He's not quite as charming as he may seem (K18)

- lyhyempi D: -

Romeo taisi todellakin saada Andrewin hämilleen ja häntä oikeasti kadutti. Häntä. Ja oikeasti. Ei Romeota ikinä, hän oli miltei täysin tunnevammainen paska. Kaiketi ihmeitä sitten oikeastikin saattoi tapahtua. Rastatukan teki miltei jopa mieli pyytää tummaveriköltä anteeksi, mikä oli lähes mahdoton ajatus ollakseen Romeon päässä.
Toinen kysyi arkaan tapaansa tahtoiko rastapää tuon lähtevän. Sulkaa silmät luotiin toiseen ja Romeo pudisti puutuneena päätään.
“Ei sun tarvi, tuu tänne”, poika vastasi viitaten toista kädellään lähemmäs. “Mulla on vaan outo olo.”
Poika huokaisi ja pyyhkäisi kädellään silmäänsä. “Ei kai se sun vikas ole”, poika huokaisi. Mikä? Sekö, että Romeolla oli outo olo. Vai se, että pojan vain ei tehnyt mieli hoitaa hommaa loppuun. Mikä vittu hänen oli? Hänhän tahtoi aina naida. Se oli hänen vahvin perustarpeensa! Hän oli tänään kovin pimeä.

Sitä paitsi, se ettei hän yhtäkkisesti tahtonutkaan naida, mutta silti tahtoi toisen lähelleen, oli kovin outoa. No, Romeo oli välillä aivan totaalisen outo. Kaiketi välillä oli lupa? Ehkä, ei sitä voinut tietää.
“Anteeks, mä oon ihan vitun mulkku tänään”, poika huokaisi. “Äläkä yritä väittää vastaan.”

Vaivautuneena pienempi odotti vastausta, vaikkei jälleen ollut ihan varma tahtoiko tietää mitä toinen aikoisi sanoa. Katse pysyi muualla, Romeota tummatukka ei nyt viitsinyt katsoa. Tai uskaltanut. Miksi hänestä tuntui, että aina jotain epämukavaa tai outoa tapahtui heidän välillä? viimeksi puistossa tunnelma oli ollut aika kylmä, sitä edellisellä kerralla Andrew oli itkenyt ja rastapää oli karannut kauppaan.
Romeo vastasi, pyysi tulemaan luokseen. Andrew tosissaan epäröi tahtoisiko. Totta kai tahtoi, eihän siitä ollut kyse ollenkaan, vaan siitä että kannattiko. Ja ruipelon olisi tehnyt mieli vielä varmistaa, että tahtoiko Romeo edes varmasti Andrewin lähelleen, mutta eihän Andrew uskaltanut. Siitä varmaan taas tulisi jotain saarnaa.
Käsien annettiin valua pois tiukasta oman kropan halauksesta ja luisevat kädet vetivät polvien päällä olevan paidan tummatukan ylle. Hän tunsi olonsa muutenkin niin alastomaksi, että oli pakko saada jotain suojaa edes vaatetuksella. Sitten ei välttämättä olisi enää niin eksynyt fiilis. Sen sijaan Romeolla oli outo olo, ainakin näin tämä sanoi. Ja varmasti olikin, ei tuo yleensä tälleen kaikkea yhtäkkiä vain keskeyttänyt. Eikä Andrew ollut siitä vihainen, enemmänkin huolissaan mitä oli tehnyt väärin taiko oliko hänen läheisyys jotenkin inhottanut rastapäätä, se olisi kaikkein surkeinta. Sitä Andrew ainakin toivoi, ettei se ollut hänen vikansa.

Vielä kun bokserit oltiin saatu käsiin ja sitä kautta jalkoihin, Andrew konttasi vain parin metrin päässä olevan Romeon luokse, joka parhaillaan nälvi itseään mulkuksi. Andrew kurtisti kulmiaan, häntä oikeastaan vähän huoletti rastapää. "Ootko sä ihan kunnossa?", kysyttiin arasti, vilkaisten tätä, mutta katse vietiin heti takaisin omiin sormiin, jotka liimattiin yhteen. Inhotti kun ei tiennyt mitä sai tehdä ja mitä ei, uskalsiko toiseen edes koskea. Ihana epävarmuus mukiloi rintakehän alla, pienempi puri alahuultaan niin kuin aina hermostuneena tai ahdistuneena. "En mä halua että sulle tulee outo olo mun läsnäolon takia..."

Andrew tuli lähemmäs ja pienellä eleellään lämmitti Romeota jotenkin oudosti. Takkupää tuskin edes käsitti toisen epävarmuutta ja sitä, että tuo pienessä päässään tosiaan ajatteli. Ja ihan kokoajan, aivan kuten kuka tahansa muukin ihminen. Mutta Romeopa oli mulkku, oli aina ollut ja tulisi toki vastaisuudessakin olemaan. Toisista lapsista vain syntyi kusipäitä, eikä sellaiselle mitään voinut mahtaa. Hänellä oli siihen sitä paitsi mahdottoman hyvät geenitkin, mitä nyt Marshallia katsottiin. Ja rastapää ei äitiään tuntenut, nainen kuin oli ollut fiksu ja karannut Ewanshelvetistä. Romeo ei moista fiksuutta osannut arvostaa.
Andrew kysyi oliko Romeo kunnossa. Puhuteltu käänsi katseensa toiseen ja katsoi tuota jotenkin tyhjästi. “En mä tiedä”, kuului paljonpuhuva vastaus. Hän oli vain sekaisin päästään. Sattoiko sellainen ihminen koskaan oikeasti olla kunnossa?

