'Cause you're a heartbreaker

/ Samara ja Sammie ( :
Otsikko on mitä on/

Oli kulunut kolme päivää siitä, kun Fabian oli tutustunut Sammieen futistreenien juomatauon aikana. Kolme pitkää päivää. Poika ei suinkaan ollut unohtanut brunettea sinä silmänräpäyksenä kun kääntyi pois tuon luota, ei edes nukahtaessaan illalla, kuten usein uusien tuttavuuksien kanssa tuppasi käymään. Oikeastaan päinvastoin, sama tyttö oli mielessä nytkin.

Fabian ei tiennyt mikä tuossa nimenomaisessa cheerleaderissa oli saanut hänen mielenkiintonsa heräämään ja säilymään aina tähän hetkeen asti. Ehkä se, että tuo oli nauranut ja hymyillyt jatkuvasti, halunnut oppia taklaamaan ja heittänyt palloa melko hyvin? Tullut mukaan leikkiin ja kestänyt sen kunnialla, pitänyt loppuun asti edessään myös tietyn salaperäisen verhon jättäen mieleen miljoona ja yksi kysymystä? Ehkä kaikkia? Fabian ei tosiaankaan tiennyt, hän tiesi vain, ettei aikoisi jättää tyttöä rauhassa elämään omaa elämäänsä. Pojan oli vain pakko tunkea lusikka tähänkin soppaan. Eikö aina sanottukkin, ettei tilaisuuksia kannattanut jättää käyttämättä? Pahin mitä saattaisi tapahtua olisi se, että urheilijanalku tulisi torjutuksi, eikä se olisi maailmanloppu. Hänet oli torjuttu ennenkin.

Poika ei ehkä ollut pelkkien yhden yön juttujen perään, harvoin hän kuitenkaan oikeasti kiinnostui kestäkään. Yleensä blondi oli aina itse se jahdattava osapuoli, eikä hänellä ollut sitä asetelmaa vastaan mitään. Hän saattoi flirttailla avoimesti suuntaan ja toiseen, muttei koskaan ennen ollut juossut kenenkään perässä täysin oma-aloitteisesti.

Fabian tunsi itsensä säälittäväksi teiniksi kävellessään muutaman muun joukkuelaisensa kanssa kohti ruokalaa.
Blondi oli pukeutunut vaaleisiin löysähköihin armanin farkkuihin jotka oli köytetty lanteille mustalla web kangasvyöllä ja harmaaseen pitkähihaiseen, vaaleaita hiuksia oli pörrötetty kevyesti ja kasvoille maalattu itsevarma hymy. Vaikka Fabian oli muiden mukana juuri raahautunut liikuntatunnilta ei sitä huomannut laisinkaan, pojalla oli taito näyttää illalla aivan yhtä hyvältä kun kouluun tullessa, huolimatta siitä mitä hän päivän mittaan teki.

Urheilijanalku poikkesi askeleissaan kohti ruokalan keskipaikkeilla olevaa pöytää jonka ääressä istui pääasiassa siroja toinen toisiltaan näyttäviä cheerleadereita - ja Sammie. Aiemmin Fabian oli yhdistänyt tytön automaattisesti massaan muiden mukana, nyt hän kuitenkin erotti tuon joukkiosta ongelmitta.
Poika kiersi tytön taakse, veti takana olevasta pöydästä itselleen tuolin, kosketti tuon olkaa takaapäin, moikkasi lyhyesti ja istui Sammien viereen välittämättä siitä, että pakotti näin koko loppurivin väistymään kauemmas (ja satunnaisen nörtin luopumaan tuolistaan ja seisomaan).
"Voin mä liittyä seuraan?", Fabian kysyi hiukan jälkikäteen ja hymyili tytölle kohteliaasti.

Fabian oli äärettömän tietoinen useista intensiivisistä katseista joita sai osakseen urheilijoiden pöydästä.

/coming :---)/

Maliana Samantha Tifft

Sammie oli jo muutaman päivän ajan saanut uutta ilmettä elämiseen. Hymy ei meinannut laantua tytön huulilta ollenkaan, ja aamuisin oli huomattavasti helpompaa nousta sängystä ja raahautua kouluun. Treenejä odotettiin yhä enemmän ja koko ajan. Etteikö Sammie muutenkin aina odottanut cheerleader harjoituksia kuin kuuta nousevaa, mutta nyt ne erityisestikin pistivät jonkun tekemään tytön sisällä kärrynpyöriä. Ja varsinkin, jos treenit vielä sattuivat olemaan urheilukentällä.
Harmikseen futisjoukkueella ei ollut enää cheerleadereiden kanssa samoja treeniaikoja tällä viikolla, eikä Sammie siksi ollut törmännyt Fabianiinkaan näinä muutamana päivänä. Se harmitti Sammieta, ja se kertoi jo jotakin tytön tunteista tuota poikaa kohtaan. Niistä tunteista ei vaan tiennyt vielä kukaan muu, eikä Sammie edes ollut varma, että oliko selvittänyt vielä niitä itsellensäkään täysin.

Tökkäisy olkapäähän sai Sammien heräämään ajatuksistaan ja tuo katsoi hetken ajan ympärilleen hakien sitä joka häntä kaipasi. Itse asiassa kaikki muut cheerleaderit vaativat bruneten mielipidettä asiaan, jossa tilanne oli tasan, ja oli päädytty umpikujaan.
Sammie katsoi hetken kulmat koholla porukkaa, ja kysyi sitten että mikä edes oli aiheena. Muutamat huokailivat kyllästyneinä, koska olivat luulleet Sammien osallistuvan tietenkin keskusteluun ja kuuntelevan tarkasti. Asia lähinnä huvitti brunettea, koska tälläkin hetkellä kyse oli jostakin tulevan viikonlopun bilehässäkästä. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun Sammieta ei juuri sillä hetkellä jaksanut kiinostaa juhliminen.
Niinpä tuo kohautti olkiaan saaden porukan jälleen keskutelemaan kiivaasti. Samalla brunette itse joi vettä ja päätti nyt kunnolla jäädä kuuntelemaan tovereidensa juttelua, vaikkei siitä ollut kovinkaan kiinostunut ja ajatukset kun tuntuivat koko ajan kääntyvän jonnekin ihan muualle...

