So high above me

>Kuka vain tervetullut on.<

Oli aina yhtä jännittävää kuunnella, kuinka hiljainen koulu oli, kun nuoriso oli pakkautunut luokkiin kuuntelemaan oppituntien pitäjien selostusta. Käytävät, joilla yleensä riekkui satoja nuoria, kaikuivat nyt hiljaisuuttaan. Tuntui, että tuoksukin autioiden seinien sisällä oli erilainen: vapautuneempi. Ei se johtunut siitä, että lukuisat hajuveden ja hien lähteet olivat poistuneet, vaan koko rakennuksen olemus, tuntemus, oli tyystin muuttunut. Kuin rakennelma huokaisi helpotuksesta ja vetäisi henkeä, ennenkuin riehakkaat pahantekijät saapuisivat uudestaan tauolle.

Kiaa huvitti sen ajatukset rakennuksesta, kuin hän ajattelisi elävää olentoa. Hän seurasi silmillään lattiaa, jolle oli viskattu muutamia roskia ja pari koulupaperiakin oli eksynyt omistajastaan. Nuori nainen hymähti, tietämättä itsekään, mille, ja asteli tyhjänä lepäävän pöydän ääreen. Sen päälle hän laski laukkunsa ja vilkaisi sitten kelloon. Se ei ollut paljoakaan, vasta yhdeksän. Hänen koulunsa ei alkaisi vielä pitkään toviin, mutta asunnon valtava paine oli häätänyt asukkaan kolostaan aiottua aikaisemmin. Ripeä kävely kaupungin katuja pitkin sai pään hieman selvenemään, mutta siitä huolimatta Kian oli tehtävä vielä töitä, jotta kuiskiva ääni sen sisimmässä vaikenisi. Hän ajatteli kaikkea kaunista, lintuja, jotka taistelivat pullanmurusta ja aurinkoa, joka lämmitti suloisesti sinisellä taivaalla. Koulumatka oli sujunut tavallista ripeämmin, ja täällä hän nyt oli: keskellä autiota aulaa.

Farkkuihin ja mustaan lyhythihaiseen kauluspaitaan pukeutunut Kia asettui istumaan penkille, jonka vieressä laukkua kannatteleva pöytä sijaitsi. Nainen oli laittanut korviinsa kultaiset korvarenkaat, ja jalkoihinsa simppelit, mustat korkokengät, jotka korostivat hänen pitkiä, ohuita sääriään. Silmät oli meikattu hillitysti, eikä nainen muutenkaan ollut leikkinyt väreillä, kuten ei yleensäkään. Hän piti neutraalisuudesta: ja tänään lähtö oli ollut niin suunnittelematon ja kiireellinen, ettei luomivärien kaivelemiseen ollut voinut käyttää aikaa. Kengät jalkaan, laukku kainaloon ja käytävään, niin se vain oli tapahtunut. Nyt nainen sitten nojasi selkänsä penkin selkänojaan, piilottaen kasvonsa kämmenensä sijaan, kuunnellen samalla omaa, tasaista hengitystään. Se sekoittui pehmeästi kellon tikitykseen ja kauniisiin sointuihin, jotka naisen mielessä pyrkivät tuhoamaan supattavan demonin.

Kovin lyhyt, mutta sitäkin suuri egoisempi brunette asteli korot kopisten pitkin käytävää laukku olallaan keinuen kroppansa liikkeiden mukaisesti. Kukaan ei olisi kyennyt kutsumaan tuota sievää neitoa epäviehättäväksi valehtelematta. Tummanruskeat, luonnostaan kihartuvat hiukset olivat auki, kuten useimmiten oli tapana. Laitetulta ne kuitenkin näyttivät, kuinkas muutenkaan.

