Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen (k-18)

(( Chaos ja Felicjan, tännepäin! :> Otsikko vammaa, mutta YUP inspaa. ))

Oli myöhäinen ilta ja erään ihan suhteellisen levottoman naapuruston katuja kulki edestakaisin humalaisia tai sitten vähemmän humalaisia ihmisiä, joiden määränpäätä ei tarvinnut kovinkaan kauan arvuutella. Ei ollut lainkaan uutta, että jälleen kerran täällä samaisessa naapurustossa juhlittiin - ja rajusti. Näin tehtiin melkeinpä jokainen viikonloppu ja se oli alkanut muodostua jo perinteeksi. Sitä, että kuka näitä juhlia järjesti, ei tietänyt kuin vain pieni osa ihmisistä. Muut tulivat vain perässä tai sitten kävelivät vain juorujen johdattelemana jonkun kotiovelle.

Johnny itse kuului aina siihen ryhmään, joka vain seurasi huhupuheita ja ilmestyi jonnekin lupaaviin kotibileisiin. Ei hän todellakaan tuntenut paljoakaan sellaisia ihmisiä, jotka tämäntyyppisiä bileitä järjestäisi. Ehkä muutaman, mutta ei todellakaan montaa. Nytkin hän oli vain kuullut muutaman ihmisen puhuvan siitä, mitä tänä lauantaina tapahtuisi, joten poika oli päättänyt mennä tarkistamaan asian. Saatoivathan tuollaiset olla pelkkiä huhupuheita, koska ehkä joistain oli äärimmäisen hauskaa kusettaa ihmisiä. Sellaista se vähän tuppasi olemaan, kun ei ollut omaa elämää..

Ruskeatukkainen rokkari oli löytänyt tiensä bileisiin jo noin tuntia aikaisemmin ja oli sukeltanut oitis porukkaan mukaan. Näissä bileissä oli ehdottomasti parasta ilmainen viina, muut epämääräiset aineet sekä helposti saatavilla oleva seura. Nämä tapahtumat olivat oikea kultakaivos niille ihmisille, ketkä hakivat pelkästään niitä kuuluisia yhden illan säätöjä, jotka voisi unohtaa melkeinpä samantien. Johnny kuului näihin, vaikka harvemmin hän ihan etsimällä etsi itselleen seuraa lakanoiden väliin, vaan ne ilmestyivät jostain ihan itsestään... Ainakin useimmiten.

Nytkin poika oli löytänyt ihan kelpaavaa seuraa eräästä tummatukkaisesta emonuorukaisesta. Tai vitustako Johnny tiesi, oliko tämä emo, mutta hän yhdisti mustan tukan sekä kaksi lävistystä alahuulessa emoon. No, hänellä oli samantapaiset myös omassa alahuulessaan, mutta ulkonäöltään poika ei muistuttanut emoa lainkaan. Ja jos muistutti, niin hänen pitäisi mitä luultavimmin muuttaa ulkonäköään aika nopeasti.
He istuskelivat erään pienehkön sohvan nurkassa - tai oikeastaan - se tummatukkainen emopoika istui hajareisin Johnnyn sylissä ja antoi kielensä seikkailla pojan kaulalla. Rokkarilla oli yllään löysähkö, musta, hihaton t-paita sekä tummanharmaat pillifarkut, joista roikkui vinosti musta niittivyö. Pojalla oli mustat lenkkarit, joita hän ei ollut jättänyt muiden tavoin eteiseen varastettavaksi. Tukka oli tapansa mukaan sekaisin ja silmiä reunusti haalea kerrsos mustaa kajaalia. Oikeastaan, ei se ollut niinkään tärkeä seikka, että mitä pojalla oli päällään. Vaatteista luultavasti päästäisiin aika nopeasti eroon, mikäli tämä koko homma etenisi juuri siihen suuntaan, mihin rokkari halusi.

(( Sori toooosi tökerö aloitus. Koita kestää. ))

Ilmaiset viinakset tuppasivat poikkeuksetta saamaan Felicjan Chaletin liikkeelle. Hän oli kiskaissut päälleen bändipaidan ja mustat, hivenen pillimalliset farkut, joissa oli molemmat polvet auki ja viillettyjä reikiä löytyi lahkeista muualtakin. Kengät olivat teräskärkiset maihinnousukengät. Vaaleat hiukset, joista löytyi shokkiväri jos toistakin, oli pöyhitty keesiksi, lakkaa ei oltu vaivauduttu kamalasti laittamaan. Olo kuin liiaksi lakatuissa hiuksissa oli ahdas.
Bilepaikkaan ei oltu kiinnitetty niinkään huomiota. Asunto kuin asunto, kaikki ne näyttivät samalle kun tällä alueella liikuttiin. Ja sillä ei ollut mitään väliä, vähät siitä missä juotiin, sitä kuitenkaan muistettaisi. Eriasia sitten kenen kanssa… Jos edes se.

Poika oli aiemmin tänä iltana näissä samaisissa bileissä törmännyt erääseen tuttavaansa, jonka kautta sai helposti hankittua vähän mitä sattui. Pepijn oli niin viattoman ja vaarattoman näköinen, että tuon hyötyjä moni tuskin osasi edes arvata. Eikä se rastapää ollut kovin paha, vaikka Felicjan olisi kyennyt luettelemaan pitkän liudan vikoja siitäkin ihmisestä. Hyvä puoli nyt oli se, että toinen oli ollut hänelle palveluksen velkaa ja tämän tähden pojan taskusta löytyi nyt minigrip pussissa ruohoa. Sitä tosin oli muutaman sätkän verran tullut jo polteltua.

Pepijn oli kadonnut yhtä yllättävästi kuin ilmestynytkin, mutta sekös Felicjania olisi muka haitannut. Hän oli haluamansa siltä pojalta saanut, se riitti nyt. Ja albiinolla oli jo muuta seuraa. Hän tosin ei käsittänyt jätkiä puoliksikaan.
Yksi minimaalisen laiha rasvatukkainen, jonka silmistä näki mikä se oli miehiään. Ja samoin ulkomuodosta ja tärinästä, josta ei näytetty pääsevän eroon. Yksi sinitukkainen adhd, joka oli kokoajan äänessä. Kaiketi turha mainita moisen seikan ärsyttävän jo reilusti päissään olevaa Felicjania. Sitten punatukkainen tyttö ja tuon mustatukkainen poikaystävä. Läppä oli kehnoa ja keskustelu köyhää. Felicjan otti osaa pääasiassa murahtelemalla. Hänen teki mieli tapella, mutta tähän porukkaan ei kajottaisi, hänellä olisi pian niskassaan saatananmoinen lauma narkkareita. Ja se ei olisi kovin mukavaa se.

Katse oli alkanut harhailemaan ihmisissä, porukka ei ollut mitenkään mielenkiintoista Felicjanin silmille. Harmaata ihmispuuroa, kun taas joku muu olisi voinut pudottaa silmänsä mitä erikoisempien ja värikkäämpien ihmisten kirjosta. Tämä oli jo nähty, miltei jokainen ihminen jututettu ja lähes kaikkiin kyllästytty.
Pareja, yksittäisiä ihmisiä, joukkioita, diilereitä, pareja… pari. Ja siihen katse jäi. Toinen oli hänelle liiankin tuttu yksilö. Ja jostain syystä tuo hajareisin Johnnyn sylissä istuva emopoika alkoi tuntua viholliselta. Enemmän kiukuttava, kuin tummatukkainen snakebites poika, joka ei sekään mitenkään ystävä ollut.
Kiukutus ja tappelun halu saivat jalat liikkeelle, ilmoittamatta katoamisestaan Felicjan lähti kävelemään kohti tuota nurkkaa, napattuaan ensin sen adhdn huulilta tupakan omilleen. Felicjan pysähtyi nojailemaan sohvanselkänojaan, aivan nuoleskelevan parin taakse.

“Teinä ottasin vähän rauhallisemmin, noi uusnatsit mulkoilee aika pahasti. Pian tulee pataan”, Felicjan tokaisi ja karisti tupakkaa Johnnyn hiuksiin. Pahis..
No, totta sanoista sen verran, että hieman kauempana oli näyttänyt olevan pari kaljupäistä jätkää nahkatakeissa. Vittujakaan Felicjan ei tiennyt niiden natsiudesta tai muusta. Saattoivat olla kaiketi parikin, mutta vitut väliä. Siitäkään albiino ei tiennyt, olivatko kaljupäät edes tätä homoilua vilkaisseet. Pointti olikin se, että Felicjania kiukutti.

- venähti -

Johnny ei oikeastaan kiinnittänyt huomiotaan lainkaan ympärillään tapahtuviin asioihin, vaan oli keskittynyt ainoastaan tämän sylissä istuvan pojan huuliin kaulallaan. Rokkari ei edes halunnut tietää, millainen kaula olisi tämän kaiken jälkeen, vaikka olivathan ne tuon emopojan näykkimät mustelmat melko pieniä sen yhden rinnalla, joka kyllä vielä näkyi ruskeatukkaisen kaulassa. Se ei todellakaan ollut haalistunut yhtä nopeasti, kuin ne muut jäljet. Tämä oli kirvoittanut muutaman kysymyksen tämän sylissä istuvan emopojan huulilta, mutta Johnny ei ollut jaksanut selittää sen syntyperää mitenkään tarkemmin. Ai, että Johnny katui sitä päivää, kun oli kajonnut siihen helvetin albiinopoikaan. Tai ei hän ollut lainkaan varma, kummin siinä oli käynyt, mutta tehnyt lähempää tuttavuutta silti tuon kanssa. Siitä oli seurannut lukuisa sarja erilaisia haukkuja puolin ja toisin, kunnes tuo oli ystävällisenä ihmisenä jättänyt Johnnyn kesken ajomatkan San Diegoon jonnekin moottoritielle. Mieluimmin hän siellä kuljeskeli, kuin oli sen kusipään kanssa samassa autossa. Nopeasti rokkari oli kuitenkin saanut kyydin parilta nuorelta ja päässyt San Diegoon ihan ehjinnahoin. Koulussa hän ei ollut edes sitä albiinoa nähnyt (olettaen tuon kuitenkin olevan Astonissa), eikä pistänyt moista ollenkaan pahakseen.

