That’s what makes my life so fucking fantastic

((Seuraa pikkupossulle Nicholakselle?))

”2195 dollaria, kiitos.” Ilmekään ei värähtänyt Nicholaksen kasvoilla hänen ojentaessaan luottokorttia kassaneidille. Ei ollut ensimmäinen eikä myöskään viimeinen kerta, kun hän käyttäisi suorastaan naurettavia summia vaivaiseen takkiin. Tottakai asiasta tulisi sanomista kotona luottokorttilaskun pudotessa postiluukusta, mutta siinä vaiheessa Nicholas olisi jo ehtinyt käyttää takkia, eikä sen palauttamisesta voitaisi edes keskustella. Oikeastaan vanhempien oli aivan turha syyttää häntä päättömästä tuhlaamisesta, itsehän nämä olivat hänet kasvattaneet.

Lyhyt nyökkäys toimitti kiitoksen virkaa nuorukaisen ottaessaan vastaan paperikassin, jonne takki oli laskostettu. Raha luonnollisesti takasi sen, että hän oli aina tervetullut Burberryn liikkeeseen, mutta Nicholas halusi myös vastaisuudessa saada siellä kunnollista palvelua. Sitä ei valitettavasti voinut aina odottaa, ellei kohdellut myyjiä edes jossain määrin kelvollisesti. Sen lisäksi kassaneiti oli ollut ihan hyvännäköinen.

Päästyään aika monta dollaria köyhempänä ulos liikkeestä, Nicholas otti suunnakseen läheisen pikkukahvilan, josta oli kuullut puhuttavan. Minnekään Starbucksiin hän ei todellakaan menisi lauantaina, jolloin ne olivat tupaten täynnä muita ostoksille suunnanneita ihmisiä. Pahimmassa tapauksessa ainoa istumapaikka olisi löytynyt jonkun rääkyvän kakaransa kanssa kaupungille lähteneen teiniäidin vierestä. Lyhyen kävelymatkan päässä olevan kahvilan puolityhjä terassi sen sijaan näytti suorastaan houkuttelevalta. Pöytä valikoitui terassin kadusta erottavan kaiteen viereltä, josta oli hyvä tarkkailla ohikulkijoita. Nicholas laski ostoksensa viereiselle tuolille ja istuutui odottamaan tarjoilijaa. Viikonloppu oli osoittautumassa mitä loistavimmaksi; himoittu takki oli nyt hänen ja illalla olisi vuorossa jälleen yhdet bileet. Enempää lauantailta saattoi tuskin toivoa.

Nicholas käänsi kasvonsa miellyttävän lämpimästi paistavaa aurinkoa kohti, huulten kaartuessa samalla kevyeen hymyyn. Ehkä hän viettäisi kotona hetken uima-altaalla ennen kuin ryhtyisi valmistautumaan bileisiin. Kevyt rusketus ei ollut koskaan pahitteeksi, ja muutaman tunnin uimapatjalla makoilu takaisi sellaisen.

//Taidanpa hypätä Veran kanssa mukaan, jos sopii. Tyttösen lookki on sitten tämmöinen//

Näytti siltä, ettei kahvia ollut koko talossa. Veronica huokaisi raskaasti sulkiessaan keittiön kaapin oven. Vincentin olisi pitänyt ostaa uusi kahvipaketti eilen, kun tuo oli käynyt muutenkin kaupassa. No, eipä kai auttanut muu kuin soittaa veljelle ja käskeä tämän tuoda kahvia tullessaan. Itse hän ei viitsinyt pelkän kahvipaketin takia lähteä ostoksille ja sitä paitsi, ruokakauppa oli Vincentin matkan varrella ja tuo voisi samalla ostaa kaikkea muutakin, mitä ei eilen ollut hoksannut tuoda. Veronican kahvihammasta kuitenkin kolotti. Koska kahvi kerta kaikkiaan oli lopussa, niin ei kai auttanut muu kuin lähteä johonkin kahvilaan. Läksyjen teosta ei ainakaan tulisi mitään, ellei hän piristäisi itseään kofeiiniannoksella. Vaikka oli lauantai, hän ei tosiaan aikonut viettää sitä laiskotellen, niin kuin melkein kaikki muut varmasti tekivät. Maanantaiksi piti laskea joitain fysiikan juttuja ja hän halusi tottakai saada läksyt tehtyä ajoissa, että varmasti ehtisi. Jos ne olisivat kovin vaikeita, niin toki niissä menisi oma aikanasa. Eikä siinä tietenkään kaikki. Hän halusi lisäksi kerrata matematiikkaa, sillä heillähän saattoi ihan hyvin olla pistarit ensi tunnilla. Hän tosiaan tarvitsi mahdollisimman hyvät arvosanat, jos aikoi päästä Princetoniin.

Niinpä Vera sitten nappasi puhelimensa ja avaimensa, sulloi ne laukkuunsa ja lähti ulos. Aurinko paistoi mukavasti ja tyttö oli iloinen, ettei ollut suotta laittanut pitkähihaista ylleen. Olisi tullut vain kuuma, jos sellainen olisi ollut päällä. Korot kopisivat asvaltilla, kun Vera kipitti kohti lähintä kahvilaa. Onneksi hän asui ihan keskustassa. Tällaisissa hätätilanteissa hän arvosti asuinpaikkaansa tavallistakin enemmän. Se, että lähistöllä sijaitsivat kaikkein parhaimmat merkkiliikkeet, oli ihan toisarvoinen asia. Moni hänen kavereistaan olivat sitä mieltä, että juuri siksi hänen asuntonsa oli loistavalla paikalla. Varmasti ne tytöt olisivat vaihtaneet asuntoa hänen kanssaan heti, jos siihen olisi tarjoutunut tilaisuus. No, ensi syksynä hän ei toivon mukaan enää asuisi siellä, vaan Princetonin kampuksella, tai jossain sen lähistöllä.

Veronica oli pian päässyt mukavan näköisen kahvilan terassille. Vapaita pöytiä näytti olevan vielä jäljellä, mutta niiden sijaan hän suunnisti kohti erään nuoren miehen valloittamaa pöytää. Kyseinen henkilö oli heidän koulustaan. Hän kyllä tiesi sen vallan hyvin, olihan tuo niitä rikkaimpia, kuten hän itsekin. Se, että hän tiesi toisen käyvän samaa koulua, ei ollut ainut syy sille, miksei hän mennyt istumaan yksin. Isän yökerho oli siellä, ihan liian lähellä. Adam saattaisi ihan hyvin kävellä ohi, eikä tuo saisi luulla häntä yksinäiseksi. Näyttäisi varmaan todella typerältä, jos hän viettäisi lauantaita omassa seurassaan.
"Moi," Vera tervehti poikaa. "Ei varmaan haittaa jos istun tähän?"
Hän jäi odottamaan vastausta. Saattoi nimittäin ihan hyvin olla niin, että poika odotti jo seuraa. Vaikkapa tyttöystävää tai jotain. Sellaisessa tapauksessa olisi parasta mennä suosiolla johonkin toiseen pöytään ja toivoa, ettei isää tai äitiä näkyisi.

((Hii, tottakai sopii (: ))


Kauaa ei Nicholas saanut ylhäisessä yksinäisyydessään istua, kun vierelle tupsahti tyttö. Jaa haittaisiko häntä, jos toinen liittyyisi seuraan? Nopeasti Nicholas vilkaisi toisen päästä varpaisiin, katseen kohdistuessa sen jälkeen takaisin tämän silmiin. ”Ei haittaa, istu vaan,” hän vakuutteli, nostaen jopa ostoksensa jalkojensa juureen, ettei tytön tarvitsisi lähteä hilaamaan itselleen tuolia toisesta pöydästä.

