When your own life is but an illusion

// joku voi tulla potkimaan melindaa persuuksille. :-------D
kappale rihanna - cry

Kello oli lyönyt jo hyvän aikaa sitten 23.00. Balboa Park oli hiljainen, mutta kaupungin äänet kuuluivat vain hivenen kauempaa. Kaikki järki-ihmiset olivat tähän aikaan kotonaan nukkumassa, tai bilettämässä kaupungissa, eivätkä istumassa Balboa Parkissa penkillä, pää polviin painettuna, yllään vain ohut t-paita ja vaaleat farkut tummansinisten tennareiden kera, tuijottamassa silmät sameina eteensä.

Tästä kaikesta päätellen Melinda Murray ei ole järki-ihminen, vaikkakin Aston High Schoolissa tavikseksi onkin niputettu.
Tyttö oli kaikonnut kotoaan, jossa hänen vanhempansa pitivät tavallista iltataisteluaan – se tosin oli jo päättynyt siihen, että Kevin Murray oli lampsinut ovesta ulos, kaasuttaen perheen autolla pois: minne, sitä ei kukaan tiennytkään. Mei oli jo sängyssään, huomannut ovensa raosta miten talo pimeni Arianin käydessä nukkumaan. Tai nukkumaan ja nukkumaan, Mei kuuli selväsi äitinsä nyyhkytyksen. Hetken sitä kuunneltuaan neitokainen oli kiskonut peiton pois päältään, vetänyt farkut jalkaansa ja livahtanut ovestaan ulos, kadoten viileään yöilmaan, tajuamatta edes lisätä vaatetusta.

Nyt hän siis istui Balboa Parkin penkillä, tuijottaen eteensä lasittunein silmin. Minkä helvetin takia elämä oli niin vaikeaa? Hänestä alkoi jo tuntua, että olisi paljon parempi, jos vanhemmat vain eroaisivat, kaikki rauhoittuisi ja elämä... Ei se siltikään palautuisi normaaliksi.
Hän halusi takaisin lapsuuteensa, jossa hänellä oli ollut ystäviä ja iloa, naurua. Nyt sen paikalla... ei ollut mitään.

Hiljaa tyttö alkoi hyräillä itsekseen.

I'm not the type to get my heart broken
I'm not the type to get upset and cry
'Cause I never leave my heart open

Zoe kääntyi Balboa Parkkiin, aikomuksenaan oikaista sen kautta kotiin. Hänellä oli päällään lyhyt musta mekko ja sen päällä aukinainen musta nahkatakki. Hiukset olivat tapansa mukaan sekaisin. Hän oli tulossa pienistä kotibileistä, jotka olivat loppuneet heti järjestäjän vanhempien saavuttua kotiin liian aikaisessa. Hän oli ollut juuri saapunut, joten vielä hän ei ollut ehtinyt juurikaan juhlimaan, mikä hieman harmitti häntä.

Puistossa oli hämärää ja rauhallista, vaikka taustalla kuuluikin kaupungin äänet. Puistoa olisi voinut pitää hieman pelottavana pimeän aikaan, mutta Zoe oli kulkenut sen läpi niin monta kertaa, ettei osannut enää olla varuillaan siellä, mikä ei tainnut olla kovin hyvä asia. Yöllä kun liikkui kummaa porukkaa.

Hetken käveltyään Zoe kuuli etäämpää ääntä. Kaukana näkyi istuvan tyttö varsin vähäisissä vaatteissa puiston penkillä. Tyttö hyräili hiljaa, ja Zoe sai vaivoin selvää sanoista. Kun hän alkoi olla jo lähellä penkkiä jolla tyttö istui, hän kuuli sanat paremmin. Ilmeisesti jokin oli vinossa. Zoe rykäisi, tehden läsnäolonsa selväksi.
”Eikö ole hieman liian kylmä ja myöhä puiston penkillä lauleskeluun?” Zoe kysyi yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, eikä ivalliselta.

