Share this night with me

/joku mukaaaan please? 8)/

Emilija Lowe

Yö oli kirkas, ihmeellinen äänetön loppujen lopuksi, ja värikäs. Varsinkin San Diegon keskustassa, jossa mainostaulut, liikennevalot ja muut härpäkkeet tuntuivat kaikki kilpailevan ihmisten huomiosta koko ajan. Kello oli jonkin verran, oli viikonloppu, joten oli arvattavaa että ihmisiä riitti kaduilla vaikka muille jakaa. Emilija, yllään ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin farkkuhame ja legginsit, t-paita ja tennarit, asteli pitkin vilkkaita katuja. Tytön kokonaisuus ei juurikaan erottunut niiden kokonaisuuksista, jotka pyrkivät pitkissä jonoissa baariin tanssimaan. Tarkoitus vain ihmisillä oli erilainen; Emilijalla oli tarkoitus vain viettää iltaa paikkoja katsellen, jos vaikka sattuisi törmäämään johonkin tuttuun.

Itse asiassa tyttö oli juuri eronnut ystävästään elokuvateatterin edustalla, sillä toisen oli pitänyt lähteä kotiin huolehtimaan pikkusisaruksista. Se oli aika harmi, koska Emilijan aivot löivät tyhjää eikä scenetyttönen millään meinannut keksiä yhtään mitäään tekemistä, jolla olisi saanut ajan kulumaan. Niin, paitsi tämän pitkin katuja astelun. Kotiinkin olivat viimeiset bussit jo menneet, eikä Emilijaa olisikaan kiinostanut sinne mennä pilaamaan isän ja Dianan täydellistä iltaa, joten tytön täytyi luultavammin pummia yöpaikkansa jostakin lähettyviltä asuvan kaverinsa luota. Tai, soittaa jostakin kyyti hakemaan tai viemään kotiin. Tosin, Emilija oli melko varma siitä, että suurin osa niistä, jotka omistivat auton ja joiden numerot hänellä oli kännykässään, olivat kaikkea muuta kuin selvin päin tähän aikaan.

Emilija huokaisi käytyään läpi kännykkänsä osoitelistan ja soitettuaankin muutamille. Ne muutamat olivat joko promilleissa tai eivät vastanneet. Scenetyttö tunki puhelimen takaisin laukkuunsa ja kiskaisi sieltä puolestaan siististi pieneen tilaan viikatun mustan hupparinsa, jonka veti ylleen mutta jätti vetoketjun auki. Yöstä tuskin oli tulossa kovinkaan lämmin, varsinkaan jos sen aikoi viettää pihalla tähtitaivaan alla. Toisaalta ajatus houkutti Emilijaa ihan mahdottomasti, eikä tuo periaatteessa yhtään pistänyt pahakseen, ettei ollut, toistaiseksi, löytänyt mitään yösijaa. Olihan tyttö ennenkin valvonut läpi yön ja vielä puolet seuraavastakin päivästä ennen kuin uniraja oli tullut vastaan ja tuo oli nukahtanut kotimatkalla bussiin ja mennytkin mukavasti ”muutaman” ylimääräisen pysäkin ohi.

Ajatellessaan sitä muistoa, Emilija hymähti huvittuneena, heitti laukkunsa vastaantulleelle pitkälle penkille ja istuutui sille. Penkiltä oli näkymä jonnekin rannalle päin ja myös osaksi Belmont Parkille, josta kuului iloisia huutoja ja musiikkia. Monet tapasivat viettää iltaansa huvipuistossa, olihan se melko pitkään aukikin. Scenetyttö venytteli raukeasti, ei siksi että olisi ollut väsynyt vaan siksi, että haertiat ja kädet tuntuivat olevan pahasti jumissa eilisistä nyrkkeilytreeneistä.
Emilija vilkaisi kännykästään kelloa, sitten Belmont Parkia ja taas kelloaan.

