run for your life

//mukaan saa tulla :>//

Kello näytti korkeintaan seitsemää aamulla. Normaalisti Jerome oli vielä tähän aikaan nukkumassa, sillä hän oli niitä ihmisiä, jotka saapuivat tunneille aivan viimehetkillä kuitenkaan koskaan myöhästymättä. Edellinen yö oli kuitenkin ollut niin täynnä selkäkipuja, että hän oli saanut tuskin tuntia pidempään nukuttua. Kun särkylääkkeetkin olivat lopulta turruttaneet pahimmat kivut, aurinko oli alkanut kivuta taivaanrantaan, eikä Jerome enää saanut unta. Niinpä poika päätti maksaa selälleen samalla mitalla takaisin. Hän veti päälleen tummansiniset collegehousut koulun jalkapallojoukkueen logolla varustettuna sekä samaa sarjaa olevan hupparin. Vaattet olivat niitä peruja, kun hän vielä kuului itsekin joukkueeseen. Jouduttuaan lopettamaan pelaamisen, Jerome oli kuitenkin halunnut pitää collegepuvun sen mukavuuden ansiosta.

Jerome jätti autonsa koulun urheilukentän parkkipaikalle ja suuntasi kohti hyvin huollettua kenttää. Juomapullonsa ja reppunsa poika jätti kentän reunalle ja aloitti pikaiset venyttelyt. Selkä aloitti protestoinnin jo heti venyttelyn alussa. Poika tuhahti ärtyneenä, hän ei antaisi loukkaantuneen selkänsä pyörittää koko maailmaansa. Kivun kanssa kyllä oppisi ajan myötä elämää, urheilusta hän ei kokonaan suostuisi luopumaan. Kun lihakset sitten olivat jo hieman lämmenneet, Jerome kääri hupparin hihat ylös ennen kuin pinkaisi täyteen juoksuun. Parin ensimmäisen kierroksen jälkeen selkä ei vielä tuntunut aivan sietämättömältä, eikä liian kuumakaan vielä ollut. Siitä pari kierrosta eteenpäin Jerome sai jo purra hampaitaan yhteen, kun selkä tuntui olevan kuin tulessa. Tuskan hikikin nousi pintaan ja poika repi hupparin päältään heittäen sen ohi mennessään reppunsa päälle. Ylävartalo paljaana juoksu vielä jatkui kaksi kierrosta lisää.

Kuudennen kierroksen jälkeen Jerome lysähti istumaan viileälle nurmelle. Vesipullosta puolet sisällöstä päätyi kurkusta alas ja toinen puolikas päätyi pitkin yläkroppaa. Selkä tuntui sietämättömältä. Hengitystään tasatessaan poika päästi suustaan pari valittua kirosanaa, jotka johtuivat sekä kivuista että raivosta. Jerome vihasi kykenemättömyyttään liikkumaan niin paljon kuin halusi. Ennen hän olisi juossut kerralla kaksinkertaisesti sen verran kuin mitä kykeni nyt juoksemaan. Ja normaalisti poika teki niitä juoksureissuja vielä useasti päivässä. Huokaisten Jerome laskeutui varovasti selälleen nurmikolle ja kaatoi juomapullonsa viimeiset tipat kasvoilleen. Selän piti antaa rauhoittua, ennen kuin hän kykeni edes haaveilemaan seisomaannoususta.

//Whitney tunkee mukaan

Whitney ei ollut ennen herännyt näin aikaisin urheilemaan. Yleensä hän olisi tähän aikaan seisonut vessassa näpertämässä ulkonäköään. Tänään se ei juuri kiinnostanut. Whitneyllä oli kädessään muovinen muki josta hän siemaili pillistä mangopirtelö. Syntistä - mutta hyvää. Whitney oikoi paitaansa jatkaen matkaa. Lyhyet urheilu shortsit ja niken paita korostivat Whitneyn rusketusta. Hiukset hän kääräisi ylös sykerölle. Parkkipaikalla näkyi yksi auto. Sehän oli toisen Rileyn veljeksistä. Jaydenin tai Jeromen. Kumpi oli eihän sitä koskaan tiennyt.

Whitney istahti kentän reunaan kiertäen kädet polvien ympärille. Alku verryttelyjä kentällä väänsi Jerome. Poika ei selvästi huomannut tyttöä ja jatkoi rauhassa. Whitney siemaili juomaansa ja kieritteli vapaana olevaa hiuskiehkuraa. kännykkä piippasi, juuri kun poika alkoi juosta. Puhelimessa ollessaan Whitney katseli pojan menoa. "Mut hei! Mä lopetan. Nähdään!" Hän paikoi punaista ja pudotti kännykän kassiinsa. Tylsyyden huipentuma. Whitney meni selälleen nurmikolle ja sulki silmänsä.

