You make me feel so real

//Vapaa peli :)//

Oli ilta, kello oli ties kuinka paljon, oikeastaan Rebecca Davisilla ei ollut aavistustakaan oikeasta ajasta. Hän ei ollut jaksanut välittää kellosta moneen tuntiin, hänelle oli täysin yhden tekevää oliko ilta vai yö, kunhan hän nyt vain sai olla ja mennä mihin halusi. Ja hänellä ei ollut nyt mitään aavistusta siitä mihin halusi mennä, joten hän vain vaelteli päämäärättömästi pitkin San Diegon keskustan katuja. Tyttö oli lähtenyt viihteelle, olihan sentään perjantai ilta, eikä hänen ollut oman suunnitelmansa mukaan pitänyt päätyä kadulle ilman ystäviään, joiden kanssa oli matkaan lähtenyt. Niin vain oli käynyt, tytöt olivat juhlineet turhan rankasti, vaikka Becky olikin lähes anonut näitä olemaan ihmisiksi hänen seurassaan. Oli sitten tietenkin käynyt niin, että toiset olivat jo olleet niin kamalassa kunnossa, että hänen oli ollut suorastaan pakko pakottaa toiset taksiin ja passittaa kotiin. Se ystävissä oli hyvää, että nämä tottelivat häntä mukisematta, ainakin olivat tänään totelleet. Yleensä tytöt kyllä pitivät puolensa, ellei hän keksinyt jotain hyvää suostuttelu keinoa. Ilmeisesti illan mittaan nautituilla drinkeillä oli ollut oma osuutensa asiaan, eikä se nyt jaksanut kiinnostaa Rebeccaa.

Sinimustaan, lyhyeen mekkoon ja mustiin korkokenkiin pukeutunut Rebecca pysähtyi. Ei hänen ollut mitään järkeä sillä tavalla hortoilla yksin. No, yksin hän nyt oli ja oli erehdyttävän paljon kävellyt kotiinsa päin. Eihän hän nyt sinne vielä halunnut mennä! Siellä nyt olisi tylsää ja ahdistavaa, kun vanhemmat kuitenkin viettäisivät jonkin sortin romanttista iltaa varmana siitä, ettei kukaan ollut häiritsemässä koko yönä.
Ajatus melkein puistatti Beckyä. Hän ei missään nimessä halunnut yllättää vanhempiaan, vaikka nämä saattoivat oikeasti vain loikoilla sohvalla elokuvaa katsellen. Se olisi kamalaa, jos äitikin alkaisi heti tivata missä hän oli ollut ja mitä tehnyt. Sellaiset asiat saisivat suosiolla jäädä väliin. Aamulla äiti olisi niin väsynyt, ettei kuitenkaan jaksaisi asioita kysellä.
Rebecca huokaisi ja kääntyi ympäri, jatkaen edelleen kävelyään. Hänelle alkoi tulla viileä, vaikka ilta ei mikään kylmä ollutkaan. Hänellä vain ei sattunut olemaan mitään pitkähihaista, sen hän oli lainannut Ebonylle, parhaimmalle kaverilleen joka nyt kai nukkui jo omassa sängyssään.

Joyce Shannon oli ollut ystävänsä kanssa yksillä baarissa ja oli nyt lähtenyt pienelle iltakävelylle. Rokkarityttö taivalsi tummissa farkuissaan ja tennareissaan, yläkroppaa koristi valkoinen kauluspaita ja lämmikkeeksi otettu huppari. Tyttö käveli ajatuksissaan ja tupakka huulessa, kädet taskuissa. Oli mukava ilma, eikä kaduilla ainakaan vielä näkynyt minkäänlaista roskasakkia. Joku sammunut juoppo siellä täällä, mutta muuten Joyce sai olla aivan rauhassa.

Päällimmäisenä tytön mielessä pyörivät bänditreenit ja rumpujen kunto. Olisikohan aika hankkia uusi virveli? Se kun oli ottanut osumaa jo kauemman aikaa. Mielessä oli myös bändin kitaristi Millie - miten toinen osasikin olla niin söpö? Joyce ei oikein saanut ajatuksiaan tytöstä pois, ja vielä vaikeamman tilanteesta teki se, ettei rumpali edes tiennyt, mistä tuo viehättävä tyttö tykkäsi. Oliko mielessä vain pojat, vai kävivätkö tytötkin? Tuohon pitäisi tutustua vielä syvemmin.

Joyce pudotti tupakkansa vahingossa maahan, kun kuuli auton tööttäävän jossain. Perhana. Eikä hän ollut vielä edes ehtinyt polttaa tuota loppuun! Tupakan nostaminenkaan ei oikein enää käynyt, kohdalle kun oli sattunut astetta mutaisempi kohta. No, tyttö kaivoi askinsa uudelleen esiin ja asetti uuden tupakan huuliensa väliin. Sitä yritettiin sytyttää, mutta mitään ei tapahtunut. Kipinän kipinää ei ilmestynyt.
"Ei oikeesti..." Joyce tuhahti ja yritti vielä räpeltää sytkäriä kuntoon. Mutta eihän se onnistunut, sytkäri oli käytetty loppuun.