Tovin päästä Emilija oli saanut itsensä raahattua huvipuiston porteille. Tyttö heitti rahat lipputiskille ja sai vastineeksi pinkin käsinauhan, joka oli merkki siitä että hän oli oikeutettu kulkemaan huvipuistossa ja menemään kaikkiin laitteisiin. Mitään vuoristoratoja Emilija ei kuitenkaan harrastanut, vaan tuo oli tullut paikalle lähinnä siksi, että tällaisissa massapaikoissa saattoi helposti törmätä tuttuihin ihmisiin, ja täällä ehkä aivotkin saivat happea ja ideoita lähteä kehittelemään jotakin, millä kuluttaa aikaa.
Niinpä, Emilija jäi hetkeksi siihen pienelle aukiolle ja katseli hymyillen vieressään pyörivää suurta maailmanpyörää, tietenkin ylös päin, niskat lähellä vääntyä.

//Nyt tulen! Tai siis Justin tuleepi!

Justin Scott käveli kohti huvipuiston portteja. Poika oli huvikseen päättänyt lähteä tänään huvipuistoon, koska ei ollut muutakaan tekemistä ja huvipuistoon ei kauaa kotoa vienyt aikaa. Poika oli saapunut bussilla, koska ei jaksanut ottaa autoa tai mopoa, vaikka olisi saanut. Nuorukainen haroi mustia lyhyehköjä hiuksiaan ja paransi feikkilasiensa asentoa kasvoilla. Poika tyrkkäsi tarvittavat rahat kassaneidille, joka antoi pojalle myöskin pinkin rannekkeen. Ihan mukava ilta viettää aikaa laitteissa riehuen.

Nuorukaisella oli päällään vihreänsävyinen t-paita, jonka päälle hän oli vetänyt vielä lyhythihaisen liilan ohuen hupparin. Ilta ei ollut niin kylmä, etteikö noilla olisi pärjännyt. Itseasiassa oli mukavan lämmihkö sää. Ei liian kuuma kuten päivisin, muttei liian viileäkään. Jaloissa pojalla oli valkoiset pillifarkut, joita piti pinkkivyö ylhäällä. Muuten niin hoikan pojan oli hankala löytää sopivia housuja vyötäröstä, joten vyöt olivat tällä välttämättömiä. Jaloissa oli valkoiset kengät värikkäin pistein, niillä oli mukava kävellä ja niiden kanssa jaksoi kävellä ilman rakkoja. kuva

Päästyään pienehkölle aukiolle asti poika huomasi tutunnäköiset hiukset ja tämän erittäin tutunnäköinen tyttö katseli niskat väärällään maailmanpyörää. Justin käveli hiljaa tytön taakse ja nakkasi kätensä toisen hartoille.
"Böö!", Justin sanoi iloisesti ja käveli sitten toisen vierelle. Tyttöhän oli pojan parhaita ystäviä, hassua, että he sattuivat nyt vahingossa samaan paikkaan samaan aikaan, usein kun tapaamiset oli sovittuja etukäteen.
"Mitä sä täällä yksin? Olisit pyytänyt mua messiin", nuorukainen sanoi sitten mukamas pettyneesti, muttei pystynyt kauaa pitämään pettynyttä ilmettä kasvoillaan vaan naama vääntyi pieneen virneeseen melkein heti.

Emilija Lowe

Kovinkaan kauaa tähtihiuksinen tyttö ei ehtinyt niskojaan jumittaa maailmanpyörää katsellessaan, kun joku laski kätensä hänen harteilleen. Emilija oli saada sydänkohtauksen ja hätkähtikin melkoisesti ennen kuin kääntyi tulijaan päin. Leveä hymy kohosi tähtitukan huulille, kun pelästyttäjä osoittautuikin yhdeksi Emilijan parhammista ystävistä; Justiniksi.
”Moi!” Emilija ehti tervehtiä yllättyneenä mutta iloisena, ennen kuin Justin esitti pettynyttä ja sai Emilijan naurahtamaan.
”Mun piti kysyä sulta ihan samaa”, tähtitukka virnisti ystävälleen, ”ja mä en itse asiassa tiedä yhtään että mitä täällä teen”, tyttö naurahti vielä loppuun.

