I love my daughter more than life in itself

- Joku isukin ja pikkutytön seuraksi -

Sugar istui hiekassa ja puheli itsekseen jotain. Selitti, vaikka ehkä juuri ja juuri puolet oli järkeviä sanoja, eivätkä nekään välttämättä liittyneet toisiinsa. Kunhan vain selitti. Kauriinsilmäinen prinsessa puettuna sukkahousuihin, mekkoon ja takkiin. Päässä oli pikkutytölle olennainen, vaaleanpunainen hattu. Des istui läheisellä penkillä nojaten kyynärpäillään polviinsa ja kasvoja käsiinsä. Musta huppari lämmitti laskevassa auringossa, pojan kasvoilta kuvastui isän rakkaus tuota piäntä tyttöä kohtaan.
Mustat, polvista ratkotut farkut ja punaiset conssit eivät olleet ehkä normaalein vaatetus lastaan kaitsevalle isälle. Annettakoon kuitenkin Destiny Beatille anteeksi, hän kun kuitenkin oli vasta kahdenkymmenen.
Punaiset hiukset roikkuivat vapaina, ja häivekoru mahdollisti silmälasejen käytön ilman epämukavuutta. Hymy koreili lävistetyillä huulilla.

Toinen kynsikkään peittämistä käsistä sipaisi kevyesti hiuksia kasvoilta. Kauriinsilmäinen tyttö katsoi isäänsä hymyillen säteilevästi. Näitä hetkiä Des rakasti ylikaiken. Hän ei katunut yhtään päätöstä lapsen pitämisestä, Sugar oli isukin silmäterä ja Destiny todellakin rakasti pientä tyttöään.
"Daddy!", kolme vuotias prinsessa kiljahti ja osoitti pienen pienellä sormellaan hiekkaan. Tyttö hymyili oikein iloisesti osoitellen liikkuvaa kovakuoriaista. Ties kuinka moni tuon ikäinen diivalapsi olisi seonnut ja ruvennut itkemään. Destiny ei voinut kuin nauraa.
Nuori isä nousi penkiltä napaten tyttörensä syliinsä. "Äiti alkaa kohta olla huolissaan, jos ei mennä kotiin", Des kertoi rauhallisella äänellä katsellen omilla kauriinsilmillään tyttärensä samanlaisiin. Sugar löi Destinyä muovilapiolla. "Ei!", kiljui pieni neiti suu mutrulla. "Alas." Ja tietenkään tossutettu pahis ei voinut olla tottelematta pienen pientä naisenalkua, joka tossutti kovakuorista poikaa aivan liian helposti.

/pikkusisko tulee 8)/

Robyn Lee

Mustatukkainen pahistyttö asteli laskevan auringon kajossa pitkin puiston hiekkaista tietä. Mitään tarkoitusta sille ympäri kaupunkia kävelemiselle ei ollut, kunhan mustatukka sai haukata raikasta happea, olihan tuo ollut koko päivän kotona sisällä. Ja nyt illemmalla, kun vanhemmat olivat keksineet jonkun typerän syyn riitelemiseen, koko talo oli tyhjentynyt melkoisen vikkelään jälkikasvusta, joten Robynkin oli päättänyt pistää nokkansa ulos.
Mustat varrettomat tennarit laahasivat toisinaan maata, harmaan hupparin vetoketjua vedettiin hiukan ylemmäs suojaamaan viilenevältä ilmalta, ja mustien pillifarkkujen taskusta kaivettiin sytkäri. Hupparin taskusta puolestaan löytyi tupakka-aski, josta yksi savuke löysi nopeasti tiensä pahistytön huulien väliin. Parit ensimmäiset sauhut tuntuivat pirun hyviltä, eihän Robyn ollut polttanut tänään kuin yhden savukkeen tätä kyseistä ennen.

Jostain läheltä kuului kiljumista. Se ei kuitenkaan saanut kiinnitettyä pahistytön huomiota, sillä ääni oli peräisin mitä suuremmalla todennäköisyydellä jonkun pikkulapsen suusta, jotka nyt yleensäkin tapasivat huutaa mihin kellonaikaan tahansa ja missä vain.
Joidenkin askeleiden kuluttua mustatukka pääsi erään pensaikon takaa etäisyydelle, josta näki selvästi pienelle hiekalaatikolle, keinuille ja liukumäelle. Pahis oli odottanut näkevänsä jonkun itkevän pikkukakaran joka oli saanut hiekkaa silmiinsä ja jota joku täydellinen äiti tai isä yritti lepyttää ja tukahduttaa huutoa tarjoamalla karkkia ja syleilyä.

