Wasn't life supposed to be more than this?

Aamu oli ollut jo kovin sateinen ja tietysti sitä seurasi vähintäänkin yhtä sateinen iltapäivä. Kurainen ja kostea keli ei kuitenkaan häirinnyt jalkapallokentän menoa – tai pikemminkin, se ei olisi saanut häiritä. Totta kai peli oli täysin erilaista kuin hyvillä ilmoilla pelattaessa, ei sitä voinut kieltää. Silmiä piiskaava sade ja mutainen kenttä hankaloittivat jo valmiiksi suunniteltuja kuvioita hyvin paljon. Harjoitukset sujuivat kaikkea muuta kuin hyvin ja se paistoi jokaisen pelaajan kasvoilta – paitsi yhden. Vakavakasvoinen nuorukainen riisui kypäränsä vaitonaisena ja käveli muiden pelaajien muodostamaan ympyrään kuuntelemaan valmentajan sanaa. Pääasiassa se koostui negatiivisista puolista, jotka tuo hyvin suurikokoinen ja äkäinen mies ilmoitti pyyteettömän aggressiivisesti. Monet nuoret säpsähtelivät yhtenään, mutta jälleen se joukosta erottuva vakavamielinen poika oli vain suunnannut katseensa kuraiseen nurmikkoon välittämättä valmentajan kauas kaikuvista huudoista.

Kun valmentaja oli saanut lytättyä joukkueen jo niin monta kertaa, että heidän oli pakko panostaa peliin seuraavalla kerralla täysillä, porukka alkoi hajaantua. Suurin osa nuorista miehistä kaikkosi koululle päin, takaisin muille tunneille. Yksi pojista jäi kuitenkin matelemaan kentän reunalle ja hänellä oli siihen hyvä syy: hänen isänsä.

Nikolai oli ollut tavalliseen tapaansa seuraamassa poikansa harjoittelua katsomossa kallis sateenvarjo päänsä peittona ja tyylikkäät vaatteet päällään. Päätään pudistellen ja erittäin vihainen ilme kasvoillaan mies käveli poikansa luo sanomatta sanaakaan. Katse oli samaan aikaan pettynyt sekä vihainen ja Mikhail tiesi kyllä mitä se tarkoitti. Nikolai pyörähti ympäri varmistaakseen, ettei kukaan ollut näkemässä mitä kentän laidalla tapahtui, ja iski voimakkaasti nyrkkinsä suoraan pojan poskeen. Välittömästi Mikhail joutui kääntämään päätään iskun voimasta ja nosti käden poskensa suojaksi. Sitä kuumotti ja siihen sattui, kuten aina.

Vaitonaisena mies kääntyi ympäri ja käveli rauhalliseen tapaansa kentän poikki autolleen, jonka äänen saattoi kuulla kentälle asti. Mikhail oli jäänyt paikoilleen ja varmistanut sen, että hänen isänsä oli todella poissa. Sen jälkeen hän katsahti ympärilleen ja alkoi vaihtaa vaatteita. Pukuhuoneeseen hän ei sen näköisenä varmasti menisi. Itse asiassa poika oli jo varautunut siihen ottamalla kouluvaatteensa mukaan reppuun. Kentällä ei näkynyt ketään ja sadekin oli jo loppunut, joten vauhdikkaasti Mica riisui suojuksensa ja puki päälleen tuiki tavalliset mustat farkut ja merkkipaidan. Ei yhtään mitään sen erikoisempaa, kuten ei yleensäkään. Poski punaisena kuumottaen ja mustelmaa siihen jo muodostaen poika sulloi harjoitusvehkeensä suureen treenilaukkuun ja nakkasi sen olalleen. Poskea vihloi yhä ja Mikhail tunsi yhtäkkiä kuinka veri alkoi valua vuolaana hänen nenästään. Hän yritti estää vuotoa käsillään, mutta verta tuli siksi paljon, ettei se oikein onnistunut. Siinä samassa pojan kädet olivat veren vallassa, aivan kuten hänen valkoinen paitansakin.