Joku toinen olisi saattanut ihmetellä, miksi vieras naisihminen halusi istua samaan pöytään jonkun puolituntemattoman kanssa (toki Nicholas tunnisti tytön koululta), mutta Nicholas tyytyi kohtaloonsa. Turha hänen oli mukista, jos hyvännäköiset naiset halusivat itse tulla hänen seuraansa. Vilkaisu ympärille nimittäin todisti, ettei terassille ollut muutamassa hetkessä pölähtänyt bussilastillista ihmisiä, vaan vapaitakin pöytiä olisi ollut.

”Nicholas,” poika esitteli itsensä tytön istuuduttua. Piirit saattoivat olla kovin pienet Astonilaisten klikeissä, mutta se ei tarkoittanut, että hän olisi aivan jokaisen ihmisen tuntenut nimeltä. ”Tekikö sun kaverit sulle oharit?” hän tiedusteli. Muutakan selitystä Nicholas ei siinä kohtaa osannut miettiä sille, miksi toinen oli yksin liikenteessä. Ellei tämä ollut sitten samalla asialla kuin hän itse, jossa tapauksessa tämä ei ollut näyttänyt olleen yhtä onnekas ostoksien suhteen kuin poika.

”Mitäs tänne pöytään? Jotain juotavaa vai haluatteko vilkaista menua?” pöydän vierelle pölähtänyt tarjoilija sirkutti. Joku oli ainakin muistanut syödä päivälääkityksensä ja maistanut varmaan siinä sivussa vähän jo seuraavankin päivän pillereitä. Tuskin kukaan luonnostaan jaksoi olla muutoin noin ylipirteä. ”Tyydyn cappuccinoon,” Nicholas vastasi, vaivautumatta kääntämään katsettaan tarjoilijaan. Mieluummin hän katseli vastapäätä istuvaa neitokaista. Välillä katse käväisi muualla, kukapa nyt olisi halunnut vaikuttaa ensitapaamisella hullulta ahdistelijalta.

Kun poika ilmoitti, ettei hänen seuraan tuppautumisensa haittaisi, Vera soi tälle kiitollisen hymyn ja istuutui sitten alas tuolille, jolta tavarat oli siirretty ystävällisesti pois tieltä. Tyttö vilkaisi nopeasti tarjoilijaa, joka ei näyttänyt pitävän minkäänlaista kiirettä hänen suhteensa. Näytti siltä, että myös nuori mies oli vasta saapunut paikalle, tälläkään ei nimittäin ollut kahvikuppia edessään. Saattoihan tietysti olla mahdollista, että tuo oli jo juonut kahvinsa, mutta miksi tuo sitten enää olisi siellä istunut tekemättä mitään?
"Anteeksi vielä kamalasti kun tälla tavalla vaan änkeydyin tähän," Veronica pahoitteli, vaikkei onnistunutkaan kuulostamaan siltä, että olisi oikeasti tarkoittanut sanojaan. Eihän hän edes ollut pahoillaan, hän oli vain iloinen siitä, että oli varmasti turvassa yksin istumiselta.
"En vaan halunnut istua yksin," hän vielä selitteli. Se ainakin oli totta. Hän ei tosiaan halunnut istua yksin, se olisi näyttänyt varmasti jonkun mielestä todella säälittävältä. Jos isä olisi nähnyt, tuo olisi varmasti ajatellut hänen olevan yksinäinen ja pitänyt häntä toivottomana tapauksena, mitä hän ei todellakaan ollut. Hänestä tulisi varmasti vielä menestyneempi kuin isästä ja äidistä yhteensä. Kumpikaan vanhemmista nimittäin ei ollut käynyt huippuyliopistoa ja siinä hän tulisi päihittämään nämä mennen tullen. Ensin vain piti päästä sinne Princetoniin asti.

"Veronica," tummatukka esitteli itsensä, kun kerran Nicholaskin teki niin. Tosiaan, Nicholas oli myös yksi heidän koulunsa rikkaimmista, varmasti tuon perheellä oli enemmän rahaa kuin hänen perheellään.
"Ei mun kaverit tehneet ohareita, vaan kahvi. Päätin sitten tulla tänne, kun täältä sitä saa nopeammin kuin kaupasta," Vera selosti ja vilkaisi jälleen tarjoilijaa. Hän halusi jo saada kahvinsa, mutta tarjoilija ei näyttänyt huomaavan hänen vilkaisujaan, eikä siksi pistänyt lisää vauhtia touhuihinsa.
"Sä kai olet käynyt ostoksilla?" Vera totesi. Hän oli kyllä huomannut Burberryn liikkeen kassin. Ilmeisesti Nicholas suosi merkkiliikkeitä kuten hän itsekin teki.

Vihdoin ja viimein tarjoilija suvaitsi ilmaantua heidän pöytänsä luokse kyselemään tilauksia. Veraa toisen pirteys lähinnä ärsytti, vaikka ei iloisissa ihmisissä mitään vikaa ollut. Ehkä hän vain kärsi kahvinpuutteesta? Kyseinen tarjoilija taisi olla aika uusi, sillä hän ei ennen ollut tähän törmännyt. Nyt ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta, kun hän kyseisessä kahvilassa piipahti, olihan se niin mukavan lähellä ja sinne oli helppo paeta, jos Vincentin kaverit sattuivat olemaan heidän luonaan rellestämässä.
"Mulle kahvi ihan mustana," hän ilmoitti. "Ja sellainen pieni suklaamuffinssi."
Kyseisen kahvilan muffinsit olivat ihan omaa luokkaansa, eikä hän voinut sellaista vastustaa, vaikka olisikin ehkä pitänyt. No, oli hänellä nyt varaa syödä yksi muffinssi, ei hän siitä lihoisi.

Nicholas pudisti lyhyesti päätään tytön anteeksipyyntelyille. ”Ei se todellakaan haittaa. Yksin istuminen on tylsää. Itse en vain ole tarpeeksi, hmmh, rohkea mennäkseni toisten pöytään,” hän totesi. Asia ei ollut todelisuudessa aivan niin, etteikö Nicholas olisi ollut tarpeeksi rohkea. Todellisuudessa häntä vain harvemmin kiinnosti mennä tutustumaan uusiin ihmisiin, varsinkaan missään tällaisissa paikoissa. Tutustumiseen vaadittiin aivan toisenlaiset olosuhteet, kuten esimerksiksi yökerho.

”Ja vähemmällä vaivalla,” Nicholas hymähti. Hänen kotonaan vaiva oli siinä, kun joutui kiertelemään ympäri taloa etsimässä taloudenhoitajan tai jonkun muun tekemään kahvin puolestasi. Nicholas ei ollut koskaan vaivautunut opettelemaan keittiöstä löytyvän hienon kahvinkeittimen käyttöä. Miksi hän edes olisi, kun talosta löytyi joku sellainen, jolle maksettiin siitä?

Veronican sanat saivat nuorukaisen vilkaisemaan paperikassia ja nyökkäämään sen jälkeen. ”Tarvitsee vain odotella, että säät jäähtyvät sen verran, että saan takin käyttöön.” Paskat hän jaksaisi odotella kuin korkeintaan iltaan, jolloin voisi heittää takin niskaansa ja marssia yökerhoon. Jos hän jäisi odottelemaan viileämpiä säitä, olisi hän todennäköisesti ehtinyt jo unohtaa takin olemassaolon ja ostaa uuden tilalle.