Mustatukka koki kuitenkin iloisen yllätyksen, kun tuo näki edessään isoveljensä ja tuon suloisempaakin suloisemman tyttären, Sugarin. Robyn oli mahdottoman iloinen siitä, että sai olla tuon pikkuisen enkelin täti, ja siksi ennakkoluulot kiljuvasta ja hermojaraastavasta kakarasta haihtuivat tytön mielestä yhtä nopeasti kuin ne olivat sinne pujahtaneetkin.

”Destiny!” pahistyttö huudahti iloisen yllättyneesti ja heilautti kättään. Mustatukka veti nopeasti parit viimeiset imut savukkeestaan ja tumppasi sen kengänkärjellään. Ripein askelin Robyn tavoitti kaksikon hiekkalaatikon luota.
”Moi”, mustatukka tervehti hymyillen isoveljeään ja vilkaisi sitten Sugaria, kyykistyen sitten alas tuon tasolle. ”Ja hei vain sullekin, prinsessa”, pahistyttö jatkoi hymyilyään pienelle tyttöselle edessään, ja sipaisi hellästi tuon poskea. Siitä olikin aikaa, kun hän oli nähnyt Sugarin viimeksi.
Robyn suoristi itsensä ja huvittuneena hymähtäen tuo käänsi katseensa kolme vuotta vanhempaan isoveljeensä.
”Mitä te täällä teette tähän aikaan?” tyttö kysyi ja vilkaisi puhelimensa kelloa.

/ja joo tästä tuli vähän kökkö kun tuli vähän kiire --''/

Des kuuli itseään kutsuttavan nimeltä ja saikin katsoa katseensa käännettyään pikkusiskopuoleensa. Pojan kasvoilla ollut nallelle sopiva hymy vaihtui virneeksi ja poika heilautti laiskasti kättään. Toinen tervehti ja tumppasi tupakin ilman erillistä käskyä, mistä teini-isä oli hyvillään. Robyn oli pian jo kyykistynyt Sugarin tasolle saaden tytön hymyilemään entistäkin leveämmin. Destiny todellakin oli pakahtua ylpeydestä enkeliään kohtaan. Sugar vastasi tädin tervehdykseen ja jatkoi hiekan kaivamista muovi lapiollaan. Ensin kauhoi lapion täydeltä hiekkaa ja kaatoi sen sitten kikatellen takaisin hiekkalaatikkoon. Tytön suunnaton ilo noinkin pienestä asiasta sai Destinyn hymyilemään sitä typerää isällistä hymyä. Hän rakasti lapsekasta innostusta, varsinkin elämänsä tärkeimmältä naispuoliselta henkilöltä. Pian pahispoju kuitenkin taas katseli kauriinsilmin pikkusiskoaan. Hon- Robyn uteli mitä he tekivät ulkona tähän aikaan. Des kohautti olkiaan.
“Pikkuneiti on päättänyt, että sen unirytmiin sopii paremmin mennä vasta kymmeneltä nukkumaan ja herätä vastaavasti vasta yhdeksän aikaan. Mulle sopisi hyvin, mutta Lou ei ole innostunut asiasta. Ja onhan meillä molemmilla koulu, joten Sugar pitäisi viedä tarhaan siinä seitsemän aikaan. Ja mitenkä pakotat tuon kotiin. Mä olen pehmo, enkä kestä kuunnella huutoa”, Destiny virnisti. “Ja kotiin ei uskalla mennä tai saa kaulimesta, kun ei ole pistänyt neitiä nukkumaan ajoissa.”

“Eikö yhtään väsytä?”, Destiny yritti maanitella laskettuaan katseensa tyttäreensä. Ilmeestä päätellen ei olisi ollut yhtään ihme, jos Sugar olisi heittänyt hiekkaa isänsä päälle. Destinyn tosiaan pitäisi opetella pistämään kuri tyttärelleen. Lou oli aina se, joka pisti tytölle kurin ja isi hyssytteli, ettei saanut kertoa äidille, että isi oli antanut prinsessalle karkkia vaikka äiti oli nimenomaan kieltänyt.
No, selväähän se oli, että Destiny kasvatti Sugarista oikein pätevää isintyttöä.

Robyn Lee

Destiny kohautti olkiaan, ja Robyn hymähti huvittuneena isoveljensä selitykselle ja laski sitten katseensa Sugariin joka oli edelleen innoissaan hiekasta ja sen kanssa leikkimisestä. Pahistyttö vain hymyili tuolle pikkuprinsessalle, ja naurahti sitten Destinylle.
”Ai, teillä on Loun kanssa sellainen politiikka?” mustatukka virnisti ja kohotti hiukan kulmiaan isoveljelleen. Robyn oli tavannut Loun kai parisen kertaa, sen toisen kerran pahistyttö oli itse ollut pienesti päissään, mutta sillä toisella kerralla Destinyn avovaimon tavatessaan Robyn ei ollut pitänyt tuota hassumpana tyyppinä.
”Miten sulla muuten menee koulussa? On hassua ajatella että me ollaan samassa paikassa opiskelemassa”, pahistyttö sanoi sitten tovin kuluttua ja vilkaisi Destinyä.

