The haunting at the whaley house

Beware the stare of Mary Shaw..

Alusta saakka Kaleigh oli ollut sitä mieltä, että lähteminen 'USAn kummitelluimpaan kartanoon' oli typerä idea, todella typerä ja pelottava, mutta tottahan toki Maddyn oli sinne pakko päästä huomattuaan, että paikka sijaitsee san diegossa. Eikä hänen bestiksensä ollut vaikea ylipuhua Kayaa mukaan, eipä tietänkään hän kyennyt vastustamaan toisen pyyntöä, oli ihme, että he edes pääsivät sinne! mutta kaipa se oikeasti menee niin, että rahalla saa ja hevosella pääsee. Rahaa kun molemmilla oli, jotenka..

Tässä sitä nyt oltiin...

Kaleigh katseli kolkon näköistä taloa, paikassa ei ollut kunnollisia sähköjä ja lisäksi Maddy oli välttämättä halunnut ainoastaan 'tunnelma valaistuksen', niimpä heillä oli vain perinteikkäät öljylyhdyt, sen takia oli vain rajallisesti valoa. Talon lattia narisi kovaäänisesti vaikka kuinka yritti kävellä varovaisesti, kaunis sisustus ja upea talo kyllä, sitä ei voinut kiistää..

..She had no children, only dolls..

Mutta aika karmiva paikka silti, kylmät väreet juoksivat selkäpiitä pisin. Se oli todella vanha talo, onnettomuuksien ja riivaushuhujen takia kukaan ollut enää suostunut ostamaan paikkaa joten se painui unholaan moneksi vuodeksi, kunnes sitten the whaley house korjattiin museoksi vuonna 1960. sillä kun oli historiallista arvoa ja paikka oli verisen historinsa takia ansainnut maininnan kummitelluimpana kartanona, se tietty veti ihmisiä paikalle kuin kärpäsiä.

..And if you see her do not scream; Or she'll rip your tongue out, at the seam.

''tule tänne, leffa alkaa!'' Kuului olohuoneesta ja Kaleigh, joka oli jumittunut katselemaan erästä perhepotrettia talon entisistä omistajista havahtui ajatuksistaan ja lähti tallustelemaan kohti paikkaa jossa hänen ystävänsä oli. Maddy oli oli raahannut heille ison patjan ja Kaya oli tuonut viltit. Kone taisi olla Taylorin, varmaankin Tayn tietämättä lainattu.. Kaleigh istui Maddisonin viereen joka oli vuokrannut kasan elokuvia, fiilistelyä varten.. Kauhua totta kai.

..And if you see her remember this, The only thing that can stop her is

''Mikä leffa tää on?'' Kysyttiin pieni epävarma hymy huulilla. Siihen kuului vastaus...
''Dead silence'' Maddy selvästikin oli paljon itsevarmemmalla tuulella kuin hän oli. Mutta eihän kummituksia nyt ollut olemassa, se oli vain keino saada lapset pelkäämään, ei heillä olisi hätäpäivää, vai mitä? Kun oli kännykät ja kaikki.

...dead silence..



--paska aloitus, mutta ei varmaankaan haittaa, kun kerran tiedetään missä mennään:--)~

Maddison ei koskaan ollut mikään tekniikan ihmelapsi, hyvä kun sai kannettavalta leffaa pyörimään. Monien ärräpäiden jälkeen hän oli kuitenkin onnistunut saamaan kaiken valmiiksi ja huutelemaan Kaleighin paikalle, joka puolestaan oli ollut alusta alkaen tätä suunnitelmaa vastaan - viettää nyt yö talossa, jossa kummitteli. Pelkkä talon pitkä historia sai pienen jännityksen kiirimään kehoon ja mieleen, mutta se oli vasta alkua. Ilta ei ollut edennyt vielä kovinkaan pitkälle, mutta talo oli sysipimeä, kuin yö. Lieneekö asiaan vaikuttanut se, että jokaisesta huoneesta verhot oli vedetty ikkunan eteen.

"Kaleeeeigh!" Maddy huhuili uudemman kerran ja otti sohvalta paremman asennon, napaten pöydällä kannettavan vieressä seisoskelleen virvoitusjuomapullon käsiinsä. Talossa oli pirun kylmä, takka olisi ehkä kannattanut sytyttää, mutta se olisi pilannut lämmöllään viileän ja aavemaisen tunnelman, joka sillä hetkellä vallitsi. Ainoa valon lähde taisi olla kannettavan näyttö, mutta se ei kovinkaan paljoa valaissut. "Taylor sano että tää on hyvä leffa... Pelottavin minkä se on nähnyt", blondi tokaisi viereensä istuvalle tytölle ja kiersi limupullon korkin auki. "Ja siihen vaaditaan paljon että sitä rupeaa pelottamaan", hän lisäsi naurahtaen. Sormet napsauttivat hiirtä ja leffa lähti pyörimään, volyymit täysillä, tottakai.
"Ladies, kauhu alkakoon", tyttö julisti ja vilkaisi Kaleighiin kohottaessaan pullon huulilleen. Eihän täällä nyt voinut tapahtua mitään kamalaa, toinen hermoili turhan takia. Aamullahan se nähtäisi, kun Maddison saisi nauraa ratketakseen niinkin typerälle idealle, kuin lukittautua ehkä kuuluisimaan amerikkalaiseen kummitustaloon.

Kaleigh istui Maddyn viereen sohvalle ja kyykistyi sen verran, että sai napattua viltin viileältä lattialta, hän kääri sen heidän molempien päälle ja risti jalkansa sen alla, ei kovin naisellinen asento, mutta mitä väliä kun kukaan ei ollut näkemässä ja toitottamassa käytöstavoista. ''Hehhe... Sehän on sitten hienoa'' Äänessä oli lievää sarkasmia.
Kaikesta huolimatta Kaleigh oli silti mukana jutussa joten hän sammutti öljytuikun jolloin ainut valo tosiaan tuli ainoastaan tietokoneen näytöstä.
''Enää puuttuis popparit ja sipsi'' Tyttö sanoi hymyillen ja käänsi katseensa pöydällä olevaan koneeseen.

