on this journey to the past

// Eli tässä olis Shaynen menneisyyttä vankila-ajoilta yhdessä muitten vankilaihmisten ja nykyisistä jengiläisitään Destinin, Dennisin ja Peterin kanssa. Mukana myös Beau ja pojun pelittäjä Chaos♥ Luoja miten tönkköä tekstiä mun osalta<43
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kukaan ei ole täysin hyvä, et myöskään sinä. Kukaan ei ole täysin paha, et myöskään sinä.

Näin äitini väitti minulle kivikasvoineen yrittäen muodostaa huulilleen rohkaisevaa hymyä, joka aina ropisi pois hänen kasvoiltaan kuin verenpunainen maali vanhan ladon seiniltä. Ei hän minulle näin yrittänyt tyhjillä sanoillaan uskotella. Hän halusi itse uskoa niin, muttei koskaan oppinut uskomaan tai luottamaan omiin sanoihinsa. Hän yritti muuttaa minua, kuten ne kaikki sadat muutkin, jotka epäonnistuivat kerta toisensa jälkeen ja kirosivat minut käärmeenä. Olen heidän silmissään häpeilemätön ja likainen käärme, silmät pahuutta kiiluen, katse säälimättömyyttä kuiskaten ja sanat myrkkyä keittäen. He näkivät todellisen luonteeni ja tiesivät etten minä lähde, vaikka joskus peräännyinkin ja esitin heidän onnistuneen. Ne narrit. Lumosin heidät myrkylläni ja he tiesivät tanssivansa myrkyssäni epäinhimillisyyttä ja raivoa loistavan hymyni alla. Kerta toisensa jälkeen äitini käänsi itkuiset kasvonsa pois suunnaltani ja kielsi minut. Äitini ei halunnut nähdä sitä mitä minusta oli tullut. Hän sulki silmänsä ja nosti vapisevat kädet silmilleen, jottei hänen olisi tarvinnut nähdä sitä hirviötä, joka aina sai hänet ihoa repiviin kyyneliin. Aina. Yhä uudestaan ja jatkuvasti. Täysin tietoisesti. Siitä silmittömästi ja epäinhimillisesti nauttien.

Äitini halusi kieltää itseltään sen synkän todellisuuden, että olin hänen poikansa. Olin syntynyt hänestä likaisen mieleni ja läpimädän luonteeni kera. Äitini näki mikä minusta oli tullut. Sielusi tummuu, se mädäntyy ja lopulta tuhoaa sinut kokonaan! Vihaa itseäsi poika, niin tekee maailmakin! Naisen sanoja. Äitini katkeria sanoja, joiden avulla hän yritti pysäyttää minut. Tai oikeastaan hän yritti pysäyttää sen murhanhimoisen pedon, joka nälkäisenä kasvoi sisälläni kiusaten maailmaa pelkällä olemassa olollaan. Äitini murtui, painui kasaan ja mureni pala palalta, osaamatta enää koota itseään. Silmiini kohosi voitonriemun loiste, se säälimätön ilo, jota äitini pelästyi kerta toisensa jälkeen koskaan tottumatta siihen. Hän ei nähnyt minussa itseään. Hän ei nähnyt minua poikanaan vaan vieraana. Hän näki minut loisena, joka tietoisesti imi hänestä kaiken voiman ja nautti hänen tuskastaan, joka maalasi mustaksi niin perheeni kuin sukuni maineen. Se kaikki inho paloi hänen kasvoillaan joka kerta kun hän näki minut. Typerä nainen. Hän luuli satuttavansa minua kylmällä inhollaan, sanattomalla raivollaan ja hylkivillä sanoillaan. Miksi se minua satuttaisi? Miksi se liikuttaisi? Miksi se saisi tyytyväisen hymyn katoamaan huuliltani? Halutako kuulla jotain, "rakas" äitini, minä en ole koskaan välittänyt sinusta. Olet ihminen. Olet lelu. Kuten kaikki muutkin ihmiset. Olet minulle pelkkä räsynukke ja minä nauran sinun ahdingollesi. Ja tulen aina nauramaan. En koskaan sääli sinua tai tule pitämään sinua yhtään minkään arvoisena.

Olin äidilleni häpeä, jonka hän odotti kasvavan pois. Hän odotti, että olisin tarpeeksi vanha ja katoaisin hänen elämästään tuhoamaan muuta maailmaa. Kuulin isäni joskus lohduttavan häntä, vaikka hänenkin äänestään loisti suru ja "hyvien" ihmisten sydämiä raastava epätoivo. Paha ei voi olla uhri. Näin nämä "hyvät" ihmiset väittävät. Väitän toista, vaikken itse koe olevani uhri. Olen onnellinen juuri näin. Onneni vaatii teidän ihmisten, lelujen, tuskaa ja uhrautumista. Minä en aio muuttua. En koskaan. Kahleeni ovat kestävämpää tekoa kuin rauta tai timantti. Eikä niihin ole avaimia. Kukaan ei saa kahleiden suojaamaa sisintäni muuttumaan yhtään kenenkään vuoksi. Nauran teille, jotka luulette voivanne muuttaa minua. Ihmiset eivät muutu. Isä. Sinäkin katsot minua inhoten ja kohotat kätesi silmät raivosta leiskuen. Ahaa. Olen taas tehnyt jotain. Hymy kohoaa ivallisena vaaleille kasvoilleni ja seison suorassa kallistaen päätäni hiljaa myhäillen. Lyö. Iske sormenjälkesi kasvoilleni. Anna minulle syy repiä sinut, odotan sitä innolla, melkein tärisen malttamattomuudesta. Lyö. Yksi isku riittää. Anna minulle syy tuhota sinut ja kirjoittaa mustelmilla nimikirjaimilla kehoosi. Miksi epäröit? Tehän aina sanotte, että olen pelkkää sulaa pahuutta ja myrkkyä. Teen teidät surulliseksi ja revin teitä joka suuntaan. Kadutte että synnyin. Miksi siis et lyö, vaan epäröit yhä pitäen kättäsi koholla sitä liikuttamatta.

Te luovutitte. Heititte valkoisen pyyhkeen kehään ja anelitte minua lopettamaan. Nauran. Nauroin ja nauran yhä. Ai että rakastanko teitä? En. Mutta rakastan sitä miten paljon voin vaikuttaa teihin pelkästään hymyilemällä ja kohtelemalla teitä kuin likaisia eläimiä. Rakastan sitä. Janoan nähdä ihmisten murtuvan kuin aaltojen raiskaamat kalliot. Haluan teidän alistuvan jaloissani suolaisten kyyneleiden virratessa loputtomana ihollanne. Haluan nähdä polvienne repeytyvän verille kun polvistutte edessäni ja särytte. Tämä pahuus, joka kasvaa sisälläni, saa minut voimaan hyvin. Näyttäkää minulle lisää. Antakaa minun nähdä miten heikkoja te ihmiset olette. Rakastan tätä. Haluan leikkiä kanssanne ihmiset, pienet leluni. Haluan tanssia tässä maailman valssissa ja nähdä miten te yksi kerrallaan murrutte katseeni alla ja menetätte kaiken sen minkä vuoksi olette taistelleet. En voi lakata hymyilemästä. Tämä on iloni, joka löysi minut. Herään sen sadistiseen lauluun ja nukahdan sen lempeisiin kuiskauksiin. Että elämä osaa olla ihanaa! En välitä siitä mikä tai kuka olen muiden silmissä. Kunhan saan olla minä ja nauttia kaikesta siitä minkä te "puhtaat" ihmiset luette oksettavaksi ja julmaksi. Kukako minä olen? En välitä. En piittaa. Kunhan olen.

Katselen maailmaa sellini kaltereiden välistä ja ihmettelen miten olen joutunut tonneja painavan kiven sisään. Ainiin. Perheeni lopulta päätti jättää minut ja hylätä maailman riesaksi. Näin sen helpottuneisuuden ja onnellisuuden vanhempieni silmissä kun minua vietiin pois. Pikkuveljeni tuijotti perääni ja hän oli ainut, jonka silmissä loisti suru ja kaipuu. Hän ottaa askeleen perääni ja äitini pitää hänestä kiinni kuin ankkuri. Äitini ei halua veljeni olevan samanlainen, hän ei halua toista pahaa ja mätää lasta. Hymyilen hirviömäistä hymyäni ja vilkutan vanhemmilleni pilkkaavasti kuin kyseessä olisi ollut jokin oikein mieluinen ja iloinen tapahtuma. Minulle se oli, muttei heille, vaikka he siltä osittain näyttivätkin. Ihmiset ovat niin typeriä. Viha ei saa heitä olemaan kaipaamatta sellaista, jonka kanssa on vuosiaan viettänyt. Eikä vankilaan meno minua haitannut. Odotin oikeastaan melko uteliaana elämää sisäoppilaitos-tyylisessä vankilassa, jossa joutuisin seuraavat kaksi ja puoli vuotta käymään tiukan vartioinnin alisena. Minua ei houkuttanut ajatus siitä, että vankilalla oli omat opettajansa ja jokaisen oli pakko opiskella. En ollut koskaan piitannut opiskelusta ja olin varma, etten pärjäisi helposti lähes olemattomalla ala-aste pohjillani. Mutta eipä se juuri minua liikuttanut tai edes kiinnostanut. Minua kiinnosti tietää millaisen ympäristön uusi kotini ja sen lelut minulle tarjoaisivat.

Pianhan se minulle selvisi. Sain oman huoneen, joka sisälsi kaksi yhden nukuttavaa sänkyä, kirjoituspöydän ja kaapin. Sain myös kämppiksen, jonka hakkasin samana päivänä kun hänet tapasin. En halunnut jakaa huonetta kenenkään kanssa ja sain sen lujan tahdon puolesta kärsiä puhutteluissa ja eristyssellissä. Minulle tarjottiin toista huonetoveria, jonka kohtalon sinetöin yhtä julmasti kuin edellisenkin. Ilkikurinen ja voitonriemuinen hymy syttyi silmiini saatuani luvan asustella yksikseni. Minä voitin. Kuten olin halunnutkin. Sain mitä halusin. Taas. Tunnit olivat kaikki yhtä paskaa ja "jouduin" vähintään kerran päivässä nauramaan opettajien raivolle minua kohtaan. Minua yritettiin rangaista juoksuttamalla koulua ympäri. Typerät ihmiset, minä juoksin ihan mielelläni ja kyseisen rangaistuksen puolesta olin valmis tekemään vaikka minkälaisia sääntörikkeitä. Varoituksia ei koskaan annettu. Kaikki oli kerrasta poikki ja lensin luokasta ulos olematta siitä edes pahoillani. Viha ja raivo syttyi silmiini heti kun rangaistukseni vaihtui toiseen ja juoksemisen sijaan minulle tarjottiin moppia ja wc:n siivousta. Ja siivosinko? En todellakaan. Tuhosin koko wc:n ja pian huomasin jälleen istuvani palikan muotoisessa ja ikkunattomassa eristyssellissä. Vielä vankilan johtoporras ei luovuttanut. Sain oman vartijan, joka vahti etten hajottaisi paikkoja toista kertaa. Siispä istuin moppi lattialla lavuaareilla ja nukuin. Vartija ei saanut puuttua tekemisiini, hänen ainut tehtävänsä oli vahtia etten rikkonut mitään. Wc:ssä istuin päivän ja pian toisenkin. Vettä olisi ollut, mutten juonut. Kalpenin ja lopulta olin niin paskassa kunnossa, että pyörryin nestehukkaan ja sain maata päivän sängyssä. Olen todella itsepäinen. Mieluummin kidutan itseäni kuin siivoan. No eipä minun tosiaan tarvinnut siivota. Hah. En voi olla hymyilemättä. Oi tätä vahingoniloa ja voitonriemua.