Rokkari kuitenkin oli päättänyt unohtaa koko tapaamisensa sen kusipään kanssa ja keskittyä vain tähän hetkeen. Sylissä istuva poika oli ilmeisesti saanut tarpeekseen Johnnyn kaulan kiusaamisesta ja siirsi huulensa takaisin tuon huulille. Johnnyn kädet valuivat alemmas tuon toisen tummatukkaisen selkää pitkin ja pysähtyivät tuon alaselälle, hivenen paidanhelman alle. Johnny oli kyllä aikeissa ehdottaa tuolle siirtymistä jonnekin rauhallisempaan paikkaan, jossa he voisivat jatkaa tätä aloitettua leikkiinsä, mutta eräs laiska sekä harmillisen tuttu ääni esti sen. Siis mitä helvettiä? Molemmat pojat keskeyttivät tekemisensä siihen paikkaan ja nostivat katseensa sohvan selkänojaan nojailevaan poikaan. Pitikin rokkarilla olla näin hyvä tuuri, että osui juuri Felicjanin kanssa samoihin bileisiin. Vaikka he asuivatkin niin suuressa kaupungissa kuin San Diego. Mitä tuo hänestä nyt halusi?
"Vittuako sä tulet siihen yhtään mitään häiritsemään. Ei voisi vähempää kiinnostaa sinä ja jotkut helvetin uusnatsis", Johnny ärähti ja tunsi sitten, miten hänen sylissään istuva emopoika pyyhkäisi kädellään hänen päälakeaan. Poika katsahti tätä kysyvästi, mutta sitten haistoi albiinon kädessä olevan tupakan. "Joten olisitko kiltti ja painuisit helvettiin sen tupakkas kanssa. Mua ei todellakaan kiinnosta katella sun naamaa just nyt. Tai oikeastaan, ei koskaan", hän jatkoi ja vilkaisi sitten pahoittelevasti emoa. Pitikin sattua juuri nyt...
"Kuka tää tyyppi on?" tummatukkainen kysyikin ihmeissään ja mittaili katseellaan sohvan selkänojaan nojailevaa Felicjania.
"Ei kukaan sellanen, jolla tulisi olemaan minkäänlaista osaa sun elämässä. Ja usko mua, sä oot siitä ihan kiitollinen", Johnny tokaisi happamasti ja vilkaisi murhaavasti albiinoa. Fiilis oli romahtanut sitten todella äkisti tämän jääprinssin saapuessa...

Johnny kiukutteli, Felicjania kiukutti vielä lisää. No, olipahan huomio emosta siirtynyt Felicjaniin. Pieni syy tyytyväisyyteen, mutta albiinolla oli pahatapa mustasukkailla tuntemattomistakin ihmisistä. Silti oli suoranainen ihme, että hän koki vahvaa mustasukkaisuutta juuri Johnnysta, joka oli yksi turhimpia turhakkeita koko maailmassa. Tai ehkei ihan, mutta miltei…
“Sepä harmillista”, Felicjan tokaisi vittumaisesti. Hänen uusnatsinsa, kuten toinen oli ilmaissut, eivät kiinnostaneet Felicjania itseäänkään. Hän tahtoi vain härnätä Johnnya ja siinä sivussa saada tuon turhan elävän pois toisen läheltä. Säälittävää, mutta Felicjan oli jo sen verran humaltunut, ettei välittänyt.
Emopoika uteli Johnnylta Felicjanista, toinen vastasi ettei hän ollut tuntemisen arvoinen. Eipä kai ollutkaan. Felicjan hymyili emopojalle yhtä suloisesti kuin tappajahai.

Albiino veti pitkät henkoset tupakistaan kiinnittäen huomionsa Johnnyn kaulaan. Emopoika oli syönyt sen täyteen pieniä jälkiä… mutta yksi oli ylitse muiden. Selkeästi erottuvat hampaanjäljet ja hivenen turvonnut kaula. Mustelma. Felicjan virnisti itseensä tyytyväisenä.
No, eipä kunnon puremajäljistä eroon päästy nopeasti. Eräällä muijalla, jota Felicjan oli purrut useampi kuukausi sitten saattoi vieläkin nähdä haalean arven olkapäässä. No, se olikin ollut fetissiseksiä, se likka oli melkoinen masokisti…
“Vieläkö kaula on kipeä, Johnny-boy”, pörröpää kysäisi vittumaisuuttaan. Pitihän emolle tehdä selväksi kenen saaliissa tässä oltiin kiinni… eikun. No, sovittakoon ettei Felicjan ollut ajatellut mitään tuon suuntaistakaan…

Johnny näytti erittäin vittuuntuneelta, ja sitä hän kieltämättä oli. Ei tuon albiinopojan seurassa voinut muunlaisella mielialalla olla ja jopa ajatus siitä kuulosti täysin hullulta. Pahinta tässä oli se, että toinen näytti nauttivan siitä, että sai ihmiset vittuuntumaan oikein kunnolla ja sekös yllytti tuota jatkamaan. Ärsyttäminen taisi olla Felicjanin elämäntyö, jonka tämä oli ilmeisesti päättänyt tehdä kunnolla. Ai, että Johnnya vitutti. Tilanne muuttui vielä entistä vittumaisemmaksi, sillä tällä Johnnyn sylissä istuvalla emolla ei ollut mitään hajua tästä koko tilanteesta. Eikä varsinkaan siitä, että kuka helvetti tämä albiino oli ja mitä oikeutta tällä oli tulla vittuilemaan heille (tai oikeastaan Johnnylle) ihan kesken kaiken. Rokkarin huomio oli siirtynyt nyt kuitenkin ihan kokonaan tähän sohvan selkänojaan nojailevaan tapaukseen, eikä hän luultavasti huomaisi, jos emo purisi häntä kaulaan tai jotain. Oli julmaa unohtaa tuon olemassaolo näin helposti, mutta Felicjan oli ärsyttävä, ettei tätä yksinkertaisesti voinut olla huomioimatta.
"Ja jos sulla ei ollu mulle muuta ilmoitettavaa kuin ne uusnatsien kyräilyt, niin ole hyvä ja poistu", Johnny sanoi ehkä liioitellun hitaasti, sillä hän toivoi asian menevän näin paremmin perille. 'Niin, usko vain unelmiisi, sanoi pieni ääni ruskeatukkaisen rokkarin pään sisällä ja hän irvisti erittäin vittuuntuneesti. Se vielä tästä kaikesta puuttuisikin, että hän alkoi kuulla ääniä päänsä sisällä aina kun Felicjan oli maisemissa. Ehkä tuo ei ollutkaan niin turha ihminen, kuin antaa olettaa. Ehkä tämä oli joku helvetin meedio ja omasi kyvyn päästä jonkun pään sisään. Ei, nyt tämä kaikki paska menisi aivan liian sekavaksi, että ihan itketti. Millä keinolla poika muka tulisi pääsemään tuosta eroon? Ei siis kerrassaan millään inhimillisellä tai väkivallattomalla keinolla, se oli varma!

Johnnyn olisi tehnyt mieli haudata päänsä käsiinsä ja kirota paskaa tuuriaan, mutta sitä iloa hän ei aikonut Felicjanille tuoda - ei missään nimessä. Ei, vaikka tuo nosti selville sen kivan pienen jäljen Johnnyn kaulassa, joka kyllä hakkasi tämän sylissä istuvan emopojan pienet merkit ihan mennen tullen. Se oli aivan liian näkyvä ja sai kyllä ihmiset kyselemään että myös vittuilemaan. Mutta mitään siveyshuivia Johnny ei todellakaan suostunut pitämään, sillä eivät tuollaiset jäljet hävinneet ihan hetkessä. Joten hän tyytyi ottamaan vittuilut ihan kylmänviileästi vastaan ja haistattaa paskat kaikille kyselijöille. Ja niin hänen teki mieli tehdä tälle vaaleaveriköllekin, joka oli vielä kaiken lisäksi aiheuttanut kyseisen ilon. Johnnya vitutti, että tuo oli ihan tosissaan purrut häntä kuin mikäkin elukka. Ja poika olisi mitä luultavimmin purrut takaisin, jos olisi ollut yhtään eläimellisempi. Nyt jopa ajatus siitä tuntui loistavalta, mutta Johnny päätti pysyä paikoillaan. Hän ei halunnut näyttää sekopäältä.
"Ei lainkaan, mutta kiitos että jaksat huolehtia ihan viimeisimpään asti", Johnny tokaisi takaisin erittäin matalasti ja muisti sen sylissään istuvan pojan vasta kun tämä muutti vähän asentoaan. Vittujen kevät, mitä tuonkin kanssa pitäisi nyt tehdä? No ehkäpä sitä mitä Johnny oli ajatellutkin, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä Felicjan seisoi tuossa ihan lyöntietäisyyden päässä heistä.
"Sori. Toi on vähän huomionkipee, ku sillä ei ole omaa elämää", Johnny sanoi pahoittelevasti tälle sylissään istuvalle tummatukalle, joka loi erittäin pitkiä sekä kummastuneita silmäyksiä vaaleaverikköön.
"Ahaa. Onks tää sitten joku sun ex?" emo kysyi kallistaen päätään ja sai Johnnyn irvistämään. Ex-poikaystävä todellakin... Johnny tuskin jaksaisi tuon kanssa samassa huoneessa enää edes viittä minuuttia pitempään, joten seurustelu luultavasti veisi häneltä hengen. Panokumppanina tuo oli ex, mutta sitäpä hän ei tuolle emolle kertoisi.
"Sanotaanko vaikka näin, että se on mun pakollinen tuttu, johon en olisi ikinä halunnu tutustua", Johnny mutisi ja todellakin toivoi Felicjanin ymmärtävän ihan oman terveytensä kannalta, että lähtisi kävelemään. Ja aika äkkiä.

