will you save my day today my angel ? please.

Damon potki pikku kiviä astellessaan tien yli koulun pihalle, aamu oli aurinkoisempi kuin aikoihin mutta olo ei emosta tuntunut siltä. Hän katseli pihaa hiljaisena, porukka oli yhtä värikästä kuin aina ennenkin oli ollut, tuttuja samoja naamoja ja muutama uusi, mutta jotain tuntui puuttuvan silti, jotain tuntui puuttuvan koko ajan, ehkä Emo vain eli sellaisessa puuttellisessa maailmassaan. Tuo olisi voinut tulla pyörällä kouluun, tai ostaa samantien vaikka auton, tai skootterin mutta ei. Hän olisi päässyt ehkä bussillakin mutta silti hän käveli joka päivä kouluun, joskus mennyt veljen kyydillä. Nate vaihtoi seuraavaan kappaleeseen mp3:sessaan ja tunki sen sitten takaisin taskuunsa, laukku tuntui yllättävän kevyeltä ja pojasta tuntui että hän oli unohtanut enemmän kuin yhden tunnin kirjat kotiin. Hän ei voinut olla täysin varma, koska oli unohtanut jälleen tarkistaa lukujärjestyksestään mitä tänään oli, vaikka sekään ei ollut pojalle kovin uutta.

Dai raahautui ruohokentän yli katsellen emomaiseen tapaansa kohti tennareitaan, sillä päivällä ei tuntunut olevan mitään väliä, eikä yleensäkkään millään tuntunut olevan. Kaikki oli yhden tekevää ja tyhjää, minuutti minuutilta siirryttiin eteenpäin mutta ei ollut mitään mitä olisi voinut odottaa. Poika tunki kädet taskuihinsa ja käänsi volumea hiljemmalle katsellen kuinka läjä kermalaisia kirmasi nauraen sisään astonin ovista. Tuo kiristi hampaitaan ja tuhahti hiljaa, hän ei käsittänyt miten noilla muka oli noin hauskaa, miten kaikki oli hyvin mutta hänellä itsellään taas. Hän oli yksin omien mietteidensä kanssa eikä siihen oikein voinut lisätä mitään. Tänäänkään tuskin tapahtuisi mitään ihmeellistä, hän kävisi jokaisella tunnilla istumassa itsekseen kuuntelemassa musiikkia, kävelisi yksin käytäviä, söisi yksin. Emo mietti hetken missä hänen kaikki ystävänsä oikein olivat, olihan niitä muutama, pari, kyllä niitä varmaan pyöri hänen ympärillään mutta poika oli vajonnut niin kamalaan horrokseen ettei vain huomannut sitä. Nytkin hän asteli horroksessa, omiin meitteisiinsä uponeena eteenpäin ja vilkaisi puhelimestaan kelloa, se ei ollut vielä mitään ja hän oli kävellyt aivan liian nopeaa koululle. Damon ei tahtonut mennä sisään, ei vielä, siellä ei tuskin olisi mitään sen enempää kuin oli ulkonakaan. Juuri nyt hän toivoi taivaalta ihmeitä, toivoi jotakuta itselleen tärkeää henkilöä vierelleen, mutta kaikki olivat poissa juuri silloin kuin heitä tarvittiin, tarvittiin herättämään Damon omasta horroksestaan.

London käynnisti pinkin skootterinsa parkkipaikalta ja huristi kohti koulua, päällään melko rento asu, vielä Floridasta ostettu karvahuppari koristi kokonaisuutta. Skootteri lähti käyntiin ja pian jo oltiin tiellä matka kohti sitä, minne ei yhtään huvittaisi mennä. Vaaleat vaaleanpunaisine raitoineen olevat hiukset hulmusivat tuulessa ja ilma oli lämpimämpi kuin London oli osannut odottaa. Vaikka Floridassa oli vielä lämpimämpää. He olivat tulleet noin pari päivää sitten takaisin San Diegoon ja jo nyt tuntui surkealta palata takaisin kouluun. Puolen vuoden aikana kerkesi tavata monia uusia kasvoja, jotka joutui kuitenkin jättämään sinne. Silti oli täälläkin yksi erityinen ihminen, joka sai tämän vaaleaverikön aina hymyilemään sekä nauramaan. Niin Damon. Mitäköhän sillekin mahtaisi kuulua. No, ehkä London törmäisi poikaan koulussa tai sitä hän ainakin toivoi.

Skootterista lähtenyt ääni kuului tytön ajaessa katuja pitkin, kun sitten London viimein saapui koululla olevalle parkkipaikalle, asettaen menopelinsä ruutuun ja ottaen avaimen virtalukosta. Ah taas täytyisi kestää niinkin ihanan tylsä koulu päivä, miksei hän vain jäänyt peiton alle nukkumaan. Ei tarvitsisi olla täälläkään miettimässä mitä seuraavaksi tapahtuu tai mitähän paskaa tänään tytöstä mahdetaan keksiä. London hyppäsi skootterinsa selästä alas ja laittoi vanhan sekä kuluneen laukkunsa paremmin olalleen, lähtien kävelemään parkkipaikalta pois päin kohti koulua. Lon käveli asfaltilla varustettua katua pitkin ja piti katseensa maassa, ei sitä koskaan voinut olla varma milloin lentäisi nenälleen. Kuitenkin Londonin katse sattui vaeltelemaan tutuissa maisemissa, mitkä eivät olleet muuttuneet sitten puolen vuoden aikana. Pian tyttö huomasi tutun näköisen pojan vaeltelevan pihalle, pää painuksissa. Tietenkin hän tunnisti pojan, miksei hän tunnistaisi ystäväänsä? London pysähtyi ja katsoi iloisesti poikaa, tuntien kuinka laukku liukui käsivartta alas pysähtymisen seurauksena. Blondi nosti laukkunsa takaisin olalleen ja lähti kävelemään kohti Damonia, aikoen yllättää tuon. Hupaisaa siitä tulisi, sillä mitä Londonin mielestä hän ei ollut kertonut toiselle tulostaan ja tämä saattaisi tulla yllätyksenä. Iloisena sellaisena, toivottavasti.