Raven's fair-alkumusiikin soidessa näkyi miten ryppyiset kädet piirsivät jotain vanhaan vihkoon, värit olivat sinertävää, kylmää ja punaista oli korostettu niin että sen varmasti huomasi, oli se sitten punainen tuoli saati avoauto. Nuket näyttivät todella karmeilta, niitä ei mitenkään voinut verrata esim. barbeihin.
Kaleigh ei pitänyt kauhufilmeistä sitten yhtään, joten ei varmastikaan ollut mikään ihme, että hän kiljahti päähenkilön vaimon kuollessa. Se, miten hyvin tuo oltiin tehty... Leuka hakattuna sijoiltaan ja kieli revittynä ulos suusta..Kalman kankeus, hyrrh! Tälläisen kartanon tuoma tunnelma vain lisäsi kylmiä väreitä.

Päätään vienosti pudistellen tyttö kääriytyi paremmin peittoon, kietoen nyt kaikki leuasta alaspäin sen lämpimään. Jos jätti elokuvista tulevat äänet huomiotta, niin tarkkaan kuuntelemalla kykeni kuulemaan, miten kovaa tuuli ulkona ulvoi ja sen seurauksena oksat raapivat ikkunia.

Maddisonin läpi kulki kylmiä väreitä alkumusiikin soidessa, jo se sai hänet pelkäämään. Ensi yönä hän ei tulisi nukkumaan silmänräpäystäkän, se oli aivan varma juttu. Tyttö ei sanonut sanaakaan, vaan tuijotti ilmeettömänä tietokoneen näyttöä keskittyen täysin elokuvaan ja vilunväreisiin, joita se aiheutti. Jo ensimmäinen järkyttävä tapahtuma, päähenkilön vaimon kuolema, sai Kaleighin kiljaisemaan, mikä puolestaan säikäytti Maddisonin, eikä tuokaan kyennyt tukahduttamaan säikähtänyttä ynähdystä, joka kumposi raotettujen huulien välistä korvien kuultavaksi.
"Hyi elämä!", vaaleaverikkö piipitti pelosta kankeana ja painautui tiiviimmin ystävänsä kylkeen kiinni, kiskoen vilttiä tiukasti ympärilleen. Hetken aikaa hän ehti jo manata tätä ideaa; kauhuleffoja, autio kartano jossa kuulemma kummitteli, pimeä ja tuulinen ilma... Täydellinen ympäristö ja täydelliset puitteet sydänkohtausta varten.

Ikkunaa raapivat oksat tekivät tunnelmasta entistä karmaisevamman, aivan kuten se, miten näyttö valaisi aavemaisesti sen huoneen, jossa Maddison ja Kaleigh tällä hetkellä olivat. Aina välillä koko huone pimeni, sitten näyttö hetkellisesti paljasti synkät nurkat ja pölyyntyneet huonekalut.
Tietokoneen äänet olivat lähestulkoon täysillä, Maddison oli napannut Taylorin matkakaijuttimet mukaan, jotta äänenlaatu olisi ollut parempi, ja toden totta se oli.

Jostakin kuului korviin särähtävää narinaa, tarkemmin sanottuna portaikon suunnalta.

"Kaleigh!", Maddison kivahti ja tunsi jokaisen ihokarvansa nousevan pystyyn pelkästä kauhusta. Hän todella uskoi aaveisiin, pahoihin henkiin, eli kaikkeen yliluonnolliseen. Vilkkaasta mielikuvituksesta ei ollut hyötyä tälläisessä tilanteessa, jossa se vain villiintyi ja sai kaikilla pelottavilla keksinnöillään sydämmen takomaan rinnasta ulos. "Mä kuulin jotain", cheerleader selvensi ja katseli ympärilleen toivoen, että hän olisi vain kuvitellut koko äänen. "Se tuli portaikosta", vaaleaverikkö nousi sohvalta ylös ja astui muutaman, hyvin varovaisen askeleen eteenpäin nähdäkseen portaikkoon. "Haloo?", Maddison huhuili ääni täristen ja tuijotti portaita, jotka pimeys oli peitellyt viimeistä askelmaa myöten. Se ei varmasti ollut normaalia pimeyttä, vaan sellaista joka tuntui huokuvan uhkaavasti päälle, ja joka yritti nielaista hyiseen ja kylmään syleilyynsä.

Kaleigh ynisi peloissaan käpertyen vain vielä tiukemmin peittoonsa, karmeaa, karmeaa ja vielä kerran hyytävän karmeaa, ei ollut helppoa olla säikky kani. Molemmat painuivat tiukasti toisiinsa kiinni tuijotellen silmät teetassin kokoisina tietokoneen näyttöä.
Tuuli ujelsi jälleen kerran, se sai ryhmyisiltä sormilta näyttävät oksat raapimaan ikkunoita ja kuun valosta aiheutuvat varjot lattiassa muistuttivat vanhan naisen käsiä, joissa oli terävät kynnet. Tyttö ynähti jälleen ja nosti harhailevan katseensa takaisin ja visusti näyttöön, ei paranisi paljoa katsella muualle ellei halunnut antaa mielikuvituksen laukata riivahengen lailla.

Maddison kivahti hänen vierellään, kauhistuneella äänellä ja se vasta saikin tyttösen pelästymään, oliko jossain joku viiltäjä-jackin haamu tai mary shaw herännyt elokuvasta henkiin? Tai joku tuntematon mies joka on tullut heidän päidensä perään ja ja ties mitä kauheuksia, hyäärgh! Kylmät väreet juoksivat pisin selkäpiitä ja häntä oikein otti mahasta mielikuvituksen päästessä laukkaamaan valloilleen.
Mad väitti kuulleensa jotain ja tietenkin Kaleigh uskoi täysin tämän sanaan, miksi toinen muka valhetelisi, voi ei, hän tiesi tämän!

