Toivon ettet näkisi minua nyt

Delphine oli pitänyt katusoittoajatuksesta. Wyattille tulikin mieleen, että jos hän saisi tytön joskus mukaansa... Olisi se tuplasti mukavampaa. Punapää vetäisi varmasti katsojia enemmän puoleensa.

Tytön kysymys tavoitti hänet, ennen kuin hän ehti kertoa mitään muuta kuin että oli myöhässä. "Mmjoo", Wyatt mutisi vastaukseksi. "Se oli äiti ja..." poika aloitti selostuksensa hieman häpeilevästi, mutta tuskin tyttö heti ajatteli hänen kuitenkaan roikkuvan vielä äitinsä helmoissa, vaikka äiti oli perään soittanutkin. Koska asia ei aivan niin ollut, vaikka asuikin kotona. "Meillä on sellanen perhejuttu, josta oon siis myöhässä." Wyattin mielestä etukäteen suunniteltu perheilta ei ollut niin tärkeä. Joskus ne olivat jopa vaivaannuttavia ja tylsiä, vaikka olisikin asennoitunut myönteisesti. Ja kyllä hän kertoi asia­nsa ilman, että varta vasten kokoonnuttiin ja järjestettiin kunnon kyselytunti. "Oikeestaan en haluais mennä", Wyatt tokaisi ja otti kätensä pois hupparintaskusta. "Mä todellakin mieluummin jäisin tänne, jos jaksat vielä mun seuraa", Wyatt nosti katseensa maasta jota oli tutkaillut ja nauroi. Oli melkeinpä tytön hartioilla päätös menisikö hän sittenkin perheistuntoon vai saisiko hän jäädä toisen seuraan.

"Jos sulle sopii että jään, voitais välillä vaikka kävellä." Wyattilla ei määränpääällä ollut väliä, ei sitä välttämättä tarvinnut ollenkaan. Penkki, vaikka se olikin ollut paljon parempi istua kuin pyöräteline, tuntui olevan tarpeeksi. Pojan silmät kirkastuivat seuraavan asian tajutessaan. "Ja kyllä mun täytyy saattaa sut vielä kotiinkin, sitä mä en jätä tekemättä", vannottiin ritarillisesti, eikä vitsailtu. Kyllä hänen piti tyttönen kotiinsa vielä saattaa, ei hän ollut unohtanut toisen aikaisempia fiiliksiä. Siinä oli hänelle syytä olla vielä lähtemättä. Wyatt etsi kännykkänsä uudestaan käsiinsä.

Delphine pelkäsi kuulevansa, että Wyattin piti lähteä. Mitä hän sitten tekisi, jos jäisi taas yksin? Hän oli varma, että erehtyisi soittamaan Nicolelle tai Ryanille, vaikka näiden ääni oli viimeinen asia, jonka hän tahtoi kuulla. Ei hän halunnut enää edes nähdä heitä, mutta mahdotonta se oli. Nicky kävi samaa koulua, joten hän törmäisi tuohon aivan varmasti. Onneksi Wyatt vastasi hänen kysymykseensä. Hänen ajatuksensa olivat meinanneet karata liian ikäviin asioihin, sellaisiin, jotka tahdottiin unohtaa.
"Ai," tyttö vain tokaisi kuultuaan, että toisella olisi ollut jokin perhejuttu. Hänen oma perheensä ei sellaista harrastanut. Vain he lapset joskus menivät porukalla pitsalle tai jotakin. Vanhempia ei viitsitty ottaa mukaan, sillä kaikki tiesivät, että Delphin mieli vain pahoittuisi isän takia. Niin oli käynyt monesti ja siksi he eivät enää olleet yhdessä juuri muulloin kuin syntymäpäivillä ja jouluisin.
Delphinen pelko toisen lähdöstä helpottui vasta, kun tuo kertoi, että jäisi mieluummin hänen seuraansa. Se sai hymyn kohoamaan takaisin tytön huulille.

Tyttö katsoi toista varsin kiitollisena, kun tuo kertoi aikomuksestaan saattaa hänet kotiin. Se kuulosti mukavalta.
"Tottakai sä voit jäädä," hän sanoi edelleen hymyillen. "Mutta mitä sun perhe sitten ajattelee kun et ilmesty sinne?"
Oli jotenkin lohduttavaa ajatella, että joku oli mieluummin hänen kanssaan kuin perheensä kanssa. Toisaalta se oli hieman hassua, mutta se ajatus kaikkosi Delphin päästä pian.
”Kävellään vaan johonkin suuntaan,” Delphi tajusi viimein sanoa. Hän nousi ylös penkiltä ja katseli ympärilleen. Kotiinpäin hän ei vielä halunnut, mutta minne sitten? Johonkin missä ei olisi paljoa ihmisiä. Hän ei halunnut kenenkään näkevän surkeaa oloaan. Hän ei ollut halunnut Wyattinkaan näkevän itseään, mutta niin vain oli käynyt.
"Mennäänkö vaikka johonkin leikkipuistoon keinumaan?" Delphi ehdotti sitten. "Vai ajattelitko saattaa mut kotiin nyt heti?"

Hän siis jäi, virallisella Delphinen päätöksellä. Tyttöä alkoi kiinnostaa perheen suhtautuminen, hän ei ollut varma minkälaisen vastaanoton päätös saisi. "Ehkä ne ajattelee että mä oon hulttiopoika." Todellisuus oli kuitenkin kaukana hulttiosta. Tavis oli varma, että äiti sekä isäpuoli ymmärtäisivät. Ei se ollut iso juttu loppupeleissä, ja hän vaikka hoitaisi siivouksen kokonaan itse seuraavalla kerralla. Sitä hän ei kyllä menisi lupaamaan, mutta jotain muuta voisi tehdä. "Ilmotan niille joten ei tarvitse turhaa odottaa", lisättiin.

Reppu otettiin matkaan noustessa ja mentiin pyörän luo. "Leikkipuisto kelpaa, ellei siellä oo kamalaa laumaa lapsia", todettiin hymyillen. Kai ne olivat jo kotonaan jo tähän aikaan. "Ellet sä oo jo väsynyt, niin sitten. Minkä mä kyllä ymmärrän, sullahan on ollu rankka päivä", Wyatt vastasi kotiin saattamisesta. Hän katsoi meikittömiä kasvoja, ihme tosiaan että tuo jaksoi liikkua ihmisten ilmoilla. "Emmä kai voi sua kotiin saattaa ellet itse halua. Joten miten on?" hymyiltiin. Päätös oli Delphinen hallussa yllättäen.

Syy, miksi hän ei ollut kajonnut pyöräänsä, oli ollut kännykkä, jota piteli kädessä. Hänen piti ilmoittaa ettei olisikaan tulossa. Hän avasi tekstikentän ja tuijotti sitä miettien mitä sanoisi. "Mitäs mä kirjottaisin", todettiin leukaa hivellen. Wyatt näpytteli hetken ja nosti katseensa toiseen. "Jos mainitsen sut, voi olla, että ne ajattelee sun olevan huonoa seuraa..." poika tuumi ja jatkoi kirjoittamista vielä hetken. Pian viesti oli lähetetty ja pyörä saatiin pois jalalta ja talutettiin lähemmäs Delphiä.

"No toivottavasti siellä ei sit ole lapsia," Delphine sanoi. Häntä ei sinänsä lasten seura olisi haitannut. Näide iloisten leikkien katseleminen olisi voinut vaikkapa saada hänen olonsa entistä paremmaksi. "Mä en nimittäin halua vielä kotiin."
Syyn Delphine jätti kertomatta. Ehkä poika arvasi itsekin, ettei hän halunnut olla yksin. Toisaalta olisi voinut olla ihan hyvä ajatus lähteä kotiin ja mennä nukkumaan, mutta se taas ei ollut lainkaan varmaa saisiko hän ollenkaan unta. Toisaalta olisi aivan sama nukkuisiko hän ollenkaan, sillä hän ei aikonut seuraavana päivänä lähteä kouluun. Siellä hän kuitenkin törmäisi Nicoleen, eikä hän halunnut nähdä kyseistä tyttöä. Vielä vähemmän hän halusi viettää päivänsä koulun vessassa itkien, miten varmasti tulisi käymään, jos Nicole näyttäisi yhtä tyytyväiseltä kuin hänen luotaan lähtiessään.

"Älä sitten mainitse mua," Delphi sanoi tajuttuaan viimein taas keskittyä nykyhetkeen. "Tai no, mä kyllä varmaan olen tällä hetkellä aika huonoa seuraa."
Delphine hymyili, ainakin se onnistui jo ilman mitään ongelmia. Se taas oli varmasti Wyattin ansiota. Hänen olisi ihan pakko tehdä joskus jotain pojan hyväksi, kun tuo oli auttanut häntä piristymään.
"Mennäänkö sitten?" tyttö kysyi. "Mä oon ainakin ihan valmis lähtemään."