Sammiella oli yllään ruskea bolero ja sen alla beigensävyinen lyhythihainen tunika, joka ulottui hiukan yli lantion, sekä mustat, tavalliset pillifarkut. Jaloissaan tuolla oli tunikan kanssa sävysävyä olevat converset. Eli, melko tavallisella tyylillä mentiin tänään. Hiukset tyttö oli jättänyt aamulla auki, mutta nyt syödessä ne oli lähes pakko pitää kiinni, sillä oli sanoinkuvailemattoman ärsyttävää syödä hiusten kanssa, jotka alati tunkeutuivat olkapäiden yli ja lautaselle. Niin ruskeat kutrit oli sidottu korkealle nutturalle ruokailun ajaksi.

Kun vesilasi tyhjeni, Sammie laski sen tarjottimelle ja oli juuri aikomassa kommentoida jotakin muiden tyttöjen jo kinasteluksi kehkeytyneen keskustelun väliin, kun kosketus tytön olkapäällä sai pään ja ruskeat silmät kääntymään ja katsomaan tulijaa. Fabian. Fabian? Sammien kasvoilla oli varmasti hämmästynyt ilme, kun poika tuli siihen, moikkasi ja veti tuolin itselleen ja istuutui tytön viereen.
Ennen kuin Sammie ehti jäätyä totaalisesti tilanteeseen, tuo moikkasi Fabiania rennosti, vaikka oli sisältä kaikkea muuta kuin rento. Huulille nousi hymy, ja se sama tunne, se jossa joku teki kärrynpyöriä tytön sisällä, alkoi taas tavoittaa koko Sammien kehon. Mutta se tunne oli onneksi ihana, eikä brunetella ollut mitään kiirettä luopua siitä.
Sammie katsoi hetken kun muut hämmästyksen ja närkästyksen sekoittamina siirtyivät kukin tuolillaan niin, että Fabianille jäi tilaa istua. Kaikki olivat tuntuneet lopettavan sen hetkisen keskustelunsa, ja syömisensä, ja näyttivät nyt erittäin kummastuneilta. Varsinkin juuri muut cheerleaderit, jotka eivät ihan heti äkänneet, miksi tuo urheilijapoika oli tullut siihen heidän pöytäänsä ja tervehtinyt Sammieta. Brunette oli kuitenkin itse varma, että joutuisi tämän myötä ristikuulusteluun, mikä oli tavanomaista jos jooku cheerleader nähtiin jonkun pojan kanssa jossakin joskus.

”Öö, joo, voit sä varmaan”, Sammie sitten naurahti Fabianin kohteliaalle kysymykselle joka tuli hiukan myöhässä. Muut alkoivat pikkuhiljaa taas keskittyä jutusteluunsa, nyt tosin kinaamatta, ja Sammie saattoi edelleen erottaa, kuinka jotkut tietyin väliajoin seurasivat myös hänen ja Fabianin keskustelua.
Sammie itse kääntyi tuolillaan niin että jätti muut cheerleaderit suunnilleen selkänsä taa ja oli nyt Fabianiin päin. Hymy pysyi edellään huulilla kun tuo katsoi taas vihreitä silmiä.
”No, mitä kuuluu?” brunette sitten kysäisi, vaikka tiesi ettei kysymys ehkä ollut paras mahdollinen siihen tilanteeseen. Tuskin kolmen päivän aikana mitään mullistavaa oli tapahtunut, senhän Sammie olisi kuullut jo muilta cheerleadereilta, jotka pitivät tarkkaa tilastoa varsinkin futisjoukkueen tapahtumista. Mutta toisaalta, ei Sammie viitsinyt ääneen ihmetellä sitäkään, miten he Fabianin kanssa taas kohtasivat, koska se kuulostaisi tyhmältä, olivathan nuo samassa koulussa ja tosiaan edellisestä tapaamisesta oli kolmee päivää.

Fabian ei voinut kieltää etteikö olisi ollut pettynyt kun cheerleaderien treenit eivät olleet viime päivinä osuneet toista kertaa samalle ajalle futistreenien kanssa. Tytöt paikalla tarjosivat tietysti silmänruokaa mutta saivat myös porukan esittämismielessä panemaan parastaan peliin, blondi oli myös ehtinyt pariin kertaan haikailla erään tietyn buneten perään ja olisi mieluusti edes nähnyt tuon toistamiseen, ehkä hakeutunut jälleen puhumaankin.

Poika oli monta kertaa leikitellyt sillä ajatuksella, että olisi etsinyt Sammien koulussa käsiinsä, ylpeys ei kuitenkaan ollut antanut myöten ennen kun vasta nyt. Heti seuraavana päivänä perään lähteminen olisi tuntunut ahdistelulta, toisena päivänä siltä, että hän oli väkisin koittanut viivytellä, kolme päivää sen sijaan oli tarpeeksi lyhyt aika, jotta molemmat vielä muistivat toisensa mutta jotta yhteentörmäys meni sattumasta ja keskustelun aloittaminen saatettiin laittaa enemmän tai vähemmän päähänpiston piikkiin.
Eikö paraskin palkinto ollut parhaimmillaan oltuaan tovin saavuttamattomissa, hedelmä täydellinen odotettuaan muutaman päivän ulkokuoren kypsymisen jälkeen? Hyvää ei kannattanut pilata kärsimättömyyttään. Urheilijanalku halusi nauttia tytön seurasta ajoituksen ollessa täydellinen. Tai niin täydellinen kun keskellä vilkasta koulupäivää vain saattoi odottaa.

Muiden cheerleadereiden läsnäolo ei saanut Fabiania kiusaantumaan, hän rakasti huomiota ja valokeilassa keimailua, teki mielellään muut kateelliseksikin Sammien puolesta hymyilemällä vielä hiukan tavallistakin valovoimaisemmin. Tilanne olisi saattanut olla eri jos poika olisi nyt tajunnut katsovansa joukon rumimman ja epäsuosituimman perään, brunette näytti urheilijanalun silmiin kuitenkin entistä paremmalta muiden keskellä, muut tuntuivat myös kuuntelevan tuon mielipidettä, vaativankin sitä. Tutustumisen esteenä ei siis ollut mitään, ei ainuttakaan muotoseikkaa. Fabian ei tiennyt olisiko välittänytkään sellaisista, hän viihtyi kuitenkin paremmin omissa nahoissaan siinä istuessaan kun tunsi paremmin sen kenen kanssa puhui.