Rikas pentu nielaisi hermostuneesti ja blondin noustessa sohvalta, pois turvana vierestä ei hänkään voinut jäädä istumaan siihen enää vaan hyppeli parilla varovaisella askeleellä tämän vierelle ja koitti kuikistella rappusien suuntaan, kauhusta jäykkänä.
''Näkyykö mitään?'' kysyttiin hermostuneena, kukaan ei vastannut rappusten päästä, mutta brunette oli aivan varma, että oli juuri nähnyt välähdyksen valoa, tai jotain siihen suuntaan.. Ehkä se oli vain täysikuun kajastus joka heijastui johonkin peiliin, mutta se ei näyttänyt siltä, voi luoja soikoon miten sydän jyskyttikään rinnassa.
''Haloo? Onko siellä joku?'' Kaleigh uskaltautui kysymään kovempaan, muttei edelleenkään vastausta ja kun hetkeen ei kuulunut mitään Kayla uskaltautui hengittämään, huokauksen kera.

''Ehkä sä kuulit väärin?'' Ja juuri nyt kun he kääntyisivär, tyttöjen edessä seisoisi joku kaksimetrinen peto kirveen kanssa ja silppuaisi heidät veriseksi lammikoksi.

Maddison heti jo katua tätäkin ideaa, viettää nyt yö kummitustalossa.
Rappusissa ei ainakaan näkynyt liikettä, eikä ääntäkään kuullut lukuunottamatta elokuvan synkkää musiikkia ja tyttöjen huhuilua. Cheerleader oli edelleen kauhusta kankeana ja hän toden totta oli valmis pakkaamaan tavaransa ja lähtemään takaisin kotiin, tämä oli ollut todella, todella huono idea. "Mä ihan varmasti kuulin jotain!", Maddison mumisi ääni täristen ja katsoi sohvalla istuvaan ystäväänsä, häntä ei oikeastaan enään pelottanut niin paljoa, kiitos kunnon adrenaliinisykäyksen. Totta puhuen, hänen teki mieli mennä tutkimaan yläkertaa tarkemmin, eiväthän he olleet käyneet siellä vielä kertaakaan.
"Kaleigh, tuu tänne...", Maddison aloitti maanitellen ja viittoi ystäväänsä luokseen, "Mennään yläkertaan", hän paljasti kieron suunnitelmansa ja otti edeltä muutaman askeleen sysimustaa portaikkoa kohti. Eihän siellä mitään ruumiita tai aaveita voinut olla, rottia korkeintaan.

"Tule nyt", Maddison hoputti, sillä kaikesta huolimatta oli aika järkyttävää kävellä yksin sellaisessa paikassa, Kaleigh oli sentään turvassa patjalla vilttiin kietoutuneena! Hän haluaisi äkkiä jotakin toimintaa, pitihän tästä yöstä tulla ikimuistoinen - jos he koskaan edes selviäisivät hengissä.

Maddy oli aivan varma siitä, että oli kuullut jotain. Mikä sai Kalaighin vain entistä enemmän hermostuneeksi, voi miten hän olisikaan juuri nyt mielummin muualla kuin täällä, huih hemmetti..
Asiaa ei auttanut ollenkaan se, että juuri kun Kay oli noussut sohvalta ja astumassa lähemmäs portaikkoa tietokoneesta kuului kuolemanpelkoista kirkuntaa, joka sai hänen niskavillansa pystyyn ja kiljahtamaan itsekin. Hemmetti, olisi pitänyt sulkea tuo toosa! Hän manaili mielessään ja nosti kätensä nopeasti kohoilevalle rintakehälleen. Nyt rauhotu Kaleigh, rauhoitu. Toistettiin itselleen, kunnes Maddison sai toisen neronleimauksen ''ylös? Et kai ole tosissasi!'' hän tiuskaisi melkein kuiskaten. Ei hän halunnut mennä ylös, jo rappuset näyttivät karmilta, puhumattakaan siitä mikä voisi odottaa yläkerrassa.

Iii... Eiväthän he nyt oikeasti lähtisi astelemaan pimeitä rappusia pisin?
Valiteva tosiasia oli, että he menisivät sinne, voih.. ''odota hetki'' sen sanottuaan hän riensi hakemaan kännykkänsä, siinä oli taskulamppu. Samalla kun toiminto otettiin käyttöön, hän riensi Maddisonia kohti ''tää on tyhmä idea'' sanottiin vastalauseeksi, mutta siitä huolimatta Kaleigh astui rappusia yksi kerrallaan ylöspäin, näyttäen heille tietä kännykästä tulevan pienen valon avulla.
Hän oli kuulevinaan ylhäältä rapinaa ja otti refleksin-omaisesti Maddia kädestä kiinni.

Maddison kohotti kulmiaan Kaleighin käskiessä odottamaan. Odottamaan mitä? Maailmanloppua? Blondi katseli portaikkoon, mutta pimeyden vuoksi hän näki juuri ja juuri eteensä. Mutta Kaleighilla näytti olevan taskulamppu puhelimessaan, mahtavaa. Ja tämäkö tyhmä idea? "Ei siellä mitään ole", cheerleader mumisi naurahtaen hermostuneesti. Hän tarttui ystävänsä käteen ja lähti johdattelemaan toista askelma kerrallaan kohti portaikon yläpäätä. Jokaisella askeleella portaat narisivat aavemaisesti ja tuuli kahisutti puiden oksia talon ikivanhoja ikkunoita vasten.
Blondin sydän hakkasi valehtelematta tuhatta ja sataa, kädetkin tuntuivat tärisevän hitusen.
"Me löydetään sieltä joku turistiopas hirtettynä!", Maddison koitti epätoivoisesti piristää hieman tunnelmaa, mutta vitsi ei tainnut olla sillä hetkellä se soveliain. Jos Taylor olisi täällä, heitä tuskin pelottaisi. Mutta missäpä Taylor oli? Varmaan kotona huoneessaan haaveilemassa Penelope Ravensista tai viettämässä aikaa kyseisen cheerleaderin tai Liamin kanssa. Niinpä niin, hänen veljensä teki kaikkea muuta, kuin huolehti pienestä siskostaan! Tai no, loppujen lopuksi, tämähän oli tyttöjen ilta. Harvinaisen pelottava sellainen, joten ehkä Tayloria ei kaivattu pilaamaan tunnelmaa.