Hetken toviksi Emilija jäi vielä tiiraamaan maailmanpyörää vasten hämärtyvää taivasta ja sitten tuo seurasi ihmisiä jotka tulivat pois kyydistä; toiset hyppivät ilosta ja näyttivät edelleen jännittyneiltä kuin olisivat edelleen yläilmoissa, osa puolestaan oli vitivalkoisia, kuin aaveennähneitä.
Tähtitukka käänsi katseensa takaisin ystäväänsä, jatkaen vastausta toisen kysymykseen.
”Yritän vaan kuluttaa aikaa, koska mulla ei satu olemaan kyytiä kotiinkaan”, tyttö sitten hymähti, mutta hymyili perään ystävälleen. Illan ja yön viettäminen kaupungissa ei kuulostanut enää niin ankealta, kun oli saanut seuraa.
”Ja miten sä siis tänne eksyit?” Emilija kysäisi sitten Justinilta kulmat hiukan koholla.

Emilija oli itse asiassa aikaisemmin päivällä harkinnut soittoa Justinille, mutta tyttö oli ollut varma että Justin oli puhunut jostakin menosta jotakin ja että tuo ei ollut vapaana tänään. Ilmeisesti Emilija oli sekoittanut asiat ja päivämäärät keskenään, tai sitten Justinilla oli ollut jotain menoa, mutta tuo oli kuitenkin ehtinyt tulla viettämään iltaansa huvipuistoon.
Herkkukärryjä roudaava täti asteli parivaljakkoa kohden, uupuneen ja kärttyisen näköisenä. Emilija kuitenkin uskaltautui astumaan tuon tielle ja ostamaan viimeisillä pennosillaan keskikokoisen, vaaleanpunaisen hattaran. Täti lähtikin kärryjensä kanssa sen jälkeen kiireenvilkkaa pois, kuin ei olisi halunnut tavata enää yhtäkään asiakasta. Tähtitukka hymähti tuon perään ja nuolaisi kielellään pienen määrän hattaraa suuhunsa.
”Otatko sä?” tyttö kysäisi Justinilta ja ojensi hattaraa lähemmäs poikaa.

Justin oli erittäin mielissään nähdessään ystävänsä täällä. Ehkä huvipuistossa olisi kivaa yksin, mutta paljon mukavampaa siellä oli olla ystävien kanssa! Joten oli hienoa tavata näin extemporee ystäviä, ilman tarkoituksen mukaista suunnitelmaa.
"Mäkin vaan tulin, ei ollu himassa tekemistä ja no.. ei nyt muutenkaan hirveesti menoa. Joten päätin tänne tulla kuluttamaan aikaa. Eli samat aikeet hei meillä!", Justin sanoi iloisesti. Päivä ei enää olisi niin hirveä. Nuorukainen oli mädäntynyt kotona vain omissa ajatuksissaan, sillä poika ei vieläkään ollut saanut päästään sitä erästä iltaa, jolloin hänet oli hakattu. Ja no syynä oli ollut Ralph.

Justin otti pienen palan hattaraa sormiinsa ja pisti sitä hymyillen suuhunsa.
"Kiitti. Hattara onki aina niin hyvää", tämä sanoi naurahtaen ja nuoli sitten sormiaan puhtaaksi sokerista.
"Tai siis mun piti alunperin tavata tänään illasta terapeutti, mut se peruutti ajan..", Justin sanoi sitten ja myhäili jotakin. Hän kävi hoidoissa, jotta parantuisi sairaudestaan. Oikeastaan terapeutilla ja psykiatrilla oli mukava käydä, vaikkei hän aluksi siitä pitänytkään. Nykyään käynnit oli rentoja ja nuorukainen oli tutustunut kunnolla auttajiinsa. Tuntui että he olisivat ystäviä, asiantuntijoiden sijaan.

"Mut joo ei siitä sen enempää. Sullakin on näköjään ihan ranneke, mennääks vuoristorataa testaamaan?", Justin kysyi tytöltä sitten hymyn kera.