Poika nojasi rennosti pöytään toisella kyynerpäällään Sammien puoleen kääntyneenä.
"Me toivottiin sun ilmestyvän kentän laidalle joku päivä", Fabian huomautti puolitosissaan puhuen itsensä lisäksi myös lopusta joukkueesta, "treeniajat ei oo oikeen käyny yksiin."
Tuskin kukaan, Fabian mukaanluettuna, oli oikeasti uskonut, että cheerleader olisi päättänyt vaihtaa alaa siitä vain. Urheilijanalulle olisi oikeastaan hyvin riittänyt jos brunette olisi vaikka vain paistatellut aurinkoa jonkun ystävänsä kanssa kentän laidalla, se olisi jo yksinään ollut omiaan piristämään päivää. Hän ei kuitenkaan vapaaehtoisesti myöntäisi sitä edes itselleen vaan sitkeästi kuvittelisi vielä pitkään, että kuka tahansa hyvännäköinen cheerleader olisi ajanut saman asian.

"Miten sulla on menny? Kiireitä koulun ja treenien kanssa?", Fabian kysyi tytön itsensä äsken esittämän kysymyksen nyt tuolta itseltään sivuuttaen oman vastausvuoronsa. Tavallisten, arkisten ja puuduttavien asioiden kertaaminen tuntui loputtoman tylsältä. Jos ei ollut tapahtunut mitään erikoista, miksi turhaan kertoilla mitättömyyksistä? Small talk oli pojasta hyödytöntä siinä vaiheessa kun koitettiin oikeasti tutustua eikä esitetty hienostuneempia ja asiallisempia kun oikeasti oltiin.

Maliana Samantha Tifft

Sammien silmät olisivat voineet sulaa Fabianin hymyyn, joka sai kuin peilireaktion aikaan cheerleaderissa jonka kasvoilla pysyi se sama vanha tuttu aurinkoinen hymy. Sammiesta melkein tuntui, että muut cheerleaderit alkoivat pikku hiljaa häipyä kokonaan hänen huomiostaan, ja että siihen hetkeen jäivät vain hän ja Fabian. Se oli melko outoa, sillä olivathan he tunteneet, tienneet, toisensa vasta muutaman päivän ajan. Brunette ei kuitenkaan pistänyt tätä yhtään pahakseen, päin vastoin, sen luulisi olevan vain erittäin hyvä merkki, jos toisen seurassa viihtyi niin hyvin että unohti kaiken muun ympäriltään.
Mitähän Fabian mahtoi miettiä?

Poika oli nojautunut rennosti pöytää vasten. Tuon kommentti sai Sammien nauramaan.
”Ai te vai? No joo, onhan siellä varmasti ollut orpoa ilman tähtipelaajaa”, cheerleader hymähti huvittuneena ja virnisti, nyökäten sitten Fabianin toiseen huomautukseen, jonka myös Sammie oli ikäväkseen saanut huomata.
”Totta”, tyttö aloitti ja vilkaisi muita cheerleadereita, ”meillä on kyllä ollut vähän sitä sun tätä reenit näiden kolmen päivän aikana, koska yksi meidän nostaja satutti jalkansa”, brunette jatkoi siirtäen katseensa takaisin poikaan edessään. Vaikka cheerleaderporukat näyttivätkin usein isoilta ja koostuivat monista jäsenistä, ei yhtäkään voinut menettää jotta kaikki sujuisi täydellisesti. Se oli vähän sama asia kuin esimerkiksi normaalissa jalkapallossa; jos maalivahti puuttui, oli mahdotonta pelata. Olihan niitä varapelaajia, mutta cheerleaderporukoissa jokaisella oli oma paikkansa ja tehtävänsä, eikä siksi tuuraajia löytynyt.

Sammie melkein huomasi Fabianin ohittavan tytön kysymyksen kokonaan, kun tuo sitten kysyi Sammielta samaa mutta eri tavalla. Mielenkiintoisemmalla, järkevämmällä tavalla. Cheerleader nyökkäsi lyhyesti.
”No joo, itse asiassa koulun kanssa”, brunette sanoi sitten, ”esseitä mä olen yrittänyt parhaani mukaan tässä pari päivää kirjoittaa”, tyttö jatkoi ja vilkaisi Fabiania. Voi, jos tuo olisi tiennyt miten vaikeaa oli ollut keskittyä historian ja maantiedon esseiden kirjoittamiseen, kun päässä pyöri kaikenlaiset muut asiat kuin sisällissodat ja maan rappeutuminen. Sammie oli jopa joutunut vaihtamaan keskeneräisen esseen paperia ja kopioimaan koko jutun uudestaan, koska ensimmäiseen paperiin piirretyt lukuisat sydämet eivät lähteneet kokonaan pyyhekumilla pois, ja opettajat kun vaativat täydellisiä tuloksia täydellisissä papereissa.
”Ja no joo. Mä toivon että me aletaan taas pian treenaamaan kunnolla, koska mä tuun hulluks jos me joudutaan vielä kauan harjoittelemaan pelkkiä kannustushuutoja”, cheerleader vielä mutisi, ”ja meille tulee pian kiire uusien temppujen kanssa, että saadaan ne valmiiksi seuraavaan otteluun.”

Sammie oli laskenut katseensa käsiinsä ja sormiinsa jotka lepäsivät tytön sylissä samalla kun tuo puhui, mutta nosti nyt katseensa Fabianiin ja kohotti hiukan kulmiaan.
”Teillä on ilmeisesti treenit jatkuneet ihan normaalisti?” brunette esitti epäsuoran kysymyksensä. Sammie olisi mielellään mennyt katsomaan joukkueen treenejä, mutta aina kun nuo olivat harjoitelleet, tytöllä oli ollut puuduttavia istuntoja näiden seinien sisällä. Tosin, olihan Sammie ollut lähes aitiopaikalla, kun oli nähnyt biologian luokan ikkunasta suoraan urheilukentälle poikien ollessa siellä treenaamassa, mutta sitä cheerleader ei tietenkään ääneen maininnut.