"Jos siellä niitä on, niin mehän häädetään ne, vai?", vitsailtiin. Delphinen päätös jäädä ilostutti tietenkin, sillä ei hänkään kotiin vielä tahtonut. "Eikö sua oikeesti väsytä?" ihmeteltiin hieman, mutta kai tyttö itse sen tiesi. Hän oli jo laittanut viestin menemään, kun tyttö varoitti mainitsemasta häntä. Ei poika ollut toista maininnut, ei hän aikonut mustamaalta punapäätä kenellekään. Ei Delphine sellaista ansaitsisi. "No jos sattuisi olemaan huonoa seuraa, niin ei kerrota sitä mun äidille", Wyatt virnisti, "en siis puhunut susta."

"Mennään niin päästään joskus perillekin, eikö se ollut tuolla päin?" poika kysyi, ja osoitti vasemmalle. Alkaessaan taluttaa taas pyöräänsä alkoi Wyatt myös vihellellä The Whon kappaletta. "Tiiätkö mistä toi oli?" katsahdettiin rokkariin, arvuutellen äsken viheltämäänsä osaa, kertosäettä tarkalleen.

Wyatt palasi taaksepäin aiheeseen. "Mutta mä kerroin kyllä susta mun tädille tänään", tavis huomautti, kun oli tullut puhetta. Saman tädin leipomuksia oli jaettukin tytölle. Vaaleahiuksinen toivoi ettei se häirinnyt toista. Nyt joku erittäin ulkopuolinen tiesi Nicolesta ja Delphinestä. Tosin ei heissä ollut keskustelun pääpaino sijainnut.

"Kyllä mua oikeestaan väsyttää, aika paljonkin," Delphine tunnusti viimein. "Mutta en mä halua mennä vielä kotiin. Täällä ulkona on parempi olla."
Punapää näytti taas vaihteeksi melko totiselta, mutta Wyattin takia hän pakotti kasvoilleen jotakuinkin tyytyväisen ilmeen. Ei hän halunnut pilata toisen päivää näyttämällä niin alakuloiselta, ei vaikka hänellä oli sellaiseen täysin pätevä syy.
"No, ei äideille kannatakaan kertoa ihan kaikkea," tyttö sanoi ja virnisti perään. Sitten hän kaivoi puhelimen taskustaan tarkistaakseen kellon ajan. Se ei tosiaankaan ollut vielä niin paljon, että olisi voinut edes harkita nukkumaan menemistä. Hän ei halunnut herätä aamuyöstä, jolloin kaikkialla oli niin autiota.

Rokkarityttö karisti mielestään väsyttävät ajatukset, laittoi puhelimen takaisin taskuun ja käänsi sitten katseensa takaisin Wyattiin, joka varmisti missä suunnassa leikkipuisto oli.
"Siellähän se on," hän totesi lähtien astelemaan eteenpäin samaa tahtia pojan kanssa. Oli hyvin lähellä, etteikö hän vaipunut taas omiin synkeisiin ajatuksiinsa, mutta kaikeksi onneksi Wyattin hyräily sai hänet pitämään korvansa auki.
"Kyllä mä olen ton kuullut," Delphi vastasi vilkaisten samalla pikaisesti toista. "Mutta en mä muista ton kappaleen nimeä. The Whota kuitenkin, jos en ihan väärin muista."

"Mitä sä sille kerroit?" punapää kysyi yllättyneenä. Ei hän ollut osannut ajatellakaan, että Wyatt olisi saattanut mainita hänet jollekin. Sillä hetkellä hän ei ainakaan pitänyt itseään minkäänlaisen maininnan arvoisena. "Jotain kamalaa tietysti?"
Nyt Delphinekin onnistui jo vitsailemaan, sen kuuli hänen äänestäänkin. Ei hän tosissaan uskonut, että Wyatt olisi häntä mennyt haukkumaan, eihän tuo muuten olisi ottanut koko asiaa puheeksi. Ellei sitten sattunut olemaan jotenkin kiero, eikä hän ollut vielä havainnut pojassa mitään sen suuntaista.

// Ihan kamalat 3 kuukautta kestänyt >.< mut mikä tärkeintä, vastaan nyt <3

Wyatt oli jo kysymässä, oliko tyttö aivan varma päätöksestään. Vaaleahiuksinen kuitenkin ajatteli, että eiköhän tuo tiennyt itse jaksoiko vai ei. "No sitten me jatketaan", todettiin, tarkoittaen matkaa leikkipuistoon. "Täällä on jo vähän viileämpi", tavis huomautti. Kun päivä taittui iltaan, ei sen parempaa hetkeä ollut. Viileys, kuten nyt oli havaittavissa voitto keskipäivän auringonpaisteen. Wyatt huomasi myös olevansa aika virkeä, johtuiko se sitten ilmasta vai jostain muusta. "Joo, sitä se oli", Delphinen vastaus oli osunut oikeaan.

Wyatt yritti muistella mitä olikaan kertonut, tyttö kuitenkin keskeytti mietinnän. "Mistä arvasit?" poika irvisti kun Delphine oli arvannut että jotain kamalaa. "Kerroin ensinnäkin miltä sä näytät. Punaiset hiukset, jotka korostaa vaaleita kasvoja, joidenka silmiinpistävin piirre on silmät. Ne on siniset..." poika vilkaisi toiseen, varmistaen että toisella oli siniset silmät. "Sulla on oikeesti tosi siistit silmät... Oot varmaan saanu niistä ennenkin kommenttia", naurahdettiin. "Kerroin sit siitä, et säkin soitat kitaraa ja laulat, hyvin", Wyatt jatkoi. Kertomus tyssäsi siihen, koska ei haluttu tuoda esille uudestaan seurustelukuvioita, niistäkin tosiaan oli mainittu. "Ja sit et lähdin sillä tavalla", hymähdettiin. Sitte olisi ollut vuorossa tädin palopuhe, mutta sitä Delphi ei olisi ehkä halunnut kuulla, eikä Wyatt kertoa. "No, ei kai tuo kuulostanut pahalta?" vaaleahiuksinen uteli ja otti paremman otteen ohjaustangosta.

"Niin on," Delphine myönsi. Ilma tosiaan tuntui jo viileämmältä, varsinkin jos vertasi siihen mitä oli ollut vielä muutama tunti sitten. Liian kuumalla ilmalla ulkona oleilu ei ollut puoliksikaan niin mukavaa kuin illan viiletessä. Toki se oli mukavaa kun aurinko paistoi, eikä satanut vettä, mutta kuumuus oli usein häiritsevää. Siihen Delphi oli kyllä jo ehtinyt tottua, olihan hän asunut San Diegossa koko ikänsä. Hän oli vieläpä asunut samassa talossakin, kunnes sitten oli muuttanut pari vuotta sitten omilleen. Oma asunto oli kieltämättä mukava juttu. Sai tulla ja mennä miten tahtoi, eikä kukaan ollut valittamassa siitä, että tuli liian myöhään kotiin. Toisaalta oli hyvin yksinäistä asua aivan itsekseen, mikä joskus ärsytti rokkaria suunnattomasti.

"Ai... Kiitos," Delphine sanoi toisen kehuttua hänen silmiään. Oli niistä joku jotain sanonut, ainakin Nicole. Ja myös Ryan. Nuo kaksi nimeä työnnettiin mahdollisimman pian pois mielestä.
"Onhan niistä saanut jotain joskus kuulla," tyttö jatkoi ja tajusi, ettei ollut kiinnittänyt lainkaan huomiota Wyattin silmiin. Nyt kun hän sen teki, hän sai nähdä niiden olevan väriltään siniharmaat.
"Sullakin on tosi siistit silmät," hän sitten sanoi hymyillen. "Kyllä säkin varmasti olet niistä jotain saanut kuulla. Kehuja ainakin."

Delphine kuunteli loput kertomuksesta keskeyttämättä toista kertaakaan. Hän päätteli, että Wyattilla oli todella läheiset välit tätiinsä, eivät kaikki nimittäin kertoneet sukulaisilleen tapaamistaan ihmisistä. Eivät edes omille vanhemmilleen. Ei hän itsekään kertonut vanhemmilleen juuri mitään, elleivät he sitten itse kysyneet. Ei enää.
"Eipä tuo kovin pahalta kuulostanut. Oikeastaan musta tuntuu että oon sulle melkein kateellinen, kun sulla on noin hyvät välit sun tädin kanssa," Delphine kertoi. "Mulla ei edes ole tätiä, pelkästään kaksi enoa."