Pörröpäätä ärsytti aina, kun hän ei saanut rauhassa polttaa tupakkiaan loppuun. Ja tällä kertaa hän ei ollut lähellä kotiakaan, eikä kavereitakaan ollut näköpiirissä. Joycen ketjupolttajan luonne iski pintaan niin kovasti, että jostain sitä tulta oli nyt saatava! Tyttö näkikin kauempana kävelevän tytön mekko päällään. Joyce ei jäänyt ajattelemaan vaan lähti ripeästi kävellen tuon perään, ja pianhan tuo saavutettiinkin. Joyce hidasti askeleitaan, jotta ei säikäyttäisi toista.
"Hei sori, ei sulla tulta olis?"

Rebecca jatkoi päämäärätöntä kävelyään. Hän alkoi jo miettiä, olisiko pitänyt mennä takaisin bilettämään, se ainakin olisi lämpimämpää. Hitaasti, mutta melko varmasti, tyttö alkoi taas lähestyä äskeistä juhlintapaikkaa, erästä baaria, johon hänen ei kaiken järjen mukaan olisi kuulunut päästä. Mutta ovimies kun oli hänen vanha tuttunsa. Ja Becky nyt oli väkisin pyrkinyt tämän suosioon ja siitä totisesti oli hyötyä.
Kävely ulkona alkoi tuntua ihan mukavalta. Ehkä jos hän vain kävelisi, niin ei alkaisi palella liikaa? Se oli kuitenkin turha toive, sillä pian hänen oli pakko pysähtyä, kun joku tiedusteli tulta. Paikalla seisominen tuntui tosiaan paljon viileämmältä, eikä se todellakaan nyt tuntunut mukavalta.

"Odota, mä katon jos mulla sattuu olemaan täällä laukussa..." Becky mutisi vastaukseksi. Hän ei tosiaankaan ollut varma kanniskeliko sillä hetkellä mukanaan tulitikkuja tai sytkäriä. Tyttö tutki laukkunsa melko ripeästi. Meikkejä siellä ainakin oli, samoin puhelin ja rahapussi. Ja olihan siellä sytkärikin. Becky ei itse polttanut, paitsi joskus juotuaan liikaa. Ja nyt hän ei ollut siihen sortunut, ainakaan vielä.
"Tuossa on, ole hyvä," Rebecca sanoi kohteliaasti ojentaen samalla sytkärin toiselle. Nopea vilkaisu tyttöön paljasti monta seikkaa. Tämä oli jotenkin tutun näköinen, tytöstä tuskin olisi hyötyä hänelle ja tämä ei selvästikään välittänyt samanlaisesa muodista kuin hän. Eli Rebeccan ei tarvinnut siis yrittää mielistellä toista. Jos tämä olisikin ollut joku selvästi rikas ja tunnettu, hän olisi varmasti yrittänyt jollakin tapaa päästä tämän suosioon.
Rebecca odotteli että toinen saisi tupakkansa sytytetyksi. Sitten hän kai vain jatkaisi matkaa, ettei tarvitsisi enää kylmässä seisoskella.
"Aika viileä ilta," Becky sitten sanoi, kokeillakseen lämmittikö puhuminen edes hiukan.

Joycen yllätykseksi tyttö alkoikin kaivaa sytkäriä laukustaan. Kovin usein heti ensimmäiseltä henkilöltä sitä ei löytynyt, tai ei edes vaivauduttu etsimään. Ehkä silloin, jos kyseessä oli joku rokkimies ja Joyce jaksoi esittää söpöä heterotyttöä. Tämä tyttö taas vaikutti tyylinsä perusteella rikkaalta, ja nämä kun yleensä katsoivat Joycen kaltaisia alaspäin. Mutta eihän näistä koskaan tiennyt, saattoihan rikaskin olla mukava. Ja ulkonäölläkin oli taipumus pettää.
Yleensähän Joycella ei kuitenkaan ollut mitään varausta tapaamiaan ihmisiä kohtaan. Nörteistäkin sai mukavia juttukavereita. Kovin usein hän ei ollut törmännyt vapaaehtoisiin kermalaisiin, mutta luulisi nyt etteivät heidän vanhempansa olleet jättäneet tapakoulutusta ihan kokonaan pois.

Joyce otti sytkärin vastaan, kaivoi tupakkansa taas esiin ja sytytteli sitä hetken. Toinen sanoikin sillä välin jotakin.
"Joo, onhan vähän", rokkityttö vastasi ja ojensi sytkärin kiittäen takaisin. "Onneksi mulla sattui huppari mukaan." Joyce katsahti sitten tytön vaatetusta. "Sulla on varmaan kylmä?" hän kysäisi hieman ihmeissään. Luulisi nyt, että jokainen, joka saattoi iltaisin kaupungilla harhailla, ottaisi jotain lämpimämpää mukaan.
"Onko sulla jäänyt takki johonkin, vai ootko vaan käymässä pihalla?" Joyce kysyi vielä yrittäen olla kohtelias. Eihän toista voinut nyt noin vain jättää ulos jäätymään.