Portaikon yläpää alkoi häämöttämään muutaman askelman päässä, kun joku yläkerrassa olevista ovista pamahti äänekkäästi kiinni. "Apua!", Maddison kiljaisi korviavihlovan korkealta ja otti tukea porraskaiteesta valuen silmänräpäyksessä istumaan portaalle. Käsi vietiin suun eteen ja silmät ummistettiin ihan kiinni, häntä pelotti aivan helvetisti.
Nopeasti pelko muuttui hysteeriseksi ja hermostuneeksi naurahteluksi cheerleaderin kangetessa itsensä ylös, "Huh, se oli jotain tosi outoa", hän lausui epäilevä vivahde äänessään. Loputkin askelmat astuttiin ja Maddison seisoskeli nyt yläkerran puolella ja katseli ympärilleen, miksi tähän taloon ei oltu rakennettu nykyaikaista sähköjärjestelmää, vai miksikä sitä kutsuttiin.
Turkoosinvivahteiset silmät käännettiin Kaleighiin ja kulmat kohosivat hivenen, "Hajaannutaanko?", Maddison heitti lähinnä huumorimielessä. Hän ei taatusti menisi yksin mihinkään tässä talossa, Kaleighin olisi parasta seurata perässä tai vaihtoehtoisesti leikkiä johtajaa.
Silmillä otti aikansa tottua synkempään pimeyteen. Cheerleader katseli ympärilleen, "Tutkitaan nuo vasemmalla olevat huoneet ensin?", hän ehdotti aiempaa innostuneempana ja lähti ottamaan varovaisia askeleita vasemmalla oleviin huoneisiin, pälyillen niitä epäilevästi.

Ei siellä mitään ole? Kuuluisat viimeiset sanat.. ja jos siellä ei ollut mitään niin miksi he molemmat vapisivat kuin haavan lehdet syyskuun tuiskeessa. Tuuli tuntui yltyvän hetki hetkeltä pahemmaksi, kumpa vain ei tulisi myrskyä.. Kaleigh puristi kätensä Maddisonin omaan ja lähti seuraamaan blondia ylöspäin, rappusia pisin. Vaikka he yrittivät astella hipi hiljaa, ne vanhat ja kuluneet puuraput narisivat jokaisella askeleella, kuin valittaen niiden päälle astumisesta. Tähtien sekä kuun sirpin valo kajastivat ikkunoista ja ryhmyiset oksat muodostivat varjoja seinille.
Kiharahiuksinen vilkaisi portaikon oikeanpuoleisella seinällä olevia muotokuvia, lievätkö niiden henkilöt olleet talon entisiä asukkaita, vaiko huutokaupasta ostettuja vieraiden ihmisten kuvia. Kummin vain, tässä vainoharhaisessa tilassa tuntui siltä kuin niiden pistävät katseet seuraisivat heidän kulkuaan. Kayla puristi Maddisonin kättä tiukemmin ja käänsi nopeasti päänsä, kasvot eteenpäin suunnattuna. ''Joo ja sitten tulee eeppinen takaa-ajo kohtaus kun se murhaaja näkee meidät..'' naurahdettiin puoli hysteerisesti. Toivottavasti ei kuitenkaan, eikä nyt kyllä ollut sopiva hetki maalata piruja seinälle.

Kiinni pamahtavan oven ääni sai Kaleighin niskavillat nousemaan pystyyn ja tämä kiljaisi kovaan ääneen, hän valahti samalle tasolle Maddyn myötä ja jäi pitämään rintakehästään kiinni, voi hyvä luoja miten hän pelästyi! Sydän jyskytti niin lujaa, että tuntui kuin se olisi yrittänyt ponnahtaa rinnasta uloa. Hengitys oli tiheää ja ammollaan rävähtäneitä silmiä räpäytettiin pariin kertaa, okei. Nyt piti rauhoittua! Rauhoiturauhoiturauhoitu.. tyttö puristi silmänsä kiinni ja ryhtyi tasaamaan hengitystään. Yksi..Kaksi...Kolme..Neljä...Viisi...Phuuh. Kaikki hyvin, ainakin taas hetken aikaa.
Hänen ystävänsä nauroi hysteerisesti ja Kaykin sai naurahdettua hermostunutta naurua. ''Todellakin.. luultavasti jonkun oven saranat reistailevat ja ovi paukahti kiinni, tai sitten veti jossain, vanhat talothan on sellaisia..hehe...'' hän yritti vakuuttaa itselleen ja Maddylle, ettei se ollut mitään ihmeellistä, ihan normia. Tytöt seisoivat vierekkäin ja kun toinen ehdotti heidän jakaantuvan, Kaleigh katsoi häntä ihmeissään. Onneksi hän tajusi, ettei Maddison ollut tosissaan. ''No ei todellakaan..'' Suu mutristui pelkäksi viivaksi ja hän pudisti kieltävästi päätään.
Kirkkaan siniset silmät pälyilivät vasemman puoleista käytävää, sekä siellä olevia huoneita. ''Vaikka.'' tokaistiin ja lähdettiin kulkemaan edellä, kännykän taskulampulla tietä valaisten.

Kaleigh pysähtyi ensimmäisen oven kohdalle ja kosketti sen sileäksi kulunutta pintaa, vaikka hän oli koskettanut sitä varsin herkästi, ovi aukeni silti. Päästäen samalla inhottavaa narinaa, joka kävi korvien päälle. Valo kohdistettiin sisälle ja huone paljastui vanhaksi lasten huoneeksi, siellä oli kaikki vanhalla paikallaan. Vaikka kaikki oli kunnostettu ja pidettiin siistinä, niin silti paikassa haisi vanhalle. Tämä huone ei ollut poikkeus. ''EI täällä ole mitään erikoista..'' tyttö asteli pari askelta sisemmälle ja osoitti lampullaan aina sinne suuntaan, minne katsoi. Hän poistui huoneesta pikaisesti, takaisin Maddyn rinnalle.