"Kiitos kohteliaisuudesta, mut ei se ihan noin ole", Wyatt naurahti kieltäen väitteet jotka oli esitetty hänen silmistään. Siniharmaat silmät löytyivät joka toiselta vastaan tulevalta, suunnilleen eikä ne mitenkään erikoisilta voineet näyttää. Taas Delphinen, todella sinisiä silmiä tuli harvoin vastaan. Ja Wyatt oli arvannut oikein, että tietenkin niistä oli saanut kuulla. Sokeitahan ihmiset muuten olisivat. Omista ei voitu sanoa samalla tavalla. "Enkä mä ainakaan muista saaneeni niistä mitään palautetta", poika pyöritti päätänsä. "Mut hei! Ainakin nyt on sanottu, joten ton mä tuun muistamaan!"

Tavis ei osannut sanoa, kannattiko olla kateellinen. Tavallaan ei, mutta ei hän olisi tädistään luopunut. "Se on meidän suvun oma Dr. Phil, ei tosin yhtä kalju tai viiksekäs", Wyatt kertoi. "Koko suku turvautuu siihen, ja se on oikeesti puutarhuri ammatiltaan." Kukat hoitui kuten myös ihmissuhteet, niin ja tietysti leipominen. "Mut mä voin lainata mun tätiä sulle jos joskus haluat. Se varmaan tykkäis susta", poika vakuutti. Koska suvussa oli enemmän poikia kuin tyttöjä, se olisi käynyt hyvin. "Onhan enotkin ihan mukavia, niitten kanssa voi käydä vaikka öö kalassa" hän ei tiennyt harrastiko rokkari kalastusta, mutta se olikin vain esimerkki. "Niin, sä kuulit jo siitä mun hirmupikkusiskota, mut oliks sulla sit sisaruksia?" kysyttiin hieman tyhmänä, kun ei muistettu. Niiden kanssa Wyatt ajatteli Delphin varmasti olevan läheinen. Olisikohan niilläkin samanlaiset silmät?

Delphine ei millään voinut uskoa sitä, ettei kukaan ollut sanonut Wyattille mitään tämän silmistä. Häneen ne ainakin tekivät vaikutuksen. Tarkemmin mietittyään hän tajusi, että niitä olisi ihan mielellään katsellut pidempäänkin. Nyt hän ei osannut kuvitellakaan tekevänsä mitään sellaista, tai no, osasihan hän, mutta ei kehdannut. Mitä ihmettä Wyatt oikein olisi sellaisesta mahtanut edes ajatella? Hän oli juuri eronnut tyttöystävästään ja tuijottelisi heti innolla jonkun pojan silmiä? Ei kuulostanut ollenkaan järkevältä.
"No muistakin sit kanssa, mun mielestä sulla on tosi upeet silmät," Delphi totesi äänensävyllä, josta kävi ilmi, että hän oli tosissaan. "Ootko ihan varma ettet huijaa kun sanot ettei kukaan ole koskaan niitä kehunut?"

Punapää naurahti. Olisipa heidänkin suvussaan ollut joku Wyattin tädin kaltainen ihminen, jolta olisi voinut mennä kysymään neuvoa asiassa kuin asiassa. Ei hän enojensa kanssa osannut jutella ihan mistä tahansa, eikä hän kyllä heidän kanssaan kalastanutkaan. Joskus vaihtoi kuulumisia ja kävi nauramassa näiden lapsenlapsille, jotka olivat vielä alle kouluikäisiä.
"Ei mun enot taida oikein olla kalamiehiä," Delphi sanoi naurahtaen. "Enkä kyllä minäkään. Mutta voihan niitten kanssa aina jutella niiden lastenlapsista, niistä ne ainakin jaksaa keskustella vaikka kuinka."

"On mulla. Kaksi isosiskoa, isoveli ja pikkuveli. Oon siis aika isosta perheestä," tyttö kertoi. "Ethan, siis se mun pikkuveli, käy kanssa Astonia."
Joskus pienempänä Delphiä oli ärsyttänyt, kun siskoja ja veljiä oli ollut niin paljon, mutta nyt hän oli siitä vain iloinen. Hänellä oli ainakin ollut leikkikavereita pienenä, eikä tarvinnut olla koskaan yksin.
"Minkä ikäinen se sun sisko olikaan?" tyttö kysyi. Hän oli kokonaan unohtanut tytön iän, mutta muisteli, että Wyatt oli sen kyllä kertonut.

// kuukausi taas meni :---)

Wyatt nyökkäsi leveästi hymyillen, kyllä hän tulisi muistamaan, siitä ei tarvinnut enää huolehtia. Hän oli oikeasti otettu sanoista, onneksi punastuminen vältettiin jotenkuten. Delphine ei näyttänyt uskovan ettei silmistä tosiaan ollut mitään sanottu. "Okei, äiti on. Mut en mä sitä laske, se on puolueellinen", naurahdettiin. Samaan syssyyn sai lisätä muut perheen jäsenet, vaikka harvemmin niiltä mitään kehuja sai kuulla. Ei tosin moitteitakaan, paitsi liian kovasta musiikin kuuntelusta. "Mäkin olen huomannut, että etenkin vanhemmat ihmiset jaksaa puhua lapsista vaikka kuinka kauan. Ehkä ne on sitten jotenkin ihmeellisiä", Wyatt tokaisi, kohauttaen olkapäitään. "Ja sitten niillä on outo taipumus ottaa esille vauvakuvia jossa sä olet alasti. Mä en ymmärrä miksi sellasesta tilanteesta pitää ottaa edes kuva", pyöritettiin päätä ja huokaistiin.

"Eli säkin oot keskimmäinen, suunnilleen", mietittiin ja laitettiin Delphine ja sisarukset kuviteltuun riviin. "Mäkin olen, sillä mulla on myös isosisko. Löydätkö muuten itsestäs edes sellasia puolia mitä keskimmäisiin lapsiin liitetään?" vilkaistiin punäpäätä. Ehkä se huomionhakija oli tytön perheessä aivan joku muu kuin Delphi. "Aurora on kuusi eli pahimmassa iässä." Jos tyttö olisi ollut heidän mukana, olisi hän vaatinut vauhtia keinuissa itselleen koko ajan. Ei mitään taukoja, sillä muuten tulisi kiukuttelua. Ja yleensä Wyatt halusi vältellä kaikenlaisia kohtauksia, joten isoveli olisi myöntynyt pienen pomottajan määräyksiin. Tätä tapahtui aivan liian usein.

Taviksen mielestä määränpää näytti hyvältä, eli puisto häämötti tyhjänä edessä päin. "Hmm, kumpikohan meistä on ensimmäisenä perillä?" kysyttiin nopeasti ja hypättiin pyörään selkään aikeissa ajaa perille. Ja tietenkin aikeissa olla siellä ensin.

"Joo, ne tosiaan jaksaa puhua niistä, välillä vähän liikaakin," Delphi totesi ja naurahti sitten pojan sanoille vauvakuvista. Sellaisia hänkin oli valitettavasti joutunut itsestään katselemaan, eikä se ollut mikään mieltä ylentävä kokemus, kaikkea muuta.
"Se on kyllä oudointa," punapää myönsi. "Ja sitten niitä esitellään koko suvulle ja varsinkin niille ihmisille, joille ei pitäisi. Samalla sitten joku setä tai täti keksii kysyä että koska itse hankkii lapsia. Tai ainakin mun enon vaimo kerran alkoi heti udella tollasia, mutta se nyt odotti silloin itse lasta."
Delphi päätti jättää enimmät vauvapuheet sikseen. Wyatt pian kuvittelisi, että hänellä oli vauvakuume, eikä sellaisesta kyllä ollut tietoakaan. Hän ei halunnut lapsia vielä, kun kouluakaan ei oltu käyty loppuun. Eikä hän edes ollut täysin varma siitä, halusiko lapsia myöhemminkään.

"Niin oon. Ehkä mussa on vähän sellasia piirteitä, mutta kyllä toinen mun isosiskoista on pahin." Delphine kertoi. "Beatrice osaa kyllä kiinnittää huomiota missä ikinä liikkuukin, ihan erilainen kuin Adeline, vaikka ne onkin kaksoset."
Delphine oli itsekin monesti ihmetellyt, miten kaksoset saattoivat olla keskenään niin erilaisia, mutta kuitenkin samanlaisia. Identtisiä tytöt eivät olleet, mutta melko samannäköisiä kuitenkin. Adeline oli luonteeltaa kiltti, oikea unelmatyttö. Bea taas oli heidän perheessään se, joka teki niin kuin tahtoi, eikä kysellyt keneltäkään mielipiteitä. Silti isosiskot pitivät aina yhtä ja tekivät monet asiat samalla tavalla.