London hidasti askeliaan saapuessaan lähemmäs toisen selkäpuolta, ja tarpeeksi lähelle tullessaan tuo hypähti toisen selälle niin, että sai kädet kiedottua pojan silmien päälle ja valmistautui madaltamaan ääntään.
"Arvaa kuka?" sanottiin muunnellulla äänellä ja vedettiin kasvoille se perus london -mainen virnistys.

Damon laahusti hitaasti eteenpäin mustat pillifarkut, valkoinen pitkähiainen ja sen päällä musta toppi huppari päällään. Värit olivat aika perus värejä mitä näki pojan päällä jokapäivä, muutamia kirkkaan sinisiä kuvioita hupparista löytyi ja ne sopi täydellisesti pojan kirkkaan sinisiin silmiin ja tuon huulikoruihin jotka olivat molemmat sinisiä. Poika oli koittanut varoa vaihtelemasta koruja koko ajan koska ne olivat loppupelissä niin uudet ja vasta muutama viikko sitten otetut että ne eivät paljoa kärsineet kuluttamista. Kipuun hän oli kyllä muutenkin tottunut mutta tulehtuminen olisi ollut sitten aivan eri asia. Tuo keskittyi niin paljon kaikkiin muihin ajatuksiin ettei keskittynyt siihen hetkeen lainkaan ja sai melkein sydänkohtauksen jonkun hypätessä hänen niskaansa, toinen oli että Dai tiesi ettei Lon enää ollut puoleen vuoteen asunut San Diegossa joten häneen tuskin törmäisi enää siellä, vai ? Möreästä äänestä huolimatta kukaan muu ihminen Londonin jälkeen ei kuitenkaan ollut ennenkään tehnyt mitään sellaista eikä tuskin tulisi tekemään joten vaihtoehtoja ei paljon jäänyt.

Emo jäätyi hetkeksi paikalleen, sydän hakkasi rinnassa kahta sataa kun jokin lämmin tunne vyöryi yli.
"LONDON!" se tuli aivan liian kovalla äänellä kuin poika oli sitä ensin tarkoittanut ja oli jo kohta kierähtänyt ympäri kohti tyttöään, ainoaa ilon aihetta joka oli sitten lähtenyt pitkäksi ajaksi pois ja poika oli vähällä hukuttautua suruun kun ei ollut ollut ketään johon tukeutua, mutta nyt toinen oli taas siinä. Ihan sama miten tai miksi, pää asia että toinen oli. Hetken katseltuaan toisen kasvoja poika todella käsitti että tyttö oli London, huulikorut, silmät ja hiukset ja kasvojen muoto ja kaikki. Ikioma London, lon oma itsensä eikä kukaan muu ja hymy kareili emon huulilla tuon silmien tuikkiessa onnesta ja ilosta.
"mitä sinä täällä ? ei voi olla totta ?" tuo mutisi punan levitessä hivenen myöhässä hänen kasvoilleen, häntä varmaan tuijotettiin kuin hullua kun tuo oli karjunut äsken niin kovaan tytön nimeä. Lempeästi tuo kietaisi kätensä tytön ympärille välittämättä siitä että laukku oli tipahtanut koipiin asti ja painoi toisen lempeään ja nopeaan halaukseen, irroittautuen sitten ja astuen askeleen taaksepäin pelastaen laukkunsa maan kamaralta takaisin olkapäälleen.
"uskomatonta" Emo huokaisi syvään ja sai taas kerättyä itsensä kasaan, masennus tuntui valuneen korvista ulos kun London seisoi taas siinä, pikku auringon säde. Murheista ei tuntunut olevan jälkeäkään ja se kaikki oli vain tuon yhden tytön syytä, tai ansiota miten vain.

London naurahti lempeästi toisen reaktiolle ja jatkoi sitten hymyilyään.
"Jep minäpä hyvinkin, ilmi elävänä" London sanoi, kun toinen oli rauhoittunut huudahduksen jälkeen. Ja sitten alkoivat pienen ihmettely hetken jälkeen ne kysymykset, joita tyttö oikeastaan osasikin odottaa. Vooi! Damon oli yhtä suloinen kuin silloin aikaisemmin, eikä London tietenkään vastustellut halausta, jonka kohteeksi joutui pian kysymysten jälkeen. Kyllä se tuntui mukavalta olla tutussa sylissä hetken aikaa, ai miten hän olikaan kaivannut täällä sitä yhtä asiaa mitä Floridassa ei ollut.
"Itseasiassa me tultiin pari päivää sitten, mutta sain ne lomapäiviksi. Ja en kertonu sulle, koska halusin yllättää, toivottavasti oli mukava yllätys", sanottiin hymyillen leveästi ja samalla hieman kysyvästi. Kyllähän hänkin oli odottanut tätä päivää kauan ja puoli vuotta siellä jossain oli yhtä tuskaa ilman hänen parasta kaveriaan. Vaikka mitä ilmeisemmin toisen reaktiosta päätellen se oli kaikkea muuta kuin surkea, hirveä ja kamala yllätys tai mistäs sitä tietää, jospa toinen vain esittikin.

Sitten toinen saikin näköjään kerättyä itsensä kasaan ja palattua todellisuuteen, pojan huokaukseen London hymähti.
"Ei se nyt niiiin uskomatonta ole", sanottiin naurahtaen itsekin ja katsoi sitten innokkuus silmissään loistaen ystäväänsä. "Mutta hei kerro mulle, mitä sä oot touhuillu! Etkä arvaakkaa kui ikävä mullon ollu" London sanoi, muistaen yhtäkiä laukussaan olevan tuliaisen. Ne olivat Floridassa loppuun myyty, mutta suhteilla Lon oli sen saanut ja hän muistelikin että Damon saattaisi pitää siitä bändistä. "Ainiin!" blondi muisti ja alkoi kaivaa laukkuaan, noukkien sieltä lahjansa pojalle, joka oli tietääkseen ystävänsä lempibändin single jota ei ollut vielä kaupoissa.
"Mä muistelin, että toi ois ollu sun lempibändi", blondi ojensi levyn Damonille hymyillen ystävällistä ja lämmintä hymyään. Ja nyt he kyllä ottaisivat kiinni kaikki ne päivät puolelta vuodelta, mitkä olivat erossa. Tuntuu raskaalta olla erossa jostain niinkin läheisestä ja tärkeästä, kuin parhaasta ystävästään, mutta onneksi puoli vuotta kului aika nopeasti.