”Mutta mitä muuta?” brunette sitten kysäisi Fabianilta kulmat hiukan jälleen koholla. ”Tulitko sä tänne syömään muuten?” cheerleader naurahti hennosti ja vilkaisi ruokajonoon, jossa muut Fabianin joukkuetoverit olivat jo tarjottimet käsissään. Osa loi vielkin katseita cheerleadereiden pöytään. Sitten katse siirrettiin takaisin Fabianiin ja hymyiltiin pienesti.
”Mä voin kyllä odottaa, jos sä haluat hakea jotain”, brunette sanoi ja nyökkäsi ruokapöytiä kohden.

/ anteeksi kesto ja laatu : 3 /

Fabian oli hyvillään saadessaan Sammien hymyilemään entistä leveämmin niin, että hymy nousi aina suklaanruskeisiin silmiin asti. Noihin samaisiin nappisilmiin poika jäi katsomaan hiukan liian kauaksi aikaa, jotta katse olisi ollut puhtaan viaton tai merkityksetön, pelkkä katsekontaktin haku. Urheilijanalku olisi voinut vain istua siinä ja katsoa niitä silmiä koko päivän, koittaa arvata niistä heijastuvia tunteita ja ajatuksia, tulkita parhaansa mukaan kaikkea näkemäänsä ja oppia tuntemaan tytön heti siitä. Fabian oli kärsimätön, hän olisi halunnut tuntea toisen täydellisesti heti, ei odottaa jälleen useita päiviä päästäkseen uudelleen puheille.

Kaikki äskeinen jännitys (jos torjutuksi tulemisen pelkoa sellaiseksi saattoi kutsua) oli kadonnut jälkeäkään jättämättä. Keskustelu tuntui luonnolliselta, ei siltä, että puheenaiheita koitettaisiin takeltelun ja mietintätaukojen välissä epätoivoisesti vaihtaa, jotta löydettäisiin jotain, mikä saisi edes toisen kiinnostuksen pysymään yllä. Nyt puheenaihetta ei edes tarvittu - pelkkä muunneltu small talk kelpasi loistavasti. Fabian uskoi ensikertaa siihen, että jos ihminen oli tarpeeksi kiinnostava ei puheenaiheen tarvinnut. Oikeastaan blondi uskoi, että olisi ainakin itse ollut tyytyväinen vaikka molemmat olisivat vain istuneet siinä hiljaa hymyillen. Sen oli pakko olla hyvä merkki.

Fabian nyökkäili vakuuttavasti Sammien sanoille. Kentällä oli tosiaan ollut urpoa, ei kuitenkaan siitä syystä, että tähtipelaaja olisi puuttunut, ainoastaan sen vuoksi, että brunette ei ollut seissyt kentän laidalla. Oli melko outoa, että urheilijanalku huomasi tytön poissaolon, aiemmin hän ei koskaan ollut kiinnittänyt huomiota siihen, oliko tuo, tai joku muu cheerleader, paikalla vai ei. Ehkä asioita oppi kaipaamaan vasta, kun niitä ei enää ollut? Tai sitten Fabian ei vain kyennyt pitämään päätään kasassa vaan vilkuili toivonrikkaana kentän reunalle useammin kuin oli tervettä.

"Kai teillä jotain.. Varapelaajia on?", blondi ihmetteli ääneen keksimättä varapelaajalle oikeaa vastaavaa sanaa. Varanostaja, varacheerleader?
Poika ei ymmärtänyt cheerleadingpoliitiikkaa, hän kuitenkin tiesi, että jos jalkapallojoukkueesta puuttui joku, ei homma toiminut täydellisesti, ei vaikka tilalle annettaisiin täydellinen korvaaja. Joukkue hioutui saumattomasti yhteen kymmenien ja satojen treenien aikana, hitaasti mutta varmasti, peruuttamattomasti. Luottamusta tai yhteisymmärrystä ei saatu kasaan tunnissa tai päivässä, ei viikossa tai kuukaudessa. Se vaati aikaa, rutosti kärsivällisyyttä, verta, kyyneliä ja hikeä.
"Nythän sulla on paljon aikaa keskittyä kokeisiin lukemiseen ja läksyihin", Fabian virnisti kiusoittelevasti. Sammie näytti fiksulta tytöltä, ei sellaiselta joka notkui yön pikkutunteihin asti humalassa röökäämassa lähikioskin kulmill. Ei ehkä kympin oppilaalta, mutta suurin osin kunnolliselta. Poika itse ei vieläkään ollut oppinut huolehtimaan koulutöistään, hän hädintuskin avasi kirjaa vapaa-ajallaan. Pakon edestä joskus, useimmiten hän kuitenkin mielummin lähti ulos kun homehtui sisällä opiskelemassa. Kukapa ei olisi? Nytkin monen aineen tehtävät odottivat, ja saisivat odottaakkin aina viimehetkille asti.
Blondi vastasi jälleen myöntävästi kun tyttö kysyi olivatko heidän treeninsä jatkuneet normaalisti.

Sammie otti syömisen puheeksi tajuamattaan vaihtaen "pääaiheeseen".
"Mä oikeestaan ajattelin, että me voitais käydä syömässä tai jotain vähän paremmalla ajalla ihan kahestaan", Fabian siirtyi suoraan aiheeseen katsoen tyttöä jälleen tutkivasti, "mitä sanot?"