Emilija Lowe

Justininkaan tarinat ei poikennut tavallisesta, joten oli hyvä että he kaksi tylsyyden tappajaa olivat kohdanneet yllättäen. Emilija naurahti kevyesti.
”Ollaan mekin aaltopituudella, kun satutaan törmäämään yllättäen huvipuistossa!” tyttö nauroi ja katsoi ystäväänsä tuikkivin silmin. ”Olisin veikannut ensimmäiseksi kahviota tai jotain muuta paikkaa nimittäin”, Emilija jatkoi ja virnisti perään, ennen kuin otti sen hattaran ja maksoi tädille ja tarjosi hattaraa myös Justinille, joka otti sen hymyillen vastaan.
Tähtitukka nyökkäili ystävälleen, tuijotti hetken vaaleanpunaista hattaraa ja maistoi sitä sitten. Mikään ei ollut ollut parempaa herkkua pienempänä lapsuudessa, kuin hattara. Äiti ei ollut koskaan pitänyt siitä, että Emilija söi hattaraa, se oli niin epäterveellistä. Nytkin äiti varmaan tuijotteli vihaisena pilvenreunalta. Emiija hymähti mielessään.

”Ai”, Emilija totesi sitten kulmat hiukan koholla ja katsoi tarkkaavaisesti ystäväänsä.
Tyttö kyllä tiesi Justinin sairaudesta, mutta ei koskaan ottanut sitä puheeksi itse, sillä hän odotti mieluummin, mikäli Justin itse halusi puhua ja jutella siitä. Nyt tähtitukka kuitenkin nielaisi hattaran alas kurkkuunsa ja katsoi ystäväänsä.
”Miten sulla on mennyt siellä terapeutilla?” tyttö sitten kysäisi vakavammalla äänellä.
Emilijalle oli itselleenkin tarjottu terapeutin hoitoja äitinsä kuoleman jälkeen. Tyttö ei ollut kuitenkaan suostunut sellaiseen touhuun vaan oli itsepäisesti päättänyt selvit itse. Ja niin hän oli tehnytkin. Kai. Kyllä, Emilija tunsi itsensä jo paljon vahvemmaksi ja omaksi itsekseen.

Emilija vilkaisi kädessään olevaa ranneketta Justinin kommentin jälkeen, kuin olisi unohtanut että koko kapistus olikin totta vie edelleen siinä. Tähtitukka virnisti ystävänsä kommentiin ja nyökkäsi.
”Mennään vaan.”
Matka vuoristoradalle veisi hetken ja Emilija oli varma ettei ollut heittänyt rahojansa turhaan menemään ja ehtisi vielä syödä hattaran loppuun ennen kuin he menisivät jonottamaan laitteeseen. Se olikin sitten eri asia, että tulisivatko hattarat yhtä nopeasti ulos kuin olivat menneet kurkusta alas. Jos niin kävisi, olisihan se ollut rahojen tuhlaamista.
Samalla kun parivaljakko käveli kohti vuoristorataa, ja Emilija hotki vaaleanpunaista sokeripalloaan, tähtitukka katseli ympärilleen. Pienempiä lapsia säntäili sinne tänne, useat teini-ikäiset pojat olivat vallanneet katujen sivuilla olevat peliluolat. Ympäriltä kuului kirkumista, naurua ja joku pieni tyttö itki äitinsä sylissä. Väsymystä kai.

”Ainiin ja meillä on sitä paitsi himassa se Diana, jota en yhtään kestä katsella, joten minun puolestani voidaan olla täällä vaikka koko yö”, Emilija naurahti muttei suinkaan kovinkaan iloisesti.
Diana oli niitä harvoja ihmisiä, joita Emilija ei oikeasti millään kestänyt silmissään. Tai no kesti, silloin kun siitä naisesta oli jotakin hyötyä. Mutta tietenkään koko yön viettäminen huvipuistossa ei ollut mahdollista, menihän tämäkin paikka joskus kiinni. Eikä Emilijalla edes ollut oikeasti aikomusta roikkua Justinissa koko yötä, pojalla oli varmasti suunnitelmissa mennä kotiinkin jossain vaiheessa. Tähtitukka söi hattaraansa ja vilkaisi Justinia vierellään.
Vuoristorata alkoi jo näkyä edessä päin.