Rebecca ei jaksanut, eikä nyt sellaisessa tilanteessa edes pystynyt oikein välittämään siitä, oliko toinen yhtä suosittu ihmisenä kuin hän. Hänet kun oli kasvatettu noudattamaan hyviä tapoja, niin ei hän osannut toisinkaan tehdä. Olisihan hän voinut vain jatkaa matkaa ja olla törkeä, mutta se ei todellakaan kuulunut Rebecca Davisin käyttäytymiseen. Paitsi silloin kun hän todella yritti saada jotain haluamaansa. Nyt hänellä ei ollut mitään syytä käyttäytyä töykeästi tupakkaansa sytyttävää tyttöä kohtaan. Lähettyvillä ei ollut mulkoilevia kermalaisia, eikä rikkaiden ja vaikutusvaltaisten näköisi ihmisiä, joiden edessä olisi täytynyt näyttää siltä, että tiesi olevansa parempi. Tai no, luuli olevansa. Rebeccan päähän oli kyllä taottu, että kaikki olivat samanarvoisia, mutta jos oli kyse hänen pääsystään huipulle, niin silloin muut saivat jäädä kakkoseksi.

Becky otti sytkärin takaisin ja laittoi sen laukkuunsa. Siellä se saisi taas odottaa kunnes hän sitä tarvitsisi johonkin, kynttilöiden sytyttämiseen vaikka. Ehkä hän jonain päivänä järjestäisi itselleen kynttiläillallisen jonkun kanssa? Tai saattoihan kynttilöitä nyt huvikseen poltella yksinkin.
"No, alkaa tässä jo vähän palella," Rebecca vastasi yrittäen kuulostaa yhtä kohteliaalta kuin toinenkin. Se onnistui oikeastaan jo ihan luonnostaan, eikä hän kuulostanut ollenkaan siltä kuin olisi yrittänyt miellyttää toista.
"Mun takki jäi mun kaverille. Se raukka juhli ihan liikaa ja nyt se on kotonaan mun takkini kanssa. Mut enköhän mä selviä. Ainakin jos mä kohta menisin takaisin johonkin sisälle." Rebecca kertoi. "Toisaalta ei kyllä enää huvita."
Rebecca hymyili ystävällistä hymyään ja mietti sitten joko lähtisi jatkamaan matkaansa, eihän hänellä nyt ollut mitään syytä jäädä toisen seuraan.

"Voit sä lainaa mun hupparia jos on kylmä. Mulla ei ainakaan ole", Joyce heitti. Mikäs siinä olisi jos toisella oli vähän viileä. Joyce kyllä pärjäsi vähemmällä vaatteella.
"Ja jos et kerta enää mihinkään sisälle ole menossa. Mihin sitten meinasit?" Joyce vielä kysyi tarkentavasti. Eihän tässä mitään muutakaan tekemistä ollut, ja Joycehan nyt mielellään saattoi pimeässä illassa melkein kenet vain, mihin vain. Uudet ihmiset olivat jännittäviä. Ja jos ei sentään jännittäviä, niin ainakin Joyce oli sen verran utelias että saattoi toisen kanssa ihan vain jutellakin. Joycea hymyilytti, kun toinen oli puhunut jopa melko ystävällisellä äänellä. Mainiota.

Joycea alkoi naurattaa kun hän mietti sitä, että tuon tytön kaveri oli juhlinut liikaa. Kunhan nauratti, Joyce kun ei koskaan juhlinut liikaa. Ei hän edes osannut. Eipä hän ollut edes varma, millainen hän oli oikein kunnon humalassa - hän kun ei ollut koskaan edes ollut, muuta kuin pienessä sievässä. Sellaisessa, että oli hauskaa mutta ei huono olo. Hauskanhan sai aikaan melko pienestäkin, kunhan ei menisi liian hauskaksi. Seuraavana aamuna olisi luvassa päänsärky, ja sitä Joyce inhosi yli kaiken. Esti rummuttamisenkin, ja se oli paha jos mikä. Päänsärky kerran kuussa riitti rokkitytölle aivan mainiosti.

"Kyllä mä kai pärjään ilmankin," Rebecca sanoi hymyillen. "Mut kiitos tarjouksesta."
Tyttö katui jo sanojaan, sillä ilma tuntui hetken aikaa entistäkin kylmemmältä, kiitos pienen tuulen henkäyksen. Hänen olisi kyllä mentävä sisälle johonkin, vaikkapa hakemaan oma huppari takaisin. Ebony todennäköisesti oli kuitenkin siinä kunnossa, ettei tulisi avaamaan ovea. Tyttö asui yksin, joten oli ihan turha kuvitella pääsevänsä sisään tämän asuntoon.
"No, en mä tiedä," Rebecca tokaisi olkiaan kohauttaen. "Musta kyllä alkaa tuntua siltä että se sisäilma taitaa tällä kertaa kuitenkin viedä voiton. Mut baarit saa tältä illalta riittää."
Tyttö värähti muistaessaan, kuinka eräs itsestään liikoja luuleva mies oli alkanut kähmiä baaritiskin lähettyvillä. Beckyn onneksi tämän kaverit olivat juuri pamahtaneet paikalle ja osasivat laittaa miehen kuriin. Se oli ollut ällöttävää ja Becky olikin juuri ollut lyömäisillään miestä. Häntä oikeastaan harmitti, ettei ollut ehtinyt totetuttaa aiettaan.