Meikkiä tuon sievän neidon kasvoilta löytyi vain hieman, hentoinen sipaus varjoa luomille ja hieman huulikiiltoa. Tessa oli vain hieman korostanut luontaista kauneuttaan, tummia ja tuuheita ripsiä oli lähes turha korostaa entisestään. Ne olivat kuitenkin se osa tytöstä, jotka kruunasivat hänen kasvonsa.
Pukeutuminen oli aamulla ollut suuri ongelma neidille. Valinnan tappava vaikeus, sellaistahan elämä välillä oli. Tessa Fraeyr nähtiin tänään kuitenkin puoleen reiteen ulettuvassa mustassa niskalenkki mekossa ja korkosandaaleissa, joista sitä korkoa todellakin löytyi. Tessahan oli vain 159, vaikka mielellään olisikin ollut edes hieman pidempi. Hän lukeutui huutosakin lyhyimpiin tyttöihin, mikä oli suoranainen häpeä, vaikkei siitä ulospäin näytetty edes piittaavan. Ulospäin Tessa oli ylpeä ja itseriittoinen neito, joka ei koskaan tehnyt mitään väärin. Sisällään tuo kuitenkin kantoi tuhansia syntisiä ajatuksia ja epävarmuutta itsestään ja tekemisistään. Jollain tavalla hän jopa inhosi itseään. Inhosi, vaikka uskotteli rakastavansa enemmän kuin mitään koskaan.

Tessa sipaisi hiuksiaan, pidätti kasvoillaan kyllästyneen ja koppavan ilmeen. Brunettea ei olisi lainkaan kiinnostanut, mutta kaiketi hänen silti pitäisi tänään vietellä itselleen uusi urheilija korsto. Edellisestä oli jo kolme päivää ja ihmiset rupeaisivat puhumaan. Sitä Tessa ei todellakaan kaivannut. Hän ei halunnut kuulla itsestään yhtäkään juorua, ainakaan mitään sellaista, joka todellisuudessa saattoi pitää paikkansa.

Korkojen kopina pysähtyi kahviautomaatin eteen, kun nuori Frayer halveksiva ja inhoa kuvastava ilme kasvoillaan laski itselleen kolikkoa vastaan kahvia. Mustaa kahvia, kitkerää, kun kyse oli automaattikahvista. Hän olisi niin mielellään vain lähtenyt läheisimpään kahvilaan, mutta ei hän voinut. Hänellä oli ollut hetki takaperin privaatti tentti, jonka hän oli lahjakkaasti itselleen puhunut missattuaan oikean tentin. Ja seuraavalla tunnilla käsiteltäisiin matematiikassa uusi aihe. Ja vastoin kaikkia cheerleadereiden normeja, Tessaa kiinnosti oikeasti. Hän saattoi tässäkin asiassa näytellä, että vihasi matematiikkaa, mutta… Niin.
Hänen onnensa, ettei kukaan oikeasti tuntenut häntä, vaikkakin kyseinen asia oli samalla myös kirous hänen yllään. Ei ketään, jolle saattoi puhua kaikesta. Ehkä niin oli hyvä ja ehkä niin oli tarkoitettu. Oikeastaan tummaverikkö ei tahtonut edes miettiä sitä.

Neito kohotti kahvin kirsikkaisella huulikiillolla maalatuille huulilleen ja irvisti todetessaan kahvin arvailujensa mukaisesti kitkeräksi. Olisi sittenkin pitänyt ottaa siihen maitoa. No, tehty mikä tehty, uutta kahvia ei jaksettu laskea virhearviota korvaamaan.
Oranruskeat silmät kiersivät aulan todeten sen miltei kokonaan tyhjäksi. Se oli melkein yksin hänen, ottamatta huomioot tyttöä, joka näytti jotenkin… itkikö tuo?
Tessan toinen ohueksi nypitty kulma kohosi, miksi hän muka välitti? Siinäpä hyvä kysymys. Korot kopsahtelivat jälleen vasten lattiaa ja cheerleaderin vartalo keinui tuon liikkuessa sulavan kissamaisesti kohti penkkejä.
“Oletko sä ok?”, tyttö töksäytti. Miksi hän kysyi? miksi häntä kiinnosti? Kyseessähän oli selkeästi tyttö, joka ei todellakaan voinut kuulua kermaan! Oikein nätti tyttö silti… Ei! Häntä ei kiinnostanut. Ei varmasti.