Jokin räsähti. Poika oli tullut nurmelle. Selin häneen. No ei varmaan nähnyt, Whitney ajatteli ja ketsoi kun poika joi ja lopulta kaatui selälleen. Whitney siirtyi lähemmäs ja istui pojan viereen. "Moi. Tai paremmin huomenta."

Jerome säpsähti kuullessaan jonkun tervehtivän häntä. Poika kun oli kuvitellut olevansa aivan yksin näin aikaisin, ei seuraakaan osannut odottaa. Pää kääntyi hitaasti sivuun ja toinen käsi kohosi varjostamaan silmiä, jotta hän näkisi tulijan.
"Huomenta, Whitney. Miten sä tähän aikaan olet jo täällä?"
Jerome uteli ja manaili sitten mielessään huonoa tuuriaan. Tässä sitä nyt maattiin liikuntakyvyttömänä tytön läsnäollessa. Varovasti poika päätti kokeilla nousta kyynerpäidensä avulla vähän istuvampaan asentoon, mutta selkä iski vastalauseensa heti ja niinpä Jerome kuuliaisesti laskeutui takaisin selälleen.
"Ai helvetti.."
Poika jupisi ja siirsi sitten toisen käden tukemaan päätään pystympään asentoon.
"Ei sulla sattuis olemaan mukana jotain hemmetin tehokkaita särkylääkkeitä?"
Jerome kysyi kääntäen katseensa taas Whitneyyn. Miksipä tytöllä moisia myrkkyjä olisi mukana? Tämähän näytti täysin terveeltä ja oli vielä cheerleaderikin, joten särkylääkkeille tuskin oli käyttöä. Mutta ainahan sitä saattoi toivoa.

"Heräsin kuudelta ja päätin pitää pienen verryttelyn että on kunnossa." Whitney selosti. "Ja mua ei väsyttänyt tippaakaan. Usein nukun seittämään ja-" Hän vilkaisi kelloa " nyt se on vähän yli seiska." Whitney virnisti ja katsoi poikaa. Jerome makasi maassa Matala manaus purkautui pojan huulilta. "Ei taida tehä hyvää selälle tuo juoksu. Sun kantsis levätä tää päivä." Whitney ehdotti. Pojan ruskeat hiukset kiilsivät auringossa. Whitney huokaisi. Miten hän oli joskus katsonut Jaydenia ja Jeromea ja ollut kateellinen veljelleen samassa joukkueesta olossa. Miten hän olikaan katsonut kaikkia urheilijoita ja toivonut. Kuullut uutisen Jeromen loukkaantumisesta ja järkyttynyt Dannyn kanssa. Miten nyt hän istui Jeromen kanssa aamulla nurmella. Ja poika näytti syötävältä. Miten hän... Whitney pudisti päätään ja huokaisi. Ei saanut kuvitella liikoja.

Whitney hätkähti ja katsoi poikaa joka esitti kysymyksen. "Kyllä löytyy." Hän sanoi ja kaivoi laukustaan vaaleansinisen paketin. Veti levyn esiin ja ojensi sen pojalle. "Tuo auttaa kaikkeen. Ota kaks ni on aika vahvaa."

(töksii. lyhyttä sorry. Ja tää tyyppi on niinku kiinnostunut tosta tyypistä. Ei haittaa?)

//ei toki haittaa :>//

Jerome hymyili pehmeästi tytön neuvoille levätä päivä. Hänhän oli yön koettanut levätä ja kun selkä ei ollut siitä tykännyt, niin sitten oli urheilun vuoro.
"Ei se lepääminen auta. Kun tää selkä päättää kettuilla, niin se kans kettuilee."
Poika totesi kevyeen äänensävyyn, aivan kuin asialla ei olisi ollut hänelle mitään merkitystä. Mutta hän ei ollut niitä tyyppejä, jotka keräsivät säälipisteitä. Tuskin hän nyt sentään ensimmäinen oli, joka oli loukkaantunut amerikkalaista jalkapalloa pelatessa. Tosin silti poika jaksoi muistuttaa itselleen, että hän oli ollut sen verran hyvä pelaaja, ettei sellaisessa tilanteessa olisi pitänyt edes jäädä jalkoihin ja loukkaantua. Mutta se nyt oli kuitenkin tapahtunut ja tässä sitä maattiin kykenemättä liikkumaan.