"Jos mä kuitenkin saisin lainata sitä sun hupparia?" Rebecca sanoi hetken kuluttua, kun viileys alkoi tuntua liian vastenmieliseltä. "Paitsi jos sua alkaa sitten itse palella?"
Vaikka Rebecca halusikin, että kaikki olisi hyvin hänellä itsellään, ei hän kuitenkaan ollut sillä hetkellä niin ilkeä, että olisi antanut toisen paleluttaa itsensä. Se olisi sitäpaitsi ollut täysin ei-Rebeccamaista. Kenenkään palelluttamisella ei hankittu paikkaa Ellestä tai Voguesta, eikä kyllä mistään muustakaan. Se osoittaisi vain epäkypsyyttä ja huonoja tapoja, eikä Beckyllä ollut aikomustakaan antaa sellaista kuvaa itsestään kenellekään.

"Joo, ymmärrän. En mäkään noissa paikoissa koko iltaa viihdy, varsinkaan samassa paikassa. Ajattelin jos menisi vielä kattelemaan menoa jonnekin muualle", Joyce sanoi. Ei hänen tehnyt mieli lähteä kotiinkaan vielä, joten mikäs siinä jos menisi vaikka vaan istuskelemaan johonkin. Pienemmätkin pubit kelpaisivat, kunhan ei nyt tarvitsisi pääsymaksua maksaa. Ja tuskin kukaan lähmäinen äijä tulisi häntä lähentelemään, Joycen naama oli jo tullut tutuksi liiankin monelle kummajaiselle.

Kohta toinen kysyi hupparia sittenkin lainaan. "Mikäs siinä", rokkityttö tokaisi nopeasti, riisui hupparin ja ojensi sen toiselle. "Ei mulle kylmä tule, pikemminkin tykkään viileästä ilmasta. Että ihan hyvin pärjään."
Joycelle ei tullut mieleenkään ajatella, että toisen mielenmuutos olisi jotenkin ärsyttävää. Joitain sellainen saattoi ärsyttää, mutta Joyce kuului niihin joita mikään ei ärsytä. Toinen saisi ojentaa hupparin heti takaisin tai pyytää tupakkaa, tai vaikka pyytää saattamaan johonkin, eikä se haittaisi. Hyvää hyvyyttään Joyce oli mukava, mitä järkeä sitä nyt olisi noin vain lähteä vittuilemaan jollekulle?

Yhtäkkiä Joyce tunsi värinää taskussaan ja tajusi, että hän sai teksiviestin. Nopeasti tyttö kaivoi puhelimen ja lukaisi viestin. Kaveri pyysi tyttöä taas johonkin baariin seuraksi.
"Hei tota, mihin päin sä oot menossa? Mä voin saattaa sut johonkin lämpimämpään paikkaan vaikka, kun kaveri just pyysi mua tonne noin", Joyce sitten selitti toiselle tytölle. Hän voisi sitten vastata kaverille, vaikka saattaa tyttö jonnekin ja kipaista sitten kaverin luo.

Rebecca hymyili kiitollisen näköisenä saadessaan hupparin lainaan. Hän puki sen päälleen ja sai huomata, kuinka sekin jo helpotti oloa. Miten hän oli edes onnistunut olemaan niin typerä, että oli antanut oman takkinsa Ebonylle? Eihän tuo sitä olisi tarvinnut yhtään sen enempää kuin hän. Tosin sillä hetkellä kun takki oli jäänyt toiselle, Beckyä ei ollut palellut ollenkaan. Nytpähän hän ainakin tiesi, ettei ilman pitkähihaista tai takkia pärjännyt, vaikka San Diego kuinka lämmin paikka olikin päivällä. Illalla oli kuitenkin aina viileämpää, muttei onneksi koskaan aivan tolkuttoman kylmää. Nyt vain viileä ilma ei tuntunut hyvälle, kun sitä oli jo jonkin aikaa joutunut kestämään.
"Kiitos," Rebecca sanoi ja väläytti toiselle tytölle taas häikäisevän hymynsä. "Heti tuntuu paljon paremmalta. Sit sanot heti kun haluat tän takas ja muistutat etten omi tätä."

"En mä tiedä mihin menisin," tummaihoinen tyttö vastasi ja katseli sitten hetken ympärilleen, miettien mihin suuntaan oikeasti kannatti lähteä. Lähemmäs keskustaa nyt ainakin, sieltä todennäköisesti löytyisi jotain mukavaa. Ehkä vaikka joku komistus iltaa piristämään? No, se nyt ei ollut mikään ehdoton asia, tärkeintä oli vain pitää hauskaa ja siihen nyt pystyi helposti ilman miehiäkin. Tosin ainahan se oli hauskempaa, jos oli joku jota katsella ja jolle flirttailla.
"Jos mä tulen samaa matkaa, kun mulle on loppujen lopuksi ihan sama minne menen."
Rebecca kaivoi huulirasvan taskustaan. Mansikan makuista voidetta siveltiin huulille ja tyttö katseli taas ympärilleen. Mitään nähtävää ei tosin ollut, ainakaan sellaista joka olisi jaksanut Beckyä kiinnostaa.