//Sorry pieni viivästys vastaamisessa, ollu kiirettä niin ei oo ehtiny keskittymään.

Pisamanaamainen nuorukainen naurahti Emilijan perään. Tosiaan, huvipuistossa tapaaminen yllättäen oli melkoinen sattuma, ehkä pikemminkin kohtalon johdatusta tai jotain. Yleensähän tällaiset huvipuistoretket sovittiin, eikä vain vahingossa tavattaisi.
"Niinpä niin, yllättävää", Justin vastasi sitten kera pienen naurahduksen ja haroi sitten tummanruskeita hiuksiaan. Nuorukainen kaivoi sitten taskustaan tupakka-askinsa ja sytkärinsä, sillä ennen laitteisiin menoa ehtisi vielä polttaa yhden syöpäkääryleen. Okei, tästä pahasta tavasta täytyisi joskus päästä eroon, muttei vielä. Se auttoi lievittämään mukavasti stressiäkin, ja sitähän tässä sairauden kanssa sai kokea tarpeeksi.

Kuitenkin Emilija ehti kysymään jo kysymyksen, ennenkuin nuorukainen oli saanut tupakkaa edes huulilleen. Poika näpisteli askia hieman varautuneesti, vaikka tiesi ettei Emilijasta olisi harmia. Jotenkin vain puhuminen oli silti hankalaa ja vaikeaa, mutta siitäkin ylipääsemistä pitäisi vain harjoitella.
"mm.. kai siellä ihan hyvin menee, ainakin ne tyypit on siellä kivoja. En mä tiedä miten se on auttanut, mutta ehkä sen näkee vasta pidemmällä aikavälillä.. pääseepähän sinne aina avautumaan kaikesta, jos ei muuta", Justin vastasi sitten ja hymyili pienesti. Nuorukainen katseli hetken sytkäriään ja tupakka-askiaan.
"Otatsä?", Justin kysyi sitten ja tarjosi askia Emilijalle päin. Toki poika tiesi, ettei tuo tyttö polttanut jatkuvasti, mutta joskus. Ehkä nyt oli taas se joskus kerta. Samalla Justin nappasi yhden tupakan itselleen, asetti sen huulilleen ja sytytti palamaan. Ah, miten tällainen syöpäkääryle rentouttikin mukavasti.

Justin nyökkäsi vielä varmistuksen tytölle ja lähti kävelemään toisen vierellä kohti vuoristorataa. Nuorukainen poltteli samalla tupakkaansa ja katseli muihin laitteisiin vieviä jonoja, onneksi jonot eivät olleet niin pitkiä kuin keskipäivällä, jolloin saattoi tunnin ja enemmänkin joutua jonottamaan suosittuihin laitteisiin. Siksi ehkä illalla oli mukavampikin käydä, lisäksi illalla oli vähän viileämpää, eikä niin tukahduttavaa kuin auringonpaisteessa päivällä.
"Munkin puolesta voidaan hengailla koko yö jossain, ei mulla edelleenkään oo kotona tekemistä ja noh, kyllä toi perhe on tottunu mun menoihin", Justin totesi sitten pienen virneen kera. Tosiaan, ei poika useasti ilmoittanut etukäteen menoistaan, ehkä hyvällä tuurilla sitten jossain vaiheessa iltaa, ettei tulisikaan yöksi kotiin. Jos siis sitäkään.

Justin käveli sitten vuoristoradan jonon hännille ja naputteli pienesti tuhkaa pois tupakaltaan. Sitten rööki vietiin takaisin huulille ja otettiin taas pieni henkoinen. Nuorukainen katseli hetken porukkaa ympärillään.
"Tai voithan sä tulla meille evakkoon, jos ei jaksa koko yötä hillua kaupungilla. On mulla vieraspatja huoneessa aina varulta", Justin totesi sitten ja katsahti Emilijaan.

