I could never live the way they want

- Rige ja sokkotreffiseura, kiitos (: -

Leviathanin piti kai olla todella tyhmä, kun ei voinut vain kieltäytyä saatuaan kuulla, että hänet oli ilmoitettu ilman hänen suostumustaan mukaan sokkotreffeille. Pitänyt vain reilusti sanoa, että muuta saisivat selviä sotkunsa aivan päineen, ilman että hänen olisi tarvinnut sotkeutua tähän mitenkään. Tosin, ei kun ei. Ja ei se uhattu Wall of Shamekään poikaa houkutellut, vaikka tuskin sillä muutenkaan mitään väliä oli.
Pahinta oli kuitenkin se, että kun sanottiin sokkotreffit, niin sitä myös tarkoitettiin. Ei siis pienintäkään tietoa, kenen kanssa joutuisi aikaansa viettämään. Toisaalta, mikä muka voisi olla pahin kohdalle osunut? Yksikään koulun kermalaisista tuskin kauaakaan jaksaisi pitäytyä Levin riesana ja muut tytöt taas.. Saisi sitten nähdä, piti varautua pahimpaan, niin ei ainakaan voisi pahasti halvaantua. Tai niinhän tuo metallistin raakile varautuneesti kuvitteli.

Poika ei ollut vaivautunut perus ulkomuotoaan muokkaamaan oikeastaan… No, ollenkaan. Mayhemin musta bändipaita, kooltaan ehkä liian isokin Levin päälle. Mustat farkut, ei mitään pillileikkejä tai leveneviä lahkeita, ihan normaalit vain. Plus kajaalit silmissä ja maiharit jalassa. Ketju ranteessa ja toinen kaulassa, se siitä. Mitäs sitä muuta?
Hiukset normaalisti auki ja pörrössä, tupakan sijasta suussa viihtyi purkka.

Hieman kireän oloisena tuo tummanpuhuva tapaus istuskeli nurkkapöydässä. Hän oli odottavinaan pahinta tietämättä mistään oikeastaan mitään. Hän luotti siihen, että neiti löytäisi hänet omin neuvoin. Ja jos ei, niin se olikin sitten voivoi. Ei jäisi ainakaan Leviathania kaivertamaan, oikeastaan pelastus. Sitten hän voisi vain ilmoittaa jollekin, ettei seuralainen ollut paikalle erehtynyt.. Tai ehkä olla reilu ja jättää sanomatta, ei kuulunut hänen tapoihinsa raportoida. Ei jos ei ja ei se mitään.

Poika siemaisi vesilasistaan, kun ei ollut muuta vielä tilannut. Tiedä kauan tässä sitten saisi odotella…

//Here I coooooooooome <3

Kun sokkotreffit olivat tiedossa, niin tietenkin piti pukeutua mahdollisimman tyrmäävästi ja hienosti, muttei liian hienosti. Paljasta pintaa sai näyttää, muttei liikaa. Ei saanut olla liian tyrkyllä, muttei saanut olla liian pidättyväinenkään. Täytyi aina antaa sokkotreffikumppanille tilaisuus, eikä saanut torjua toista siltä samalta istumalta. Nämä lueteltiin sokkotreffien äänettömiksi säännöiksi, ja jotkut jopa näitä säädöksiä noudattivat.
Muttei tämä neitokainen. Tai no, miten sen nyt ottaa.

Mary-Ann McAllister astui sisälle Dusty'siin ja sai paikan hetkeksi hiljenemään. Hänen ulkoasunsa oli tietenkin huomiota herättävä. Pitkät ja treenatut jalat säihkyivät upeasti, eikä ollut epäselvää, etteikö tyttö pitäisi huolta jaloistaan. Hänellä oli jaloissaan vain pienet minishortsit, jotka juuri ja juuri näkyivät valkoisen kaulauspaidan alta. Kauluspaita oli jätetty suurimmaksi osaksi napittamatta ja sen alta paljastui toinen valkoinen paita, joka oli hihaton. Tytön olkapää näkyi ja korosti tytön itsevarmuutta. No okei, sanotaanko vain, että Mary-Annen koko olemus oli huomiota herättävä. Nimittäin hänen kasvoillaan leijaili sellainen hymy, mikä ei jättänyt kenellekään epäselväksi hänen aikeitaan.

