You really make me feel confused

//Chaos & Anders (://

Keittiön pöydällä lojui lähes tyhjä jäätelörasia. Se ei ollut mikään kovin iso, onneksi, sillä muuten Stefan Gustavsson olisi varmasti syönyt itsensä huonovointiseksi. Hän oli aivan liian perso kaikelle makealle ja hyvälle. Poika tiesi itsekin, ettei liika herkuttelu ollut terveellistä, mutta ei hän edes yrittänyt tehdä mitään päästäkseen tavasta eroon. Hän ei edes lihonut, mikä kai johtui hyvistä geeneistä. Joskus Stefan kuvitteli, että hän pysyisi ikuisesti nuoren ja pienen näköisenä, mutta tiesi kuitenkin, ettei niin voinut olla.
Nyt Stefan istui pöydän ääressä ja lusikoi vaniljajäätelöä suuhunsa. Muutakaan makeaa hän ei ollut talosta löytänyt, joten jäätelö oli sen päivän herkku. Huomenna hän saattaisi taas syödä jotain, mutta ihan yhtä hyvin hän saattoi olla syömättä mitään soijapihviä kummempaa.

Stefan oli juuri laittamassa seuraavaa lusikallista suuhunsa, kun hänen puhelimensa piippasi. Viesti oli äidiltä. Tuo ilmoitti, että he veisivät Matildan yökylään Thomasin luokse. Heillä kuulemma menisi myöhään, sillä he eivät olleet vielä edes saaneet tilaamaansa ruokaa.
Poika ei jaksanut edes vastata. Hänestä tuntui siltä, ettei edes tarvinnut. Äiti ja isä olivat ravintolassa jonkun tuttavaperheen kanssa, Matilda taas oli sen ajan kaverinsa luona kylässä.
Vain Stefan oli kotona ja siksi hän ehkä olikin ajautunut jäätelöä syömään. Tietysti hän olisi voinut vaikka katsoa telkkaria, lukea tai olla tietokoneella, mutta ei häntä huvittanut.

//Jäi nyt vähän lyhyeksi tämäkin. Aivot ei toimi, oon kai jo liian väsyksissä :--D//

Olipas mukavan leppoisa olo… Oikeasti, Anders ei ollut hetkeäkään uskonut, että San Diego voisi olla näinkin hieno paikka… Hän oli kouluviikon aikana vastoin kaikkia odotuksia tutustunut muutamiin klikkiläisiinsä ja pariin pahikseenkin… Ja siten hänet oli yllytetty juomaan. No, olutta oli kulunut reilusti päälle tarpeellisen ja juttukin oli luistanut yllättävän hyvin. He olivat jopa päässeet sisälle baariin, ihan vain vitsillä kokeillessaan. Kukaan ei ollut uskonut, että he tosiaan pääsivät sinne. No, turha reissu, rahat kun olivat pääasiassa Stefanin luona… No, ihan sama. Andersilla oli oikein mukavaa. Hän oli jopa tainnut tanssia, voi jessus… Hän! No joo… Nyt hän kuitenkin hoiperteli yksikseen katuapitkin suupielet virneessä päämääränään talo, jossa hän tulisi seuraavan noin vuoden ajan asumaan. Hän osasi sinne ihmeen helposti.
Ovella hän sai todeta, ettei osannut käyttää avaimia. Poika nauroi itsekseen tiputettuaan avainnipun kolmesti, ennen kuin tajusi ränkätä ovikelloa liiankin monta kertaa. Hän ei tajunnut, että voisi mahdollisesti herättää jonkun. Mitä kello edes oli? No, ihan sama…

Täälläpäin maailmaa vietetyssä ajassa hän ei ollut vaihtanut sanoja juuri minkään vertaa entisen parhaan kaverinsa kanssa. Stefan oli hänelle yhä vaikea aihe, vaikkakin tätä nykyä hän näki toista päivittäin… Niin, Stefan… Humalainen mieli sai ajatuksen nostattamaan hymyä hieman leveämmäksi. Stefan… Mitä kaikkea hän siitä pojasta ajattelikaan. Ja se kaikki oli hyvin salaista tietoa, shh… Anders hihitteli ääneen ja nojasi ovenkarmiin kaivaen tupakkiaskia taskustaan pistäen palamaan. Voi vittu mikä ilta… Ja nauru se vain ei lakannut.

Jäätelörasia tyhjeni Stefanin mielestä aivan liian nopeasti. Koska hän ei toivonut herkutteluhetkensä päättyvän ihan vielä, hän nousi ylös tuolilta, käveli astiakaapin kautta jääkaapille ja kaatoi itselleen lasiin limsaa. Sitten poika palasi takaisin istumaan. Hörpittyään hetken limsaansa, Stefan totesi, että kello oli jo niin paljon, että hän voisi aivan hyvin mennä nukkumaan. Ei hänellä parempaakaan tekemistä ollut mielessä. Elokuvien katselukaan ei tuntunut houkuttelevalta, joten kai se oli pakko kavuta yläkertaan. Ainahan hän voisi tuijotella huoneessaan olevia valokuvia.
Kun vaaleaverikkö sai päätettyä menevänsä nukkumaan, hän päätti jättää herkuttelun sikseen. Jäätelöä riittäisi mukavasti seuraavallekin päivälle, jos hän nyt laittaisi sen takaisin pakastimeen. Ja niin poika sitten teki.