/nou problem :>/

Emilija Lowe

Emilija kuunteli vakava ilme kasvoillaan toisen selitystä terapiassa käynnistä, mutta tyttö hymyili kuitenkin kun Justin kääntyi katsomaan häntä pieni hymy huulillaan. Emilija oli iloinen siitä, että Justin suhtautui terapiaan noin. Ei Tähtitukka tietenkään olisi alkanut käskeväksi ja marisevaksi äitihahmoksi, jos poika olisikin ollut kriittinen terapiaansa kohtaan. Omasta kokemuksestaan Emilija tiesi varsin hyvin, että ketään oli turha pakottaa puhumaan, jos toinen ei halunnut.
”Hyvä”, Emilija totesi sitten edelleen hymy huulillaan ja pudisti sitten päätään Justinin tupakkatarjoukselle.
”Ei kiitos, olisi ikävää pilata hattaran hyvä maku suusta tupakan sauhuilla”, Tähtitukka virnisti sitten ja laittoi taas suuhunsa vaaleanpunaista sokerimössöä. Emilija poltti muutenkin aika harvoin, yleensä vain suunnattomaan vihaan ja turhautumiseen, joskus muutaman ylimääräisen kupin jälkeen. Mutta siis, harvoin, vaikka suurin osa tytön kavereista poltti päivittäin.

Hattaran syöminen, siinä samalla kun parivaljakko asteli kohti vuoristorataa, alkoi käydä voimille; Emilijan vatsa täyttyi mahdottoman nopeasti, samoin kyllästyminen hattaran makuun tuli hyvin pian vastaan. Pinkkiä mössöä jäi vielä jonkin verran jäljelle, mutta Emilija heitti ne loput lähimpään roskikseen. Nyt hän ei voisi kuvitellakaan syövänsä hattaraa ainakaan puoleen vuoteen. Samalla siinä Emiliaj kuunteli toisen selitystä ja nyökkäili.
”Sama, ja nopeammin sitä keksii jotain ajanvietettä kun on kaksi paria aivoja miettimässä”, Tähtitukka sitten hymyili ja vilkaisi Justinia.

Vuoristorataan oli jonkin verran jonoa, joten ei auttanut muu kuin mennä häntäpäähän ja odottaa vuoroaan. Kun Emilija oli ollut pienempi ja asunut vielä Liettuassa, he olivat Camin kanssa painelleet häpeilemättä jonon etummaisiksi kaikkien ohi, tai tulleet jostain puskista jonon keskelle. Silloin sitä ei vain ollut malttanut odottaa vuoroaan. Onneksi Tähtitukka ei ollut yhtä kärsimätön nykyään.
Justinin ehdotus tuli hiukan yllättäen ja Emilija kohotti hiukan kulmiaan, ja pudisti sitten ensimmäiseksi päätään. Jo toinen kerta kun Emilija kieltäytyi Justinin tarjouksesta.
”Kiitos vain, mutta en mä viitsi tulla näin yllättäen kotirauhaa rikkomaan”, Emilija naurahti ja vilkaisi Justinia. Emilijalle oli kotona valitettu moneen otteeseen siitä, kuinka taloon tuotiin vieraita yömyöhällä. Emilija oli varma että se ärsytti niitä jotka halusivat olla rauhassa oman perheen keken ja vaikka katsoa elokuvaa, joten tyttö kieltäytyi tarjouksesta.
”Eikä mua sitä paitsi väsytä”, tyttö virnisti, ”vielä ainakaan.”

Jono liikkui hitaasti, mutta liikui kuitenkin. Emilija katsoi ihmisiä ympärillään ja samalla välillä yläpuolella kirkuvia ihmisiä jotka olivat parasta aikaa kokemassa vuoristorataa. Meni tovi, että Emilija saattoi jo laskea heidän pääsevän seuraavaksi laitteeseen.
”Mä toivon ettei ne hattarat tule ylös.”