“Älä”, poika pyysi voimattomalla äänellä toisen taas marttyyrin tavoin ruvetessa syyttelemään itseään. “Koita nyt jo käsittää, ei ne viat sussa ole, sä olet aivan liian viaton ja kiltti sotkeaksesi yhtään mitään”, poika huokaisi. “Ei se tee musta sen huonompaa ihmistä, se saa mut vain näyttämään huonommalta sun rinnalla”, poika huokaisi. “Että mä olen vittupää, sori.”
Poika nojasi käsiinsä. Hänen olisi kai kuulunut vetää toinen syliinsä ja suukottaa tuota. ja ajatus tuntui väärältä. Hän teki aina väärin ja vain joskus muutamien minuuttien ajan hän jopa osasi käsittää sen. Andrewilla oli vain mystinen tapa olla silloin paikalla.
Nyt Romeo mietti miksi teki tämän kaiken. Eihän hän vihannut Miguelia, miksi hän sitten oli toiselle niin julma? Mustasukkaisuus, se oli kavalin paskiainen koko maailmassa ikinä. Jossei itseään kavaluutta otettu lukuun.

- angstangts XD -

Ei se huolestuneisuus minnekään kadonnut, pikemminkin vain vahvistui useamman asteen kun Romeo totesi, ettei tiennyt oliko kunnossa. Tosi kiva, sepäs oloa helpotti. Ei se rastapään vika ollut, mutta toinen olisi voinut antaa edes pienen vihjeen mikä toiseen sen oudon olon oli aiheuttanut. Että ruipelokin osaisi sitten vähän varoa.
Andrew tiesi heti tehneen virheen kun Romeo aukaisi uudelleen suunsa. Äänensävykin kertoi, että toinenkin alkoi vähitellen kyllästymään näihin jatkuviin tilanteisiin heidän välillään. Tämä oli uutta, mutta kuitenkin kaikki vaikutti niin tutulta. Sitä Andrew ei kuitenkaan ymmärtänyt, miten toinen saattoi pienemmän luulla tietävänsä, ettei vika ollut hänessä kun yksinkertaisesti Romeosta ei saanut koskaan mitään irti. Aina jos Andrew meni sanojensa kanssa liian pitkälle, rastapää vain kaikkosi ja hetkeä myöhemmin oli poissa. Ala siitä nyt ottamaan selvää, vaikea tässäkään oli ruveta arvioimaan oliko tilanteen aiheuttanut Andrew, oliko tuo tehnyt jotain järjetöntä tai typerää taas.

Romeo nojaili käsiinsä, kutsui itseään nyt vittupääksi ja heitti sorit perään. Itse asiassa Andrew ei ollut tuostakaan varma, että oliko se tarkoitettu sellaisena kylmänä toteamisena miltä se kuulosti, vai pyysikö toinen tosissaan anteeksi vai mitä se oli. Hitaasti katse nousi toiseen, Andrew risti jalkansa ja yritti olla mahdollisimman äänetön liikkuessaan.
"Etsä näytä huonommalta mun vierellä yhtää", Andrew sanoi ujosti. Hän ei todellakaan vihjannut, että toinen näyttäisi hyvältä hänen kanssaan parina, vaikka se tuntuikin omissa ajatuksissa mukavalta. Kylläkin toivottomalta ja säälittävältä. Tarkoituksena sanoilla oli se, että.. noh, Romeo oli sellainen ihminen, jota monikin katsoi ihailevin katsein. Lähes kaikki, eikä todellakaan mitenkään negatiivisesti.
Andrew ei käsittänyt sitä että oli saanut rastapäänkin turhautumaan omilla turhilla toiveillaan. Sen takia Romeo varmaan olikin aina sanonut, ettei heidän välilleen tulisi koskaan seksiä enempää, jotta Andrew ei yrittäisi mitään ja ahdistaisi toiselle tuollaista oloa.
"..haluutko sä vettä?", Andrew uteli huolestuneena, mutta varovaisesti. Oikeastaan hänen teki mieli siirtyä vähän loitommaksi toisesta, sillä pienemmän mielestä tämä oli myöskin jokseenkin pelottavaa. Romeo ei vaikuttanut yhtään tyytyväiseltä. Ja mitä vielä, toisella saattoi olla huonokin olo ja Andrew tahtoi vain nopeasti auttaa jotenkin, että rastapää vapautuisi tuosta ilkeästä olostaan.

- rupesin kirjustamaan jo yksinpeliäni (x Tulee kivaa~ Kerrankin Romeo saa ansionsa mukaan. -

Andrew oli niin kovin suloinen, Romeo varmistui siitä, että toinen pitäisi hänestä huolta. Kuka tahansa muu olisi hylännyt hänet säikähtäneenä yksin tähän. Ja se sai tuon pojan tavallaan jopa arvostamaan Andrewia edes himpun verran enemmän. Mikä taas sai hänet tuntemaan olonsa entistäkin paskemmaksi. Hän käsitti sotkevansa tässä enemmänkin Andrewin elämää kuin Miguelin. Ja eniten ehkä omaa päätään. Miksi moinen mustasukkaisuus, jota poika itse ei osannut edes siksi nimetä? Siksi, koska hän välitti tuosta suloisesta pojasta liikaa. Tuo oli kaikkea, mitä Romeo ei ollut ja sai siten myös pojan näkemään omat puutteensa. Hän oli puutteellinen. Ajatus, joka niin harvoin eksyi tuohon itseriittoiseen pääkoppaan. Mihin se kaikki empaattisuus ja inhimillisyys yleensä katosi? Ja miksi? Sen kuin olisi tiennyt, niin olisi osannut etsiä ja olla vaihteeksi hetken aikaa henkisesti rikkaampi ihminen.
Romeon omakuva rupesi vääristymään pääsisäisessä peilissä. Oli harvinaista, kun tuo hurmuri kadotti itsetuntonsa. Ja myös kovin harvinaista ja sitäkin rasittavampaa.