Sammutettuaan valot alakerrasta, Stefan kapusi rappuset ylös, asteli omaan huoneeseensa. Muuta hän ei ehtinytkään tehdä, sillä ovikello soi, aivan liian monesti. Reippaasti poika asteli takaisin alas, vaikka hän olisi paljon mieluummin jättänyt sen tekemättä. Kai ovi piti kuitenkin avata, siellähän saattoi olla vaikka joku pulaan joutunut henkilö, joka kaipasi kipeästi apua.
Stefanin mieleen ei edes juolahtanut se seikka, että oven takana saattoi olla Anders. Poika oli tietenkin saanut omat avaimet käyttöön, joten tottakai Stefan oletti, että tuo piti niitä mukanaan. Kun hän sitten avasi oven, hän yllättyi suuresti. Hän myös ärsyyntyi, sillä Anders näytti olevan siinä kunnossa, ettei tuosta saanut mitään tolkkua.
"Eikö sulla ollut avainta mukana?" Stefan kysyi ja tajusi itsekin kuulostavansa tavallista töykeämmältä. "Mutta tuu nyt kuitenkin sisälle sieltä."

Ovi aukesi ja Andersilta tivattiin saman tien, eikö hänellä ollut avainta mukana. Poika virnisti toiselle ja nakkasi miltei puoleen poltetun tupakkansa johonkin tuhkakuppia päin, tietenkään osumatta siihen. Poika siirtyi sisälle ja potki kengät jalastaan jääden nojailemaan seinään ja katselemaan Stefania. Tuo oli kiukustuneen oloinen, eikä tummatukka tosiaan tajunnut miksi. Mutta hän olikin humalassa, eikä voinut käsittää. Ei edes sitä, että sekin saattoi olla ihan hyvin syy.
“Mitä sä nyt kiukuttelet? Mä en vaan saanut sitä avainta”, naurahdus, “…toimimaan.” Tähän asti se oli ollut hän, joka oli alituiseen vain kiukutellut. Ja varmaan kyllä kiukuttelisi jatkossakin, sitten selvinpäin. Nyt oli vain sen verran loistava olo, ettei voinut käyttäytyä ärsyttävästi. Niin ja Stefan oli vieläpä ihan luvattoman suloinen vihaisenakin… Ei hitto, nyt ei osattu edes yrittää hallita niitä ajatuksia, pitää niitä lainkaan väärinä.

“Ootko sä yksin? Eikö sulla oo ollenkaan tylsää? Niin ja mitä sä teet?” Totaalinen kyselytulva, hienoa Anders, todellakin. Silmät jäivät tuijottelemaan vaaleaverikköä ja huulilla kareili suojaamaton hymy. Aito sellainen.

Stefan ei voinut olla naurahtamatta. Anders ei tuntunut ollenkaan tajuavan, että hänellä oli syytäkin olla kiukkuinen. Hän oli ollut menossa nukkumaan, ovikellon turha soittaminen, toisen humalatila. Ne kaikki ärsyttivät. Eniten häntä kuitenkin raivostutti se, että Anders oli niin hilpeä ja erittäin tyytyväisen oloinen. Ehkä mukana oli hiukan kateuttakin, Andershan oli saanut koulussa niin pian uusia kavereita, joiden kanssa vietti aikaansa. Miksei Anders ollut mieluummin hänen seurassaan?
"Sä olet ihan kännissä," Stefan tokaisi ja tuijotti toista edelleen äkäisen oloisena. Ei hän yleensä edes suuttunut. Mikä nyt oli vialla, kun hän kaikista ihmisistä suuttui juuri Andersille? Ei sen niin pitänyt mennä. Heidän olisi pitänyt olla parhaimmat kaverit, ihan kuten ennen. Yhdessä he olisivat voineet pitää hauskaa ja nauraa typerille jutuille.

"Oon yksin, ei oo tylsää ja seison tässä," Stefan vastasi. "Olin menossa nukkumaan, mutta sitten tulit tonne ovelle metelöimään. Ehkä mä sitten tästä menen nukkumaan nyt kun oot päässyt sisälle."
Stefan tunsi pienen pistoksen sydämessään. Ei tuntunut kivalta kiukutella Andersille, varsinkaan nyt kun tuo ei sanonut mitään vastaan. Olisikin sanonut! Silloin olisi tuntunut jotenkin mukavammalta riidellä, vaikkei hän riitelemisestä koskaan nauttinutkaan. Yleensä hän oli se, joka ei sanonut mitään, antoi vain toisten raivota. Nyt Andersin piti sitten vielä hymyilläkin tuolla tavalla. Oliko tämä ensimmäinen kerta Andersin tulon jälkeen, kun hän oli nähnyt tämän hymyilevän noin aidosti hänen seurassaan? Ja hän ei osannut lainkaan arvostaa sitä, koska toinen ei ollut selvinpäin.
"Joo, että pitäisköhän sunkin mennä nukkumaan? Voisi olla ihan hyvä idea," Stefan ehdotti ja toivoi, että toinen lopettaisi hymyilynsä.

Anders kallisti hieman päätään ja hymyili vinosti yrittäessään kohdistaa katsettaan vaaleaverikköön. Tuo tokaisi hänen olevan aivan humalassa… Anders nauroi.
“No niinpäs olenkin! Ai vitsi sä olet nero”, mustatukka nauroi ja pörrötti hiuksiaan venyttäen selkäänsä ja katsellen sitten taas Stefaniin. Tuo näytti humalaisiin silmiin hyvin kiukkuiselle, niin kiukkuiselle, että tummatukalle oli ihan tulla pahamieli siitä. Ei nyt sitten kuitenkaan.
Tuo kertoi olevansa yksin ja ettei ollut tylsää. Ja kyllä tuo tosiaan tuossa näkyi seisoskelevan… Mutta eihän Anders sitä ollut takaa hakenut… Eikä poika ihan tajunnut, että tämäkin kaikki oli vain operaatio kiukuttelua.
“Rehellisesti mua ei kyllä väsytä yhtään”, mustatukka virnisti toisen kehottaessa, että hänenkin olisi hyvä mennä nukkumaan. “En mä kyllä edes tiedä paljonko kello on! Mutta eipä sitä nyt kellosta katsotakaan väsyttääkö vai ei… Ai vitsi kun sä oletkin söpö vihasena”, Anders puheli jääden virkkeensä lopussa vain tuijottamaan toisen kasvoja. Hän ei tajunnut mitä sanoi ja varmasti huominen päivä menisi hakatessa päätä seinään moraalisessa krapulassa.