"Jaa no, tule vaan. Sinne ei kai pitäis olla pitkä matka", Joyce sanoi ja kohautti olkiaan. Samapa tuo, ainakaan hänen ei tarvinnut jättää toista tänne yksin pimeän ja kylmän armoille.
"Hmmmm...." tyttö hymisi ja koitti keksiä jotain sanottavaa. "Tiesinkö mä vielä sun nimeä? No, joka tapauksessa, mun nimi on Joyce, jos nimelläni on sinulle joskus vielä hyötyä", hän tokaisi. Jos vaikka tuo työntäisi taskuunsa - tai siis Joycen hupparin taskuun - jotain omaansa, niin ainakin tuo löytäisi Joycen helpommin vähintäänkin nimen perusteella. Tai jos toisen täytyisi yhtäkkiä vaikka juosta pois, jonnekin, eikä ehtisi luovuttaa hupparia takaisin Joycelle. Tyttö työnsi ajatukset pois mielestään, hänen mielikuvituksensa alkoi taas laukata. Mutta nyt ei ollut sen aika.

Joyce hymyili, hän oli saanut toisen olon paremmaksi oman uhrauksensa - tosin hyvin pienen sellaisen - vuoksi. Ainahan toisen tyytyväinen hymy sai hymyilemään. Ja varsinkin kun tämä kohde oli ennalta tuntematon - se jos mikä oli hienoa.
"Ai hitsit!" Joyce huudahti silmät kirkkaana. "Maanantaina on musiikkia. Jes. Pääsen pummimaan Mortylta ne tupakat mitä se on lainaillut multa, ja taas rumpuihin. Vaihteeksi", tyttö selitti. Musiikista hän taas innostui, ja alkoikin heti odotella maanantaina innolla.
"Jooo...." Joyce mutisi sitten tajuttuaan, ettei toinen välttämättä ollut perillä toisen innostuksesta. "Olen lievästi rumpali", tyttö jatkoi ja virnisti.

Becky hymyili. Onneksi toinen ei tyrmännyt hänen seuraansa, vaan suostui siihen, että hän tuppautuisi tämän seuraan. Eihän heidän todellakaan tarvinnut koko yötä olla samassa seurassa, Rebecca oli varma siitä, että mikäli eksyisi vielä samaan baariin, hän todennäköisesti hankkiutuisi heti siihen seuraan, joka vaikutti rikkaimmalta ja vaikutusvaltaisimmalta. Parasta olisi, jos paikalla olisi Astonin kermaa. Siinä seurassa Rebecca oli parhaimmillaan, sillä sai tuntea olevansa jotakin. No, olihan hän toki muutenkin paljon enemmän kuin joku tavallinen tallaaja. Hän oli kuitenkin Rebecca Davis! Tuleva muotitoimittaja, ehkä joskus jopa kokonaisen lehtitalon omistaja.
Rebecca melkein yllättyi. Eikö Joyceksi itsensä esitellyt tyttö tiennyt kuka hän oli? Kaikkihan nyt hänet tunsivat, ainakin nimi oli varmasti tuttu. Olihan Becky kuitenkin sen verran tunnetun perheen lapsi, että oli monesti saanut kasvonsa koristamaan paikallisten lehtien sivuja. Ihan vain sen takia, kun vanhemmat olivat niin varakkaita.
"Mä olen Rebecca Davis," tyttö kertoi, toivoen sukunimensä tekevän jonkinnäköisen vaikutuksen, vaikka se oikeastaan ihan tavallinen nimi olikin.

Rebecca katsoi hiukan hämillään toisen yllättävää innostusta tämän puhuessa musiikista. Sehän vaikutti melkein samanlaiselta innolta, jota hän koki löytäessään uusia muotiluomuksia.
"Ahaa, okei!" Rebecca nyökkäili toisen kerrottua enemmän innostaan. Becky ei niin välittänyt musiikista, muoti ja kirjoittaminen olivat paljon lähempänä hänen sydäntään. Ja paljon kiinnostavampia myös. Musiikki oli parasta silloin, kun sen tahdissa sai tanssia.
"Mäkin soitan vähän, pianoa," tyttö kertoi. Nyt oli sentään saatu jonkinlainen yhteinen puheenaihe, joten matka ei sujuisi täydessä hiljaisuudessa. "Tosin siitä on jo aikaa kun kävin tunneilla, enkä mä nyt ole viime aikoina kovin paljoo soitellut."

"Davis?" Joyce sanoi ääneen mietiskellen. "Mä olen varmaan kuullutkin sun nimen jossain. En nyt niin hirveästi seuraa kaikkea San Diegon elämää, mutta niin..." tyttö mietti. Rumpalia ei juuri kiinnostanut rikkaiden pölinät juorulehdissä tai uusimmat shokkipaljastukset. Joskus sitä saattoi roskalehtiä selata tylsistyneenä, mutta hänpä luki mieluummin sanomalehtiä ja oikean maailman asioita. Politiikkaa ja maailmalla pyöriviä uutisia, katastrofeja ja nimityksiä. Siksi hän ei tajunnutkaan kaikkia juoruja jotka koululla ja kaupungilla liikkuivat, mutta mitä väliä?