Johnny käski albiinoa poistumaan, mihin Felicjan nauroi. Hänestä ei todellakaan päästy eroon. Hän roikkuisi toisessa lapsellisesti vaikka koko illan jos tarvis. Toisissa asioissa hän osasi olla ylpeä liiaksikin, toisissa taasen siitä ylpeydestä ei ollut jäljellä edes rippeitä. Hän osasi muuntautua olosuhteisiin oman päänsä mukaan, pakottamalla taasen ei millään.
Toisen kaula ei kuulemma ollut kipeä, Felicjan virnisti vittumaiseen tapaansa. Virne katosi Johnnyn ilmoittaessa hoidolleen Felicjanin olevan huomionkipeä. Ei omaa elämää? Vale, hänellä oli oikein makoisa elämä. Helvetti. Se nyt ei ollut kuitenkaan se, mikä sanoissa ketutti. Pikemminkin se, että Felicjan oli aivan totta hyvin huomionkipeä toisinaan. Kuten esimerkiksi vaikka nyt. Sitäpä hän ei menisi kenellekään myöntämään. Emopoika epäili Felicjania Johnnyn exäksi, mihin Felicjan ei voinut kuin nauraa kolkosti. Taas hän oli taustalla, mikä oli varsin ärsyttävää. Huomio takaisin häneen ja hyvin nopeasti, kiitos.

“Pakollinen tuttu? Sä lupailit mulle isoa taloa ja lapsia, saatanan sika”, Felicjan ärähti muka järkyttyneesti. Olipa hauskaa olla dramaattinen… “Varo vaan, älä luota siihen”, Felicjan osoitti sanansa Johnnyn emopoikaan. Ihan kuin hän näilläkään sanoilla mitään saisi aikaan. Paitsi ehkä ärsyttäisi Johnnya lisää, tuota kuin oli niin helppo ärsyttää… Ehkä se pian suuttuisi kunnolla ja kävisi päälle…
No, kyllähän Felicjan osasi tapellakin, vaikka yleensä tuppasi jäämään helposti alakynteen. Tapellessaan hän oli niin usein vetänyt sekakäyttönsä överiksi… Ja Fabian sai olla kerta toisensa perään pelastamassa pikkuveljeä isoilta ja pahoilta pojilta.

Oli jo oikeasti niin lähellä, ettei Johnny murissut tuolle tai hyökännyt onnettoman päälle. Ihan oikein se olisi ollut Felicjanille, sillä mitäpä tämä tuli häiritsemään. Johnny ei edes tajunnut koko tilannetta. Siis mitä helvetin oikeutta tällä oli tulla häiritsemään Johnnya juuri nyt kun hänellä oli tekemistä? Ja Felicjan näki sen varsin hyvin itsekin, mutta seisoi silti tuossa. Ei tätä todellakaan voinut hänen elämänsä kiinnostaa niin paljon, että tuli tuohon kyttäämään. Ellei sitten albiino tehnyt tätä silkkaa vittumaisuuttaan, joka ehkäpä oli ihan osuva vaihtoehto tässä tilanteessa. Ai, että Johnny sitten inhosi tätä tyyppiä koko sydämensä pohjasta. Häviäisi jo hänen elämästään lopullisesti, eikä roikkuisi mukana kuin joku helvetin piikki perseessä. Sellainen tuo nimittäin oli, eikä se todellakaan ollut mikään hyvä juttu.
Johnny oli sitten ilmeisesti luvannut tuolle ison talon ja lapsia... Milloin muka? Ilmeisesti silloin kun jätkät olivat seikkaileet varastetulla autolla San Diegoa kohti. Felicjan muuttui entistä ärsyttävämmäksi yrittäessään leikkiä jotain saatanan draamakuningatarta. Johnny peitti kasvonsa toisella kädellään ja kirosi elämää. Pahinta tässä oli se, että tämä sylissä istuva emo oli aivan pihalla näistä 'isoista taloista' sekä 'lapsista'. Ties vaikka uskoisi Johnnyn ihan oikeasti luvanneen tälle albiinolle jotain sellaista. Vaikka, tuskin tämäkään niin puupää olisi, että ei olisi Felicjanin äänensävystä erottanut koko jutun olevan pelkkää kusetusta.

Sen sijaan. Tuon toinen lause sai Johnnyn siirtämään käden pois kasvojensa edestä ja katsahtamaan tuohon.
"Ai hä?" Johnny kysyi kulmiaan kurtistaen ja katsoi vaaleaverikköä kysyvästi. Mitä ihmettä tuo sekoili? "Miksi ei saisi luottaa? Sulla taitaa oikeasti viirata päästä just nyt", poika tokaisi kummissaan ja pyöräytti silmiään. Ja vaikuttipa tuo vaaleaverikkö olevan hivenen humalassakin, joten sekös vain piristi tätä asiaa. Ties vaikka tämä kaikki olisi tuon typeryksen humalaisten aivojen tuotosta? Mitä helvettiä tuo sillä luottamisella oikein tarkoitti?
"Johnny, mä en nyt oikein tajua tätä juttua..." emopoika jälleen ilmoitti olemassaolostaan ja sai tummatukkaisen vilkaisemaan tätä. Johnny luultavasti tajusi tästä yhtä paljon, joten tilanne oli aika toivoton. Felicjan oli todella outo nyt, sillä eiköhän tuolle pitäisi olla ihan sama, että mitä Johnny elämällään teki ja kenen kanssa oli. Tuo halusi vain ärsyttää, mutta miksi? Se oli vielä Johnnylle täysi mysteeri.
"Musta kuule nyt tuntuu, että tää keskustelu oli tässä. Joten lähde sinne mistä tulitkin tekemään jotain kehittävää ja me jatketaan täällä ihan kuin sä et olisi täällä käynytkään. Okei?" Johnny päätti puhua tällä kertaa mahdollisimman rauhallisella äänellä, jos vaikka nyt viesti menisi perille. Hän oikeastaan rohkeni epäillä sitä, mutta parempi vain olisi tuolle, että tämä lähtisi aika helvetin nopeasti kävelemään.
Ja vielä osoittaakseen toiselle, että keskustelu oli tullut päätökseen ja toisen olisi aika poistua, Johnny veti sylissään istuvan pojan kiihkeään suudelmaan itsensä kanssa. Kieli käväisi tuon toisen suussa ja kädet sivelivät hellästi vatsaa tuon tummansinisen t-paidan alla. Okei, vastaus suudelmaan oli hivenen tönkkö, vaikka hetki sitten emo oli käyttänyt huuliaan varsin taidokkaasti. Helvetin Felicjan. Painuisi jo helvettiin Johnnyn elämästä.

Lapsellista ja kusipäistä Felicjanilta jälleen. Lapsellinen hän oli ja tasan kyllä se kusipääkin. Ja hän oli helvetti vie omasta mielestään täysin kohtuullisesti lapsellinen, vaikka järkevyyden raja oli ylitetty jo ajat sitten. Hän oli mustasukkainen lapsellinen kusipää, ääneen myönnettäköön ainoastaan viimeksi mainittu piirre, eikä sitäkään nyt.
“Ainahan mulla viiraa päässä”, Felicjan tuhahti, hieman tuohtuneena. Itselleen, ei suinkaan Johnnylle. Toinen luulkoon muuta. “Mut ei sentään niin paljon, että uskoisin sun haluavan tietää miksi näin on.” Nyt meni jo vähän liian paljastavaksi… Onneksi Felicjanin äänensävy pysyi ihan samassa paskanjauhantakoleassa, kuin aiemmin. Emo ei tajunnut, sääli. Eipä tajunnut kukaan muukaan, edes hän. Johnnyn vika.
“Mikä on muka kehittävämpää kuin ärsyttää susta paskat pihalle?”, Felicjan kysyi kohottaen toista kulmakarvaansa. Hän oli neroudessaan hullu, vaikkei koko nerouteensa uskonut itsekään. Fiksu hän oli, mutta voisi olla fiksumpikin. Äkkipikainen, kusipäinen ja ajattelematon, mikä vei pois sen älynmäärän siitä, mikä näkyi muille. Nyt se oli niin hyvin peitetty, että nuori Chalet ei itsekään voinut olla pitämättä itseään idioottina.