"Hei!" Delphine huudahti, kun Wyatt hyppäsi pyöränsä selkään karatakseen puistoon. "Toi on ihan epäreilua, sullahan on pyörä ja mulla vaan jalat!"
Puisto ei kuitenkaan ollut missään kaukana ja Delphi oli täysin varma siitä, että jaksaisi jopa juosta sinne ilman sen kummempaa ponnistelua. Ei hänellä nyt niin huono kunto ollut, että hän olisi tuupertunut, jos juoksi pienen matkan.
Niinpä punapää pinkaisi juoksuun, vaikka arvelikin häviävänsä nopeudessa polkupyörälle. Sillä hetkellä tyttö oli täysin unohtanut omat sotkunsa ja nautti siitä, että sai pitää hauskaa.

Onneksi muutkin perheet olivat outoja vauvakuvien näyttämisen suhteen, kuten Delphi oli myös myöntänyt. Wyatt ei voinut kuin ihmettelevästi naurahtaa, kun Delphine kertoi perheenperustamiskyselyistä. "Multa ei oo koskaan tollasta kysytty. Mut siihen kai tai siihen kun tarvitaan nainen, niin ehkä siksi", selitettiin. Hänen elämässään kun ei naisia sillä tavalla ollut eikä utelut seurustelustakaan olleet pojan mieleen muutenkaan. Hän nyrpisti kasvojaan. "Mut mitä sä sit vastasit sille? Heti koulun loputtua vai?" arvailtiin pian taas hymyillen. "Tulee sellanen olo, et maailmassa ei ois olemassa mitään muuta kun vauvat. Kaikki on tainnut hullaantua niiden ihanuudesta. Paitsi ehkä minä." Oli mukava kuulla tytön perheestä, joka erosi hänen omastaan. Enemmän lapsia ja sitä rataa. "Kaksoset on jänniä tapauksia, ite oon joitakin tuntenut."

Wyatt ei ollut ehtinyt kauas kuullessaan Delphinen huutavan takaa päin. Poika katsoi taakseen, huomatakseen, että toinen pinkoi kohti. Se sai hänet nauramaan ja yritti kiihdyttää vauhtia. Pojan kääntyessä nopeasti eteenpäin, eteen oli ilmestynyt kuin tyhjästä toinen pyöräilijä. Wyatt jarrutti rankasti, että oli heittää yli ohjaustangon. "Anteeks, mä en nähnyt sua yhtään..." Wyatt aloitti heti kun oli itse pysähtynyt ja saanut itsensä pysymään pystyssä. Tietenkin häntä nolotti, että oli tuolla tavalla ajanut katsomatta eteensä. Eikö se asia opita ensimmäiseksi. Tuo mies johon oltiin vähällä törmätä ei näyttänyt kamalasti pahastuvan, vaan halusi nopeasti jatkaa matkaa. "Hyvä että sulla oli kypärä!" poika vielä huudahti perään, vaikkei sitä taidettu enää kuulla. Kauaa ei miehen perään katsottu, muistaen tämän pikku kilpailun joka oli käynnissä. Wyatt vilkaisi ympärilleen, Delphineä katseellaan hakien.

"Voi, oot kyllä jäänyt paljosta paitsi," Delphi totesi virnistäen. "Tosin taidat olla oikeessa siinä, että siihen tarvitaan nainen."
Punapää ei tiennyt mistä se johtui, mutta jotenkin hän laittoi merkille sen, ettei Wyattin elämässä ollut ketään naista. Niin hän ainakin onnistui toisen sanoista päättelemään. Eihän asia tietenkään hänelle kuulunut, mutta olisi ollut mukavaa tietää, miksi Wyattin kaltainen poika eli sinkkuna. Delphin mielestä toinen kun olisi voinut saada kenet tahansa, olihan tuo kieltämättä hyvän näköinen.
Tytön ajatukset keskeytyivät, kun häneltä tiedusteltiin, mitä hän oli vastannut vauvanhankkimis kysymykseen.
"Taisin sanoa, että vauvoja tulee heti kun sopiva isä löytyy," Delphine naurahti. "Enkä mä kyllä ollut tosissani, vaikka kai äiti jo lapsenlapsia odottelee. Mulla ei tosiaankaan ole siinä asiassa mikään kiire."
Delphine oli sitä mieltä, että vanhemmat sisarukset saisivat hankkia lapsia ennen häntä. Ei häntä kiinnostanut olla siinä suhteessa ensimmäinen. Oli varmasti paljon mukavampaa olla täti ja hankkia sitä kautta edes hiukan kokemusta lapsen hoidosta.
"Onhan ne kaksoset kyllä aika jänniä, pakko myöntää," Delphi totesi. Hänen siskonsa ainakin olivat erikoisia. Jotenkin tuntui, että he olivat läheisempiä kuin muut sisarukset. Ehkä se oli pelkkää kuvittelua, ehkä ei.

Delphi oli aivan varma, ettei voisi mitenkään voittaa Wyattia heidän pikku kisassaan. Sitten poika näytti kuitenkin ajavan päin jotakuta ja punapää päätti tilaisuutensa koittaneen. Kun Wyatt jäi pyytelemään anteeksi, Delphi juoksi nauraen tämän ohi. Leikkipuistoon tosin oli vielä matkaa, mutta äkkiäkös sinne ehtisi juosta. Pyörällä tosin olisi ollut paljon nopeampaa.
Delphine päätti olla vilkuilematta taakseen. Wyatt joko oli hyvin lähellä hänen takanaan, tai sitten tuo oli jäänyt kuuntelemaan jotakin saarnaa siitä, kuinka vaarallista oli pyöräillä katsomatta eteensä. Miten ikinä olikin, Delphi ei pysähtynyt ennen kuin oli päässyt leikkipuiston laidalle saakka. Vaikka matka oli ollut lyhyt, hän oli silti ehtinyt hengästyä. Juokseminen oli kyllä tuntunut hyvältä. Ehkä olisi pitänyt harrastaa liikuntaa useamminkin?

// järjestys vähän sotkeentuu ja hittiä luvassa, anteeksi! :>

Punahiuksista ei näkynyt takana päin, mutta pyörähdys toiseen suuntaan ja tyttö oli näkökentässä. Liikkui tosin koko ajan kauemmaksi. Wyatt hymähti, nousi uudestaan satulaan ja lähti polkemaan tyttöä kiinni. Hyvästä yrityksestä huolimatta Wyatt tuli leikkipuistoon toisena, puuskuttaen pienesti spurttinsa takia. "Tää ei mennyt ihan niin kuin suunnittelin", tunnustettiin. Ajateltua varmaa voittoa ei ollut tullutkaan. Pyörä kallistettiin maahan lukitsemattomana ja poika penkoi repustaan vesipullon. Hiljaisuudessa hän hörppäsi siitä tilkan ja loi katseen keinutelineelle. "Voin varmaan antaa sulle vauhdit palkinnoksi", poika ehdotti ja liikkui kohti keinuja.

Vaaleahiuksinen asettui keinun taakse ja kääri hupparinsa hihat ylös ennen aloittamista. "Biologian opettajat saa olla musta ylpeitä", sanottiin vielä järkevästä lausahduksestaan, jonka rokkari oli myöntänyt oikeaksi. Sitä, että Delphi tarvitsisi siihen miehen, ei viitsitty sanoa. Jo hetken luultiin, että Delphine oli tosissaan lupaillut lapsia äidilleen. Wyatt piti katseensa tytön selässä, työntäen ensi alkuun kevyesti eteenpäin. Hän siirsi käsiään alaselälle, että olisi onnistunut paremmin yrittäessään uudestaan. "Mun tapauksessa kaikki saisi hepulin lapsipuheista. Tai ne ainakin heti arvaisi mun vitsailevan. Enhän mä kuulemma osaa huolehtia edes itsestäni", Wyatt yritti työntää nyt keijulaudasta, jolloin liike eteni ensimmäistä kertaa eniten. "Enkä kuulemma edes eläimistä, kitaroista vain kuulemma, mitä en kyllä tajua", kerrottiin mitä mieltä vanhemmat olivat. Itse tietenkin oltiin erimieltä. Tytön selän tullessa kohti, poika työnsi edelleen varovasti, yrittäen saada keinuun ja tyttöön lisää vauhtia. "Ethän pelkää korkeita paikkoja?" Pikkusiskolle ei voinut kovia vauhteja antaa, kun jo kiljuttiin, ettei enää. Mutta ilkeä isoveli ei yleensä totellut käskyä.