/nou panik :'')/

Maliana Samantha Tifft

Fabianin kommenttiin varapelaajista Sammie pudisti päätään ja hymähti huvittuneena. Sitten tuo vilkaisi Fabiania tuon vihertäviin silmiin, ja kävi sitten katseellaan läpi muita pöydän cheerleadereita.
”Meitähän on jo muutenkin reilut parikymmentä”, todettiin sitten ja käännettiin katse takaisin poikaan siinä vieressä. ”Ja no joo, en mä tiedä. En mä pystyisi luottamaan johonkin nostajaan tai heittäjään, joka olisi vasta tullut meidän treeneihin vain tuuraamaan jotakuta”, brunette vielä sanoi kohauttaen olkiaan. Se oli totta. Vaikka cheerleaderporukalla olisikin ollut kasa varapelaajia, joita periaatteessa oli koska koulussahan oli innoikkaita tyttöjä huutosakkiporukkaan mutta joiden taidot eivät riittäneet, ei Sammie olisi pystynyt luottamaan heihin millään. Koko lukioaikansahan tuo oli ollut samojen tyttöjen kiinniotettava ilmasta laskeuduttaessa, ja jos siihen porukkaan tulisi jokou ulkopuolinen, Sammie pelkäisi heti henkikultansa puolesta. Jo pelkkä ajatuskin vieraasta heidän porukassaan sai kylmänväreet nousemaan tytön iholle.
Jalkapallossa, ainakin eurooppalaisessa, oli periaatteessa ihan sama, kenet laittoi kentälle kunhan tuolla riitti taitoa. Sen takia noilla oli vaihtopenkitkin. Cheerleadingissa ei tunnettu käsitettä ’vaihtopenkki’.

Sammie naurahti Fabianin kiusoitteleville virnistyksille, mutta huokaisi sitten.
”Ainoa ongelma on vaan se, että mun on tosi vaikea keskittyä yhtään mihinkään jos en pääse treenaamaan”, brunette totesi sitten. Lauseeseen saattoi olla piilotettuna pieni kikka. Nimittäin, varsinkin tällä hetkellä treenien perumiset aiheuttivat ylimääräistä päänvaivaa, sillä Sammie oli varma että jos hän olisi edes nähnyt vilauksen Fabianista näiden kahden päivän aikana, koulujutut olisivat sujuneet ainakin kymmenen kertaa paremmin.
Niin, ja muutenkin, cheerleading oli asia, jonka avulla Sammie pystyi unohtamaan kaiken muun ja nollaamaan kaikki tilanteet. Harjoitusten jälkeistä fiilistä voisi kutsua sellaiseksi, että oli aika aloittaa puhtaalta pöydältä. Treenit jotenkin piristivät, mieltä ainakin, fyysisesti ne vaativat kuitenkin melko paljon.
Sammie ei osannut arvioida, että millaisella tasolla Fabian kouluaan suoritti. Hän tuntui olevan melko samoilla linjoilla urheilun suhteen, kuin cheerleaderkin; treenit taisivat loppujen lopuksi viedä voiton koulustakin.

Fabian ei tehnyt mitään elettä noustakseen pöydästä ja lähteäkseen hakemaan ruokaa muiden joukkuelaistensa tavoin, samalla kun muut cheelreaderitkin jo tekivät lähtöä. Fabian kuitenkin esitti kysymyksen, jota Sammie ei ollut ihan osannut odottaa, mutta joka sai jonkun hypähtämään tytön sisällä. Cheerleader oli juuri vastaamassa, kun kuuli muiden huudot jonkin matkan päästä.
”Tuletko sä, Sammie?”
Brunette kääntyi katsomaan muita cheerleadereita ja hetken kuluttua pudisti päätään. Tytöllä oli hyppytunti, eikä siis mitään kiirettä minnekään. Muut tytöt kohauttelivat olkiaan, mutta vaihtoivat keskenään merkitseviä katseita, joita Sammie pystyi lukemaan kuin avointa kirjaa. No, ne eivät kuitenkaan brunettea tällä hetkellä kovinkaan paljoa hetkauttaneet, ja tuo kääntyi Fabianin puoleen.
”Joo, kyllä se mulle käy”, tyttö vastasi hymyillen ja nyökkäsi. Sitten ruskeat silmät vilkaisivat vielä muiden cheerleadereiden perään. ”Meillä ei oo niitä treenejäkään nyt, niin mulle käy oikeastaan milloin vaan”, lisättiin vielä ja vilkaistiin Fabiania.

Ruokala alkoi olla melko täynnä ihmisiä, ja jotkut alkoivat haeskella jo paikkoja epätoivoisella katseellaan, kun vapaita pöytiä ei näyttänyt olevan. Toinen cheerleaderporukkakin oli jo saapunut ruokajonoon, ja kun Sammie vilkaisi ympärilleen, tuo hoksasi että ainoa vapaa pöytä huutosakkilaisille oli juuri se missä he olivat Fabianin kanssa. Sammie siirsi katseensa takaisin toisen vihertäviin silmiin.
”Mennäänkö, musta tuntuu että vaikka meitä on vaan kaksi niin me viedään muiden silmissä hirveästi tilaa”, brunette naurahti ja nousi ylös ottaen tarjottimen kantoonsa ja toisella kädellä heilautti laukun olalleen. Sitten Fabianiin luotiin varmistava katse.
”Tai siis, haluatko sä mennä noiden sun kavereiden kanssa?” kysyttiin vielä ja nyökättiin muita futareita kohti.

/sä voit vaikka hittailla....? :---)/

Urheilu, tai oikeastaan vain jenkkifutis ja cheerleading, tuntui nyt jo vakiintuneet jonkinlaiseksi pommivarmaksi puheenaiheeksi jonka saattoi nostaa miettimättä pinnalle koska vain, missä tahansa yhteydessä millä muotoa vain. Molemmilla oli asiasta tietoa ja mielipiteitä, kumpikin oli kiinnostunut mutta ei niin fanaattinen, että olisi lyönyt vasta lämpemään lähteneet välit poikki parista ivallisesta sanasta tai eroavasta lempijoukkueesta.
Ensimmäinen yhteinen kiinnostuksen kohde oli löydetty - ja se oli varmasti hyvä asia. Vaikka nyt tuntuikin, ettei sanoja oltaisi tarvittu kävisi hiljaisuuskin vielä joskus tylsäksi. Toistaiseksi parivaljakon välillä ei ollut ollut yhtään hiljaista hetkeä, puhe oli soljunut molempien huulilta ihan ensitapaamisesta alkaen.

