English tea makes my day

Dusty's oli juuri auennut ja aikaisimmat lintsarit sekä normaalit asiakkaat olivat sujahtaneet nauttimaan lämpimistä kahvijuomista ja ihanan pehmeistä kulmasohvista, johon olisi voinut upota iäisyydeksi. Eräs aikainen lintu oli Ian. Oljenväriset, pörröiset hiukset omaava poika nukkui eräässä nurkkasohvassa, naama lähes ikkunaan painettuna. Taivaansiniset silmät selailivat kiireesti astelevia ihmisiä, mutta pitkään Ian ei jaksanut niitä katsoa vaan suoristautui sohvalla ja nojautui enemmän pöytäänsä kohti. Tuolla oli yllään tavallinen, V-aukkoinen valkea pitkähihainen ja tummansiniset, tavalliset farkut. Hiukset olivat melko sekaisin ja näyttivät enemmänkin leijonanharjalta kuin hillityltä hiuspehkolta. Parta sentään oli ajettu ja englantilainen oli tapansa mukaan siloposkinen ilmestys.

Ianilla oli edessään höyryävä kupillinen englantilaista teetä, se muistutti paljon Englannista ja sukukartanossa, jossa oli joka viikko kerman teekutsut. Muisto nostatti pienen hymyn pojan huulille ja nosti kupin huulilleen, juoden teetä muutaman kulauksen verran. Tuo ei ollut jaksanut tänään mennä kouluun. Aamu olisikis tarjonnut vain matikkaa ja äidinkieltä, joista kumpikaan ei ollut aivan Ianin lempiaineita. Englannissa oli opetettu kirjoittamaan runoja, romaaneja ja novelleja sekä rakkauskirjeitä ja kaikkea muuta, mikä murensi helposti poikien miehuuden. Ianille näin ei ollut onneksi käynyt, eikä tuo ollut sortunut runojen vaaleanpunaiseen maailmaan. Tuo oli siis päättänyt ottaa pienen omavalintaisen "välitunnin" ja tulla nauttimaan aamunsa piristeeksi teetä. Blondin edessä oli myös jokin uusi juorulehti, johon tuo ei ollut kuitenkaan koskenut.

Ian piti mukin käsissään ja uppoutui sohvaan, tyytyen katselemaan käveleviä ihmisiä mustavalkoisessa maailmassaan.

# G ja joku? Aubrey? :------D

Aubrey oli täysin tapojensa vastaisesti nukkunut pommiin, käynyt kiireesti suihkussa ja valmistautunut muutenkin hätäisesti odottavaan koulupäivään. Häntä ärsytti, ei kuitenkaan se että tänäaamuna ei ehtinyt meikkaamaan, vaan se että hän ylipäätänsä oli tunnin myöhässä. Luvassa olisi päivän mittaan ainakin yksi koe, eikä vanhempien odotukset tyttären koulumenestyksestä helpottaneet tuon paineita ollenkaan. Kadulla ei ollut aivan niin vilkasta, kuin mitä keskipäivän aikaan tulisi olemaan, tyttö oli asiasta hyvinkin kiitollinen, liikenneruuhka tästä olisi vielä puuttunut. Aubrey käveli kohti Dusty'sia, tarkoituksenaan istahtaa hetkeksi kahville ja odottaa seuraavan tunnin alkamista, hän ei menisi turhan päiten koulun käytäville notkumaan. Tummaverikkö oli sonnustautunut perusmalliseen, vaaleansiniseen Wescin t-paitaan, joka sattui olemaan paria kokoa liian iso. Jalassaan tuolla oli valkeat mikroshortsit ja kengiksi oli valikoituneet tälläkertaa aina niin luotettavat, valkoiset flipflopit (tiedät mistä puhun... :--D). Hiukset oli harjattu taakse ja sidottu hätäiselle nutturalle, muutamaa karannutta hiussuortuvaa lukuunottamatta. Homssuisesta ja meikittömästä olemuksestaan huolimatta Aubrey ei tuntenut oloaan yhtään epävarmaksi, ei sitten alkuunkaan.

Tyttö avasi Dusty'sin tutun oven rauhallisesti ja pujahti sisään kotoisaan kahvilaan, väenpaljoudesta päätellen monet muutkin pitivät paikkaa kotoisana. Pieni huokaus karkasi tummaverikön huulien välistä tuon etsiessä katseellaan mahdollista vapaata paikkaa, yksinäistä pöytää tarkemmin sanoen. Sellaista ei tällä kertaa näyttänyt löytyvän, harmi vain. Olisi tylyä seistä siinä ovensuussa muiden ihmisten tiellä, ja Aubrey otti muutaman askeleen keskemmäs kahvilaa hakien jälleen edes sellaista pöytää johon kehtaisi istahtaa. Ikkunan vieressä näytti olevan tilaa, ainakin tuo uskoi niin. Tummaverikkö otti muutaman askeleen pöydän viereen ja katseli istuvaa poikaa, kasvoilla oli aidosti pahoitteleva ilme. "Eikai sua häiritse jos mä istahdan tähän hetkeks ja kiskon aamukahvit ennenkun täytyy lähtee kouluun?" Aubrey aloitti ystävälliseen ja lämpimään sävyyn, tiuskiminen tässä viimeiseksi tehoaisi.