Cheerleader oli tullut tänne nauttimaan sokkotreffeistä, jotka hänen kaverinsa olivat järjestäneet. Tietenkin M.A oletti, että hänellä olisi kumppaninaan joku todella hyvännäköinen urheilija, sillä olihan kerman tytöillä aina sormensa pelissä, kun he etsivät toisilleen pareja. Ja tuskin kukaan olisi uskaltanut Mary-Annea uhmata ja hakea tälle paria alemmasta klikistä. Koko ajatus oli kerrassaan naurettava ja tyttö pyyhkäisi sen mielestään nopealla pään pudistuksella. Hänen sokkotreffikumppaninsa olisi hyvännäköinen, piste. Ja tämän oli määrä istua nurkkapöydässä.
Tummansiniset silmät hakeutuivat heti nurkkapöytään, jossa ei todellakaan istunut mikään urheilija. M.A:n kasvoille kohosi lievä inho ja hänen katseensa alkoi vaeltaa muissa pöydissä. Muissa pöydissä istui vain tyttöjä kavereidensa kanssa tai vanhempia ihmisiä. Tyttö vilkaisi kelloa kännykästään. Ja hän oli luullut olleensa myöhässä!

Mary-Ann riensi nopeasti nurkkapöydässä istuvan hevarin luo ja jäi seisomaan tämän pöydän viereen. M.A oletti toisen tajuavan heti, että cheerleader tahtoi hevarin katoavan pöydästä mahdollisimman nopeasti, mutta sitten tyttö kuitenkin päätti sanoa pari sanaa. Eihän hän tahtoisi näyttäytyä tuon... Mustiin pukeutuvan alemman klikkäisen kanssa yhdessä, kun hänen deittinsä saapuisi!
"Anteeks, mut... Se pöytä on varattu mulle ja mun deitille. Joten.. Hus hus", M.A sanoi 'ystävällisesti' ja heilautti kättään sen merkiksi, että pojan olisi hyvä nyt vain poistua.

Jos Leviathan oli odottanut pahinta, hän oli erehtynyt hyvin raskaasti. Hän ei tosiaan tainnut olla mikään Hannu Hanhi, hänestä kukaan ei saisi sellaista muovatuksi. Onnetar oli hänet todellakin hyljännyt, jos tämä leikki nyt tosiaan oli niin paha, miltä näytti. Jep, hyvin oletettavasti oli, sillä tuo cheerleaderin hempukka tuli lähemmäs. Oli hyvin vähäteltyä, jos väitettiin Leviathanin silmien laajenevan järkytyksestä. Sanat, joita tuo terävällä kielellään iski veitsinä metallistin rintaan, olivat kuin juuri teroitettuja tikareja. Sahalaidalla ja haaroitetulla terällä. Ei helvetti voinut olla totta! Mitä se niin paljon puhuttu onni tai tuuri sitten oli, siihen ei Leviathanilla ollut pienintäkään jakoa.
“Nyt sun pitää sanoa tohon perään, että toi oli joku helvetin kehno vitsi”, lausui karkeasti hevareihin klikitetty poika tummalla ja yllättävän matalalla äänellään. Se oli seksikäskin ääni, mutta ei sitä nyt kukaan ajatellut. Vähiten Levi itse.
“Mä tiesin, että tää oli helvetin huono idea”, poika jupisi itsekseen.

Kai tämä oli vain kestettävä, enää oli turha katua. Mitään ei ollut peruutettavissa. Poika huokaisi raskaasti ja katsahti sinisilmillään tuota huutosakkilaista. Nyt oli lusikka aivan väärässä sopassa… Tässä oli varmasti jokin väärinkäsitys, kaksi paria oli sopinut treffit samaan aikaan ja samaan pöytään. Jep, niin sen oli oltava. Varmasti… Niinpä niin, ja mikä oli todennäköisyys?
“Tässä on nyt varmasti sattunut joku väärinkäsitys. Jotain aivan loogista”, poika lausui. Järkytys ei ollut silmistä lauhtunut sekunnin sadasosaksikaan. Tämä oli varmasti vain jotain erittäin todentuntuista painajaista… Varmasti oli… Eikä helpottanut edes se, että ihan siedettävähän näköala oli.. Jos osasi sensuroida tytön kasvot pois kokonaisuudesta.