Horjahtava irtautuminen seinästä tapahtui ja poika pysyi kutakuinkin jaloillaan jollain ilveellä. Ihan hyvähän se niin oli, siitä ei mitään kivaa olisi varmastikaan seurannut, jos hän lattialle olisi rojahtanut…

"No ei kai siihen paljon neroutta tarvita," Stefan tokaisi. Miksi Andersin edes oli pitänyt mennä johonkin juomaan? Olisi ollut paljon mukavampaa, jos tuo olisi pysynyt kotona ja vaikkapa katsonut jotain leffaa hänen kanssaan. Tai no, ehkä se olisi ollut turhan vaivaannuttava tilanne. Mitä siitäkin olisi oikeasti tullut? Hyvä kun he edes puhuivat toisilleen mitään. Äitikin oli ihmetellyt asiaa, mutta Stefan oli vain karannut paikalta mumisten jotain epämääräistä vastaukseksi. Ei hän osannut selittää mistä kaikki johtui, vaikka olisikin halunnut tietää.
Stefan kyllä huomasi, ettei Anders ollut lainkaan väsyneen oloinen. Kai tuo kukkuisi hereillä vielä aamuyön puolella. Stefanilta se ei onnistuisi, siitä hän oli varma. Hän meni mieluummin aikaisin nukkumaan, siten ehti tehdä päivällä paljon enemmän kaikkea kivaa. Ei yöllä valokuvaaminen oikein ollut niin mukavaa. Silloin ei näkynyt niin paljon ihmisiä, joita hän yleensä kuvasi näiden sitä tietämättä.

Kun Stefan kuuli Andersin sanovan hänen näyttävän söpöltä vihaisena, hän ei voinut mitenkään estää itseään häkeltymästä. Eikä myöskään punastumasta pikkuisen. Onneksi hän ei sentään lehahtanut aivan tomaatinpunaiseksi, se nyt olisikin vielä puuttunut. Miksi ihmeessä Anders meni sanomaan jotain tuollaista? Vaaleatukkainen päätti ohittaa toisen sanat tuosta vain. Ei kai toinen edes tarkoittanut mitä sanoi?
"No etpä sä kyllä oikeastaan näytä ollenkaan väsyneeltä," Stefan sanoi ääni hiukan takellellen, varoen katsomasta Andersia. Ei hän halunnut nähdä kuinka tuo tuijotti häntä.
"Mitä jos kuitenkin menet johonkin tästä. Ethän sä meinaa edes pysyä pystyssä," Stefan ehdotti enimmän kiukkunsa unohtaneena. "Jos et jaksa kävellä tonne yläkertaan niin mene edes tohon sohvalle istumaan. Tai keittiöön."

Eipä kai siihen tosiaan neroutta tarvittu, kyllä Anders saattoi kuvitella kuinka näytti humalaiselle. Hän käyttäytyikin kuin mikäkin känniääliö, joten… No, sarkasmia se oli muutenkin ollut! Stefan vain ei ollut tajunnut sitä. Ei vaan oikeastaan, nyt hän ei tainnut tajuta toisen tajunneen ja vain ohittaneen sen… Vittu kun hän olikin päissään…
Toinen näytti häkeltyvän, ainakin se kiukkuisuus kaikkosi kasvoilta joksikin aikaa. Silti Anders ei epäillyt, etteikö se voisi koska tahansa palata takaisin kuvioihin.
“Pysynpäs pystyssä, mä en oo vielä tänään kaatunut kertaakaan”, mustatukka ilmoitti voitonriemuisen virneen kera. Tosiaan, alkoholi sai hänet ilmeilemään huomattavasti kattavammalla skaalalla. Normaalisti hän näytti neutraalille, viileälle tai muutoin vain nyrpeälle.

Okei, hän oli ehkä tähän asti pysynyt pystyssä, mutta nyt jätkän ottaessa askelta edetäkseen johonkin suuntaan, onnistui hän kompuroimaan omiin kenkiinsä ja horjahti ottaen tukea vaaleaveriköstä iskien toisen kätensä vastakkaiseen seinään kaatumatta.
“Hah, katsos, vieläkin pystyssä”, ilmoitettiin hilpeänä. Hän oli melko lähellä Stefania, toisen ruumiinlämpö tuntui ja… Ai että, kun tuo olikin söpö. Tummasilmäinen jäi tuijottelemaan toista silmiin huulet pikkaisen raottuneina. Käsi, joka oli ottanut tuen tarrautumalla toisen paitaan löysäsi otettaan ja liukui rintakehää pitkin ylemmäs, sipaisten toisen kaulaa ja poskea. Pieni hymynkare viivähti huulilla, jotka pian mitään ajattelematta painettiin Stefanin omille huulille.

"Vai niin," Stefan tokaisi. Hän kyllä uskalsi olla eri mieltä Andersin kanssa. Ei tuo nyt ainakaan näyttänyt kovin varmajalkaiselta. Miten ihmeessä tuo oli selvinnyt ehjänä kotiin? Onneksi kuitenkin niin oli käynyt, eikä tuo ollut jäänyt mihinkään ojan pohjalle.
Stefan uskalsi nostaa katseensa takaisin Andersiin, kun tuo ei huomautellut mitään hänen punastumisistaan ja häkeltymisistään. Ehkei toinen ollut huomannut hänen reaktiotaan ollenkaan. Sitä ainakin saattoi toivoa.
Anders näytti paljon mukavammalta kun hymyili. Se Stefanin oli pakko myöntää itselleen. Jotain hyvää siis oli toisen humalatilassa. Ei kai Anders olisi muuten ollut noin hilpeä ja entisensä kaltainen? Stefan mietti, olisiko poika taas seuraavana päivänä yhtä etäinen kuin tähän saakka. Niin kai tulisi tapahtumaan, mikä oli oikeastaan hyvin ikävä ajatus.