Justin nyökkäsi toiselle virnistäen, kun toinen kieltäytyi tupakasta. Aski vietiin sitten takaisin taskuun ja itse nuorukainen nautti tupakan tuomasta hyvästäolosta. Sanokoot muut mitä sanoi, mutta tupakka rauhoitti mieltä ja antoi sellaisen hyvän fiiliksen. Ja kyllä tupakka maistuikin hyvältä, vaikka välillä jotkut väittivät toista. Mutta makuasioistahan ei sopinut kiistellä, vai mitä?
"Ymmärrän", tämä vastasi kuitenkin vielä ja naurahti itsekseen. Kukapa sitä hattaran makua olisi halunnut pilata. Nuorukainen katseli taas hetken ympärilleen, kunnes katse siirtyi tähtitukkaan toisen puhuessa. Emilijasta oli aina mukavaa seuraa, onneksi hän oli siis nytkin törmännyt tuohon tyttöön.

"Et sä mitään kotirauhaa rikkois, mutta ihan miten vaan", Justin vastasi sitten toiselle pienen virnistyksen kera. Oli tämän perhe tottunut ties mihin vieraisiin. Valitettavasti joskus hieman humalapäissään oleviin nuoriinkin, itseasiassa aika usein. Justin kun oli hieman kapinallinen ja sairauden myötä joskus vielä enemmänkin kapinallinen kuin normaalisti. Onneksi perhe ymmärsi, vaikka olihan sitä muutamat saarnat silti kuultu. Mutta Emilija varmasti olisi vain tervetullut vieras, siitä Justin olisi varma!
"No ei sillä, ei muakaan väsytä", Justin naurahti sitten vielä virnistäen. Tosiaan, iltahan oli vasta alussa. Huvipuiston kiinnimenon jälkeen voisi hengailla kaupungissa. Ehkä kenties vaikka käydä yhdellä? Ainakin Justinia lievästi janotti kyllä.

"Ei ne tuu, mut jos tulee, niin älä mun päälle oksenna", nuorukainen vitsaili sitten ja haroi hiuksiaan. Tupakasta oli vedetty jo aiemmin viimeiset savut ja tumppi oli tumpattu maahan. Katse kävi jonossa ja ei enää kauaa menisi päästä laitteeseen. Ihan hyvä vain. Jonottaminen olikin jo alkanut tympiä. Jonottaminen oli aina tylsää. Sitten vaunut tyhjenivätkin ja ihmisiä taas otettiin sisään laitteeseen. Samassa massassa Justin ja tähtitukkakin pääsivät istumaan.
"Noni, ekaan vai vikaan vaunuun?"

Emilija Lowe

Emilija hymyili vielä toisen virnistykselle. Olihan Emilija joskus Justinin luona käynytkin ja tyttö oli kyllä todennut että pojan vanhemmat olivat mukavia, ottivat erilaiset vieraat hyvin vastaan. Justinin todetessa ettei tuotakaan vielä väsyttänyt, Emilija nyökkäsi. He taisivat molemmat olla niitä, jotka olivat parhaimmillaan ja pirteimmillään illalla ja yön pikkutunteina. Ja tunnetusti aamut tuottivat aina vaikeuksia.
Tähtitukka naurahti vielä Justinin pyynnölle. Tyttö vilkaisi ystäväänsä virnistäen ja nyökkäsi.
”Joo, no mä lupaan olla varovainen”, naurahdettiin vielä ennen kuin laitteeseen päästettiin uusi ryhmä jonottavia. Nyt oli Emilijan ja Justininkin vuoro.
”Mennään ensimmäiseen, siinä on kaikista parasta”, Emilija sitten totesi hymyillen ja asteli ensimmäisen vaunun luo hypäten toiselle puolelle niin että Justinkin mahtui istumaan. Loput ihmiset asettuivat heidän takanaan oleviin vaunuihin, mutta ei Emilija jäänyt noiden liikkeitä seurailemaan.

