Don't let your dog walk you

// Valerie & Nikki tänne (:

Rocco Vegalla oli kädet täynnä työtä. Yksi iso berhandilainen oli saanut jonkun kiinnostavan hajun kuonoonsa ja oli alkanut sitä haisetelemaan. Poika vihasi koirien juoksuja, jolloin lenkit kestivät paljon kauemmin mielenkiintoisten hajujen nauliinnuttua koirat haistelemaan. Vihdoin, monien huutelujen jälkeen Tess lähti taas liikkeelle ja näytti hyvinkin viattomalta. Ajotien päässä alkoi hahmottua jo iso, hieno talo, joka oli tämän karvakasan koti. Rocco toivoi, että he pääsivät ilman ensimmäistäkään pysähdystä perille. Se oli mahdollista, koska näille pihoille ei saanut jättää minkäänlaisia jälkiä ja myös sen takia hihnaa otettiin kireämmälle, pojan askeltaessa tietä pitkin eteenpäin.

Kävellessään laatoitetun pihan poikki kohti ovea, vilkaistiin kelloa. Aivan kuten hän oli ajatellut, oli heillä kestänyt enemmän kuin yleensä. Poika silitti koiraa muutaman kerran, ennen kuin aikoi ottaa avaimen tutusta paikasta ja mennä sisälle. Hän kumartui lattialla olevan veistosta kohti, ja laittoi sormensa pienen koloon, johon avain oli piilotettu. Rocco ei kuitenkaan tuntenut mitään, hän ajatteli sen ehkä olevan syvemmällä, mutta ei tuntenut vieläkään mitään. Jos avaimen paikkaa oli vaihdettu, hänelle ei siitä ollut sanottu yhtään mitään.

Mustiin housuihin ja harmaaseen printti t-paitaan sonnustautunut poika odotti. Hän oli painanut ovikelloa jo monesti, mutta ovea ei aukaistu. Poika katsahti koiraan, joka oli rojahtanut maahan makaamaan ja läähätti katsellen takaisin. Suuret määrät kuolaa roikkui tuon suunpielistä, eikä Tessillä näyttänyt olevan vielä mikään kiire sisälle. Hän mietti, että voisi sitoa koiran yhteen pylvästä odottamaan jonkun ilmaantumista. Se oli huono ajatus, koska koira saisi itsensä irti hetkessä. Sen lisäksi Rocco oli jättänyt reppunsa eteiseen. Eikä sitä voinut sinne jättää, joten poika painoi ovikelloa vielä kerran.

Jostain kauniista ja kummasta syystä Nikki oli pistänyt askelta toisen eteen eikä ollut edes viitsinyt soittaa kyytiä – vanhemmat kun olivat luultavasti töissä, Kia omilla teillään ja kavereita ei viitsisi vaivata. Tai oikeastaan, viitsi, mutta matkalla voisi polttaa pari tupakkaa, toisin kuin automatkalla. Autolla kestäisi kuitenkin lyhempään ja harvempi poltti omassa autossaan – ei sillä, kyllä Nikki tiesi niitäkin, jotka polttivat autonsa sisällä, mutta kovin moni ei-polttaja tuskin nousi enää siihen autoon. Ainakaan jos nenä ei ollut tottunut hajuun. Haju olikin paljon kamalampi kuin se maku. Tai tarve. Ainakin Nikkin mielestä. Mutta minkäs sille teki. Sekin oli vain mielipidekysymys.

Nikki kääntyi vihdosta viimein kadulle, jonka varrella koti oli. Päällä oli tällä kertaa musta printtimekko ja nahkatakki. Hiukset oli vetäisty aamulla parille letille, jotka olivat päivän aikana päässeet hieman sekaisiksi. Päivän päätteeksi se ei edes haitannut ja Nikkin mielestä näytti jopa paremmalta. Kukaan muu kuin perhe ei kuitenkaan hänen naamaansa katselisi tai jos Nikki itse päättäisi lähteä johonkin niin siinä vaiheessa vaihtuisi niin asuste kuin kampauskin.