Stefan tuijotti edelleen Andersia, kun tuo yritti lähteä liikkeelle. Hän jotenkin osasi aavistaa, ettei siitä seuraisi mitään hyvää, toinen kun näytti hänen mielestään siltä, että voisi kaatua ihan minä hetkenä tahansa. Ja niin Anders kyllä näyttikin kaatuvan, suoraan häntä päin, eikä hän tajunnut edes väistää.
Vaalea poika horjahti ja oli vähällä kaatua, mutta onnistui kuitenkin säilyttämään tasapainonsa, vaikka Anders roikkui kiinni hänen paidassaan.
"Joo, hyvin näytät pysyvän pystyssä," Stefan sanoi hiukan ivallisesti. Muuta hän ei ehtinyt sanoa, sillä Andersin käsi alkoi liukua ylöspäin hänen vartaloaan pitkin. Kosketus sai hänen ihonsa nousemaan kananlihalle. Hänen olonsa muuttui aivan omituiseksi, kun Andersin sormet hipaisivat hänen poskeaan. Ei hän ollut koskaan kokenut mitään sen kaltaista, vaikka hän olikin salaa haaveillut jostakin tällaisesta jo pitkään. Vielä pidempään hän oli kuitenkin haaveillut siitä, mitä sitten tapahtui. Hän tunsi Andersin huulet omiaan vasten, eikä voinut sille mitään, että se herätti hänessä sellaisia tunteita, joita ei todellakaan olisi saanut tuntea. Siitä huolimatta Stefan vastasi suudelmaan. Sitten hän vetäytyi äkisti kauemmas, kasvoillaan varsin pelästynyt ilme.
"Mitä ihmettä sä oikein yrität?" Stefan sähähti, vaikka olikin juuri saanut kokea sen, mitä oli aina toivonutkin. Se varmasti näkyi hänen silmistään, mutta pakko oli yrittää esittää jotain muuta. Anders oli kännissä, ei tuo muuten olisi ikipäivänä tehnyt mitään vastaavaa.

Ei poika tietenkään tajunnut mitä teki, mutta ei juuri katunutkaan. Toinen tuntui niin hyvältä. Tuoksui hyvältä, maistui hyvältä. Kauan oli hänkin tätä halunnut, liian kauan. Niin kauan, että Stefan oli alkanut jo miltei muodostua pakkomielteeksi hänelle. Tai oikeastaan tuo kaiketi oli sitä jo. Poika menneisyydestä, josta Anders ei koskaan ollut päästänyt irti kokonaan. Tai edes puoliksi. Hän oli roikkunut muistoissa kuin hullu, unohtanut elää kunnolla. Tai oikeastaan hän oli hukuttanut elämäänsä kaikkeen, kunhan hänen ei vain tarvinnut ajatella kipeimpiä asioista.
Nyt, kun Stefan riuhtoi itsensä irti, tuntui kuin kaikki olisi särkynyt. Lasi helähtänyt rikki jostakin, mistä se ei olisi saanut särkyä. Kaiketi se oli Andersin sydän, joka murtui. Lasinen sydän, ei kivinen. Kylmä kyllä, mutta ei läheskään niin kestävä kuin kivi. Eihän se ollut, se oli vain maalattu kiven väriseksi, jotta kukaan ei erehtyisikään yrittää sen särkemistä.
“Mä… En mä tiedä, ehkä mun pitää sittenkin mennä nukkumaan.” Ääni oli… sävytön. Etäinen, jossain aivan muualla kuin tässä hetkessä. Anders ei tiennyt miten hänen olisi kuulunut reagoida. Hän ei kehdannut katsoa toiseen, vaan oli kääntänyt katseensa pois. Mitä hän oikein oli odottanut? Että Stefan tuntisi samoin, vastaisi suudelmaan? Hän oli naurettava, mikä oli todennäköi- hetkinen! Stefan oli vastannut siihen suudelmaan, ei Anders olisi kyennyt kuvittelemaan sitä omassa päässään. Silti…

Metallisti vetäytyi kauemmas katsomatta vaaleaverikköä ja lähti hoippuvin askelin eteisestä. Hänen pitäisi vain kiivetä portaat, löytää huoneeseen ja sulkea ovi. Niin paljon helpommin ajateltu kuin mitä sen mahdottoman oloisen mission toteuttaminen oli.

Stefan olisi ihan oikeasti halunnut jatkaa suudelmaa, mutta koska järki oli aivan toista mieltä kuin tunteet, ei hän sellaista voinut tehdä. Eikä hän voinut suudella Andersia enää toistamiseen, vaikka tekikin mieli. Hänen piti vain yrittää olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se oli ihan liian vaikeaa, koska hänen mielessään oli tapahtunut paljon. Hän oli tajunnut, että oli oikeasti aivan yhtä ihastunut Andersiin kuin ennenkin. Toisen suudelma oli tuntunut hyvältä, eikä ollenkaan väärältä. Oli tuntunut suoraan sanoen mahtavalta ja huumaavalta.
Nyt hän itse kuitenkin oli pilaamassa oman tyytyväisyytensä. Ei hän voinut paljastaa Andersille sitä, että piti tästä enemmänkin kuin ystävänä. Koko seuraava vuosi saattaisi mennä siitä pilalle. Entä jos Anders ei ollutkaan oikeasti kiinnostunut hänestä? Halusi vain pitää hauskaa hänen kustannuksellaan välittämättä tippaakaan hänen tunteistaan?