Maineeni ei ollut kummoinen, vaikken pelännytkään vankilan "johtajahahmoa". Hänen nimensä oli Peter ja hän oli jollain tasolla samanlainen kuin minä. Kivikasvoisempi ja heikompi hän tosin oli. En välittänyt hänestä, enkä pelännyt. Hän oli minulle pelkkää ilmaa ja tunnilla kun hän mokasi, pysyivät kaikki hiljaa peläten hänen vihaansa. Olin ainut joka nauroi hänelle pilkkaavasti ja niin, ettei hän voinut muuta kuin tuijottaa minua murhaavasti tummilla silmillään. Miksi minä pelkäisin mokomaa idioottia? Hauska tyyppi. Voimapesä, harvasanainen ja yhtä huono kouluaineissa kuin minäkin. En välittänyt hänestä tai siitä monta kertaa hän oli jo käymässä kimppuuni vartijoiden astellessa väliin. En välittänyt, ennen kuin hän uskalsi kaataa ruokalassa maitonsa niskaani. Muistan sen hetken. Miten hymyni hyytyi ja jähmettyneenä tuijotin eteeni kuin jo kuvitellen itseni rusauttamassa hänen niskaansa. Käänsin kasvoni häntä kohti ja pitkän hiljaisuuden päätteeksi virnistin. Muistan ne kauhistuneet äänet ja huudot. Muistan miten veri tahri vaatteeni ja kasvoni. Pöytä, jolle olin Peterin kaatanut nitisi allamme minun hakatessa miestä kuin kuollutta eläintä. Pistihän tuo vastaan. Ainakin aluksi. Sen jälkeen kun olin murskannut lautasen, lasini ja tarjottimen hänen kasvojaan vasten hän oli melko pyöryksissään. Vartijat olivat yrittäneet väliin. Säälimättä olin hakannut häntä ja murtanut häneltä luita nauraen kuin mikäkin mielipuoli. Miten nautinkaan siitä tilanteesta.

Sen kohtauksen jälkeen sain kasan rangaistuksia, eristyssellielämää ja haukkuja vartijoilta. Se ei ollut ainut asia mikä oli muuttunut. Vankilassa kaikki tunsivat minut. Väistelivät käytävillä ja pelkäsivät. Muut vangit olivat huomanneet, että minussa oli paljon enemmän voimaa, hirviömäisyyttä ja loppumatonta murhanhimoa kuin edellisessä johtajassa. Kukaan ei uskaltanut sanoa mitään ja jos sanoi, kävi heille melkeinpä yhtä huonosti kuin Peterille. Olin eristyssellin vakioasukas, enkä siltikään pystynyt lakata hymyilemästä itsetyytyväisenä tekoihini. Johtajan paikka oli vaihtunut. Shakkilaudalta löytyi uusi kuningas, jonka ympärille kohosi pikku hiljaa armeija. Minut tunnettiin. Tekoni tunnettiin. Ihmiset tiesivät mihin minä pystyin ja tietämättömiä varoitettiin.

He kaikki pelkäävät ja kunnioittavat minua ja valtaani. Minkäs minä sille mahdan, sillä näin se vain menee. Valitettavaa heidän kannaltaan.
Minä, Shayne Terell'O Preston, olen tyytyväinen.

* * *
* * *

Haukotellen rautaisella haarukalla makaronia tökkivä yönmustahiuksinen poika istuskeli täydehkön ruokalan pyöreässä pöydässä odottaen tapahtuvan edes jotain mielenkiintoista, joka toisi uusia värejä hänen tylsään ja ponnettomaan arkeensa. Vankilassa korkeaan arvoon noussut Shayne upotti vaaleat sormensa mustien hiustensa sekaan vilkaisten lyhyesti kolmea seuralaistaan. Peterin kadottua sairaalaan pienen välikohtauksen jälkeen, oli STOP saanut kiistatta johtajan aseman siinä vankien yhteiskunnassa. Shayne oli uskonut liikkuvansa kiven sisällä yksin tulevat vuodet, mutta hänen yllätyksekseen vankilasta löytyi myös ihan siedettävää porukkaa ja omaan vakioporukkaansa hän oli hyväksynyt rauhallisen, mutta paljon suhteita omistavan Dennisin. Tuosta mustahapsisesta pojasta hän hyötyi saamalla aina tietää asioista aikaisin. Luotettava lähde, joka oli ansainnut paikkansa hänen riveissään. Tyyppi vaikutti melko luotettavalta, mutta varovaisuus oli vankilassa valttia eikä STOP luottanut kehenkään täydellisesti. Sitten oli melko positiiviselta ja idiootilta vaikuttava Destin. Joskus Shaynen tosiaan teki mieli vetää blondia pataan, mutta jos hän tekisi niin, ei hän saisi ilman mittelöä itselleen huumetta tai tupakkaa. Hän ei voinut kuin ihmetellä, mistä Destin aineensa hankki. Blondi kun ei kertonut mitään, eikä STOP kysellyt, kunhan sai oman osuutensa aina kun tahtoi. Vastapalvelukseksi hän tarjosi suojaa ja hyvää asemaa vankilan asukkaiden keskuudessa.

Kolmas oli pähkinänruskeahiuksinen poika, Matheo , joka roikkui mukana siksi, että oli viisas. Ilkeä kusipää, joka aina kiristi kaikkia esimerkiksi uhkailemalla sillä, että Shayne tulisi ja hakkaisi. Viisas, kiero ja kusipäinen. Pojan hyvästä koulumenestyksestä oli apua, vaikka tuo ottikin joskus nenäkkyydellään pahasti kaaliin. Tuon avulla Shayne oli kuitenkin iloisesti haalinut itselleen kokeiden vastauksia, luntteja ja muita hyödykkeitä. Destin selitti ties mitä puuta heinää Dennisille ja laski kätensä pöydälle Shaynen viereen. Pitkään Shayne tuijotti osittain ruskettunutta kättä, kunnes kohotti omaa kättään - ja haarukkaa. Destin havahtui juuri ajoissa ja vetäisi kätensä pois nauraen vaivaantuneesti.
"Ei kiitos. Se näytti jo tarpeeks kivuliaalta sivullisen silmis", blondi naurahti ja sai STOP'n laiskasti kohauttamaan olkapäitään. Toissapäivänä hänen seuraansa oli yrittänyt päästä joku raivostuttavan munaton loinen. Hän oli saanut jonkinlaista hyväksyntää Dennisin suunnalta, mutta haarukan kätensä läpi STOPilta. Pitkään Shayne oli tuijottanut hykerrellen vinkuvaa otusta, joka ei ollut toista kertaa yrittänyt Shaynen seuraan. STOP oli kuitenkin jo kehitellyt suunnitelman loisen varalle, jos tuo vielä yrittäisi seuraan. Mustatukka saisi hieman tekemistä, kun saisi kaivaa loiselta silmän päästä haarukallaan. Hah-ha.

Dennis, joka kantoi aina poikkeuksetta mukanaan mustaa kansiota, laski kansionsa pöydälle ja avasi sen alusta, katsellen pohtivasti lukkaria ja sen maanantain aineita. Päivästä jäljellä tunti maantietoa ja kaksi tuntia liikuntaa. Shayne murahti vähemmän ilahtuneesti nähtyään, että pakollisia tunteja oli vielä kolme. Liikunta meni, mutta maantieto oli sen verran puuduttavaa, ettei tunneilla voinut muuta kuin nukkua.
"Kauan meil viel on tätä ruokataukoo? Mun pitää käydä heittämäs se saatanan yhteiskuntaopin lakiselityspaska sille maikalle, jonka muuten tapan heti kun täältä pääsen", mustatukka ilmoitti ponnettomasti ja sai Destinin vilkuilemaan suuren ruokalan vaalealla seinällä jököttävää suurta kelloa. Blondin miehen vihreät silmät palautettiin kirkkaansinisilmäiseen, joka oli vetänyt päälleen kireät housut ja ylhäältä napittamatta jätetyn kauluspaidan. Vankilaan tullessa jokainen vanki sai ottaa mukaansa tietyn määrän vaatteita ja pari valitsemaansa tavaraa. Se oli melkoista luksusta verrattuna maan joihinkin sairaaloihin. Tietenkin vankilan tarkkaakin tarkempi henkilökunta tarkasti kaikki tavarat ja jos ne todettiin vaarallisiksi, joutui vanki jättämään ne taakseen. "On meil viel 15 minuuttia. Mä meen hakee tos ennen tunnin alkuu Metikseltä kokaa", Destin ilmoitti virnuillen ja sai STOP'n myhähtämään tyytyväisenä.

- Lalalala, aikamuoto saattaa kivasti ekassa osuudessa pomppia, mutta en jaksa ruveta korjaamaan n___n -

Juuri sillä hetkellä tunsin itseni niin väärin kohdelluksi. Niin kovin väärinkohdelluksi, etten ollut puhunut kenellekään sanaakaan kahteen viikkoon. Ja välikohtauksesta oli aikaa? Milteipä se kaksi viikkoa, mistä minä olisin voinut muistaa. Välikohtaus… No, jos totta puhuttiin en katunut mitään. Oikeastaan tapaus huvitti, oli ollut kivaa, sairaan hauskaa. Siihen asti, kun kävi ilmi, ettei tästä päästykään ilman seurauksia. Ja on suunnattoman väärin, kuinka juuri minä joudun kärsimään tästä! Olihan siinä mukana monta muutakin. Ja kuka oli vastuussa? No minä! Niin väärin, että lopetin puhumisen kokonaan. Ehkä he ymmärtäisivät, ettei minua kohdeltu kuin mitä tahansa halpaa ja epämääräistä lattiarenttua.
Niin, olin helvetin loukkaantunut, jos ei vielä käynyt ilmi. Ja ihan syystä!
Me vain poltettiin yksi vitun riistotoimistosysteemi! Eihän sellaiseen ideaan viinaa tarvittu, vain tarpeeksi hyvä syy. Ja hyvä syy oli se, että me oltiin ihan hyvällä asialla. Ja sehän ei liity mitenkään pyromaniaan tai mitään!

Sen jälkeen oltiinkin sitten tässä. Kiinni jäi muutama muukin, mutta niillä nyt ei ole mitään merkitystä. Pointti on se, että isä meni ja teki minulle todella ikävästi. Sillä saatanan porvarillahan oli rahaa kuin roskaa, eikä se edes maksanut korvauksia! Ja mistäpä mulla olisi ollut rahaa repiä, mä olin viisitoista.
Ei mistään, ja siksi ollaan nyt tässä. Vankila. Joku saatanan likainen nuorisovankila tai joku nuorisokotisisäoppilaitosjuttu. Se ja sama, ei liikuttanut. Mua liikuttaa tässä nyt enempi se, että mä olen tässä! Saatanan saatana, mua on kaltoin kohdeltu nyt niin pahasti, etten tasan sano sille ukolle enää koskaan mitään. Enkä sano äidillekään, enkä Benjylle! En poliiseille, enkä vartioille. Tämä oli niin väärin, ei mun oikeasti kuuluisi olla täällä. Mun pitäisi olla kotona Losissa, eikä täällä. Mun kotihan oli yhä Losissa, vaikka ne saatanan paskiaiset olivatkin muuttaneet johonkin vitun Rotterdamiin! Miten kukaan täysijärkinen voisi vaihtaa Amerikan noin vain Eurooppaan?! Idiootit. Mä en nyt tahdo ajatella laillisia huumeita ja ties mitä, toissijaista, huumeita sai Losissakin. Ja ihan yhtä laillisia ne siellä alaikäiselle on kuin Hollannissakin.