"Mut sä olisit ainakin nyt hyvässä kunnossa juoksemaan niiden sun vallattomien lasten perässä", huomautettiin hymyillen. Wyatt kiersi tytön etupuolelle ja jäi katselemaan. Pakostakin mieleen tuli muistoja. Esimerkiksi miten oli ollut pakko ottaa niin kovat vauhdit että keinu heilui, valmiina irtoamaan maasta minä hetkenä hyvänsä ja miten sitten keinusta hypättiin hyppykilpailussa. "Onko hauskaa?" udeltiin, "ja sano vaan jos haluat lisää."

Delphi oli niin hengästynyt, että hänellä kesti hetki tajuta, että hän oli kuin olikin ehtinyt leikkipuistoon ensimmäisenä. Saatuaan itsensä hengittämään lähestulkoon normaalisti, hän käänsi iloisen katseensa Wyattiin, joka oli myös hieman hengästyneen oloinen.
"Mä tunnen itteni nyt kyllä melkein supernaiseksi," Delphi naurahti. "Tollaset juoksemiset kun ei ole ihan mun juttu."
Punapää ei loppujen lopuksi harrastanut kovinkaan paljon liikuntaa. Koulussa nyt tuli liikuntatunnilla tehtyä parhaansa, mutta vapaa-aikanaan hän ei mitään lenkkeilyä harrastellut. Oli hänellä kyllä ajoittaisia innostuspuuskia kunnonkohotuksen ja kauniimman vartalon vuoksi, mutta ne menivät yhtä nopeasti ohi kuin alkoivat. Hänen aikansa kului enimmäkseen virkatessa ja kitaraa soitellessa.

"No se kuulostaa tosi hyvältä palkinnolta," rokkari totesi ja asteli sitten kohti keinua, johon istuutui. Siitä oli jo pitkä aika, kun hän oli viimeksi keinunut. Siitä, kun joku oli antanut hänelle vauhtia, oli sitäkin kauemmin. Ehkä niin oli tapahtunut viimeksi joskus pikkutyttönä? Ainakaan Nicky ei ollut hänen kanssaan käynyt leikkipuistoissa, se oli muka ollut liian lapsellista. Delphiä ei nolottanut sillä hetkellä lainkaan. Oli vain ihanaa olla keinussa ja yrittää olla huoleton kuin pienet lapset. Helppoa se ei tietenkään ollut, mutta parhaansa hän aikoi yrittää. Ei Nicky tainnut edes olla hänen arvoisensa? Tai sitten toisinpäin.

Omaksi, erittäin suureksi yllätyksekseen Delphi huomasi, miten mukavalta Wyattin kosketus hänen selällään tuntui. Se tuntui myös hyvin oudolta. Ei hänen pitänyt tuntea nyt mitään sellaista. Se oli täysin väärä tunne sellaisena päivänä. Tytön oli pakotettava ajatuksensa kulkemaan toisia reittejä ja kaikeksi onneksi Wyatt työnsi nyt vauhtia koskettaen keinulautaa. Delphi oli varma siitä, ettei Wyattilla ollut mitään aikomusta aiheuttaa hänelle sekavia tuntemuksia, tuohan vain antoi vauhtia ilman mitään sen erikoisempia taka-ajatuksia.

"Kyllä mä uskon että osaat huolehtia toisista. Vaikka sitten lapsistakin," Delphi totesi. "Ei kai se nyt niin vaikeaa voi olla. Mutta kitarasta pitääkin osata huolehtia, jos haluaa että sillä voi soittaa."
Delphi ainakin piti huolta kitaransa kunnosta. Kielet oli silloin tällöin vaihdettava ja soitin oli pidettävä puhtaana. Ei sitä voinut missään pölypalleroiden keskellä säilyttää.
"Eihän tää nyt vielä korkea ole, mutta kyllä vähän ottaa mahanpohjasta," tyttö sanoi. "Eli ei kiitos kovempia vauhteja. Nää on ihan hyvät."

"En nyt kyllä oo niin hyvässä kunnossa, että jaksaisin tollasta juoksemista pidempään," Delphi tokaisi. "Yliarvioit mut kyllä aika reippaasti."
Delphine nyökkäsi vastaukseksi, kun Wyatt kysyi oliko hänellä hauskaa. Oli hänellä, vaikka se tuntuikin väärältä. Hänenhän olisi pitänyt vain surra ja potea huonoa omaatuntoa.
"Tuu säkin keinumaan," Delphi ehdotti. Vieressä kun oli toinen keinu vapaana, niin miksei Wyatt voisi tulla siihen, kun oli jo antanut hänelle palkinnon? Ei kai pojan mikään pakko ollut vain seisoa ja katsoa vierestä kun hän keinui. "Tää on kivaa. Voidaan vaikka ottaa kisa kumpi uskaltaa ottaa kovemmat vauhdit."

Kuten Delphi todenmukaisesti sanoi, kitarasta piti huolehtia. Mutta vastaansanominen tai inttäminen ei ollut Wyattin kaltaista, joten vanhemmat saivat pitää mielipiteensä. Olivathan he antaneet pikkusiskon hoitoon ja aina on kaikki menny ihan hyvin. Wyatt katsoi alas hiekkaan miettivästi, koska sanat olivat hieman ristiriitaisia. "Ehkä ne vain vitsailee, enkä mä tajua", hymähdettiin sitten, "tai sitten ne tarkottaa sitä että oon joskus tosi hajamielinen. Tuntuu, että voisin hukata ittenikin johonkin." Joskus Wyatt vaikutti ihan älykkäältä nuorelta mieheltä, joskus taas vähemmän älykäältä unohduksiensa takia. Perhe tuli muutenkin pojalle mieleen, esimerkiksi mitä he tällä hetkellä tekivät. Söivät varmasti jotain hyvää ruokaa, jota toivottavasti jätettiin hänellekin. Vaikkei hän saisikaan ruokaa, oltiin tyytyväisiä päätökseen jäädä Delphinen seuraan.

Poika hymähti, kun tyttö sanoi hänen yliarvioineen. Hän osasi olla väärässä ihmisten suhteen useinkin. "En mäkään ole urheilullinen ihminen, enää. Mistään ei huomaa että koripalloakin oon harrastanu. Nykyään pyöräilen vaan, että pääsen paikasta toiseen." Koripalloaikana ei hän mikään lihaskimppu ollut, koska harrasti sitä melko nuorena. Juosta oli jaksettu ja koordinaatio oli hallittu paremmin. Wyatt oli vilkaissut toista keinua aiemmin ja päättänyt että istahtaisi siihen myöhemmin. Toisen pyynnöstä poika asteli siihen nyt. Pojasta tuntui vanhalta, ja hieman ahtaalta istahtuessaan keinuun. Poika uskoi punahiuksista, keinuminen oli varmasti kivaa. "Mulla on ollut tänään muutenkin mukavaa. Kun en mä yleensä hengaile tällä tavalla", kerrottiin hymyillen. Hän toivoi, ettei Delphi ollut pitänyt häntä ihan kuolettavan tylsänä seurana. Hänestä kun tuntui, että punahiuksisessa oli enemmän kipinää kuin hänessä. Ja toinen mahdollisesti teki paljon enemmän asioita kuin hän. Erilaisia ja jännittäviä asioita. "Teetkö sä yleensä jotain tällasta sun ystävien kanssa?"

Vaaleahiuksinen uskoi osaavansa vielä tekniikan, jolla keinu saatiin liikkumaan niin kuin ennen vanhaan. "Otetaan vaan se kisa, jos tosiaan uskallat", tuumaytiin ja alettiin ottaa vauhtia. Poika liikkui edestakaisin, keräten lisää ja lisää vauhtia. Hiukset hyppivät silmille ja pojalla oli vaikeuksia nähdä eteensä. "No, kumpi on johdossa?" Wyatt kysyi, verraten tytön menoa omaansa. Sitä oli hieman vaikea arvioida.