Kun Anders puhui nukkumaanmenosta, Stefan havahtui epäilevistä mietteistään. Toinen kuulosti niin oudolta. Ei ollenkaan niin iloiselta kuin mitä vielä hetki sitten, eikä myöskään siltä, miltä oli kuulostanut monena aiempana päivänä. Aivan kuin Stefan olisi loukannut toista. Tai sitten Anders jo katui sitä, että oli suudellut häntä. Sehän kai tarkoittaisi sitä, ettei toinen pitänyt hänestä? Ei kai muuten voinut suudelmaa katua?
Tajuttuaan, että toinen aikoi ihan tosissaan lähteä yläkertaan, vieläpä hyvin huonosti pystyssä pysyen, Stefan tajusi, että oli ehkä tehnyt elämänsä virheen. Jotenkin hän aavisti Andersin loukkaantuneen. Tai ainakin pettyneen.
"Anders?" Stefan kysyi aralla äänellä, pysyen kuitenkin kauempana toisesta. "Miksi sä teit noin? Älä ainakaan sano että yrität vaan kiusata niin kuin viime päivinä. Sano suoraan jos oon tehnyt sulle jotain väärää."
Stefan pelkäsi toisen sanovan nimenomaan kiusanneensa. Sitä tuo oli hänen mielestään tehnyt koko sen ajan, kun oli heidän luonaan asunut. Hänellä oli ollut koko ajan sellainen tunne, että hän oli loukannut Andersia jotenkin, eikä hän voinut käsittää mitä oli tehnyt.

//oi että tää Stefanin kiusaaminen on hauskaa ♥//

- priii♥~ : ,D -

Ei minkään olisi pitänyt tuntua miltään, mutta tuntui silti. Mitä hän muka oli menettänyt? Kaikki oli, kuten oli ollut kokoajan. Ei Stefan ollut kiinnostunut hänestä, tukin oli koskaan ollut missään mielessä. Ei tuo olisi häntä hylännyt. Ehkä hän oli kuitenkin sisimmässään tiennyt, ettei pieni ja herkkä poika ollut voinut vanhempiensa päätöksille mitään. Ja nyt sekin tuntui murskatulle, ehkä toista ei ollut ollenkaan haitannut, ehkä... Viimeistään nyt Anders oli vaipumassa kokonaan epätoivoon. Humalatilasta huolimatta tuntemukset olivat aikalailla samoja kuin silloin, kun hän oli tavallaan muuttunut kokonaan uudeksi ihmiseksi. Silloin, kun Stefan oli muuttanut tänne ja hän jäänyt Ruotsiin.

Matka yläkertaa kohden, joka ei kyllä ollut juurikaan edistynyt, keskeytettiin kutsumalla häntä nimeltä. Jostain syystä se pysäytti pojan, jonka olisi kuitenkin tehnyt mieli lähteä juoksemaan. Suoraansanottuna hänellä oli melkolailla pahamieli. Toinen kuulosti... oudolta. Ehkä mustatukka ei edes tahtonut yrittääkään analysoida sitä sävyä, ei tahtonut tietää. Toinen kysyi miksi. Tivasi ja tahto juosta karkuun sen kun vain kasvoi kasvamasta päästyäänkin. Anders oli melko varma, ettei tahtonut kertoa. Häneen vielä sattuisi... Sattuisi tosi kovasti. Toisaalta taas hän tahtoi sitä. Mitä jos oli mahdollisuus, ettei Stefan nauraisi hänelle tai särkisi häntä? Ei, Stefan ei nauraisi hänelle. Stefan oli huomaavainen ja ihana ja mukava ja... kaikkea. Toinen oli miltei täydellinen ihminen, suoranainen enkelipoika. Enkeli, joka nyt tahtoi tietää oliko tuo tehnyt hänelle jotakin väärää, tahtoi suoran vastauksen. Anders huokaisi pienesti ja nojasi seinään valuen sitä pitkin lattialle istumaan. Hän oli tekevinään sen hitaasti, mutta humalainen pää huijasi häntä saaden siten vähemmän mukavan kivun aikaan häntäluussa. Katse harhaili ylös toisen kasvihin, mutta kääntyi pian pois. Pää haudattiin käsiin hengitystä koetettiin kovasti tasata. Pian Anders kastoi taas Stefaniin.

"Sä lähdit pois", hän vastasi hiljaa, hyvin hiljaa. Poika ei olisi uskonut sanovansa niitä ääneen. "Sä lähdit pois, eikä ulla ollut ketään. Mä menin rikki. Mä rakastin sua jo silloin."

Stefan tuijotti Andersin selkää, joka ei loitonnut läheskään niin nopeasti, kuin olisi voinut. Hän pelkäsi, että toinen vain jatkaisi matkaa, eikä vaivautuisi vastaamaan hänen kysymykseensä. Tavispoika vaihtoi levottomana painoa jalalta toiselle ja katui jo hetken, että oli kysynyt mitään. Jos Anders vastaisikin jotain kamalaa? Sitten koko vuosi olisi pilalla. Jos toinen sanoisi jotain todella sietämätöntä, niin ottaisiko Tomas hänet luokseen asumaan siksi aikaa, kun Anders oli heillä? Äiti varmasti ihmettelisi, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä olisi siinä tilanteessa keksinyt. Ehkä hän olisi kertonut äidille ihan kaiken. Tai sitten ei mitään.

Ei kestänyt pitkään, ennen kuin Stefan tajusi toisen pysähtyneen. Hän katsoi vierestä, kuinka tummatukka laskeutui istumaan. Hetken hän mietti, olisiko hänen pitänyt mennä toisen viereen vai ei. Koska Anders ei ollut vielä ehtinyt sanoa mitään, Stefan jäi seisomaan paikalleen, peläten edelleen kuulevansa jotain epämieluisaa.
Pieni toivonkipinä oli kuitenkin jo ehtinyt syttyä, sillä Anders ei ollut pötkinyt tiehensä. Oikeastaan toinen näytti siltä, ettei pelleillyt. Ehkä Anders oli päättänyt lopettaa hänen piinaamisensa ja kertoa, mikä tätä vaivasi, mikä oli muuttanut tämän toiseksi ihmiseksi.