Mikhail katsoi tyttöä kummissaan kaiken sen veren ja tuskan takaa, joka poiki ulos sekä hänen nenästään että suustaan. Minkä ihmeen takia tämä oli syöksynyt niin kovin auliisti auttamaan häntä, vaikkei kukaan normaalisti koskaan vaivautunut moiseen? Ajatus sai Mican hieman hämilleen, mutta se ei – tietystikään – näkynyt pojan kasvoilla. Joskaan tuskin pojan kasvoilta mitään muuta juuri näkyikään kuin vain silmät, jotka tutkailivat tyttöä yhä niin keskittyneesti kuin vain pystyivät. Ruskeat ja aina niin arvoitukselliset silmät tutkivat nyt lähinnä kaunottaren silmiä ja kasvonpiirteitä, eikä se näyttänyt häiritsevän tätä yhtään.

Kun tyttö tarjosi hänelle nipun paperia, poika vain nappasi ne tämän kädestä ja nosti ne kätensä avulla painamaan nenäänsä, joka ei tuntunut saavan verenvuotoaan millään kuriin. Hetkeksi Mikhail rauhoittui, kun sai pyyhittyä punaista väriä huutavaa eritettävä pois kasvoiltaan, joskin eihän se tietysti siihen jäänyt. Verta tuli yhä, eikä paperi auttanut asiaa mitenkään. Sen avulla pystyi vain pyyhkimään verta pois, ei se ollut mikään ratkaisu vuodon tyrehdyttämiseen.

Siinä vaiheessa kun tyttö tarttui Mikhailia kädestä, pojan ilme oli varmasti näkemisen arvoinen. Kuka tahansa muu olisi varmasti alistunut kaunottaren tahtoon ja lähtenyt oitis kävelemään tämän perään, mutta Mica repäisi itsensä nopeasti pois toisen otteesta. Samassa hän kuitenkin lähti kävelemään pukuhuoneille päin, joskaan ei välttämättä niinkään oman päänsä mukaisesti, vaan tytön pyynnöstä. Mutta kävellä poika osasi ihan hyvin itse, eikä kenenkään tarvinnut auttaa häntä siinä.

”Anteeksi?” Mikhail kysyi hyvin närkästyneenä. Oli toisella otsaa alkaa kyselemään pojan perhesuhteista! Mistä tummaverikkö edes tiesi, että mies oli ollut hänen isänsä? Tyttö tuntui päästelevän sammakoita suustaan toinen toisensa perään, eivätkä ne oikein vaikuttaneet loppuvan millään. Kysymys oli kuitenkin Mican mielestä törkeämpi kuin muut tunkeilevat eleet, joita tyttö oli hänelle suonut. Tästä syystä Mikhail piti tapauksesta aina vain hetki hetkeltä vähemmän.

Tummaverikön ilme muuttui alta aika yksikön hyvin ärtyneeksi, suorastaan suuttuneeksi, ilmeisesti Mikhailin ei-niin-ystävällisen käytöksen takia. Fakta oli kuitenkin se, että ei poika pystynyt yhtäkkiä muuttamaan muotoaan iloiseksi ja sosiaaliseksi tapaukseksi, eritoten kun alkuperäiseltä luonteeltaan hän oli hyvin varautunut ja itsenäinen. Tällaiset tilanteet olivat aina olleet hyvin vaikeita toisille osapuolille, joskaan Micaa itseään ne eivät häirinneet ollenkaan. Toisten ihmisten tapaamiset muistuttivat hyvin paljon toisiaan, sillä nuorukainen käyttäytyi kaikkia kohtaan suhteellisen paljon samalla tavalla. Ei sillä ollut merkitystä oliko toinen koulun kauneuskuningatar vai alimpaan kastiin kuuluva nörtti, Mikhail oli aina varautunut ja jopa suorastaan tyly. Mutta ei hän osannut käyttäytyä mitenkään muutenkaan.