Damon tapitti toista silmät yhä onnesta killuen, hän pysyi hiljaa ja vain kuunteli tyttöä, tuo ei keskeyttänyt toista kertaakaan ja häntä harmitti hiukan ettei toinen ollut ilmoittanut hänelle tulostaan vaikka yllätys oli aina mukava. Olivathan he pitäneet yhteyttä muunmuassa netin välityksellä mutta eihän virtuaali hali tuntunut aidon veroiselta ollenkaan, dain teki mieli halata toista uudestaan.
"mä olen kaivannut sua ihan kamalasti, ettehän te lähde enää takaisin mihinkään?" poika kysyi hivenen nolona toivoen ettei toisen perheellä olisi enää minkään sortin pako suunnitelmia minnekkään Floridaan.
"on se, sä et ymmärräkään mitä kaikkea sillä välillä on tapahtunut kun sä olet ollut poissa" poika kiristeli masentuneena hampaitaan, hän oli käynyt pohjalla asti, tai ainakin hyvin lähellä sitä. Hän muisteli miettineensä itsemurhaa alle kaksiviikkoa sitten ja sulki ajatukset samantien mielestään. Mutta olihan sitä sattunut paljon kaikkea hyvääkin, ehkei hän haluaisi masentaa Lonia heti kun tuo saapui takaisin, ei tietenkään.
"vaikka mitä... katso, kävin laittamassa nämä mistä olin haaveillut jo kauan, muistat varmaan miten paljon puhuin snakebitsien hankkimisesta" Damon kehuskeli rohkeuttaan näytellessän huulikorujaan jotka olivat täsmälleen samanlaista lajia kuin toisen.
"sen lisäksi AJ houkutteli minua käyttämään vähemmän piilareita..." tuo hymähti ja katsoi nyt kirkkaansinisillä silmillään kohti toisen silmiä, hän oli ennen aina piilottanut oman värinsä piilareihin mutta näytteli nyt paljon useammin omia kauniita kristalli silmiään ja alkoi pikku hiljaa olla jopa ylpeä niistä ja tottua niihin, ehkei ne nyt niin rumat olleetkaan.

Damon katsoi toista hämmentyneenä tuon alkaessa kaivella laukkujaan, voi ei, eikai toisella vaan ollut tuliaisia, eihän nyt niiden arvoinen kuitenkaan ollut. Dai katsoi kauan singleä toisen kädessä ennen kuin edes tajusi ottaa sen. Hän katsoi sitä hämmentyneenä ja lievästi punastuen osaamatta kommentoida mitään, hän oli aivan äimänä, jos voisi sanoa.
"voi london, ei sun ois tarvinnut" tuo sitten pukahti ja nosti katseensa toiseen.
"pelkkä kiitos ei riitä, kiitos silti. .. vain sä voit tietää millä mua voi oikeasti ilahduttaa" poika naureskeli ja sujautti nopeasti singlen laukkuunsa talteen ettei se vain menisi rikki tai naarmuuntuisi. Hän nostaisi sen huoneessaan johonkin pehmustetulle korokkeelle vielä ja kirjoittaisi sen alle "tuliainen Londonilta Floridasta" Ajatus hymyilytti ja poika ei voinut kuin hymyillä sen mukana.
"kiitos" tuo naurahti sitten ja vilkaisi ohimennen ympärillään olevaa pihaa joka oli alkanut hiljalleen täyttyä ihmisistä.
"mutta kerro mulle mitä sä teit kun olit sielä?" tuo kysyi, hänestä tuntui että hän oli kaikista puheliaisimmillaan vain silloin kun kävi keskustelua Londonin kanssa tai oli tuon seurassa ylipäätään, ehkä se sitten vain tarttui tytöstä.

No olihan se kiva kuulla, että edes joku täälläkin oli kaivannut tyttöä.
"Emmä usko ja jos lähdetään niin mä en lähde mukaan, en varmasti, muutan vaikka teille", Lon virnisti ja näyttöikin yhtäkkiä kiinnostuneelta toisen kertoessa, että täällä taisi olla tapahtunut paljonkin. Aluksi London ei ollut kiinnittänyt huomiota toisen samanlaisiin läväreihin mitä tytöllä oli, kunnes tuo kertoi ottaneensa ne. Lon katsoi hetken aikaa lähempää niitä kiinnostus silmissään ja nojautui sitten taakse päin.
"Awww samis!" London sanoi innoissaan ja nosti kätensä ylävitosen merkiksi. Sitten poika kertoi veljensä saaneen häntä käyttämään vähemmän piilareita, mihin Lon ei voinut kuin hymyillä iloisesti ja leveästi. "Hyvä! Kyllä sun veljes on viisas, mikset sä useemmin kuuntele sitä... en ees tajuu miks käytit piilareita, sulla on ihanat silmät" kehuttiin toista. Miksei hänellä voinut olla sellaiset ihanat kristalli silmääät? Oli ihan epäreilua omistaa tälläiset mitäänsanomattomantavalliset simmut.