Ja tämä vankilasysteemi… Mä vihasin tätä. Heti ensimmäisestä päivästä. Joka oli… no, kaksi viikkoa sitten. Mutta silti tää on perseestä. Ihmiset kuvittelee voivansa pyyhkiä mulla lattioita. Ja ehkä käytännössä voivatkin, mutta mä en alistu tähän! Tää on väärin mua kohtaan, ja kenelläkään ei ole lupaa tehdä väärin mua kohtaan!
Tänään mä olen päättänyt, että en itke enää. Ikinä. En vuodata anoatakaan kyyneltä minkään tähden. En itsesäälistä, enkä ainakaan myötätunnosta tai säälistä. Mä en enää tunne sellaisia sanoja. Outoja ja kiellettyjä.
Mä olen itkenyt aivan liikaa näiden kahden kuluneen viikon aikana. Mä olen itkenyt niin, että se inhottaa mua. Ja mä en itke enää. Se, kuinka ihmiset on ensimmäisestä päivästä asti kohdelleet mua… Mut on hakattu niin monesti etten jaksa edes laskea, raiskattu vähintään yhtä monesti. Jotkut ovat suorittaneet jopa molemmat. Ja mä olen itkenyt, mua on sattunut ja suututtanut. Mä olen tuntenut itseni likaiseksi.
Ja kuten mä jo päätin, tänään kaikki muuttuu. Mä en itke enää, eikä kukaan käytä mua. Mä käytän muita, ei kukaan mua. Riitti nyt, mä haluan mun ihmisarvoni!

Mä olen ihan tajuttoman hyvännäköinen, näkeehän sen nyt sokeakin. Ehkä hieman liian laiha, mutta eipä se ketään haittaa. Sitä paitsi, sehän on vain seksikästä, kun luut törröttää, ja muotiakin. Homohan mä nyt olen tiedostanut olevani jo… no, kauan, mutta mä olin koskematon ennen tänne tuloani. Nää miehet, pojat, elää puutteessa. Ja kuka tahansa yhtä hyvännäköinen, joita toki on hyvin harvassa, kun mä saisi ne kierrettyä sormensa ympärille. Ja mun hyväpuoli oli siinä, etten mä ole kiltti. Enkä huomaavainen tai herkkä. Sitä paitsi mä en tunteile turhia.
Ei siihen suuria aivoja tarvita, että tajuaa, ettei mun kokoiseni, alipainoinen 166 senttinen viisitoista vuotias poika, kykene puolustamaan itseään tällaisessa laitoksessa. Nää kaikki, tai hyvin suuri osa ainakin, on mua puolet isompia. Ja kovempia, väkivaltaisia, tyhmiä ja yksinkertaisia. Halveksittavia, jos ihan suoraan sanotaan. Ehkä olen hiljaa ja jätän sen sanomatta ääneen. Tosin, en mä kieltäni poikki saa purruksi ennen kuin saattaa lipsahtaa, jos joku saa mut oikeasti suuttumaa. Siihen tarvitaan jo syy.

Huomenna alkaa uusi viikko, huominen tietää paljon muutoksia tähän systeemiin. Mua ei kohdella enää niin paskasti, kun mua on tähän asti kohdeltu. Mä en alistu itsesäälissä ja vastentahtoisesti kenenkään väkisin naitavaksi, mä leikin mukana. Mä huumaan ne täydellisellä kropallani, mä säästän itseni turhalta kivulta. ja nyt olen niin tyytyväinen itseeni ja terävään älyyni. On hyvinkin mukavaa, kuinka minulle on suotu näin mahtavat älylliset kyvyt. Unohtamatta sitä, että mä olen kieltämättä hyvin viähättävä ja kaunis. Ja poika. miespuolinen henkilö miehille tarkoitetussa laitoksessa. ja nämä seksinnälkäiset pervot tarvitsevat jotain kuten mut, kauniin ja auliin pojan, joka voi tyydyttää ne sillä ehdolla, ettei lyödä. Että mä olen fiksu!

---

Sorja ruskeaverikkö oli kantanut tarjottimensa paikalle, joka oli sopivan etäällä niistä, keistä pitikin pysyä etäällä. Joskin, olihan se nyt jo tullut huomattua, että Beau viehtyi juuri sellaisista henkilöistä, joista olisi tullut pysytellä vähintään sadan metrin etäisyydellä. Eilenkin hän oli sattumien kautta ajautunut viihdyttämään nuortamiestä, joka jopa miellytti Beaun vaativaa mieltä. Asialla saattoi olla jotain tekemistä miehen tatuoidun ja trimmatun kropan, sekä kahden metrin pituuden kanssa. Voi jumalauta, mies oli niin vienyt ja Beau todellakin vikissyt. Ja hänhän ei ollut huora, missään tapauksessa ei ollut. Siitäkään huolimatta, että toinen oli seksiä vastaan piessyt miehen, joka vain hetki tapahtunutta aiemmin oli turmellut ruskeaverikön täydellistä ja luisevaa ylävartaloa nyrkeillään.

Poika yritti syödä, mutta eihän siitä mitään täällä koskaan tullut. Nytkin Beau oli saanut suuhunsa kokonaisen haarukallisen ruokaa ja joku tönäisi hänen tarjottimensa lattialle. Hänhän ei tuota siivoaisi! Toiveajattelua, tokihan sen tiesi että sen tekisi nimenomaan tuo ylpeydestä ja itsetunnosta, terävästä kielestä ja alistumattomuudesta kasattu ruskeahiuksinen, kauniskasvoinen tulisielu. Ruskeat silmät mulkaisivat syyllistä, joka vain sähähti nauraen sen suuremmin huomiotaan Beauhun kiinnittämättä. Ja helvetti! Poika oli suuttua. Sai tosin onnekseen itsensä juuri ja juuri pysymään koossa ja nousi pöydästä lähteäkseen heti nyt takaisin luokkaan. Hän ei jäisi siivoamaan muiden aiheuttamia sotkuja vain koska oli puolustuskyvytön ja rakenteeltaan heiveröinen. Hänellä todellakin oli ylpeytensä. Ja hän ei alistuisi!
Syyllinen, jota Beau vihasi nyt jo koko sydämestään, huusi pienikokoinen puolihollantilaisen perään jotain siitä kuinka Beau saisi siivota sotkun tai poika pistäisi Beaun nuolemaan lattian. Oli hyvinkin hälyttävää, kuinka tuo olento tahtoi tummaverikön kontilleen ruokalan lattialle.
Diivanluonteinen poika oli kuin ei olisi kuullutkaan ja päättikin luokkien sijasta suunnata vessoille, josta sitten luokkiin. Hänen täytyi saada pestä kasvonsa nyt heti.

"Mä heitän tän", Shayne ilmoitti huokaisten ja nousi ylös koko 182cm pituuteensa muovitarjottimensa kanssa. Yleensä löytyi aina niitä perseennuolijoita, jotka odottivat sopivaa hetkeä päästä mielistelemään ja kantelivat mustatukan tarjottimia kärryihin. Tällä kertaa STOP kuitenkin päätti hoitaa asian itse, vaikkei sille suurempaa syytä löytynytkään. Tokihan kaikki tahtoivat hyvään ja kunnioitettuun asemaan hänen riveihinsä. Shayne ei ottanut suojiinsa muita kuin ihmisiä, joista hyötyi. Näitä hyötyihmisiä oli vain kolme ja ne riittivät paremmin kuin hyvin siihen hetkeen, missä nyt elettiin. Shaynesta oli varsin huvittavaa, miten hänen naimaseuransa yleensä kuvittelivat panon jälkeen olevansa tärkeitä ja hyvässä asemassa. Hiilenmustahiuksisesta miehenalusta oli varsin hauskaa nähdä vanhojen panojen ilmeiden venähtävän, kun hän seuraavalla kerralla kohteli näitä kuin ilmaa tai roskia. Seksillä ei hyvään asemaan pääsisi kukaan ja siitä STOP aikoi pitää kiinni. Hän kun ei aikonut itselleen mitään vakiota hankkia. Joitakin hän saattoi naida kaksi kertaa, mutta omaa lemmikkiä hän ei hankkinut, kuten useimmat olivat tehneet. Hikisestä pakkolaitoksesta kun löytyi harvemmin sellaisia, jotka olivat edes harkinnan arvoisia. Ei sillä, että Shayne olisi nähnyt vankilan koko tarjonnan. Tähän asti kaikista hänen näkemistään ihmisistä kiven sisällä kukaan ei ole ollut erityisen silmään pistävä, joten ajatukset vakiosta olivat erittäin vähäiset ja turhat.

Tarjottimen kanssa STOP asteli kärryille ohittaen samalla bruneten pojan, jota ei viitsinyt katsoa sen tarkemmin. Miksi hänen muka pitäisi tuijottaa jokaista, joka hänen ohitseen sattui astelemaan? Sinisilmä ei välittänyt ihmisten katseista tai siitä, miten jotkut selvästi menettivät ryhtinsä ja painuivat pelokkaina kasaan hänen asteltua pöydän ohitse. Hauskaa sinänsä. Käytävillä ihmiset kiersivät Shaynen kaukaa tai nyökähtivät jokseenkin kunnioittavasti. Kukaan ei kuitenkaan jäänyt tuon tientukkeeksi vaan joka ikinen loikkasi sivuun lähes seinää vasten STOP'n seilailtua ohitse. Kädet taskussa Shayne ignoorasi kaiken ja nouti huoneestaan palautettavaksi määrätyn paperin, jonka nyrpeästi palautti yhteiskuntaopin opettajalle, jota vihasi kaikista opettajista eniten. Shayne ei tullut toimeen yhdenkään opettajan kanssa, mutta yhteiskunnan opettajaa hän vihasi eniten. Se saatanan impotentti kusipää. Tuo antoi vain rangaistuksia, joita tiesi Shaynen vihaavan. Tuo väitti aina vastaan ja tuntui vahtivan kuin haukka, että STOP tuijotti kirjaansa ja oppi kaiken, mitä tuo opetti. STOPlla ei siis ollut mitään mahdollisuutta nukkua tunneilla, ellei välttämättä tahtonut niihin kuiviin puhutteluihin.