”Mä voisin oikeastaan ottaa myös sellaisen muffinssin,” Nicholas sanoi juuri kun tarjoilija oli jo kääntymäisillään kannoillaan toimittaakseen tilauksen tiskille. Nainen nyökkäsi ennen kuin lähti jatkamaan matkaansa sisälle. ”Hyvästit laihdutuskuurille,” hän totesi ja virnisti pienesti Veronicalle. Toisinaan Nicholaksen sokerihammas muistutti itsestään, jolloin herra katsoi olevansa muffinssin tai kakkupalan arvoinen. Sen pidempään herkkuhimoa harvemmin edes kesti. Hänen herkkunsa kun pääasiassa löytyivät aivan muualta kuin minkään kaupan tai konditorian herkkuhyllyltä.

”Sähän olet... kolmannella?” Hän joutui pitämään lyhyen tauon arpoessaan oliko tyttö häntä vuotta vanhempi vai nuorempi. Lopulta arvaus osui kolmanteen, sillä kovin moni hänen ikiään oleva tyttö piti siitä, jos tämän arvioi nuoremmaksi kuin tämä todellisuudessa oli. Vanhemmaksi veikkaamisen suhteen sen sijaan saattoi harvemmin osua arkaan paikkaan. Jossain vaiheessa asia tuntui kuitenkin kääntyvän päinvastoin, eikä kukaan yli 25-vuotias todennäköisesti halunnut kuulla näyttävänsä ikäistään vanhemmalta.

Luuliko Nicholas kenties, että hän oli rohkea? Ja oliko Nicholas muka jotenkin arka tai ujo? Jotenkin oli hassua kuvitella, että Nicholasin kaltainen komea nuorukainen arastelisi mennä yhtään mihinkään. Nicholas ei edes vaikuttanut ujolta. Veran mielestä tuo vaikutti oikein itsevarmalta tyypiltä. Saattoihan hän tietenkin olla väärässä, ei hän ollut mikään ihmistuntija. No, eipä sillä ollut kuitenkaan mitään väliä, oliko Nicholas rohkea vai ei. Ihan kivaa kahvitteluseuraa tuo ainakin vaikutti olevan ja se sai luvan riittää. Ei hänellä ollut mitään tarkoitusta edes tutustua toiseen mitenkään paremmin. Sitä hän ei kuitenkaan myöntänyt edes itselleen, että tavallaan vain käytti Nicholasin seuraa hyväkseen, vieläpä erittäin typerästä syystä. Isä kyllä tiesi, ettei hän ollut yksinäinen, oli hän sen verran usein pitänyt hauskaa tuon yökerholla milloin kenenkin seurassa.

Vai takkiostoksilla Nicholas oli käynyt. Veran päähän ei olisi tosiaan juolahtanut, että toinen oli sellaisena päivänä ollut ostamassa takkia. Nythän oli lämmintä ja pelkkä ajatus takista oli tukala. Liian hiostavaa sää ei sinä päivänä onneksi ollut. Oikeastaan oli juuri sopiva ilma olla ulkona, jos sattui nauttimaan lämpimistä päivistä enemmän kuin viileistä.
"Vai niin," Vera totesi. Häntä ei sinänsä edes kiinnostanut mitä Nicholas oli kaupasta ostanut, mutta no, olipahan ainakin tullut sanottua jotain, ettei vain tullut mitään epämieluisaan hiljaista hetkeä. Sellaisia hän inhosi. Silloin tuntui aina siltä kuin olisi ollut jotenkin huonoa seuraa.

"Oletko koskaan syönyt näiden muffinsseja?" Vera kysyi. "Mun mielestä ne on tosi hyviä. Ja sä et kyllä näytä olevan minkään laihdutuskuurin tarpeessa."
Tyttö onnistui taikomaan kasvoilleen keveän virnistyksen. Sitten katse kohdistettiin suuntaan, jossa isän yökerho sijaitsi. Sinne voisi ehkä jopa mennä illalla, kyllä sieltä aina seuraa löytyisi, jos ei Vince suostunut kavereineen lähtemään mukaan. Toisaalta, läksyjen teko oli paljon mieluisampaa puuhaa. No, jos Vince lähtisi, niin hän menisi myös, ei muuten.

"Jep, niin olen," Vera myönsi. Mistä Nicholas oli sen osannut arvata? Ehkäpä tuo sitten oli edes jokseenkin tietoinen siitä kuka hän oli. Hänen vanhempansa eivät kyllä olleet mitenkään kuuluisia ihmisiä, joten siitä se ei ainakaan voinut johtua.
"Ja sä kai olet toisella?" hän vielä kysyi, vaikka uskoikin olevansa oikeassa. Ainakaan Nicholas ei ollut kolmannella, sillä olisi kai tuo sitten ollut edes joillakin samoilla tunneilla. Tai sitten ei, Aston oli kuitenkin aika iso koulu.

”En, mutta mä luotan sun sanaasi,” Nicholas vastasi. Pianhan se nähtäisi olivatko kahvilan leivonnaiset mistään kotoisin. Laihdutuskuurillakaan poika ei ainakaan varsinaisesti ollut. Hän treenasi säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta suurin syy sille oli se, ettei hän halunnut päätyä samaan jamaan kuin ne b-luokan tähtöset, jotka viihtyivät paremmin bileissä kuin lenkkipolulla. Alkoholin pöhöttämä naama ja kroppa oli kaikkea muuta kuin miellyttävää katseltavaa.

Nicholas nyökäytti kevyesti päätään. ”Sä onnellinen pääset siis pian pois Astonista ja eroon sen tasokkaista opettajista,” hän totesi kuivasti hymyillen. Jollain olisi voinut olla huomautettavaa sen suhteen, ettei pojalla ollut mitään valtaa mennä moittimaan koulun tasoa, jos itsellä ei ollut kiinnostusta koulutustaan kohtaan. Ja itsehän hän oli hankkinut itsensä todella tasokkaasta koulusta tänne. Onneksi Astonissa kuri ei sentään ollut samaa luokkaa kuin sisäoppilaitoksessa, jossa ei ollut harvinaista saada edelleen karttakepistä sormilleen. ”Joko sä olet päättänyt, mitä sä teet koulun jälkeen?”

Heidän tilauksensa aiemmin ottanut tarjoilija liihotti paikalle, asettaen juomat ja muffinssit pöydälle. Naisen naama näytti todella siltä, että se oli halkeamispisteessä leveän hymyn takia. ”Kertokaa, jos tarvitsette vielä jotain,” tämä hoilotti vielä ennen poistumistaan. ”Mä haluan kokeilla samaa lääkitystä,” Nicholas totesi tarjoilijan siirryttyä kuuloetäisyyden ulkopuolelle.

Arvioivan katseen siirtyessä edessään olevaan muffinssiin, hän ei voinut kuin vain toivoa, että leivonnaisiin olisi lisätty jotain piristävää. Amsterdamissa hänkin olisi todennäköisesti oppinut varsinaiseksi herkkusuuksi. Harmillista etteivät vanhemmat olleet kuitenkaan niin typeriä, että olisivat kustanteneet pojalleen matkan Eurooppaan. Se oli kuulema aivan liian riskialtista ilman huoltajaa.

Nicholas mursi pienen palan leivonnaisesta ja vei sen suuhunsa. Se todellakin oli hyvää, kuten Veronica oli maininnut. ”Ehkä tänne kannattaa poiketa muffinssille toisenakin päivänä.”