Maddisonin onneksi Kaleigh ei ollut kiltistä luonteestaan huolimatta mikään toivoton nössö, sillä aika rohkeasti tyttö lähti tekemään tutkimusmatkaa yläkerran huoneisiin. No, olihan Maddison melkein yhtä kiltti lukuunottamatta muutamaa luonteenpiirrettään ja periaatettaan, joiden takia hän oli tämän tästä ongelmissa ja eksyi huonoon seuraan. Onneksi Kaleigh kuitenkin tasapainotti cheerleaderin luonnetta, joten ihan retuperälle hänen elämänsä ei ollut joutunut. Ja niin, mitäpä hän tekisikään ilman enkelinkutrista ystäväänsä?
Käsi piteli edelleen toisen tytön kättä otteessaan, eikä Maddison aikonut taatusti irroittaa, ellei olisi aivan pakko. Uteliaana ihmisenä hän kurkisti huoneeseen, joka avautui kaksikon eteen oven raotessa surkeaan ääneen valitellen. Ikään kuin sen saranoita olisi kolottanut pahemmankin kerran, kun se joutui aukeamaan kaksikon rikottua oven pitkäaikainen rauha, jolloin se oli vain saanut kököttää paikallaan ja olla todistajana niille paranormaaleille tapahtumille, joita Whaley Housessa kuulemma tapahtui. Aina hetkittäin Maddison puristi ystävänsä kättä hieman kovempaa, kunnes taas hellitti otettaan, jottei pysäyttäisi Kaleighin verenkiertoa vain siksi, että blondia itseään pelotti.

Voihan hemmetti, kylläpä he keräisivätkin rispektiä tempauksellaan. Kukaan muista cheerleadereista ei taatusti olisi uskaltanut tehdä mitään tämmöistä, siitä asiasta Maddie oli valmis lyömään vaikka päänsä pantiksi. Hän ei kyennyt kuvittelemaan mitään Mary-Ann McAllisteria tai Gemma Flemingiä heidän tilallaan. Tosin, jos kiltisti sanotaan, blondi näki sielunsa silmin kuinka edellä mainitut juorukuningattaret kirkuisivat ja panikoisivat, kun jossakin narahtaisi edes sen verran, että ihmiskorva kykenisi sen juuri ja juuri kuulemaan.
Mielikuva sai cheerleaderin naurahtamaan hienoisesti, mutta sen sileän tein huvittuneisuuden korvasi huono omatunto. Miksi hän olikaan mennyt ajattelemaan pahaa ihmisistä, jotka taitoivat muiden elämien terrorisoinnin ja pitivät sitä melkein lempiharrastuksenaan. No mutta, olihan se tavallaan oikeutettua... tai jotain.

Lastenhuone tuoksui ummehtuneelle ja vanhalle, tavarat näyttivät olevan paikoillaan, mutta silti Maddisonin selkäpiitä karmi. Jotenkin oli sydäntäraastavaa katsella jonkun pikkulapsen huonetta ja kuvitella, että siinä pienessä sängyssä nukkunut lapsi on nyt sielä toisella puolella ei-niin-elävien joukossa. Hän ei tarkalleen ottaen tiennyt syytä, miksi Whaley Housea kutsuttiin paikaksi, jossa kummitteli eniten koko Amerikan mantereelta. Maddien olisi tehnyt mieli kysyä, mutta hän ajatteli, että ehkä olisi parempi elää epätietoisuudessa kuin tietää ja luoda verisiä mielikuvia ja pelätä kuin pikkulapsi.

No, kuten arvata saattaa; uteliaisuus vei tälläkin kertaa voiton.

"Hei Kaleigh, haluatko sä kertoa, mitä täällä oikein on tapahtunut... Siis, jos täällä kerta kummittelee?", Maddison kysyi ja katsoi ystäväänsä, vaikkei tuon kasvoja tarkalleen nähnytkään. Silmät olivat osittain jo tottuneet hämärään ja tilannetta paransi taskulamppu, jolla saattoi tutkia huoneita tarkemmin.
Cheerleader ei jäänyt odottelemaan vastausta ja hyytävää, veristä kauhutarinaa, vaan jatkoi matkaansa seuraavaan huoneeseen - jonka oven hän puolestaan avasi. Ilmeisesti tämäkin oli jonkin sortin makuuhuone, suurikokoinen tosin. Parisänky ja kaikkea, söpöjä pieniä posliinieläimiä läheisellä hyllyllä. Maddison otti varovaisia askelia sisemmäs huoneeseen ja katseli ympärilleen, täälläkin haisi ummehtuneelle ja pinnat olivat hivenen pölyttyneitä.
"Katso, tuo ikkuna on rikki", Maddie huomautti ja asteli rikkoutuneen ikkunan eteen. Joku oli selvästi heittänyt kiven sen läpi, sillä keskellä ikkunaa oli noin kahden nyrkin kokoinen reikä ja ympärillä kymmeniä pieniä säröjä. Tuuli oli viskonut irronneita puiden lehtiä vanhalle ja narisevalle lattialle, parin askeleen päässä oli jokin tumma hahmo, makaamassa lattialla. Se oli pieni ja cheerleader astui sitä kohden, kiljaisten säikähdyksestä.
"Hyi hemmetti, se on kuollut lintu!", hän valitteli ja astui samointein pari askelta taaksepäin. Ilmeisesti lintu ei ollut päässyt pois talosta, vaan nääntynyt nälkään. Sen eloton ruumis oli jo hieman mädäntynyt, voi parkaa.

Ennen kuin Kaleigh pääsi takaisin Maddisonin vierelle, hän huomasi lattialla, aivan jalkojensa juuressa, makaavan pienen soittorasian. Katsottuaan sitä hetken, tyttö kyykistyi ottamaan sen käteensä ja tarkasteli sitä hetken. ''Mistäköhän tämä on tippunut..'' hän kääntyi katsomaan ympärilleen. Huoneessa ei ollut kuin yksi rappeutunut pöytä ja sekin oli huoneen toisella puolella. Kay vei sen nopeasti sinne pöydälle ja melkein loikki takaisin Maddyn luokse. Huolimatta siitä, että hän oli ottanut nopeita, kevyitä askeleita, lattialankut narisivat silti ja jostain syystä Kaleigh tunsi kylmän aallon puskevan lävitseen. Iho meni kananlihalle.

Tämä paikka oli niin hyytävä, ettei mitään rajaa. Päiväsaikaan ei ehkä ajattelisi niin, vaikka tietäisi tarkkaankin paikan historian, mutta auta armias kun aurinko laski ja pimeys valtasi paikan...