Paperin opettajalle heitettyään STOP suuntasi kohti luokkahuoneita, joiden sijainnit hän oli jo kuluneiden kuukausien aikana hyvin oppinut muistamaan. Tummansiniseen huppariin pukeutunut Matheo heilautti laiskasti kättään tervehdykseksi, Shaynen asteltua tuon ohitse luokkahuoneeseen.
"Tää on niin vitunmoista paskaa et", mustatukka kirosi ärtyneenä ja sai vittuuntuneisuutta loistavalla katseellaan ihmiset loikkimaan tieltään kuin arojänikset. Sinisilmä istuutui kaltereilla varmistetun ikkunan viereen huonokuntoisen pulpetin ääreen. Niinpä tietenkin, hyvä jos ei tikkuja lähtenyt. Paskassa kunnossa kaikki. Vankila ei tosiaan tarjonnut mukavia luokkatiloja ja hyvää oppimisympäristöä. Destin istuutui mustatukan viereiselle pulpetille ja Matheo istahti mustatukan eteen, kääntäen kuitenkin tuolinsa blondia ja mustatukkaa kohti.
"Niin siis millanen?" Matheo kysyi kääntäen katseensa Destiniin, joka haroi mietteliäänä vaaleita hiuksiaan. Shayne kohotti laiskasti kulmiaan, asetti kyynärpäänsä pulpetille ja nojasi päänsä kämmenselkään. Pojalla ei ollut hajuakaan siitä, mistä hänen toverinsa puhuivat, mutta mielenkiinto syntyi aina suhteellisen nopeasti. "No siis.... tosi outo. Siis silleen kaunis ja niinku...", blondi takelteli ja sai Matheon ja STOPin huokaisemaan tasan yhtä aikaa.
"Siis mikä on millanen?" Shayne kysyi ja Matheo keskeytti juuri huuliaan raottaneen Destinin, koska pelkäsi tuon ryhtyvän jaarittelemaan, kunnes eksyisi pois itse asiasta. Destinillä kun oli tapana innostuessaan selittää, kunnes kaikki ympärillä oleilevat ihmiset olivat nukahtaneet loputtomaan puhetulvaan.
"Siis Destinin kämppis. Se on joku huora tai jotain. Niin mä oon kuullu", Matheo selosti ja sai Destinin nyökyttämään hyväksyvästi. Preston pyöräytti silmiään ja vei katseensa toisaalle. Ei häntä kiinnostanut. Miksi olisi? Vankilahan oli täynnä likaisia ja rumia huoria.

Beau suuntasi vessaan päästyään suoraan lavuaareille ja vain pesi kasvonsa. Hän tahtoi nopeasti pois tästä pienestä ja suljetusta tilasta. Hyvin epäsiististä sellaisesta vieläpä. kauniita kasvoja katseltiin peilistä hetki, hiuksia sipaistiin ja vessoista kadottiin nopeasti kohti luokkaa. Ei sillä, ettäkö maantieto Beauta olisi kiinnostanut, mutta tässä laitoksessa kaikesta mahdollisesta sai rangaistuksia. Joten mielellään poika ei myöhästellyt. Hän olisi kyllä kovasti kaivannut keinoa, jolla lintsata liikunnantunnit, joista hän ei voinut väittää pitävänsä. Se oli jotain niin… helvetillistä.
Brunette sujahti sisään luokkaan, eikä vaivautunut katselemaan ympärilleen. Hän suunnisti paikalle, joka miellytti häntä eniten ja istui sitten siihen ajattelematta sen suurempia. Nyt häntä ei kiinnostanut yhtään tulla poljetuksi, hän saattaisi räjähtää pienimmästäkin yrityksestä vedota heikkouteen. Beau oli liian vahvatahtoinen ja itsevarma madellakseen kenenkään jaloissa, hän oli aivan liian ylpeä.
Tiedä millaisen kohtauksen tuo kovin pienikokoinen prinsessa olisi nostanut, jos olisi tässä mielentilassa tullut kampatuksi. Vaikka tuskimpa tuon siron pojan huutamista kukaan tosissaan osasi ottaa, vaikka toisinaan sanat osasivatkin viiltää oikeilta kohdilta.

Toinen sorja ja luiseva jäsi upposi tummanruskeisiin laineisiin ja Beau katseli tummilla silmillään ulos. Taivas oli sininen, kuten se usein miten oli. Niin mielellään poika olisi ollut nytkin jossain aivan muualla kuin tunkkaisessa ja suorastaan törkeässä, ahtaassa tilassa idioottejen keskellä. Hän olisi voinut antaa vaikka kaikista iljettävimmän vartijan naida itseään, jos se olisi edesauttanut pojan pääsyä ulkomaailmaan. Huoraamistako? Sitä ei pitäisi kenenkään erehtyä väittämään tuolle tummaverikölle.
Toisaalta, Beau aikoin näyttää isälleen, ettei toinen voinut rahoillaan häntä hallita. Ukko ei saisi kuopustaan kuriin sulkemalla rahahanoja, aina Beaulla oli keino selviytyä. Isälleen hän ei siitä huolimatta koskaan suostuisi antamaan anteeksi.

Kaunispiirteinen poika teki kaikkensa sulkeakseen ympäristönsä pois mielestään, hän ei juuri nyt tahtonut tiedostaa olevansa täällä. Hän oli jossain muualla. Juuri nyt Beau ei keksinyt missä, mutta ihan missä tahansa muualla olisi varmasti parempi kuin tässä.
Beau oli kaiken lisäksi vainoharhainen ja tunsi olonsa epämukavaksi ja tuijotetuksi. Vaikka tokihan hänelle huomio kelpasi, sehän vain hiveli hänen itsetuntoaan. Tuo tummaverikkö oli varmasti yksi niistä harvoista ihmisistä, joita vain imarteli se, kun joku tuijotti tavalla, joka kieli siitä että tuon teki mieli tehdä ties mitä. Leikkiä puukolla, viillellä, köyttää, repiä, suolestaa, teurastaa, syödä. Beau vain tuntisi itsensä huomatuksi.
Eriasiahan se toki olisi ollut, jos joku olisi laittanut ne sairaat ajatukset täytäntöön. Ja missä helvetissä karkailivatkaan ajatukset?
Poika sipaisi jälleen hiuksiaan ja palautti jopa katseensa takaisin nykyhetkeen tyytyen tuijottelemaan nyt pulpetin pinnalle laskettuja siroja käsiä. Aivan kuin luurangon käsien päälle olisi pingotettu kerman vaalea, täydellinen ja tasainen nahka.
No, Beau oli ehkä lievästi ilmaistuna hyvinkin varma ulkomuotonsa suhteen.

Minua ei kiinnostanut. Yksinkertaisesti Destinin ja Matheon jokapäiväinen paskan puhuminen oli alkanut tympimään, eikä se totta puhuen ollut sytyttänyt silloin alussakaan. Minua ei kiinnostanut jonkun epätärkeän vittupään munailu ja itsensä tarjoaminen. Minua ei oikeastaan kiinnostanut ollenkaan se, mitä ihmiset ympärilläni tekivät ja miksi. Minua ei kiinnostanut ihmisten motiivit tai tekosyyt. Minulle on ihan vitun sama mitä ihmiset tekevät, kunhan se ei liittynyt minuun millään tavalla. Selväähän on, etten jaksa puuttua jokaiseen paskaan tässä kiviseinäisessä vankilassa. Olen toki aina valmis iskemään hampaat kurkkuun uhittelevilta idiootilta, jos tuo ryhtyy minulle kitisemään. Onneksi ihmiset olivat pikkuhiljaa oppineet, että minulle ei kannata tulla uhittelemaan. Olen itseeni siinä asiassa tyytyväinen. Hah. Uusiakin tulokkaita varoitettiin ja vahingossakaan kukaan ei astu varpailleni. Jopa suuresti vituttava mielistely on vähentynyt. Siis sen jälkeen, kun oli iskenyt haarukan sen yhden assfacen käden läpi. Hah. Tekisin sen uudestaan. Milloin vain.
"Toi se on", kuulin Matheon naurahtavan edessäni ja kohotin ajatuksistani heränneenä ensin tympääntyneen katseeni häneen, kunnes siirsin sen sisälle luokkaan astelleeseen ruskeatukkaan.
"Oh", kuulin hengähtäväni huvittuneena ja kirkkaiden silmieni katse oli hetkeksi tatuoitunut uteliaana varmasti yhteen kauneimpaan olentoon, johon olin voinut silmäni kiven sisällä iskeä. Katseeni viivähti Destinissä, joka kallisti päätään viatomasti. "Hmhmm... Destin, senkin ovela paskiainen. Tollasten kanssako sä iltas vietät?" kysyin virnistäen ja sain blondin hätkähtämään. Hetken tuo änkytti minulle jotain siitä, ettei brunette ollut hänen makuunsa ja ettei hän ollut hipaissutkaan tuota. Jaa-a. Minulle on täysin yhden tekevää, ketä blondi seuraajani hoiteli.

Tylsistyneenä vein katseeni ulos. Missähän vitussa se maikka oikein viipyi? Vihasin sitä koppavaa huoraa, mutta tuossa ainut hyvä puoli oli se, että se antoi helposti rangaistuksia. Nyt lähtisin ihan mielelläni ulos lenkille, kuin istuisin sillä nitisevällä tuolilla lähes hapettomalta tuntuvassa tilassa. Tylsyyden kiusattavana käänsin ilmeettömänä katseeni takaisin brunetteen poikaan. Enpä tainnut olla ainut, joka huomasi tuon poikkeuksellisen viehättäväksi yksilöksi. Vähän sieltä täältä ympäri luokkaa tuohon sateli joko ihailevia tai lähes nuolevia katseita. Eipä tuo kovin vahvalta näyttänyt. Tuskinpa tuosta oli vastustamaan yhtään ketään heiveröisen näköisillä käsillään. Huomaamatta nuolaisin ylähuultani ja nojauduin penkkiäni vasten mittaileva katse silmissäni.
"Hiljaisuus!" havahduin kireään naisenääneen ja ilkeä katse silmissäni tuijotin sisälle astellutta naista ja kahta vartijaa. Henkivartijoitakin jopa. Typeriä lain koiria, jotka hätyyttelivät ihmisiä paikoilleen alkavaa oppituntia varten. Toinen vartijoista jakoi meille maantiedon kirjat, nimillä varustetut vihot, kumit ja kynät. Emme saaneet pitää oppitavaroitamme tuntien ulkopuolella. Syykin oli ihan ymmärrettävä. Minä kun olisin ehdottomasti ensimmäisiä niistä kymmenistä, jotka joko polttivat kirjansa, repivät tai tunkivat wc-pönttöihin. Vartijan palattua paikalleen nyrpeän naishahmon rinnalle ja naisen aloitettua lähes saarnalta kuulostavaa opetustaan, murensin minä kumiani palasiksi.

Ja mitäkö aioin tehdä kuminrippeillä? En mitään erityistä. Liikahdin tuolini kanssa hieman taaksepäin ja mahdollisimman hiljaa yritin ottaa kontaktia Destiniin.
"Jätkä, onko sul niit ylimääräsii kössittyi kynii?" kysyin ja hetkessä minulle oli ojennettu pieni muovipussi jonka pohjalla monet lyijykynät kopisivat toisiaan vasten. Kaikki oli vankilassa arvokasta. Jopa kynät. Virne kohosi kasvoilleni. Harmi etten voisi myöhemmin palauttaa kyniä. Varmistin etteivät vartijat tai neiti huora katsoneet minun suuntaan, kun nappasin kynän ja viskaisin sen suoraan sen bruneten kaunottaren takaraivoon. Voitontunne kirmasi vatsassani ja nopeasti piilotin virneeni ja palasin kirjani pariin, esittäen tietämätöntä ja syytöntä. Hetken kuluttua ilkikurinen hymy kohosi takaisin kasvoilleni ja samaa rituaali toistaen viskaisin toisenkin kynän ja esitin etten tiennyt mitä tapahtui. Ei kukaan nähnyt mitään. Tai jos näki, niin oli varmaa, ettei kukaan bustantaisi häntä. Ellei sitten välttämättä halunnut myöhemmin joutua sairaalaan.