”Luulisin sua murtovarkaaks, jollet roikottas meidän kuolaavaa tuhoa kädessäs”, Nikki laukaisi ja kaivoi taskustaan avaimet.
Lukko naksahti auki helposti sen jälkeen, kun Nikki asetti avaimen sinne ja käänsi sitä. Oli hän sentään kuitenkin tiennyt,e ttä heillä oli koiraulkoiluttaja, mutta piti ulkona olla vara-avainkin. Ellei Kia ollut vienyt sitä lähtiessään jonnekin. Nikki astelikin ensimmäisenä sisälle ja heitti laukkunsa lähimmälle löytämälleen tuolille.

Rocco kääntyi kuullessaan tytön äänen selkänsä takaa. Kotiin oli tulossa Steelejen nuorin tytär. Poika astui oven edestä hieman syrjemmälle ja päästi toinen avaaman oven. Tess hoputettiin nousemaan ylös ja asteltiin sisälle. "Teidän vara-avain on jossain, joten ehkä sun pitää varoa oikeita murtovarkataita", hän sanoi ja sulki oven perässään. Poika katseli tyttöä, jonka tiesi olevan nimeltään Nikki. Hän oli nähnyt tuon monesti hakiessaan Tessiä ulos ja tietenkin hän oli nähnyt tytön koulussa. Juurikaan muuta hän ei tiennyt ruskeahiuksisesta perheen kuopuksesta, rikkaita oltiin, kuten talo ja pihalla joskus seisovat autot kertoivat.

Koiran hän päästi irti hihnasta ja taputti tuota selälle. "Eikä Tessistäkään ole apua jos teille tulee varkaita", Rocco sanoi ja vilkaisi koirasta takaisin tyttöön. Hihnan hän kiersi kädessään kokoon ja laittoi sen kaappiin, jossa koiran tavaroita säilytettiin. "Sua ei varmaan haittaa jos laitan tolle vielä uuden veden?" poika kysyi ja hymyili koiralle, joka oli lähtenyt laiskasti kävelemään keittiön suuntaan, kuin tietäen pojan ajatuksen. Jos kotona ei ollut ketään hän eleensä hengasi vielä hetken hienossa talossa ennen kuin lähti. Saattoi antaa samalla Tessille ruokaa tai vettä. Ehkä Nikki haluaisi pelkän koiranulkoiluttajan roolissa heillä ravaavan pois nopeasti, mutta kysyi kuitenkin.

”Se meidän murtovaras tulee luultavasti olemaan vaan mun karkuteillä oleva siskoni. Kia. Koskaan kuullu?” Nikki kysyi retorisesti. ”Olitsä Rocky tai jotain?”
Ei sitä aina voinut nimiä muistaa, varsinkin kun Nikki useimmiten viihtyi paremmin ulkosalla kuin sisätiloissa. Kun poika päästi Tessin hihnastaan, päätti kuolakone suunnata keittiötä kohti. Ruoka sillä varmaan oli mielessään, samoin Nikkillä. Hän oli skipannut jälleen kerran ruokailun ja käyttänyt senkin ajan johonkin vähemmän järkevämpään, kuten läksyjen kyhäämiseen. Taso oli varmaan sen mukaistakin. Nikki vain hymähti ajatukselle Tessistä puolustamassa kotia varkailta – mitähän tuo tekisi. Hyppäisi päälle ja hukuttaisi kuolaan? Ei Tessissä muuten mitään vikaa ollut, luonteeltaan se oli todella mukava piski, mutta kun löysi tavaroitaan sen kuolaamana korikaupalla, oli vähällä mennä hermo.