Maddison kysyi, halusiko hän kertoa paikan historiasta. Hän hiljeni hetkeksi muistelemaan, mitä kaikkea mukavaa hän saanut aikaisemmin selville whaley housesta.
Kaleigh nielaisi hiukan ja oli juuri aloittamassa tarinaansa, mutta hänen vaaleaverikköinen ystävänsä lähtikin kävelemään poispäin, muita huoneita katsomaan. Hän lähti oitis perään, sillä erilleen joutuminen ei tällä hetkellä ollut erityisen innostava idea. ''Maddy, venaa!'' huudahdettiin ja siinä samassa kuului kova ääni, kuin taivas olisi revennyt ja välähdys. Siitä seurasi sade, joka yltyi sekunneissa kattoa piiskaavaksi kuuroksi. Kaikki tämä sai Kaleighin kiljaisemaan ja kunnolla. Tyttö nosti kätensä otsalleen ja huokaisi helpotuksesta, kun pelko oli laantunut. Sirot jalat kiidättivät hänet nopeasti ystävänsä luokse, ''hui apua.. Mä pelästyin niin paljon, että ihan nolottaa..'' sen sanottuaan, hän tarrasi tiukasti tämän käteen ja tunsi oitis pelon tunteen lievenevän.
''Niin, tästä talosta.. Katsoin netistä tämän talon historiaa ja siellä sanottiin, että tämä talo on rakennettu paikalle, jolla on ennen sijainnut hautausmaa ja teloituspaikka.. Whaleyn koko nelihenkinen perhe ilmeisesti kuoli hyvin epäilyttävästi ja perheen isännän, Thomas Whaleyn on nähty kummittelevan täällä...'' neito oli juuri saanut selitettyä loppuun, kun Maddy ilmoitti makuuhuoneen ikkunan olevan rikki. Brunette itse jäi seisomaan oven suuhun ja katsoi toisen perään hetken aikaa, mutta käänsi sitten huomionsa muualle, sillä luuli huomanneensa sivusilmällään jonkun käytävän päässä. Siellä ei kuitenkaan ollut mitään. Hyytävän kylmä tunne valtasi Kaleighin uudelleen.

Seuraavaksi kuului korkea kirkaisu, se sai hänet hätkähtämään. Mitä oikein tapahtui?
''Kuollut lintu? Hyyh...'' vastattiin voivoittelevasti. Häiritsevä tunne ei lakannut painostamasta, vaan siitä oli pakko kertoa. ''Mä luulin äsken... Et.. Luulin nähneeni äsken jonkun.. Mutta kun käännyin katsomaan niin ei siellä ollut mitään. Siltikin. Vähän väliä tuntuu siltä, kuin joku tuijottaisi meitä.'' olikohan hän kuvitellut vain kaiken, vai olisikohan Maddisonkin huomannut tälläisen seikan. Kumpa sitten mahtaisi olla huojentavampaa..

"Joo, se on kuollut lintu", Maddison valitteli ja tunsi kylmien väreiden kulkevan jälleen kerran selkäpiitään pitkin. Yöstä tulisi pitkä, pimeä ja pelottava, mutta onneksi paikalla oli edes Kaleigh hänen lisäkseen. Silti mielikuvitus pääsi laukkailemaan turhankin villisti, eikä sen pillastuminenkaan ollut kaukana.
Tilannetta pahensi entisestään se, että Kaleigh sanoi ääneen sen, mitä cheerleader oli itsekin jonkin aikaa epäillyt - mutta ei kuitenkaan ollut sanonut sitä itse ensimmäisenä. Hitto, toivottavasti se oli pelkkää näköharhaa ja mielikuvituksen tuotetta. Kuka heitä nyt voisi tuijottaa, kerta paikka oli tähän aikaan täysin autio ja kummituksiahan ei ollut edes olemassakaan!

"Kaleigh! Mua pelottaa ihan hulluna!", blondi piiperis säälittävästi ja tiukensi otettaan ystävästään. Onneksi toisen läsnäolo toi jonkinlaista lohtua ja turvan tuntua, vaikka silti pulssi lähenteli sellaisia lukemia, että sen kohoaminen olisi jo terveysriski. Maddison käännähti ympäri ja vilkuili epäilevänä ympärilleen - aivan kuin joku olisi jälleen seissy keskellä huonetta, mutta pölyn ja ajan turruttama lattia näytti yhtä koskemattomalta kuin aikaisemminkin. Samassa Maddien ajatuksissa välähti - kännykän kamera!
"Hei, muistatko sen yhden kummitusdokumentin, kun ne nuoret olivat siellä jossakin ja... Ja... Uhm. Ne tajusi, että kummitukset näkyvät kameroiden näytöissä, mutta paljas ihmissilmä ei niitä välttämättä näe?", Maddison aloitti jokseenkin innostuneena ja kaivoi omaa puhelinta taskustaan.
"Se liittyi jotenkin johonkin staattisiin ja ihmissilmälle näkymättömiin sähkö-ja magneettiaaltoihin, jos mä oikein muistan", hän jatkoi ja tutki puhelimensa näyttöä. Ei tolppia. Tämähän alkoi olla kuin suoraan kauhuelokuvasta. "Jos täällä oikeasti kummittelee, me saatetaan siis todennäköisimmin nähdä se kännykän näytöstä, kun pistetään kameratoiminto päälle", cheerleader lopetti ja näytti Kaleighille esimerkkiä, lähtien sitten johdattelemaan ystäväänsä ulos huoneesta, joka karmaisi pelkällä olemassaolollaan. Eikä kuollut lintu parantanut tunnelmaa ollenkaan.

"No niin, mennään tuonne perälle asti ja lähdetään takaisin päin, kierretään nuo toisen puolen huoneet takastullessa", Maddison lausahti ja asteli seuraavaa huonetta kohti, tutkien maailmaa toistaiseksi kännykän näyttönsä läpi.