”Viihtyykö Sugar tarhassa?” Robyn vielä kysäisi isoveljeltään ja huomasi pikkutytönkin nostavan katseensa heihin, tuo huomasi kun hänestä puhutaan.
Robyn muisti pirun hyvin ne ajat, kun oli itse tarhassa. Hän ei ollut viihtynyt siellä lainkaan ja muut lapset olivat olleet tietenkin ihan idiootteja ja varsinkin ylipulleat tarhatädit olivat tietenkin käyneet hermoille. Robyn ei kuitenkaan pystynyt kuvittelemaan tuota hiekkalaatikolla istuvaa enkeliä tarhassa heittelemässä tavaroita ja kiukuttelemassa ruoasta.

Destinyn maanittelukaa ei auttanut, Sugar näytti olevan päättänyt että istuisi siinä hiekkalaatikolla niin kauan kuin itse haluaisi. Robyn hymähti huvittuneena ja käänsi katseensa isoveljeensä.
”Lahjomistako ajattelit kokeilla seuraavaksi?” tyttö vitsaili ja virnisti perään.
Vaikka Robyn oli melkoisen varma siitä, ettei Destiny antanut Sugarin kasvaa piikitteleväksi nenäpystyssä käveleväksi hienohelmaksi, tällä hetkellä tuon isänrakkaus oli niin vahvaa, ettei se halunnut edes kieltää prinsessaltaan mitään.
Olisi se tehnyt Robynillekin vaikeaa, siis kieltää pikkuiselta mitään.

Destiny virnisti pikkusiskopuolelleen kuin salaliittolainen. “Jep, mä kasvatan isin tyttöä, mä olen meillä se, joka ei voi sanoa ei. Kuka voi sanoa ei noille silmille”, Des puhui ja heittäytyi sitten marttyyriksi. Hänellä nyt vain oli maailman suloisin tytär, jolla oli laittoman suloiset silmät. Ja oli totaalisen väärit, ettei hän osannut kieltää mitään ihastuttavalta pikkuprinsessaltaan. Tai toki osasi, jos oli aivan pakko, mutta pahaltahan se tuntui.
“Koulu menee siinä… No, oikeastaan ei se mene paljon mitenkään. Pitäisi mennä, viidettä vuotta mä en tasan niitä penkkejä kuluta. Sitten se vasta huvittavaa olisikin, jos osuttaisiin vieläpä samalle luokalle”, Des hymähti vaisusti. Hänellä oli surkea keskittymiskyky, kun kyseessä oli tylsä aihe. Kuten nyt vaikka kaikki, mitä koulussa musiikin lisäksi saattoi opiskella.

Kysymys, jonka Robyn esitti koskien Sugin tarhaa sai Destinyn hymähtämään. “Sugar, kerro Honey-tädille onko tarhassa kivaa”, Destiny pyysi tyttäreltään, joka nimensä kuullessaan oli kohottanut katseensa punatukkaiseen mieheen. Kun lapsen isä lausui tytön tädin nimen, siirtyivät silmät katsomaan Robynia. Kauriinsilmäinen lapsi vain tapitti, kunnes vastasi lyhyen joon. Tai niin destiny luuli, kunnes vaalea pikkutyttö rupesi papattamaan pitkät pätkät kaikkea, mitä oli viimeaikoina kerhossa tehnyt. Kaiken sitä myöten, kuinka joku “tyhmä poika” oli rikkonut tyttöjen tekemän hiekkalinnan ja kuinka Sugi oli siitä suuttunut ja nostanut metelin.
Destiny vain hymyili typerästi, kuten ylpeän isän kuuluikin.

“En mä tiedä, kyllähän tuo tuosta lähtee, viimestään kun rupeaa väsyttämään tai tulee kylmä”, Destiny vastasi kohauttaen olkiaan. “Omapäinen tyttöhän tuo on, ihan äitiinsä tullut”, mies naureskeli. “Ongelmissa mä Sugin kanssa vielä olen. Kamala ajatus, et sitten kun se on viidentoista ja mä kolkytkaks niin se rupeaa tuomaan poikia kotiin. Hyi, mun selkää pitkin kulkee kylmiä väreitä.” Yhä Destiny naureskeli, vaikka selväähän se oli, ettei ajatus enää kahdentoista vuoden päästä naurattaisi yhtään, kun olisi tosi kyseessä.

//lukotin ja keskeytin tämän, koska jumittaa~