”No mutta sehän ei kuulu ollenkaan sinulle”, Mikhail lausahti luultavasti pisimmän lauseen koko keskustelun aikana – jos sitä keskusteluksi edes oli pystynyt sanomaan. Lähinnä se oli ollut tytön yksinpuhelua, sillä Mica ei liiemmin turhaan suutaan kuluttanut. Asiaan saattoi vaikuttaa myös se, että tummaverikkö käyttäytyi vähän turhan tunkeilevasti. Ei Mikhail ollut tottunut siihen, että joku kyseli häneltä isästään, jonka nyrkistä poikapoloinen silloin tällöin sai. Ei siihen ollut kukaan koskaan puuttunut. Ensinnäkään kukaan ei tiennyt asiasta, toisekseen Nikolai oli maailmankuulu, joten tieto oli joka tapauksessa parempi pitää salassa.

Kun he pääsivät molemmat, joskaan eivät kovinkaan yhdessä tuumin, sisälle pukuhuoneeseen, oli se täynnä puolialastomia miehenalkuja. Tyttö ei kuitenkaan näyttänyt häpeilevän yhtään, eivätkä pukuhuoneessa käyskentelevät pojatkaan – he tuntuivat vain katselevan ilmestystä myhäillen. Jotkut jopa loivat hieman kateellisia vilkaisuja Mikhailista tyttöön, ikään kuin luullen, että kaksikon välillä olisi ollut jotain suurempaakin. Tosi asiassahan he olivat vasta tavanneet, eikä Mica ollut edes varma olisiko hän halunnut tavata koko tuttavuutta ollenkaan. Tyttö tiesi hänestä jo ihan liikaa.

Mikhail teki työtä käskettyä ja istahti alas kylmä kääre niskallaan. Verta ei tullut enää juurikaan, mutta välillä muutama verijuova lähti juoksentelemaan pitkin pojan huulia jatkaen matkaa tämän leualle ja jättäen sen jälkeen hänet kokonaan hyppäämällä alas lattialle. Hän painoi papereita nenäänsä vasten, joka tuntui tyrehdyttävän verenvuotoa. Samoin niskan päällä lojuvalla kylmällä pyyhkeellä tuntui olevan vaikutusta asiaan.

Siinä missä verenvuoto alkoi pikkuhiljaa lakata, alkoi pojan poskelle muodostua ilkeännäköinen mustelma. Ensiksihän se oli ollut pelkästään kirkuvanpunainen, mutta nyt väri alkoi muistuttaa jo enemmän sinertävän mustelman jäljitelmää.

”Kiitos”, Mikhail sanoi neutraalisti ja katsoi tyttöä suoraan silmiin. Pitihän tuota nyt kiittää, olihan hän antanut pojalle ystävällisesti paperia ja muutenkin yrittänyt auttaa.

Mikhail nyökkäsi hiljaa vastaukseksi toisen neuvoihin, muttei ehtinyt itse tekemään asialle mitään, sillä tyttö oli jo lähtenyt hakemaan hänelle jotain kylmää poskea vasten. Sitä kuumotti ilkeästi, eikä nenänkään olotila ollut yhtään parempi. Verta oli tullut niin paljon, että se oli saanut pojan olon vähän heikoksi, mutta tyttö tuskin tulisi sitä huomaamaan. Mikhail käyttäytyi aina niin neutraalin rauhallisesti ja oli yhtä hiljainen kuten tavallistesti, ettei tummaverikön ollut mitenkään mahdollista huomata pientä kalpeutta pojan kasvoilla. Ei se toki vaarallista ollut, mutta verensokeri oli sen verran laskenut, että suurimpiin liikuntasuorituksiin Mica ei olisi sillä hetkellä pystynyt. Ei hänen kuitenkaan tarvinnutkaan, joten sillä ei ollut mitään väliä.

Poika ojensi hieman tärisevän kätensä tyttöä kohti napaten jääkylmän paperin tuon kädestä ja kiitti tätä vielä lopuksi. Kohtelias Mikhail oli sentään aina ollut, vaikkei hänestä voinutkaan saada mitenkään erityisen välittävää ja puheliasta kuvaa. Isän koulutuksen varjossa pojasta oli kasvanut hyvin käyttäytyvä nuorukainen, joka ei tuntenut huonoja tapoja. Kiittäminen oli siis välttämätöntä, eikä Mikhail olisi voinut kuvitella olevansa kiittämättä tyttöä avusta, vaikkei hän toisen auttavaa kättä kovin suuressa arvossa pitänytkään.