Teki mieli sanoa, että ei se mitään, niin muakin, mutta sillä ei helpottaisi kummankaan oloa yhtään pätkää, niimpä brunette tyytyi vain nyökkäämään ja sanomaan pari rohkaisevaa sanaa, ''E-ei täällä mitään ole...ihan varmana..'' kai.. hän piti toisen kädestä tiukasti kiinni ja varoikin päästämästä irti. Näiden huoneiden läpikäyminen ei ollut kauhean hyvä ajatus, sillä nyt olo oli entistäkin kauhistuneempi ja niskavillat olivat pystyssä, puhumattakaan kylmistä väreistä jotka eivät jättäneet rauhaan. Enää puuttuisi karmivaa musiikkia taustalle...
Maddison alkoi puhumaan jostain kummitusdokumentista ja Kaleigh käänsi kasvonsa tätä kohtaan, ilme muuttui miettiväksi eli kulmat aavistukset kurttuun ja huulet mutrulleen. Maddisonin sanat takkuilivat, mutta oliko edes ihme? He olivat kahdestaan jossain hiton kummitustalossa, keskellä myrskyä! Hän oli aivan kauhuissaan. Kaleigh seurasi kun vaaleaverikkö kiskoi kännykkänsä esille, ''Muistan mä kyllä sen, mutta mahtaakohan se toimia? ...siis..Ka-kannattaahan sitä tietenkin kokeilla, jos kamera vaikka nappaiskin jotain, kunhan sanoin...''

Yiih! Taas tuntui siltä, kun joku olisi juuri tuijotellut heitä. Ja koska Madds oli myös tuntenut sen, niin ei hänen päässäänkään voinut mitään vikaa olla, vaikka Kaleigh toivoikin että olisi vain kuvitellut kaiken. Kuka nyt haluaisi olla oikeassa tälläisessä asiassa? Ajatuskin siitä, että joku olisi täällä ja seuraisi heitä.. Se oli ahdistavaa.
''Toimiiko?'' Kayla vilkaisi kännykkää ja huomasi saman minkä ystävänsä; ei tolppia. Voi eih. Kuului hiljainen ja huomaamaton nielaus. ''Nooh..ei niillä tolpilla varmaan niin väliä ole ja ehkä se vaan johtuu tästä huoneesta, täällä voi vain olla huono kuuluvuus, ei sen erikoisempaa..'' hän lähti kuuliaisesti seuraamaan blondia.

Kaleigh ei seurannut silmä kovana näyttöä, vaan vilkuili ympärilleen ja sisällään häpesi vähän millainen oli juuri nyt, tämä oli kyllä aika naurettavaa. Ei kummituksia tai tälläisiä ollut, eikä kartanossa varmastikaan ollut ketään muita kuin he kaksi. Tämä paikka vain onnistui pyyhkimään kaiken tuon rationaalisuuden pelon alle. ''Hei...oletetaan, että täällä olis joku...niin mitä me tehdään jos se on joku...psykopaatti joka haluaa lahdata meidät?''

olipas positiivisesti sanottu...

--laatu 10+

Hahhah, joku kovaluontoisempi olisi varmasti nauranut kaksikolle silmät päästään, mutta eipä tyttöjä kauheasti naurattanut pimeässä ja ränsistyneessä kartanossa - jossa kaiken kukkuraksi kummitteli.
Kaleighin pelko alkoi tarttua Maddisoniin, joka kaiken keinoin yritti olla osoittamatta omaa pelkoaan - pikkuhiljaa kovan tytön kuori rupesi kuitenkin murtumaan ja alla olikin pieni ja varsin pelokas cheerleader. Se, että toisenkaan kännykässä ei ollut kenttää, ei helpottanut tilannetta lainkaan ja hetken aikaa blondi kaipasi omaa turvallista huonettaan ja oman sänkynsä tarjoama lämpöä. Hän piteli Kaleighin kättä tiukasti omassaan ja toisessa kädessä puhelintaan, jonka näytön läpi näki hämärässä hyvin vähän.
"En mä vielä ole ainakaan nähnyt mitään", Maddie vastasi ja avasi seuraavan huoneen oven, kurkaten epäilevästi sisään. Tämän huoneen tarkoitus jäi hieman epäselväksi, sillä sielä ei ainakaan ollut sänkyä. Vain yksinäinen tuoli, kirjoituspöytä ja muutama kirjahylly kellastuneine valokuvineen ja kirjoineen.

Kun Kaleigh mainitsi jotain psykopaatista ja lahtaamisesta, Maddisonin iho meni kauttaaltaan kananlihalle. "HYI! Ei täällä ole mitään sellaisia", hän piipitti säälittävästi ja tarkisti huoneen jokaisen nurkan puhelimen näytön kautta. Aivan kuin siinä olisi vilahtanut jotakin... "Apua! Mä näin jotain, tuolla!", Maddison kiljaisi ja osoitti oven takana olevaa nurkkaa pelosta suunniltaan. Ehkä se oli ollut vain jokin varjo, tai sitten ei... Pimeässä mieli saattoi tehdä ties millaisia kepposia, mutta nyt blondi ei enää tiennyt, mihin hänen olisi pitänyt uskoa.
"Mä... Siis... Mä näin ihan varmasti tuolla jotakin!", Maddison jatkoi aivan varmana siitä, että tässä saamarin röttelössä oikeasti kummitteli. Ja tämän yön jälkeen hän ei enää koskaan palaisi lähellekään koko paikkaa!

"Pitäisikö meidän mennä alas?", Maddie ehdotti luovuttaneen oloisena ja vilkaisi arasti ystäväänsä. Toisaalta homman voisi hoitaa loppuun nyt, mutta toisaalta cheerleader olisi halunnut pois paikalta mahdollisimman nopeasti... "Mutta ei mulla kyllä ole mitään sitä vastaankaan, että katsotaan noi loputkin huoneet", hän lisäsi naurahtaen. Niin Maddisonmaista, aina tunkemassa nenäänsä sinne minne se ei olisi kuulunut!
Okei, eihän tätä leikkiä voisi keskenkään jätt-- Jossakin kolahti. Aivan kuin ovi olisi paiskahtanut kiinni. "Voi helvetti! Nyt lähdetään", Maddison manasi ja kurkkasi takaisin käytävälle. Talo oli kyllä niin vanha, että seinien sisäpuolella saattoi tälläisellä säällä vetää niin paljon, että aukinaiset ovet menivät itsestään kiinni.
"Ei me voida vaan luovuttaa nyt!", Maddison psyykkasi itseään ja rutisti Kaleighin kättä mahdollisimman rohkaisevasti hänen lähtiessä johdattelemaan kaksikkoa seuraavaa huonetta kohti.