Turhauttavaa. Turhauttavaa, tylsää, vittumaista. Pitäisikö mun nyt vielä kyetä keskittymään täällä? Ihan varmasti tuijotettiin. Monikossa. Tosin, eipä se mitenkään häirinnyt, nostatti vain pienen tyytyväisyyttä kuvastavan hymyn huulilleni. Tosiaan, vain ihan pienen. Tottumuksesta ohut sormet pyörittivät ympärilleen tummia laineita. Katseeni kohosi takaisin ikkunaan, siihen taivaaseen, joka raitoina kajasti kaltereiden tälle puolen. Olo oli kuin häkkilinnulla, ahdisti, mutta silti tuntui siltä, ettei millään olisi ollut minkäänlaista merkitystä.
Se, kuinka opettaja vartioineen saapui sai huomiota minultakin, se kuinka kirjat ja muu sälä jaettiin, jäi miltei huomiotta. Tiedostin, kuinka vartijoista nuorempi katsoi minua kuin riistaa. Etoi, miksi se kusipää minua luuli? Ettäkö olisin ollut kimpale lihaa, vapaa kenen tahansa käyttää? Tuskinpa sentään, mutta en kieltänyt itseltäni pientä ja viatonta silmäpeliä. Kaiketi virhe antaa miehen luulla itsestään liikoja, mutta eipä todellakaan jaksanut kiinnostaa. Riistin silmäni irti, kun toinen rupesi käymään ylikierroksilla. Tummat silmäni rekisteröivät ympäristöä vain puoliksi huomioiden. Ei mitään mielenkiintoista, syy antaa itsensä vaipua takaisin ajatusmaailmaan.

…Josta sitten sainkin havahtua ja ottaa osuman. Tietenkin se otti päähän, sai niskan jäykistymään ja hampaat puristumaan yhteen. Minä niin vihasin tätä, kun ihmiset kerjäsivät minulta huomiota. Tai tokihan se itsessään oli imartelevaa, mutta taktiikat, joita he käyttivät. Vittu. Ei, en vaivautunut kääntämään katsettani ja olin siitä pirun ylpeä. Olin niin tyytyväinen itsehillintääni, että olin kerrassaan pakahtua. Kunnes sitten sain uuden esineen niskaani. Tarvitseeko edes mainita, kuinka tulistuin? Myönnettäköön, ettei se itsehillintä ehkä niin korkeatasoinen ole…
No, saatan kuvitella sen tapahtuman hidastettuna. Lyön nyrkit pöytään ja nousen ylös kääntyen ympäri. Suu on puristettu pelkäksi viivaksi ja silmät palavat tummilla liekeillä. Katseeni kiertää takanani istuvia poikia niihin yhteenkään huomiota toista enempää kiinnittämättä. Muutamat näyttävät huvittuneilta, toiset ärtyneiltä ja jokunen jopa hävyttömästi ilmaisee mielipiteensä minusta. (ja ihan kuin se muka oikeasti olisi voinut haitata.)

Tiedostan, kuinka opettaja huutaa selkääni kiinnitettyä numeroa, vaihtaa sen nimekseni, kun huomaa etten reagoi. Mulkoilen vielä kertaalleen läpi jokaisen, kunnes istun takaisin tuolilleni ja annan jäkätyksen valua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vartijat näyttävät vittuuntuneilta, samoin ämmä, jonka suu käy tauotta. Tiedostamattani en pidätä vienoa haukotusta, joka saa toisen vartijoista, sen jonka kanssa hetki takaperin olin pelannut silmäpeliä, murahtamaan ja näyttämään siltä, etteivät seuraukset ole enää kaukana. vastentahtoisesti asetun aloilleni ja tyynnytän kasvoni ilmeettömiksi sulkien silmäni. Tiesin, etten kykenisi pitäytymään tyynenä, jos esineillä heittely jatkuisi. Ja tiesin myös, että siitä syystä saisin juosta rakennusta ympäri. Ja eritoten tiesin, kuinka paljon oikeasti juoksua vihasinkaan.

Okei... myönnän. Minun oli todella vaikea pitää kasvoni peruslukemilla, kun tummahapsinen neitipoika ponnahti pystyyn nyrkkinsä pulpetin pintaa vasten pamauttaen. Sain vaivoin ilmeeni pysymään välinpitämättömänä ja neutraalina. Se oli niin.... suloista? Aaaw, voi toista, heitin sarkastisesti mielessäni. Vittuako minä oikeasti välitin. Koko tilanne vain oli niin huvittava, etten voinut olla nauttimatta siitä. Matheo virnuili kuin viimeistä päivää ja bruneten käännettyä meille selkänsä, taputti tuo selkääni ja sai hänkin vaivoin pidettyä naurunpuuskahduksen sisällään. Destin oli ilmeetön, vaikka tiesinkin hänen päänsä sisällä nauravan. Tuo vain oli kaiketi suivaantunut siitä, miten tuhlasin hänen kyniään tylsyyttäni pois ajaakseni. Mutta hyvähän se oli, etten ollut tylsistynyt. Tylsyyden jälkeen olen yleensä niin vittuununut, että se on kaikkien lähelläni liikkuvien tappio. Eikö siis ollut parempi, että olin hyvällä päällä ja sain kiusata keijukaista? Närkästyneen näköisenä opettajatar jatkoi opetustaan vartijakoirien pitäessä meitä tarkoin silmällä. Eipä ilmeisesti kovin tarkkaan, koska sain ilman heidän huomiotaan viskata kynän ja kuminpalakasan brunettea kohti. Oh, taas täysosuma. Minulla nyt on aina ollut hyvä heittokäsi, mutta en silti voi olla tyytyväinen tarkkaan tähtäykseeni. Katselin jälleen vain varmuuden vuoksi ulos ikkunasta, kuin olisin oikeasti ollut kiinnostunut taivaalla lipuvista pilvistä. Olisi mukavaa olla pilvi itsekin. Vapaana noin avarassa tilassa. Nyt kun oli kaikkea muuta kuin vapaa ja ahtaassa tilassa, lähes kaikki typeryys kuulosti hyvältä korvissani. Voi vittu. Minä pilvenä? En koskaan kykenisi olemaan niin harmiton luonnonkappale.

Jälleen nappasin kynän ja viskasin sen bruneten selkään, vaikka olinkin tähdännyt takaraivoon. Mhh. No aina ei voi osua. Ja olihan luokkatilassa paljon häiriötekijöitä. Koko ajan piti varmistaa ettei joku lain koirista katsonut suuntaani. Juuri kun olin kohottamassa kättäni uusinta yritystä varten, ärähti toinen vartijoista ja kohotti syyttävän sormensa syyttävän sormensa minua kohti. Kasvoilleni kohosi petomainen, ilkikurisuutta loista hymy. Busted. No mitäpä tuosta. Vartijoiden ja opettajan ärsyttäminen oli vallan hauskaa. Ja olinhan keksinyt hauskaa uutta tekemistä itselleni. Bruneten ärsyttäminen vaikutti oikein viihdyttävältä touhulta, uudelta harrastukselta. Jos tuo kerta reagoi aina yhtä suureleisesti, niin jatkaisin varmasti tätä vielä tuntien päätyttyäkin.
"Sinä! Numero 26, Preston! Mitä teet?!" mies vartija ärähti ja minä kohotin automaattisesti olkapäitäni naurahtaen huvittuneena. Matheo virnuili ja niin teki suurin osa luokassa. Uudestaan kohotin kädessäni olevan kynän ja pian sekin lensi somassa kaaressa brunettea kohti. "HEI!" vartija ärähti ja otti uhkaavan askeleen minua kohti. Purskahdin nauruun, voi luoja, ei kai tuo yrittänyt pelotella? Minua? Tuollainen saamaton paska? Moni muukin purskahti nauruun ja minä hengähdin itsekseni hykerrellen. Koko luokka tuntui hymyssä suin seuraavan tilannetta, joka toi mukavasti uutta väriä harmaaseen ja ankeaan tuntiin. "Etkö sä muka näe? Heitän kyniä", ilmoitin ylimielisesti hymyillen, peruutin tuolillani ja laskin jalkani pulpetille. "Näin, näetkös?" naurahdin ja uusi kynä lähetettiin matkaan.

Taas. Voi saatana! Purin huultani ja puristin silmiäni kiinni. En varmasti reagoi, en varmasti. Se kerjää sitä, se tahtoo reaktion. En anna, ei saa. Hah, kärsikööt. Ja ihan kuin olisi menettänytkin jotain… Menetti, hiljaa typerä puoli aivoista. Hiljaa, minulle koko huomio, hiljaa. Minä. PERKELE!
Vartija ärähti, avasin silmäni ja katsoin mieheen, joka osoitteli taakseni. Uteliaisuudelleni en mahtanut niin mitään, katse lipui tuijottamaan poikaa, joka virnuili ja näytti jumalaiselta. EIKUN! Virnuili. Virnuili ´kuin pikkupoika ja se siitä. Tai mikäpä siinä, oikein mukavat kädet. Hauis oli jotain niin kuolattavaa, voi jumalauta. Ei todellakaan mikään pienipoika. Me likes. Tosin, vittumaista olemusta ei sillä korjattu… kokonaan. Toinen oli jotenkuten tutunnäköinen, mutta en osannut sanoa mistä ja miksi. Vasta, kun vartia kutsui tuota nimellä. Preston. Joku Preston, STOP. Se poika, joka ei kaihtanut keinoja ja josta piti pysyä kaukana. Johtajahahmo tässä häkissä.
Tiedostus siitä ei liehdyttänyt kasvoni vallannutta vittuuntuneisuutta. Olkoon vaikka saatana itse, ei se silti minua kohtelisi miten sattuu.

Toinen kertoi heittävänsä kynyä, havainnollisti saaden useita nauramaan, mutta minua ei naurattanut sitten yhtään kynän osuessa. En vain mahtanut itselleni enää yhtään mitään, liekit silmissäni roihusivat jo hankalampina kuin siinä tehtaassa, jonka tuhopoltossa olin ollut mukana. Pikkupyromaani, taitavat murtovarkaansormet, poika jolle pommin virittäminen ei ollut ongelma. Tulisielu, itsehillintä minimi.

Kilahti.

“VITUNKUSIPÄÄ!”, en mahtanut mitään sille, kuinka korkealle sain äänenvolyymitason kohotetuksi. Silmät paloivat, en ollut istunut enää hetkeen, vaan tuoli oli kaatunut lattialle. Raivo sumensi tiedostuksen, tajusin vain nojaavani pöytään ja mulkoilevani toista murhaavasti. Sika, luuliko se minua joksikin leluksi? Kai oli typerä, mutta juuri sillä hetkellä en välittänyt vittujakaan siitä, että leikin hengelläni. Ihan vitun sama, mieluummin kuolen kun tulen kohdelluksi huonosti.
Silmäni paloivat, en edes kiinnittänyt huomiotani siihen, kuinka koko luokka oli hiljentynyt. Tai ehkä se toikin minulle tiedostuksen siitä, että nyt olin mennyt tekemään jotain typerää. Auts. Tosiaan, eipä kai toista turhaan kutsuttu vaaralliseksi. Ja mitäpä muuta Beau tässä nyt teki kuin hyppi nenille? No, enää sillä ei ollut niin mitään väliä.