Andrew kertoi, ettei rastatukka näyttänyt huonommalta tuon vierellä. Yritti lohduttaa ja saikin rastatukan hymähtämään. “Sä et ymmärtänyt”, poika huokaisi, joskin hivenen lämpimämmin. “En mä voi kovin hyvä ihminen olla, kun sohin munallani minne tykkään ja rikon siten monta ihmistä ja monta vakaata parisuhdetta. Ja miksi? Koska musta vain tuntuu siltä. Korvaako hyvä seksi muka kaiken sen, mitä mä hajotan. Ja mä en helvetti yleensä edes uhraa moiselle ajatustakaan”, poika huokaisi. “En mä edes yleensä mieti tällasta. Kai sä ymmärrät, että se ahdistaa mua. Kai vähän samalla tavalla, kun sä ajattelisit sitä, että panisit naisen kanssa. Et sä usein varmaan sitä mieti ja sit se ajatus vaivaa sua. Mä en nyt tarkota, että olis jotenkin kieroontunutta olla homo, mä arvostan sitä että sä voit olla sellanen kun sä oot ja ihan julkisesti. Helvetti, mä sanoin sen ääneen. Mä en ikinä sano mitään sellasta. Mut mä tarkotan sitä, mä arvostan sua ja silti mä vaan leikin sun kanssas. Eihän se oo oikein. En mä voi olla hyvä ihminen. Ja sä olet, se tekee musta huonomman sun vieressäs.”

Toinen kysyi, tahtoiko rastatukka vettä, johon poika nyökkäsi. “Kato nyt, sä olet kiltti, vaikka mä olenkin vittupää. Sä olet kymppi, Andrew. Kymppi, siinä missä mä olen hylätty.”

Niin uskomatonta kuin se olikaan, Romeo tosissaan aukaisi suunsa ja nyt todella puhui asiansa. Tai sen verran, että osasi selkentää mitä Andrew oli tällä kertaa väärin ymmärtänyt. Mutta sanoja virtasi, Andrew oli tavallaan tyytyväinen, mutta teksti oli rumaa. Suoraan sanottuna rumaa. Pienempää inhotti se tapa miten Romeo puhui itsestään. Romeo. Okei, Andrew tiesi ettei kaikki rastapään tavat tai teot olleet aina ystävällisimmistä päästä, mutta mikään paha tai huono ihminen ei tuo ollut. Muiden suhteen rikkominen oli toki väärin ja ilkeää, mutta jokainen teki joskus virheitä. Romeo nyt sattui olemaan sellainen kuin oli, pankoot sitten ketä tahtoo, sitä Andrew suorastaan toivoisi, jos muuten rastapää saisi olonsa tuntemaan tuollaiseksi. Turhaan tässä mietittiin, että minkä laista olisi jos Romeo olisikin erilainen. Juuri tuohon henkilöön ruipelo oli mennut retkahtamaan, häntä suretti se aihe mitä he kävivät läpi. Toki olisi mukavaa merkitä rastapäälle jotakin, seksiä enempi, mutta kuitenkin.
Romeo oli verrannut selitystään siihen, että tummatukka olisi naisen kanssa. Kyllä Andrew tajusi mitä toinen tarkoitti, mutta häntä itseään rupesi ahdistamaan toisen puolesta niin, ettei tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Ainut asia mikä tuli mieleen oli tunkeutua toisen syliin ja silitellä tätä poskille, suukotella otalle ja kertoa, että kaikki oli ihan hyvin ja huomenna nämä murheet olisivat jo kaukana. Sellaiseen ruipelo ei ruvennut, hän ei tiennyt mihin pitäisi varautua jos sellaista tekisi, Romeo kun ei vaikuttanut nyt ollenkaan omalta itseltään.

Veteen Romeo ei vastannut mitään, otti vain senkin esimerkiksi sanoilleen. "No mut.. kaikis on huonot puolensa. Oothan säki toisissa osissa kymppi missä mä taas hylätty", Andrew aloitti hieman epätoivoisen kuuloisena, koska ei tosiaankaan ollut mikään paras mahdollinen ihminen puhumaan, joten ei oikein osannut aina sanoillaan välittää sitä oikeata tarkoitusta.
"Älä vertaa ittees muihin., sä oot aivan mahtava tyyppi, etkä mikää huono.. ja.. ihan siltä varalta että sua nyt vaivaa.. tää.. tai siis minä.. niinku siis mitä kaikkee täs on tapahtunu.. nii.. mä oon ihan kunnossa, mä voin loistavasti. Mä ite aina suostun 'leikkimää' sun kanssa, joten älä ainakaa vaivaa päätäs mun hyvinvoinnilla".
Valettahan se oli, mutta vain osittain. Ei Andrew kuolemaa tehnyt ja kyllä itse meni aina mukaan, mutta tiedossahan se oli jo, että miten hirveältä tämä kaikki huomenna taas tuntui. Taatusti nytkin jo, mutta alkoholi piti edelleen kiinni jotenkin tehtävästään.