Hengitys. Tasainen hengitys, se tuuditti Kian lempeästi ajatuksiin, joita hän ehkä ei olisi tahtonut käsitellä. Terapeutti oli kuitenkin lohduttanut, että suuri askel paranemiseen oli se, että pystyi hyväksymään asiat, joita elämä oli mukanaan tuonut. Kia oli tällöin lähinnä naurahtanut: kuinka käsitellä asiat, joista koostuu koko elämä? Kia ymmärtäisi surun tunteen, jonka aiheuttaisi läheisen kuolema, kuinka siitä kykenee jonain päivänä pääsemään yli. Mutta entä jos ei muista yhtäkään rakkaudentunnetta ennenkuin vasta pari vuotta takaperin?
Kuolema. Joskus se tuntui niin helpolta pakoreitiltä, pois kaikista ajatuksista. Se vaatisi ehkä surutyön enolle ja tämän perheelle, mutta loppujen lopuksi, taakaksi Kia oli heille Ruotsista saapunut. He pääsisivät yli menetyksestä, ja voisivat jatkaa elämäänsä pian samanlaisena, kuin se oli ennen nuorikon saapumista.
Ehkä itseaiheutettu kuolema voisi vaatia jonkun ulkopuolisenkin. Nopeasti etenevän junan kuljettaja saisi varmasti terapiaa, jos uskonsa menettänyt nuori nainen jonain yönä heittäytyisi raiteille odottamaan nopeaa kuolemaansa. Tietenkin Kia voisi tehdä sen, minkä parhaiten taisi: juoda, napata pillereitä ja juoda vähän lisää, mutta heittäytyisikö hän äitinsä kanssa samalle tasolle?

Nuori nainen värähti kämmenensä piilossa. Hän oli miltein unohtanut Helenan kasvot. Niiden surkeat, vettyneet piirteet ja väsymyksen, joka sekoittui uskon puuttumiseen. Likaiset, kihartuvat tummat hiukset, jotka roikkuivat aina kasvojen edessä hänen itkiessään keittiön pöydällä kouluaamuina. Kun lapsenkenkäinen tytär oli mennyt kysymään, mikä äidillä pon, oli Helena tiukasti käskenyt tätä lähtemään kouluun. Pahuudesta hänen sisässään ei koskaan puhuttu - ja ehkä senkin myötä Helena oli onnistunut tartuttamaan sen tyttäreensä.

Ajatukset saivat Kian miltein värisemään, mutta töksäytetty, vierasääninen kysymys sai tilanteen raukeamaan. Suorastaan hätkähtäen käsi putosi kasvojen edestä, ja tummat silmät kääntyivät kohti kaunista nuorikkoa, joka seisoi lähellä kahvinsa kanssa. Ruotsalaissyntyinen ei ollut lainkaan kuullut toisen saapumista, mikä oli melko harvinaista. Yleensä nuori nainen oli kettuakin tarkempi ja piti hyvää huolta ympäristöstään.
Nyt Kian täytyi vilkaista ensin ympärilleen, kuin varmistaen, ettei ollut epähuomiossa jättänyt havaitsematta muitakin ihmisiä. Aula oli kuitenkin suhteellisen hiljainen, muutamia vaeltelijoita lukuunottamatta.
"..Olen", kykeni nainen lopulta vastaamaan ja kääntämään katseensa silmiin, jotka toivat Kian mieleen kissan. Mustan kissan, joka tuijotti kaapin päällä ja jonka ajatuksia saattoi vain kuvitella. Ruskeat silmät tekivät reiän Kian omiin katseluvälineisiin, mutta se ei silti saanut naista kääntämään katsettaan pois. Sen sijaan rokkari teki nopean katsauksen, aina korkeista koroista takaisin napakoihin silmiin.