((Tulin ^^))

// jee :-----))) mei on vähän angsti. ;____;

Mei havahtui rykäisyyn, hyräilyn loppuessa kuin seinää. Hetken päästä taivaansiniset silmät kohosivat maasta pitkin toisen jalkoja aina kasvoihin asti, joita tyttö jäi varuillaan tarkkailemaan, kasvojen pysyessä säikähdyksestä huolimatta tyyninä ja viileämmän puoleisina.

"Kenties, mutta se tuskin sinulle kuuluu?" kysyttiin neutraalisti tytön asettaessa kätensä puuskaan, nojaten ne polviinsa. Totta, nyt hän vasta huomasi, kuinka viileä nyt itse asiassa oli - mutta sitä ei toisen tarvinnut tietää. Eiväthän hänen asiansa muille kuuluneet, vai kuinka? Hetken hiljaa oltuaan Mei mietti, että toinen saattoi vain yrittää olla ystävällinen, tai jotain sen suuntaista. Hän itse vain ei oikein kyennyt ystävällisyyteen tällä hetkellä.
"... Miksi sinua muka kiinnostaisi?" kysyttiin kuitenkin edelleen tasapaksulla äänensävyllä, silmien kohotessa katsomaan toista.

Tyttö näytti hämärästi tutulta, kenties Astonista. Ja varmaankin jonkin sortin bileistä tulossa, asustuksesta päätellen. Näiden seikkojen todenperäisyys oli toki aivan oma juttunsa.

"Kenties, mutta se tuskin sinulle kuuluu?"
”Tuskin, mutta olen helvetin utelias”, Zoe ilmoitti, virnistäen omahyväisesti.
"... Miksi sinua muka kiinnostaisi?" Tyttö jatkoi ja näytti nyt katsovan häntä paremmin.
”Ai sen lisäksi, että olen utelias? Varmaan siksi, että et näytä kovin onnelliselta. Ongelmia paratiisissa?”, hän kysyi ja istuutui nyt tytön viereen kyselemättä lupia. Zoelle oli itsellekin hieman epäselvää, miksi hän ylipäätään oli tullut häiritsemään tyttöä ja nyt vielä jäänyt istumaan hänen vierelleen. Hänellä ei kumminkaan ollut kiire kotiin ja jostain syystä häntä kiinnosti tietää lisää tytöstä. Tyttö ei kumminkaan vaikuttanut kovin kiinnostuneelta tekemään tuttavuutta hänen kanssaan, mutta ei se ollut häntä ennenkään hidastanut, joten miksi nytkään?

//Ääh, lyhyt…//

// ei se pituus, vaan se laatu. :----)) (sanoo hän joka aina valittaa omien vuorojensa lyhyydestä, hah.)

Huokaus karkasi neitokaisen huulien välistä, tuon luodessa paikalle ilmaantuneeseen tyttöön tylsistyneen katseen. Miksi ihmiset eivät vain voineet pitää nenäänsä poissa muiden asioista? Mikseivät he vain voineet keskittyä omaan elämäänsä? Mei tuijotti hetken maata, kohottaen sitten katseensa toiseen, joka nyt istui penkille. Kulma kohosi ylöspäin – nytkö se aikoi tuohon jäädä?

"Ai, sinäkö välität minun tunteistani?" kysyy huvittuneena, purskahtaen hetkeksi viileään nauruun. Kaikkea sitä nyt kuulikin. Ei tuo hänen tunteistaan välittänyt, näytti vain olevan pohjattoman kiinnostunut, halusi tietää mikä häntä vaivaisi. Nauraisi varmaan paskaisesti, jos hän kertoisi. Hah, kaikkea sitä nyt kuulikin.
"Ongelmia paratiisissa? Tuskinpa. Elämäni ei ole paratiisia nähnytkään", tokaistiin lopulta sinisten silmien laskeuduttua takaisin tuijottamaan puiston hiekkatietä.