"Se ois jo aika paha jos hukkaisit itsesi ihan oikeesti," Delphine totesi. Itsensä hukkaamisellakin saattoi tarkoittaa montaa eri asiaa. Sitä, että eksyi ja siten oli hukassa jossakin, tai sitten vaikkapa sitä, että ei enää tiennyt kuka oli, kun oli antanut muiden muokata itsestään toisenlaisen. Sellaista punapää ei omalle kohdalleen toivonut. Eksyminen olisi pienempi paha noista kahdesta, siitä selvisi paljon helpommin.
"Ootko sä sit ihan oikeasti tosi hajamielinen?" Delphi uteli tuijotellen toista kysyvästi. Pieni hajamielisyys oli hänen mielestään ihan normaalia, mutta jos se oli jo dementiaa, niin silloin olikin jo pahempi juttu. Kaikki unohtelivat kuitenkin joskus asioita. Ei kai sellaista ihmistä ollut edes olemassa, joka aina muisti kaiken täsmälleen oikein? Ei hän itse ainakaan muistanut välttämättä edes sammuttaa valoja kotoa lähtiessään, mitä piti erittäin pahana asiana. Sehän oli jo luontoa kohtaan väärin, eikä hän halunnut millään muotoa edesauttaa ilmastonmuutosta ja luonnon rappeutumista.
"Mä en oikeastaan kulje edes pyörällä," Delphi kertoi toisen mainitessa pyöräilevänsä paikasta toiseen. "Kävelen mieluummin. Pidemmät matkat kuljen sitten bussilla tai jonkun kyydillä."

Hetken kuluttua Wyatt oli myös tullut keinumaan. Delphi kuunteli hiukan yllättyneenä, kun tämä kertoi ettei yleensä harrastanut mitään hengailua. Hänelle se taas oli ollut melkein arkipäivää viime kuukausina. Jos hän oli kavereittensa kanssa, niin eivät he yleensä tehneet mitään muuta kuin hengailivat jossakin ilman sen kummempaa tekemistä.
"Mulla on ollut kanssa ihan mukavaa nyt kun sain muuta ajattelemista," Delphine kertoi. Oli tosiaan kannattanut lähteä ulos. Ties mitä hän olisi tehnyt, jos olisi jäänyt yksin omaan asuntoonsa murehtimaan. Ehkä hän olisi vain itkenyt koko päivän? Oli helpottanut paljon, kun oli voinut kertoa asiasta jollekin, joka ei heti haukkunut häntä typeräksi, niin kuin isä olisi tehnyt. Isä olisi vain sanonut, että oli hyvä että hän tuli järkiinsä, eikä enää seurustellut kenenkään tytön kanssa. Siitäkin isä olisi ollut suunnattoman iloinen, jos olisi saanut tietää, että oli nimenomaan jonkun pojan ansiota, että hän oli piristynyt. Se olisi kai merkki siitä, että hän ei ollutkaan ihan kieroutunut tapaus.

"No ei me kyllä keinumassa käydä jos sitä tarkotat," tyttö sanoi iloiten salaa siitä, että hänen ajatuksensa olivat keskeytyneet. "Mutta ei me kyllä tehdä koskaan mitään erikoista. Ollaan vaan ja jutellaan. Katotaan leffoja ja hillutaan ostarilla. Sellasta perushengailua vaan. Tosin pakko myöntää, että viime aikoina oon ollut ihan liian vähän kavereitten kanssa. Olin vaan Nicolen seurassa kaiket illat , jos en sitten ollut Ryanin kanssa pettämässä Nicolea... Se kuulosti niin typerältä, että ihan hävetti. Miten hän olikin voinut taas kerran tehdä jotain niin kamalaa, että oli pettänyt itselleen tärkeää ihmistä. Jota ei sitten kuitenkaan ollut tosissaan edes rakastanut.

Delphin onneksi Wyatt suostui kisaan. Nyt tyttö keskitti ajatuksensa vauhdinottoon ja tottakai hän pyrki ottamaan niin kovat vauhdit että voittaisi.
"Sä taidat olla," Delphi totesi vertailtuaan hetken aikaa heidän keinujensa vauhtia. "Enkä mä tän kovempia vauhteja saa. Taisit siis voittaa tällä kertaa,"
Delphi antoi kovien vauhtien hidastua. Oli ollut oikeastaan todella hauskaa viettää aikaa Wyattin seurassa. Vielä hauskempaa olisi varmasti ollut, jos ei olisi samalla tarvinnut murehtia omaa hölmöyttään, sokeuttaan ja onnetonta elämäänsä.
"Mitäs sitten?" Delphi kysyi, mutta vaikeni sitten äkisti ja jäi tuijottamaan tielle päin. Siellä käveli juuri se kaksikko, jota hän ei missään nimessä olisi halunnut nähdä. Ja oliko edes yllätys, että toisilla näytti olevan todella hauskaa? Varmasti nauroivat parhaillaan hänen hölmöydelleen. Kaikeksi onneksi Nicy ja Ryan eivät huomanneet häntä, vaan jatkoivat matkaansa, epäilemättä Ryanin asunnolle päin.
Delphin oli pakko kääntää katseensa poispäin. Itku oli taas lähellä, mutta hän pakotti hymyn huulilleen ja vilkaisi varovasti Wyattia nähdäkseen oliko tämä huomannut äskeisen.

// oijoi mikä kesto taas : s Yritän parantaa tapani!

Wyatt nyökkäsi, hän oli samaa mieltä. Ei ollut hyvä hukata itseään. Ehkä Wyattkin pystyisi estämään sen pienellä skarppaamisella. "Oon oon", vakuutettiin toisen kysymykseen, “fysiikan kaavat pysyy mun mielessä tosi hyvin, mut sitten jotkut arkiasiat ei millään. Vai mitä sanot siitä, et unohdin meidän osoitteen? Ollaan kuitenkin asuttu siinä samassa talossa jo 7 vuotta.” Ihan varmasti tuona aikana poika oli joutunut kirjoittamaan sen useampaakin kaavakkeeseen ja mennyt tieviitan ohi joka päivä. Sitten kuin salama, se oli palannut mieleen sitten kun sen muistamisesta ei ollut enää hyötyä. “Sun täytyis ehdottomasti käyttää pyörää, et tiiäkään miten hauskaa se on.” Olihan se nopeampi keinokin kuin kävely, mutta mieltymyksensä kullakin. Toisinaan autoja pursuavassa kaupungissa pyörällä kulkevia ei kohdeltu hyvin, joten tarkkana piti olla. “Niin, sulla ei oo vielä ajokorttia?” kysyttiin. Hänellä itsellään ei ollut ihan sen takia, ettei hän tarvinnut. Autot eivät muutenkaan olleet pojan mielenkiinnon kohteena.

"Ette tee mitään kiellettyä koskaan?" kysyessään tätä nuorukaisella oli pieni virne kasvoillaan. Mistäköhän sekin ajatus oli päähän tullut. Se mitä Delphine teki kavereiden kanssa oli osittain oman kaveripiirinsä kaltaista. Normaalia ja hauskaa, loppuosa taas... Hän ei vieläkään pystynyt kuvittelemaan Delphistä sellaista. Mutta se miten rehellisesti toinen kertoi asiasta vaikutti häneen enemmän. “Ehkä sä pystyt nyt korjaamaan asian”, Wyatt mietti, erosta siis seuraisi jotain hyvääkin, “tuskin sun kaverit on sua kuitenkaan unohtanut.” Wyatt katseli alapuolellaan olevaa hiekkaa. “Kun mun yks kavereista alkoi seurustelemaan se unohti täysin, et sillä oli ollut edes kavereita. Se oli aina sen tytön kanssa, joka oikeestaan kohteli tätä mun kaveria jonain ihme palvelijana. Tai ehkä se mun kaveri oli vaan niin rakastunut siihen tyttöön, et se siksi teki kaiken sen puolesta” lopuksi naurahdettiin kuin hyvällä vitsille. Kyseinen toiminta tuntui omituiselta, mutta eihän poika ollut sitä ikinä kokenutkaan. Mutta kuvitellakaan hän ei sitä voinut. “Mut mä voin kyllä hengata sun kanssa ihan milloin vaan, jos siis vaikka seuraa kaipaat joskus muulloinkin”, Wyatt ehdotti. Mutta tuskin asiat olivat niin huonosti, että tytön tarvitsisi hänelle soittaa. Kuten tavis oli miettynyt, tuskin Delphinen ystävät tuota olivat hylänneet.