Ian oli jo aikoja sitten laskenut mukinsa uudelleen pöydälle ja siirsi katseensa uuteen tulijaan, joka sujahti Dustysin tummanharmaaseen maailmaan - tummanharmaaseen pojan värisokeiden silmien myötä. Tuo vilkaisi kahvilaan astunutta, melko vähäpukeisen oloista tyttöä ennen kuin siirsi katseensa takaisin ihmisiin kadulla. Pian joku puhuikin, ystävällinen äänensävy sai pojan kääntämään katseenkin puhujaan. Sama tyttö, joka oli äskettäin kuppilaankin astunut. Ian silmäsi nopeasti tulijan kasvonpiirteet läpi, ennen kuin loihti huulilleen kohteliaan hymyn.
"Ei häiritse.", tuo totesi lyhyesti ja veti oman kuppinsa käsiinsä, juoden hieman lisää juuri sopivan lämmintä teetään. Englantilaisena poju kummaksui hieman aamukahvia, mutta toisaalta ei teekään ollut sen parempi vaihtoehto. Iltapäivän istujaisiin tee oli tietysti ehdoton valinta.

"Eikö sulle tule kylmä noissa vaatteissa?", kysyttiin suloisella englantilaisella aksentilla ja Ian hymyili päälle tuttuun tapaansa, räpytellen vielä päälle sinisiä silmiään. Monet tiesivät heti tuon tavatessaan, miksi useat jäivät sulaksi vahaksi pojan puheiden jälkeen. Leijonahiuksinen ei itse pitänyt keskustelutapaansa mitenkään erikoisesti viehättävänä, sillä englannin sisäoppilaitoksissa kaikki opetettiin puhumaan ja käyttäytymään tietyllä kaavalla. Englanti oli siis täynnä kohteliaita ja hyvätapaisia herrasmiehiä - ainakin ylemmät piirit ja kiehkurat. Piirit joihin Ian kuului, olivat pullollaan vaikka minkälaista neitiä ja herraa, joista kyllä muodostui osa Englannin ylemmästä kermasta jonka olisi luullut kuuluvan vain jonnekin keskiajalle.

"Kiva, kiitti", Aubrey totesi hymy edelleen kasvojaan koristaen ja istahti pöydän toiselle puolelle. Tarjoilija viiletti pöydän luokse nopeasti, vaikak paikassa olikin paljon porukkaa. Tyttö tilasi mustaherukkateen ja kiitti tarjoilijaa siirtäen sitten katseensa vastapäätä omaa juomaansa hörppivään poikaan, kaikin puolin mukavannäköinen tapaus. Aubrey ei ollut nähnyt pellavapäätä aikaisemmin, joten kyseessä oli kotona viihtyvä tai äskettäin muuttanut tyyppi, ties vaikka kyseessä olisi tuleva opiskelutoveri.
Dusty'sin ovi kävi tiuhaan tahtiin ja ihmiset vilistivät kukin omaan suuntaansa kahvilassa asioituaan, Aubrey näki muutamat tutut kasvot muttei kuitenkaan tervehtinyt, kyseessä oli vain hyvänpäiväntuttuja.

Tummaverikkö naurahti huvittuneena pojan kysymykselle, "Ei... Tää on Diego, päivällä sä tuut kärjistyyn tänne nopeasti", tuo hymähti ja nojasi kyynärpäällään pöytään. Päivisin elohopea kipusi niin ylös, että jopa tytön nykyisillä vaatteilla saattaisi tulla yllättävänkin kuuma, parempi siis varautua jo aamusella odottavaan päivään ja kunnon hellelukemiin. "Sä et taida olla täältäpäin?" Aubrey kysäisi ohimennen pantuaan merkille pojan huvittavan ja jollain tavalla suloisenkin aksentin. Tarjoilija toi höyryävän teemukin pöytään ja tyttö kiitti jälleen, tälläkertaa vain nyökkäyksellä ja hymyllä ojentaen sitten rahat kiireisen näköisen naisen käteen, nainen kiitti ja katosi takaisin puuhiinsa yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Aubrey nosti mukin käsiinsä ja puhalteli hennosti teetänsä, maistaen sitä sitten varovasti, jottei hän polttaisi suutansa.

Ian seurasi hetken vain hiljaisena tytön eleitä ja tarjoilijaa, joka otti vastaan tuon tilauksen. Mustaherukkatee, sen tuoksu oli ihana, kuten teen muutenkin. Varsinkin englantilaiset nauttivat siitä, eikä "leijonaharjas" ollut mikään poikkeus. Tuo veti teen tuoksua sieraimensa täyteen, hymyili suloisesti ja siemaisi omasta teekupposestaan joka vaarallisesti alkoi loppua. Poika hätkähti hetkellisesti, kun Aubrey aloitti puhumisen hellepäivistä. Ei kai? Englannissa oli menossa jo viileä syksy ja oli todella sateista. Ei mistään hellepäivistä puhuttu, ehkä enemmänkin ajateltiin rantalomia ja auringon paistetta.
"Oikeasti? Taidan paahtua sitten tänään.", tuo sanoi ja virnisti, viitaten vaatetukseensa. Ei pitkähihainenpaita ja farkut mitenkään supertukalat olleet, mutta kyllä helteellä niissä kuuma tulisi.
"Ja ehei, en ole täältä. Olen tuolta Atlanttin takaa, Englannista.", taviksiin klikitetty jatkoi ja sipaisi hiuksiaan, katsoen tyttöä hetken aivan hiljaa. Sitten Ian muisti opetetut säännöt small talkin aikana; ei liikaa tuijotusta, se tekisi puhekumppanin olon epämukavaksi ja tuijottaminen oli muutenkin häiritsevää.
"Anteeksi tuijottamiseni.", poika pahoitteli ja siirsi katseensa pöytään, teekuppiin ja sitten nopeasti hetkeksi tutkailemaan taas kadun muurahaisia; kiireisiä ihmisiä.