Mustasukkaisuus häivähti Felicjanin silmissä, kasvat vaipuivat jälleen ilmeettömyyteen, kun Johnny suuteli emoa. Haista paska, kusipää, huusi pojan oma ääni tuon päässä. Hän olisi halunnut sanoa sen ääneenkin, sitä silti toteuttamatta.
Mikä sitten sai Felicjanin yhä nojailemaan siihen sohvaan? Se mustasukkaisuus, itsetuhoisuus ja se, ettei hän tahtonut luovuttaa. Hän oli varmasti maailman huonoin häviäjä ja siksi hän teki itsestään jopa typerän voittaakseen. Mutta mikä tässä tilanteessa edes oli se voitto? Pian olisi kai myönnyttävä siihen, että Johnny vei tämän erän… Mutta se oli hirvittävän vaikea ajatus. Vaikeampi oli se, ettei tätä erää veisi edes Johnny, vaan tuo tuntematon emo. Saatana. Felicjan olisi ihan mielellään tuossa tuon toisen paikalla… Niin, mutta kai se johtui vain alkoholista, jooko?

Ei Johnny sitten oikeastaan tiennyt, että olisiko hänen pitänyt nauraa vai itkeä tämän koko tilanteen takia. Olihan se nyt vähän ironista kohdata Felicjan uudestaan jossain kotibileissä, kaiken sen jälkeen mitä heidän välillään oli tapahtunut. Luultavasti pano, vittuilua, auton pölliminen, vittuilua, viinojen varastaminen, vittuilua vähän lisää ja lopulta albiino sitten jätti Johnnyn kylmästi tienposkeen. Ja nyt he sitten olivat tässä. Ei helvetti... Mutta entäpä jos Johnny sitten vain itkisi tämän tilanteen johdosta? Koska tuo oli jälleen päättänyt tulla kiusaamaan häntä koko olemuksellaan sekä sanoillaan. Ei, eivät ne sanat häntä satuttaneet, mutta ärsyttivät senkin edestä. Eivät tuollaisen onnettoman nilkin sanat voineet satuttaa häntä, sillä olihan hän sellainen itsekin. Tai ei nyt nilkki, mutta tunteeton kusipää nyt ainakin. Eivät häntä mitkään sanat voineet satuttaa, vaikka normaalia ihmistä ehkä voisi. Tai vitut voisi, sillä täysin normaalia tai epänormaalia ihmistä ei ollut olemassakaan. Niiden sanojen käsitteet olivat vain yksilön korvien välissä ja sen takia esimerkiksi epänormaalista saattoi olla monia käsityksiä. Johnnysta Felicjan ei ollut epänormaali. Tuo oli vain ärsyttävä ja tulella leikkivä pikku paskiainen, joka ei osannut lopettaa ajoissa ja lähteä matkoihinsa.

Felicjan myönsi, että tuolla viirasi aina päässä, mutta Johnny ei kuulemma halunnut tietää miksi näin oli. Ja taas tuo oli tehnyt sen. Saanut Johnnyn hämilleen ja uteliaaksi siitä, että mitä helvettiä tuo oikein tarkoitti. Ruskeat silmät kohdistettiin jälleen tuohon albiinoon ja huulta puraistiin aavistuksen.
"Jaa en vai? Vitustako sä tiiät mitä mä haluan ja mitä en halua tietää. Ja just nyt mä haluisin eniten tietää sen, että miksi vitussa sä vielä seisot siinä? Mua ei nimittäin jaksa yhtään kiinnostaa kuunnella sun murheitas tai mitä lie angsteja sulla onkaan nyt mielessäs", Johnny tuhahti, mutta äänestä ei voinut kuitenkaan olla erottamatta pientä hämmennystä. Sekä ripausta uteliaisuutta, jota poika yritti parhaansa mukaan sulkea pois. Mutta ei kai siitä mihinkään päässyt, että ihminen oli pohjimmiltaan utelias olento. Johnnykin...

Johnny pyöritteli silmiään Felicjanillle, sillä tuo nyt ei näkynyt antavan millään periksi.
"No en tiiä. Kai se nyt on vähän vaikeeta olla mun kaa samassa tilassa ilman, että tulisi juttelemaan tai mitään, koska oon niin helvetin ihana ja kaikkee. Mutta oikeesti. Mene vaikka jahtaamaan perhosia tai vaikka vittu jotain 16-vuotiaita kännisiä pentuja, jotta saisit vähän toimintaa itelles, mutta jätä mut rauhaan", Johnny sanoi, hoputti, käski. Jotain kumminkin, mutta Felicjan voisi ottaa neuvosta vaarin ja lähteä. Tuskinpa. Kerta ei se tämän emopojankaan suuteleminen osoittanut tarpeeksi selvästi, että tämä rupattelutuokio oli loppunut. Mikähän tämän emon nimi edes oli? Taisi olla joku helvetin... Äh, vitustako Johnny sitä enää muisti. Ainoa asia mistä hän oli kiinnostunut tästä, oli se mitä tuolla oli jalkojensa välissä sekä perseestä. Millään muulla ei ollut väliä. Vittu, oli Johnny sentään ihan tarpeeksi monta päivää ollut ilman mitään, mutta ei tästäkään tulisi yhtään mitään, jos Felicjan seisoisi tuossa kiusaamassa. Mikä tosin esti Johnnya lähtemästä sitten tämän emon kanssa pois? Ruskeatukkainen virnisti ovelasti, katsahti sitä sohvaan nojailevaa tapausta ja vei sitten huulensa aivan kiinni sen emon korvalehteen:
"Mitäs jos me vaikka... Siirryttäis johki rauhallisempaan paikkaan? Täs on liian paljon melua." Tai ehkä pikemminkin onnetonta ininää, joka oli oikeastaan paljon pahempaa kuin jokin tavallinen melu kotibileissä. Ja nyt Johnny tietenkin odotti, että tämä sylissä istuva tapaus olisi vastannut myöntävästi ja he olisivat lähteneet johonkin makkariin, jättäen Felicjanin kitumaan oman tylsistymisensä kanssa.

"En mä oikeen tiiä, Johnny. Ku jotenki tää juttu alko häiritsee... Silleen. Ihan ku sulla ois ton jätkän kaa meneillään jotain..." se sanoi, joka sai Johnnyn vain tuijottamaan tuota suu pienesti raollaan. Siis... Tajusiko Johnny nyt oikein? Hänellä ja Felicjanilla jotain juttua? Oliko tuo saatanan emo ihan sokea eikä aistinnut tätä negatiivista sähkövirtaa tässä heidän välillään. Helvetin dorka...
"Mut--" Johnny sai vain sanottua, mutta emo otti ja nousi ylös sohvalta, jääden hetkeksi vielä seisomaan siihen Johnnyn eteen.
"Sori." Ja sen sanottuaan, tuo läksi tiehensä. Johnny jäi vain katsomaan hämmentyneenä tuon loittonevan selän perään, kunnes se sitten katosi lopullisesti ihmismassaan. Siis... Ei voinut olla totta. Sinne meni sitten hänen panonsa ja vittu... Saatanan kiero pikku paskiainen tämä Felicjan. Kyllä nyt vitutuksen määrä kasvoi tuhannella ja Johnny kaivoi tuhahtaen tupakan taskustaan sekä sytkärin.
"Tyytyväinen?" rokkari tuhahti ja sytytti pienellä liikkeellä tupakkansa, vetäen siitä erittäin pitkät sauhut ja toivoi jopa siinä samalla sen rauhoittavan häntä. No eipä rauhottanut, sillä poika erehtyi vilkaisemaan Felicjania eikä se vilkaisu todellakaan ollut se maailman rakastavin.

Felicjan tuijotteli tuijottelemastaan päästyään. Lisää ja lisää ja lisää. Ei voinut lähteä, vaikka jollain tasolla mieli olisi ehkä hieman tehnytkin… Ylpeys ei antanut periksi, vaikka se koko ylpeys käsite oli tässä tilanteessa varsin kyseenalaistettavaa laatua.
Toinen kuulemma halusi kuulla. Felicjan irvisti. Ei varmasti halunnut, olisi säikähtänyt kuoliaaksi… Tai pahemmassa tapauksessa nauranut hänelle päin naamaa. Toisen ääni oli oudohko, mutta Fel tuskin edes noteerasi sitä. Hän oli vaipunut itseinhon sisään koittaen olla näyttämättä sitä ulospäin. Toinen osui tavallaan jopa oikeaan väittäessään, ettei Felicjan voinut olla toisen kanssa samassa tilassa ilman, että Johnny olisi vetänyt hänet luokseen. Oikeastaan se oli napakymppi. Häntä käskettiin jahtaamaan perhosia tai 16-vuotiaita pentuja. Miten ne pentuja olivat, kun niillä oli ikää vain vuosi vähemmän kuin hänellä itsellään? Mene ja tiedä. Felicjan ei vieläkään ollut lähdössä mihinkään.

Keesipää oli valmis seuraamaan perässä, kun tajusi Johnnyn maanittelevan emoa siirtymään kanssaan muualle. Oli kieltämättä kyllä aika helvetinmoinen yllätys, kun emo ei lähtenytkään mihinkään. Tai lähti kyllä, mutta ihan yksikseen hyläten mustatukan kuin nallin kalliolle. Vieläpä ilmaisten, että tuota häiritsi ‘juttu’ Johnnyn ja Felicjanin välillä. Keesipää tuijotti emon perään hieman yllättyneenä. Noinko helposti sen näki? Vai mitä helvettiä toinen oli tarkoittanut… Voi elämä, ihan sama. Tyytyväinen hymy levisi lävistetyille huulille.