"Musta sä olet aivan ihana ihminen", kuiskattiin jo lähes äänettömästi, silmät hieman väsyneinä. Romeossahan oli kaikkea hyvää, niin kuin Andrewissakin pahaa. Esimerkiksi Andrew oli tehnyt tänään jotain aivan järjettömän hirveää, mitä ei ikinä antaisi itselleen anteeksi. Hän ei edes tahtonut ajatella vielä että missä Miguel nyt oli ja mitä huomenna tapahtuisi. Pääasia oli nyt Romeo, niin kamalalta kuin se kuulostikaan.

Romeo katseli toista ja sitä, kuinka tuo oli kuin hätää näkemässä. Pienempi teki vain mieli kaapata syliin ja hyssytellä hiljaiseksi. Ja kumpi heistä tässä nyt purkautuikaan.
“Andrew”, rastapää hymähti surumielisesti. “En mä ole ihana, sä vaan luulet. Mä en vieläkään käsitä, mikä saa kaikki aina sortumaan niihin renttuihin. Ja kukaan ei edes huomaa niitä kilttejä poikia, jotka on aina tarvittaessa tukemassa ja niin edespäin”, poika hymähti. “Mä olen renttu. En lähelläkään mitään kilttiä ja mukavaa ja valehtelisin, jos menisin väittämään että edes haluaisin olla. Andrew mä vaan sanon, että sä välität liikaa. Et sä kai liikaa välitä vaan normaalisti, niin kuin mä en osaa välittää. Sä mietit muita siinä missä mä mietin itteäni. Oletko sä muka kunnossa? Oikeasti?”
Romeolla oli todella typerä olo, vaikka se oli hyvää vauhtia menossa ohi. Vielä hetki sitten hän oli lipsauttaa, että oli toisesta mustasukkainen, mikä piti paikkansa, mutta ei sellaista noin vain ääneen sanottu.

“Tuu tänne”, poika kehotti viittoen toista lähemmäs. Romeo ei välittänyt alastomuudestaan, hänelle se oli normaalein tila, mikä saattoi olla. Hän ei edes tajunnut miettiä, välittikö Andrew siitä. Hän oli siis hyvää vauhtia normalisoitumassa. Enää ei edes kaduttanut niin paljoa, mitä nyt vähän pisteli. Se oli kuitenkin miltei huomaamatonta.

Varoittamatta joku rupesi jyskyttämään ovea, eikä se tapahtunut mitenkään hienovaraisesti.
“Voitteko vittu hei oikeesti valita panopaikat vähän paremmin, vessojen määrä on hyvin rajallinen”, kailotti sammaltava naisääni, Jolie mitä oletettavimmin. “Romeoooo! Mä tiedän, että sä olet siellä! Tarttis päästä kuselle ja niinku nyt!!”

Voi että kuinka kovasti Andrewin teki mieli pistää vastaan, sanoa takaisin jotain. Se tuntui epämiellyttävältä kuinka Romeo jatkoi itsestään puhumista, rentuksikin nyt nimitteli. Ja tahtoon sanoa jotakin takaisin, siihen oli tasan yksi syy ja vieläpä järkevä sellainen. Ei sillä ollut mitään väliä kuinka kauan tai kuinka pahasti rastapää itsestään, luonteestaan tai tavoistaan selostaisi. Olihan se nähty jo, että vaikka toinen tekisi mitä, ei Andrew lakannut välittämästä tai pitämästä toisesta. Ja harvemmin tummatukka inhottavista ihmisistä piti, yritti vältellä sellaisia niin hyvin kuin suinkin vaan osasi, koska ei tahtonut mitään ylimääräistä draamaa tai surua, ei kenellekään. Mutta jonkin takia, sama mitä tapahtui, pienempi ei voinut päästää otettaan irti Romeosta vaan jaksoi koko ajan pitää toista itse täydellisyytenä ja oikeana unelmana. Vaikka se olikin suorastaan laiton haave, ei sellaista saanut unelmoida. Ei Andrew tietenkään tahtonut olla mikään takiainen tai väkisin rastapään seurassa liikkua ja olikin yrittänyt kovasti toisen unohtaa ja jättää rauhaan. Onnistuikin hetken hyvin, mutta tässä taas ollaan ja keskustelut taas lähelle entisiä rupattelutuokioita. Jestas, he elivät jossain ihan ihme kierteessä, koko ajan jotain tälläistä. Tällä kertaa sitä ei voinut pistää ruipelon syyksi, nyt Romeo oli ollut se joka kaiken oli keskeyttänyt ja alkanut avautumaan. Se oli tavallaan edistystä ja hyvä, mutta enemmänkin pelottavaa ja tiesi vain pahaa. Nyt Andrew sai vihdoin palata toisen lähelle ja saman tien taas hänet potkittaisiin pois.
Andrew nyökkäsi jännittyneisyydestä ja ahdistuneisuudesta jäykkänä. "Olen", hän vastasi, mutta ei katsonut Romeota silmiin. Silloin toinen huomaisi kuinka merkitsemätön tuo lyhyt sana oli. Ääni onneksi pysyi tarpeeksi vahvana, se saattoi jopa kuulostaa ihan uskottavalta. Ihan kuin sillä olisi väliä miltä Andrewista tuntui. Hän vain tahtoi että Romeolla oli hyvä olo ja olla osa toisen elämää. Sääntöjä Andrewilla ei ollut lupa väsätä, kaikki oli kiinni Romeosta. Väliäkö sillä kuinka rikkinäiseksi pieni menisi, kunhan Romeo vain jaksaisi huomioida häntä välillä. Rakkautta tai mitään tunteita tummatukka ei odottanut, tiesi sen mahdottomaksi. Kai nyt vähän välittämistä ja merkitystä sai pyytää? ei Andrew ollut mitään ehtoja pöydälle vetämässä. Siinä samallahan Romeo olisi jo ties kuinka kaukana, eikä paluuta tulisi. Se nyt oli muutenkin koko ajan riskinä kaikelle. Eikä pienempi odottanut, että rastapää jättäisi kaikki muut nykyiset ja tulevat heilansa, se nyt olisi aivan liian ihanaa tullakseen koskaan todeksi.