Wyatt huomasi itsekin olevansa voitolla. Hän hurrasi pienesti voittaessaan tämän kisan. Hehän olivat nyt tasoissa. Poika ei Delphin tavoin hidastanut vauhtia, vaan hyppäsi keinustaan pois. Hän ei onneksi kaatunut ja nolannut itseään vaan päätyi jaloilleen hiekalle. Wyatt käännähti kuullessaan tytön kysymyksen ja mietti hetken seuraavaa siirtoa. "Ehkä me voitais..." hän oli ehdottomaisillaan. Useat asiat saattoivat mennä tavikselta ohi, mutta nyt hän huomasi ettei
punahiuksinen näyttänyt kuuntelevan vaan oli keskittynyt tuijottamaan jonnekin. Myös Wyatt käänsi päänsä samaan suuntaan. Hän oli nähnyt Nicolen kuvan tytön luona, mutta kasvot eivät olleet jääneet mieleen. Eikä ainakaan ketään puolituntematonta kaukaa voitu tunnistaa. Pään raapiminen olisi ilmaissut loistavasti pojan mietteitä. Hän oli taas ihan pihalla mihin ihme mietteisiin tyttö nyt oli uppoutunut? Vaaleahiuksinen vilkaisi tyttöön päin ja uudestaan pois puistosta. “Kaikki ok?” poika lähestyi keinuja ja kyykistyi keinun vierelle, jossa Delphi istui ja jäi siihen katselemaan keinussa istuvaa. Hymy ei ihan saanut Wyattia vakuuttuneeksi.

"No, kyllä se pyöräilykin on vaihtelun vuoksi josku ihan kivaa," Delphine myönsi. "Oikeastaan, mä en edes tiedä mihin mun pyöräilyinnostus on kadonnut. Yhdessä välissä pyöräilin aina. Ehkä sit tykkään nykyisin hitaammasta vauhdista tai jotain."
Rokkari ei tosiaankaan tajunnut, miksi nykyisin vain käveli. Ehkä se johtui siitä, kun hän oli aina Nicolen kanssa kävellyt? No, mistä sitä tiesi ja ihan sama se kai oli. Hän vain käveli nykyisin useammin kuin pyöräili ja sillä selvä.
"Ei mulla ole. Enkä edes aio hankkia," tyttö vastasi. Syitä hän ei jaksanut alkaa selitellä. Jos Wyatt niitä kyselisi, niin ehkä hän sitten pitäisi palopuheen ilmastonmuutoksesta. No, ei nyt ehkä ihan, mutta kyllä hän mielipiteensä autoilusta kertoisi.

"No, ehkä jotain pientä joskus," Delphi naurahti. "Ryöstetään kauppojen kassat ja muuta pientä. No, ei sentään ihan mitään tollaista. Samaa me kai tehdään mitä kaikki muutkin nuoret tekee."
Delphine epäili ihan tosissaan, saisiko korjattua yhtään mitään. Häntä vain hävettäisi liikaa mennä kavereitten eteen sen jälkeen, kun oli itse nämä hylännyt, ihan vapaaehtoisesti ja tajuamatta sitä itse. Yksin hän ei kuitenkaan halunnut jäädä, joten pakko olisi jossain välissä kerätä rohkeus ja mennä muiden mukaan. Miksi ihmeessä hän oli antanut Nicolen pompotella itseään ja hallita elämäänsä? Se ei ollut lainkaan hänen tapaistaan. Niin. Kai se oli vain parasta, etteivät he enää olleet yhdessä, mutta silti, se oli jotenkin kamalaa. Kestäisi varmasti jonkin aikaa, ennen kuin hän selviäisi tilanteesta. Harvemmin hän oli nimittäin joutunut osalliseksi mihinkään kolmiodraamaan niin kuin nyt.
"Oikeesti?" punapään mielestä oli ihan hassua, että Wyatt tarjoutui seuraksi, vaikka tuo olikin saanut kuulla hänestä kaikenlaista kamalaa. Tai sitten tuo vain sanoi niin hänen lohdutuksekseen, eikä tosiasiassa aikonut olla ikinä enää hänen kanssaan missään tekemisissä. "Se kuulostaa kyllä kivalta, mutta ootko ihan varma, että uskallat liikkua mun kanssa missään?"

Delphi ei ehtinyt kuulla, mitä Wyattilla oli mielessään, sillä tuo keskeytti lauseensa tajutessaan hänen tuijottavan johonkin ihan muualle. Tyttö tuijotti hiekkaa kenkiensä alla tajutessaan, että Wyatt tuli lähemmäs. Tämä ihan varmasti huomasi noin läheltä vastauksen omaan kysymykseensä. Kaikki ei ollut okei. Delphi teki kaikkensa estääkseen itseään itkemästä ja onnistui siinä, ainakin joten kuten. Pyyhkäistyään silmäkulmaansa, hän uskalsi kohdata Wyattin katseen.
"Kyllä mä pärjään," Delphi totesi, vaikkei ollutkaan siitä enää niin varma. Miksi niiden kahden oli pitänyt kävellä siellä juuri nyt, kun hänellä oli ollut hauskaa? Elämä ei totisesti ollut reilua. "Jos nuo kaksi vaan katoaisi näkyvistä, niin voisin taas hetkeksi unohtaa ne."
Delphi piti katseensa visusti poissa tieltä. Sinne ei missään nimessä pitänyt nyt katsoa, ties vaikka Nicole tai Ryan huomaisi hänet tai jotain?
"Niin. Mitä sä olit sanomassa äsken. Että me voitais mitä?" Delphi kysyi saadakseen nopeasti jotain muuta ajateltavaa.

Wyatt hymyili tytölle kun tämä vitsaili kauppojen ryöstämisestä. Olivat nuo ehkä joidenkin nuorten tavallista puuhaa, mutta Wyattin puuhat olivat vielä enemmän normaaleja. Vai olisiko pitänyt sanoa epänormaaleja, sillä joskus taviksen elämässä ei tapahtunut yhtään mitään. Mutta nyt hän oli tavannut Delphinen, eli hänelle oli pitkästä aikaa tapahtunut jotain. Jotain mielenkiintoista, mikä ei jäisikään vaan muutamaan satunnaiseen tapaamiskertaan. Delphine oli pitänyt ajatuksesta, että he voisivat tehdä jotain yhdessä myöhemminkin. Vaaleahiuksinen katsahti tyttöön ymmällään. ”Miksi en uskaltaisi? Ethän sä mihinkään jengiin kuulu”, Wyatt hymähti. “Mä mielelläni hengaan sun kanssa. Onhan meillä paljon samoja kiinnostuksen kohteita. Ja voin aina auttaa sua kemiassa”, listattiin ja naurahdettiin. Delphine menettäisi hyvän kemiantuutorin, vaikka itse sanoikin.

Tyttö vakuutti olevansa ok, mutta sanoihin ei täysin luotettu. Hän vain tahtoi tietää mitä oli tapahtunut. Wyattin katsoi heti ympärilleen kun syy paljastui. Hän taisi nähdä heidät. Punapää ei näyttänyt pääsevän asiasta eroon missään, vaikka Wyatt oli sitä yrittänyt. Poika ei sanonut mitään vaan tuijotti kaukaisuuteen, aivan päinvastoin kun Delphi, joka ei katsettaan nostanut. Hän kuvitteli kuvaa mielessään, jonka oli nähnyt tytön kotona ja yritti yhdistää kasvot kaukaiseen hahmoon. Wyatt ei pitänyt tunteesta, joka hänelle tuli tuosta tuntemattomasta ihmisestä. Se oli täysin erilainen tunne, joka hänellä oli punahiuksisen seurassa. “Ne menee pois”, todettiin. Wyatt siirsi vakavat silmänsä tyttöön, joka näytti keinussa pienemmältä kuin aikaisemmin. “Ja ne menee pois vielä sun mielestäkin”, Wyatt sanoi ja kosketti toisen olkapäätä. Nopeasti käsi työnnettiin takaisin hupparin taskuun.

Delphine oli vaihtanut jo aihetta kysyessään mitä pojalla oli ollut mielessä. Wyatt katsoi kännykkänsä kelloa ja oli samaa mieltä kuin ennen keskeytystä. "Sitä vaan, että kun mun pitäis varmaan lähteä kotiin..." poika meni pyöränsä luokse ja katsoi sitten Delphineä. "Et säkin voit kyllä tulla meille vielä?" poika sanoi vihdoin ja vilkaisi hermostuneena toisaalle. “Jos sä siis vaan jaksat ja haluat. Mä voisin tarjota sulle iltapalaa. Tai äiti oikeastaan vois laittaa meille jotain hyvää. Se tekee esimerkiksi tosi hyviä lämpimiä voileipiä”, Wyatt sanoi ja nosti laukun olalleen. Ruuan ajatteleminen sai veden kielelle. “Mulla on ainakin ihan kamala nälkä”, poika hymähti.

