkä hänen pitäisi yrittää rauhoitella itseään hiukan. Jos se edes onnistuisi...

Harley nyökkäsi ilmeettömästi ja veti hupparinsa vetoketjun kiinni nostaen sitten laukkunsa olalleen antaen väsymyksen paistaa olemuksestaan läpi sen kummempia peittelemättä. Tyttö nousi tuolilta ja käveli melkein laahustavin askelin kohti ulko-ovea, heilauttaen kättään tervehdykseksi kahvilan työntekijöille. "Mennäänkö?" Harley katsoi Robertiin varovasti ja äänestä kuulis epävarmuus, hän ei olisi ikimaailmassa ominpäin mennyt sosiaaliviranomaisten puheille, ei ikinä. Se oli ainoa asia mitä hän ei olisi koskaan uskonut tekevänsä, ja tässä sitä oltiin. Seuraavaksi päätepysäkki olisi varmaan sunnuntaikirkko tai muuta uskonnollista höpinää, Harley naurahti ajatuksilleen ääneen ja puisteli päätään silmiään pyöritellen. "Mä en kyllä halua mennä sinne... Ihan oikeesti" Tyttö murahti hiljaa ja vilkaisi miehenalkua hiustensa takaa.

Koska vaaleaverikkö ei itse tiennyt, minne hänen täytyisi mennä, hän tyytyi seuraamaan Robertia koiranpennun lailla.

//Jos tää peli vois sitten hiljalleen loppua? Ei oikein innosta kirjoittaa näitä jonnekin sossujen puheille XD

Harley nousi ja se oli hyvä asia, eikö niin? Robert oli siis saanut toisen lähtemään mukaansa ilman suurempia vastaväitteitä. He menisivät hommaamaan Harleylle ensiksi rahaa, jotta toinen pääsisi mukavempaan paikkaan nukkumaan. Niin, paikka, jossa Harley oli öitään viettänyt, ei tainnut kovin mukava olla. Ainakin mitä toisen silmäpusseihin ja väsyneeseen olemukseen oli uskominen.

Nuoriherra käveli Harleyn rinnalle ja avasi tälle oven. Rob johdatti heidät ulos kahvilasta, mutta sitten se totuus iski karusti päähän. Eihän hänellä ollut minkäänlaista ajatusta, missä täällä San Diegossa sijaitsi sosiaaliviranomaisten toimisto! Hienoa, hienoa Rob...
"Ööö.." poika aloitti vaikeasti ja haroi nolona hiuksiaan.
"Mulla ei oo aavistustakaan, minne meijän pitäis mennä. Oon ollu täällä vasta kuukauden", poika selitteli ja katsahti Harleyhin nolosti hymyillen.
"Sullakaan ei taida olla minkäänlaista aavistusta suunnasta?" poika kysyi varmistaen.

// joo, no mä lähen tästä kuljettelemaan tyttöstä varmaan kotiaan päin (paitsi et se väittää menevänsä sinne sossujen puheille)

Harley naurahti kuivasti, "Joo antaa olla", äänensävy oli ärtynyt ja olemus poissaoleva. Tämä tästä vielä puuttuikin, hän ei taatusti lähtisi haahuilemaan San Diegon keskustan syövereihin vain siksi että saisi tavata ne motkottavat ämmät. Vaaleat hiukset harottiin pois kasvoilta ja tyttö katsahti vieressä seisovaan Robertiin olematon hymynpoikanen kasvoilla, "Eihän täällä selvinpäin kestä... meen viinakaupan kautta", Harley totesi leikillään ja kaivoi tupakka-askin laukustansa ojentaen sitä miehenalkua kohti. "Mä tarjoon tälläkertaa", hän nosti oman tupakkansa huulilleen ja sytytti sen, ensimmäiset savut tyttö veti ahnaasti keuhkoihinsa ja katseli ympärilleen kuin varmistaakseen selustansa. Viime päivinä hän oli ängennyt usean huumeparonin myyntialueelle, ei Harley ajatellut että ketään kiinnostaisi pikutekijän pieni sivubisnes isoimpien markkinoiden kyljellä mutta kukaties. Vihamiehiä oli muutenkin kertynyt varsin paljon parin viime vuoden aikana mutta ei tässä nyt ihan vainoharhaiseksi kannattanut heittäytyä.