Hetken Andrew kerkesi vajota epätoivoon ja oleilla oman olemattomuutensa ja yksinäisyydensä kanssa. Romeo istui niin kaukana, vaikka oikeasti olikin ihan vain kosketuksen päässä. Kun toinen kutsui luokseen, Andrew katsoi ympärilleen epäröiden. Hän ei kyllä ollut tasan yhtään ajantasalla. Merkitsikö tämä nyt sitä että Romeo tahtoisi nähdä häntä vielä vai ei? ja minkä takia ei tahtoisi tai minkä takia tahtoisi? miksi moinen keskustelu kun ei se mitään tulosta koskaan heidän kahden välillä tuottanut. Eihän tuossa ollut mitään järkeä, ensin touhuta ja sitten aletaan juttelemaan asteen vakavemmista asioista ja taas kutsuttiin syliin?

Andrew oli jo siirtymässä toisen luokse kun oveen koputettiin. Pienempi oli niin keskittynyt vain heidän kahden olemassaoloon, ettei edes muistanut että paikalla oli muitakin. Kiitos sen tummatukka säpsähtikin kiitettävästi kun tyttö huuteli oven takaa nyrkkiensä kanssa. Nyt vasta epätoivoinen olo tulikin, Andrew ei tahtonut siirtyä oven toiselle puolelle. Siellä kaikki näkisivät hänet, vaikka näkymätön olo olikin. Mitä karmivaa kohtakin taas tapahtuisi, miten likainen olo Andrewilla oli.
"Ehkä mein on sit parempi antaa vessan käyttövuoro muille", Andrew sanoi puoliääneen, nousten ylös. Hän vilkaisi itseään peilistä, Romeo voisi yrittää sillä välin vaikka pistää kuteita päälle. Andrew suorastaan hätääntyi nähdessään kaulansa ja heti villit mielikuvat juoksivat päässä kuinka muut oven takana telottaisivat hänet. Tai ainakin Miguel.. Edelleen hätääntyneenä Andrew yritti keksiä jotain millä saisi kaulansa peittoon, mutta eipä hänellä mitään huivia tietenkään olisi. Jos hän vaan juoksisi nopeasti ulos ja lähtisi kotiin.
"Mä tiedän etten sais pyytää tätä sulta taas, mut kiltti, älä jätä mua viellä", kuiskattiin katse kääntyen rastapäähän. Eihän Andrew mikään kaunis kiiltokuva ollut, eikä mikään näyttävä ja hemaiseva olento Romeon vierellä, mutta muiden silmien alta joskus he voisivat nähdä. Olivathan he tehneet niin ennenkin, käyneet toistensa luona. Se riittäisi. Ja kahden kesken Andrew olisi Romeon huomion keskipiste, toivottavasti.
Katse vietiin ovelle, muistuttaakseen että heidän pitäisi poistua mahdollisimman nopeasti pois vessasta, ikään kuin se muka tekisi äskeisen lauseen tekemättömäksi ja veisi huomion siitä muualle.

/ja lyhyempää voi kyllä pistää, kiitos :--) anteeeeeeeks mä vaa jotenkin.. sain viestin vähän venymää XD

Romeon huulilta tytön häiriköinti ei saanut irti mitään muuta kuin tylyn murahduksen. Suklaasilmät käännettiin peilistään itseään tiirailevaan Andrewiin, hetki sitten vielä murisseille huulille kohosi pieni hymyntapainen. Ja täysin aito sellainen.
Hänen silmissään Andrew näytti hyvältä, mihin toki vaikutti tuon olemus kokonaisuudessaan. Kauniit ihmiset olivat kivoja katsella, mutta ei niiden kanssa ajan viettäminen pidempiaikaisesti niin hehkeää ollut. Kauneus toi ihmiseen turhamaisuutta ja ylimielisyyttä, itseriittoisuuttakin. Tai näin oli useimmissa tapauksissa. Andrew oli kaukana sellaisesta, mutta eihän tuo mikään hehkein ollut. Kuka muka oikeasti välitti sellaisesta? No Romeo, useimmiten. Andrew oli kuitenkin näyttänyt pojalle niin monia muitakin tapoja katsoa, tai ainakin syventänyt aiempaa oppimäärää.
Rastatukka oli jo kerinnyt unohtaa nuoren afroamerikkalaisnaisen oven toisella puolen, kunnes Andrew muistutti siitä kehottamalla, että heidän tulisi luovuttaa vessa muille. Se sai viimein vanhempaankin noista kahdesta skeittaripojasta liikettä ja tuo noukki vaatteita lattialta pukeakseen ne ylleen.

Kun poika viimein oli saanut kaiken päälleen ja nojaili seinään kääntyi Andrew häneen päin silmät niin uskomattoman vetoavina, ettei poika voinut kuin jumittaa humaltuneella katseellaan toisen ruskeita silmiä. Tilannetta häiritsi väin Jolien ulina toisella puolen ovea. Taisi oikeasti olla hätä.
“En mä… jätä sua”, poika huokaisi päättäen sanansa pieneen hymyyn ja astui askelen lähemmäs kumartuakseen painamaan suukon toisen suupieleen. Ei hän voisi antaa Miguelin suuttua toiselle, hän ottaisi kyllä vastuun itselleen. Kerrankin.