"Ja unohdin näköjään samalla täysin käytöstapani ja unohdin esittäytyä. Olen Ian.", tuo jatkoi ja toi sinisten silmiensä hieman pahoittelevan katseen Aubreyhyn. Miten typerä poika olikaan - unohti esittäytyä? Ja tuijotti vielä? Varmasti keskustelukumppanilla oli tuskaa. Blondi soimasi itseään henkisesti ja pystyi kuvittelemaan vanhempiensa pettyneet katseet - juuri tämän takia tuo oli lähetetty Amerikkaan vaihto-oppilaaksi. Itsekseen huokaisten Ian oli antanut mielialansa hetkellisen apeuden näkyä kasvoillaan, mutta lopetti tunnekuohun esittämisen siemaisemalla teetä ja palauttamalla perus "hymyilen kohteliaasti"- ilmeensä kasvoilleen sekä tutkailemalla tyttöä uteliaana.

Aubrey oli jälleen hetken aikaa yhtä hymyä, vaikka aamu oli lähtenyt huonosti käyntiin, silti tyttö tunsi itsensä pirteäksi ja aidosti hyväntuuliseksi. Ehkä pojan hurmaava brittiaksentti oli vaikuttanut asiaan jotenkin, tai se että tyttö oli saanut eteensä nopeasti hyvää teetä. "Mä veikkasin sua aluks aussiks..." Aubrey totesi hivenen huvittuneena vastapäätä istuvan kerrottua totuuden kotimaastaan, no lähelle tytön veikkaus ainakin osui. Pellavapään tuijottaminen ei haitannut häntä laisinkaan, tuo kuitenkin hämmentyi toisen pahoiteltua käytöstään ja tyttö katsahti toiseen pienesti kummaksuen, "En mä siihen katseeseen kuole", hän vakuutteli ja hymyili rohkaisevasti.

"Mä olen Aubrey, hauska tutustua", tummaverikkö esittäytyi kohteliaasti ja väläytti Ianiksi itsensä esitelleelle pojalle ystävällisen hymyn, jälleen. Käden tarttuivat jälleen mukiin ja nostivat sen huulille, tämä tee oli oikeasti yksi Aubreyn lemppareista, varma valinta jos ei uskaltanut kokeilla mitään uutta tai outoa. "Kuinka ihmeessä sä olet sitten sieltä rapakon takaa tänne päätynyt?" tyttö kyseli kiinnostuneena ja tutkaili Iania katseellaan.

// sori tuli pätkä

# ei haittaa mtn. :------)

Ian hämmästyi hieman. Häntä? Australialaiseksi? Eikai brittiaksentti kuulostanut sellaiselta? Sinisilmä tuijotti tyttö hetken hämillään kunnes naurahti hillitysti, kuten smalltalkin aikana oli sopivaa. Ei mitään kikatusta tai yli ryöppyävää naurua, jolloin keskustelukumppani näkisi myös toisen vatsalaukkuun saakka. Se oli epäsivistynyttä - siis suu auki röhötysnauru.
"Ei kai aksenttini sentään niin kamala ole?", tuo kysyi pilaillen, vaikka halusikin kuulla myös vastauksen. Aksentti oli tärkeä tekijä puheessa. Sillä pystyi muuttamaan paljon puhetyyliä ja sanoja. Poika pudisti päätään itselleen - kaiken analysoiminen oli muuttamassa tuota omiksi vanhemmiksiin. Katsekommentti sai britin jälleen vilkaisemaan pöytää ja sitten jopa ujoon sävyyn katsahtamaan Aubreytä. Ei Ian ujostellut, mutta ujo vilkaisu oli yleensä valttikortti keskustelussa.
"Joo, sori. Paha tapa.", tuo virnisti pikkupoikamaisesti ja siemaisi jälleen teetään, tällä kertaa tyhjentäen koko mukin siitä. Hieman harmistuneena leijonaharja laski tyhjän mukin pöytään ja vilkaisi kiireisen näköisten tarjoilijoiden perään, muttei viitsinyt ainakaan vielä tilata uutta teetä. Kyllä sen myöhemminkin kerkeisi.