“Tsk.” Ei siinä auttanut muu kuin nostaa tuoli ja istua siihen. yrittää rauhoittua ja uskotella itselle, ettei tässä ollut mitään hätää ja tuo kusipää… No. Vittu. Mistä helvetistä mä muka isken tyypin hakkaamaan TUON tultuani itse TUON hakkaamaksi?! Vartijanko? No hyi vittu.

"Lopeta tuo typeryys HETI", opettajatar rääkäisi minulle äänellä, joka oli kaikkea muuta kuin naisellinen tai mukava. Ällöttävä rääkäisy, joka kuulosti siltä kuin naisella olisi ollut suu täynnä ruokaa. Ugh. Miten tuo edes pystyi kuvittelemaan, että voisin ottaa hänen sanansa tosissaan? En ottanut kenenkään sanoja, mutta oikeasti.... tuolla äänellä kovakin yritys kuulosti vain säälittävältä. Purskahdin ylimieliseen, useiden selkäpiitä karmivaan nauruun ja vedin lopulta syvään henkeä, kohottaen sitten kasvoilleni mitä viattomimman ilmeen.
"¿Qué pasa?", kysyin kuin en tietäisi mistään mitään ja vilkuilin ympärille, saaden useat purskahtamaan nauruun. Vartijoiden ilme kiristyi siinä missä meidän vankien ilmeet kirkastuivat. Tiesin ettei tuolla naisella ollut pitkää pinnaa, joten jätin hänet omaan arvoonsa ja keskityin kahteen minua ilkeästi silmäilevään vartijaan. Haroin yönmustia hiuksiani ylpeästi virnuillen ja olin juuri kohottamassani kättä uutta heittoa varten, kun soppaan iskettiin uusi lusikka. Ruskealainehiuksinen poika karjaisi, tai paremminkin kiljaisi, tai ehkä jotain siltä väliltä... no kuitenkin. Virne kasvoiltani pyyhkiytyi pois ja kirkkaisiin silmiini nousi myrkyllinen pilke, kynän livahtaessa sormistani lattialle. Lihakseni jännittyivät ja murhaavasti tuijotin tuota poikaa, joka oli kehdannut haukkua minua, jolle useimmat eivät uskaltaneet edes kuiskata. Kukaan ei enää nauranut. Mistään ei kuulunut pihaustakaan ja jokaisen iloiset kasvot olivat muuttuneet joko pelästyneiksi tai kauhistuneiksi. Kylmänä brunettea tuijottaen sipaisin hiuksiani ja kohosin seisomaan koko 182 cm pituuteeni.

Kirkkaiden silmieni katse oli lukittu vain yhteen, jota kohti otin varoittamatta yhden askeleen. Ihmiset loikkivat lähettyviltäni syrjemmälle kuin arojänikset ja ihmekö tuo. He tiesivät mihin minä pystyn. Arvoitus oli, tiesikö tämä kaunotar sen, vai oliko tuo niin typerä, että heitti henkensä menemään? No siitä saataisiin pian selvää. Saisin siitä selvää sitten, kun tuossa pihisisi juuri ja juuri henki. Petomainen hymy kohosi huulilleni ja otin yhden askeleen lähemmäs, kun havahduin vartijaan minun ja tämän ruskeatukan välissä.
"ISTU alas. NYT. Tai muuten saatte molemmat rangaistuksen!" vartija huusi ja ilme värähtämättä tuijotin tuota, jonka vierelle toinen vartija oli astellut. Minusta oli melko huvittavaa, että toinen vartijoista oli minua lyhyempi. Olin jo potkaisemassa toista vartijaa tieltäni, kun sain mukavan ajatuksen. Rangaistus joka olisi.... mitä? Ilkikurinen ilme kasvoillani vedin käteni puuskaan ja vilkaisin säälimättömästi hymyillen ruskeatukan puoleen. "........Enpä taida istua", lausuin ja hetkessä pidempi vartija oli selkäni takana ja lukitsi käteni hätäkäsirautoihin. Lyhyempi vartija teki samoin brunetelle ja meitä lähdettiin kuljettamaan käytäviä pitkin kohti ulko-ovia.
"Pääsette hieman selvittämään päitänne. Juoksette rakennuksen ympäri kymmenen--- ei, viisitoista kertaa!" lyhyempi vartija kajautti, enkä minä voinut estää voitonriemuista hymyä syttymästä kasvoilleni.

En mä keskittynyt siihen melodramaattiseen saippuaan, mitä nää tyypit veti. Mä vaan mietin sitä, toivoin, että selviäisin tästä kunnialla ja hengissä. Ehkä toivoin liikoja, mutta en todellakaan jaksanut välittää. Voi vittu, itse sotki mun elämää. Ei sillä ollut mitään oikeutta suuttua mulle itsepuolustuksesta! Aina mua kohdeltiin kaltoin, niin perseestä.
Tiedostin, kun huudettiin. Tai oikeastaan tiedostin, kun puhuttioin mustakin. Rangaistuksesta. Vilkaistuani pitkää, syötävänhyv - jumalauta, tuota ylimielistä idioottia, saatoin veikata, ettei tästä säästytty ilman rangaistusta. Jep, niin mun tuuria. Vittu. Kiehahtaisi jälleen kohta, ei siihen paljoa vaadittaisi. Toinen kieltäytyi, pian mäkin sain tuntea, kuinka mua kytkettiin kiinni. Ja en vaivautunut edes vastustelemaan, kunhan purin kieleeni, etten sanoisi mitään. Helvetti! HELVETIN HELVETTI!

Vartija ilmoitti, että he saisivat selvittää päitään ja ilmoitti rangaistukseksi viisitoista kierrosta rakennuksen ympäri. Voi vittu. Silmäni laajenivat, jouduin puremaan huultani kovemmin etten parahtaisi.
Mä. Vihaan. juoksemista. Yli. Kaiken.
Menin erehdyksessä vilkaisemaan toista poikaa, jonka kasvoilla kuvastui voitonriemu. Voi vittujen vittu. Murahdus karkasi huuliltani, enkä edes tiedostanut sitä.

Miten mä muka voisin juosta tuon kanssa? Sen kunto olisi varmasti kymmenkertaisesti mun omaa parempi. Mä siihen verrattuna olematon, hentoinen ja sirorakenteinen ruipelo. No hei, olinhan mä. Mutta sen takia mä olenkin niin vastustamattoman seksikäs. Unohtamatta, että mä olin vielä kaiken sen seksikkyyteni lisäksi kaunis. iho jeessissä kunnossa ja hiukset täydelliset. No, turha kaiketi mainita, että omaa täydellisyyttä ajatellessa mieliala kohosi huomattavasti? Niin, sitäpä minäkin.
Enää en vilkaissutkaan toiseen poikaan, vaan pyrin jättämään tuon tyystin huomiotta. Kusipäille ei ollut sijaa mun maailmassani. Olkoonkin sitten kuinka hyvännäköinen tahansa. Kieltämättä olisi ollut kiva tutkia tuon kroppaa vaatteiden alta, mutta… Ylpeys ei sallinut sen tyylisiä ajatuksia. Poika oli kuitenkin kusipää. Toisaalta, tuo vaan heitteli mua tavaroilla? Alakoulu meininkiä. Periaatteessa ihan imartelevaa, mutta silti.

Olin todella tyytyväinen siihen, ettei minun tarvinnut usean muun tavoin homehtua maantiedon tylsällä tunnilla. Pelkkää paskaa. En kuitenkaan myöhemmin hyötyisi siitä, koska en todellakaan aikoisi pysyä lain hyvällä puolella. Mikään kunniallinen ei kiinnostanut. Haluan olla itseni pomo ja määrätä omista tekemistäni. Ihan sama, vaikka se olisikin vaarallista ja saisin paljon vihollisia. En vielä tiedä mikä minusta tulee tai mikä haluan olla, mutta minunlaiseni löytää aina paikkansa lain ulkopuolelta. Siihen uskon vakaasti. Eikä täällä vankilassa olo ole kuin tukenut ajatuksiani. Minulla on tahtoa ja voimaa olla pomo ja kaikkien yläpuolella. En malta odottaa sitä, kun pääsen pois ja saan rakentaa oman maailmani uudestaan juuri niin kuin itse haluan.
"Hop hop!" vartijani komensi ja vilkaisi häntä olkani yli niin jäätävästi, ettei tuo nielauksensa jälkeen sanonut enää sanaakaan. Tuon vartijan tappan heti, kun pääsen täältä. Kostan niin monelle, enkä jää kiinni. Minua ei kohdella kuin paskaa, vaikka kuinka olisin vanki ja he vanginvartijoita tai vankilan johtajia. Täältä aion karsia ainakin puolet henkilökunnasta. Murhanhimoani ei helpolla tyrehdytetä. Vilkaisin bruneten puoleen ja virnistin ylimielisesti. Tästähän tulisi hauskaa. Tuo ei pääsisi karkuun eikä vartijoiden selkien taakse piiloon. Huomaamattani päästin sisältäni tyytyväisen naurunliverryksen. Odota vain~

Vartija työnsi minut pihalle ja vapautti käteni. Hieroin tovin ranteitani ja vilkaisin pilke silmissäni sinertävää taivasta. Minun, tai oikeastaan meidän tulisi juosta ympäri muurien ja piikkilankojen ympäröivää rakennusta. Tietenkin juoksimme piikkilankojen ja muurien tällä puolella. Homma ja reitti olivat minulle tuttuja. Sivusilmällä vilkaisin brunettea, joka vapautettiin myös rautaisista kahleista. En voinut estää julmaa hymyä kohoamasta kasvoilleni. Olin jo ottamassa malttamattomana askeleen toista kohti, kun vartija kohotti käden eteeni ja odotti minun kääntävän kirkkaansiniset silmäni häneen. Tuuli, jota oli sisätiloissa jo hetken ehtinyt ikävöidä puhalsi yönmustia hiuksiani niitä sekoittaen. "Jos katkaset tolta luunki, se on viikko eristystä", vartija murahti ja sai värähtää säälimättömän hymyni edessä. Nyökähdin, vaikka tiesin, kuten hänkin, ettei tieto suojellut kaunotarta hirviöltä. Olin ollut pisimmillään kaksi viikkoa eristyssellissä ja sen sain Peterin hoitelusta. Tuo oli edelleen jossain päin maailmaa sairaalassa. Hah. Se paska ansaitsi sen. Bruneten vartija tuuppasi kaunotarta minua kohti ja käski kiirehtiä. Kallisin päätäni, kunnes käännyin ja viitoin brunettea seuraamaan. "Sun on sit oikeesti parasta juosta", naurahdin, vaikka silmäni loistivat pelkkää varoitusta. Aloitin kevyellä hölkällä ja vähän väliä varmistin toisen seuraavan. Pikkuhiljaa kiihdytin tahtiani ja vaikka hetken jo olin uskonut toisen pysyvän edes jossain määrin perässä, sain huomata olevani hieman liian nopea. Tai oikeastaan... tuo vain oli hidas. "Huora, älä oo noin vitun hidas. Yritä ees", nauroin pilkkaavasti ja vilkaisin toista olkani yli.