"Eipä hätää", Kia vielä varmisti, kun vihdoin salli kääntää katseensa pois kauniista seuralaisestaan. Vihdoin viimein hän tunnisti toisen, ja pohtikin nyt, miten ihmeessä tämä oli tullut juttelemaan vapaaehtoisesti hänelle. Joskus Kia oli seurannut cheerleadereiden tekemisiä ja pistänyt huomiolle tämän lyhyen, kissamaisen, nuoren kaunottaren. Toinen ei varmasti tiennyt hänen alkuperäänsä, mutta ei sillä, että hänen olisi tarvinnutkaan.
Kia oli ylimistölle nobody.
Nojatessaan edelleen rentona selkänojaan kaiveli lyhythiuksinen laukustaan energiajuoman, jota oli hörpätty vasta aivan vähän. Jalat lepäsivät rennosti lattiaa vasten, ja koko naisen olemus oli hyvin rento ja rauhallinen. Hän onnistui peittämään syttyneen ahdistuksen, jota nyt kovasti yritettiin painaa takaisin unohduksen syövereihin.

Tyttö vastasi Tessan ehkä hieman liiankin tylyyn kysymykseen myöntävästi ja yhdellä sanalla. Tummatukkainen cheerleader nyökkäsi suuremmin elehtimättä. Nythän hän voisi kadota paikalta ennen kuin kukaan näkee? Ideana hyvä, mutta jokin tytössä esti toteuttamasta sitä. Tessan olisi kaiketi tullut kieltää itsensä, kuten niin monia kertoja aiemminkin ja olla välittämättä toisesta. Äkkiä pois, ei saisi antaa asemansa joutua uhan alle vain omaa typeryyttään. Ja kaikista järkevistä ajatuksista huolimatta neiti istui läheiseen nojatuoliin ristien jalkansa naisellisesti ja kohottaen toisella kädellään kahvin huulilleen toisen syliinsä laskien.
Tyttö kertoi, ettei tuolla ollut hätää, Tessa nyökkäsi uudemman kerran. katse harhaili pois toisesta, vaikka oikeastaan tyttö olisi tahtonut katsella toista. Hän suonut sitä itselleen, ei hän olisi voinut suoda. Hänen kuului kieltää itseltään kaikki typerä ja väärä, kaikki syntinen vaikkei hän mihinkään Jumalaan suoranaisesti uskonutkaan.
Hän ei saanut katsella naisia, se oli väärin, sillä hän oli itsekin nainen. Se vain oli väärin, eikä sopinut hänen arvolleen ja se siitä aiheesta.

Pahvimuki laskettiin pöydälle ja käsi oikaisi laukun hihnaa ja samalla mekon helmaa. Ruskeat silmät katsastivat oikeankäden rakennekynnet vain jotta Tessa sai ties monennen kerran todeta mielessään olevansa niihin kovin tyytyväinen. Diivan oikeus tosin oli valittaa kaikesta ja olla olematta koskaan täysin tyytyväinen.
Diivaa ei voinut tyydyttää koskaan täydellisesti… surkuhupaisaaa. Tessa hymähti itsekseen katse poissa tuosta kapinallisen näköisestä tytöstä. Poissako? No, ei sitä kauaa kyetty erossa pitämään. Pian neiti Frayer sai taas huomata katselevansa tyttöä.
Hän olisi tahtonut kysyä, miksi toinen näytti noin surulliselta, jos kerta oli kunnossa. Sitä ei kuitenkaan kysytty, se ei olisi ollut soveliasta. Jälleen kerran Tessa sai muistuttaa itseään asemastaan.

Mitään tekemättömät sormet eksyivät hiuksiin, Tessa jäi tiedostamattaan pyörittelemään kiharoitaan sormensa ympärille. Se oli tottumusta, josta olisi ihan kätevä oppia pois. Oli turhauttavaa olla levoton, kun ei voinut vain istua ja olla tekemättä mitään. Se olisi ollut huomattavasti helpompaa, jos olisi ollut purkka jota jauhaa. Silloin olisi sentään ollut jotain vähemmän häiritsevänoloista tekemistä.

“Miksi sä istut täällä yksin, eikö sulla muka ole tunteja?”, Tessa kysyi kun nyt ei parempaakaan keksinyt, ja jotain oli vain sanottava. Tiedä sitten miksi ihmeessä. “Sä näytät aika surkealta ollaksesi kunnossa”, tyttö lisäsi tahattomasti. Hän olisi voinut purra kielensä poikki, jos se ei olisi ollut liian näkyvää katumusta. Sen sijaan, että itseä oltaisiin vahingoitettu keskittyi Tessa vain näyttämään välinpitämättömältä.