"Oonkin tosi luotettava," Vera tokaisi äänensävyllä, joka ei antanut selvyyttä siitä, tarkoittiko hän sanojaan vai ei. Hänen puolestaan Nicholas sai kyllä luottaa siihen, että muffinssit olivat tasan niin hyviä kuin hän oli kertonut. Ihan varmasti poikakin pitäisi muffinsseista, ellei tuo sitten sattunut omistamaan tavallista kummallisempaa makuaistia. Sitä Vera tosin epäili suuresti. Jotenkin Nicholas näytti hänen mielestään siltä, että söisi ihan normaalia ruokaa ennemmin kuin jotain erittäin outoja yhdistelmiä, niin kuin vaikka suklaata ja ketsuppia yhdessä. Sellainen makuyhdistelmä tuskin oli kenenkään muunkaan mielestä mitään herkkua, niin karulta se hänen mielessään vaikutti. Toisaalta, ehkä jotkut raskaana olevat naiset saattoivat kokeilla sellaista, olihan joillakin naisilla silloin juuri tuollaisia outoja mieltymyksiä. Niin oli kuulemma äidilläkin ollut, kun tuo oli ollut viimeksi raskaana. Äiti tosin oli muutenkin outo, kuvitteli nimittäin, että rahalla sai ostettua ihan mitä tahansa, jopa rakkautta hylätyiltä lapsilta. Sitä Veronica ei halunnut ajatella sen enempää, joten hän päätti keskittyä jutteluun Nicholasin kanssa, vaikkei sekään erityisemmin ollut mitään mielipuuhaa. Ennemmin hän olisi istunut kotona tekemässä läksyjä tai katsonut Vincen kanssa jalkapalloa.

"No jaa, onhan tuolla ihan kivojakin opettajia," Vera puolusteli. Hän piti opiskelusta, eikä hänellä ollut sen suhteen sen pahempaa valittamista. Kun Nicholas sitten uteli, mitä hän aikoi tehdä koulun jälkeen, vastaaminen oli helppoa. Tottakai hän oli päättänyt ja tiesi tismalleen mitä tahtoi.
"Haen Princetoniin opiskelemaan kemiaa," tyttö vastasi, eikä selitellyt sen enempää urahaaveistaan. "Entä sä? Joko tiedät mitä haluat tehdä?"
Oli kai ihan kohteliasta kysyä asiaa, ettei juttu vain siihen tyrehtyisi. Omista asioistaan hän ei halunnut niin mielellään puhua, eihän se muiden asia ollut. Nicholasiakaan hän ei tuntenut oikeastaan ollenkaan, joten tälle oli ihan turha ryhtyä tarinoimaan sen kummemmin yhtään mitään.
Vihdoin kahvikuppi saapui, samoin muffinssi ja ylipirteä tarjoilija. Mikä ihme sitäkin oikein vaivasi? Oli todella silmiinpistävää olla noin ylipirteä, ihan liian huomionhakuista ja teennäisen oloista.
Nicholasin kommentti sai Veronican naurahtamaan. Lääkitys naisella taisi todellakin olla meneillään, ei kai kukaan luonnostaan voinut olla sellainen? Tai siis, toki pirteitä ihmisiä oli, mutta aidon iloisuuden kyllä tunnisti.
"Ei kannata kokeilla, ties mitä aineita se on käyttänyt," Vera tokaisi. "Tai sitten se onneton on vaan juonut liikaa kahvia."

Vera hörppäsi kahviaan. Tuntui niin hyvältä vihdoin ja viimein saada annos kofeiinia. Kupposen juotuaan hän jaksaisikin sitten keskittyä kaikkeen mahdolliseen.
"Joo, suosittelen," tyttö sanoi. "Mutta ei liian usein tietenkään kannata."
Muffinssi oli jälleen kerran oikein maukasta. Veran olisi tehnyt mieli ahmia se reippaasti suuhunsa, muttei hän sellaista possuttelua kehdannut harrastaa. Sitä paitsi, sitten hän ei olisi saanut nauttia hyvästä mausta niin pitkään. Eikä hänellä edes oikeasti ollut mikään kiire, vaikka hän jotenkin koko ajan kuvitteli niin. Nyt oli vain maltettava syödä kaikessa rauhassa, läksyt eivät kyllä mihinkään karkaisi
Veronica ei voinut mitään sille, että oli jälleen kerran pakko vilkaista isän baarin suuntaan. Vaikutti siltä, että hän halusi isän näkevän hänet siellä. Ehkä hän alitajuntaisesti halusikin. Tai sitten hän halusi itse nähdä isän. Huolimatta siitä, että vanhemmat eivät hänestä ja Vincestä pahemmin välittäneet, hän kuitenkin tavallaan kaipasi isänsä tuntemista. Samalla hän kuitenkin halusi pysyä Adamista mahdollisimman kaukana, ihan niin kuin äidistä. Miksi näiden piti edes asua samassa kaupungissa?

Pojan kulmat kohosivat aavistuksen Veronican puolustaessa Astonin opettajakuntaa. Asiasta saattoi olla montaa mieltä ja Nicholas sattui olemaan täysin eri kannalla. Mielipiteeseen vaikutti paljolti se, ettei hän itse järin kunnioittanut opettajia, jotka sitten röyhkeydessään kehtasivat kohdella häntä samalla mitalla. Siis ainakin ne tapaukset, joita ei voinut pelotella varakkuudella.

”Kemiaa?” Nicholas toisti, ikään kuin varmistaakseen kuulleensa oikein. Toinen vaikutti varmalta päätöksensä suhteen, jota Nicholas itse ei voinut kuin hämmästellä. Hänelle itselleen oli selvää vain se, että hän halusi tehdä jotain sellaista, mistä tienasi rutosti rahaa, muttei mainittavammin tarvitsisi huhkia töiden parissa. Tai jos jotain olisi tehtävä, niin korkeintaan parina päivänä viikossa, loput voisi omistaa huvittelulle. ”Mitä sä sitten ajattelit tehdä sen parissa? Jotain keksintöjä?” Mitä helvettiä kemistit edes tekivät? Koulun perusteella Nicholas osasi vain sanoa, että siihen liittyivät kaikenlaiset tympeät kokeet ja alkuaineet, mutta siihen se sitten jäikin. ”En ainakaan mitään kemiaan liittyvää, se on varma,” hän vastasi vinon hymyn kera. ”Ei millään pahalla tietenkään,” nuorukainen lisäsi.

Nicholas tyytyi vain nyökkäämään tytön kommentille. Hän ei ollut mikään leipuri, joten muffinssit eivät lukeutuneet niihin aiheisiin, joista hänellä olisi ollut mielenkiintoa keskustella pidempään. Sen sijaan hänen katseensa kääntyi Veronican tähyilemään suuntaan. Hetken hän yritti paikallistaa, mitä tämä katseli, onnistumatta siinä. Kaveria? Poikaystävää? Tyttöystävää? ”Odotatko sä jotain?” Nicholas tiedusteli, vieden kahvikupin huulilleen.

Veronican haaveet kemian opiskelusta palasivat väkisin Nicholaksen mieleen. Hänen järkeensä ei vain mahtunut se, että joku noinkin hyvännäköinen tyttö saattoi haaveilla jostain niin... tylsästä. Ala tuntui sopivan enemmän niille, joiden todella kannatti piiloutua suojalasien ja laboratoriotakkien taakse. Tosin Veronicakin olisi saattanut näyttää helvetin hyvältä laboratoriotakissa – varsinkin jos sen alla ei olisi ollut juuri mitään. Nicholas piilotti virnistyksensä tunkemalla lisää muffinssia suuhunsa.