London toivoikin vähän tuollaista reaktiota tuliaisestaan pojalle, tai olihan se aina kiva kuulla että kelpasi. Ja vähän hän joutui arvuuttelemaan ja tyhjentämään muistiaan muistaakseen, mikä se lempibändi saattoi olla. Onneksi Londonin vanhemmat sallivat tytön hukata perheen ajasta kymmenen minuuttia ja käydä musiikkikaupassa. Eihän mikään ollut ihanempaa kuin antaa ystävälle lahja, ja saada toinen iloiselle tuulelle. Missä London oli kai onnistunut aika hyvin, ainakin ystävänsä reaktion puolesta. Ja tietenkin hän tiesi miten ystävää kuului ilahduttaa ja mistä Damon piti, hänhän tiesi lähes kaiken tuosta pojasta. Pojan naureskelulle siitä, että tyttö tosiaankin tiesi millä toisen voi ilahduttaa, Lon naurahti säestykseksi. Sitten toinen vielä kiitteli perään, mikä oli jo aivan liikaa.
"Höpsis, pieni ja vaivaton lahja ystävälle", sanottiin virnistäen ja oikein odotettiin valmiina toisen kysymystä siitä, mitä hän oli tehnyt Floridassa.
"Jaa, että mitäköhän mä siellä tein. Vähän kaikkea, yritin ruskettua mutta mä en sitten millään rusketu, damn!" sanottiin pienesti huulet mutrussa. Eihän hän aikoisi kertoa ihan kaikkea... esimerkiksi sitä, mitä siellä oikeasti tapahtui yhtenä iltana. No se jätkä siellä oli historiaa, nyt hän aikoisi ottaa kaiken irti täällä olemisesta. Ja sitä paitsi ei Damonin tarvitsisi tietää kaikkea, mitä vähemmän tuo tietää, sitä parempi.
"Ainiin, sitten mä otin tän, ihan huvin vuoks. Jotain muistoo sieltäkin", sanoi ja näytti käsivarressaan olevaa pientä tatuointia. Näytettyään sen Lon hymähti ja siirsi painoa toiselle jalalleen, asettaen kädet ristiin eteen.
"Mut emmä kyl muute paljo mitää ostellu, ku siel oli oikeesti iha himo kallista." Lon sanoi muistellen vaateliikkeidenkin tavaroiden hintalappuja, kellä nyt sellaiseen olisi varaa.
"Enimmäksee hengailtii Noellen kans, muistaksä sen, se käski sanoo terkkui sulle. Ja sit Justin oli omissa piireissään, me oltiin muka liian rahvasta sille, pah." ja jos tyttö pääsisi vauhtiin, tätä menoa hän kertoisi koko elämänsä. "Vanhemmat teki töitä ja tekee edelleen, ei ne oo paljoa täälläkää kotona", Lon jatkoi hymähtäen lauseen lopuksi ja siirsi sitten vaeltelevan katseen Damoniin. Ai että tuon jo pelkkä olemus osasi olla suloinen.
"Mut heeei, onko sulla jotain tärkeitä suunnitelmia täks päiväks?" paino sanalla tärkeitä. London katsoi toista tarkasti ehkä jopa vaativasti, jos pojalla tosiaan olisi jo jotan tekemistä, sen olisi oltava tärkeää, tärkeämpää kuin ajan viettäminen tämän tytön kanssa.

London näytti olevan hyvinkin iloinen siitä, että Damon oli alkanut päästä ulos sieltä angstiluolastaan, ainakin ulkoisesti, sisäisestihän poika oli uponnut sinne vain tiukemmin ja se teki tuolle pahaa, ja kaikille muillekin jos hän aikoisi kertoa siitä, siksi hän oli mielummin vaiti.
"kuunnella veljeä.." tuo toisti hiljaa, lopulta häntä alkoi naurattaa koko idea, kuunnella veljeä. Se oli todella harvinaista, että Damon kuunteli toista todella ja teki mitä tuo oli sanonut.
"eihän oikeasti sano niin paljon JÄRKEVIÄ asioita, mitä kannattaisi kuunnella, joten toisinaan kuuntelen mielummin itseäni" tuo hymähti, hän oli oikeassa, mutta myös väärässä, itselleen hän ei sitä oikein osannut huomauttaa joten parempi oli antaa asian vain olla omalla painollaan ja jatkua eteenpäin miten ikinä tulisikin tapahtumaan. Toinen alkoi sanoi että oli ihan turhaa kiitellä, että levy oli ollut vain pieni lahja ystävälle, mutta Damonille se oli paljon enemmän, hänellä oli hyvin vähän niitä kaikista rakkaimpia ystäviä ja niihin kuului lähinnä London ja veli, Aiden. Olihan heitä vielä pari muutakin mutta tämän hetken kärki kaksikko taisi olla tässä, Aiden ei paljoa lahjoja ostellut veljelleen joten Londonin tuliainen oli todella lähellä emon sydäntä.

Lon alkoi pikkuhiljaa päästä tarinoinnissaan vauhtiin, se ei haitannut emoa yhtään koska hän oli tottunut sekä kotona, että lonin seurassa olemaan se joka puhui kaikista vähiten. Aiden oli aina vienyt hänen suun vuoronsa, mutta ei hän koskaan ollut vaatinut sitä itselleen takaisin. London ei niinkään vienyt vuoroaan, vaan vastaili vain vähän pitkästi ja lähti siitä sitten tarinoimaan, mikä sekään ei emoa haitannut koska hän oli mielummin hiljaa ja kuunteli oikein mielellään Londonin jutustelua ja tarinoita. Tyttö oli todella paljon kertonut itsestään ja emosta tuntui että hän ei ollut taas kertonut itsestään juuri mitään koska oli aina niin hiljaa, kuitenkin London oli yksi ja melkein ainoa Dain ystävistä jotka tiesivät hänestä niin paljon, mistä hän piti, miten hän reakoi mihinkin, mitkä ilmeet kertoivat mistäkin tunteista. London oli ihme tyttö, todellakin. Siksi kai Damon piti hänestä niin paljon ja sen takia kai hänellä oli ollut niin kamala ikävä tuota sen puolen vuoden ajan kuin tuo oli ollutkin poissa. Jonkun muun kohdalla voisi luulla, ettei tuo ollut enää pysynyt aiheessa mukana ja kuka tahansa muu olisi voinut kysyä uudestaan, mitä toinen oli juuri sanonut Londonin esittäessä yhtäkkiä kysymyksen joka ei liittynyt äskeiseen tarinaan ollenkaan. Damon oli kuitenkin eri asia, Emo oli kuunnellut toisen koko tarinan tarkasti eikä siksi ollut skipannut kysymystä, vastaten siihen mahdollisimman nopeasi ja rehellisesti.
"olisi kai mulla jotain, mutta ei oikeastaan mitään tärkeää. Ainakaan tärkeämpää kuin viettää aikaa sun kans.. oikeastaan mahtava idea! en oo nähny sua niin pitkään aikaan, että voisin olla melkein koko päivän sun kanssas, jos sä vain kestäisit mua niin kauan" Emo naureskeli hivenen vaitonaisena ja piti lempeän hymynsä katsoessaan toisen silmiin. Hän oli melkein kokonaan unohtanut kommentoida toisen tatuointia koska ei ollut kerennyt saada suun vuoroa joten siirsi nyt silmänsä toisen olkapään kohdalle.
"ja muuten.. toi oli ihan sairaan makee, mun makuun, söötti" tuo hymyili, hänestä oli mukavaa kun he kummatkin olivat hivenen muuttuneet sen puolenvuotisen aikana, muttei kuitenkaan liikaa tai mitenkään radikaalisti, vain sillä lailla sopivasti, niin että toinen jaksoi kiinnostaa yhä vaikka viime tapaamisesta oli ollut kauan, liian kauan.