Ulkona, irti raudoista. Kusipään ja kahden vartian kanssa. Joista viimeksi mainitut aikoivat lähteä pois jättäen ilmaan varoituksen toiselle, että jos tuo hajottaisi luunkin minulta saisi eristystä. Ja sepä ei näyttänyt tuohon poikaan tehoavan, kuinka lohdullista. Vittu ei. En todellakaan tahtonut kasvojani muotoiltavaksi uudelleen, ne olivat juuri täydelliset näin, kiitos vain.
Vartija tönäisi minua ja siitä hyvästä murahdin jälleen. Tunsin, kuinka mustatukkainen poika katsoi minuun, se sai tummat silmäni kohtaamaan siniset. Tiesin kuinka uhmakkuuteni ja alistumattomuuteni kuvastuivat kasvoiltani. Tahdoin myös toisen tietävän, ettei hän voisi kohdella minua miten sattui. Ja ihan kuin se olisi tuota liikuttanut.
Toinen kääntyi ja viittoi seuraamaan, voisi sanoa minun olleen lievästi hämilläni ja hukassa. Ainakin sormet eksyivät tavanmukaisesti hiuksiin, mutta kaikesta huolimatta sain liikettä jalkoihini.

Toinen naurahti, ilmoitti että olisi parempi juosta. Se sai minut irvistämään, sillä kuten jo mainittu, vihasin juoksua. Vihasin liikuntaa yleisesti. Toisen katse oli varoittava, olisin valehdellut väittäessäni ettei se pelottanut minua lainkaan. No, muutamaan juoksuaskeleen tuskin kuolisi, eihän? Aina saattoi kokeilla.
Toinen oli nopea, hyväkuntoinen kuten olin jo arvaillutkin. Jäin kevyesti useita metrejä jälkeen. En olisi ottanut sitä kovinkaan vakavasti, jos toinen ei olisi sanonut mitä sanoi. Minua EI haukuttu huoraksi. Minä EN ollut huora, eikä minusta KOSKAAN tulisi huoraa. Sanat saivat minut pysähtymään paikallani, käteni puristumaan tiiviisti nyrkkiin ja silmäni roihuamaan sitä suuttumusta. Huuleni raottuivat, enkä enää vain voinut olla hiljaa.
“Hyvähän se on puhua, paskiainen”, sähähdin. “Ja mä en ole sulle mikään… huora!“, viiemisen sanan syljin inholla suustani. Minä todellakin vihasin sitä.
Olisin voinut viitata jotain steroideihin, vaikka epäilinkin, ettei toinen sellaisia tarvinnut. Jos olisin omannut itsesuojeluvaistoa nimeksikään, olisin ollut hiljaa ja juossut parhaani mukaan. Mikä itsesuojeluvaisto? Never heard.
“Siinähän juoksee, kusipää. Ei ole minun huoleni”, mutisin itsekseni. Oman turvallisuuteni vuoksi toki hollanniksi. Ja koska piti purkaa vitutusta, luettelin vielä liudan haukkumanimiä samaisella kielellä perään. Olo koheni silmissä.

Oletin lyhyemmän ja meistä sen kauniimman seuraavan kiltisti perässä, kuten kaikki olivat tähän mennessä tehneet. Tuskinpa tuo olisi mikään poikkeus. Kaikki olivat selkärangattomia vittupäitä tässä minua ympäröivässä typerässä yhteiskunnassa. Heikompi kunnioittaa vahvempaansa ja on valmis luopumaan arvokkuudestaan säilyttääkseen terveytensä. Näin se ei ole ollut koskaan minun kohdallani. Minusta moinen on häpeällistä, todella munatonta ja raivostuttavaa. Selkärangattomat ihmisrievut, jotka vain raivostuttivat minut surkeudellaan. Tappaisin kaikki, jos se olisi mahdollista. Kaikki kunnioittivat auktoriteettivaltaani, elleivät välttämättä tahtoneet minulta selkäsaunaa. Ihme kyllä, osalla vankilassa olevilla pölvästeillä oli toiveita vapaan elämän suhteen. Harvat tahtoivat pilata mahdollisuuksiaan tulevaa varten. Elämä kun näyttäisi varmasti harmaammalta, kun pääsisi vankilasta ilman toista jalkaa tai kättä. Oikeasti oletin tuon ruskeasilmäisen keijupojan seuraavan mukisematta perässä. Kaikkea tätä vasten tuo pysähtyi ja sai tyytymättömän ilmeen kohoamaan kasvoilleni. Eikö tuo tiennyt, mitä minun vastustamisesta seurasi? Kipua ja lisää kipua. Ivallinen hymy kohosi kasvoilleni ja vilkaisin nopeasti ympärilleni varmistaakseni, ettei meillä ollut uteliaita katsojia. Olin jo raottamassa suutani viimeistä varoitusta varten, kun tuo brunette sähähti. Kulmani kohosivat aavistuksen ja ilmeeni oli hetken pikemminkin utelias kuin yllättynyt. Olipa tuo oli ottanut huoraksi nimittelemisen raskaasti. Mutta sitähän tuo nimenomaan oli. Sitähän kaikki sanoivat, eikös se näin mennyt? Tällä kertaa en suuttunut, vaan olin lähinnä huvittunut. Eikö toinen suostunut myöntämään itselleen tosiasioita vai mistä helvetistä oli kyse.

Kasvojani koristanut huvittunut hymy katosi hiljalleen pois, bruneten jatkaessa selostustaan kielellä, jota en ymmärtänyt. En pitänyt siitä. En sitten yhtään. Kielen tunnistin hollanniksi, mutten ymmärtänyt sanakaan siitä mitä tuo selitti.
"Lopeta ilman pilaaminen tolla vitun ruikuttamisellas", murahdin tyytymättömänä ja haroin yönmustia hiuksiani katsettani lyhyemmästä laskematta. Mikä vittu tuo luuli olevansa? No ainakin tuolla oli pokkaa ärsyttää minua. Enpä nyt sitä kovin viisaaksi tekemiseksi lähtisi väittämään.
"Ala tulla, tai revin sut viistoist kertaa tän rakennuksen ympäri jaloista vetämällä", murahdin myrkyllisesti ja jatkoin itse matkaa kävelemällä. Minua EI tosiaankaan tunnettu pitkästä pinnasta tai kärsivällisyydestä. Tämä oli viimeinen varoitus ja tämän jälkeen en enää jaksaisi esittää kärsivällisempää mitä olen. Olen valmis kantamaan tuon vittupään vaikka hiuksista, jos tuo ei muuten uskonut. Minua totellaan täällä. Tiesikö tuo tuittupää edes kuka minä olen, tai minkälainen asema minulla oli tässä karussa yhteisössä? "Neiti en-oo-huora-mut-oon-kuitenkin on nyt hyvä ja vaikka konttaa perässä jos ei muuta osaa", käskin olkani yli tuota vilkaisten. Jos tuo ei tiennyt, tai tiesi eikä osannut varoa, minä kyllä näyttäisin kaapin paikan.

Toista sanomiseni tuntuivat huvittavan ja sekös pisti vituttamaan. Kaiketi minun olisi kuulunut helpottua siitä, ettei tuo pelätty poika suuttunut. Se ei kuitenkaan tuntunut sillä hetkellä tärkeälle. Toinen vitutti ja kun minua vitutti, niin sen kyllä saivat kuulla kaikki sadan metrin säteellä.
Hollanninkieli ei poikaa miellyttänyt ja sen tuo myös ilmaisi. Jos toinen ei olisi oikeasti ärsyttänyt minua niin paljon olisin lapsellisesti voinut näyttää tuolle kieltä. Sillä enpä minä itsekään isäni kielestä liioin välittänyt. Hollanti oli kuin saksaa kuumaperuna suussa. Liian pehmeä ja silti sorahtava, tavallaan kiva muttei kuitenkaan. Asia, joka minua edes hieman hillitsi, oli katsekontakti. Nuo puhtaan siniset silmät olivat ottaneet minut vangikseen, katse oli kaikkea muuta kuin hyväntahtoinen. Ehkä minua hieman pelottikin, mutta peitin se täydellisesti kasvattamani kuoren taa. Täällä ei saanut näyttää tunteitaan liian selkeästi tai tuli poljetuksi muiden jalkoihin.

Tuo komensi seuraamaan uhaten repiä minua jaloista perässään, jollen tottelisi käskyä. Ajatus sai minut naurahtamaan tahattomasti, vaikkakin sävy oli kaikkea muuta kuin huvittunut. Pikemminkin kylmä ja välinpitämätön. ja ettäkö olisin ollut välinpitämätön tästä asiasta? Tuo kusipää ei todellakaan jättäisi minuun kaltoin kohtelemisen merkkiäkään. Täydellinen nahkanihan siitä kärsisi, tyhmäkin tajusi sen.
Toinen jatkoi kävellen ja jostain selittämättömästä syystä nytkähdin itsekin liikkeelle. Kävellen pysyin toisen perässä, enkä väsynyt niin nopeasti. Kuntoni oli huono ja sitä se on yhä.
Ja se, että menin perässä ei ollut todellakaan sama asia kuin se, että olisin nyt lupautunut tottelemaan ja antaisin toisen tehdä itselleni mitä tuo vain tahtoi. Väärin, en todellakaan antaisi. Tuolla kusipäällä ei ollut lupaa koskea minuun. Ei tasan, eikä varmasti tulisi olemaankaan.
Sähähdin vastaväitteeksi toisen sanoille. Kuten jo mainittu, en varmasti ollut huora, eikä kenelläkään ollut oikeutta loukata minua väittämällä niin. En kuitenkaan vaivautunut yhden turhan vittupään takia toistamaan asiaa. Ja ettenkö muka olisi osannut muuta..?

“Te olette kaikki sairaita.. Jokaisella sama pakkomielle kuvitella minut kontillaan”, sihahdin itsekseni. Tarkoitukseni todellakin oli puhua hiljaa itsekseni, mutta en voinut vastustaa kiusausta pitää äänentasoa sellaisena, että tuo STOPiksi kutsuttu paskiainenkin sanat kuulisi.
Jatkoin perässä kävelyä rauhallisesti ja vasemmalla kädelläni otsahiuksiani näperrellen. Tästä tulisi niiiiiin pitkät viisitoista kierrosta.