"Ai, sinäkö välität minun tunteistani?"
Zoe ei viitsinyt vastata tytölle. Eihän hän tämän tunteista välittänytkään, mutta se taisi olla parempi pitää omana tietona. Tytön torjuva asenne alkoi jo ottaa häntä päähän. Hänhän oli yrittänyt vain auttaa, mitä kovin harvoin tapahtui. Hän veti nahkatakkiaan kiinnemmäs ja käänsi katseensa hiekkatietä tuijottaviin kasvoihin.

”Ei paratiisia? Taidat olla avioerolapsi, tai sitten köyhästä perheestä”, Zoe arvaili ja oli varma ärsyttävänsä tyttöä. Kiinnostus tytön asioita kohtaan oli laimentunut ja nyt hän vain tappoi aikaa ärsyttämällä tyttöä. Se puoli Zoesta, joka yritti olla ystävällinen, oli astunut sivuun ja tilalle oli tullut tunnetumpi puoli hänestä. Juuri se puoli mikä tykkäsi aiheuttaa harmeja ja naljailla muille. Hän kylläkin syytti siitä tyttöä. Hän oli yrittänyt olla mukava, mutta sitä ei oltu huomioitu, joten oli ollut aika muuttaa asennetta.
”Ilmoitathan heti kun arvaan oikein?” Hän kysyi ja tunsi toisen suupielensä kaartuvan ilkeän näköiseen virneeseen.

Mei vilkaisi tylsistyneenä toiseen, joka nyt arvaili, mikä mätti. Vaikka hän yleisesti ottaen olikin melko viileä persoona eikä liiemmin välittänyt toisten puheista tai heittäytynyt aggressiiviseksi, tällä hetkellä hänen teki mieli kuristaa tuo tuntematon tyttö. Hän ei jaksanut käsittää miksi tuo ei voinut vain kadota jonnekin hänen näkökenttänsä ulkopuolelle.

Hän kylläkin laittoi merkille toisen asenteen muuttumisen, nyt tuo yritti selkeästi ärsyttää häntä. Ja kieltämättä onnistui siinä, vaikkakin hän alun alkaenkin oli ollut jo varsin ärtynyt, se vain kasvoi entisestään.
"Sekä että", todettiin tylsistyneellä äänenpainolla, neitokaisen nojatessa kyynärpäänsä polviinsa, tuijotellen edelleen hiekkaa. Se oli oikeastaan hyvin kiinnostavaa, kun yritti erottaa hiekanjyvät toisistaan... Eli siis ihan helvetin tylsää ja typerää.

"Arvasit jo."

”Ja minä kun pääsin vasta alkuun. Minulla olisi ollut paljon parempiakin arvauksia”, Zoe ilmoitti ja yritti vaikuttaa harmistuneelta, vaikka hänen äänessään kuulsi tyytyväisyys. Tytöllä oli selvästi tylsää, mutta Zoe alkoi olla innoissaan.
”Voi raukkaparkaa, onneksi minä satuin paikalla lohduttamaan”, hän ilveili.
Häntä ihmetytti suuresti se, että toinen ei ollut vielä antanut takaisin tai lähtenyt menemään. Jos hän olisi tytön asemassa, olisi hän pistänyt pystyyn kunnon riidan. Ilmeisesti hän ei kumminkaan ollut niin ärsyttävä kuin ajatteli olevansa. Hetken aikaa hän tuijotti hiekkaa, kuten vierustoverinsa. Sitten hän havahtui ja kääntyi taas tytön puoleen.

”Oikeasti, onko toisille vain niin vaikeaa olla tyytyväinen elämäänsä?” Zoe kysyi huokaisten, sillä oli varma tytön vain liioittelevan ongelmistaan.

Mei kohotti katseensa, luoden asteen verran halveksuvan katseen toiseen.
"Varmasti", todettiin ärtyneisyyden selvästi kuultaessa sanojen läpi. Jos tuo vielä jatkaisi, hän... hän... hän tekisi jotakin, joka ei varmaan olisi kovin fiksua. Mutta häntä alkoi ärsyttää, tai suoraan sanoen vituttaa, toisen turhan päiväinen paskanjauhanta.