Okei selvä, toinen ei näköjään pitänyt ideasta kuunnella veljeä enemmänkin. No pitihän se ymmärtää. Aina niillä veljillä oli jotain känää keskenään. Ikinä ei voinut kuunnella ketään, paitsi sitten liian myöhään - mutta sehän on jo asia erikseen. Miksi jätkille on aina se, että asiat opitaan kantapään kautta? Eikö kerrankin järki olisi hyvä löytää ajoissa. Okei, nyt mentiin jo aika lailla enemmän itsepuhelun puolelle ja ajatukset piti keskittää tähän hetkeen. Eikö. Oli tärkeää olla tässä näin, tavata tuo jätkä uudestaan, kun viime kerrasta oli niinkin paljon aikaa. Elämä hymyili jälleen - ja uskokaa tai älkää, London oli iloinen.

Damon alkoi selittää vastausta Londonin esittämään kysymykseen ja aluksi blondi katsoi toista vakavalla naamalla, jota ei kuitenkaan kestänyt kauaa ja pian Lonin kasvoilla oli leveä hymy.
"Höpsö, ei sussa mitää kestämistä ole," London sanoi ja arvaamattomasti vei kätensä pojan hiuksiin pörröttäen niitä nopeasti leikillisin mielin. Kuitenkin pian tyttö jatkoi taas lausettaan. "..Sunhan seuraa mä tässä olen eniten kaivannutkin. Kenen muun kanssa mä muka saisin olla oma ylipirteä itseni?" kysyttiin retorisena kysymyksenä, hymyillen leveästi perään.
Londonin kasvoilla ollut hymy muuttui nopeasti virneeksi ja vielä innostuneemmaksi, kun toinen mahtoi kehua tytön tatuointia. Muistipas se, ainakaan ei pojan muisti ollut huonontunut. Mikäs muu asia pojassa mahtoi olla muuttunut, no siitä otettaisiin vielä selvää. Jos Damon todellakin luuli pääsevänsä helpolla niin se oli väärä luulo, ihan kuin hän jättäisi poikaa rauhaan. No hei, olihan tuo sentään tytön paras ystävä! Ja niin eksyttiin taas aiheesta...
"Mutta siis hienoa! Sulla on nyt suunnitelmat täksi päiväksi valmiit", London hymyili edelleen tuttua hymyään, jatkaen pian. "Saat kestää mua koko päivän! Just niin. Aivan koko päivän ja tietenkin lähes joka päivä, koska mä en ole lähdössä mihinkään enää koskaan !" blondin oli pakko ilmoittaa ja samalla hän naurahti perään. Oli mukavaa olla täällä taas, varsinkin oli mukava olla taas Damonin seurassa.

Tyttö oli taas siinä, millään muulla hemmetin asialla ei ollut mitään väliä. Damon katseli toista syvälle tuon silmiin, hemmetti hän tajusi miten kova ikävä hänellä oli ollut, miten tärkeää pojalle itselle oli että toinen oli taas siinä, miten paljon toinen merkkasi hänelle. Yllättävän paljon, niin paljon että se hämmästytti Damonia itseäänkin. Toinen näytti uponneen hetkeksi mietteihinsä, mutta poika ei voinut olla hymyilemättä katsellesaan niitä kasvoja, hän muisti sen ensimmäisen kerran kun he tapasivat ja toinen oli laittanut pojan silloinkin hymyilemään tekemättä mitään. Se oli jokin ominaisuus Londonissa mikä sen sai aikaan, luonnon mullistuksia ja ilmiöitä. Damonia nauratti mutta tuo piti äänen sisuksissaan, ei toisen tarvinnut kaikkia hänen tuneitaan tietää, vai tarviko ? tuskin ilo ainakaan oli asia mikä olisi pahaksi vaikka toinen tietäisikin.