Kuultuaan toisen sanat, Stefan ei hetkeen tiennyt, miten päin olisi ollut. Oliko hän edes kuullut oikein? Ja mitä Anders sillä tarkoitti, ettei tällä ollut ollut ketään? Olihan heillä ollut kavereita Ruotsissa. Mutta kyllä Stefan tiesi, ettei kukaan ollut viihtynyt Andersin seurassa paremmin kuin hän, eikä edes välittänyt tästä niin paljon. Koska eihän kukaan muu ollut varmasti rakastanut Andersia niin kuin hän. Ja nyt tuo sanoi rakastaneensa häntä jo silloin.
"Tarkotatko sä sitä mitä sanoit?" Stefan ei voinut olla kysymättä, vaikka arvasi jo tietävänsä vastauksen. Hän vain ei halunnut särkyä, niin kuin Anders oli kertomansa mukaan särkynyt.
"Jos sä rakastit mua silloin, niin mitä sä musta ajattelet nyt?" poika uskaltautui kysymään, vaikkei edes ollut varma siitä, halusiko kuulla vastauksen. "Et kai sä inhoa mua siksi kun mut pakotettiin muuttamaan tänne? En mä olis lähtenyt jos oisin ite voinut päättää."

Stefan kysyi, tarkoittiko Anders mitä sanoi. Kysymys tuntui jotenkin typerältä, koska ei Anders ymmärtänyt, että joku saattaisi väittää tuollaista tarkoittamatta sitä. Katse eksyi viihtymään toisen kasvoissa ja poika nyökkäsi hitaasti. Hän oli totta helvetissä välittänyt toisesta enemmän kuin olisi ollut oikein, rakastanut enemmän kuin parhaana ystävänään. Toinen jatkoi kyselyä, uteli miten tilanne oli nyt. Jos hän oli rakastanut toista silloin, miten nyt? Ja ei kai hän inhonnut toista, kun tuo oli pakotettu muuttamaan tänne. Jos päätös olisi ollut toisen, tuo olisi jäänyt. Anders puri huultaan ja mietti. Inhosiko hän… Hän yritti, mutta ei hän voinut. Kaikki oli niin helvetin hankalaa.
”Mä… mä luulin, etten mä tunne enää mitään ja sit mä näin sut taas. Kun sä avasit mulle oven sillon ekana päivänä, mä en ois halunnu mitään enempää kuin painaa sut vasten seinää ja suudella sua”, Anders sanoi katseen karattua pois toisen kasvoista. ”Ei ne tunteet oo mennyt pois.”
Siihen hänen oli humalassakin vaikeampi vastata inhosiko hän toista. Toisaalta hänhän oli juuri kertonut rakastavansa tuota, joten eikö se sitten ollut vastaus siihenkin? Ei, ei se ollut.
”Mä olen yrittänyt inhota sua, mutta mä en osaa. Mä olen yrittänyt syyttää sua siitä, että mun elämä meni siihen suuntaan kun se meni, mutta en mä osaa sitäkään. Mä vaan pidän susta liikaa, että mä voisin pystyä vihaamaan sua.” Andersin korvii sanat kuulostivat tökeröiltä, varmaan hieman törkeiltäkin, mutta hän ei ruvennut korjaamaan niitä. Hän saattoi vain toivoa, että Stefan ymmärtäisi mitä hän tarkoitti ja miltä hänestä tuntui. Vaikka se kaiketi oli liikaa oletettua. Miten tuo olisikaan voinut tajuta, kun hän ei kertonut.

”En mä odota sulta mitään vastausta mun tunteisiin. Ei mulla ole mitään oikeuttakaan odottaa. Ja en mä kyllä ole edes ihan varma, miksi mä kerron sulle. Anteeks Stefan, ihan kaikesta.”

Tuntui oudolta kuulla, että Andersilla oli oikeasti tunteita häntä kohtaan. Se oli jotain, mistä Stefan oli osannut vain uneksia. Nyt, kun hänen haaveensa kävivät toteen, niin tuntui siltä, että hän olisi voinut vaikka leijua. Anders näytti oikeasti puhuvan totta ja Stefan tunsi itsensä hetki hetkeltä vakuuttuneemmaksi siitä, ettei häntä nyt kusetettu pahanpäiväisesti. Olisi ollut todella ilkeää pilaa huijata sellaisella asialla. Se olisi ollut alhaista, täysin typerää ja sietämättömän tuskallista.
Jos Stefan loukkaantui Andersin sanoista, niin hän leppyi ennätysmäistä vauhtia. Hän kiinnitti paljon enemmän huomiota sanoihin siitä, että Anders piti hänesätä ihan liikaa. Mutta sitä Stefan ei oikein osannut tajuta, että miksi Anders syytti häntä? Miksei mieluummin hänen vanhempiaan? Jos hän olisi saanut, hän olisi jäänyt Ruotsiin ilman perhettään. Hän olisi voinut muuttaa vaikka Andersin luo, jos vain olisi saanut jäädä.

"Mä olisin paljon mieluummin pysynyt Ruotsissa," Stefan totesi ja asteli hitaasti lähemmäs Andersia. "Sun luona."
Vaaleaverikkö pääsi nyt niin lähelle, että olisi voinut koskettaa Andersia, jos olisi halunnut. Sen sijaan hän vain istuutui lattialle tämän viereen ja tuijotti toista sinisillä silmillään. Ei hän osannut ajatella Andersista mitään kamalaa, vaikka tuo olikin sanonut yrittäneensä inhota häntä ja oli kyllä onnistunut huijaamaan häntä hyvin siinä asiassa. Ehkä nyt Anders sitten alkaisi käyttäytyä niin kuin ennen? Jos toinen jatkaisi samaa tahtia kuin viime päivinä, niin hän tulisi varmasti hulluksi.