Aluksi Mary-Ann jo kuvitteli, että hevari alkaisi inttää vastaan. Tytön kasvot olivat jo ehtineet vääntyä vihaiselle irveelle, mutta sitten hän vasta tajusi, mitä pöydän ääressä istuva miehenalku oli oikein sanonut. "Vitsi? Mitä vittua sä selität, luuletko sä, että mä vitsai-" tyttö lopetti lauseensa kesken ja tuijotti istuvaa hevaria silmiään räpäyttämättä. Kello oli jo sen verran, että sokkotreffien olisi aika alkaa. Nurkkapöydässä heidän olisi pitänyt tavata. Tuo ällöttävä hevari istui nurkkapöydässä ja puhui jotain kehnosta vitsistä.
Voi helvetti.
"Älä sano", M.A nosti sormensa pystyyn ja katsoi istuvaa hevaria silmät suurina järkytyksestä. Sitten sormea kallistettiin ja nyt blondi osoitti sillä istuvaa miehenalkua jotenkin syyttävän oloisesti. "Ei. Mee pois. Et sä voi olla mun deitti. Sä et vaan voi olla mun deitti. Mun deitti ei voi kuulua sun kaltaisiin ihmisiin. Ei, ei voi. Niin, mee pois. SÄ ET VOI OLLA MUN DEITTI", cheerleaderin ääni oli kohonnut pari oktaavia korkeammaksi ja nyt tyttö näytti siltä kuin hän voisi seota minä hetkenä hyvänsä.

Kahvilassa olevat ihmiset olivat kääntyneet katsomaan blondia cheerleaderia, joka tuntui aiheuttaneen melkoisen episodin. Monet eivät ymmärtäneet, miksi tyttö oli noin vain mennyt kilahtamaan, eihän pöydässä istunut kuin tummiin pukeutunut miehenalku. Mutta ne, jotka olivat Astonista ja olivat perillä klikeistä, eivät voineet kuin nauraa mielessään ilkeästi. Cheerleader ja hevari. Mary-Ann McAllister ja Leviathan Toc. Ei, ei missään nimessä. Mary-Ann McAllisterin takia näistä sokkotreffeistä ei tulisi yhtikäs mitään.
Eikä M.A edes tahtonut antaa toiselle mitään mahdollisuuttakaan! Haloo, toinen kuului alimpaan kastiin! Mary-Ann taas oli koulun yksi suosituimmista tytöistä suosittujen jälkeen. Ei, ei, ei, ei ja EI. Mary-Ann ei todellakaan lähtisi treffeille TUON kanssa!

Mary-Ann oli jo kääntymässä ympäri, sillä hän ei todellakaan aikoisi jäädä hevarin kanssa kahdestaan, mutta erään tytön toteamus keskeytti hänen aikeensa: "Mary-Ann hei, et sä voi livahtaa nyt pakoon. Eiks teillä oo nyt niinku sokkotreffit? Täytyyhän sun antaa tolle mahollisuus!"
M.A kääntyi katsomaan, kuka noin oli sanonut ja hänen katseensa osuikin erääseen pöytään, jossa istui pari kermalaista. Molemmat virnuilivat säälittömästi Mary-Annelle. Blondi ärähti hiljaa itsekseen ja mietti vaihtoehtojaan. Hän voisi edelleen livahtaa, mutta silloin nuo kaksi tyttöä varmasti juoruaisivat hänestä koulusta. He kertoisivat, kuinka epäluotettavaa treffiseuraa Mary-Ann oikein on ja että tämän kanssa ei kannattaisi lähteä mistään hinnasta treffeille. Ei M.A moista halunnut itselleen, sillä se pilaisi hänen maineettaan.
... Mutta että hevarin kanssa treffeille...

Vihdoin ja viimein Mary-Ann istuutui pöydän toisella puolella olevalle tuolille ja katsoi kännykästään kelloa. "Okei, tasan tunti aikaa. Et saa sen enempää. Sitten tää koko juttu on ohi..." M.A mutisi lannistuneena ja asetti kätensä puuskaan katsoessaan närkästyneenä ikkunasta ulos.
Hemmetin hemmetti. Se, joka hänet sokkotreffeille oikein ilmoitti, saisi kuulla vielä kunniansa.