“Mut meidän on kai parempi livahtaa ulos ja pirun nopeeta”, poika lausui. Se vittumainen latino ei olisi kovin innoissaan jäljistä Andrewin kaulalla. Ei tarvittu paljoakaan, jotta saattoi arvata sen.
Poika kääntyi ja yritti enempiä hoipertelematta päästä ovelle avatakseen sen. Tumma tyttö näytti tuimalta ja puskikin ovenraosta Romeon ohi suurempia mihinkään huomiota kiinnittämättä.
“Jos vielä menisitte ulos, niin säästytte traumoilta”, tyttö tuhahti. Eikä Romeota tarvinnut kahdesti käskeä, vaikka normalai tilanteessa hän olisi saattanut kiusallaankin jäädä tuijottamaan virnuillen. Sika kun oli.

Kyllä Romeo sai yllättävän nopeasti itsensä ylös, pienempi kuin oli jotenkin osannut odottaa että toinen jäisi vain paikoilleen. Useimmiten kun toinen ei hirveästi välittänyt muiden tarpeista, joten se ei olisi käynyt suuremmaksi ihmeeksi. Sillä välin kun rastapää keräili vaatteitaan ja puki niitä ylleen, Andrew keskittyi tarkkailemaan itseään peilistä ja yritti siistiä jotenkin hiuksiaan. Tuntui ilkeältä seisoskella siinä kun tytöllä oven takana kävisi kohta taatusti vahinko.
Sanat jotka oltiin osoitettu rastapäälle sai tuon jämähtämään paikoilleen. Tai ei mitenkään jäätyneesti, mutta Andrew oletti toisen menevän paniikkiin ja pakenevan paikalta. Ei se kuitenkaan mennyt ihan niin, Romeo vastasi ja tuli lähemmäksi, antoi suukon. Se kohensi yllättävän paljon mieltä, mutta ei tietoa kuinka kauaksi aikaa. Inhottavaa kun koko ajan sai pelätä ja olla varpasillaan, koko ajan ennakoitiin vain että milloin Romeo lopullisesti kyllästyisi. Hyvin Andrew oli asiansa järjestänyt, kai hänen pitäisi oppia ajattelemaan enemmän itseään.

Miguel oli varmaan jo sammunut, ainakin pienempi toivoi kovasti niin. Andrew ei ollut valmis vielä pyytämään anteeksi kun ei ollut itse edes osannut sulatella sitä mitä oli mennyt tekemään. Ikinä hän ei olisi uskonut tekevänsä mitään niin hirveää ketään kohtaa, tätä ei ikinä saisi anteeksi. Olisi varmaan edes turha pyytää kun tummatukka tiesi ettei itsekään voisi antaa sellaista anteeksi.
Andrew nyökkäsi rastapään sanoille. Hän oli samaa mieltä, heidän pitäisi poistua tasan nyt. Heti oven avattua tytön naama ilmestyi näkyviin. Andrew kipitti nopeasti Romeon perässä, tyttö vaikutti vähän vaaralliselta, niin raivostuneelta ainakin näytti.
"Sori", pienempi jätkistä lisäsi hiljaa ja vilkuili vessan ulkopuolella hermostuneena ympärilleen.

"Mä taidan lähteä.. mä en tahdo.. mun pitää mennä", Andrew sanoi hieman pelokkaana, turhankin hiljaa. Hän oli kuin vankilasta karannut rikollinen, jota kytät etsivät kissojen ja koirien kanssa. "Sä varmaan tahdot jäädä tänne.. luulisin.. mut, mm, olis kiva.. nähä joskus", mutistiin entistäkin hiljempaa, toivoen ettei ihan vielä oikeasti tarvitsisi erkaneta Romeosta. Väsytti kyllä ihan mukavasti nyt kun alkoholi teki jo laskuaan, niin kun meinasi aina tupata tapahtumaan jos pienempi alkoi jotain hermoilla.

Andrew sopersi hyvin epäselvän lauseen, mutta Romeo osasi kumma kyllä lukea sen suhteellisen hyvin rivienvälistä. Toinen ei tahtonut törmätä Mickyyn, mikä oli hyvä ajatus. Rastatukka hymähti ja painoi toisen vasten seinää suukottaakseen vielä tuon huulia. Hän ei osannut välittää silmäpareista, jotka saattoivat tapahtuman huomata. Huomenna voisi syyttää humalaa..
“K”, poika vastasi lyhyesti ja hymähti. “Vaikka kaiketi munkin ois hyvä lähteä… Mä en halua ottaa turpiin just nyt.”
Isen luona oli hyvä pitää pippaloita siitäkin syystä, ettei haitannut vittujakaan, vaikka tavaroita unohtuisi. Siinäpä syy, miksi rastatukkainen skeittari ei jaksanut lähteä mitään mukaansa ottamiaan tavaroita etsiskelemään. Hän saattoi ihan hyvin mutkitta saattaa nuoremman ovelle ja pitää vielä herrasmiesmäisesti tuolle ovea auki. Siitä syytettäköön ilolientä, vaikka kyllä rastapää ymmärsi ihan hyvin mitä teki. Myöntäminen olikin sitten asia erikseen.
Ihan hyvin poika voisi tarjota seuraansa toiselle, josko vaikka kahden keskisiä jatkoja tai… No, tilanne oli sitä luokkaa, että Romeokin huomasi omaavansa omantunnon. Ehkä olisi kuitenkin parempi antaa Andrewille hieman ilmaa ja keksiä jotain myöhemmin…