"Ei sun tarvi pyytää mitään anteeksi Anders," Stefan kiirehti sanomaan. "Ja ihan oikeesti, hyvä kun kerroit ihan kaiken. Nyt mäkin ehkä uskallan sanoa jotain mun tunteista..."
Stefan hiljeni. Miksi piti ujostuttaa, vaikka hän puhui kaikista maailman ihmisistä juuri sille, josta eniten välitti? Tai ehkä häntä ujostuttikin juuri siksi niin suunnattomasti? Piti sanoa jotain tärkeää, eikä silloin saanut nolata itseään.
"Mäkin pidän susta. Paljon," Stefan sai vihdoin sanottua. "Enkä tarkota tätä kaverimielessä. Kyllä varmaan tajuat jo. Mä oon ollut viime päivät ihan tuskissani, kun oon luullut että sä inhoot mua, enkä mä vois mitenkään kestää sitä. Oon salannut mun tunteet jo ihan liian kauan. Muistatko sen tytön jonka kanssa seurustelit sillon ennen mun muuttoa? Sillon mä tajusin, että olin suhun ihastunut. Enkä mä ole voinut unohtaa sua, vaikka oon yrittänytkin."

Toinen vakuutteli, että tuon kanta olisi ollut Ruotsissa pysyminen muuton sijasta. Tukholmassa hänen luonaan… Kun tuo olisikin jäänyt. Mikä kaikki olisikin aivan toisin nyt, jos niin olisi käynyt… Oletettavasti ainakin Anders olisi aivan erilainen ihminen kuin mitä nyt. Kenties enemmän entisen kaltainen.
Vaalea poika oli tullut lähelle, istui lattialle humaltuneen tummaverikön rinnalle, kosketusetäisyydelle kuitenkaan koskematta. Eikä Anderskaan tehnyt niin, hän varoi parhaansa, pidättäytyi vaikka olisi niin tahtonutkin vaikka vain hipaista toista viattomasti sormellaan varmistaakseen tuon tosiaan olevan siinä. Tuota sinisilmää yritettiin tuijotella intensiivisesti silmiin tuon niin tehdessä, mutta se osoittautui vaikeaksi. Siinä missä humala sitä hankaloitti oli toisena syynä häpeä.
Hänen ei olisi kuulemma edes tarvinnut pahoitella, mitä oli vaikea uskoa todeksi. Oli vain hyvä, että kävi ilmi. Niin… niin kai. Metallisti vaan eri olisi ihan mennyt sen puolesta vetoa lyömään. Mitä nyt? Mitä kaikkea tästäkin oikein saattoi seurata? Tässähän se selviäisi, turha miettiä liikoja. Pian toinen jo tokaisikin pitävänsä hänestä ja paljon. Anders oli jo vähällä huokaista olettaen Stefanin jatkavan tätä sillä ei toivotulla ’sä olet mun paraskaveri’-soopalla. Molemmat heistä varmasti jollakin tasolla tiesivät, etteivät he enää koskaan voineet siihen asetelmaan palata. Pörröpään yllätykseksi jatko ei ihan mennytkään siihen malliin vaan… Tunnustus oli hiukan kuin hänen omansa. Hämmentynyt poika katsoi toista, huulet raottuneena ihmetyksestä ja hieman hän siirtyi toiseen päin vieden kätensä tuon polvelle hellästi. Ihan viaton ele, mutta kosketus kuitenkin.
”Inger”, Anders lausui tytön nimen ääneen naurahtaen perään. ”Se oli lähellä teurastaa mut, kun mä jätin sen ilmoittamalla sille, että joo, en mä tykkääkään tytöistä”, poika hymähti. Hän oli pitänyt tyttöä enemmän kaverina, mutta kavereita heistä ei sitten koskaan tullut. Tyttö loukkaantui kaikesta liiaksi.

”Sut mä halusin jo silloin ja nyt sä sanot mulle samaa”, poika mutisi siirtyen vielä lähemmäs, nyt jo kyeten painaa päänsä Stefanin olkaa vasten. ”Entä miten käy sitten, kun mä lähden takaisin Ruotsiin? Mä en enää ikinä halua päästää sua pois”, poika puhui ja puhui. Alkoholi oli todellakin avannut hänen suunsa, tänä iltana hän oli tainnut sanoa toiselle enemmän sanoja kun koko tällä kuluneella ajalla Kaliforniassa.

Stefan ei vetänyt polveaan kauemmas tuntiessaan, kuinka Anders kosketti sitä. Hän vain tuijotti toista edelleen. Kun Anders sitten muisteli eroaan, Stefan naurahti myös. Jos hän olisi ollut tyttö, hän olisi varmasti suuttunut aivan yhtä pahasti kuin Inger oli suuttunut. Tai ehkei sittenkään. Hän nimittäin ei olisi voinut harkitakaan Andersin teurastamista. Sitä paitsi, hän olisi varmasti tyttönäkin ollut yhtä kiltti kuin mitä oli nyt. Hän olisi vain loukkaantunut syvästi, yrittänyt hillitä itsensä ja teeskennellyt, ettei mitään olisi tapahtunut. Sellainen teeskentely kyllä olisi koitunut ennen pitkää melko rankaksi ja varmasti tehnyt hänestä edes jonkin asteisen valehtelijan.

"Älä lähde takaisin," Stefan sanoi. "Jää tänne meidän luo. Vuokrataan vaikka oma asunto jostain kun saadaan koulut käytyä loppuun."
Se ei ehkä olisi mikään helppo juttu. Vuokriin kun piti repiä rahaa jostakin, eikä töitä ollut ihan jokaiselle halukkaalle tarjolla. Andersin kanssa asuminen olisi kyllä ollut hauskaa, ainakin jos tämä nyt lopettaisi turhan äkäilynsä.
"Tai voinhan mäkin lähteä takasin Ruotsiin. Ei mua täällä mikään muu pidättele paitsi perhe," Stefan totesi. Hänelle kyllä tulisi ikävä äitiä ja isää, sekä sisaruksia. Se tuskin olisi kuitenkaan liian vaikeata kestää. Kyllä hän kai voisi aina silloin tällöin matkustaa takaisin San Diegoon, jos teki mieli?