Johnny uteli, oliko Felicjan nyt tyytyväinen. Albiino kääntyi tuijottelemaan mustatukan kasvoja yhä tyytyväisesti virnuillen.
“Joo, joko mä nyt saan turpaani?”, hän heitti, kun se olisi muka ollut ainoa asia mitä tässä oltiin vailla. Ei hän oikein itsekään tiennyt mitä halusi. Hän oli vain mustasukkainen myöntämättään sitä edes itselleen.

Nyt Johnnya ärsytti tämä tilanne miljoona kertaa enemmän kuin aiemmin. Aluksi se oli johtunut pelkästään Felicjanista, mutta nyt siihen ynnättiin vielä se, että se Johnnyn mahdollinen pano lähti kävelemään. Ja sekin oli kylläkin oli johtunut tästä päivänpaisteesta tässä, että kiitos vain. Siis mikä ongelma tuolla on? Oliko Felicjanilla todellakin niin huono elämä, että tämän oli pakko tunkea muiden omiin mukaan ja paskoa ne? Ehkä se oli tuosta hauskaa, mutta Johnnylta alkoi oikeasti loppua huumorintaju tämän asian suhteen. Oliko hänelle tosin koskaan edes sellaista ollut Felicjanin kanssa? Vittuilun kanssa ehkä jotain sarkastista heittoa, mutta muuten ei sitten yhtään. Eikä Felicjan jaksanut ymmärtää sitä, joka teki tilanteesta äärettömän vastenmielisen.

Ruskeatukkainen puri huultaan, jotta olisi vain pitänyt joskeenkin kireän ilmeensä eikä olisi alkanut huutaa tai riehua muuten vain. Harmi vain, että hänen ei tehnyt mieli muuta kuin hypätä sohvan selkänojan yli, tarttua toista rinnuksista ja vähän ravistaa, jotta olisi kuullut helisikö tuon pääkopassa esimerkiksi pingispallon kokoiset aivot. Mutta ei. Ehkäpä poika viimein käyttäytyisi jotenkuten sivistyneesti ja istuisi ihan tässä kaikessa rauhassa polttelemassa tupakkaansa. Onnistuisikohan se Felicjanin seurassa? Jonkin aikaa ehkä, mutta ei todellakaan loputtomiin.
Seuraava lause sai taas Johnnyn kasvoille ilmestymään hivenen hämmentyneen ilmeen. Siis mitä helvettiä tuon päässä oikein liikkui? Siis toki Johnnylla olisi ollut oikeus vetää tuota turpaan kaiken sen jälkeen mitä tuo oli tehnyt hänelle (noh, ollut vittumainen ja häätänyt hänen panonsa helvettiin). Mutta ei tuollaista kysytty ääneen! Tummat kulmat rypistyivät aavistuksen ja silmät kääntyivät uudestaan keesipäähän.
"Siis mitä helvettiä?" Johnny puuskahti kun ei mitään muuta yllätykseltään saanut sanotuksi tähän hätään. "Siis säkö haluat, että mä vedän sua pataan, niinkö? Mahtaa sulla olla sitten pahojakin angsteja mielessäs, jos tulet ihmisiä ärsyttämään ihan vain sen takia, että ne vetäisi sua turpaan ja vetäis mahdollisesti sitten niin kovaan, että sulta lähtee taju", poika jatkoi pyöritellen silmiään ja katseli sitten ympärillään olevaa ihmismassaa. Melkoista touhua, ihan oikeasti. Felicjan oli siinäkin mielessä erittäin ärsyttävä, ettei tuon ajatuksenjuoksusta ottanut mitään selvää. Monimutkaisin ihminen, jonka Johnny oli tavannut pitkään aikaan ja ottaen huomioon sen, että hän asui kahden erittäin jääräpäisen naisen kanssa samassa talossa.

"Mutta entäpä jos mä sanonkin, että en ole vetämässä sua turpaan. Vaikka sä otatkin mua päähän, niin mä en ole niitä ihmisiä, jotka jäävät itkemään yhden randomin panon perään. Etin uuden..." tuon lauseen viimeisimmän osan poika lähinnä mutisi, sillä ei hän siitä ollut edes niin varma. Ei nimittäin Johnnykaan mestari näissä asioissa ollut, vaikka seuraa löytyikin aina ihan kiitettävästi. Se emo vain oli ollut niin helppo, joka pisti ehkä hivenen vituttamaan. Se vain oli nyt mennyt jonnekin ja Johnny oli jäänyt tähän Felicjanin kanssa. Tosi kiva...

Johnny meni jälleen hämilleen. Tai ellei hämilleen niin ärtyi ainakin. Toinen puhui jotain hänen mahdollisista angsteistaan sun muusta, lähinnä siitä, että Fel oli kysynyt löisikö toinen häntä nyt. Keesipää nauroi hivenen mielipuoliseen vivahtavasti.
“Joo, mulla on melko pahat angstit sun muuta plus että mulla on vakavia mielenterveysongelmia ja niin edespäin.” No jaa, puoliksi kai jopa tottakin, mutten pojan itsensä mielestä. Johnny jatkoi juttuaan ja ilmoitti, ettei Felicjan saisi yhden panon häätämisen tähden turpaansa. Harmi.

“Ehkä mä pelaan sellaista leikkiä, jonka juoni on, että ärsytä Johnnya niin kauan, että saat pataan”, Felicjan tokaisi pokerinaamalla. Se oli kieltämättä hetkenmielijohdelause, mutta mitä väliä. Hän oli koko jätkä pitkälti pelkistä mielijohteista koostettu. Sitä paitsi hän oli nyt tässä ja hän oli tarpeeksi kovapäinen roikkuakseen Johnnyssa vaikka koko illan. Ja saattamaan tuon ihan kotiovelle asti, mikäli niin pitkälle tarvitsi mennä.
Niin, Felicjan Chalet oli kusipää, outo ja mielenvikainen.

Jos tästä Johnnyn kiusaamisesta piti löytää miinuspuolia, niin ainakin se, että kurkkua alkoi kuivaa. Ja eihän poika mitään voisi mennä hakemaan yhtään mistään, sillä Johnny saattaisi vaikka mennä piiloon ja sittenkös basistipoikaa pistäisi vituttamaan. Pikkuhiljaa Felicjan alkoi kyllästyä seisoskeluunkin ja hyppäsi sohvalle Johnnyn viereen ruveten kääntämään itselleen jointtia siitä pilvestä, mitä jäljellä oli. No, näemmä siitä saisi vielä tämänkin jälkeen yhden… Iloista. Sätkä heitettiin huulille ja siihen pistettiin jopa liekkiä.
“Kyllä mä tiedän, että sä raivostut muhun ihan pian”, poika ilmoitti hymyillen katsellen harmailla silmillään suoraan Johnnyn silmiin. Oli oikeastaan häiritsevää, että Felicjanin mielestä olisi ollut ihan kiva pussata toista…

Hämillään tai ärtynyt olivat aivan liian vähäisiä adjektiiveja kuvaamaan Johnnyn mielentilaa juuri nyt. Se oli jotain paljon enemmän - jopa niin paljon enemmän, ettei rokkari kyennyt edes kuvaamaan sitä itse. Ja kaiken tämän paskan lisäksi Johnny oli edelleen ilman miestä. Hän halusi puuhata jonkun erittäin karskin yksilön kanssa jotain mukavaa... Oliko se emo sitten muka ollut karski? No ei lähellekään, joten ihan hyvä vain, että oli mennyt menojaan. Johnny vilkaisi Felicjania ja tuhahti. No tuo yksilö ei todellakaan ollut sitä mitä hän juuri nyt halusi. Siis eihän ulkomuodossa ollut mitään vikaa, mutta sitten kun tuo albiino avasi suunsa ja päästi soman persoonan valloilleen... Johnny piti jopa itseään inhimillisenä toisen rinnalla, sillä ei hän nyt niin kauhea osannut olla.

Johnny tuhahti pyöräyttäen silmiään, veti viimeiset sauhut tupakastaan ja liiskasi sen sitten sohvan vieressä olevaan, pienen pöydän pintaan. Ei ollut hänen ongelmansa, jos siihen jäi jälki - mitäs talon kakara oli päättänyt pitää kotibileet, joten saisi tuo myös vastata seurauksista.
"No miten toi ei tule edes noi sun mielenterveysongelmas yllätyksenä", poika sanoi happamasti ja vilkuili ympärilleen. Ei siis kerrassaan mitään uutta. Ei yhtään tuttua lähipiirissä, jonka luokse voisi mahdollisesti paeta, vaikka eihän Johnnylla mitään sydänystäviä ollutkaan - saati sitten kavereita. Lähinnä sellaista hengailuporukkaa, joiden kanssa saattoi oleskella silloin kun ei muutakaan tekemistä ollut tai seuraa. Nyt hänellä oli seuraa, mutta se ei todellakaan ollut sellaista mitä Johnny olisi halunnut. Tuo toinen poika voisi ihan hyvin lähteä kävelemään tuosta ja jättää hänet rauhaan. Mitä nopeammin sen parempi.