Blondi protestoi ja tuntui viimein itsekin käsittävän tilanteen. Leviathan ei voinut mitään sille, että ajatteli toisen olevan yllättävän nopea tyhmäksi ihmiseksi. Sellaisena hän automaattisesti toista piti, itsepä sellaisen kuvan hänelle antoi. Ei niinkään väliä, ääneen ei sanottu mitään. Leviathan kuin oli oikeastaan hyvinkin kiltti ja huomaavainen luonteeltaan.
Toinen rupesi raakkumaan metallistia ärsyttävällä äänellä, joka oli tavattoman kimeä ihmisääneksi. Kyseessä tosin oli nainen, joten…
Ei poika liioin siitä säikähtänyt, että oli toiselle epätoivottu, pikemmin meni lukkoon vain, koska toinen huusi. Ja Levi ei todellakaan tykännyt siitä, että hänelle huudettiin. Se sai pojan jo pieneen paniikkiin.. Traumat kuin traumat, ei kaikkeen totu vaikka sitä koko ikänsä saisikin kuulla…

Leviathan oikeastaan sulki koko ccheerleaderin pois mielestään ja näkökentästään tyytyen tuijottamaan pöydälle laskettuja, tatuoituja käsiään. Mielessään poika laski kymmeneen ja oli kuin ei olisi tuota kimakkaa ääntä lainkaan kuullut. Mukaan liittyi toinen ääni ja tilanne loppui siihen, että tyttö istui lannistuneena vastapäätä tummanpuhuvaa pitkätukkaista poikaa ja ilmoitti tämän saavan tunnin tuon kallista aikaa. Jessös, ihan kuin Levi olisi sitä välttämättä tahtonut ja tilanteessa oli nyt kysymys siitä, että Leviathan tahtoi tuon diivan kanssa sen tunnin jutustella. Ihan miten vain, ei poika jaksanut väittää vastaan. Kohotti sentään sinisilmänsä katseineen turhautuneen ja vastentahtoisen näköiseen tyttöön.

“Selvä”, poika tyytyi vastaamaan tummalla ja matalla äänellään viittoen tarjoilijan luokseen tilaten itselleen erikoisvahvan kahvin mustana siirtyen kysyvästi katsomaan tyttöön.
“Ei pahalla, mutta minulla ei ole aikomusta maksaa molempia”, poika ilmoitti. Ja aivan kuin toinen olisi sitä välttämättä olettanut ja aivan kuin tuo olisi jotain vastaan väittämään. Mary-Ann ei varmasti vararikkoon joutuisi yhden kahvin tähden.

Mary-Annen huulet olivat vääntyneet liioitellun suuresti mutrulle ja tyttö katsoi murjottavasti poispäin rokkarista. Tämä oli niin väärin, niin loukkaava ja... Ja alentavaa! Kerrassaan halventavaa! Cheerleader joutuisi viettämään tunnin jonkun pahaisen haverin kanssa, joka oli kuin suoraan vedetty jostain hemmetin roskakasasta. Mary-Ann ei tahtonut enää edes vilkaista toisen suuntaan, mutta joutui lopulta pakottamaan itsensä moiseen tekoon; täytyihän tytön silti ylläpitää imagoaan. Ei tuollainen yksi hevari nyt voisi Mary-Annen kaltaista ihmistä kaataa. Niin, nyt täytyisi vain pysyä vahvana, niin monet kermalaiset alkaisivat arvostaa M.A:n sietokykyä siitä, kun blondi pystyi viettämään tunnin elämästään alemman klikkiläisen seurassa.
Jopas itsevarmuus kasvoi kertaheitolla pilviin tämän ajatuksen seurauksena.