"Aubrey, ilo on aivan minun puolellani.", Ian lisäsi kohteliaasti, joidenkin mielestä jopa "ylikohteliaasti", mutta tapa oli pinttynyt vahvasti tuon mieleen ja eleisiin. Sen siitä sai kun kävi yksityiskouluja ja oli joka viikko teeistujaisten puhutuin puheenaihe ja esillä ihmisten arvioitavana kuin jokin palkintohevonen.
"Se oli oikeastaan mun vanhempien päätös. Ne kyllästyi asioihin jota tein ja kuinka huononsin niiden imagoa, joten sain lentoliput tänne.", poika totesi ja kohotti olkiaan. Se siitä. Niin helposti pyyhkivät Wakefieldien pariskunta poikansa hetkeksi pois elämästään; pois silmistä, pois sydämestä.

"Ei, se on oikeastaan aika hassun kuulonen... Aksentti siis, mut ei pahalla tavalla" Aubrey selosti ja manasi sanavalintojaan mielessään, kuinka tyhmältä hän mahtoikaan kuulostaa sillä hetkellä? "Tarkotin siis että sitä on mukava kuunnella", tyttö lisäsi vähentääkseen väärinkäsitysten mahdollisuutta ja hymyili pienesti pöydän toiselle puolelle hörpäten jälleen teetään. Poika vaikutti ujolta, aivan erilaiselta kuin mihin hän itse oli tottunut, mutta ainakin toinen puhui ilmeisesti ihan mielellään. Olisi ollut kiusallista ja surullista jos Aubrey olisi joutunut kitkemään jokaisen sanan tuon pellavapäisen pojan suusta ulos, se ei olisi ollut hauskaa Aubreylle itselleenkään. "Sä et vaikuta ihan ensivaikutelman perusteella sellaselta henkilöltä joka pilais porukoidensa maineen" tummaverikkö totesi vakavempana ja piti mukia samalla hiukan kasvojensa edessä.

Aikaa näytti olevan vielä reilusti, tai ei nyt ihan loputtomiin mutta ainakin sen verran, että Aubrey sai rauhassa keskustella engelsmannin kanssa. Ian vaikutti mielenkiintoiselta tapaukselta hassuine aksenttineen ja liioitellun kohteliaine käytöksineen, verrattuna Astonin naistenkaatajiin ja päin kasvoja röyhtäileviin huonotapaisiin miekkosiin verrattuna. Tyttö veikkasi Iania suunnilleen saman ikäiseksi kuin hän itse, joten pieni halu kysyä toisen koulunkäynnistä pilkahti mielessä mutta hän ei keksinyt mitään järkevää sanajärjestystä kysymyksen kysymiseksi. Muki kohotettiin jälleen huulille ja loput lämpimästä teestä kaadettiin kurkusta alas ennenkuin muki laskettiin varovasti takaisin pöydälle. Aubrey tutkaili Iania hetken aikaa katseellaan ja kohotti kulmiaan, "Mitä sä täällä sitten teet? Oot töissä vai käyt koulussa?", hän kysyi kiinnostuneena ja nojasi kyynärpäihinsä.

Ian hiljentyi jälleen tuijottamaan tyttöä. Hassunkuuloinen? Oliko tuo nyt kehuja vai haukkuja. Poika kohotti kulmiaan kysyvästi ja oli juuri toistamassa kuulemansa, kun Aubrey jo tähdensikin että aksentillista puhetta oli mukava kuunnella. Britti hymähti ja sipaisi niskaansa.
"Ai, kiitos. Toisia brittiaksentti lähinnä pitkästyttää. Se varmaan kuulostaa niin oudolta tämän teidän.. varsin erilaisen aksentin sijasta.", tuo totesi ja sanojensa perään napsautti sormiaan, saaden tarjoilijan paikalle. Sinisilmä tilasi uuden teen ja sai sen pian eteensä, painaen kätensä tyytyväisenä lämpimän kupin molemmille puolille. Ihanan lämmin. Ian imi taas teen hurmaavaa tuoksua itseensä ja siemaisi varovasti melko kuumaa nestettä.
"Ja mä olen hyvä ensivaikutelmien antamisessa. Kohtelias, hyvätapainen ja puhelias, mutta en liian hyökkäävä. Otan vastapuolen huomioon ja hymyilen.", poika naurahti ja siemaisi uudelleen teetä. Tuo oli käyttänyt sanoja, jotka oli saanut kuulla monen kertaa vanhemmiltaan, kun nuo olivat kehuneet poikaansa teejuhlien vieraille. Ensivaikutelma oli kaiken Alpha ja Omega, joten se oli hyvin tärkeä asia.
"Mutta en mä oikeastikaan ole mikään kamala. Vanhemmat ei vaan pitäneet, että liikuin rahvai-- Siis epämiellyttävässä seurassa heidän näkökulmastaan.", britti jatkoi ja virnisti, korjaten nopeasti pienen puheseikan sanoistaan. "Rahvas" kuulostaisi hyvin oudolta ja saisi useat miettimään, että oliko Ianilla rikkaatkin vanhemmat. Sitähän sanaa upporikkaat porvarit käyttivät tavallisesta kansasta - rahvas, eikä poika kaivannut ollenkaan hullunmyllyä vaikka olisikin pian jonkin sortin nuori miljonööri. Mutta kuitenkin vasta sitten kun herra ja rouva Wakefield siirtyisivät ajasta ikuisuuteen.