Niin. Olisikohan se vähän liian hyvää ollakseen totta? Nimittäin Felicjan seuraavaksi ilmoitti pelaavansa jotain Johnnyn ärsytys -peliä ja kyllä hänellä toiseen menisi hermot jossain vaiheessa. Niin se kai meni, sillä nytkin Johnnylla jo tuotti vaikeuksia pitää näppinsä erossa toisesta, jotta olisi vain voinut vetää tuota pataan. Mutta suurin kysymys nyt kuitenkin oli se, että mitä helvettiä tuo uskoi voittavansa sillä, että Johnny vetäisi tuota turpaan? Ei kukaan voinut olla niin mielenvikainen, että halusi ottaa pataan ihan vapaaehtoisesti?
"No sepä on kiva kuulla, mutta sä voit kuule mun puolesta mennä vaikka kerjää turpaanvetoa niiltä ihanilta uusnatseiltas", Johnny sanoi rauhallisesti, nappasi kaljapullon jalkojensa vierestä ja jäi katselemaan sitä selvästi vittuuntuneena. Loistavaa. Ensin Felicjan tuli ärsyttämään ja nyt juomakin oli hävinnyt jonnekin. Ruskeatukkainen etsi katseellaan keittiötä ja bongasikin sen melko pian. Sinne siis, sillä Johnnyhan ei ollut vielä edes pienessä hiprakassa.

Johnny kääntyi Felicjania kohden, joka oli hypännyt hänen viereensä sohvalle ja oli kääntänyt jostain itselleen sätkän. "Mutta mä tästä lähdenkin, sillä sun seuras alkaa maistua jo puulta. Voi kuule niin tavattoman hyvin. Adiós." Ja sen sanottuaan, Johnny nousi sohvalta ja lähti kulkemaan kohti keittiötä, väistellen parhaansa mukaan vastaan tulevia ihmisiä.
Keittiössä oli jonkin verran porukkaa, jotka juttelivat kiivaasti keskenään ja saattoipa Johnny nähdä keittiön pöydän ääressä poikaporukan vääntämässä kättä keskenään. Ei se Johnnya liikuttanut, sillä nyt hän halusi kostuttaa kurkkuaan. Mutta ennen kuin hän löysi yhtään mitään, joku tyyppi törmäsi häneen ihan kirjaimellisesti ja läikytti melkein oman juomansa tämän ruskeatukkaisen sankarin päälle.

"Oi sori! En mä yhtään nähnyt!" Se joku älähti nopeasti ja Johnny kohotti hämmentyneen katseensa tähän ruskeatukkaiseen ja jokseenkin vaaleaan ilmestykseen. "Ai katoppa! Säkin oot Johnny täällä. Kiva nähä taas!" tuo jatkoi ja rokkari kutristi kulmiaan. Joo, ja kukas helvetti se sinäkin olet?
"Olen joo. Ja kukas sä olet?"
"Niin mä olen se Axel, jonka kanssa sä tos jonki aikaa sitten pidit... Vähän hauskaa."
"Ai niin. Joo. Joo..."
"Ootko sä yksin? Meinasin vaan, että jos olet, niin mä voin varmaan hengaa sun kanssa... Tai sit jotain. Otatko bissen?"
Johnnyn suupielille ilmestyi tyytyväinen hymy ja poika kallisti aavistuksen päätään.
"Oon mä yksin ja seurahan mulle kelpaa aina... Ja samoin bisse." Jonka jälkeen hän sai käsiinsä täysinäisen, avatun pullon, josta hän otti pitkän huikan. Hänellä ei oikeastaan ollut mitään ideaa, että missä hän oli tämän Axelin nähnyt, mutta kyllä hän tuon ilmeestä selvitti hyvin nopeasti mitä he olivat oikein puuhanneet. Luultavasti se ilta oli ollut melko vauhdikas, sillä Johnnylla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa tuon kasvoista, joka oli ihan okei.

Felicjan ei jaksanut ärtyä siitä, että toinen ilmoitti, etteivät mielenterveysongelmat Felicjanin kohdalla olisi ollut mikään yllätys. Ihan sama. Johnny oli myös sitämieltä, ettei tuhlaisi albiinoon aikaansa ja että tämä saisi mennä kerjäämään turpaan joltakin muulta. Kuten vaikka niiltä uusnatseilta, jotka tosiasiassa eivät varmaan kyllä edes olleet uusnatseja, vaan pariskunta… No, Felicjan halusi ärsyttää Johnnya ja vain ja ainoastaan tuota, eikä tasan antaisi tuon pitää hauskaa, mikäli hänellä itsellään ei hauskaa ollut. Pitikö olla niin pirun rasittavan ärsyttävän ällöttävä ja lapsellinen kakara? Piti. Pilvenpolttelu saatiin vasta alkuun, kun ruskeatukkainen ilmoitti kyllästyneensä ja seura maistui kuulemma puulta. Ja että tuo menisi pois. Harmaasilmäinen katsoi toiseen pilkallisesti. Luuliko se tosiaan, että hänestä pääsisi eroon? Felicjanin jalat toimivat, pääkin kohtalaisesti ja hän osasi olla raivostuttava ja seurata. Hän antoi vain pienen etumatkan, ennekö nousi itsekin sohvalta, yhä jointtia poltellen.
Vaalea Sveitsissä kasvanut poika meni keittiöön ja huomasi Johnnyn juttelevan nyt jo jonkin toisen emon kanssa. Voi vittu, mikä niissä emoissa sitten niin kovaa viehätti? Paraskin puhumaan, kun itse keräili niitä siinä missä muitakin. Emot oli helppoja, eikä niissä juuri heteroja ollut.
Ja koska Felicjan oli maialman ärsyttävin teinipoika, hän asteli jointti huulessaan Johnnyn viereen ja kietaisi toisen kätensä tuon alaselälle. Hän oli kuin ei tuon keskustelukumppania olisi huomannutkaan.
“Meinaat karata?”, Felicjan naureskeli. Naureskeli, koska pilvi pisti piristymään. “Mä aattelin jatkaa tätä leikkiä vielä, kyllä sä siitä pian sekoat…”

No, toisinaan Felicjan vietti piristäviä iltoja. Toisinaan väkivaltaisia. Toisinaan koomaavia. Toisinaan taas itsetuhoisia ja tämä oli ehdottomasti semmoinen jälkimmäiseksi mainittu. Johnny oli helppo kohde, sitä paitsi toinen kiinnosti häntä. Hän oli perkele vie tainnut mennä ihastumaan ja koska hän oli kaikinpuolin täysi idiootti, hänen tapansa ei ollut näyttää sitä. Hän vain halusi huomiota.

Johnnyn suupielillä kaarehti erittäin tyytyväinen hymy vähään aikaan, sillä nämä viimeisimmät vartit olivat olleen melko... Sanotaanko nyt vaikka, että ne olivat olleet puuhuttavia. Ja vittumaisiksi ne muuttuivat kun Felicjan astui kuvioihin ja avasi jo muutenkin liian suuren suunsa, lausuen yhtenään niitä tuolle tavallisia teräviä kommentteja ihan kaikesta. Saaden ympärillä olevat ihmiset happamiksi. Mutta ei se mitään. Nyt Johnnyn ei enää tarvinnut katsella toista silmissään, sillä olihan se albiino jäänyt yksinään kyhjöttämään sinne sohvalle ja poika itse oli tullut keittiöön. Ja löytäen jopa sellaista seuraa, jonka henkilöllisyydestä tai mistään muustakaan syvällisemmästä ei ollut hajuakaan eikä siitä edes jaksettu välittää. Lisäksi tuo tuntematon vaaleatukkainen vaikutti kiinnostuneelta Johnnysta, joten mikä sitten esti häntä lähtemästä leikkiin mukaan? Enää sitä aiempaa tummatukkaista emoa jaksettu muistaa, sillä hän oli löytänyt paljon mielenkiintoisemman kohteen - emo se tosin oli tämäkin. Johnnysta oli ilmeisesti tullut lyhyessä ajassa jokin emomagneetti, mutta sitä ehtisi miettiä myöhemminkin. Kunhan vain ne eivät alkaisi juosta hänen kintereillään muulloin kuin tällaisina iltoina, jolloin poika oli todellakin petikumppanin tarpeessa.

Rokkari oli jo avaamassa suunsa sanoakseen tälle vaaleatukkaiselle jotain elämää mullistavaa, kunnes tajusi kaksi varsin epämiellyttävää asiaa yhtäaikaisesti. Ensimmäinen niistä oli se ärsyttävän tuttu ininä, joka kantautui Johnnyn viereen ilmaantuneen keesipään suusta. Ja toinen asia oli sitten käsivarsi, joka oli kietoutunut hänen alaselälleen. Siis mitä helvettiä? Johnnyn tummanruskea katse ponnahti oitis tähän toisella puolellaan seisoskelevaan vaaleaverikköön ja katsoi tuota erittäin hämmentyneenä. Nopeasti se hämmennys kuitenkin muuttui turhautumiseksi ja silmien pyörittelyksi. Hittoako tuo häntä enää häiritsi! Aivan kuin Johnnylla ei olisi minkäänlaista oikeutta liikkua Felicjanin silmien alla mihinkään suuntaan tai hieroa tuttavuutta yhtään kenkään kanssa. Niin, miksi? Olisi ihan kiva tietää toisen motiivit sen suhteen, että seurasi Johnnya ja teki hänen elämästään vaikeaa.
"No voi jumalauta... Etkö sä saatanan molopää ymmärrä, että mua ei kiinnosta sinä ja sun jotkut ihme leikkis. Eti niitä leikkikavereita jostain muualta. Sellaisia, jotka on ehkä samalla aaltopituudella sun kanssa tai jotain sinne päin. Mutta jätä mut rauhaan!" Johnny tuhahti ja tyrkkäsi Felicjanin käden pois alaselältään. Johnny kyllä huomasi tämän toisen vaaleatukkaisen pojan kummeksuvan katseen ja rokkari puri huultaan. Jos nyt tuokin päättäisi lähteä menemään Felicjanin takia, niin Johnny ei vastaisi sen jälkeen seurauksista.