"Ehkä ei kannata edes ajatella vielä niin pitkälle," Stefan sanoi. "Ehtii sitä miettiä myöhemminkin, vai mitä?"
Stefan ei yhtäkkiä halunnutkaan miettiä sitä, mitä tapahtuisi kun vuosi kuluisi loppuun. Pelkkä ajatus siitä, että Andersin ja hänen tiensä eroaisivat taas, tuntui lohduttomalta. Se haluttiin karistaa meilestä johonkin kauas.
"En mä halua lähteä pois sun luota. Etkä säkään sitten saa karata mihinkään."

- iiks, sori kun on kestänyt tämänkin kanssa… -

Toinen ehdotti, ettei Andersin tarvitsisi lähteä enää. Hän voisi jäädä tänne, San Diegoon Stefanin kanssa. Tai he voisivat lähteä yhdessä ruotsiin. Hymy, joka ei ollut vuosiin näillä kasvoilla näkynyt majoittui Andersin huulille ja ylsi myös silmiin. Hän oli oikeastaan onnellinen.
”Niin, ehkä ei kannata miettiä aivan niin pitkälle”, Anders myötäili. Myöhemminkin he tosiaan ehtisivät, nyt saattoi keskittyä kaikkeen muuhun. Anders painoi päätään vasten toisen olkaa ja suukotti tuon kaulaa. Hän könysi itsensä hiukan lähemmäksi tuota ja kosketteli kevyesti tuon rintakehää ja kylkeä.
”Enkä mä halua lähteä”, Anders vahvisti toisen sanat. Kai he jotakin elämässään keksisivät, yhdessä.

”Koska sun porukat tulee? Ihan sillä, ettei olla tässä tiellä ja näytillä silloin? Ehkä meidän pitäisi mennä yläkertaan tai jotain.” Niin, ei hän osannut ajatellakaan, että se saattaisi jonkun mielestä olla ihan ok. Hänen omat vanhempansa evät olleet sulattaneet Andersin homoutta. Tai ainakaan he eivät olleet sulattaneet Kasperia. Vaan ihmekös tuo oli.
”Kai mä saan nukkua sun vieressäsi?”, mustatukka varmisteli. Hänestä tuntui, että olisi pakko saada olla niin lähellä, lähellä oikeastaan kokoajan.

"Se on kiva kuulla," Stefan totesi, kun toinen kertoi ettei halunnut lähteä. Se, että Anders suuteli hänen kaulaansa ja kosketti hänen vartaloaan, sai hänet aluksi säpsähtämään, vaikka se olikin jotain sellaista, mistä hän oli salaa haaveillut niin monet kerrat. Hän ei kuitenkaan työntänyt toisen kättä pois, ei lähtenyt karkuun. Oikeastaan hän ei tehnyt mitään. Istui vain paikoillaan tietämättä mitä tehdä. Hänestä koko tilanne oli edelleen liian hämmentävä. Hän pelkäsi sitä, mitä saattoi tapahtua, jos ei pitäisi itseään kurissa. Hän pelkäsi myös sitä, mitä tapahtuisi, jos onnistuisi hillitsemään itsensä, eikä antaisi mitään muuta tapahtua heidän välillään. Kadottaisiko hän taas sen Andersin, jonka oli nyt pitkästä aikaa löytänyt? Ja mitä Anders sanoisi huomenna? Se pelotti häntä enemmän kuin mikään muu.
Mutta miksi ihmeessä hän antoi typerien ajatusten pilata hyvän tunnelmansa? Eikö olisi pitänyt vain osata nauttia siitä, että asiat olivat niin kuin hän halusi?

Andersin kysymys keskeytti Stefanin ajatukset. Milloin vanhemmat tosiaan tulisivat? He olivat olleet jo melko kauan poissa, mutta tuskin nyt ihan vielä kuitenkaan olivat kahdenkeskistä iltaansa päättämässä. Sitä vaalea poika ainakin toivoi. Ei hän halunnut äidin ja isän tulevan vielä kotiin.
"En tiedä ollenkaan. Niillä voi mennä puoli tuntia, tunti tai vaikka kolme," hän vastasi. "Ei ne sanonut mitään tarkkaa kellonaikaa."
Olisi kyllä ollut vanhemmille aikamoinen järkytys, jos he olisivat nähneet heidät kaksi siinä niin lähekkäin. Oikeastaan Stefanilla ei ollut mitään hajua siitä, mitä äiti ja isä olisivat siinä tilanteessa tehneet. Passittaneet kai Andersin takaisin Ruotsiin.

"Ehkä meidän sit kannattaa mennä ylös," Stefan sanoi. "Ehkä voit nukkua mun vieressä. Mutta mulla on tosi kapea sänky."
Stefania jännitti ihan liikaa. Hän ei ollut ikinä, paitsi ihan pienenä poikana, nukkunut kenenkään pojan vieressä. Ainakaan hän ei ollut tehnyt sitä kertaakaan sen jälkeen, kun oli huomannut tuntevansa kiinnostusta toisia poikia kohtaan. Anders oli kuitenkin Anders. Juuri se, kenen vierestä hän olisi halunnut niin monena aamuna herätä ja jonka viereen tahtoi illalla nukahtaa.
Stefan nousi ylös lattialta ja ojensi kätensä auttaakseen toisenkin ylös. Hänen mielestään Anders oli sellaisessa kunnossa, että saattoi tarvita apua rappusissakin.