"Niin," Veronica lausahti. Ilmeisesti tulevaisuus kemian parissa oli Nicholasin mielestä hyvinkin outo juttu. No, eivät kaikki ymmärtäneet kyseisen alan hienoutta. Oikeastaan, suurin osa taisi olla niitä, jotka pitivät kemiaa hyvin ikävystyttävänä aineena. Hänen mielestään se oli kaikkein parasta. Siinä sai tehdä jännittäviä kokeita ja tutkia kaikkea mielenkiintoista.
"Ei mitään keksintöjä, vaan haluaisin johonkin rikoslaboratorioon töihin," Vera töksäytti. Kai se oli sitten sanottava, kun toinen kerran kysyi? Nicholas oli kyllä raivostuttavan utelias. Kohta tuo utelisi varmasti jotain muutakin hänen elämästään. Eihän hänen tietenkään ollut mikään pakko vastata, mutta kai se oli ihan kohteliasta.

No niin. Nicholas oli tottakai onnistunut huomaamaan hänen vilkuilunsa isän baarin suuntaan. Ehkä olisi parasta keskittyä muffinsiin ja kahviin, eikä vain tujotella muualle. Mitähän Nicholas oikein mahtoi hänestä ajatella? Varmasti piti vähintään tärähtäneenä. Ei sillä sinänsä väliä ollut, mutta kun hän kerran oli änkeämällä ängennyt tuon seuraan, niin ei hän halunnut vaikuttaa siltä kuin haluaisi olla jossakin muualla. "En mä ketään odota," Vera vastasi toisen esittämään kysymykseen ja haukkasi uuden palan muffinsistaan. Sen enempää hän ei alkanut viluilujaan selitellä, kuvitelkoon Nicholas ihan mitä tahtoi.

"Etkö ole muka ollenkaan miettinyt mitä haluat tehdä koulun jälkeen?" Vera päätti kysyä, ihan vain pitääkseen yllä jonkinlaista keskustelua. Tulevaisuus oli ihan kiehtova aihe, hänen mielestään, mutta ei Nicholas välttämättä ajatellut samoin. Vielä enemmän Veraa olisi kiinnostanut puhua muista omaa tulevaisuuttaan koskevista haaveista, mutta tuskin se olisi ollut järkevää. Nicholas olisi ihan varmasti vain säikähtänyt puheita perheestä ja aviomiehestä, joten niistä ei tasan sanottaisi yhtään mitään. Ei hän ollut mikään epätoivoinen sinkkutyttö, jolla oli kiire saada lapsia, eikä hän halunnut Nicholasinkaan luulevan mitään sellaista. Tottakai hän halusi perustaa perheen, mutta ei missään nimessä ennen kuin oli saanut ammatin ja työpaikan. Hän ei tosiaan aikonut elää elämäänsä yhtä typerästi kuin hänen omat vanhempansa olivat omansa eläneet.

Koska Vera ei enää uskaltanut vilkuilla isän baarin suuntaan, hän tuijotteli vaivihkaa Nicholasta. Miksei hän ollut aiemmin ollut tämän kanssa missään tekemisissä? He kun olivat molemmat koulunsa rikkaimmasta päästä, niin kai heillä oli yhteisiä kavereitakin? Se vaikutti hyvin todennäköiseltä. Okei. Oli varmasti vain hänen oma vikansa, ettei hän tuntenut koulunsa oppilaista juuri ketään, vain osan niistä, joiden kanssa oli samoilla tunneilla. Eihän hän koskaan edes käynyt missään. Bileissäkään hän ei ollut käynyt pitkään aikaan, koska ei vain ollut kiinnostanut mennä. Hän vain teki läksyjä. Se kuulosti niin säälittävältä, että melkein nolotti. Ehkäpä olisi pitkästä aikaa pyörähdettävä isän baarissa, ihan vain näön vuoksi, ja iskettävä sieltä joku mies, ihan vain näön vuoksi sekin.
"Tiedätkö onko tänä iltana missään mitään menoa? Jotain mihin kannattaisi edes harkita lähtevänsä?" Vera sitten keksi kysyä. "Vai pitäisköhän ihan suosiolla mennä Parker's Houseen?" Niin, isän klubilla oli maailman tylsin nimi, mutta silti se oli suosittu paikka.

Veronican urahaaveet jatkuivat samalla omituisella ja yllättävällä linjalla, jolla ne olivat alkaneetkin. Rehellisesti sanottuna Nicholas ei ollut osannut edes yhdistää mielessään kemiaa ja rikoslaboranttia (tai mikä hiivatti sen oikea nimitys nyt olikaan), vaikka jälkikäteen ajateltuna ne luonnollisesti kulkivat käsikkäin. ”Mielenkiintoista,” nuorukainen kommentoi, päättäen jättää aiheen sikseen. Hänellä ei ollut alasta sen enempää tietoa, kuin mitä C.S.I.:tä satunnaisesti seuraamalla saattoi saada.

Vastauksissaan toinen näytti myötäilevän myöskin alkuperäistä linjaansa, eli pitävän ne mahdollisimman lyhyinä. Veronica ei ilmeisesti ollut mitään puheliainta sorttia. Ujoksi toista oli mahdotonta mennä kuittaamaan, sillä ujot ihmiset eivät istuneet tietentahtoen vieraiden pöytään, jos vapaitakin oli tarjolla.

”Tottakai mä olen, mutta en vakavissani,” Nicholas vastasi. Veronica vaikutti sen verran kunnianhimoiselta, ettei tämä todennäköisesti ymmärtäisi, jos Nicholas ilmoittaisi valitsevansa jonkin mahdollisimman helpon uran ja elelevänsä vanhempiensa rahoilla. Toisaalta, lyhykäisten vastaustensa kanssa tyttö ei vaikuttanut siltä, että ryhtyisi paasaamaan siitä kuinka tärkeää oli tietää jo ajoissa mille tielle tahtoi lähteä high schoolin jälkeen.

Jos poika oli ollut valmis tuomitsemaan Veronican nörtiksi aiemman perusteella, joutui hän peruuttamaan päätelmissään. Ilmeisesti tämä ymmärsi myös vapaa-ajan päälle. ”Eiköhän jostain jotain löydy, riippuu vähän mitä sä haluat.” Lauantaisin oli tosiaan normaalisti valinnanvaraa juhlien suhteen, tarvitsi vain itse päättää halusiko kovempaa menoa vai jotain hieman kevyempää. ”Mä uskoisin, että sielläkin on ihan hyvät bileet,” Nicholas vastasi. Siitä olikin aikaa, kun hän itse oli vieraillut Parker's Housessa. Ehkä oli aika korjata asia tänään.

”Aiotko sä itse lähteä jonnekin tänään?” Nicholas tiedusteli ja puraisi vielä murusen leivoksestaan, työntäen sen jälkeen lautasen (ja puoliksi syödyn muffinsin) kauemmas itsestään. Hänen sokerikiintiönsä oli täynnä ja huomio kiinnittyi hyvää vauhtia jäähtyvään kahviin.

Vaikka Nicholas sanoikin hänen tulevaisuuden suunnitelmiaan mielenkiintoisiksi, Vera ei ollut lainkaan varma siitä, tarkoittiko tuo oikeasti mitä sanoi. Äsken tuo ei ainakaan ollut vaikuttanut kovin kiinnostuneelta kemiasta. No, mitäpä väliä sillä oli? Häntä itseään se kiinnosti ja se sai riittää. Jos tiesi mitä tahtoi, niin eikö silloin kannattanut tehdä kaikkensa tavoittaakseen haluamansa? Niin hän uskoi ja toteutti tätä periaatetta omassa elämässään. Hän halusi kemistiksi, eikä ollut edes kehittänyt mitään varasuunnitelmia. Ei siis auttanut kuin opiskella ahkerasti, jotta unelmat toteutuisivat. Jos hänellä ei olisi ollut mitään tavoitteita, millaista elämä sitten olisi ollut? Tyhjää, tottakai, mutta samalla myös äärimmäisen raskasta ja harmaata. Jos ei olisi ollut unelmia, niin ei varmasti jaksanut kiinnostua mistään muustakaan. Äidin ja isän elämä oli varmasti ollut hyvin ankeaa, kun nuo eivät olleet jaksaneet kiinnostua edes omista lapsistaan.