Fabianista tuntui oudolta, että joukkueessa olisi kaksikymmentä korvaamatonta jäsentä. Okei, olihan jalkapallossakin yksitoista pelaajaa ja varapelaajat, mutta silti. Kaksikymmentä ihmistä pyramideissa ja heittelemässä voltteja vieretysten? Se oli aika paljon. Joskus oli vaikea tulkita pelin kymmentä omaa pelaajaakin, jos tulkittavia olisi omalta puolelta yhdeksäntoista.. Toisaalta cheerleadingissä ei keskitytty vastustajaan vaan ainoastaan omaan suoritukseen.
"Käy salilla?", poika ehdotti kun Sammie kertoi, ettei kyennyt keskittymään kouluhommiin kunnolla treenien jäädessä välistä. Fabian oli monta kertaa huomannut itse aivan saman, hän vain oli oppinut purkamaan energiansa muuhunkin liikkumiseen kun vain treeneissä pakertamiseen. Juokseminen ja salilla hikoilu olivat aivan yhtä hyviä tapoja purkaa stressiä kun pelitkin, urheilijanalkukun ei running backinä päässyt turhan paljon taklailemaankaan.

Hetken aikaa kysymyksen esittämisen jälkeen Fabian oli varma, että Sammie alkaisi pian välttelevästi luetella tökeröitä tekosyitä ja lopulta liukenisi järkyttyneenä paikalta. Tyttö löysi kuitenkin pian taas kasvoilleen aurinkoisen hymyn ja myöntyi pojan ehdotukseen. "Hienoo", poika kommentoi lyhyesti hymyillen jälleen itsekkin.

Pöydän vaihto oli edessä nopeasti kun viimeisetkin oppilaat rupesivat raahautumaan tunneilta ruokalaan ja pälyilivät nyt ympäriinsä koittaen löytää jostain vapaan pöydän. Fabiankin ymmärsi, että he olivat Sammien kanssa periaatteessa varanneet itselleen yhden cheerleadereiden pöydistä.
"Ehkä meidän kannattais", urheilijanalku myöntyi ja pudisti sitten päätään merkiksi siitä, että vietti ruokatuntinsa mielummin Sammien kun muiden futareiden seurassa.

Parivaljakko vaihtoi paikkaa cheerleadereiden pöydästä yhteen nurkassa sijaitsevaan lyhyempään pöytään jossa ei toistaiseksi istunut ketään, Fabian ei edes muistanut kelle pöytä oli tarkoitettu, mikä puolestaan tarkoitti, että he voisivat istua siinä vapaasti ilman pelkoa häiriöstä. Jos jotain klikkiä ei muistanut sen jäsenet eivät todennäköisesti olleet tarpeeksi rohkeita tullakseen valittamaan.
Blondi nappasi mukaansa vain vesilasin, hän oli syönyt ennen treenejä eikä toistaiseksi ollut niin nälkäinen, että olisi santsannut. Fabian istui Sammieta vastapäätä.
"Sä oot tokalla nyt, right?", poika aloitteli jälleen hetkeksi jäätynyttä keskustelua. Urheilijanalku päätti aloittaa edes parin faktan keräämisellä, eihän hän tiennyt tytöstä mitään muuta kun kutsumanimen(?) ja oletuksen luokasta.

Maliana Samantha Tifft

Fabian ehdotti salilla käymistä. Sammie nyökkäili hajamielisesti ja haroi hiuksiaan. Muistellessaan niitä harvoja kertoja jolloin hän oli salilla sattunut piipahtamaan, saivat olon tukalaksi ja nolostuneeksi. Sammie ei koskaan ollut ollut niitä ihmisiä, jotka osasivat liikkua ja urheilla laitteiden kanssa yhteisymmärryksessä. Niinpä ne pari salikertaa olivat Sammien osalta päätättyneet melko toivottomaan yritykseen ja sähläämiseen, ja siksi brunette olikin suosiolla jättänyt koko homman sikseen. Onneksi hänellä oli pari muuta sopivaa vaihtoehtoa.
”Mä käyn mieluummin rullaluistelemassa ja surffaamassa”, todettiin sitten pienesti hymyillen ja vilkaistiin Fabiania samalla kun noustiin pöydästä.
Sammie vei astiansa pois ja kiitti tiskien kanssa häärivää keittiöntätiä ruoasta. Brunette pesi vielä nopeasti kätensä läheisessä altaassa ennen kuin asteli Fabianin perässä syrjempään pöytään. Juuri ruokalaan tulleet cheerleaderit valtasivat sen äskeisen pöydän.

Sammie laski jälleen laukkunsa siihen tuolin viereen ja istuutui sitten. Fabian oli istuutunut häntä vastapäätä jä näköjään hakenut lasillisen vettä. Sammie alkoi availla hiuksiaan ponnarilta ja haroi niitä hiukan saatuaan ne vapaiksi. Hiuslenkin tuo pujotti ranteeseensa ja nosti sitten katseensa Fabianiin tuon esitettyä kysymyksen bruneten luokka-asteesta. Vasta siinä vaiheessa Sammiekin tajusi, ettei tiennyt Fabianista juurikaan enempää kuin vain tuon nimen ja sen että hän pelasi jalkapalloa. Sammie nyökkäsi.
”Joo olen”, vahvistettiin vielä. ”Eli yksi piinaava vuosi vielä jäljellä”, brunette naurahti perään ja vilkaisi Fabiania. Sammie oli melko varma toisen luokka-asteesta, sillä suunnilleen kaikki omanikäisensä futarit brunette kyllä tunnisti, eikä Fabian todellakaan ollut ekaluokkalaisen näköinen.
”Mä heitän villin veikkauksen, että sä olet varmaan kolmannella?” cheerleader virnisti sitten kulmat hiukan koholla.

Sitten Sammie muisti erään asian.
”Me muuten oltiin viime syksynä samalla kurssilla liikunnan syventävässä”, brunette sanoi itsekin vähän yllättyneenä ja tarkasteli Fabianin kasvoja. Kyllä, se oli ollut Fabian. Mutta Sammie oli melko varma, ettei Fabian muistaisi noita tuneja enää, eikä cheerleader olisi itsekään muistanut, ellei...
”Ne oli viimeisiä tunteja sillä kurssilla ja pelattiin vesisateessa eurooppalaista futista”, Sammie selitti ja vilkaisi Fabiania siinä välissä, johko tuo olisi muistanut jotain, ja jatkoi sitten. ”Mä olin maalissa ja joku potkaisi sen pallon suoraan mun kasvoihin. Muistatko sä sen kun mä lähdin sitten pois kun mun nenästä vuosi verta?” Sammie naurahti ehkä vähän nolostuneena muttei punastuneena. Hän muisti Fabianin porukasta sen takia, että tuo oli ollut melkein ainoa kolmasluokkalainen siinä ryhmässä.
”Sen jälkeen mä en olekaan enää jalkapalloa pelaillut”, cheerleader naurahti vielä, tarkoittaen sitä eurooppalaista versiota lajista. Amerikkalaisessahan oli ne kypärät.