Joyce kuunteli kun Rebecca kertoi pianonsoitostaan.
"Aaa, pianokin on kyllä hieno", tyttö tokaisi. "Olisi meilläkin kotona sellainen, mutta tuntuu vähän siltä että rikkoisin sen ennenpitkää", hän jatkoi ja naurahti. Todellakin rikkoisi, jos innostuisi yhtä paljon kun soittaa rumpuja. Jos vaikka kuvittelisikin itsensä vahingossa hakkaamassa rumpuja, pianon koskettimet olisivat pian entiset kun niitä oikein kunnolla runnoisi. Eikä hänen äitinsä varmaan tykkäisi, jos pitäisi taas kutsua pianonvirittäjä. Siispä tyttö säästikin pianon siskoilleen ja äidilleen, parempi niin.
"Mitäs sä sitten yleensä teet, jos et enää soita?" Joycea kiinnosti tietää.

//Lyhyytt aargh.

Rebecca salasi tyytyväisyytensä kuullessaan kuinka toinen sanoi kuulleensa nimen jossakin. No, tottakai tämä oli kuullut! Kukapa nyt ei olisi kuullut plastiikkakirurgi Davisin toimista. Tai hotelliperijätär Tiffany Davisista? Kaikkihan nyt olivat kuulleet hänen perheestään jotakin, eikä se haitannut tyttöä lainkaan. Oli vain hienoa, että oli tunnettu. Tulevaisuuden kannalta oli ehdottoman hyödyllistä olla rikkaan perheen tytär. Pelkkä sukunimi kun saattoi tehdä hyvin suuren vaikutuksen ja avata ovia uusiin mahdollisuuksiin.
"No, mun isä on se plastiikkakirurgi, äiti hotelliperijätär. Siinä syy miksi nimi on tuttu," Rebecca sanoi, sillä halusi selventää toiselle hiukan enemmän omaa asemaansa, vaikkei sillä juuri sillä hetkellä merkitystä ollutkaan.

"Ai mitäkö teen?" Becky mietti. Hänen aikansa kului muodin parissa, tavalla tai toisella. Toki hän teki paljon muutakin, mutta muoti ja sen seuraaminen oli tärkeintä.
"Mun aikani kuluu muodin parissa. Haluan muotilehteen toimittajaksi ja tahdon siksi olla perillä ihan kaikesta. Mut kyllä mä tietysti muutakin teen, katon leffoja ja hengailen kavereiden kanssa. En mitään kummempaa."
Oli hienoa, kun sai kertoa jollekin omista touhuistaan, varsinkin sellaisista asioista joista piti. Niistä oli aina niin helppo puhua, kun oli oikeasti perillä asioista.
"Kuluuko sulla sitten kaikki aika rumpuja soitellen?" Becky kysyi pitääkseen keskustelua yllä.

Rebecca kertoi isänsä olevan plastiikkakirurgi. Joyce loi nopeasti silmäyksen Rebeccan huuliin ja vielä rintoihinkin, eihän sitä koskaan tiennyt, saisiko tyttö perhealennusta. Mutta Joyce vain naurahti ajatuksilleen, ei kai noin nuori tyttö nyt mitään sellaista...? Rokkari itse ei nähnyt plastiikkakirurgiassa mitään fiksua, vain se jos sairaus tai onnettomuus olisi muuttanut ulkonäköä radikaalisti. Liekö silloinkaan - kai nyt kaikella oli tarkoituksensa, ja ihmiset oli hyväksyttävänä sellaisina kuin he olivat. Mutta sehän taas kumoaisi ajatukset plastiikkakirurgisista toimenpiteistä, koska jos ihmiset hyväksyi sellaisina kuin ovat, niin silloin täytyi hyväksyä myös se, että kuka vain saa muuttaa ulkonäköään, vaikka siinä ei mitään vikaa olisikaan.
Joycen pää meni taas pyörälle ajatuksista, ehkä hän vain antaisi olla ja antaisi rikkaiden rouvien käydä ottamassa botoxia kun haluavat. Ehkä eettisistä syistä Joyce ei siihen hommaan kuitenkaan ryhtyisi.

Joyce nyökkäili toisen kertoessa ajatuksiaan vapaa-ajastaan. Hän hieman yllättyi siitä että toinen halusi toimittajaksi - muotilehteen tosin, mutta silti, toimittajaksi. Joyce oli itsekin ajatellut sitä joskus, päätoimittajana pääsisi kertomaan ajatuksiaan pääkirjoituksessa kaikelle kansalle.
"Aika jees, toimittajana olis varmaan aika kivaakin. Varsinkin jos olisi ihan oma lehti, ei tarvitsisi tehdä kaikkea aina toisen pillin mukaan. Mutta hienoahan se on jos pääsee aluksi harjoittelemaankin johonkin lehteen", Joyce selitti.
"No joo, rumpujahan mä soittelen aika paljon, mutta hengaan minäkin kavereiden kanssa. Käydään ulkona ja silleen. Iltaisin, ja öisin jos en saa unta, lähden yksikseni kävelylle, sekin on aika jees. Saa välillä olla itsekseen, kotona kun on kaiken aikaa hullunmylly", tyttö kertoi.
Joyce huomasi tupakkansa olevan enää pieni nysä ja pudotti sen maahan ja polki sen sammuksiin.
"Noniin, tupakka loppui", hän kommentoi ääneen. "Ehkä en ota enää toista, kaipa me kohta ollaan perillä", tuo jatkoi ja kohautti olkiaan. Kyllä hän nyt jonkun aikaa ilmankin pärjäsi, vaikka ulkona oltiinkin.