"No se on hyvä," Vera totesi. "Eikö kuitenkin kannattaisi miettiä ihan vakavasti jotain? Eikö elämä muuten ole liian epävarmaa?"
Ehkei se kaikkien kohdalla sitten ollut niin. Joillakin oli rahaa ja rikkaita sukulaisia, jotka auttoivat tarvittaessa. Oli hänelläkin rikkaat vanhemmat, mutta ei hän halunnut elää näiden rahoilla, vaikka teki sitä nytkin. Vanhemmat olivat asunnonkin maksaneet, samoin auton. Ei hän kuitenkaan halunnut enää aikuisempana elää näiden kustannuksella, vaan hankkia itse oman toimeentulonsa. Hän ei todellakaan halunnut olla riippuvainen vanhemmistaan. Pelkkä ajatuskin tuntui karmivalta.

"En ole vielä ihan varma," Vera vastasi totuuden mukaisesti. Ehkä kotoa poistuminen oli tehnyt ihan hyvää, vastahan hän oli aikonut viettää koko illan läksyjen parissa, mikä ei ollut lainkaan huonompi vaihtoehto. Nyt hänen teki toisaalta mieli mennä viihteelle. Ehkä se olisi vaihtelun vuoksi ihan virkistävää? Koulussa jaksaisi keskittyä taas paremmin, jos kävisi välillä tekemässä jotain hauskaa.
"Toisaalta voisin taas olla kotona, mutta en sitten tiedä. Voisi olla ihan piristävää lähteä johonkin, jos vaan keksisin minne."
Vera jatkoi muffinssinsa syömistä kummeksuen samalla sitä, kun Nicholas jätti omansa syömättä. Eikö tuo ollutkaan pitänyt sen mausta, vaikka se oli jotain niin täydellistä? Tai sitten Nicholas kuului siihen porukkaan, joka piti huolta, ettei vahingossakaan herkutellut liikaa.
"Entäs sä? Aiotko sä lähteä johonkin?" Vera päätti udella.

”Ehkä mä tykkään epävarmuudesta. Joissain tapauksissa.” Harmi vain, etteivät hänen vanhempansa koskaan hyväksyisi Nicholaksen suunnitelmaa viettää elämäänsä lusmuillen. Hänen olisi pakko tehdä jonkinlainen suunnitelma uransa suhteen ja opiskella edes näönvuoksi. Sitten kun vanhemmat joskus heittäisivät lusikkansa nurkkaan (tai ainakin isä, äitiä oli huomattavasti helpompi manipuloida), voisi hän jättää hölmöilyt ja keskittyä elämään.

Nicholas kohotti huvittuneena kulmiaan. Hänellä olisi hälytyskellot soineet jo siinä kohtaa, jos olisi pitänyt sanoa jäävänsä ''taas'' kotiin. Pojan tapauksessa puhuttiin viikonlopuista, jolloin hän jälleen oli kaupungilla riekkumassa yöelämän kiemuroissa. Muisti ei tosiaan riittänyt niin pitkälle, että Nicholas olisi osannut ulkoa sanoa, milloin hän viimeksi oli kokonaisen viikonlopun kotonaan. Vanhempien hartaista toiveista huolimatta.

”Voithan sä pitää kavereidesi kanssa bar crawlin, jos et osaa päättää valmiiksi, minne mennä,” Nicholas totesi. ”Kyllä mä jonnekin suuntaan. En mä jaksa viikonloppuja homehtua kotona vanhempien kanssa,” nuorukainen vastasi. Käyttäessään kahvikuppia huulillaan, Nicholas mittaili tyttöä katseellaan ja pohti mieleensä pompanneen idean järkevyyttä. Toisaalta, tuskin siitä mitään haittaakaan olisi. ”Voin mä tietysti antaa sulle numeroni, ja sä voit illalla soittaa ja kysellä onko kaupungilla mitään meininkiä.” Nuorukaisen mieleen ei mahtunut sillä hetkellä sitä mahdollisuutta, ettei Veronicaa olisi voinut vähempää kiinnostaa näyttäytyä samassa baarissa hänen kanssaan saati sitten soitella hänelle asian tiimoilta. Nicholaksen mielestä toiselle oli vähintääkin tarjoutunut tilaisuus nauttia iltapäiväteetä itsensä universumin valtiaan kanssa.

Vera ei ymmärtänyt lainkaan Nicholasia. Miten joku saattoi pitää epävarmuudesta? Sehän oli lähestulkoon sietämätöntä. Ehkä se sitten toi jonkinlaista jännitystä elämään? No, hänen elämäänsä epävarmuus ei sopinut. Paljon helpompaa oli, kun kaikki oli tasaista ja varmaa, tuttua ja turvallista. Jos oli olemassa joku tilanne, jossa epävarmuus saattoi olla mukava juttu, hän ei saanut sitä mieleensä. Hän ja Nicholas olivat rikkaan pennun asemastaan huolimatta molemmat selkeästi eri maailmoista, ainakin mitä tuli luonteeseen. Hän oli kunnianhimoinen, piti koulua ja opiskelua tärkeämpänä kuin hauskanpitoa, eikä pitänyt siitä, että elämässä oli epävarmoja hetkiä. Hän halusi aina olla tilanteen herrana. Nicholas taas vaikutti puheidensa perusteella henkilöltä, joka ei juurikaan pitänyt koulusta, eikä tuolla vaikuttanut olevan kovin kummoisia tavoitteita elämässään. Miksi ihmeessä hän sitten istui vielä pöydän ääressä, eikä ollut pitänyt kahvinsa kanssa minkäänlaista kiirettä?

No, oli toisaalta ihan virkistävää olla välillä ihmisten kanssa. Ehkä läksykiintiö alkoi jo olla täynnä sen päivän osalta, kun hän ei keksinyt tekosyitä juosta kotiin kirjojensa luokse. No, ihan sama se oli, hän istui nyt kahvilla ja sillä siisti. Hän lähtisi sitten kun näyttäisi siltä, että keskustelu tyrehtyisi ja tunnelma laskisi kuin lehmänhäntä. Niin saattoi helposti käydä, kun hän ei onnistunut vaikuttamaan tarpeeksi kiinnostuneelta toisten seurasta. Se oli asia, jota hän joskus inhosi itsessään. Hän ei vain osannut olla sellainen supersosiaalinen olento, joka keksi juttua mistä tahansa aiheesta, ihan kenen tahansa kanssa. Koska Nicholasin kanssa juttelu oli ollut melko pintapuolista, eikä turhan syvällistä ja omien mielipiteiden esittämistä vaativaa, Veronicalla ei ollut ongelmia jatkaa sitä vielä hetken aikaa.