"Öööö... Sä sanoit Johnny, että oot yksin?" tämä Axel tokaisi hämmentyneenä ja mittaili katseellaan Johnnyn viereen ilmestynyttä Felicjania. Jos poika saisi puhuttua tämän vaaleatukkaisen emon jäämään tähän, niin hän olisi aika helvetin hyvä.
"No niin mä oonkin, mutta..." Johnny aloitti ja vilkaisi Felicjania nopeasti, luoden kasvoilleen pirullisen virnistyksen. "Tää vaan on joku sekopää, jota mä piripäissäni joskus panin ja raukkaparka ilmeisesti uskoi, että meidän kahden välillä sitten muka olisi jotain syvempää." Helvetinmoista palturia tuo kaikki (tai toki hän oli Felicjanin kanssa pannut), mutta siihen se sitten oli jäänytkin.
Ilmeisesti se sitten menikin ihan täydestä, sillä Axel naurahti ja käänsi katseensa Felicjaniin. "Vai niin. Mutta musta tuntuu, että sun on aika lähteä nyt jonnekin muualle siitä. Etkö sä huomaa, että meillä on juttu kesken?" tuo sanoi, osoittaen sanansa tuolle ärsyttävälle albiinolle. Ai, että jos tuo tajuaisi vinkin ja lähtisi. Se olisi jotain niin hienoa.

Tietenkään Johnny ei reagoinut millään uudella tavalla Felicjaniin. Raivosi jälleen, muttei vieläkään lyönyt. Ihme… No, kyllä se tuosta vielä tuohtuisi ja kuohuisi rankalla kädellä ylitse.
Mistään ei tasan löytyisi Felicjanille leikkikaveria, joka olisi läheskään hänen kanssaan samalla aaltopituudella. Ja jos löytyisikin, saattaisi basisti hyvinkin repiä siltä pään irti alta aikayksikön. Hän tuskin kestäisi lainkaan itsensä kaltaista ihmistä…
Käsi riuhtaistiin pois alaselältä, eikä pörröpää häiriintynyt. Antoi olla ja poltteli pilveä kuin ei mitään. Felicjan virnuili itsekseen, kun se blondi emopoika totesi Johnnyn sanoneen olevansa yksin. No, Fel saisi kyllä tämänkin reviirilleen hyppivän bimbon juoksemaan karkuun. Hän lupaili itselleen niin ja oli lähestulkoon varma onnistumisestaan. Ei tarvinnut olla kuin valmis menemään tarpeeksi pitkälle ja olemaan sekopäinen. Ja Felicjan Chalet oli molempia.
Johnny selitti emopojalleen suhteensa Felicjaniin ja albiino nauroi tummaa ja räkäistä naurua. Miten oikeassa toinen tietämättään olikin… Felicjan niin vihaisi itseään huomenna.
“Joo, kulta mä juoksen niin kovaa sun perässä, koska sä olet maailman parhaimman näköinen mies ja niin mukava ja ah ja muuta paskaa”, rokkareista vaaleampi tokaisi silmät Johnnyn kasvoissa erittäin sarkastinen sävy äänessään.

Emopoika puhui hänelle. Felicjanin kylmänharmaat silmät luotiin tuohon ja lävistetyille huulille kohosi irvistys. Tätä kohtaan hän voisi ottaa erilaisen taktiikan.
“Etkö sä sintti kuullu, et Johnny just ilmaisi et sä oot mun reviirillä. Että kipitä itse karkuun tai mä puren sun kaulan poikki. Mulle on myös todettu vesikauhu ja mä olen erittäin epävakaa skitsofreenikko ja karannut laitoksesta ja muuta kivaa.” Sanoja tehostettiin hullunkiillolla, joka karkasi silmiin tarkoituksettomasti. Helvetti, hän osasi vetää kaiken kirkkaasti yli rajojen…

Siis ei voinut olla mahdollista. Johnny oli jopa hetken aikaa ehtinyt toivoa, että Felicjan luovuttaisi tilanteen käytyä liian hankalaksi ja lähtenyt ihan rauhassa kävelemään - mutta ei sitten. Tuo edelleen seistä jökötti itsepäisesti tuossa Johnnyn toisella puolella ja pojan oli hetken aikaa pudisteltava päätään epäuskoisena. Siis toki hän oli monia itsepäisiä ihmisiä nähnyt ja joutunut näiden kanssa tekemisiin, mutta ei kyllä koskaan tällaisen tapauksen kanssa. Yleensä ne olivat edes jotenkuten ymmärtäneet järkipuhetta ja lopettaneet tarpeeksi ajoissa, mutta ei tämä tapaus tässä. Onnistui Johnnykin sitten sotkeentumaan mitä kummallisimpiin ihmisiin ja jos hän olisi vain osannut ennustaa tämän kaiken, poika olisi aivan varmasti kiertänyt kyseisen albiinon kaukaa silloin siellä vallatulla maatilalla. Mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi ja Johnnyn pitäisi vain... Yrittää selvitä tästä.

Tummatukkainen katsahti kumpaakin vaaleaverikköä vuorotellen ja vei pullon huulilleen. Näin tässä ilmeisesti sitten kävi kun laitettiin kaksi itsepäistä ihmistä vastakkain; Axel ja Felicjan - josta ensimmäisestä Johnny ei kyllä tiennyt yhtään mitään. Mutta Felicjan oli itsepäinen sekopää, jonka päänsisälle eivät pääsisi edes Yhdysvaltojen mainekkaimmat kallonkutistajat.
Ilmapiiri oli käynyt jokseenkin sähköiseksi ja yksikin väärä liike tai sana saattaisi pahentaa tilannetta yhä entisestään. Mikä tämä homma edes oli? Joku tahtojen taistelu? Nuo halusivat katsoa, että kumpi luovuttaa ensimmäisenä ja lähtee niskojaan nakellen pois paikalta. Ja tietenkin, kunnon taisteluissa oli oltava jokin palkinto, jota tässä tilanteessa oli... Johnnyn pitäminen seuranaan? Siis oliko naurettavampaa kuultu! Johnny ei ollut mikään palkinto, hänen seuransa ei ollut mikään palkinto... Poika vain halusi jumalauta nyt päästä panemaan, oliko paljoa pyydetty? Ilmeisesti oli.
"No en ihmettele. Et sä muuten roikkuisikaan mussa niin epätoivoisesti", Johnny sanoi happamasti ja puri huultaan. Hänen nopea vilkaisunsa Felicjania kohden oli kaikkea muuta kuin lempeä ja se selvästi pyysi toista painumaan vittuun. Jota tuo ei tietenkään voinut tehdä.

Sitten albiinon suusta alkoi purkautua sellaista tekstiä, joka sai Johnnynkin katsomaan toista erittäin hämmentyneenä. Ei se uhkaus kaulan puremisesta poikki hätkähdyttänyt poikaa juuri mitenkään, mutta sen sijaan sana 'reviiri' ponnahti aika vahvasti esiin noiden muiden joukosta. Siis mikä helvetin reviiri? Ruskeatukkainen kurtisti kulmiaan ja raapi niskaansa. Tämä kaikki alkoi mennä jo ihan sekopäiseksi.
Tämä Axelkin näytti hivenen yllättyneen tuosta Felicjanin toteamuksesta ja hetken jopa tuo näytti tavattoman hämmentyneeltä. "No nyt mua pelottaakin aivan helvetisti. Aivan kuin sä pystyisit tuolla säälittävällä purukalustollasi edes puremaan palaa mistään kakkosluokan jauhelihapihvistä", tuo tokaisi vähätellen ja nauroi (hivenen hämmentyneenä kuitenkin). Johnny itse ei ehkä sanoisi ihan noin. Felicjan nimittäin sai hampaillaan melko pahaa jälkeä halutessaan, ja siitä hänellä oli todiste omassa kaulassaan. Ties vaikka tuo emopoikakin saisi kokea sen ihan itse tai jotain..

Okei, ei Felicjan olisi koskaan itsekään voinut kuvitella tappelevansa jonkun kanssa jostakin yhdentekevästä jätkästä… Mutta hänpä ei ollut luovuttaja tyyppiä ja kun jotain oli päätetty niin sen mukaan sitten mentiin. Ja eihän Johnny edes ollut niin yhdentekevä, kun annettiin ymmärtää. Ja tälle emolle voitaisiin mennä ihan totuuden mukaan, Johnny ei ottaisi häntä kuitenkaan tosissaan. Ja se oli epäloogisella tavalla ihan hyvä. Ei toisen nyt kaikkea tarvinnut tietää. Olisi nauranut hänet maanalle.
Tummatukkaisen happamat sanat saivat Felicjanin kasvoille irvokkaalla tavalla muka viettelevän hymyn.
“Just niin, pusipusi”, poika vastasi kääntäen huomionsa jälleen tappelukaveriinsa. Okei, Felicjan tosiaan tahtoi päästä repimään sisäelimiä ilmoille… Joskin vain verbaalisesti. Ja kyllä hän voisi väkivaltaankin sortua, tuosta ruipelosta ei olisi vastusta nimeksikään.