Tyttö pudisti päätään seuraavalle kysymykselle.
”Siitä vaan”, hän totesi vielä ääneenkin pojalle ja jäi hetkeksi seisomaan eteiseen.
Hetken tuumittuaan Nikki päätti kuitenkin seurata koiraa ja poikaa keittiöön oman ruokansa toivossa. Sillä oletuksella, että kaapista tosiaan löytyi muroja tai miksei vaikka edellispäivältä jäänyttä lasagneakin. Korkokengät kopisivat samaa tahtia kun hän käveli parkettia pitkin kuivakaapille. Ja kas. Muroja ainakin, jos ei muuta. Ehkäpä sitä pitäisi tarkastaa vielä jääkaappi paremman varalta. Sen tiesi kuitenkin, että varsinainen päivällinen olisi valmis jotakuinkin kuuden aikaan, jos edes silloin. Jääkaapin ovi aukesi ja Nikki antoi katseensa kiertää sen sisältöä, kunnes näkökenttään tuli lupaavan näköinen rasia.
”Vau”, Nikki hymähti luettuaan 'lasagne' -sanan kannesta.

Nikki otti itselleen lautasen ja lappasi jotakuinkin puoli purnukallista lasagnea sille. Sitten vain lautanen mikroon ja ruoka olisi kohta valmista. Oliko edes tarpeen sanoa, että Nikki harvemmin teki ruokaa – hän jätti sen niille, jotka osasivat.
”Haluatsä?” Nikki tarjosi puolituntemattomalle pojalle.

"Aa, okei", sanottiin kun Nikki oli kertonut Kian olevan vara-avaimen katoamisen takana. Se, että tyttö puhui karkuteillä olevasta siskostaan ihmetytti, mutta ohitettiin nopeasti. "Voisitte pitää ne avaimenne siellä missä pitääkin, koska mua ei huvita odotella ulkopuolella jonkun kotiin saapumista", Rocco sanoi ja toivoi, että seuraavalla kerralla ei tällaista tapahtuisi. Nyt hänellä tai heillä kävi hyvä tuuri, mutta seuraavasta kerrasta ei voinut tietää. "Ja se mun nimi on sitten Rocco."

Pojan tullessa perheen hulppeaan keittiöön, Tess oli ankkuroinut ruhonsa suoraan ruokakupin eteen, niin kuin saattoi odottaa. Rocco otti ensimmäisenä ison kupin maasta ja tyhjensi sen vanhat vedet altaaseen. Sitten valutetiin kylmää vettä kraanasta, täynnäen kupin uudelleen. Poika vilkaisi taakseen ja huomasi Nikkin seuranneen perästä. Hetken päästä koira nousi ja meni kupilleen, Roccon asettaessa sen tavalliselle paikalleen. Näky ei näyttänyt innostavan suurta narttua, joka jätti veden koskemattomaksi. Ruoka olisi varmasti piristänyt enemmän. Sitä ei kuitenkaan annettu, eihän ollut sen aika ja Rocco ponnahti seisomaan. Sillä välin toisella perheenjäsenellä oli samantapaiset suunnitelmat.

"Lasagnea", Rocco luki paketista, jonka Nikki oli ottanut esille. "Ei kiitti", sanottiin ja jäätiin katseleman tytön ruuanlaittoa, jota ei voinut ruuanlaitoksi oikein kutsua. Lasagne oli varmasti hyvää, mutta ei maistunut pojalle nyt. Saattoi sanoa, että oli jaloa tarjota ruokaa hänelle. Siitä ei ollut ainakaan puutetta. "Ainiin, tiiätkö sä millon sun vanhemmat tulee kotiin?" poika kysyi, hieroen käsiään yhteen.

Rocco, Rocky... no aika lähellä. Nikki kutsui toisinaan muutenkin joitain tyyppejä aivan eri nimillä ja jatkoi toisinaan myös niin sinnikkäästi, etteivät nämä enää jaksaneet edes huomautella. Eipä tytön tarvinnut vaivata päätään sen enempää. Tosin kyse oli oikeasti siitä, ettei Nikki useimmiten vaivautunut painamaan nimiä päähän sillä perusteella, että hän tuskin törmäisi samoihin tyyppeihin useasti. Kaverit ja ne tunnetummat koululaiset olivat asia erikseen. Sen vuoksi useimpia hän kutsuikin vain nimillä, joita heitti päästään. Toisinaan jopa osui oikeaan – tai toisinaan saattoi muistaakin oikein, mutta eipä sitä pahemmin myönnetty kellekään, sillä toisinaan ihmisiä oli mukava hieman ärsyttää. Minkäs voit, se oli liimautunut osaksi luonnetta samalla tapaa kuin se, että asioista puhuttiin suoraan.