Emilija napsautti laitteen turvavyön kiinni ja rummutteli sormillaan tankoa, josta oli tarkoitus pitää kiinni kyydin aikana. Pari työntekijää kävi tarkistamassa että kaikki olivat saaneet vyönsä oikein ja turvallisesti kiinni, ja sitten kuului kolinaa ja vaunujono lähti liikkeelle.
Oli onni, ettei Emilija pelännyt korkeita paikkoja, sillä vaunujono suuntasi nyt yläviistoon kohti taivasta, kohtaa joka oli varmasti yksi korkeimmista kaikissa huvipuiston laitteissa. Emilija katseli hymyillen ympärilleen, pian kaukana alhaalla olevia ihmisiä.
”Ei sulla sattuisi olemaan kameraa? Täältä saisi ihan mahtikuvia”, Emilija sitten kääntyi virnistäen ystävänsä puoleen, jonka hiuksilla tuuli pienesti leikitteli. Emilijalla oli kyllä puhelimessaan kamera, mutta ei sillä saisi aikaan muuta kuin kamalia söherryksiä.

Meni jonkin aikaa että vaunujono sai kerättyä itsensä viimein korkeimman kohdan huipulle. Siinä se hidasti ihan vähän vauhtiaan, ennen kuin lähti tiputtautumaan melkein pystysuoraan pudotukseen. Takaa kuului kiljumista ja huutoa ja naurua. Emilijan oli vaikea pitää silmiään auki ensimmäisten hetkien aikana, mutta pian kaikki näytti vilisevän ohi kuin viivana vain.
Se oli upea fiilis, sitä melkein tunsi lentävänsä. Emilija sulki nyt ihan tarkoituksella silmänsä ja antoi tuulen viuhtoa hiuksissa. Siitä tunteesta piti vain nauttia, koska se ei kestäisi kuitenkaan kauaa. Hymy kohosi Tähtitukan huulille ja hetken tuo kuvitteli olevansa jossain ihan muualla kuin istumassa vangittuna siihen vaunuun.

Justin naurahti toisen sanoille ja seurasi sitten tähtitukkaa tämän perässä ensimmäiseen vaunuun. Oli todellakin totta, että ensimmäisessä sai parhaat vauhdit. Ainakin mahanpohjassa tuntui aina hyvin, kun mentiin vauhdilla alaspäin. Justin napsautti oman vyönsä kiinni ja katseli hetken vaunujen täyttymistä takana. Vaunut tulivatkin täpösen täyteen, sillä olihan jonoa melkoisesti vielä. Kauaa ei mennytkään, että koko juna lähti liikkeelle.

Justin käänsi katseensa kohti Emilijaa, että kuuli paremmin tuon kysymyksen. Valitettavasti nuorukaisella ei ollut kameraa mukanaan. Vaikka useasti sekin kulki matkassa, nyt hän oli vain lähtenyt sen kummemmin miettimättä ja kamera oli jäänyt kotiin. No ehkä sitä pärjäisi kerran ilman sitäkin.
"Hö, ei mulla kyllä oo nyt mukana, täältä olis saanut kivoja kuvia kyllä!", Justin naurahti matalasti ja otti kiinni edessä olevasta tangosta, kun vaunut lähtivät laskemaan korkeaa mäkeä alas. Samalla vaunujono sujahti pimeään tunneliin, jossa tuntui korvien menevän hieman lukkoon, kun niin vauhdilla mentiin. Siitä sitten vaunut taas alkoivat kiivetä uuden mäen päälle. Vuoristorata tuoksui mukavalta ja nuorukainen hengitteli hetken sen tuoksuja silmät kiinni.

"Tää on niin mahtava fiilis, vuoristoradat on vaan niin mahtavia. Mihis mennään sitten seuraavaks?", Justin puhui sitten vaunujen kavutessa yläilmoihin takaisin. Laskiessa kun ei voinut mitään puhua, kun ei olisi mitään kuulunut. Kaikki kun kiljuivat ja tuuli humisi tuolloin korvissa. Nousuissa onneksi väki oli hieman hiljempaa, vaikkakin pienemmät lapset kikattivat välillä turhankin hysteerisesti.

//Sori et on kestänyt. Hirveesti kiirettä ollut, mutta nyt asia korjaantuu :'D