"Opiskelen. Aston Highissa.", Ian sanoi ja hymyili, tuoden jälleen mukin huulilleen ja siemaisten lämmintä teetä. Sitä menisi varmasti mukitolkulla, ellei poika osaisi hillitä itseään ja jättäisi teenlitkimisen vain kahteen kuppiin.
"Entäs sinä? Saanen veikata, että olet myös jossain koulussa?", arveltiin kohteliaasti ja tuo kohotti kulmiaan kysymyksensä aikana.

Aubrey kuunteli kiinnostuneena Ianin selostusta käytöstavoista, oli ihan mukava kuulla asiasta muidenkin vinkkelistä, varsinkin näin "maailmanlaajuisesti". Brittiläiset olivat ilmeisemmin jäykän kohteliasta sakkia, jotka siemailevat tunti-ja litratolkulla teetä säästä ja jalkapallosta puhuen... Ehkä ei kumminkaan? Tummaverikkö pyöritteli tyhjää mukia käsissään ja piti katseensa puhuvassa pellavapäässä, olikohan se toisen mielestä liiankin tungettelevaa vai kohteliasta huomioida sillä hetkellä äänessä oleva henkilö. Aubrey naurahti pojan mainitessa olevansa hyvä ensivaikutelman antamisessa, "Mulla se taitaa mennä päinvastoin", hän jatkoi huvittuneena ja siirsi katseensa pöydän pintaan päätään pyöritellen. Ei hän todellakaan ollut sellainen ihminen josta oli helppo pitää, sen hän oli huomannut itsekkin.

Tyttö näytti yllättyneeltä, kun pellavapää kertoi opiskelevansa Astonissa, aiempi pieni ja villi arvaus oli siis osunut oikeaan. Kasvoille kohosi jälleen leveä hymy ja huulilta karkasi kepeä naurahdus, "Mä opiskelen sielä myös", Aubrey kommentoi ja vastasi samalla Ianin kysymykseen. Olikohan poika ehtinyt opiskelemaan sielä kauankin? Tuskin, sillä Aubrey sai useimmiten tietää ketkä olivat uusia, kiitos nopeasti kulkevien juorujen. "Sä et oo sitten kauaa sielä ollut, vai?" Hän esitti jälleen uuden kysymyksen ja tunsi olonsa liiankin uteliaaksi, minkäs kiinnostukselleen kuitenkaan mahtoi.

Ian hymähti.
"Et sinä miltään kamalalta vaikuta, tai sitten olet saanut huijattua minua todella hyvin.", tuo totesi ja antoi hymynsä levetä hetkellisesti pikkupoikamaiseksi virnistykseksi.
"Ai säkin? Pienet piirit näköjään täällä. Tosin eikös tää kuppila ole joku sen opiskelijoiden kantapaikka? Sellasta juttuu mä olen ainakin kuullut.", poika jatkoi ja kohotti kulmiaan. Yleensä kaikki vain tulivat Dustysiin viettämään aikaa ja lintsaamaan. Siis tuo itsehän ei koskaan näin tehnyt, jos hiukan totuutta vääristeltäisiin. Aubreyn seuraava kysymys sai pellavapäisen hetkeksi mietteliääksi. Mitenkäs pitkä aika siitä olikaan, kun britti sai matkaliput käteensä? Ehkä kuukauden päivät - korkeintaan.
"Ehkä pari kolme viikkoa. Muutinkin tänne vasta kuukausi sitten.", tuo totesi ja hymähti.

"Aston vaikuttaa tosi erilaiselta. Noi klikit ja kaikki.", Ian jatkoi ja pyöräytti silmiään itsekseen, siemaisten päälle aimo kulauksen teetä. Klikit häiritsivät tuon elämää jonkin verran. Kermaanhan poika kuuluisi oikeasti ja joskus tuo halusikin huutaa, että oli varmaan rikkaampi kuin monet täältä mutta samalla britti myös nautti taviksen huomaamattomasta elämästä. Kermasta katsottiin kuitenkin alaspäin "luusereita", mikä ei ollut niin mukavaa. Nokkavat teinit autoineen ja rahoineen.

"Joo, kaikki tulee tänne aina lintsaan, ihan kaikki" Aubrey naurahti valkea hammasrivistö välähtäen. Hän siirsi muutaman villiintynen hiussuortuvan pois kasvojensa edestä ja jäi sitten katselemaan pöytää, ei hän kehdannut Iania koko aikaa tuijotella. Tyttö vaivaantui hieman pellavapään mainitessa niistä klikeistä, toinen ei tainnut pitää jaottelusta ollenkaan? Sillä hetkellä häntä hävetti se, että klikkijaot vaikuttivat hänen elämäänsä aikalailla. Tummaverikkö hieraisi niskaansa ja vaelteli katseellaan kahvilan seinustoja pitkin, "No ne klikit nyt on ollu niin kauan kun mä muistan", tuo totesi kuivasti ja paransi asentoaan epämukavaksi muuttuneella penkillä.

"Miksi sä et oo koulussa sitten tällähetkellä?" Aubrey tivasi huvittuneesti ja kohotti kulmiaan. Pellavapää ei tainnut paljon innostua Astonin opinahjosta, vaan litki mielummin englantilaisittain teehä Dusty'sissa.