Oi hyvä luoja! Tyttö antoi itselleen kunnon bitchsläpin poskelle ja sillä oli toivottu vaikutus; Kaleigh rauhottui oitis ja pysähtyi sekunniksi vetämään syvään henkeä ja asiat näyttivät selväjärkisemmältä hetken aikaa. Kunnes ukkonen jyrähti kovaäänisesti, saaden hänet kiljahtamaan. Apuaah... Miten ikimaailmassa hän olikaan antanut Maddyn ylipuhua itsensä tälläiseen hulluuteen? Kaleigh katseli ympärilleen valppaasti ja toivoi hartaasti ettei hänen näkökenttäänsä osuisi mitään selkäpiitä karmivaa näkyä, kuten jotain hiipparia tai kuollutta eläintä, saatikka sitten jonkun entisen omistajan haamua. Hyrr, pelkkä ajatuskin tuntui pelottavalta. Kaleigh oli varma, että koko tämä episodi naurattaisi heitä vielä myöhemmin, vaikkakin tällä hetkellä oli nauru kaukana. Huvittavaa on se, ettei tyttö oikeastaan uskonut haamuihin ennen tätä iltaa. Ei sisimmissään uskonut, vaikka niin olisikin joskus väittänyt ja halusi edelleen olla uskomatta. Tälläisenä yönä ja tälläisessä ympäristössä se vain oli aika vaikeaa olla muuttumatta vainoharhaiseksi ja taikauskoiseksi hömelöksi.
Kiharatukkainen piti vaaleaverikön kädestä yhtä tiukasti kiinni ja nielaisi hiljaa. Hänen pitäisi nyt rauhoittua, rauhoitu Kaleigh, kerää itsesi kokoon. Tyttö jankutti päänsä sisällä. Hän oli huomannut hermoilunsa tarttuvan Maddyyn, eikä pitänyt aiheuttamastaan vaikutuksesta. Toistellessaan tätä mantraa mielessään brunette onnistui taas rauhoittumaan, karistamaan pelkoa pois. ''En mäkään, ehkä me vain hermoiltiin turhasta?'' hän koitti järkeillä fiksusti, mutta kaipasi silti toisen myötäilyä. Kaleigh tosin uskoi Maddyn olevan 100% varma siitä, että tässä talossa olisi kummituksia. Maddison avasi huoneen oven, kurkisti ensin sisään eikä sanonut siihen mitään. Eli ei ainakaan mitään kummaa.. Kayla vilkaisi nyt perässä ja kävi huoneen jokaisen nurkan läpi, päästäen lopuksi pienen Hmm-äänen. ''Mä luulen, että tätä huonetta käytetään varastona tai jotain sen tapasta..''

Tytön pää nyökkäili rajusti, ''ei varmastikaan ole!'' sanottiin vielä varmisteluna. Ei sellainen voisi olla mitenkään mahdollista, se olisi jo liian...liian kauhuleffamaista. Toisaalta mistä sitä tiesi... Hullumpaakin oli kuultu, mutta sellainen mahdollisuus haluttiin unohtaa. Tässä kartanossa ei hiipparoinut yhtäkään sekopää-massa murhaajaa ja piste.

Maddison kiljaisi jostain syystä ja se sai hänetkin ilmaisemaan säikähdyksensä eli kiljahtamalla. ''Mitämitämitä?? oletko nyt aivan varma?'' ääni muuttui hermostuneeksi ja vilkuiltiin ympäristöä. Hän katsoi toisen osoittamaan suuntaan ja koitti saada jotain selvää, oliko M todella nähnyt jotain vai tekikö näkö vain tepposet. Neito ei ollut ollenkaan varma. ''Haluatko tarkistaa?'' kysyttiin aremmanpuoleisesti.
Cheerleader kysyi pitäisikö heidän vain luovuttaa ja mennä takaisin alas. Aivan, heiltä jäi se elokuvakin kesken.. puhumisesta sekä kiljumisesta kuivuneita huuli kostutettiin kielen lipaisulla, jonka jälkeen alahuulta puraistiin kevyesti. Tavallaan jatkaminen tuntui paremmalta vaihtoehdolta, voisivatko he antaa olla enää tässä vaiheessa? He kun olivat tulleet jo näin pitkälle. Niimpä pentu pudisti päätään kiistämisen merkiksi. ''Ei kai me nyt anneta olla?'' se oli retorinen kysymys.

Kolahdus sai tämän tytöntyllerön säpsähtämään, voieieieieiäääh.. älä suotta huolestu Kaleigh, se johtui vain vedosta. Tälläistä tapahtuu vanhoissa taloissa, ei mitään hätää, kaikki on kunnossa ja normaalisti, joo, juuri niin. ja antoi jännittyneen vartalonsa rentoutua. ''ei voidakkaan, seuraava huone kiitooos!'' vastattiin, hän seurasi uskollisesti Maddsia ja tätä rataa jatkaessaan kaksikko päätyi pian käytävän päähän.
Sillä välin kun toinen tarkasteli mitä viimeinen huone sisälsi, huomasi toinen oven. Se ei ollut muulla kuin pienellä hakasella kiinni ja Kay arveli sen vievän ullakolle. ''Ei kai me niin hulluja olla, että käydään ihan tuolla ylhäällä saakka?'' ovea osoitettiin etusormen kanssa. ''Koska tässä ei ole mitään sinne kulkemisen sallivaa merkkiä niin ylös ei varmaankaan saa mennä, lattia voi olla laho tai siellä voi kasvaa homesientä tai jotain'' okei tuo homesieni oli ehkä kaukaa haettua, mutta lattia saattaisi hyvinkin olla läpimätä, mikä meinasi sitä, että jos siihen astui niin jalka voisi mennä läpi. Siitäkös sitten riemu repeäisi. Tosin..ehkä se oli vain joku varasto. Ei hän voinut tietää johtiko ovi rappusille vaiko ei.

Uteliaisuus alkoi viedä tytöstä voiton ja hän avasi hitaasti hakasen, sekä sen jälkeen itse oven. Se narisi valittavalla äänellä. Saranoita ei varmaankaan oltu rasvattu vähään aikaan.