I am looking past the shadows

// Chad Wheelerin yksinpeli.
Kuraa mitä kuraa, ei oikoluettu, kirjoitettu hetken mielijohteesta tähän aikaan, armahtakaa.


Kului viikko, toinen, kolmaskin. Miten nopeasti kaikki muuttuikaan, muttei kuitenkaan muuttunut. Kaikki oli yhdessä hetkessä muuttunut, mutta ohi kuluvat tunnit, päivät, viikotkaan, eivät muuttaneet mitään.
Ainakaan sitä tosiasiaa, että Chad oli särkenyt sydämensä.

Näky oli tuttu, sotkuiset hunajan vaaleat hiukset, kuten tavallista, siistit vaatteet, vakava ilme. Niinhän se ennenkin oli ollut. Ennen, kuin Penelope Ravens oli tupsahtanut hänen elämäänsä, tuosta noin vain. Siitä lähtien huulilla oli koreillut hymyä enemmän kuin koskaan ennen, silmissä aina pilkahdus onnellisuutta. Punapää oli muuttanut häntä sekä sisältä että ulkoa käsin, hitaasti, mutta varmasti.
Se oli rakkauden voima.

Ja kaikki oli heidän eronsa jälkeen palannut ennalleen. Chad oli yhtä hiljainen kuin ennenkin, vakava, eikä juuri pukahtanut. Tosin nykytilanne oli se, ettei nuorukainen suutaan aukaissut, jos ei ollut välttämätön pakko, ilme oli haudan vakava silmäpussien vain kasvaessa päivä päivältä, eikä tuo mihinkään jaksanut reagoida. Kaikki, mitä ympärillä oli, tuntui muistuttavan niistä punaisista kiharoista, kirsikan makuisista huulista, lämmöstä, viattomasta hymystä ja sinisen vihreistä silmistä, punasta, joka levisi nopeasti poskille saaden ne helottamaan kauniisti.


Raskaat askeleet johdattivat poikaa edemmäs pitkin rantahietikkoa. Aaltojen rajassa vesi tavoitteli nuorukaisen jalkoja, eikä tuo jaksanut välittää, vaikka valkeat merkkikengät kastuivatkin. Siinäpähän menisivät pilalle, ei sillä ollut mitään merkitystä. Oliko millään ylipäätään merkitystä? Kysymyksiä, joita Chad pyöritteli päässään. Ennen kaikkea kuitenkin kysymyksiä, joihin ei olisi vastausta.
Ruskeat silmät katselivat horisonttiin, jossa aurinko alkoi laskeutua hiljalleen taivaanrantaan. Kädet olivat puristuneet farkkujen taskujen sisässä nyrkkiin, huomaamatta.

Pääsisikö tästä tunteesta koskaan yli? Siitä tunteesta, että jotain puuttui. Aivan kuin elämä olisi palapeli, josta Penelopen lähdön jälkeen jäi uupumaan palanen. Se palanen, joka ratkaisi kaiken, muodosti kuvasta kokonaisen, teki siitä täydellisen. Ja nyt, kun pala oli hukattu ikuisiksi ajoiksi kaapin perukoille pimeyteen, ei kuvasta tulisi enää koskaan kokonaista. Ymmärrettävä jollain tapaa, muttei täydellinen.


Aallot nuolivat ahnaasti kenkiä, vesi tunkeutui sukkiin. Elettäkään ei tehty, että vedestä olisi siirrytty pois, poika vain pysähtyi aloilleen, tuijottaen laskevaa aurinkoa. Siitä oli jo aikaa - kuinka kauan, sitä Chad ei muistanut – kun hän oli Penelopen kanssa ollut tällä rannalla, kun he olivat vaihtaneet ensimmäisen suudelmansa.

Muisto ei tuntunut hyvältä. Äkkinäinen pään pudistus hävitti verkkokalvoille piirtyneen todentuntuisen kuvan Penelopesta. Kaikki sanoivat, että ajan kanssa helpottaisi. Kyllä se helpottaa, tarvitset vain aikaa, kyllä se siitä, jonkun ajan päästä tuntuu paremmalta.
Miksi Chad ei vain kyennyt uskomaan noihin sanoihin?


Aivan kun hän olisi menettänyt jotakin ainutlaatuista, mitä sai kokea vain kerran elämässään. Eikä se ollut vain tunne, hän oli varma siitä. Mitään samanlaista ei koskaan tulisi. Ei ollut aiemmin, ei olisi, eikä tulisi. Ehkä hän ajan kanssa pääsisi yli, voisi jatkaa elämäänsä.

Sillä samaisella hetkellä kyllä ei siltä juurikaan tuntunut.

Rintakehä kohoili hitaasti, suolaisen meriveden tuoksun tavoittaessa pojan nenän. Muistoja tulvahteli joka ikinen hetki mieleen, aivan kuin rikkonainen elokuva, jota ei voinut pysäyttää, vaikka kuinka yritti. Joka vain kelasi oman mielensä mukaan välittämättä katsojan tahdosta. Rintaa puristava tunne oli uusi Chadille, puhumattakaan siitä näkymättömästä kurkkua kuristavasta kädestä, joka aikoi mitä ilmeisimmin tukehduttaa hänet.

Mikään ilopilleri Chad ei koskaan ollut ollut, mutta nyt hän oli kuin haudastaan noussut zombi, joka vaelteli pitkin kaupunkia päämäärättömästi. Tai päämäärä kyllä löytyi, mutta se oli jossakin saavuttamattomissa, jonne ei päässyt kävelemällä, eikä juoksemalla, ei hyppimällä, ei autolla, ei pyörällä, ei millään kulkuneuvolla.
Aikaa, menneisyys, jonne ei voisi enää palata, vaikka mieli sinne kuinka kovasti halajaisi.


Mutta jäljelle jäi rakkaita muistoja. Penelope oli opettanut hänelle paljon. Moniakin asioita, että hänkin osasi rakastaa, häntäkin osattiin rakastaa. Mutta erityisesti sen, miten tiukasti rakkaimmista kannattikaan pitää kiinni, sillä koskaan ei tiennyt, milloin tulisi aika päästää irti.



lyriikat Seether – Broken & Lifehouse - Everything