"Joo, mä olen huomannut.", Ian virnisti ja nojautui paremmin sohvaan. Tuo siirsi katseensa hetkeksi kadulle ja poika jäikin huomaamattaan katsomaan käveleviä ihmisiä hieman pidempään. Jotenkin se oli rauhoittavaa. Juoda teetä ja katsella muiden kiireitä, yrittäen arvailla niiden syytä. Kuin antaisi elämän lipua sormien välistä? Aubreyn jatkaessa jotain klikeistä, hätkähti britti hieman ja kääntyi nopeasti takaisin tuon puoleen, hymyillen pahoittelevasti. Leijonaharjas nyökytti päätään tytön sanoille ja siemaisi teetään päälle, katsoen kuitenkin tällä kertaa kokoajan keskustelukumppaniaan.
"Klikit.. kukahan ne keksi?", tuo kysäisi enemmänkin itseltään ja virnisti päälle, sipaisten niskaansa perään. Kenenkähän älynväläys ne olivat? Varmaan jonkun itseään täynnä olevan diivan.

"Samaa voisin kysyä sulta.", Ian heitti ja hymähti. Niin, eihän Aubreykaan ollut nyt koulunpenkillä.
"Mua ei vaan huvittanut matikka ja äidinkieli. Tee ja ihmiset ovat mukavampia.", tuo jatkoi ja kohotti olkiaan. Ihmiset olivat tosiaankin enemmän britin alaa.

Aubrey hymähti puoliääneen ja kohotti harteitaan ihmettelevästi Ianin ihmetellessä klikkien keksijää. Tosin tyttö itse veikkasi ettei kukaan ole väkisin jaotellut porukkaa eri kasteihin, vaan tietynlaiset ihmiset ovat lyöttäytyneet samanhenkisten seuraan ja siitä se sitten lähti. Pellavapään selostaessa syytään poissaoloonsa, Aubreyn oli väkistenkin pakko hymyillä, toinen ei siis ollut mikään koulun ystävä. Tai siltä ainakin vaikutti. "Mä nukuin vähän pommiin ja nyt oon täällä, en viitsi mennä kesken tunnin paikalle" hän selitteli vino hymy kasvoillaan ja vilkaisi pellavapäähän sanojensa päätteeksi kuitenkaan sen pitempään tuijottelematta. Tyttö harkitsi mielessään uuden teen tilaamista, koittaen sitten pitää silmällä kahvilan tapahtumia. Hän tilaisi teensä kun käynnissä olisi hiukan hiljaisempi hetki. "Mulla ois tänään tenttikin..." Aubrey huokaisi ja pudisteli päätään, hän kyllä pärjäisi, se oli selvää. Mutta se ei, että kuinka hyvin. Isä kuitenkin odottaisi ainakin kiitettävää, mutta tällähetkellä tyttö uskoi että isä joutuisi pettymään sen suhteen.

Otollisen tilanteen saapuessa Aubrey viittoi tarjoilijan luokseen ja tilasi uuden mustaherukkateen, ja hän sai sen vielä nopeasti eteensäkkin. Hymyssäsuin tyttö kiitti tarjoilijaa ja kääntyi sitten Ianin ja teensä ääreen, jälleen puhallellen juomaansa jotta se jäähtyisi hiukan nopeammin. "Meinaatko sä mennä seuraavalle tunnille?" Aubrey kysyi kulmiaan kohottaen, yrittäen pitää jonkinlaista keskustelua yllä

"Tentti? Ne on tylsistyttäviä.", Ian totesi ja pudisteli päätään itsekseen. Tuo saattoi täällä jättää koulun helposti lipittääkseen teetä ja katsellakseen kiireisiä ihmisiä ikkunan takaa, mutta Englannissa se olisi ollut kiellettyä. Ei huippukoulusta voinut jäädä noin vain pois ja lintsaaminen teki huonoa imagolle. Poika naurahti itsekseen kuivaan sävyyn - mille imagolle? Ja seuraava tunti.. Mitäköhän se olisi? Hetken britti mietti, todetakseen että oli tulossa vain äidinkieltä. Hymähtäen tuo vilkaisi sivusilmällään ihmisiä kadulla ja sitten seuralaistaan.
"Tuskinpa. Luulen, että olen täällä vielä toisen tunnin. Katselen ihmisiä ja juon teetä.", Ian totesi tyyneesti ja hymyili suloisesti.

"Onko sulla lemmikeitä? Mulla on kaks kissaa, Mo ja Dot. Mä vihaan niitä, koska ne naukuu koko yön ja repii huonekaluja. Ja ne vihaa mua, koska ostan niille halpaa ruokaa enkä anna niiden nukkua sängyssä.", britti naureskeli ja pörrötti hiuksiaan, katsoen Aubreytä siniset silmät pikkupoikamaisesti välkkyen.