Ehkä. Se olikin luonnottoman vahva sana, joten pitäisi katsoa kuinka kävisi. Kyllä hurmurilla oli tapana tietää koska tuntui siltä, että piti tehdä jotain jonkun eteen.
“Sä varmaan soitat kyydin?”, poika kysyi. Kysymyshän se oli, vaikka sen erotti toteamuksesta vain pieni hentoinen vivahde äänensävyssä. Jos toinen vastaisi myöntävästi ilta olisi sitten tässä ja Romeo soittaisi Joelille, missä lienee olikaan. Hänen tarvitsi saada purkaa itseään ihan viattomassa mielessä, sitä paitsi Jeolla oli auto ja autossa oli huomattavasti kivempi matkustaa kuin ilman lautaa hoiperrellen sivukujilla.

Kerrankin ihan tosissaan Andrew ei oikeasti pitänyt siitä, että Romeo painoi häntä vasten seinään ja suukotteli. Tai piti, mutta ei kuitenkaan. Sekavaa, niin kuin aina kaikki tuon pienemmän pojan ajatuksissa. Enitenhän Andrew nimenomaan kaipasi Romeota ja tämän läheisyyttä, kaikkea ihanaa mitä oli saanut kokea rastapään kanssa, mutta tämä oli ehdottomasti ihan väärä aika ja paikka. Tummatukka oli enemmän kuin hermostunut, hän ei pystyisi nyt kohtaamaan Miguelia. Ja koskaan ei voinut tietää jos kohta poika ilmestyisikin kulman takaa, olisi vain parempi jos Romeo pitäisi hetken näppinsä erossa. Andrew oli muutenkin tuhoon tuomittu ja tunsi olonsa mitä kamalemmaksi ihmiseksi. Tälläistä ei voisi edes pistää kännin piikkiin. Tai ehkä voisi, mutta ei ruipelon tilassa. Kaikki sen kuitenkin tiesivät miten kiintynyt ja kuinka pahasti hän oli Romeoon mennyt retkahtamaan, hullukaan ei pystyisi rastapäästä noin nopeasti toipumaan. Tilanne oli siis ihan ilmiselvä, Andrew ei vain osannut vastustella toista. Se ei ollut reilua, mutta oikeastaan sillä ei ollut mitään väliä. Romeo saisi tehdä mitä tahtoisi, ottaa pienemmän milloin tahtoisi, ihan mitä vain. Nyt kuitenkin oli pääasiana päästä nopeasti ulos talosta ja sitten vasta Andrew voisi hetkeksi hengähtää.
Vielä enemmän Andrew tunsi pahoittavan mielensä ja menevän entistä enemmän paniikkikohtauksen uhalle kun Romeo aukaisi suunsa. Sekin vielä, Andrewin olisi todellakin pitänyt ajatella vähän pidemmälle ennen kuin antoi Romeon tulla lähelleen. Nyt tuokin oli kusessa, tuskin Miguel olisi kaikkea kuulematta. Ja Andrew oli luonut lisää syytä kaksikolle vihata toisiaan. Tämä ei niin jäisi tähän, pian kaikki menisi perseelleen.
Vähin äänin Andrew mutristi ahdistuneena huuliaan, nakerteli nyt vähän alahuultaan ja lähti ovelle päin. Pienempi edes muistanut mitä oli ottanut mukaan, ei uskaltanut jäädä edes miettimään, nappasi ainoastaan lippiksensä, joka oli sopivasti ajautunut jotenkin eteisen lattialle.

Romeo kysyi kyydistä, Andrew siirtyi ulkoilmaan kädet hennosti täristen. Häntä tosissaan alkoi ihan heikottamaan tuo pelon määrä kiinni jäämisestä. "Kyydin?", Andrew toisti, asetellen lippaa päähän, vetästen samalla hiukset sivulle silmien päältä. "Nii joo.. joo, soitan", jatkettiin sanat hieman haparoiden, jokseenkin äänensävy vähän surkeammaksi muuttuneena. "Hm, haluatko sä kyydin kotiin? tai.. jos sulla ei oo kiire, nii voitaishan me vielä jotain tehä.. yhessä..", pienempi ehdotti hieman arasti. Samahan se toisaalta oli, Miguel varmasti muutenkin vihasi häntä jo enemmän kuin mitään muuta ja joka tapauksessa Andrew naulattaisiin ristille ensi kerralla kun he toisiinsa törmäisivät. Mikä olisi parempaa kuin viettää viime hetket Romeon kanssa? paitsi että ehdottomasti Andrew tahtoisi kertoa Miguelille kuinka pahoillaan oli, Miguel oli ollut niin mukava.. niin turvallinen. Nyt kaikki oli yhtä sotkua ja pelkoa. "Sä voisit tulla vaikka meille..? tai jotain". Ääni pidettiin melko hiljaisena, ettei se vain kuuluisi sisälle. Jos Micky olisikin vaikka hereillä. Andrew tarvitsisi hetkisen aikaa valmistautua henkisesti siihen mitä tuleva toisi tullessaan.