M.A:n huulille oli ehtinyt kivuta itsevarma hymy, mikä tosin oli hyytyä heti, kun hevari ilmoitti, ettei aikonut maksaa cheerleaderin juomisia. Leviathaniin otettiin pistävä katse, mutta sitten katse siirrettiin viereen tullesseen tarjoilijaan. Mary-Ann hymyili nyt vittumaisesti, jos sen voisi lievemmin ilmaista. "Vihreä tee, herran piikkiin", blondi ilmoitti oman tilauksensa ja kääntyi katsomaan hevaria edelleen vittumaisesti hymyillen. "Leviathan, missä se herrasmiesmäisyys oikein on", M.A totesi ja kallisti päätään korostaakseen kettuilemistaan. Hän ei todellakaan tulisi maksamaan tämän tunnin aikana mitään, koska... Koska tyttöjen ei vain tarvinnut treffeille maksaa mistään! Niin se vain meni. Leviathan tulisi olemaan se, jonka pussia tässä tyhjennettäisiin.

Tarjoilija katosi heidän läheltään ja Mary-Ann nosti toisen kyynärpäänsä pöydälle nojaten leukaansa käteensä. Hänen tummansiniset silmät katsoivat tarkasti edessä istuvan hevarin olemusta, kuin M.A aikoisi etsiä toisesta jotain posiitivista. Hetken etsintätuokion jälkeen tyttö kuitenkin huokaisi hitaasti ja antoi katseensa pyörähtää katossa asti. Ei toisessa ollut mitään sellaista, mikä olisi kiinnittänyt cheerleaderin huomion, vaan päinvastoin; tavallisesti Mary-Ann olisi kartellut Leviathanin kaltaisia ihmisiä niin hyvin kuin vain kykenisi.
"No..." cheerleader avasi sitten suunsa pienen hiljaisuuden kuluttua ja nyrpisti hivenen nenäänsä tajutessaan, että hän oli todellakin avaamassa keskustelua hevarin kanssa. "Miks te pukeudutte aina mustiin? Miks ette vaikka neonvihreään?"
Mikä loistava keskustelunaihe.

Leviathan tunsi olonsa pieneksi ja tavattoman tukalaksi, ahtaaaksikin. Mitä pahaa hän oli tehnyt ansaitakseen tämän? Miksi hänet ylipäänsä oli ilmoitettu mihinkään niin typerään kuin sokkotreffeille? Hän oli kyllä kiinnostunut yhdestä vaaleaveriköstä, mutta ei varmastikaan vaadittu paljoa, jotta tajuttiin ettei kyseessä todellakaan ollut Mary-Ann.
Toinen katsoi häntä julmasti, sinisten silmien katse taasen ohitti cheerlehmän kevyesti katsoen tuon olan yli. Tunti. Helvetillinen tunti tätä pitäisi sietää. Pojalle jäisi varmasti pysyviä traumoja tästä.
Toinen uteli, mihin poika oli herramiesmäisyytensä hukannut. Poika katsoi toista poissaolevan hämmentyneenä. hän ei nyt ihan tajunnut…
Pojalla meni hetki käsittää tytön tilanneen hänen piikkiinsä. Kasvoilla käväisi tympäännys. Hätää tässä ei ollut, sillä kyllä varaa olisi muutama dollari ylimääräistä. Ja silti, mieluummin se olisi mihin tahansa muuhun uhrattu kuin tuohon vastenmieliseen ja itseriittoiseen neitiin, joka sai Metallistin voimaan jopa pahoin.

Tyttö aloitti keskustelun, eikä poika liioin siitä innostunut. Hänen puolestaan he olisivat voineet istua tässä hiljaakin koko tunnin. Poika oli kiltti ja huomaavainen, mutta jopa Leviathanilla oli rajansa. Ja toinen oli hurja ylitys niistä.
Kysymys oli tavattoman typerä ja sai siniset silmät laajenemaan hieman, poika tuhahti.
“Neonvihreään?”, poika tuhahti epäuskoisesti. “Ja miksipä sinä et itse liiku julkisesti pokémon-kigurumissa ja paljain jaloin hiukset sekaisin ja sotamaalaus naamassa?”
Kyllähän poika takaisin osasi sanoa, useimmiten hän vain kykeni hillitsemään itsensä ja olemaan hallittu tapaus. Rajansa tosiaan myös sillä.