Surffaus ja rullaluistelu kuulostivat kieltämättä realistisemmilta vaihtoehdoilta kun salilla käynti tai jenkkifutis, tietyllä tavalla ne saattoi arvata vain tyttöä katsomalla. Sammie oli ulkonäöltään kuin suoraan jostain rantateinidraamasarjasta - eikä se ollut suinkaan huono asia. Cheerleader oli kuvankaunis, siitä ei päässyt mihinkään. Urheilijanalku ei voinut olla huomaamatta sitä joka kerta kun vilkaisi vastapäätä istuvaa tyttöä.
Molemmat lajit taisivat olla melko yleisiä harrastuksia cheerleadereiden keskuudessa. Fabian saattoi sielunsa silmin nähdä ruskettuneen ja vaaleahiuksisen tytön makaamassa rannalla valkoisessa hiekassa surffilaudan vieressä tai rullaluistelemassa paahtavassa auringonpaisteessa, se oli paljon helpompi kuvitella kun kourallinen siroja ja hentoja tyttöjä nostamassa rautaa hikisellä punttiksella tai taklaamassa verenmaku suussaan.

Fabian ei ollut kokeillut kumpaakaan lajia, hän surffasi vain lumisissa rinteissä lumilaudallaan. Poika ei pitänyt vedestä, eikä näin ollen myöskään uimisesta saati surffaamisesta. Rullaluisteluakaan blondi ei ollut koskaan kokeillut, normaalia luistelua oli, ja koska se ei ollut häntä miellyttänyt, miksi miellyttäisi rullaluistelukaan? Lajeissa ei ollut periaatteessa mitään muuta eroa kun se, että toisissa luistimissa oli terän paikalla pyörät, mikä oli jo ajatustasolla naurettavaa.
"Surffaaminen vois olla siistiä", blondi hymähti myöntyvästi antaen huuliltaan soljua sulavasti pienen valkoisen valheen, "ooksä koskaan lasketellut?"

"Jep, tää vuosi loppuun ja sit collegeen lepäämään apurahan turvin", Fabian virnisti. Totuus oli, ettei hänellä ollut vielä minkäänlaisia suunnitelmia tulevaisuutta varten. Muutamasta koulusta oli kyllä jo tullut lupausta täydestä apurahasta ja opiskelupaikasta, poika vain ei ollut päättänyt halusiko lähteä korkeakouluun vai yliopistoon. Hän halusi vain pelata amerikkalaista jalkapalloa eikä ymmärtänyt, miksi oikean sopimuksen kirjoittamista varten täytyi opiskella ja saada lisää vuosia lasiin.

Kun Fabian asiaa tarkemmin ajatteli, saattoi tosissaan olla, että hän oli tuntenut tytön aiemmin jo muualtakin kun kentän reunalta kuten oli kuvitellut. Sammie oli alusta alkaen näyttänyt etäisesti tutulta, toisin kuin muut cheerleaderit jotka olivat yhtä lailla kentän laidalla peleissä.
Poika muisti Sammien kuvaileman tapahtuman, hän ei vain muistanut kuka pallon oli potkaissut mikä teki olon vähän kiusaantuneeksi. Fabian itse? Se voisi hyvin olla mahdollista, hän oli surkea eurooppalaisessa jalkapallossa eikä ollut kahta kertaa katsonut mihin oli palloa potkinut.
"Mä muistan", blondi vahvisti ja irvisti pienesti.

/anteeksii kun on kestänyt!/

Maliana Samantha Tifft

Sammie kohotti kulmiaan, kun kuuli Fabianin toteavan että surffaus voisi olla siistiä. Jostain syystä tyttö oli koko ajan olettanut, että toinen oli kokeillut surffausta joskus. Sammie nimittäin tiesi monia futareita, jotka viettivät lähes yhtä paljon aikaa rannalla kuin tyttö itsekin, surffilauta mukanaan. Cheerleader ei kuitenkaan ehtinyt kommentoimaan ääneen mitään, ennen kuin Fabian kysäisi laskettelusta. Brunette joutui pudistamaan päätään vähän pettynyt ilme kasvoillaan, sillä kaikki kuvat ja videot, jotka Sammie oli nähnyt lumisista rinteistä ja laskettelijoista ja lumilautailijoista, olivat olleet houkuttelevia.
”Mä olen jo pitkään halunnut päästä kokeilemaan lumilautailua”, vastattiin sitten hetken kuluttua ja vilkaistiin Fabiania. ”Mutta mun vanhemmat haluaa lomille aina jonnekin lämpimään paikkaan”, cheerleader jatkoi vielä ja hymähti. Se oli tyhmää, koska San Diego itsessään kävi jo hellekohteesta, samoin Honolulu, joten Sammie ei koskaan ymmärtänyt, mikseivät vanhemmat suostuneet lähtemään kokeilemaan jotain uutta.

”Aijaa?” Sammie totesi sitten kiinostuneena ja kohotti taas kulmiaan kysyvästi. ”Niin sä varmasti aiot joka tapauksessa jatkaa futista, eikö vaan?” kysäistiin vielä pienesti hymyillen.
Sammiella ei vielä itsellään onneksi ollut sen kummempa kiirettä päättää että minne jatkaisi lukiosta päästyään. Ainakin jonnekin missä huiskien heiluttaminen oli mahdollista, se nyt oli selvää. Ja no jos cheerleadingin kautta sai apurahoja joihinkin yliopistoihin, niihin Sammie luultavasti tarttuisi. Sen enempää brunette ei ollutkaan suunnitellut tulevaisuutta varten, mutta onneksi oli vielä aikaa miettiä.