"Jos mä annan sun jatkaa matkaa ja meen ittekseni sinne sitten?" Harley ehdotti ja puhalsi savut suupielestään ulos vilkaisten samalla sivusilmällä Robertin reaktiota. Ei hän oikeasti sinne menisi, tai no, jos mieli tekisi ja rahat loppuisivat niin sitten. Mielummin sossuille kuin kadulle myymään persettä, se kuulosti tähän hetkeen niin hyvältä motolta että vaaleaverikkö koitti painaa sen mieleensä ja muistaa sen vielä parin minuutinkin jälkeen. "Sä voit mennä vaikka kouluun opiskeleen, ihan munkin puolesta" Harley virnisti hiustensa takaa ja nosti savukkeen jälleen huulilleen. Päivä oli kuumimmillaan, ihmiset olivat vetäytyneet pois auringonvalosta ja syystäkin. Katu näytti autiolta ja ainoat sitä elävöittävät ihmiset olivat varmaankin turisteja jotka nauttivat lämmöstä täysin rinnoin. Sitten oli vain Harley ja Robert.

//Aaa, okei :,DD Robsu ei siis onnistunut auttamaan Harleyta, nyyhkis XD

Olipa vaivaannuttava tilanne, kun kumpikaan heistä ei nähtävästi tiennyt, missä päin San Diegoa sijaitsi sosiaaliviranomaisten vastaanotto. Robia taisi harmittaa se enemmän kuin Harleyta, sillä poika olisi todellakin tahtonut auttaa toista pärjäämään. Hän toki voisi lainata toiselle rahaa, mutta jostakin syystä Robert epäili, että blondi ei ottaisi vastaan hänen rahojaan, joten hän yritti sysätä sen ajatuksen sen sileän tien pois mielestä. Ei hänkään ottaisi keneltäkään rahaa, se saisi vain omatunnon huononemaan. Ja sitä Robert ei tahtonut aiheuttaa Harleylle, ei ollenkaan.
"No voihan paska", poika päätyi vain tokaisemaan ja otti toisen tarjoamasta tupakka-askista tupakan. Nuoriherra asetti syöpäkääryleen huulilleen ja sytytti sen omalla sytkärillään, joka oli nopeasti kaivettu taskusta esille ja yhtä nopeasti asetettu takaisin taskun pohjalle.

Texaslainen hieman epäili Harleyn sanoja. Mahtoikohan toinen puhua totta vai tahtoiko toinen vain päästä pojasta mahdollisimman nopeasti eroon, jotta ei joutuisi menemään sosiaaliviranomaisten puheille? Se voisi ihan hyvin olla totta, eihän Robert Harleytä ollut kauaa tuntenut. Vain pari päivää. Mutta se, mitä Robert tunsi toisesta, enteili sitä, että Harley ei koskaan päätyisi sossujen puheelle.
"Sustahan tää kaikki on kiinni", poika totesi sitten ja katsahti Harleyhin tummansinisillä silmillään antaen katseensa pysyen toisessa pienen tovin. Päänsärky oli tosiaan hellittänyt, ehkä poika voisi oikeasti palata takaisin kouluun.
"Pärjääthän sä? Ihan varmasti?" Robert päätyi varmistelemaan ja heitti nopeasti poltetun tupakkansa menemään.
"Haluutko mun numeron? Voit soittaa milloin haluut", tummatukkainen ehdotti sitten ja laski katseensa Harleysta katuun. Hän ei ollut aikoihin antanut naispuoliselle ihmiselle numeroaan, joten totta kai tilanne tuntui oudolta ja... Ahdistavalta. Mutta Robert tosiaan halusi auttaa toista.