Vihasin kuumuutta ja siitä ei tänä päivänä ollut puutetta. Toki nautin siitä, että sain olla ulkona puhtaassa ilmassa, mutta jatkuvasti takaraivoon porottava aurinko ei saanut oloani yhtään tyytyväiseksi. Paremminkin vittuunnuin jatkuvasti, eikä syy ollut kokonaan taivaalla möllöttävän auringon. Jos en olisi joutunut etenemään niin hitaasti, olisi minulla paljon mukavampaa. Vilkaisin ilkeästi takanani mielestäni lähes etanan vauhtia laahustavaa poikaa. Pitäisiköhän minun heittää keppiä tai jotain? Juoksisikohan tuo narttu kepin perässä häntäänsä heilauttaen? Virnistin hallitsemattomasti ja haroi yönmustia hiuksiani. No hyvä, että tuo edes seurasi. Hyvä hänelle, mutta loputtomiin minä en jaksaisi tuon laahustamista katsella. Toisen käsistäni työnsin housuntaskuuni ja pysähdyin, kääntymättä tätä brunettea kohti. Mikä tuon nimi nyt olikaan... opettaja oli jossain välissä huudellut sitä. Joku lyhyt se oli, niin kuin poika itsekin. Beau... Se se oli, lausahdin mielessäni ja kohotin kulmiani tuohon brunetteen katsomatta. Leveä virne kohosi kasvoilleni ja käännyin kokonaan toista kohti, tuijottaen kirkkailla silmilläni tuon ruskeita laineita.
"Huorilla nyt sattuu olemaan tapana työskennellä kontillaan", naurahdin ja kallistin aavistuksen päätäni, ylimielisesti hymyillen. Kielsin itseäni. Vastusta, oli varmasti se sana, jota toistelin mielessäni satoja ketoja.

No en tietenkään vastustanut kiusausta. Olen siinä erittäin huono. Otin askeleen lähemmäs, toisen ja kolmannen. Pian olin tuon bruneten kaunottaren edessä, piilottaen tuon hentoisen kropan varjoni alle. Vilkaisin nopeasti ympärilleni, kunnes tarrasin molemmat käteni tuon tulisieluisen kaunottaren paidankaulukselle ja kiskaisin lähemmäs itseäni.
"Älä oo huolissas", naurahdin vahingoniloisesti, toisen käteni kierrettyä hennomman selälle ja paidan helman alta tuon paljaalle selälle. Pojan iho oli sileä ja lämmin. Valehtelisin, jos väittäisin etten pitänyt siitä. "En mä sua nais vaik maksettais", kuiskasin mahdollisimman pehmeästi ja tuuppasin tuon kauemmas. Valehtelin. Kiusasin. Olen oma itseni. Näin se meni.
"Ala tulla", virnistin ja lähdin kädet taskuissa jatkamaan matkaa.

Pitkä ja kom- yhtäkaikki, kusipää kuitenkin, oli kääntynyt katsomaan minua. Annoin itseni tuijottaa Shaynea pistävästi. Tuo virnuili tavalla, joka ei miellyttänyt minua lainkaan. Sanat, jotka tuo huuliltaan päästi saivat minut kiehumaan kiukusta, ties monesko kerta tuon pojan taholta lyhyen tuttavuuden ajalta. Kuinka helvetisti jo nyt tuota poikaa vihasinkaan.
“Mä. En. Ole. Mikään. Huora”, sähähtelin paino jokaisella sanalla, viimeisen sanan syljin huuliltani, jotka hiljennyttyäni puristuivat tiukaksi viivaksi. Se, että joku tahtoi naida minua ei tehnyt minusta huoraa? Ei.
Toinen tuli lähemmäs, enkä voinut väittää etteikö se olisi hämmentänyt minua. Tuo tuli todella lähelle, mutta ylpeyteni ei antanut minun peruuttaa tuumaakaan. Seisoin ylväänä paikoillani tekemättä mitään.
Toinen oli todella lähellä, jopa ahdistavan lähellä. Ei sitten kuitenkaan mielestään tarpeeksi lähellä. Poika nykäisi hennon kroppani kevyesti vasten itseään ja ujutti kätensä paitani alle. En vain mahtanut mitään sille pienelle ynähdykselle, joka minulta karkasi.

Shayne sanoi, ettei minun tarvinnut olla huolissani ja ettei naisi minua mistään hinnasta. Murahdin ja katsoin toista niin julmasti kuin osasin. Kaiketi tuo ei edes käsittänyt, miten paljon loukkasi minua sanoillaan. Tai pikemmin tuo tuskin edes välitti siitä. Poika tönäisi minut irti itsestään, liian voimakkaasti, jotta tasapainoni olisi voinut pitää.
Kaiken tuon henkisen nöyryytyksen jälkeen piti vielä nousta ylös. Vittu, todellakin vihasin tuota itsetyytyväistä paskiaista. Nousin, toinen käskytti tulemaan perässä. Tummat silmäni naulitsin poikaan ja naurahdin kolkosti.
“Älä jaa käskyjä siinä uskossa, että niillä on valtaa muhun.” Sanat olivat enemmän itselleni tarkoitettua jupinaa. Minulla ei todellakaan ollut halua totella toista kuin mikäkin koira. Minua nyt vain ei kohdeltu näin! Minulla todellakin oli ylpeyteni, eikä sillä sopinut luututa lattiaa mielensä mukaan. Helvetti.
Pudistelin vaatteeni, enkä kiusallani voinut olla hidastelematta. Toinen sai siis odottaa hetken, ennen kuin vaivauduin ottamaan askeltamaan. Diivailuako? Saattaisiko kukaan muka kieltää sitä minulta.

Annoin brunetelle hieman aikaa, koska oikeasti oletin tuon seuraavan minua kiltisti viimeistään nyt. Olin ehkä valhdel--- siis sanonut, etten naisi tuota vaikka maksettaisiinkin. Se ei kuitenkaan sulkenut ulos sitä, että saattaisin repiä tuon palasiksi jos tuosta ei ollut varomaan. Mieleni huusi sitä, miten prinsessan kannatti nyt totella ja näin päästä kauemmas sitä petoa, joka oli paljon kookkaampi kuin minä itse. Kuolematon verenhimoni oli peto, joka kumpusi sisältäni vaanien tilaisuutta ohjata minut Beaun kimppuun. Pakko se on kuitenkin tässä vaiheessa myöntää, että olen ihan tyytyväinen ja yllättynyt siihen, ettei prinsessa perääntynyt ja sännännyt karkuun kuten kaikki muut. Ehkäpä tuo sitten oli erilainen. Tai sitten tuo oli yhtä itsepäinen ja ylpeä kuin minä. Ajatus oli melko huvittava. Naurahdin mielessäni ylimieliseen tapaan. Tuollaisella herkkuperseellä yhtä iso ja ylpeä ego kuin minulla? Saanen epäillä ja liittyä niiden miljoonan muun nauravan joukkoon.
"Mulla on valtaa kaikkeen", ilmoitin suorasukkaisesti olkapäitäni kohauttaen ja jatkoin matkaani. En enää vienyt katsettani brunetteen. Ylpeyteni oli jostain syystä tullut tielle. Hyvä jos olimme edes yhtä kierrosta kulkeneet. Samassa ajassa olisin yksin jo normaalisti hölkännyt kaikki kierrokset. Vittu mitä paskaa. Huokaisin ärtyneesti ja käännyin vittuuntuneena Beauta kohti. Saatana. Prinsessan silmät olivat jotain niin mukavaa katsottavaa, etten voinut sitä edes itselleni myöntää. Harvoin sain tuijottaa pelottomiin ja alistumattomiin iiriksiin. Prinsessan silmien kauneus ei kuitenkaan saanut minua ulkoisesti hätkähtämäänkään. "Sun katsomises on pelkkää ajan haaskausta", murahdin kylmästi. Onneksi olen hyvä hautaamaan oikeat ajatukseni. Sanani eivät todellakaan pitäneet paikkaansa. Tuota ilmestystä katsoisin mielelläni vaikka kuinka kauan.

Tuo paska oli niin hidas, etten voi edes käsittää miten olen ollut jo lähes yhden kierroksen näin kärsivällinen. "Kuten tahdot", totesin viileästi ja astelin rivakasti lyhyemmän luokse. Nappasin tuon paidankauluksen selkämyksestä ja toisella jalallani kamppasin bruneten, kuitenkin pitäen edelleen tiukasti kiinni paidankauluksesta. "Käy tämä näinki", totesin huvittuneena ja lähdin raahaamaan prinsessaa tuon paidan niskasta. Prinsessan kaikki mahdolliset sanat ja pyristelyt pyrin ignooramaan täydellisesti. En myöskään vilkaissut kertaakaan pariin vartijaan, joiden ohitse ruskeatukkaa raahasin kierroksen toisensa perään.

Toinen väitti, että häneltä löytyi valta kaikkeen. Pilkallinen nauru kupli sisälläni, mutta annoin sen vain näkyä säälivänä kareena huulillani. Helvetti, tuon jätkän oli oltava mieleltään sairas, jos tosissaan tuollaista kuvitteli. Kaiketi olisi hyvä minunkin omata edes hiven itsesuojeluvaistoa. Tuntematon sana.
Laahustin huomattavasti Shaynen jäljessä, ei minulla ollut mitään kiirettä suorittaa tätä rangaistusta, ei pahemmin kiirettä takaisin luokkaan. Sitä paitsi verensokerini olivat varmasti alhaalla, enhän ollut tänään saanut syödä oikeastaan mitään. Pyörtyisin, jos rasittaisin itseäni liiaksi. Ja minä en tasan ollut tuolle vittupäälle tilivelvollinen, tuo mustatukka sai olla ja sietää. Jostain kumman syystä kyllä epäilin, ettei tuo siihen tyytyisi.
Toinen kääntyi suuntaani, eikä se saanut minua pysähtymään. Ei mitään valtaa, sen kyllä aioin toiselle näyttää.
Tai oikeastaan, ehkä pysähdyinkin, kun sain huomata toisen napanneen katsekontaktin. Tuijotin suoraan puhtaansinisiin silmiin, enkä tuntenut mitään. Sekin toki korjattiin ihan pian, sekunti sekunnilta vihasin tätä mustatukkaista kusipäätä aina vain enemmän.
Tuo ilmoitti kylmästi, että oli ajan tuhlausta katsoa minua. Silmiini syttyi viha ja raivo, tiesin sen siitä, että niin oli käynyt niin monesti ennekin.
“Kukaan ei pakota tuijottamaan, jos mä olen niin helvetin vastenmielinen!”, kiljuin. että minua todellakin vitutti.

Toinen puhui jälleen viileällä äänellä, sanoi tekevänsä kuten tahdoin. ja taas minusta tuntui siltä, että olin kerjännyt tarpeeksi kauan verta nenästäni. Helvetin väärin, yhtä kaikki.
Mustatukka tuli lähemmäs ja vaikken suoranaista pelkoa tuntenut raivoni keskeltä oli mieleni odottavainen. Tiesin, että jotain tapahtuisi, mutta olin siitä pikemminkin vaarallisen kiinnostunut kuin pelokas. kaiketi se kaikki oli typeryyttä.
Toisen vahva ote tarttui paitani niskaan, huulilta karkasi vastustava ynähdys, joka vaihtui huulen puremiseksi STOPin kampatessa minut. En tasan rupeaisi kiljumaan juuri nyt! Hah, todella hyvä vitsi. Ei toisen tarvinnut edetä kuin muutama vaivainen metri, kun sai minut protestoimaan kovin kärkkäästi ja vähemmän kauniilla kielellä. Tai oikeastaan useammallakin kielellä, mutta yhtä kaikki, sanoma oli kaikkea muuta kuin painokelpoista.
Tottahan se oli, että kierrokset taittuivat näin nopeammin, mutta ei se silti mukavalta jalkoihin tai kaulalle tuntunut. Kipuun olin tosin jo siihenkin mennessä saanut tottua, mutta sitä en tiennyt, kuinka vastaväitteillä ja valituksella oli vain vahva taipumus provosoida kyseistä mustatukkaista poikaa.