Ianilla oli siis kissoja, tieto yllätti Aubreyn pienesti, koska pellavapäinen poika ei näyttänyt ihan kissaihmiseltä. "Joo on mulla auto..." tyttö naurahti ja hörppäsi teetään vilkaisten sitten poikaan päin. "Mutta kissa ois ihan kiva", hän sitten lisäsi hiukan vakavemmin ja laski mukinsa pöydälle. Ian ei siis viihtynyt koulussa ollenkaan? Aubrey tunsi myötätuntoa toista kohtaan, ei hänestäkään olisi mukavaa lähteä maapallon toiselle puolelle täysin tuntemattomaan paikkaan... Ja joutua vielä kouluun josta ei pitänyt. "Mikä siinä ihmisten katselemisessa on niin mukavaa että sä oot mielummin pois koulusta pois?" tummaverikkö kysyi hymyssäsuin ja piti lyhyen katsekontaktin poikaan.

Aubrey nosti käsilaukun syliinsä ja kaivoi Italian oppikirjansa esiin, "Pitäs varmaan pitää viimehetken pänttäykset", hän totesi kepeästi ja avasi kirjan. "Lauseenjärjestys?" kysyttiin enemmänkin itseltä kuin Ianilta. "Oggi è una bella giornata", tyttö lausui ontuvasti ja hymyili sanojensa perään leveästi tutkaillen pellavapään kasvoja.

// lol... täytyy käyttää google kääntäjää et en mee takuuseen tosta italian oikeaoppisuudesta:-------D

"Auto, millanen auto? Mulla on Aston Martin Vanquish, sellanen musta.", Ian selitti ja hymyili. Auto oli useimmille egon jatke ja sillä ylpeiltiin, mutta poika itse piti autoaan pelkkänä autona. Sillä oli hyvä kulkea paikasta toiseen nopeasti, kuten autolla yleensäkin.
"Ja mä voin sanoa, kissat ei ole kivoja.", tuo vakuutti ja paransi kielteistä näkemystään elehtimällä lisäksi käsillään. Mo ja Dot tekivät helvettiä britin elämästä, mutta oli tylsää asua yksin suuressa kerrostaloasunnossa. Kissat toivat hieman eloa, vaikka poika niitä vihasikin.
"Ja.. Niin. On vain mukava hetkeksi lipua pois omasta elämästään, nauttia hyvästä teestä ja katsella muita ihmisiä. Miettiä miksi niillä on kiire ja vain katsella mustavalkoista kuvaa. Joskus se vaikuttaa jopa elokuvalta.", tuo hymähti ja sekoitti hiuksiaan satunnaisesti kädellään. Mustavalkoinen maailma vaikutti useasti elokuvalta, ainakin kun Ian katseli sellaista värimaailmaa päivät pitkät.

"Sì, è una bella giornata." Britti vastasi yhä suloisella aksentilla. Italia, Ranska ja Espanjakin kuuluivat tuon puhumiin kieliin sekä muutamat muut. Se oli ehkä ainoa hyöty, minkä Ian koki saaneensa yksityiskouluista. Siis käytöstapojen lisäksi.

"Sellanen Audi A4", Aubrey totesi ujohkosti, hän ei tiennyt autoista mitään. Paitsi sen, mitä tarkoitti V8 ja että hän itse halusi siistin ja käytännöllisen auton eikä mitään viimeisen päälle laitettua urheiluautoa. "In modo da non sa parlare italiano?" tyttö jatkoi italiaksi, edelleen lausuminen ontuen. Italia ei ollut hänen vahvuutensa, mutta kuitenkin hän ymmärsi sitä ja osasi muutaman lauseen puhuakkin. Muki kohotettiin jälleen huulille ja teetä hörpättiin tällä kertaa enemmän, nyt kun se oli jäähtynyt sen verran ettei suun polttamista tarvinnut pelätä.

"Mustavalkoista kuvaa?" Aubrey palasi edelliseen aiheeseen ja katsoi Iania kysyvästi, jopa kummaksuen. Hän ei ymmärtänyt äskeistä ollenkaan, ja asia olisi jäänyt muuten varmasti vaivaamaan ellei hän olisi sitä ääneen kysynyt. Tyttö tunsi itsensä jälleen hiukan tungettelevaksi mutta antoi asian olla, ei hän voinut tietää mitä pellavapäinen sillä hetkellä jatkuvasta kyselytulvasta ajatteli. "La scuola inizia a quindici minuti dopo l'" Aubrey totesi ja kumosi loput teestään yhdellä huikalla alas laskien mukin sitten varovaisesti pöydälle siirtäen katseensa Italian kielioppikirjaansa.

"Sì, parlo italiano." Ian lisäsi, vaikkei ollut täysin varma vastasiko oikealla lailla kysymykseen. Se kuulosti, että Aubrey oli kysynyt puhuiko britti italiaa ja tuo oli sen mukaan vastannut, kuitenkin hieman epäröivästi ja kulmat kohotettuina. Menikö oikein? Leijonaharjas vilkaisi teekuppiaan ja nappasi sen vielä käsiinsä, siemaisten kupin toisen kerran tyhjäksi. Pienen hymyn kera tuo keskittyi jälleen Aubreyn sanoihin, mutta hymy häivytettiin kasvoilta sanojen kantautuessa kunnolla korviin. Tyttö oli fiksu, se oli selvää ja varmasti mustavalkoinen maailma oli sattunut tuon korvaan. Ian ei halunnut paljastaa heikkouksiaan tai muita tärkeämpiä tietoja; kyllä autoista ja lemmikeistä pystyi puhumaan, mutta tälläiset asiat eivät kuuluneet smalltalkiin.
"Ah, se oli vain vertauskuva. Mustaa ja valkoista, yksinkertaistettu maailma.", tuo selitti käyttäen hyväkseen suloista hymyään ja aksenttiaan. Ei kukaan voisi alkaa Ianin sanoja ainakaan ääneen miettiä valheeksi, sillä tuohan puhui vain yksinkertaistusta maailmasta eikä pinkeistä yksisarvisista.