Toisen käsi upposi lyhyisiin mustiin hiuksiin ja poika hämmentyi, häntä ei oltu pitkään aikaan kosketettu lainkaan oikein millään tavalla, ei ainakaan noin lempeästi ja ystävällisesti kuin Lon sen nyt teki. Damon naurahti tekemättä sitä lainkaan luonnollisen kuuloiseksi, se oli enneminkin hämmentyneen huokaisun ja epämääräisen ähkäisyn sekoitus mikä sai pojan kuullostamaan idiootilta.
"pöh...." tuo totesi toiselle sitten vain tuon väittäessä että damonissa ei ollut muka mitään kestettävää, toisaalta London oli varmaan oikeassa, poika oli aina hiljaa ja nätisti, lähes tulkoon.
"... olen niin ujo ja tuppi suu masentunut emo" tuo näytti leikillään Lonille kieltä, se oli ele jonka tuo oli luullut jo unohtaneensa miten se tehdään. London oli kummallinen tapaus todellakin ja sen Dai oli tiennyt jo kauan, alusta asti. Tai ehkä toinen oli normaali mutta hänelle outo, se sai pojan toimimaan miten sattui vasten tapojaan ja se tuntui hyvältä. London osasi tekemättä mitään hävittämään nuorukaisen kaikki huolet.
"mainiota" Dai hymyili toisen todetessa että hänen suunnitelmansa olivat kuulemma siltä päivältä jo valmiit, hyvä niin ei tarvinnut ainakaan kykkiä kotona. Toinen jatkoi sitä kestohymyään mitä Dai rakasti ja poika hymyili toiselle samallalailla takaisin, hän huomasi että alkoi pikku hiljaa aika lähteä kohti sisätiloja koulun alkaessa mutta toisaalta hän olisi voinut jäädä siihen, hän ei olisi tahtonut olla minuuttiakaan erossa Londonista nyt kun tuo oli tullut takaisin.
"voi ei, ei taas Londonia... koko päivä vain ylipirteää keijukaista" Damon oli marmattavinaan, mutta sarkasmi paistoi tuosta läpi hymyn kaareillessa hänen huulillaan hyytymättä.
"... tästä taitaa tulla elämäni paras päivä" tuo sanoi eikä äänessä paistanut enää sanaakaan sarkasmia, tuo hymyili lempeästi, tarttui toista kädestä ja kääntyi kohti koulun ovia raahaten likkaa perässään, saatuaan jostain ylimääräistä tarmoa. Hän tunsi itsensä duracell -patteriksi, vähintään.
"mitä me tehdään tänään ? saanko olla sun ihanan vaaleanpunaisen skootterin kyydissä ?" tuo nauroi vilkaisten tyttöä olkansa yli, toinen oli mukana ja hengissä, hyvä niin.

Ja tuo toinenko muka vähätteli Londonin sanoja? Pojan toteamukselle London tuhahti ja katsoi sitten kohottaen kulmiaan, kun toinen esitteli itsensä ujoksi sekä masentuneeksi emoksi. Hyvin, turhauttavaa, aika ajoin Lon toivoi voivansa takoa järkeä pojan päähän, missä luuli jo onnistuneensa.
"Daii! Nyt se pääs kiinni kiiitooos", Lon sanoi vastaten toisen kielen näyttöön virnistämällä sarkastisesti. London siirsi kätensä puuskaan, näyttäen varsin tyytyväiseltä kun tämän päiväiset suunnitelmat näyttivät sopivan Damonille. Hienoa, oikeastaan, mahtavaa. Eipä mennyt hetkeäkään, kun Damon alkoi sarkastisesti marmattaa Londonin ylipirteästä käytöksestä, milloin tyttö mutristi huuliaan, tosin vain pienesti.
Tosi hauskaa, Londonkin naurahti teeskennellysti.
"Ole varovainen tai saat kohta keijupölyä, niin ettet pääse alas tuolta", blondi sanoi katsoen ylös taivaisiin ja heilauttaen kättään kohti Damonia, kuin siinä olisi jokin taikasauva.

Kyllä tästä oli tulossa Londoninkin paras päivä.
Sitten poika alkoi vetää tyttöä kädestä kohti koulua, milloin London sai oivan syyn heittäytyä veltoksi pikkulapseksi, joka ei tahtonut kouluun.
"Emmä halua kouluun. Eikä se ussan maikka edes kaipaa mua tunnille," tyttö virnisti näyttäen vuorostaan itse kieltä pojan takaraivolle ja vastahakoisesti antoi toisen vetää itseään ulko-ovia päin. Pian Damon vilkaisi tyttöön ja kysyikin mitä he voisivat tehdä tänään. Niin ja tietenkin! Tottakai pojan piti mainita Londonin toinen silmäterä, nimittäin pinkki skoba.
"Mulle on ihan samaa. Mut heii, mehän voitais mennä teille ja vuokraa joku leffa jajaja..?" London sanoi, katsoen toista sitten kysyvästi ja hiukan vaativasti. Tyttö pysäytti askeleensa ja samalla toivoi pojankin pysähtyvän, oli hän sentään salilla käynyt niin, että habaa löytyi kyllä.
"..Ja tietty sä saat olla mun pinkin skoban kyydissä. Mutta ajamaan sua en päästä, sillä on sentään sen verran tunnearvoa mulle", tuo sanoi vinkaten silmää ja näytellen vakavaa naamaa, joka ei kuitenkaan kestänyt ja tyttö repesi – ehkä joltain osin pahoittelevaan – virneeseen.
"Tai siis jos sä uskallat tulla mun kyytiin. Viikonloppuna sain sakot ylinopeusta... ja sen jälkeen meinasin ajaa mummun päälle. Mut se oli sen syy! Mitäs käveli siinä edessä... Vanhemmat ei oikein tykänny, vaikkei ne ookkaa ikin kotona" niin niin, selittelyjä ja niin edelleen. Tyttö mutristi pienesti tuttuun tyyliin huuliaan ajatellen, ettei se tietenkään hänen syy mahtanut olla. Palattuaan ajatuksista ja ottaen muutaman askeleen lähemmäs ulko-ovia, täysin vastahakoisesti, tuo katsoi suoraan Damonin silmiin.
"Näin btw, mikä tunti sulla on nytten?"

Damonia alkoi kamalasti hävettää huomatessaan toisen oikeasti ottaneen nokkiinsa hänen sanoistaan, tuo punehtui tomaatin väriseksi ja katsoi toista pahoittelevasti, nopeasti toinen kuitenkin leppyi mutta Emo ahdisti silti yhä se mitä hän oli mennyt sanomaan. Hän oli innostunut liikaa.
Hänen lähtiessä kiskomaan parempaa puoliskoaan kohti koulua toinen alkoi laittaa vastaan ja tummatukan huulille nousi pieni hymy. Niinpä niin, kyllä hänkin tahtoi olla Lonin seurassa nyt, mutta koulu oli velvollisuus, vaikka se ei tärkeä Daille ollutkaan hän tahtoi silti pitää arvosanansa ja käytöksensä hyvissä lukemissa.
"niin niin, sillä opella on ollut ikävä sua" Dai naurahti hiljaa ja tunsi kuinka toinen kiskoi voimakkaasti vastaan niin että pojan oli pakko pysähtyä, hän taas ei ollut käynyt salilla ja oli muutnekin vähän alipainoisen oloinen luikero.
"tottakai mulle sopii, leffa kuullostaa tosi hyvältä" Damon hymyili sitten lempeästi tytölle katsellen jälleen tuon silmiä, tutkaillen kasvon muotoja ja hiuksia. Kaikki oli kohdallaan ja mitään ylimääräistä ei näkynyt.
London. Nimi joka sai Damonin hymyilemään niin että hänen valkeita hampaitaan vilahti rivi esillä.