Kian yllätykseksi tämä nimettömäksi jäänyt kissatyttö ei poistunutkaan, vaan asettautui istumaan penkille, joka oli aivan lähellä Kian oleskelutuolia. Hieman kummastuneena tuo vilkaisi toiseen, kulmaansa kohottaen, hakien silmillään toisen katsetta, siinä kuitenkin epäonnistuen. Ei nuori voinut estää hymyä, joka pyrki kaartumaan huulille hätistääkseen pahuuden tiehensä. Tai ehkä hymy ei edes ollut onnellinen, vaan lähinnä itseironinen. Kia mietti, mitä hän saisi kuulla, kun ylimistön jäsen jäi hänen seuraansa. Nuo tunsivat toisensa läpikotaisin, eikä voinut olla, että tyttö luulisi Kiaa joksikin ylempiklikkiläiseksi. Tietenkään ruotsalaissyntyinen ei sanonut ääneen mitään, vaan hörppäsi energiajuomaansa kerran, kaksikin, ennenkuin asetti juoman takaisin laukun pohjalle.

Kissatytön (siksi Kia alkoi tästä hetkestä lähtien toista kutsumaan) olemassaolo hieman ahdisti Kiaa. Ei mitenkään pahasti, vaan se aiheutti kutkuttavaa tunnetta vatsan sisällä. Ne eivät olleet lenteleviä perhosia, vaan ennemminkin koita, jotka pureskelivat ahnaasti reittiä ulos luolastaan. Toisen esimerkkiä matkien siirsi lyhythiuksinenkin katseensa pois vieraan kauniista silmistä ja katseli hetken seinällä lojuvaan kelloon, jonka minuutit etenivät harvinaisen hitaasti. Hengitys ei kaikunut tilassa enää yksin, vaan oli saanut seurakseen toisen, kepeän hengähtelyn. Jälleen Kian oli ravistettava hieman päätään kummallisten ajatuksiensa kanssa ja rykäistävä pehmeästi. Painostava ympäristö tuntui raskaalta viitalta harteilla.

Sen sijaan, että Kissatyttö olisi poistunut vähin äänin Kian luota, avasi hän suunsa ja kysyi, miksi rokkari oli täällä yksinään. Ei nuori nainen voinut muuta, kun kohottaa katseensa takaisin vieraan silmiin. Pieni, vino hymy toiselle luotiin, ja toinen pitkistä jaloista kaartui eteenpäin naisen venytellessä hieman.
"Koti kävi ahtaaksi", Kia totesi sen enempää selittämättä, ja pyyhkäisi hieman paitaansa suoremmaksi. Hän ei halunnut kuvailla enempää.
"Ja ehkä joskus tekee ihan hyvää tutustua koulun hiljaisuuteen ennen tunteja", nuorikko vielä pohti ääneen Kissatytölle, joka näytti hieman yhtä ahdistuneelta Kian seurassa. Miksi, sitä nuori ei tiennyt, eikä voinut edes arvailla asiaa.

Vielä tyttö mainitsi, että ollakseen kunnossa näytti Kia melko surkealta. Tumma kulma kohosi vähän, ja sirot sormet nousivat tunnustelemaan poskia, kasvoja ja silmänalusia. Naisen oli tunnustettava, että silmänaluset olivat varmasti mustat kuin saapuva yö ja perusilmekin väsynyt ja levottoman oloinen. Pehmeästi nuorikko silti vain hymähti, puisteli hieman päätään ja lupasi: "Kunnossa olen silti. Kiitos."
Jälleen tumma katse kohosi kissansilmiin, lumoaviin ruskeisiin, joita kehystivät kadehdittavan paksut ja tuuheat, mustat ripset. Ei Kia voinut homon perusluonteelleen mitään, vaan kävi jälleen ihailevan katseen sirossa seuralaisessaan.
"Sinä sen sijaan näytät erittäin hyvältä", rokkari kehaisi, tuntematta sen suurempia tunnontuskia sanoistaan. Hän sanoi totuuden.
"Kaunis olet."
Ja tämän jälkeen katse kääntyi muualle, laukkuun, josta jälleen riivittiin esiin juoma, josta huikattiin hieman.