Sammie hymähti vielä huvittuneena jalkapallomuistolle ja hipaisi sittenn nenäänsä. Cheerleader oli varma ettei Fabian ollut ainakaan ollut se, joka pallon oli potkaissut pallon päin tytön kasvoja, sillä se poika joka sen oli potkaissut tuli pyytämään myöhemmin anteeksi. Ja sitä paitsi kun Sammien nenä oli jäänyt onneksi normaalin näköiseksi, koko jutulla ei ollut mitään väliä koska se oli ollut vahinko.
”Muuten me ei ollakkaan oltu samoilla kursseilla”, Sammie totesi hetken mietittyään. Ainakaan cheerleader ei muistanut että olisi ollut samoilla kursseilla tai tunneilla Fabianin kanssa.

Sammie kuuli puhelimensa soivan laukussaan. Tuo nosti sen syliinsä ja kaivoi kännykän sivutaskusta. Näytöllä ei kuitenkaan vilkkunut kenenkään nimeä ja merkkiä uudesta viestistään, vaan muistutus. Muistutus Malien tanssiesityksestä. Sammie vilkaisi kelloa, hänen pitäisi lähteä näillä minuuteilla että ehtisi. Miten ihmeessä tyttö oli saattanut unohtaa näinkin tärkeän asian, vielä kun Malie oli nimenomaan halunnut isosiskonsa paikalle. Fabianin seurassa vain aika lensi ja muu unohtui ympäriltä, ja sulkiessaan puhelimensa ja laittaessaan sen takaisin laukkuun, brunette hymyili pojalle.
”Mun pitää lähteä. Mun pikkusiskolla on tanssiesitys ja lupasin mennä katsomaan kun pääsen sinne sopivasti nyt hyppytunnilla”, Sammie sanoi sitten hymy edelleen huulillaan. Tyttö teki lähtöä ja nousi tuoliltaan poimien laukun mukaansa.
”Nähdäänkö myöhemmin?” kysyttiin vielä pienen virnistyksen kera, ennen kuin kättä heilautettiin hyvästiksi ja leveä hymy huulillaan cheerleader lähti ruokalasta ja kohti parkkipaikaa ajokkinsa luo.

/aattelin et tän voisi lopetella tälleen ettei pitkity turhaan ku jos ne sitten menee sinne syömään ja jotain? :---)/

/ Lopetellaan vaan tähän. Kiitos kivasta pelistä! ( : /

Fabian oli jo suoralta kädeltä ehdottomassa, että Sammie voisi tulla ensikerralla mukaan Sveitsiin laskettelemaan mutta sai itsensä viimehetkellä hiljenemään järjen muistuttaessa olemassaolostaan. Yhteisen matkan ehdottaminen olisi ehkä vähän aikaista, koska a) he eivät seurustelleet, eivät olleet ystäviä. Hädintuskin saattoivat kutsua toisiaan hyvänpäiväntutuiksi. B) sen jälkeen kun Sammie olisi tavannut urheilijanalun pikkuveljen tuo todennäköisesti säikähtäisi ja välttelisi Fabiania vähintään koko loppuvuoden ja c) sveitsi ja laskettelurinteet eivät välttämättä olleet paras mahdollinen paikka ensitreffeille. Joku tavanomainen kahvila, leffateatteri tai vaikka ostoskeskus sopisi paljon paremmin. Ne olisivat ehkä tylsiä, mutta sille oli syynsä miksi yleensä tutustuttiin toisiinsa tylsemmässä paikassa kun ulkomailla. Oli epätodennäköisempää kiusaantua ja riitaantua päivän aikana kun viikon aikana, lähikorttelissa olevilta treffeiltä saattoi myös paeta typerän tekosyyn varjolla kesken kaiken, vaikeampaa oli lähteä vieraasta maasta takaisin kotiin ennen aikojaan.

Poika saattoi vain ihmetellä miksi oli koko ajan puhumassa ohi suunsa ja tekemässä itsestään narria. Ei hän yleensä ollut kutsumassa jokaista ohikulkijaa mukaan sveitsiin ensinäkemällä. Kasvot pysyivät taidokkaasti nollalukemilla harhailevista ajatuksista huolimatta.
"Mulle taas kelpais vaihteeks rantaloma jossain lämpimässä", Fabian totesi. Ei sillä, etteikö hän pitäisi laskettelusta, hän olisi vain mieluusti joskus viettänyt viikon yksinkertaisesti tekemättä yhtään mitään, makaamalla vain aurinkorannalla juomassa eksoottisia drinkkejä. Todennäköisesti hän ei kestäisi silkkaa laiskottelua viikkoakaan, ajatuksella saattoi kuitenkin leikkiä.

"Ei rahkeet riitä kauheest mihinkään muuhun", blondi kohautti harteitaan, "sä oot varmaan menossa yliopistoon?". Hänen keskiarvollaan ei välttämättä mentäisi oikeasti vain opiskelemaan. Todennäköisesti Fabian ei edes pärjäisi mukana viikkoa paria kauempaa, hän oli nytkin lähes kaikissa aineissa niin armottomasti jäljessä ettei viitsinyt edes tehdä mitään kiriäkseen muita kiinni. Hän oli toisaalta ollut sillä asenteella liikkeellä ensimmäisestä vuodesta asti, ja edelleen hän oli pääsemässä vuodesta läpi, ei huippuarvosanoin, ei edes keskitasoisesti, mutta läpi kuitenkin. Poikaa ei voinut kutsua varsinaisesti erityisen fiksuksi, ei ainakaan silloin kun fiksuudella tarkoitettiin jotain muuta kun puhdasta maalaisjärkeä. Laskupäätä tällä ei ollut laisinkaan, teoriaa tai käytäntöäkään tämä ei jaksanut opiskella mikäli se ei jotenkin liittynyt jenkkifutikseen. Läksyt kuitenkin tuli aina tehtyä, vaikka melko harvoin Fabian oli itse se, joka oli niiden eteen urakoinut.

Urheilijanalku ei ehtinyt sanoa mitään samoilla kursseilla oloon kun Sammien puhelin soi, puhelu ei kestänyt kovinkaan kauan. Fabian nyökkäili tytön selostaessa tilannetta ja vastasi tuon hymyynkin.
"Jeesh, eiköhän me törmätä jossain", poika myönteli ja nousi itsekkin ylös tuolilta, nyökkäsi vilkutuksen sijaan ja huikkasi tytön perään "pidä hauskaa" ennen kun lähti kohti muiden urheilijoiden pöytää.