"Niin, oi onneani! Ihan itkettää kun ajattelin miten karmeaa minulla äsken oli", toteaa sarkastisesti siristäen hivenen silmiään, katseen palatessa tytöstä takaisin hiekkatiehen ja takaisin tyttöön.
Mei kohottautui istumaan paremmin, nojaten penkin selkänojaan, katsahtaen toiseen nyt avoimen jäätävästi.
"No voi kyllä on, onko toisten niin vaikea pitää nenänsä erossa muiden asioista?" kysyttiin ärtyneenä, Mein tuijottaessa toista enää kääntämättä silmiään hiekkatiehen.

"Mikä sun ongelmas on?"

Tyttö alkoi jo suuttua, mikä sai Zoen riemun valtaan. Vihdoinkin hän saisi jotain vastakaikua sanoihinsa, kyllähän sitä oli jo odotettu.
”Minä luulin, että tämä toisten asioihin puuttuminen käytiin läpi jo”, Zoe ilmoitti ja vastasi tytön katseeseen, välittämättä tämän kylmyydestä.
”Ai minun ongelmani? Mitäs luulet? Sinun vuorosi arvata”, hän käski virnistäen pienestä. Tästähän oli tulossa kiinnostavaa. Varmasti hän saisi kuulla pitkän listan paskamaisuudestaan ja muista virheistään. Hän ei kuitenkaan jaksaisi välittää siitä, kunhan halusi saada toisen suuttumaan kunnolla. Tyttö vaikutti hänestä jotenkin liian kiltiltä. Sellaiselta joka seisoo hiljaa sivussa ja myötäilee muita. Olisi hauska nähdä mihin tämä enkeli pystyisikään, kun kunnolla suuttuisi.

Mei pyöritteli päätään turhautuneena, toinen ei näyttänyt luovuttavan hyvällä, eikä kyllä varmaan pahallakaan, ainakin mitä asenteesta pystyi päättelemään. Tuo ei näyttänyt katoavan minnekään, joten sama kai tässä sitten olisi jutella niin kauan, että anonyyminaikkonen tajuaisi kadota jonnekin kauas kauas pois.

Arvuutteluleikkejä? Typerää, lapsellista, naurettavaa. Mei tyrskähti, nauroi hetken, ennen kuin ummisti silmänsä. Seuraavan kerran avatessaan hän katsoi toista huvittuneena.
"Sä oot naurettava", todettiin tytölle bruneten sukiessa vapaana liehuvia hiuksiaan pois kasvoilta.

”…ja todella pettynyt, etkö parempaan pysty?” Zoe totesi ja vilkaisi samalla kännykkäänsä.
Kello oli jo puoli kaksitoista, pian puiston läpi alkaisi varmasti raahautua kännisiä juhlijoita. Vähän aikaa sitten hän oli kuvitellut kuuluvansa heihin, mutta valitettavasti ei enää.

”Oletko varma, että saat olla täällä enää? Eikö nukkuma-aikasi ole mennyt jo aikoja sitten?” Hän piruili ja virnisti tytölle taas ilkikurisesti. Ilma oli kylmentynyt entisestään, joten tytöllä mahtoi olla entistä kylmempi. Hänen oma ihonsakin oli jo kananlihalla, vaikka hänellä oli sentään kunnon takki päällä. Jos hän olisi tiennyt istuvansa myöhemmin puistossa penkillä, lyhyt mekko ei tosiaankaan olisi ollut ensimmäisenä hänen mielessään. Täytyi kumminkin vain kestää.

Mei käänsi katseensa takaisin tuosta tuntemattomasta tytöstä puistoon, pyöräyttäen silmiään. Uskomatonta. Sivusilmällään hän kiinni huomionsa tytön vilkaistessa kännykkäänsä, mistä Meille tulikin mieleen, että kellokin mahtoi olla jo paljon. Eipä sen niin väliä, kukaan ei kaipaisi häntä ennen aamua. Ja tuskin vielä silloinkaan, ehkä huomenna iltapäivällä.