Veronica ei voinut mitään sille, että pienoinen virnistys kohosi hänen kasvoilleen, kun miehenalku ehdotti bar crawlia. Sellainen ei todellakaan ollut ihan hänen juttunsa, mutta mistä Nicholas olisi sen voinut tietää? Niin, ei mistään. Vera ei ollut mikään bilehile, eikä kaiketi koskaan tulisi sellainen olemaan. Joskus täytyi ihan vain näön, maineen ja vanhempien huomion vuoksi tehdä jotain radikaalimpaa, kuten bilettää villisti milloin kenenkin kanssa, jopa tuntemattomien.
"No, en mäkään kyllä vanhempien kanssa viettäisi viikonloppua," Vera totesi. Se ainakin oli ihan totta. Siitä tulisi vain riitaa ja kyyneleitä, jos hän joutuisi olemaan viikonlopun vanhempiensa kanssa samassa talossa. Sitä ei Nicholasin kuitenkaan tarvinnut tietää, joten Vera vaikeni perheensä tilanteesta.

"Okei," Vera tokaisi toisen tarjottua puhelinnumeroaan, ilmeisesti siinä toivossa, että saisi hänestä seuraa. Tuskinpa hän kuitenkaan soittaisi, ellei sitten alkaisi tuntea oloaan turhan yksinäiseksi. Jos Vince olisi lähdössä johonkin, eikä läksyjä jaksaisi tehdä koko iltaa, niin mitä hän sitten tekisi? Leffojen katselu ei houkutellut, eikä urheilua ollut läheskään niin hauskaa katsoa yksin kuin Vincentin kanssa.
"Onpahan sitten ainakin seuraa tiedossa, jos innostun johonkin lähtemään," Vera sanoi ja väläytti toiselle iloisen hymyn. Oikeasti hän oli melko varma siitä, että Nicholas löytäisi parempaakin seuraa, eikä enää illalla edes muistaisi antaneensa hänelle numeroaan.

((1. Anteeksi kesto ja 2. anteeksi laatu :P))

Pieni virne kohosi Nicholaksenkin huulille, vaikkei hän tiennytkään mikä bar crawlissa oli niin toista huvittanut. Häntä itseään lähinnä huvitti se, että oli onnistunut saamaan Veronican virnistämään. Ehkä tyttö ei ollutkaan niin jäyhä jököttäjä kuin antoi ymmärtää. Tai sitten tämä nimenomaan oli edellä mainittua ja virnisteli sen takia ehdotukselle.

”Nimenomaan. Enempi parempi, vai miten sitä tavataan sanoa,” nuorukainen vastasi. Harvoin baareissakaan liikaa naisia oli, ainakaan vapaita sellaisia. Tosin milloinpa Nicholasta olisi vaivannut sellainen vähäpätöinen seikka kuin sormus nimettömässä. Eihän se hänen syynsä ollut, jos toiset oli varustettu niin löyhällä moraalilla, etteivät osanneet pysyä uskollisina kumppaneilleen. Samaisesta syystä hän ei ollut järin kiinnostunut utelemaan Veronican siviilisäätyä.

”Onko sulla kännykkä mukana vai kirjoitanko mä sen paperille?” Nicholas tiedusteli. ”Älä sano, että sulla on niin hyvä muisti ettei sun tarvitse kirjottaa numeroa ylös,” hän hymähti jatkoksi. Siinäpä olisikin loistava keino torjua epätoivotut ihailijat. Edes Nicholas ei ollut niin tahditon, että sanoa paukauttaisi kaikille hirvityksille päin naamaa, ettei missään nimessä näyttäytyisi näiden seurassa. Siitäkin oli nimittäin kokemusta, millaisiin hankaluuksiin liian tylyt torjunnat saattoivat johtaa. Ainakin jos erehtyi olemaan liian töykeä isän bisneskumppanin jälkikasvulle. Isukin kaaliin ei ollut millään tavalla uponnut se fakta, ettei hän suostunut lähtemään ulos homon kanssa, ei edes muodon ja hyvien kauppojen vuoksi. Olisi painunut itse, jos asia oli niin pirun tärkeä.

”Käytkö sä yleensä paljon ulkona viikonloppuisin?” Se olisi selittänyt Veronican arpomista uloslähdön suhteen sinä iltana. Nicholaskin kaipasi välillä vaihtelua viikonloppuihinsa. Hänen mielestään vaihtelu ei vain tarkoittanut sitä, että jäisi kotiin loikoilemaan vaan sen sijaan ottaisi jonkin uuden kaupungin yöelämän kohteekseen. Las Vegas oli jo pitkään kummitellut pojan mielessä, eikä sen upeutta suinkaan vähentänyt ajatus siitä, ettei sinne pääsisi kuin vasta monen vuoden päästä, kun maaginen 21 kilahtaisi mittariin.

//Eipä tuo haittaa, itselläkin ollut vähän kiirettä viimeaikoina//

"Jep. Niinhän ne kaiketi sanoo," Vera myönsi. Hänen kohdallaan sellaiset väittämät eivät kuitenkaan pitäneet aina paikkaansa, varsinkaan jos oli kyse seuran määrästä. Hänelle isossa porukassa oleminen oli paljon hankalampaa kuin pienessä seurueessa. Olihan isossakin seurassa puolensa. Silloin sai jotenkin olla vähemmän esillä, kun oli niin monta muuta, jotka vaativat huomiota. Sellainen sopi hänelle, vaikkei hän mikään ujo tyttö ollutkaan. Häntä vain ei kiinnostanut tarinoida omista asioistaan ihan jokaiselle, eikä kertoa läheskään kaikkea omasta itsestään, ajatusmaailmastaan ja varsinkaan perhetaustastaan. Nicholas kyllä vaikutti ihan mukavalta nuorelta mieheltä, jolle saattoi sanoa edes jotain. Olihan hän jo kertonut tulevaisuudensuunnitelmistaan, mutta se nyt oli hänelle niin tärkeä asia muutenkin, että siitä oli helppo puhua kenelle vain.

"En ihan mikään supernainen ole," Vera naurahti tahtomattaan. Kyllä hänen muistinsa oli hyvä, hän olisi jopa saattanut hetken aikaa muistaa numeron ulkoa, mutta luultavasti kotimatkan aikana se olisi unohtunut.
"On mulla puhelin," hän sanoi ja kaivoi iPhonensa esiin. Se oli uusinta mallia, tottakai. Isä ja äiti olivat sen hänelle antaneet. Vince oli myös saanut omansa. Niin. Vaikka isä ja äiti eivät välittäneet heistä sen vertaa, että olisivat huolehtineet heistä oikeasti, he jaksoivat lähetellä heillä kaikenlaista tavaraa ihan vain näön vuoksi. Kyllä se tavara hänelle kelpasi, mutta hänestä tuntui, että vanhemmat yrittivät sillä keinolla vain pitää heidät tyytyväisenä. Kai taustalla oli sitäkin, että vanhemmat arvelivat elämän näyttävän paremmalta, jos oli kalliit puhelimet ja autot, sun muut härpäkkeet.

"Kyllä mä silloin tällöin käyn." Veronica ei nähnyt mitään syytä keksiä sellaista väitettä, että kävi ulkona niin usein kuin mahdollista. Ei hän viitsinyt myöskään paljastaa sitä, että oli mieluummin kotona koulukirjojen kanssa kuin pitämässä hauskaa kavereiden kanssa. Kaikki tuo johtui liiasta kunnianhimosta, mutta sitä tyttö ei halunnut myöntää edes itselleen. Tuntui joskus karulta ajatella, että oma tulevaisuus oli tärkeämpää kuin ystävät. Niin se kuitenkin hänen kohdallaan oli. Kuitenkin, aina kun hän meni ystäviensä kanssa ulos, hänellä oli hauskaa. Siitä huolimatta hän jäi usein kotiin. Ehkä se oli jotain itsensä kiusaamista? No, ihan sama, sellainen hän nyt kuitenkin oli, eikä osannut muuttaa itseään toisenlaiseksi.
"Entä sä? Käytkö sä paljon ulkona?" Vera uteli, uskoen toisen harrastavan kyseistä touhua paljon häntä ahkerammin.