Mary-Ann irvisti hienoisesti, kun Leviathan esitti tytölle vastakysymyksen. "Mä esitän kysymykset", M.A sanoi toruvasti ja kohautti kulmiaan välinpitämättömästi. Onneksi hänen teensä saapui sitten, joten tyttö sai jotain tekemistä tähän hiljaiseen hetkeen. Hän pyörittei lusikkaa kupissaan ja puhalteli vähän väliä höyryävään teekuppiin saadakseen sen viilentymään nopeammin.
Hohhoi. Kaikkea sitä joutuikaan kestämään. Mary-Ann McAllister viettämässä aikaansa pahemman luokan hevaripojan kanssa? Ja kuuleman mukaan Leviathan Tociksi nimetty nuorukainen oli helposti tallattavaa lajia. No, eipähän toinen ainakaan uskaltaisi hyppiä cheerleaderin naamalle.

Blondi hörppäsi hieman kuumasta teestään ja maisteli sitä tarkoin suussaan. Kyllä hän mielummin nauttisi teetä kotonaan kuin kahvilassa, mutta nyt ei ollut sitä kotia vaihtoehtona. Hän olisi mielummin yksin kuin jonkun säälittävän hevarin seurassa.
"Sanos, Levi... Miks sä oot hevari?" Mary-Ann kysyi ja hänen äänestään kuulsi selvä uteliaisuus. Katse oltiin nostettu pöydällä olevasta teekupista tummatukkaan, jota M.A katseli lievästi inhoten. "Miks sä et voi olla vaikka... Tavis?" nyt ainakin Mary-Annelle selviäisi se, miten Leviathan oli hevarihin eksynyt.
Tavis olisi hevarin rinnalla huomattavasti korkeammalla tasolla, Mary-Annen silmissä.

Toisen kommentti oli ärsyttävä, joskaan ei se hiljaista poikaa tulistuttanut. Sanokoon mitä sanoi, tuollaisella hienoperseellä ei ollut mitään tekemistä Leviathanin elämän kannalta. Typerä kana, joka vain sattui kuvittelemaan helvetisti liikaa omasta navastaan. Ja jos pojan mielipiteellä olisi ollut väliä, olisi tuo mustatukkainen kehottanut neitiä nenäleikkaukseen. No, myönnettäköön, että kaikessa oli kyse vain siitä, kuinka helvetin ruma luonne teki ihmisestä huomattavasti vastenmielisemmän ja rumemman. Tajusi sentään pitää hiuksensa lyhyinä, sillä tuon leukaperät olivat liian terävät ollakseen sopivan naiselliset. Niin… Ja vaikkei Leviathan ollutkaan pinnallista sorttia, ei tässä kanassa ollut yhtään mitään muuta mielenkiintoista, kun löytää selkeät virheet tuon ulkomuodossa.
Poika sai kahvinsa ja rupesi pyörittelemään lusikkaa kupissaan saadakseen mustasta huumeesta edes hivenen viileämpää juoda.

Toinen esitti kysymyksen, mikä sai siniset silmät katsomaan toiseen. Vaikka mustatukkaisen kasvot olivat tyystin vailla ilmettä, olivat silmät katseeltaan varsin pistävää sorttia.
“Mä en ole hevari”, poika vastasi. Sä sen sijaan olet typerä kana, lisäsi tuo mielessään. Toinen uteli miksei Leviathan ollut tavis, mihin Leviathan hymähti täysin vahingossa, halveksivasti. Miksi sä olet bimbo tekoblondi, etkä luonnollinen ja aito, esitti poika jälleen vastakysymyksen mielessään vaivautumatta vastaamaan toisen turhauttaviin ja harvinaisen lapsellisiin kysymyksiin. Kaiketi kaikki itseriittoiset haahkat olivat tyhmiä ja tietämättömiä ihmisistä ja inhimillisyydestä. Olkoot, mutta voisivat silti olla tungettelematta muiden elämään.
“Mullakin oli kyselyikä, kun mä oli viis ja en tajunnu mistään mitään”, Leviathan ilmoitti hukuttaen virnuilunsa kahvikuppinsa taa siitä hörpätessään.
Kitkerää ja kuumaa,l mutta eipä metallisti valittamaan ruvennut.