Tessa oikoi hameensa helmaa kovin keskittyneesti kuin olisi muka lyhythiuksisen rokkaritytön paikalla olon tyystin unohtanut. Eihän asia nyt niin ollut, eikä edes sinne päin. Tummatukkaisen söpöyden onni, että oli tottunut peittämään tuntemuksensa ja omat mielipiteensä tiiviin kuoren taa.
Tyttö rassasi kynsinauhojaan, heilautteli hiuksiaan ja kaivoipa vielä laukustaan peilin vilkaistakseen, että meikki oli kunnossa. Tokihan se oli, kun mitään ei ollut sattunut ja sitä tuskin edes kasvoilla olikaan.
Kun tyttö oli esittänyt kysymyksensä, odotti tuo vastausta, jonka luonnollisesti myös sai. Ei todellakaan pitänyt mennä uhmaamaan kermaa, etenkään huutosakkia, oli sitä kuinka rahvasta tai kapinallista hyvänsä. Tai ei olisi pitänyt, sattuihan sitä ja sattui useinkin. Tessa vain ei hyväksynyt sitä omalla kohdallaan, eikä varmasti kovin moni muukaan kerman kanoista. Kostonhaluisiahan he olivat, myös ja etenkin Tessa Frayer.

Tyttö kertoi kotinsa käyneen ahtaaksi ja että tahtoi tutustua koulun hiljaisuuteen. Tessa pyrki näyttämään välinpitämätöntä naamaa, ihan kuin häntä ei olisi oikeasti kiinnostanutkaan. Todellisuudessa jokainen sana, tavu ja yksittäinen kirjainkin kuunneltiin ja sisäistettiin. Mielessään tyttö soi toiselle hymyn, joka ei kuitenkaan yltänyt ilmeettömiin kasvoihin eikä edes kullanruskeisiin silmiin.
Rokkaria katseltiin, tuon kulmat kohosivat hieman, sormet koskettivat poskia ja silmänalusia. Tessa olisi tahtonut sanoa, että se oli turhaa ja että toinen oli sievä, mutta eihän hän tietenkään sellaista voinut suustaan päästää. Naurahti vain, eikä sävy ollut kovin ystävällinen. Oli osattava olla ilkeä, vaikkei olisi tahtonut.
Toinen kertoi olevansa kunnossa, kiitti. Se olisi saattanut hämmentää tyttöä, mutta kaikeksi onneksi vain hieman lämmitti sisintä. Ulkokuoreen senkään ei annettu vaikuttaa, tyttö vain heilautti hiuksiaan ja räpsäytti ripsiään, kuten hänen asemassaan olevat kanan kuuluikin.

Toinen kehui Tessan näyttävän hyvältä, tarkensi kauniiksi. Nyt tyttö meni oikeasti hämilleen, mutta siitä huolimatta, että tuntui mieluisalta ja imartelevalta kuulla se tuon tytön suusta, ei tummatukkainen kaunotar voinut sille mitään, että kyseessä oli TYTTÖ ja vieläpä KAPINALLINEN sellainen.
“Anteeksi?”, Tessa esitti silmät siristyneinä ja viileällä äänellä. “Sinulla ei ole oikeutta sanoa noin”, ilmoitettiin jäisesti ja vietiin katse pois. Tessa ei voinut katsoa silmiin, sillä hänen teki kovasti mieli pyytää tytöltä käyttäytymistään anteeksi ja silmät olisivat saattaneet paljastaa jotain.
Jälleen oikaistiin hametta. Tessa päätti, ettei enää vilkaisisikaan tyttöön, ihan kuin tuo olisi haihtunut ilmaan tai muuttunut näkymättömäksi. Laukusta kaivettiin huulikiilto, jota sipaistiin kevyt kerros huulille edellisen päälle.
Hänhän ei liikkuisi tästä mihinkään, mutta ei vilkuillut, vaikka mieli tekikin.