Wyatt ei selvästi tajunnut, mitä hän ajoi takaa sanoessaan, ettei tuo ehkä uskaltanut liikkua hänen kanssaan. Ja mitä hän sitten tarkoitti? Omaa käyttäytymistään tietenkin. Hän ajatteli, että poika oli saattanut saada sellaisen käsityksen, että hän satutti aina läheisiään. Tottahan se oli. Hän oli loukannut melkein jokaista, kenen kanssa oli koskaan seurustellut. Ystäviäänkin hän oli loukannut, kun ei viettänyt näiden kanssa niin paljon aikaa kuin ennen. Vanhempiaankin hän oli loukannut, kun oli muuttanut pois kotoa suutuspäissään. Punapää päätti, että oli ehkä parasta jättää Wyatt ilman kaikkea sitä informaatiota, joka asiaan liittyi.
"Aattelin että oon säikyttänyt sut tänään niin pahasti, että kierrät mut jatkossa kaukaa," Delphi sanoi ja naurahti. Ehkä hän sitten ei ollutkaan niin kamala ihminen, kuin kuvitteli? Sitä ainakin kannatti toivoa. Ehkä toivominen kuitenkin oli turhaa? Hän oli omasta mielestään, ainakin sillä hetkellä, niin kaukana mukavasta seuralaisesta kuin mahdollista. Siinä tilanteessa se kuitenkin oli ihan ymmärrettävää. No, ihan sama se oli, Wyattin seurassa oli mukavaa, joten ei kai sille ollut mitään estettä, että he viettäisivät aikaa yhdessä? Ainakin kitaraa soittaessa oli ollut hauskaa.

Delphine toivoi, että Wyatt oli oikeassa sanoessaan, että Nicky ja Ryan kaikkoaisivat vielä joskus hänen mielestään. Sillä hetkellä sitä oli kuitenkin vaikea uskoa, mutta hän uskalsi elättää toiveita, että Wyattin sanat kävisivät toteen. Ehkä oli sittenkin vain hyvä juttu, että hän oli törmännyt poikaan? Yksin hän olisi vain pyöritellyt samoja asioita mielessään, eikä olisi edes yrittänyt lohduttaa itseään. Hän olisi vain ajatellut, että oli ansainnut koko typerän jutun. Kosketus olkapäällä sai tytön vihdoin kohottamaan katseensa. Se oli jotenkin niin odottamatonta. Toisaalta hän kuitenkin toivoi, että käsi olisi pysynyt siinä. Se olisi ollut omalla tavallaan lohduttavaa.

Rokkari katsoi Wyattia yllättyneenä. Tuohan oli juuri ehdottanut, että hän menisi tämän luokse. Ajatus oli kieltämättä houkutteleva, mutta toisaalta taas, kehtaisiko hän? Hän ei ollut sillä hetkellä mikään hurmaava näky. Silmät olivat varmasti turvonneet ja punaiset itkusta. Eivät ne kuitenkaan niin pahat enää voineet olla kuin silloin, kun Wyatt hänet löysi pyörätelineen päältä. "Eikö sun äiti järkyty jos mä ilmestyn sinne tän näköisenä?" Delphi tiedusteli. Häntä kuitenkaan ei huvittanut mennä yksin kotiin. Eikä häntä huvittanut jäädä yksin keinumaan. "Jos ei siitä ole mitään vaivaa, niin ehkä mä voin tullakin. Jos se ei haittaa sun äitiä?"
Delphi ei vieläkään tuntenut itseään nälkäiseksi, vaikkei ollutkaan aamupalan jälkeen syönyt muuta kuin Wyattin tarjoaman keksin. Kai sitä kuitenkin piti jotain syödä, jos aikoi pysyä hengissä?

Wyyatt pudisti päätään vastaten kysymykseen. Delphine ei pelattunut poikaa millään tavalla. Kuten hän oli sanonut, hän viihtyi tytön seurassa. Ja jos olisi tosiaan pelästynyt, olisi Wyatt jo juossut karkuun. Tai ehkä ei, koska yrittihän Wyatt olla aina kohtelias. Nyt hän ei ollut kohtelias vaan oli siinä koska tahtoi. Wyatt hymähti. Olisiko hänen pitänyt luvata kautta kiven ja kannon, että tulisi jatkossa tervehtimään tyttöä. Olisiko sitten uskottu? Pojan oma mielipide oli, että silloin olisi uskottu hänen olevan järjiltään.

Delphine näytti yllätyvän ehdotuksesta, ainakin kysymysten perusteella. Kysymykset olivat pojan mielestä turhia tai niihin oli helppo vastata. Wyatt katseli tyttöä, joka istui keinussa. Tuon punaisia hiuksia, tuon kasvoja ja tuon vaatetusta. Pojan silmiin ei tarttunut mitään, mikä olisi saattanut järkyttää Wyattia, eikä myöskään äitiä. “Ei se järkyty”, hymyiltiin. Wyatt mietti uudestaan äitiään ja tämän mahdollista reaktiota. Ei hän kehtaisi Delphineä ovelta pois käännyttää. Toki oli hieman myöhä ja seuraavana päivänä olisi vielä koulua. Mutta yleensä nainen otti kaikki pojan ystävät vastaan erittäin mielellään. Joten ihan hyvin tyttö voitiin viedä sinne.

“Sun ei kannata huolehtia mun äidistä, ulkonäöstä tai siitä et olisit vaivaksi. Kaikki on ok”, sanottiin uudestaan. Vaikka poika olikin varma tytön pääsystä iltapalalle, oli kuitenkin kohteliasta ilmoittaa siitä. Niimpä Wyatt alkoi kirjoittaa tekstiviestiä, jossa kysyi saisiko Delphine-niminen tyttö hänen koulustaan tulla heille. Päivän kokemuksia ei selitetty, vaikka niistä olisikin tullut hyvin esiin syy, miksi tyttö haluttiin heille tuoda. Eihän äiti tiennyt aiemmastakaan tilanteesta liittyen punapäähän. Viestissä mainittiin vain, että Delphi tarvitsi seuraa. Poika maintsii myös, että he olivat nälissään ja Wyatt olisi hyvin mielissään jos, äiti jaksaisi tehdä heille lämpimiä voileipiä. Wyatt uhrautuisi vaikka siivoamaan koko talon seuraavalla seuraavalla viikolla. Tavis asetti reppunsa selkään ja vilkaisi tyttöä. ”Tule nyt vaan. Sä saat mun pyörän, mä voin kävellä.”

"No hyvä sitten," Delphi tokaisi, kun poika vakuutteli, ettei tämän äiti järkyttyisi hänen ulkonäöstään, joka ei ollut lainkaan Delphimäinen. Hiuksetkin varmasti hapsottivat miten sattuu. Olikohan hän edes katsonut peiliin ennen kuin lähti ulos? Ei kai. Hän oli vain lähtenyt välittämättä tippaakaan siitä miltä näytti. Nyt hän välitti edes sen verran, ettei halunnut näyttää miltään variksenpelättimeltä. Hän oli selvästi piristynyt huimasti sinä aikana, jonka oli viettänyt Wyattin kanssa. Seura kai oli sellaisessa tilanteessa parasta lääkettä, se kannattaisi muistaa sitten jatkossa.

Delphine hymyili Wyattille tämän kertoessa, ettei hänen vierailustaan olisi mitään vaivaa. Ei hän olisi kehdannut lähteä toisen luo, jos olisi häirinnyt näiden iltaa jotenkin. Ilmeisesti poika halusi tosissaan viedä hänet iltapalalle, kun kerran tarjosi pyöräänsäkin hänen ajettavakseen. Ei kai se mitään haittaisi, vaikka hän menisikin? Se voisi olla vain hauskaa. Ehkä hän näkisi jopa Wyattin pikkusiskon? Sellaisestahan poika oli puhunut silloin, kun oli ollut hänen luonaan kitaraa soittamassa.

"Ehkä mä sitten voin tulla. Mulla ei nimittäin ole mikään kiire kotiin," punapää vastasi ja nousi ylös keinusta. Kai he lähtisivät samantien, jos kerran toisen piti muutenkin jo lähteä. Jos hän itse olisi ollut fiksu tyttö, hänkin olisi mennyt kotiin ja laittanut nukkumaan. Hänelläkin oli koulupäivä tiedossa. Se tosin ei houkutellut, sillä koulussa hän saattaisi törmätä Nicoleen. Toisaalta, voisi olla vain parempi marssia koululle ja näyttää Nicolelle, että hän kyllä pärjäsi ilman tätä. Hän ei halunnut, että tyttö sitten naureskelisi jälkeenpäin Ryanin kanssa sille, ettei hän ollut uskaltanut mennä kouluun.
Koska pyörää kerran oli tarjottu, Delphi tietenkin hyppäsi sen satulaan ja ryhtyi polkemaan Wyattin vierellä kohti tämän taloa. Samalla hän mietti, millainen asunto mahtoi olla kyseessä ja ketä kaikkia hän siellä tulisi tapaamaan.

//The End//