"eieiei, älä luulekaan että mä USKALTAISIN ajaa sun skoballa" Damon parahti, herra isä toinen puhui ihan hulluja, oli uhkarohkeaa että poika nousi edes veljen skeitti laudan päälle, mutta että hänen olisi pitänyt AJAA jollain moottoriajoneuvolla oli jo silkkaa hulluutta. Emosta ei löytynyt uskallusta aivan sinne asti ja tuo mietti toisinaan että kulkisiko hän aikuisenakin aina busseilla töihin ja kaikkialle, kun ei uskaltaisi ajaa autolla.
"mä varmaan rikkoisin sen ja saisin meidät molemmat sairaala kuntoon. en varmaan uskaltais ees käynnistää sitä" tuo värähti ajatuksesta ja pudisteli sitten mielikuvat pois mielestään, hän ei tahtonut kuvitella Londonia verisenä missään ojassa, niin että se olisi kaiken lisäksi ollut hänen vikansa. Samaan aikaan kun hän oli alkanut miettiä kaikkea epätärkeää toinen kertoi kuinka oli ajanut ylinopeutta.
"mä alan pelätä tulla sun kyytiin kohta" tuo totesi jotenkin säälittävästi ja hieroi niskaansa.
"ajathan sit nätisti?" tuo pyysi ja virnisti ylisuloisesti toiselle katsellen toista etuhiuksiensa alta. Toinen kysyi mitä hänellä olisi ja Damon joutui kaivelemaan lukujärjestyksen laukustaan. Ei hänelläkään niin hyvä muisti ollut, hän huomasi että oli kuitenkin unohtanut lukujärjestyksen kotiinsa, niin kuin ilmeisesti osan kirjoistaan. Lukkarista oli toinen osa hänen kaapinsa ovessa mutta sinne hän ei nyt jaksanut juosta.
"ääö.. varmaan äidinkieltä, tai maantietoa" tuo totesi sitten "entä sulla ?"

Kun kerta leffa Damonin luona sopi pojalla, oli suunnitelmat siltä päivältä sitten tehty. Oli kerrassaan mukavaa viettää aikaa ystävän kanssa pitkästä aikaa, oikeastaan melko huvittavaakin. Päivä varmasti pitäisi vielä sisällään ties minkälaista kömmähdystä ja sattumia. Londonkin naurahti huvittuneesti sille, kun poika sanoi uskonnon opettajalla varmasti olleen tyttöä ikävä. Joo saletisti.
”Usko mua vaan. Se varmaan nytkin hyppelehtii raivosta ja repii hiuksiaan opettajien huoneessa kuullessaan, että mä olen täällä taas”, London sanoi naama peruslukemilla, vaikkakaan kauaa se ei pysynyt vakavana sillä tytön kasvoille nousi pieni virne ajatellessaan opettajan hyppivän kuin apina ja repivän hiuksiaan. Takaisin todellisuuteen kiitos.

Toinen kerta, milloin Damon sai Londonin repeämään täysillä, oli kun tuo ei missään nimessä suostunut ajamaan tytön pinkillä skootterilla. Pyh, se oli niin hienokin! Vaikka toisaalta, seurauksien ajatteleminenkin oli vaarallista, päästää nyt Damon ajamaan skootterilla. Ei.
”Ehkä on paras, että mä ajan sittenkin. Mä en halua, että mun rakas pinkki skootteri joutuu taivaaseen sun takia”, London sanoi näytellen murehtivaa, mutta hymyili pian taas jälleen. Hän taisi olla joku ikuinen ilopilleri, kun hymyili niin paljon. London sai pian lisää virnisteltävää, kun toinen kertoi kohta alkavansa pelätä tulla tytön kyytiin.
”No kyllä mä voin tän kerran yrittää ajaa nätisti. Niin ei sunkaan tarvitse pelätä henkesi edestä eikä tarvitse alkaa suunnitella hautajaisia”, London puheli pojalle kuin mikäkin lakimies ja repesi sitten leveään ja mitäänsanomattomaan hymyyn.
Damon kertoi mikä tunti hänellä olisi seuraavaksi ja samainen kysymys Londonille sai tytön yrittämään miettiä omia tuntejaa lukkarista, mitä hän ei ollut vielä muistanut opetella ulkoa.
”Mulla on vissiin sitten psykologiaa”, London totesi sitten hieroen leukaansa kuin einstein miettimässä vaikeinta matematiikan kaavaa. Kuitenkin kädet laskettiin pian alemmas ja tapitettiin toista silmiin kallistaen ylisöpösti päätä. ”Nähdäänkö siiiis koulun jälkeen vai mennäänkö suoraan?” tyttö kysyi ja vilkaisi kelloa, joka näytti sen verran, että heidän pitäisi lähteä tunneille elleivät myöhästyisi, plus tietty kasvoille nousi perus virne.