“Sulla on kaiketi nimikin”, tyttö totesi, muttei kysynyt. Kadutti heti, eikö hänen kuulunut juuri unohtaa toisen olemassaolo? Niinpä niin, turha toivo.

Kuten arvata saattaa, Kian kehu Kissatytölle ei auheuttanut mitenkään positiivista rektiota. Onneksi rokkari oli varautunut moiseen eikä pahastunut, kun sirillään tuijottava nuori nainen porasi reikää hänen silmiensä väliin. Sen sijaan tummakuontaloinen vain hymyili varovasti, mitenkään piruilematta. Hän laski energiajuomansa takaisin paikoilleen tekonahkaisen laukun uumeniin, venyttäen hieman sormiaan pöydän sileän pinnan päällä. Nuoren naisen teki mieli todeta, ettei häntä hittojakaan kiinnostus, oliko hänellä oikeus sanoa jotain vai ei. Klikit olivat Kian mielestä täysin säälittäviä, eikä hän kannattanut niiden olemassaoloa millään taholla. Mutta kyllä Kia tiesi, että Kissatytön kaltaisille cheerleadereille klikit olivat koulumaailman peruskivi. He pyrkivät suosituimmaksi, ja ilman nelosvoimaakin heidät tunnettiin kaikkialla. He olivat rikkaita, näyttäviä, kauniita, ihailtuja. Jos klikkejä ei olisi, he eivät olisi mitään. Kia hymähti pehmeästi ajatuksilleen, niitä muuten ulospäin näyttämättä, ja keinautti päänsä rennosti kohti vasempaa olkapäätä.
"Ei kai", rokkari totesi tyynesti, eikä häntä pahemmin ahdistanut toisen läsnäolo. Oli tietenkin pieni kaiverrus, sillä klikkijärjestelmän vuoksi Kissatyttö voisi rokkaria inhotessaan pistää tämän ties millaiseen liemeen, mutta pahempien ajatuksien alla, ikuisen pimeyden seurana, tuo kuullosti varsin pieneltä pahalta.
"Mutta se on totuus, ja siksi halusin sanoa sen."
Vähän piti tummien silmien vilkaista toista, joka oli kääntänyt katseensa Kiasta pois, kuin tätä ei olisi olemassakaan. Eipä Kia viitsinyt alkaa itseään tykö tekemään vaan mieluummin eli toisen asettamilla rajoilla.

Pää notkahti taaksepäin ja katse kohdistui kattoon. Siellä ei ollut mitään ihmeellistä - purkka näkyi olevan, ja sai vain miettiä kuinka se oli sinne päätynyt. Tylsä väri sai silmät sulkeutumaan hetkeksi. Suu raoittui hieman, ja lämmin hengitys kumpusi huulilta. Se sekoittui tunkkaiseen kouluilmaan hyvinkin nopeasti. Ajatukset pyrkivät pakoon, eivätkä yhtään mukavaan suuntaan, ja Kian oli pakko reväyttää silmänsä auki ennenaikojaan. Hän ei kestänyt niitä, julmia muistoja, jotka raastoivat mielen rikki ja väkisin asettuivat kummittelemaan. Se aiheutti pahan olon, henkisen ja fyysisen, ja sai koko kallon tuntumaan paljon raskaammalta kuin se oikeasti olikaan. Vaimeasti nuori nainen huokaisi, ja hänen tummat silmänsä hakeutuivat vierellä istuvaan Kissatyttöön, joka kaunisti itseään entisestään. Ja siinä samassa, hän myös näytti muistavan Kian olemassaolon.

"Kia", ruotsalaissyntyinen vastasikin lyhyesti nimensä, ilman turhia vastaanpanemisia.
"Mulla ei varmaan ole lupaa sun nimeä kysyä", hän totesi sen jälkeen, hamuten kädsellään juomaansa. Niin huonosti kuin Kia söikin, kaikenmaailman nesteet maistuivat näppärästi. Hörppäys oli lyhyt ja ytimekäs, jonka jälkeen pullo sai laskeutua pöydälle.