Kaapattuaan lautasen mikrosta, istahti tyttö keittiötasolle ja piteli lautasta kädessään samalla kun lappasi pari haarukallista suuhunsa. Okei, menetteli ja toisaalta mieli alkoi heti tehdä jotain mäkkiruuan tapaista. Herkeäisi sitä kai välillä jotain vähän terveellisempääkin syödä. Ja tietenkään tytöllä ei ollut minkäänlaista taipumusta istua nätisti pöydän ääressä muutoin kuin perhepäivällisillä. Niitäkin oli ehkä kerran viikossa, sillä kaikki perheenjäsenet viilettivät aina omilla teillään kuinka sattui, toisinaan söivät ulkona tai Nikkin tapaan tulivat parhaimmillaan aamuneljältä kotiin. Siksipä iltapäivästä oli harvemmin kotona enempää kuin yksi henkilö.
”Ei mitään ideaa”, Nikki kohautti olkiaan. ”Mitä sä niiltä?”

Tess näytti asettuvan takamukselleen Nikkin eteen kerjäämään ruokaa. Harvemmin koira sitä kuitenkaan sai, jos ei vahingossa tippunut. Vanhat jämät saatettiin antaa ja jos tyttö ollenkaan tunsi vanhempiaan tai sisartaan, niin lasagnenjämät jäisivät roikkumaan vain jääkaappiin.
”Sen lopun lasagnen voi varmaa antaa tolle jollet sä tosiaan tahdo”, Nikki totesi, hän kun pysytteli mieluusti niin kaukana Tessin hoidosta kuin tarve – okei, joskus rapsuteltiin ja sitä rataa, mutta Nikki antoi mielellään muiden hoitaa koko koiran.

Rocco oli pienesti pettynyt kun Nikki ei tiennyt vanhempiensa tulemisesta. "Mä olisin pyytänyt vain hieman palkkaa ennakkoon", sanottiin ja otettiin muutama askel lähemmäs tyttöä, ja jäätiin nojailemaan tiskipöytään, tytön jäädessä vasemmalle. Nikki sai hänestä varmasti tyhjätaskun kuvan. Ellei sitä oltu jo luotu sen perusteella, että poika ulkoilutti heidän koiraansa. Rahastahan sitä tosiaankin tehtiin, mutta saattoi luulla, että myös koirien takia. Totuus oli, että hän oli melko köyhä eikä aikonut vääristää todellisuutta edes rikkaan tytön edessä. Roccolla ei ollut mitään tarvetta hävetä tilannettaan, jota tytöt kuten Nikki saattoivat vierastaa. Eihän tyttö hänenlaistensa kanssa hengaillut. Tavis alkoi pohtimaan mitä tekisi jos ei saisikaan rahaa tänään. Tie veisi ehkä kotiin, mutta siitä saattaisi tulla turha reissu. Palkkapäivä kun oli vasta ensiviikon alussa.

"Tess, tule tänne", Rocco käski innokkaasti ja taputti muutaman kerran jalkaansa. Koiraa yritettiin saada pois kerjäämästä. Uudestaan saatiin tehdä sama käsky, ennen kuin karvakasa oli puolestaan Roccon jalkojen juuressa. Pettymys oli varmasti karvas, kun huomattiin, ettei pojalla ollut antaa yhtikäs mitään. "Ei taida olla viisasta, tyttö on laihdutuskuurilla", Rocco sanoi tytön lasagnen antamiseen ja rapsutti kummallakin kädellä Tessiä. Otteet olivat kovat, mutta iso koira ei hätkähtänyt. "Rouva Steele sanoi, että eläinlääkäri oli käskenyt valvomaan ruokavaliota", Rocco tokaisi vielä ja vilkaisi Nikkiin. Hänestä oli huvittavaa kertoa perheen asioita perheeseen kuuluvalle. Tai ehkä toinen tiesi, muttei muistanut tai ei vain halunnut totella käskyä.