Mary-Ann vain kohotti vähäpätöisesti olkiaan, kun edessä istuva poika kiisti olevansa hevari. "Ihan sama, samanlaisia ootte kuitenkin. Luusereita koko sakki", M.A ajatteli viimeisen lauseensa ja henkäisi nopeasti. Hän vilkaisi tylsistyneen oloisena kynsiään ja harmitteli, kun yhden kynnen pinta oli mennyt huonoksi. Pitäisi mennä uudestaan teetättämään manikyyri. Blondihan voisi tässä samalla varata itselleen ajan manikyyriin että kampaajalle, sillä hänen hiuksensa alkoivat vaatia uudelleenvärjäystä. Ajatus kuulosti hyvältä, ainakin aikaa kuluisi.

Cheerleader mulkaisi Leviathania ilkeästi ja hymähti happamesti. Hän heilautti hiuksiaan selälleen ja nojautui kyynärpäidensä varaan pöytää vasten tuijottaen alempaa klikkiläistä arvostellen. "Luuleks sä, että mä nautin tästä tilanteesta? Luuleks sä, että musta on kiva istua sun kaltaisen... Luuserin seurassa? Mitä mun tututkin tästä ajattelis, jos näkis meijät yhdessä kahvilla! Tai siis mähän juon teetä, mut kummiski. Haloo, tää on tosi noloa", M.A pälätti ja vilkuili hermostuneesti ympärilleen. Kaikkien katseet olivat onneksi jossain aivan muualla kuin heissä kahdessa.
Ja jälleen cheerleaderin katse hakeutui Leviathanin luo. "Sovittaisko vaan, että me 'oltiin' tässä noin tunti? Kukaan ei sais koskaan tietää, että me istuttiin vain 5 minuuttia samassa pöydässä. Eiks susta ois kiva päästä musta eroon? Koska mä olisin tosi iloinen, jos mun ei tarttis kattella sua enää."
Niin, mitäs sitä turhia kiertelemään. Mary-Ann ei tosiaankaan halunnut enää istua tuon hevarin seurassa tämän pidempää, ellei olisi aivan pakko. Hän mielellään lähtisi jonnekkin muualle, jonnekin sinne, missä olisi hänen arvoisia nuoria miehiä.

- heviletti, mä edes muistanu tän olemassa oloa, ennekö rupesin selaamaan noita mun aiheita oikeen… helvetin kaukaa… Mut tää varmaan on aikalailla tässä? (:

Luusereita? He, jotka sentään osasivat olla suhteellisen ihmisiksi korostamatta kokoajan omaa olemassa oloaan? He, jotka oikeasti uskalsivat olla erilaisia kuin muut? No, ihan miten neiti omassa pienessä päässään uskoi.
“Joo, tosi noloa”, Leviathan murahti tavalla, joka ylitse vuosi sarkasmia enemmän kuin mikään mitä hän oli tähän astisessa elämässään suustaan päästänyt. Tuo kana sai hänenkin hermonsa rakoilemaan, hän ei pitänyt tuollaisista ihmisistä suoraan sanottuna lainkaan. “Kerro tuo kymmenellä, niin tiedät kuinka paljon mua hävettää istua sun kanssas edes samassa kahvilassa.” Okei, nyt alkoi jo mennä yli… Eihän Leviathan tällainen ihminen ollut, joka ilkeili ja murisi ja näytti vihaiselta? No, nyt hän oli. Hänelläkin sattui olemaan parempaa tekemistä kuin kuunnella arvostelua tuon otuksen suusta. Ja miksi hänen olisi pitänyt edes välittää toisen sanoista?

“Toki sopii”, räjähdys pisteeseen päätynyt pitkätukka kähähti näyttäen mielipuolista naamaa nousten pöydästä sellaisella vauhdilla, että se oli kaatua. Poika nappasi laukkunsa olalleen ja vilkaisi vielä kerran neiti McAllisteriin ja lähti sitten lampsimaan ovelle jättäen laskun säälittä neidin hoideltavaksi.
“Hyvää loppuelämää, neiti Hirviö”, Leviathan huikkasi vielä ovelta niin, että jokainen paikalla olija kuuli sen. Tänään ei ollut hänen päivänsä, saattoi toki olla että joku demoni oli riivannut hänet. Joskaan se ei tuntunut lainkaan pahalle, kerrankin hän puhui suunsa puhtaaksi.
Ja hän oli kerta kaikkisesti tuon viisiminuuttisen koettelemuksen jälkeen ansainnut sen tupakin, joka eksyi huulten väliin samantien oven sulkeuduttua.