"Niinpä. Mä todella haluaisin Elleen tai Vogueen töihin. Ne on laadukkaita ja ihania lehtiä. Olisi huippua päästä tekemään jompaa kumpaa niistä," Rebecca selitti haltioituneena. Hän pystyi kyllä kuvittelemaan itsensä johonkin lehtitaloon. Jos hän ei pääsisi toimittajaksi, niin jotain muuta työtä lehdestä olisi saatava. Vaikka vain joku apulaisen paikka, sekin olisi jo jotakin. Muotitoimittaja oli kuitenkin ollut jo vuosien ajan Beckyn haaveammattina, joten hän tiesi elämänsä menevän pilalle, mikäli ei kyseistä työtä pääsisi koskaan tekemään.
Rebecca nyökkäsi toisen selostukselle. Kuulosti ihan normaalilta. Kyllähän hän itsekin käveli aina silloin tällöin pitkin katuja myöhäisinä hetkinä. Mieluummin Rebecca kyllä vain luki ja kirjoitti, mikäli ei saanut unta.
"Meillä on onneksi aika rauhallista, saa olla rauhassa kyllä ihan tarpeeksi," tyttö sanoi astellessaan eteenpäin. Kävely tuntui paljon mukavammalta, kun ei enää tarvinnut palella. Oikeastaan oli ihan mukavaa kun ei tarvinnut olla yksin. Becky oli kuitenkin luonteeltaan melko seurallinen ja oli paljon mieluummin porukassa kuin omissa oloissaan.

"Niin, eipä tässä enää pitkä matka ole. Saat sitten hupparisi takaisin kun päästään johonkin sisälle," tummaverikkö sanoi ja katseli sitten eteenpäin. Lähellä oli jo joku baari, mutta se oli joku huonomaineinen, ei mikään Beckylle sopiva paikka. Tuskin Joycekaan sinne tahtoisi, kun parempiakin paikkoja oli olemassa.
"Ootko sä koskaan käynyt tuossa paikassa?" Becky kysyi osoittaen kyseistä baaria. "Oon kuullut siitä aika hurjia juttuja. Tai no, sanotaan ennemmin niin että en ole koskaan kuullut siitä mitään hyvää sanottavaa."

Joyce nyökkäili Rebeccan puheille lehtihaaveista. Oli hienoa, että ihmisillä oli edelleen unelmia, varsinkin toteutettavia sellaisia! Tottakai Joyce itsekin haaveili - voisihan sitä joskus päästä vaikka jollekin isolle stadionille soittamaan. Mutta se ei nyt käynyt ihan noin vain, varsinkaan ilman suhteita. Ensin pitäisi olla koko bändi kasassa ja niin, ettei kukaan noin vain voisi sieltä häipyä. Levytyssopimuskin pitäisi saada - ja ai niin, joku joka osaa kunnolla säveltää ja sanoittaa. Coverbiiseillä kun ei pitkälle pötkitä. Joyce ajatteli, että kai lehteen pääsisi töihin paljon helpommin, varsinkin jos on rikkaasta ja tunnetusta perheestä. Silloin saisi helpommin vähintäänkin harjoittelupaikan ja sitä kautta saisi suhteita, jolloin voisi päästä ihan oikeastikin töihin.

Pienen hetken kuluttua Rebecca puhui jostain viereisestä baarista.
"Haha, joo, onhan tuollakin tullut käytyä", Joyce naurahti. "Siellä on aika paljon limaisia äijiä, mullekin tultu useamman kerran ehdottelemaan. Hassua miten ne ei ymmärrä vaikka niille jankuttaa että ei kiinnosta sitten millään tavalla", tyttö jatkoi. Olihan hän naispuolisen seuralaisen kanssa ollut vaikka missä paikoissa, myös tuolla, mutta silti ne eivät tunnu ymmärtävän että miehet eivät kiinnosta. Mutta miehet, varsinkin limaiset vanhat äijät, ovat miehiä. Mikäs niitä muuttamaan, vaikka tietenkin olisi parempi jos nekin ymmärtäisivät jo ensimmäisestä kerrasta.
"Mutta joo, en suosittele kokeilemaan, musta tuntuu että se ei ole ehkä sun paikka", Joyce vielä neuvoi.

Pieni matka kului taas, ja Joyce oli näkevinään kaverinsa tupakalla erään baarin edustalla.
"Joo toi taitaa olla se paikka, mun kaveri on tuolla", Joyce kertoi. "Totaa... Aiotko säkin tulla tonne vai mitäs meinaat? Siis kun toi mun huppari", tyttö selitti hieman epämääräisesti.

"Siltä mustakin tuntuu," Rebecca tokaisi ja vilkaisi vielä kerran baarin suuntaan. Sinne hän ei tosiaankaan menisi, hän kun ei kaivannut vanhojen pervojen miesten seuraa, sellaisia toinen kai tarkoitti. Jos hän joskus kyseiseen paikkaan eksyisi, se olisi varmasti kohtalokasta. Olihan hän kuitenkin sen verran kaunis ilmestys, että toki miehet hänet huomaisivat, eivätkä varmasti jättäisi rauhaan.
Ajatus inhotti Beckyä niin paljon, ettei hän enää halunnut nähdä koko paikkaa. Olisi parasta vain mennä johonkin muualle ja pian. Mutta minne? Kaupungissa oli niin monta vaihtoehtoa, ettei Rebecca oikein osannut valita niistä parasta. Johonkin kuitenkin olisi päästävä, että hän voisi antaa Joycelle tämän hupparin takaisin.