Hitaasti nuorukainen valui nojaamaan takana olevaan seinään ja nosti kätensä poskelleen painaen sitä kylmällä paperimytyllä. Mustunutta kohtaa kirpaisi, mutta Mikhail ei värähtänytkään. Tämän pojan ei ollut tarkoitus näyttää kipua, eikä myöskään mitään muitakaan tunteita kasvoillaan, vaikka olisi ollut kuinka paha tilanne. Suurimmaksi osaksi tuo piirre oli Micassa ainoastaan hyväksi, mutta kyllä siitä oli haittaakin, sehän on selvä.

Mikhail ei voinut olla ihmettelemättä, kun tyttö vastasi puhelimeensa ja valehteli langan toisessa päässä pulputtavalle miesäänelle hyvin sujuvasti. Poika arveli heti tuon olevan tummaverikön isä, ainakin sanat viittasivat siihen. Kauaa aikaa Mikhail ei ehtinyt miettiä tytön perhesuhteita ja puhelua, kun tämä jo avasi suunsa ja antoi sanojen valua sieltä vuolaana virtana ulos. Poika käänsi katseen puhujaan ja tutki tätä ruskeilla silmillään hetken. Hän ei vastannut mitään. Kukaan ei kuitenkaan uskoisi, että Nikolai olisi poikaansa lyönyt, joten mitä väliä sillä oli kertoiko tyttö tarinaa eteenpäin vai ei. Mikhail ei kuitenkaan tuonut ajatustaan julki, vaan lähinnä tiukensi huuliaan suorastaan viivamaiseen ilmeeseen.

Miten ihmeessä tyttö pystyi edes puhumaan noin paljon? Mikhail ihmetteli kovin, kun tummaverikkö puhua höpötti lähes koko ajan, aivan kuin hän olisi pelännyt hiljaisuutta. Micaa se ei pelottanut laisinkaan, sillä hän oli tottunut siihen ja rakasti sitä sydämensä pohjasta. Se oli paljon nautinnollisempaa kuin soljuva puheensorina, johon hän ei itse osannut ottaa osaa miltei ollenkaan. Kyllä joku toisinaan yllätti Mikhailin keskustelemasta, mutta niitä hetkiä oli vain harvassa. Itse asiassa todella harvassa.

”Ihmisiähän me kaikki vaan ollaan”, Mikhail totesi tyynesti tytön hyvin yksipuoliseen keskusteluun ja laski jo lämmenneen paperimytyn alas penkille. Hän kosketti poskeaan, eikä antanut ilmeensä värähtää pienestikään. Se onnistui täydellisesti, vaikka kipu oli kova. Ei sillä, oli Mikhail ennenkin joutunut kipristelemään kivusta isänsä takia, joskin viime kerrasta oli jo aikaa.

”Todennäköisesti en tule, mikäli se on minusta kiinni”, poika sanoi ja pyyhkäisi nenäänsä kämmenselkään todeten, ettei verta enää tullut. Ylös hän ei kuitenkaan jaksanut nousta, sillä ulos tulvineen veren määrä oli varsin suuri ja Mikhail tunsi olonsa yhä hyvin heikoksi. Koko keho tuntui menettäneen voimansa ja siihen vaikutti varmasti viime harjoitusten koettelemukset, mutta verenvuoto oli suurin syy pojan yllättäneeseen uupumukseen.

Mikhail pudisti päätään. Ei hän vuotanut enää, eikä poskeenkaan ollut mitään järkeä laittaa mitään: siihen sattuisi joka tapauksessa. Seuraavana päivänä se komeilisi tummia vihreän sävyä, vaikka nyt se muistutti enemmänkin violettia. Kokemuksen syvällä rintaäänellä Mica pystyi arvioimaan, että pahalta se ainakin näyttäisi.

”Kiitos kumminkin.”