Toisen tyyneys oli hyvin arvostettavaa, mutta toisaalta se raasti ja riepoi Tessan ylpeyttä ja itsetuntoa. Se.. no kaiketi sitä nyt ei edes tarvinnut erikseen sanoa, ettei brunette pitänyt siitä lainkaan. Hän ei aiheuttanut tuossa lyhythiuksisessa tytössä yhtään minkäänlaista reaktiota! Tuo ei loukkaantunut, suuttunut, eikä pyytänyt edes nöyränä anteeksi! Tuo vain… oli.
Ja kieltämättä se herätti Tessan mielenkiinnon, mutta eihän sellaista typeryyttä voitu näyttää! Kuten ei sitäkään, kuinka se hiveli itsetuntoa, niin ristiriitaista kuin olikin, kun toinen kertoi sanomansa olevan totta ja että juuri siksi oli sen sanonut.

Tummaverisen kaunokaisen teki kovasti mieli nousta pehmeältä tuolilta ja painella korot paukkuen aulan ovista ulos aurinkoon ja siitä asvalttiin napsahtelevin askelin suoraan kapinallisten keskelle tupakkapaikalle nenäänsä nyrpistelemään ja vetämään henkosia. Tosin sitäpä ei cheerleader tehnyt, vaan istui paikallaan jalat ristittyinä ja jatkoi sitä, mihin oli aiemminkin niin kovin keskittynyt. Eli mekkonsa helman nyppimistä, hiusten heilauttelua ja niillä muutoinkin leikkimistä ja niiden asettelua.
Nytkin tummaverikön rakennekynsin koristelluissa siroissa sormissa pyöri muutama tumma luonnonkihara.
Tyttö olisi ihan hyvin voinut sähähtää jotain epäkunnioittavaa rokkaritytölle, mutta piti ihme kyllä sievästi suunsa supussa ja katseensa toisesta erossa. Hän nyt kuitenkin epäonnistui siinä kysyessään neidon nimeä.

Lyhyt, kolmekirjaiminen, sievä ja helposti muistettavissa. Kia. Toinen totesi otaksuen, ettei tuolla varmaankaan ollut lupaa udella Tessan nimeä. Tyttö miltei loukkaantui siitä, mutta vain sisäisesti, näyttäen ulospäin vain tyyntä pintaa.
“Ei, mutta se on Tessa Frayer”, brunette kertoi. “Suosittelisin muistamaan.” Viimeksi lausutussa oli tietty huumori, jolla vihjattiin siihen, kuinka muijat yleensä skitsosivat, jos joku ei muistanut heidän nimeään. Ja ihan kuin Tessa muka ei itse olisi moisesta kilahtanut. Hän olisi varmasti nostanut metelin ja tuhonnut ainakin kaksi, ellei kolmekin elämää ja sitten loukkaantuneena korot kopisten painellut kauas. Ei suinkaan nyyhkimään itsesäälissään kenenkään urheilijapojan syliin, vaan kaiketi ihan vain hermosauhuille.

Tyttö laski jalkansa rinnatusten lattialle ja sai jälleen oikoa mekkonsa helmaa. Sormet sipaisivat täydellisesti aseteltuja hiuksia. Ihan kuin Tessa oli muka epäillyt niiden sojottavan sinne sun tänne. Ja ihan kuin sillä oikeasti olisi ollut paljonkin merkitystä. Olihan sillä, mutta vain, koska itsetunto ei oikeasti ollut niin hyvä, mitä annettiin ymmärtää. Ja Tessa saattoi samasta rikkeestä syyllistää monia muitakin kerman neitoja. Ei suinkaan julkisesti, sehän olisi ollut sosiaalinen itsemurha. Niin korkealla hän ei kuitenkaan ollut, että olisi sellaista saattanut seurauksetta tehdä. Omassa mielikuvituksessaan kyllä, mutta ei suinkaan Aston highissa. Mutta toivoahan oli, tai ainakin niin kaunokainen tosissaan uskoi.

// keskeytän, koska tuntuu jumittavan~