Jerome otti paketin vastaan ja väläytti taas Whitneylle hymyn.
"Kiitti."
Tytön neuvojen mukaan hän otti kaksi särkylääkettä ja nielaisi ne kuiviltaan pienen irvistyksen säestämänä. Lääkkeiden nieleminen ei ollut koskaan ollut yksi hänen lempitehtävistään. Normaalisti kuiviltaan nielastut lääkkeet tuppasivat potkimaan kurkusta takaisin, mutta koska kivut olivat mitä olivat, poika pakotti pillerit alas asti.
Nieleskeltyään vielä muutaman kerran, Jerome kurottautui varovasti ottamaan hupparin reppunsa päältä ja kuivaili sillä paljaalla ylävartalollaan helmeilevät vesipisarat. Kun tämä oli suoritettu, katse kääntyi taas Whitneyyn.
"Mites sulla noin muuten menee? Ja Dannylla, en oo nähnyt sitäkään tyyppiä vähään aikaan, vaikka melkolailla samoissa piireissä liikutaankin."
Samahan se nyt oli sitten rupatella, kun liikkeellekään ei päässyt. Ja mikäli tyttö vain suostuisi jäämään. Jerome ei olisi yhtään ihmetellyt, jos Whitney olisi kyllästynyt ja lähtenyt kotiinsa vaihtamaan puhtaat vaatteet ennen koulun alkua.

"Voi sua" Whitney sanoi ja pyöritteli ruohoa sormissaan "Taitaa olla elämän pahin riesa." Vilkaisu poikaan joka makaili maassa. "Mun serkku Peter loukkaantui kanssa amerikkalaisessa. Sillä meni vaan jalat. Ei kävele kovin hyvin vieläkään. Joutuu käyttää keppejä. Siitä on kohta viitisen vuotta." Whitney sanoi ja toivoi että poika rohkaistuisi hieman. Olihan Whitneykin saanut vammoja ja mustelmia, mutta niistä selvittiin meikkivoiteella ja nopealla levolla. Eikä ne olleet edes pahoja – paitsi cheerleaderille. Kun kasvot ja kroppa säilyy, kaikki on hyvin. Sen opetuksen sai kuulla jo ajoissa.


”Mulla menee ihan ok.” Whitney vastasi. ”Oon viettänyt tavallista elämää. Päivät shoppaillen ja oleillen. Perjantaisin yleensä lähden ulos.” Hän sanoi. Cheerleaderin elämä oli tylsää. Aina sama porukka ja urheilijat, joista kaikki tykkäsivät. ”Dannyllä on ollut hieman kiireitä. Sillä on harkat nyt tiuhaan. Sitten ollaan yhessä iltasin kotona. Katotaan leffoja ja syödään grillattuja tomaatteja.” Whityneytä nauratti. Tässä hän kertoi kaiken iltansa. ”No mä kerroin jo epistolan. Miten sinulla – ja Jaydenilla.”

Jerome nyökkäsi lyhyesti ja tunsi sitten pienen omantunnonpistoksen. Mikä oikeus hänellä oli valittaa selkänsä kunnosta varsinkaan Whitneyn läsnäollessa, kun toisen serkku oli lähes liikuntakyvytön. Eli toisinsanoen pojan olisi pitänyt olla kiitollinen, että vaivana oli vain selkä, mutta hankalapa sitä oli silti kiitollinen olla, sillä luonnollisesti hän olisi mieluummin ollut terve. Mutta kaikkea nyt vain ei voinut saada. Valitettavasti.

Jerome virnisti kuunnellessaan Whitneyn tekemisiä. Harva kermaan kuuluva ei rakastanut shoppailua. Jeromekaan ei ollut poikkeus. Hänkin tykkäsi shoppailla uusia vaatteita, sillä miksipä sitä ei näyttäisi hyvältä, kun siihen kerran on resursseja. Tosin ulkona käynti, eli toisinsanoen bilettäminen, oli jäänyt hivenen vähemmälle. Sekin osakseen selän takia, mutta osaksi myös siksi, ettei Jerome jaksanut aina olla veljensä riitoja sovittelemassa. Sillä poikkeuksetta, kun Jayden joi vähän enemmän, tästä tuli riitaisa ja velipoika olisi ollut kykenevä kinastelemaan vaikka itsensä kanssa paremman seuran puutteessa.
"Niin, joukkueella taitaa olla aika paljon nyt treenejä, kun vastajoukkueet ei ole mitään helppoja."
Rossin sisarusten illanvietot olivat lähes verrattavissa Rileyn kaksosten illanviettoihin.
"No, mä keskityn aikalailla kouluun nyt. Sitten tietty uin ja käyn salilla, kun siihen on mahdollisuus. Jay nyt on kiireinen jalkapallon kanssa, niinkuin Dannykin. Ja sitten se tietty viettää aika paljon aikaa Catherinen kanssa. Mikäli Cat ei ole meillä tai Jay Catin luona, niin meilläkin illat yleensä kuluu kaljapullon, popcornin ja leffan merkeissä."
Jerome selitti. Särkylääkkeet alkoivat pikkuhiljaa vaikuttaa ja niinpä poika kampesi itsensä pienen irvistyksen kera istumaan. Loppupäivä kyllä olisi taas yhtä helvettiä särkylääkeiden vaikutuksen loputtua, mutta siitä huolehdittaisiin sitten vasta myöhemmin.

//pelaaja hahmoineen poistui listoilta, pelin voi siis katsoa päättyneeksi jollet halua lopetusvuoroa tms. heittää..//