Harley katsoi Robertiin ihmettelevästi, "Etkö sä tosiaan usko että mä menen sinne?" pieni suuttumus paistoi varmasti. Tottakai Harley tiesi valehdelleensa miehenalulle röyhkeästi päin naamaa ja ilmeisesti huonoin tuloksi, tyttö tiesi valehtelunlahjansa olevan olemattomat mutta tällähetkellä hän halusi vain päästää Robertin pois tästä tilanteesta hyvin mielin. Toinen oli auttanut häntä jo liikaa, eikä Harley raaskinut pyytää yhtään enempää ja tunsi muutenkin olevansa jo valmiiksi kiitollisuudenvelassa toiselle. Ei hän kuitenkaan tiennyt, auttoiko Robert omasta tahdostaan vai auttoiko hän vain siksi että se oli kohteliasta?

Robertin mainitessa jotain puhelinnumeron antamisesta, Harley kääntyi miehenalun puoleen ja koitti hymyillä rohkaisevasti. "Ei sun oo pakko auttaa mua vaan siksi että ihmisiä pitää auttaa, itte mä olen soppani keittänyt ja mun pitää selvitä siitä omin keinoin. Ei siitä pääse yli eikä ali" vaaleaverikkö totesi aidosti ystävälliseen sävyyn ja piti katseensa ruskeahiuksisen pojan silmissä antaen loppuunpoltetun tupakan tipahtaa asfaltoidulle kadulle.

Robert imaisi alahuultaan, kun Harley oli aavistellut aivan oikein, mitä Rob oikein ajatteli.
"Suoraan sanottuna... En, mä en usko, että sä menisit sinne. Yksin", poika lisäsi viimeisen sanan lauseeseensa nopeasti ja nosti katseensa maasta blondiin, joka näytti oikeasti olevan suuttumisen partaalla. Auts, taisi poika nyt olla tehnyt jonkin virheen, kun oli onnistunut suututtamaan toisen. Katse laskettiin takaisin maahan ja poika yritti miettiä, mitä hän oikein voisi sanoa, jotta ei suututtaisi Harleyta enempää.

Kuitenkin Harley kuulosti leppyvän nopeasti ja poika uskaltautui jälleen katsoa toista silmiin. Tyttö sai asiat todellakin kuulostamaan siltä, että hän ei halunnut Robin sekaantuvan asioihinsa sen enempää. Eli rivien välistä pystyi lukemaan, että Harley tahtoi pojan lähtevän. Lähteminen saattoi ehkä ollakin oikea ratkaisu, mutta ei tämän nuoren herran korviin.
"Miks sun täytyis selvitä tästä kaikesta yksin?" poika aloitti ja katsoi tyttöä tiiviisti silmiin.
"Miks sä et... Miks sä et haluu muiden apua? Miks sä et haluu mun apua?" Robert puhui epämääräisesti ja ehkä hitusen nopeasti. Hän ei vain tuntunut ymmärtävän, miksi tyttö ei ottanut apua vastaan, kun sitä tarjottiin.

Robert kuitenkin alkoi katua painottavia sanojaan.
"Sori, mä... Kyllä mä ymmärrän", poika puhui jo hitaammin ja selkeämmin hieraisten niskaansa. Hän ei saisi puuttua muiden asioihin näin paljoa, ei enää tulevaisuudessa.
"Ota silti mun numero, mä saan mielenrauhan. Okei?" poika sitten puhui kepeämmällä äänensävyllä toivoen, että Harley ottaisi vastaan hänen numeronsa.

Harley kuunteli Robertin puhuessa, hän piti katseensa pojan sinisissä silmissä ja kasvoja koristi edelleen pieni ja ystävällinen hymy. Hänen oli vaikea suhtautua avun tarjoamiseen mitenkään, koska hänelle oltiin harvemmin tarjottu minkäänlaista apua. Tilanne oli kieltämättä kiusallinen ja Harley toivoi pääsevänsä siitä nopeasti pois, ei hän tahallaan halunnut Robin lähtevän, koko juttu vain oli... kiusallinen? Vaaleaverikkö avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta pysyi silti hiljaa ja tuijotti miehenalkua edelleen, koittaen keksiä jotain järkevää sanottavaa. Aika tuntui pysähtyneen paikoilleen ja tyttö oli hiljaa, kunnes laski katseensa maahan ja kohautti hartioitaan poissaolevana, "Mä tiedän, ettei mun tarvitse selvitä yksin tai olla ottamatta vastaan apua".