Hetken kuluttua toinen kuului ottavan puheeksi asian, joka oli Rebeccallakin mielessä. Nyt pitäisi sitten todella päättää, ainakin se, että menisikö Joycen seurassa, vai jatkaisiko johonkin muualle yksin.
"Mä taidan tulla tuonne myös, saat sitten hupparisi jo heti takaisin," Rebecca vastasi hetken mietittyään. Baarissa hän aikoi kyllä jättää Joycen ja etsiä muuta seuraa. Joku komistus ehkä voisi pitää hänelle seuraa, lainata takkia ja jopa kyyditä kotiin tai mihin nyt ikinä sitten päätyisikään. Niin sen illan piti mennä, ainakin sillä hetkellä tuntui siltä.
Rebecca lähti astelemaan kohti baaria. Se oli hänelle tuttu paikka ja hän tiesi pääsevänsä sisään. Hänellä oli suhteita paikan omistajaan, joten helppoahan se olisi.

//Jäi vähän lyhkäiseksi tällä kertaa//

Joyce nyökkäsi, kun toinen vastasi tulevansa samaan baariin jonka edustalla yksi kavereista tuprutteli. Kun tyttö huomasi kaverinsa katsahtavan heihin päin, hän nosti kätensä tervehtiäkseen ja kaveri tervehti takaisin. Joyce mietti, mitä hänen kaverinsa ajattelisi, kun tyttö tulisi samaa matkaa vähemmän hänen tyylisensä tytön kanssa, vieläpä Joycen huppari päällä. No, tämä kaveri ei ollut mikään juorukello tai asioiden suurentelija, joten asia selvenisi siitä kertomalla. Eipä siitä mitään ihmeellistä haloota pitäisi tulla, paitsi jos Rebeccalla itsellään olisi joku kaveri joka kammoksuisi Joycen kaltaisia rokkareita, ja sattuisi vielä näkemään heidät yhdessä. Mutta se nyt tuskin oli kovinkaan todennäköistä, vai kuinka?

Joyce pääsi viimein ystävänsä luokse.
"Chris, mikä meno?" Joyce hymyili tytölle ja käänsi sitten katseensa baarin ovelle. "Ketkä tuolla on?"
"Ööhh siellä oli ööö.... Mandy ja Tera nyt ainakin, ne odottelee siellä. Jotkut rokkikukot yritti tulla iskemään, pitäs mennä katsomaan mikä on tilanne", Chris tilanne ja katsahti sitten yllättyneenä Joycen vierelle.
"Kukas tää on?"
Joyce heilautti kättään, toinen kuulosti nyt vähän liian yllättyneeltä. "Lainasin Rebeccalle hupparia", tyttö selitti. Chris näytti ymmärtävän, eipä tuo ainakaan alkanut enempiä kyselemään tai ainakaan viheltelemään, se olisi ollut jo vähän noloa.

Joyce kääntyi Rebeccan puoleen. "Niin tota, annatko sä sen hupparin nyt mulle, jos tuolla ei enää törmäillä?"

Rebecca asteli Joycen kanssa kohti baaria. Tyttö seurasi vaiti vierestä, kuinka toinen tervehti kaveriaan. Rebecca silmäili ympärilleen, lähinnä kyllä baarin oven suuntaan. Hänen teki mieli jo mennä sisälle, tilata drinkki ja tanssia. Tanssiseuraa ainakin löytyisi, joten sitä ei tarvinnut pelätä, että joutuisi viettämään koko loppu illan yksinään.
Becky käänsi katseensa takaisin Joycen kaveriin kuullessaan tämän kysymyksen. Toinen vaikutti olevan yllättynyt siitä, että hän oli Joycen seurassa. No, sillä nyt ei ollut mitään väliä, joten tumma tyttö ei jaksanut asiasta välittää.
Rebecca oli jo valmis jättämään Joycen seuran ja poistumaan omille teilleen. Vielä piti vain palauttaa huppari tytölle, joka sitä jo kyseli.

"Tottakai," Rebecca sanoi ja riisui hupparin päältään. Ilma tuntui viileältä, muttei ainakaan ihan heti saanut häntä uudelleen palelemaan. Pianhan hän pääsisi sisälle lämpimään, joten palelua ei tarvinnut pelätä.
"Kiitos tosi paljon lainasta, mä olisin varmaan paleltunut ilman sitä," tyttö sanoi ja vilkaisi Joyceä. "Mä tästä taidankin mennä jo tuonne baariin."
Tyttö lähti suunnistamaan kohti ovea. Hän pääsi sisään nopeasti, eikä papereitakaan kysytty, olihan hän sen verran tuttu näky tässäkin paikassa. Rebecca suunnisti kohti baaritiskiä, jonka luona näkyi muutama cheerleader sekä urheilijapoika samasta koulusta. Seuraa siis ainakin oli ja se oli hyvä.

//Eiköhän tämä peli ala olla tässä. Kiitoksia paljon seurasta ^^//