Ei ollut vaikeaa huomata, että Andrewia ahdisti. Ja vaikkei Romeo antanut moisen vaikuttaa hän silti tunsi sen selvästi. Omituisen selvästi ja oikeastaan välittikin. Tummatukkainen anorektikko sai rastatukan tuntemaan outoja ja ennenkuulumattomia tunteita. Ja se jos mikä oli huolestuttavaa, varsinkin kun hyvin tiedettiin Romeon ongelmat sitoutumiseen liittyen. Eikun hei, mitä tässä taas mietittiin? Eihän hän mitään sitoutumassa ollut? Romeo? No voi herranjumala, vuosisadan surkein vitsi.
Kun he pääsivät viimein ulos, ei toinen poika tuntunut vieläkään rauhoittuvan. Ja vaikka rastatukka tiesi, kuinka tuonta hentoiselta viattomuudelta vietiin muisti ja muut ajatukset, ei se hänen mieltään lämmittänyt. Nosti vain hymyn hetkeksi aikaa huulille. Normaalisti poika juoksi jo kaukana, kun joku vaati häneltä jotain. Andrew vain ei vaatinut, vaikka se välillä saattoikin tuntua sille. Tuo vain toivoi ja oli niin raasu… Romeon suklaasilmissä suloinen ja viaton.
Toinen rupesi ehdottelemaan ja tahtomattaan Romeo naurahti. Sen jälkeen hän pudisti hieman päätään.
“Ehkä on parempi et jätetään tää tähän”, poika vastasi. “Mä en vihaa Miguelia, enkä todellakaan suakaan.”
Kaiketi hän oli liian jyrkkä, mutta… Nyt ei tuntunut siltä, että hän tahtoisi jatkaa tätä leikkiä enää tänään. Sanat tosin oli muotoiltu niin, ettei toiselle ainakaan luvattu mitään. Ja ne saatettiin tulkita myös niin, ettei Romeo enää tahtonut olla missään tekemisissä nuoremman kanssa. Ja sehän ei todellakaan pitänyt paikkaansa.

“Ja en mä tarvi kyytiä”, poika vastasi. “Mä soitan kai Joelille ja jos se on kännissä niin mä kävelen. Ei ongelmaa. Pidä huoli ittestäs, Andrew”, poika hymähti ja suukotti toista vielä otsalle kääntäen sitten selkänsä ja lähtien kävelemään.
Ja täytyi vain toivoa, ettei toinen tajuaisi, että Romeo meni täysin vastakkaiseen suuntaan kuin missä asui.

- tämä tässä? :3 Ja sitten jatkoksi se, kun Romeo hyvittää? (; -

Romeo naurahti, pudistellen päätään kieltäytyi pienemmän ehdotuksiin. Sanat heitettiin vielä päälle, Andrew katsoi toista eksyneenä, mutta sitä hän oli ollut jo ennen sanojakin, joten suurta muutosta ei nyt näkynyt. Tietenkin se pahensi oloa, varsinkin kun se tuli vain niin suorana pötkönä, ettei heidän välillään tapaamisia enää kävisi. Valmiiksi ollut pelko ja inhotus itseään kohtaan eivät sallineet reaktiota suurena, se vain paskensi paskaa oloa lisää. Kaiken Andrew oli mennyt heittämään pois, vain saadakseen hetken aikaa käpälöidä Romeon kanssa jossain kovalla vessan lattialla. Ei järin romanttista, ei mitenkään satumaista. Mutta sitäkö olisi pitänyt rastapäältä odottaa? ei todellakaan. Miguel raukka.. Andrew oli ollut tänään maailman huonoin ja pahin ihminen, hän joutuisi vielä helvettiin tämän takia. Sinne hän kuuluikin kun tuollaista kerta meni toiselle tekemään. Mutta itsekin hän siinä menetti. Miguel oli aivan mahtava tyyppi, teki Andrewin olon välitetyksi ja hyväksi, jopa sai ruipelon ihastumaan hennosti itseensä. Andrewia suorastaan yökötti oma käytöksensä, ei kukaan järkevä ihminen käyttäytynyt näin.
Andrew vain tapitti toista katse hieman edelleen hätääntyneenä. Ainakaan Romei ei vihannut häntä. Eikä Miguelia. Mutta Miguel taatusti vihasi heitä molempia. Ja Andrew vihasi itseään.

Kyytikään ei kelvannut, toinen tahtoi selvästi vain nopeasti pois. "Okei.. pidä säki", Andrew sanoi takaisin, tapitti hetken vielä toista ja laski sitten katseensa muualle. Hänen olisi niin mieli tehnyt vain pyytää toista jäämään, vaikka anelemaan ettei jättäisi taas pienempää yksin. Mutta se oli koettu jo turhan liian monta kertaa, eikä olisi oikein tehdä aina niin Romeolle. Ei Andrew mikään ahdistelija ollut, ei ainakaan tahonut olla.
Romeo suukotti otsalle, lähti sitten kävelemään pois. Andrew katsoi hetken toisen perään, ei edes tahtonut tietää minne toinen tosissaan menisi. Katse siirtyi taloon, josta hetki sitten oltiin vasta poistuttu. Entistä halpamaisempi olo tunkeutui tummatukan sisälle. Hän ei tahtonut olla vain yksi jäsen jonossa ja nyt kun oli löytänyt jonkun joka saattaisi antaa jopa jotain vastakaikua, oli pienempi antanut tämänkin vain mennä ohi silmien vain Romeon takia. Miten joku saattoi olla niin onneton?

Hiljalleen Andrew hiipi pois talon lähettyvyydeltä, kaiveli kännykän housujen taskustaan ja soitti itselleen kyydin kotiin. Hän ei niin uskaltaisi mennä enää ikinä kouluun tai minnekään. Tuollaisen jälkeen ei ollut kyllä asiaa mennä minnekään.

/joo kiitti pelistäää ~