”Päivisin sä puurrat rikoslaboratoriossa ja iltaisin pelastat viattomia ihmisiä. Tai rankaiset niitä, jotka tavalla tai toisella pääsevät livahtamaan poliisin haavista,” Nicholas kaavaili ääneen. Oikeastaan se kuulosti aivan joltain sarjakuvan pohjalta väsätyltä supersankarileffalta. Hmm, ehkä hänen pitäisi tosissaan harkita hankkiutuvansa mukaan elokuvabisnekseen. Näyttelemään Nicholas ei halajanut, lähinnä mielessä pyöri rooli tuottajana. Asiaa olisi syytä harkita tosissaan.

Veronican ottaessa puhelimensa esille, Nicholas havahtui ajatuksistaan ja lopotti numeronsa. ”Laita viestiä, mä en vastaa.” Yökerhossa oli hankala kuulla puhelintaan, eikä poika viitsinyt sentään tuijottaa näyttöä koko ajan odottaessaan yhtä puhelua. Ellei kyseessä ollut sitten joku todella, todella, todella tärkeä asia. Harvemmin sellaisia kuitenkaan eteen sattui, ja toisinaan hän saattoi jättää vastaamatta siitä yksinkertaisesta syystä, että oli hauska laittaa muut odottamaan.

Nicholas nyökkäili lyhyesti. Hyvä, ainakin toinen oli joskus käynyt ulkona. Se vasta hupaisaa olisi ollutkin, jos kerta olisi ollut Veronican ensimmäinen ja tämä olisi päätynyt sekoilemaan ensimmäisen tunnin ajan, jonka jälkeen olisikin vuorossa ollut oksentelut. No jaa, siinä tapauksessa tyttö olisi nopeasti saanut etsiä itselleen muuta seuraa. ”Sopivasti,” Nicholas vastasi pienen virneen kera. Vanhempansa olisivat olleet asiasta aivan toista mieltä, kuten he olivatkin pariin otteeseen todenneet. Nicholas itse ei sen sijaan nähnyt yhtään järkevää syytä pysytellä kotona, mikäli siellä ei ollut mitään tekemistä. Perheen kanssa seurustelu tai kotitehtävät eivät lukeutuneet ainakaan miellyttäviin ajanvietteisiin.

Kupin pohjalla oli enää haalennut liru cappuccinoa, joka sai jäädä juomatta. Sen sijaan Nicholas vilkaisi rannekelloaan, ryhtyen sen jälkeen hamuamaan lompakkoa taskustaan. Hänen oli aika lähteä jatkamaan matkaansa, tai oikeastaan kiertämään vielä muutamat kaupat. Ylienerginen tarjoilija yllätti ja ymmärsi tuoda laskun ilman sen kummempia pyyntöjä. ”Muista sitten ilmoittaa itsestäsi, kun olet kaupungilla,” poika muistutti samalla kun sujautti sopivan setelin laskun väliin. Tippi oli antelias, mutta mitä sitä kitsastelemaan näin hyvänä päivänä.

"Kuulostaa ihan unelmatyöltä," tummatukka vastasi, vaikkei ollutkaan oikeasti sitä mieltä. Supermiehen tai naisen roolin hän jättäisi mielellään muille. Hän halusi keskittyä mieluummin tutkimaan sormenjälkiä, veripisaroita ja muuta jännittävää, mitä ikinä sellaisessa työssä pääsikin tekemään. Nicholas taisi omata ainakin jotain pikkupoikamaisia piirteitä, kun niin selvästi innostui supersankari jutusta. Se oli melkein suloista. Vain melkein. Kyllä miehen nyt piti olla mies, ei mikään pikkupoika. Toisaalta, jos puheisiin ja kirjoituksiin oli uskomista, kaikki miehet olivat koko ikänsä ajan enemmän tai vähemmän poikamaisia.
Veronica näppäili kuulemansa numeron ja tallensi sen puhelimeensa. Siitä ei ollut mitään takeita, tekisikö hän numerolla mitään vai ei. Sen näkisi illalla. Tai ehkä jonain toisena viikonloppuna? Tuskin Nicholas pahastuisi siitä, jos hän pyytäisi tätä seuraksi joskus toisen kerran? Ennemmin miehenalku luultavasti pahastuisi jos hän ei laittaisi viestiä, ellei tuo sitten olettanut automaattisesti, ettei hän tekisi sillä mitään? Se oli jotenkin outo ajatus, eikä Vera pitänyt sitä todennäköisenä, mahdollisena kyllä.
"Selvä, mä laitan viestin," tyttö vastasi ja laittoi puhelimen takaisin laukkuunsa. Se ei ollut merkkitavaraa, mutta oli sekin maksanut melko paljon. Koska sillä oli hintaa, hän uskoi sillä olevan myös laatua.

Sopivasti? Mitä sekin oli tarkoittavinaan? Veran mielestä sopivasti oli kerran kuukaudessa. Se riitti mainiosti ainakin hänelle. Nicholasille sopiva määrä kai oli enemmän? Ei hän voinut sitä tietää, hän saattoi vain arvailla. Eikä se nyt edes hänelle kuulunut, viettikö toinen aikaansa baareissa vai ei. Ei se hänen elämäänsä millään tapaa voinut vaikuttaa, eikä se siksi ollut oleellinen tieto. Silti hän oli sitä kysynyt.
Vaikutti siltä, että Nicholas ihan tosissaan odotti hänen laittavan illemmalla viestiä. Se oli oikeastaan hauskaa. Mukavaa. Miksei hän harrastanut tällaista useammin, kun kuitenkin piti siitä? Estäisikö hauskanpito muka pääsemästä yliopistoon? Siellähän sitä vasta hauskaa pidettiinkin, mutta sitä nyt ei kannattanut vielä murehtia. Ensin piti päästä oppilaaksi sinne. Sitten vasta ehti miettiä, miten aikaansa käyttäisi. Vera tosin oli melko varma, että jatkaisi elämää samaan tapaan kuin nyt. Ei kannattanut ottaa turhia riskejä ja menettää unelmiensa työtä typerien valintojen vuoksi.

"Enköhän mä muista," Veronica sanoi ja soi jopa hymyn Nicholasille. Kyllä hän varmasti muistaisi, jos nyt edes menisi kaupungille. Koska Nicholas näytti tekevän lähtöä, brunette ei nähnyt mitään syytä hidastella kahvinsa kanssa. Muffinssikin oli jo ehditty juttelun ohessa syödä. Niinpä tyttö joi kahvinsa loppuun ja sai pian laskun eteensä. Hän ei viitsinyt laittaa niin paljoa tippiä. Tarjoilija oli niin ylipirteä, että se ärsytti. Ei kai häntä tarvinnut piristää entisestään? Vai oliko sellainen edes mahdollista?
"Nähdään ehkä illalla," Vera sanoi noustessaan pöydän äärestä. Nyt oli aika palata koulutehtävien pariin, niin tylsältä kuin se kuulostikin. Häntä se kuitenkin jaksoi kiinnostaa. Sitä paitsi, jos hän olisi nyt oikein ahkera, hänellä ei olisi mitään syytä jäädä kotiin. Pohtien illan suunnitelmia, Veronica lähti kävelemään kotia kohti.

//Kiitos kovasti pelistä, tämä oli minun osalta sitten tässä. Ehkä otetaan joskus uusiksi?//