Harley nosti katseensa takaisin Robertiin ja piti kasvonsa vakavina. "Mua ei vaan oo auttanut ikinä kukaan, paitsi eno ja sinä... ja sulla on oma elämä ja omat murheet. Miksi sun pitäis autta mua?" vaaleaverikkö kysyi asiaa enemmän itseltään kuin miehenalulta. Tai oikeastaan hän ei tiennyt keneltä sitä kysyi, tyttö haroi ohimennen hiuksiaan ja veti tukahduttavan kuumaa ilmaa keuhkoihinsa. "Mä oon tarpeeks vahva että mä pärjään... mä tiedän että olen" Harley jatkoi ja kuulosti mielestään säälittävältä ja elämäänsä kyllästyneeltä narsistiselta kusipäältä. Hän ei tuntenut Robertia niin hyvin että uskaltautuisi olemaan täysin oma itsensä toisen seurassa, eihän toinenkaan varmasti ollut.

Puhelin kaivettiin taskusta ja ojennettiin vieressä seisoskelevalle urheilijalle, "Ihan sun vuoks", tyttö totesi värittömästi ja laski puhelimen toisen käteen. "Ei sun tarvitse huolehtia, mulle ei käy mitään" hän lisäsi ja koitti kuulostaa siltä että uskoi siihen itsekkin. Tällähetkellä tulevaisuus näytti kuitenkin sumealta eikä Harleylla ollut pienintäkään aavistusta siitä, mihin loppujenlopuksi päädyttäisiin.

"Mä tiedän, että sä pärjäät", Robert sanoi uskovasti, kun Harley oli lopettanut puheenvuoronsa. Hän tahtoi tehdä vahvemmaksi tytön itsetuntoa, jotta Harley oikeasi uskoi itse pärjäävänsä. Ei Rob voinut aina olla toisen tukena tai yrittämässä auttaa, se oli enemmän toisesta itsestään kiinni.
Enempää ei poika puhunut tästä aiheesta. Hän otti käsiinsä tytön antaman puhelimen ja näppäili siihen numeronsa, jonka jälkeen tallensi sen toisen puhelimeen Robert nimellä. Kännykkä ojennettiin takaisin Harleylle, jolloin tummansiniset silmät katsahtivat tytön silmiin.

"Soita, jos joskus tuntuu siltä", poika sanoi sitten lempeällä äänensävyllä ja hymyili toiselle pienesti. Sen jälkeen Rob otti pari askelta kauemmas tytöstä, katse pysyi yhä kuitenkin Harleyssä.
"Pärjäile", tummatukkainen huikkasi sitten, heilautti pienesti kättään ja kääntyi sitten ympäri. Näin oli parempi, varmasti oli.
Robert voisi mennä takaisin koululle. Tosin opiskelemaan hänestä ei ehkä olisi, mutta menisi ainakin tunneille istumaan, niin ei tulisi ylimääräisiä poissaoloja.

//Tämä tässä? :,)
Kiitos pelistä <3

Harley vastasi Robertin hymyyn vaisusti ja nyökkäsi, "Soittelen joskus..." tyttö lausahti kasvot edelleen hymyssä ja otti pojan ojentaman puhelimen takaisin. Vaaleaverikkön otti muutaman askeleen myöskin taaksepäin ja käännähti ympäri kuullessaan Robertin äänen takaansa, Harley nyökkäsi lyhyesti ja päättäväisen näköisenä ennenkuin hymyili jälleen. "Varmasti... Pärjäile sinäkin", hän enemmänkin käski ruskeatukkaista poikaa pärjäämään kuin että toivoi toiselle hyviä jatkoja. "Me nähdään varmaan koulussa" Vaaleaverikkö totesi ennenkuin käänsi hymyssäsuin selkänsä toiselle ja lähti ottamaan lyhyitä ja rauhallisia askeleita takaisin motellia kohti.

Käsi piti edelleen puhelinta otteessaan, ja Harley oli riisunut kasvoja äskettäin koristaneen hymyn mutta näytti silti paljon pirteämmältä kuin aikaisemmin.

// kiitos pelistä<3