Damon virnuili kevyesti toisen puhuessa, Lon kuullosti niin kamalan innostuneelta ja positiiviselta, että edes taivaasta putoava meteoriitti ei saisi tuota lannistumaan. Ehkä hän silloinkin vain nauraisi innostuksesta ja menisi tutkimaan uutta ihmettä.
Poika pyöräytti keveästi silmiään toisen suojellessa sanoillaan reilusti skootteriaan, no olihan siinä tietenkin omat pienet riskinsä, jos Damonin päästäisi ajamaan, kun poika ei ole koskaan ennen millään moottoriajoneuvolla kulkenut, enemmän hän on niitä poikia jotka duunaavat oman pyöränsä tarpeeksi hienoksi itselleen.
"mm.. mutta etkö sä yhtään ajattele mua ?" tuo mutrisit säälittävänä huuliaan katsoessa blondia tyttöä suoraan tuon suuriin kauniisiin silmiin, niin ylisöpöllä ilmeellä että ei toista.
"mä lähinnä ajattelin, et mä kaatuisin sillä ja jäisin sen alle ja kuolisin tai jotain ja sä et huolehdi mun kunnosta ollenkaan" tuo mutristeli yhä huuliaan, mutta äänen sävystä huomasi, ettei häntä oikeasti haitannut että toinen ei välittänyt hänen kunnostaan. Damonillekin oli kaikista tärkeintä siinä tilanteessa saada London ensin pois seurauksien alta ja koska hän oli niin lempeä ja ajatteli aina muita, hän olisi ilmeisesti koittanut parhaansa mukaan kaatua niin että skootteriin olisi tullut vähiten naarmuja, luikerrellut itse pehmusteeksi tai jotain.
"ei läppä läppä" tuo sitten totesi ja hymähti kevyesti, no joo, olihan se ollut vähän huono vitsi.

Toinen sai kerrottua mikä tunti hänellä oli ja poika nyökkäsi kevyesti, luokat olivat niin etäällä toisistaan ettei heidän yhteinen matkansa kovinkaan kauan enää kestänyt ja siitäkin syystä Damon huomasi pitelevänsä jälleen kevyesti kiinni Londonin kädestä, kuin hän olisi pelännyt unohtavansa miltä se tuntuu sitten kun on päässyt uskonnon luokkaan.
"puhut, niin kuin ei nähtäis muuten koko koulupäivän aikana" tuo totesi sitten hiljaa, hieraisi sillä kädellä, joka ei pitänyt Londonia kädestä, hiuksiaan ja katseli yhä toisen kasvoja, mittaillen samalla epähuomiossa heidän kahden pituus eroja.
".. mutta joo, nähdään koulun jälkeen ja sitten teille" tuo totesi sitten hyväksyvästi ja vilkaisi kelloja, hänellä ja Londonilla alkaisi olla pikkuhiljaa jo kiire.
"mutta nyt meidän todellakin pitäs mennä" tuo totesi sitten uudestaan ja vilkaisi merkitsevästi kouluun vieviä ovia.

London oli ollut koko ajan huolissaan vain skootteristaan ja sitten Damon sattui kysymään, eikö tyttö olisi yhtään huolissaan parhaasta ystävästään? Hetken aikaa Lon kerkesi kallistaa päätään ja katsoa toista 'oletko sä tosissasi' -ilmeellään, meinaten sitä, että tottakai hän ajattelisi myös Damonia.
"Mä en ajatellut sua, koska mä tiesin ettei sulle vois mitään käydä. Sä oot vähän kuin joku supermies, ei sulle ikinä käy mitään. Kyllä mä sen olen huomannut!" London sanoi hymyillen ja hän kerkesi vetää toisen halaukseen, ennen kuin toinen kertoikin sen olevan läppä. "Damon" tyttö sanoi vakavasti, vastaten toisten kysymykseen varmalla katseella. Kyllä toisen pitäisi tietää, ettei London halunnut pojalle mitään pahaa.

"Puhuinko? Anteeksi. Kyllähän me näh--" London keskeytti sitten tajuten, etteivät he näkisikään. "Eikun ei nähäkään, koska mulla on joku palaveri juttu mikä vie koko päivän, psykan tuntien jälkeen. Mun kuulemma pitää olla siellä, koska oon ollu poissa", Lon totesi sitten hieman surumielisenä, mutta koska tyttö oli muutenkin optimistinen niin hymyili hän silti.
"Joo mutta, koulun jälkeen meillä. Soitellaan, tekstaillaan, mitä keksitäänkään, sitten koulun jälkeen!" Lon sanoi iloisemmin. Kello oli jo paljon ja London oli samaa mieltä toisen sanoista, että pitäsi mennä.
"Jep, nähdään", tyttö soi pojalle halauksen ennen koulun sisälle menoa ja lähti sitten kävelemään kohti psykologian luokkaa.

- Jos lopetetaan tää ja alotetaan sit uus tuol ;> ? -

"supermies... jolle ei koskaan tapahdu mitään ?" Damon toisti ja tirskahti hyvin tyttömäisen suloisesti perään.
"kenestä sä nyt oikein mahdat puhua ? minä en ainakaan omista kumpaakaan ominaisuutta" tuo huomautti sitten ja hieroi hivenen vaivautuneena niskaansa, hänelle sattui ja tapahtui koko ajan jotain. Ehkä toinen ei sitten vain koskaan sattunut olemaan paikalla silloin kun pojalle sattui ja tapahtui. Poika laski pian Londonin kädestä irti, toinen oli käsittänyt hänen juttunsa vitsiksi ja se oli hyvä niin, toisen katsoessa häntä vakavasti, tummatukkainen tyytyi vain virnistämään hyvin vaivautuneesti ja pahoittelevasti.

Hän oli osunut naulankantaan, kaksikko ei tulisi tapaamaan toisia koulupäivän aikana mikä hieman suretti poikaa, oli tuolla ollut kuitenkin hyvin kova ikävä Lonia.
"okei" tuo mutisi vain ja koitti hymyillä jotenkin kannustavasti, lähinnä itselleen. Ei maailma siihen kaatuisi jos hän ei näkisi toista koulun aikana ollenkaan, eihän hän ollut moneen moneen viikkoon ennenkään tuota nähnyt koulussa ja kyllä hän varmasti pärjäisi... näkisihän hän sitten toista koko päivän koulun jälkeen.
"joo mennään, nähdään" Damon hymyili toiselle nyt reippaammin ja tuon teki mieli halata Londonia vielä kerran, hän jätti sen kuitenkin tekemättä pyörähtäessään kokonaan kohti koulun ovia ja nostaen laukun paremmin olalleen painellen sitten kovaa vauhtia sisälle, kellon näyttäessä jo pikkuhiljaa sitä että kaksikko alkaisi myöhästyä.
"koulun jälkeen sitten" Damon mutisi vielä itsekseen Londonin kadottua jo oman luokkansa suuntaan

// jepjep :: ) aloitatkos sää ?