"Davvero? Stai andando lì?" Britti kysyi ja vilkaisi Dusty'sin seinällä olevaa kelloa. Jos haluaisi ehtiä tunnille, varmaan pian tulisikin kiire. Tosin se ei olisi ongelma - ei Ianille, joka nauttisi ihmisistä ja teestä toisenkin tunnin. Vasta psykologian valinnaistunnit saisivat leijonaharjan siirtymään ja ajamaan itsensä kouluun.

"Kyllä mä ajattelin mennä tunnille ettei isäpappa saa sydänkohtausta kun siitä italian tentistä tuleekin hylätty", Aubrey sanoi huvittuneena ja pudisteli päätään. Hän ei halunnut edes kuvitella isänsä ilmettä siinä tilanteessa, kun tyttö tulisi koulusta kotiin mukanaan tentin tulokset, ei ei. Siitä ei taatusti hyvää seuraisi, isä ei ehkä huutaisi tai raivoaisi, antaisi järkyttäviä rangaistuksia vaan katsoisi tytärtään kasvot punaisina ja painuisi pieneen kirjastoonsa mököttämään. "Ihan niinkuin yksi tentti kaataisi maailman", tummaverikkö puhahti silmiään pyöräytellen ja katsahti sitten Ianiin. Poika siis otti koulun ja opiskelut todella rennosti, tälläisen käsityksen ainakin Aubrey sai. "Ne ottaa sut, poikaparka, vielä silmätikukseen", hän naurahti ja tutkaili pojan silmiä hetkenaikaa.

Kello näytti olevan sen verran paljon, että jos Aubrey tunnille aikoisi, sinne olisi lähdettävä juurikin nyt. Jokin sai kuitenkin hänet pitämään takalistonsa kiinni tuolissa ja pyörittelemään tyhjää teemukia käsissään. "Mennäkkö vai eikö mennä?" tyttö kysyi Ianilta ja kohotti kulmiaan kysyvän näköisenä. Hän kyllä lähtisi jos pellavapää haluaisi katsella maailmanmenoa rauhassa.

Aubreyn puhuessa silmätikuksi ottamisesta, Ian naurahti kepeästi. Ei se olisi uutta, että leijonaharjasta vahdittaisiin tarkasti. Okei, Englannissa tuo oli käyttäytynyt todella hyvin ja ollut kuuliainen koulun kanssa, mutta Jenkkilässä kaikki tuntui romahtavan. Innostus opiskeluunkin.
"No se on niiden menetys, jos niillä on jotain ongelmia mun ja opiskeluideni kanssa.", britti totesi ja virnisti hurmaavasti. Tuon käsi ajautui taas niskalle ja pian poika pörrötti hiuksiaan varmaan kolmannen kerran, lisäten kokoajan leijonamaista hiuslookkiaan.

"Ja mee vaan, jos se tentti on tärkee porukoilles. Mä en vaan jaksa. Äidinkieli on tylsää.", Ian totesi ja haukotteli sopivasti sanojensa perään. Tuo sipaisi kasvojaan kevyesti ja uppoutui pehmeään kulmasohvaan, katsellen hetken vain Dusty'sin ilmapiiriä ja siellä olevia ihmisiä. Muutamia muita lintsareita näkyi ja sitten aikuisempia tapauksia, jotka olivat varmaan aamukahvilla täällä.

# LYHYTPÄTKÄ. :C

"Niin, mä en kyllä jaksais mitään isän mykkäkouluja", Aubreyn naurahti ja hieraisi myöskin niskaansa. Ehkä kuitenkin olisi parempi mennä kuuliaisesti kouluun ja välttää mahdolliset vähemmän mukavat seuraukset, mitkä tentin reputtamisesta ja lintsauksesta seuraisivat. Tyttö tuijoteli hetken pöytää poissaolevana, "Joo tosiaan mä voisin lähteä", hän hymähti ja vilkaisi Ianiin pieni hymy huulillaan. Italiankirja suljettiin ja asetettiin hätäisesti laukkuun, Aubrey nousi tuolilta ylös ja asetti sen takaisin paikalleen, puoliksi pöydän alle.

"Mutta kiitos hei seurasta, koita päästä joskus sinne kouluunkin sitten", tummaverikkö naurahti ja tutkaili poikaa silmillään hetken aikaa ja naputteli kynsiään tuolin selkänojaa vasten. Sitten hän nosti laukun paremmin olalleen ja vilkaisi pellavapäätä, "Moikka", tuo huikkasi vielä olkansa yli ennenkuin lähti ottamaan kiireisiä askeleita kohti kouluaan. Aikaa olisi vielä kymmenisen minuuttia, joten täytyi pitää kiirettä.