"Paraskin puhuja, tuskinpa olet kovin paljoa minua vanhempi", murahtaa vastaukseksi toisen nukkuma-aika pilkkaan. Puiston läpi kulkeva viileä tuuli sai bruneten värähtämään tahattomasti, täytyi myöntää, ettei tämä ollut hänen kuningasideoidensa joukossa. Ei siellä päinkään.
"... Miten vanha sä edes olet?"

Zoe mietti tarkkaan mitä vastaisi tuntemattomalle tytöllä. Voisi olla hieman nolompi paikka, jos hän olisikin tyttöä nuorempi. Siispä hän päätti sivuuttaa kysymyksen.
”Sillä ei taida olla väliä”, hän ilmoitti huiskaisten kädellään ilmaa välinpitämättömänä.

Hetken aikaa hän oli hiljaa, tarkkaili vain vieressä istuvaa tyttöä. Hiljaisuuden kumminkin rikkoi puiston laidalta kuuluvat äänet. Ilmeisesti ensimmäisen aikaisin lopettaneet juhlijat olivat tulossa. Eikä kellokaan ollut vielä niin paljon!
”Aiotko istua täällä vielä kauankin?” Hän kysyi tytöltä, välittämättä äänistä, jotka voimistuivat ja tulivat lähemmäs koko ajan.

Mei vilkaisi toiseen naurahtaen itsekseen. Vai niin, no, eipä sillä oikeastaan ollutkaan. Jos ihan rehellisiä oltiin, häntä ei kiinnostanutkaan tietää toisesta yhtään mitään enempää. Hän vain toivoi, että tuo keräisi kamppeensa ja häipyisi.
"No itse asiassa ei", tokaisee hetken hiljaisuuden jälkeen, jääden sitten ohikiitäväksi hetkeksi kuuntelemaan ääniä, jotka taisivat kantautua puiston laitamilta, ennen kuin vaipui ajatusmaailmaansa, havahtuen seuraavan kerran muukalaisen kysymykseen.

"Aion", todettiin vastaukseksi kysymykseen. Oikeastaan hän voisi kohta kipaista kotiinsa, kun eipä tuo toinen näyttänyt mihinkään suuntaan liikahtavan ja ilma alkoi olla enemmän kuin viileä... Pikemminkin kylmä.

”Aion”
Zoe vilkaisi tyttöä ja mietti oliko tämä tosissaan. Ulkona oli kylmä, eikä tytön vaatteilla kökittäisi penkillä enää kauan.
”Voi harmi, minä nimittäin taidan lähteä, niin mukavaa kuin tämä onkin ollut”, Zoe ilmoitti ja nousi penkiltä. Liikkeelle päästyään hänelle tulisi varmasti lämpimämpi.
”Toivottavasti tavataan taas pian”, hän sanoi irvistäen ja lähti kävelemään pois puistosta.
Siitä oli kulunut jo melkeinpä tunnin verran, kun hän oli löytänyt tytön penkiltä. Periaatteessa hukkaan heitettyä aikaa, mitä nyt oli päässyt ärsyttämään toista. Nyt pitäisi kumminkin suunnistaa toisiin bileisiin.

// Lopetetaanko tähän? Kiitos pelistä =)

Mei vilkaisi tyttöä, joka nyt nousi penkiltä. Ah, lopultakin! Brunette ei voinut olla hymyilemättä aurinkoisesti toisen läksiessä.
"Niin, toivottavasti", todettiin sarkastisesti kauemmaksi hävinneen tytön selälle. Mei oli jo iloitsemassa siitä, että sai olla viimeinkin rauhassa, ennen kuin uusi tuulenpuuska ravisutti kehoa. Helkkarin tuuli, tännehän jäätyy...

Hitaasti tyttö kohottautui pystyyn, lähtien lampsimaan kohti kotiaan, hyräillen hiljaa.

Never hurts me to say goodbye
Relationships don't get deep to me
Never got the whole in love thing

// the end, kiitokset itsellesi ! :---)