“Haluutsä kokeilla?”, Felicjan kysyi jäätävästi. Hän oli ihan erimieltä hampaistaan. Hänen leukansa olivat kyllä helvetin vahvat. Ja hän tosiaan uskoi voivansa purra ihmisestä palan irti, jos tarpeeksi yrittäisi. Eiköhän melkein kuka tahansa siihen pystynyt?
“Pelottomuus on idiotismia ja idiootit saavat yleensä kokea aika karvaita kokemuksia. Ei sun tarvitse kun kyseenalaistaa mun purukalustoa vähän lisää, niin mä puren. Usko huvikses nulikka, että siitä on sitten leikki kaukana.”
Okei, hänen äänesä oli täynnä haastetta ja hulluutta enemmän kuin kylmissä silmissä. Ja kaikki tämä vain, koska hän halusi Johnnyn itselleen? Kyllä, nimenomaan niin.

Olisikohan tämä tilanne pitänyt ottaa jotenkin huumorilla vai ei. Olisiko se ollut liian rohkeaa, että olisi lyönyt koko jutun vain leikiksi ja nauranut. Nimittäin tämä koko tilanne alkoi tuntua aivan järjettömän koomiselta, sillä jos tässä ihan tarkkaan mietti, niin nuo jätkät tappelivat Johnnysta. Tai emopoika nyt ainakin, mutta Felicjanista hän ei menisi niin takuuseen. Tuntui, että tuo teki tämän kaiken silkkaa vittumaisuuttaan ja halua kiusata ruskeatukkainen jonnekin syvälle maanrakoseen. Mitä hyötyä moisesta edes olisi? Ei Johnnyn härnääminen melkein hengiltä voinut tuoda niin suurta tyydytystä, että tarvitsi kenenkään tuntemattoman pojan kanssa hankkiutua tappeluun. Tai... Ehkäpä tämä vaaleatukkainen emopoika ei vain tykännyt, että Felicjan aukoi tälle päätään ja sen takia oli vielä jäänyt tähän tilanteeseen. Ehkäpä sillä ei ollut mitään tekemistä Johnnyn kanssa. Harmi vain, että hänestähän tämä kaikki paska oli lähtenyt. Kyllä. Johnnyn vika.

Se emopojan äskeinen lausahdus oli vain lyönyt lisää vettä myllyyn ja Felicjanin äänensävy alkoi käydä jopa vaaralliseksi. Ihan kuin tuo voisi iskeä hampaansa tuon raukan lihaan ihan milloin vain ja todellakin todistaa väitteensä todeksi. Olisihan se nyt aika helvetin hienoa, jos Johnnyn ei tarvitsisi olla todistamassa kuinka nuo kaksi repisivät toisiltaan päät irti, mutta minnepä hän tästä pääsisi livahtamaan. Nimittäin pojan toisella puolella seisoi se emopoika ja sitten toisella puolella taas Felicjan. Pako huomaamattomasti paikalta ei tulisi kysymykseenkään, joten olisi parasta keksiä parempi vaihtoehto.

Axel alkoi nauraa. Johnny ei tiennyt minkä takia, mutta alkoipa nauraa silti. Ehkä kyseenalaisti Felicjanin uhkaukset yhä pahemmin eikä uskonut tuon uskaltavan iskeä hampaitaan häneen.
"Ei helvetti, ei tää oo totta. Mistä sä Johnny näitä kummallisia kavereitas oikein revit?" emo kysyi naurahtaen, mutta Johnnya ei naurattanut. Hän halusi pois tästä tilanteesta ja mahdollisimman äkkiä.
"En vittu tiiä... Ne mun luokse tulee, enkä mä niiden", Johnny mutisi ja katsoi Felicjania pitkään.
"No siis tääkin on yks pelle, joka uhkailee lämpimikseen kun uskoo saavuttavansa sillä jotain", emo jatkoi ja Johnny pyöräytti silmiään. Okei. Ehkä hän antoi noiden tapella ihan rauhassa ja lähtisi itse jonnekin muualle. Niin kuin mihin? Kotiin nyt ei ainakaan, joten... Olisi pakko löytää joku, jonka kanssa lähteä yöselkään.

"Mä sanon sulle kuule ihan suoraan, että Felicjan on oikeasti vitun sekopää ja sillä todellakin on pokkaa purra joku sun kaulavaltimos poikki ja ties mitä vitun muuta sairasta", Johnny avasi suunsa pienen hiljaisuuden jälkeen ja joi kulauksen bissestään. Sitten hän vain tyynenrauhallisesti nappasi palavan sätkän Felicjanin sormien välistä ja lähti jälleen kerran tiehensä. Eli siis se kakkossuunnitelmakin oli mennyt metsään - kiitos tämän hurmaavan vaaleaverikön -, joten Johnny voisi vaikka vaihteen vuoksi keskittyä sekoittamaan päätään. Unohtuisipa siinä samalla kaiken maailman emot sekä samantien kaikki lahkeessa roikkuvat sekopäiset albiinot. Ruskeatukkainen suuntasi askeleensa tällä kertaa ulos ovesta, sillä hän kaipasi raitista ilmaa. Julkisivulla ei näyttänyt ihmisiä juurikaan olevan ja katukin näytti olevan autio, joten ruskeatukkainen jäi istumaan kivisille portaille. Hän vei sätkän huulilleen ja veti siitä nautinnolliset hatsit. Pilveä ja olutta, sitä hän oli todellakin kaivannut.

Se saatananvittupää nauroi. Johnnykin nauroi. Felicjan loi kylmän katseen emopojansta Johnnyyn, kohotti toista kulmaansa ja katsoi taas emopoikaa. Murhanhimoisesti. Ja vain pieni osa siitä oli todellisuudessa näyttelyä. Hän oli narttuaan puolustava alfauros, mutta ei kenenkään sitä vittu vie tarvinnut tietää.
Emo uteli mistä Johnny repi kaikki kummalliset kaverinsa ja tummaverikkö vastasi niiden juoksevan tuon perässä. Felicjan oli huokaista turhautuneesti, mutta jätti sen tekemättä. Hän ei osannut edes vastata itsekseen kysymykseen, että mikä tässä kusipäässä sitten oikein pisti viehättämää.
Lämpimikseen uhkailu… Ei, se ei ollut Felicjanin tapaista. Ei ollenkaan, hän toteutti mitä uhkasi, jos tarve vaati.
“Tota samaa Johnny sanoi itsekin, kun kyseenalaisti purenko mä vai en”, Felicjan vastasi kylmästi. Niin… Hän oli saanut siitä illasta jälkeenpäin flashbackeja.. No, Johnny sanoi emolle pian itsekin, että Felicjan oli ihan vitun sekaisin ja purisi kyllä kaulavaltimon poikki ja ties mitä muuta. Felicjan virnisti emopojalle oikein mielipuolisesti ja nuolaisi vielä huuliaan kunnes kääntyi seuraamaan paikalta karkaavaa ja hänen jointtinsa nyysinyttä Johnnya.

Albiino istui kiviportaalle toisen viereen ja kaivoi huulilleen tupakin tuijotellen nyt eteensä mitään näkemättä.
“Sä voit yrittää karata mua vaikka kotiis asti ja mä seuraan perässä. Seuraan siihen asti, kunnes sulta menee hermo. Mä kyllä pidin sua paljon lyhyt pinnaisempana kun mitä sä oikeen oot”, Felicjan tokaisi vetäen henkosia tupakistaan. Hän ei edes murissut jointin perään, mikä oli todella epäfelicjanmaista.
Albiinon teki mieli tarjota itsensä toiselle seuraksi ihan siinä mielessä, mitä toinen oli koko illan ajan janonnutkin. Ei tosin hänestä. Jokin kuitenkin esti moisen teon ja poika vain istui hiljaa toisen vieressä. Miten Johnny sitten reagoisi, jos hän sanoisi tuolle, että piiritti toista ihan todellisuudessakin siinä mielessä, mitä sarkastiseen sävyyn antoi ymmärtää?

Ilta ei ollut todellakaan mennyt niiden suunnitelmien mukaan, mitä Johnny oli joitain tunteja sitten kaavaillut omassa pääkopassaan. Niin, ehkä ne olivat olleet jokseenkin tavanomaisia, sillä ainahan rokkari hankkiutui ensin pienehköön (tai suurempaan) humalatilaan, iskisi jonkinlaisen miehen ja ottaisi tuosta punkanlämmittäjän täksi yöksi. Nyt ne suunitelmat olivat kuitenkin hajonneet käsiin, vaikka hän oli yrittänyt juoniaan jopa kaksi kertaa. Aina se saatanan Felicjan oli tullut ja pilannut kaiken. Mikäli kyse olisi jotain muusta henkilöstä, niin Johnny arvelisi tuolla olevan jonkinmoinen pakkomielle hänestä, mutta kun kyseestä oli tämä kaikkien rakastama albiinopoika niin asia ei todellakaan voinut olla niin. Felicjan teki tätä vain silkkaa vittumaisuuttaan ja tylsyyttään, sillä kaiketi tuollakin oli ollut melko onneton ilta... Tai ei tuollakin, vaan nimenomaan oli sellainen. Johnnyhan olisi nyt ties missä, jos olisi saanut olla rauhassa, mutta ei. Hänen mielialansa oli muuttunut aika radikaalisti ja nyt Johnnya ei voisi vähempää kiinnostaa yhtään kukaan. Vittuun emot. Vittuun Felicjan. Hän saisi kyllä viihdytettyä itse itseään ihan yhtä hyvin.

Rokkari oli onnistunut jo tottumaan hiljaisuuteen, kun kuuli jonkun istuvan siihen hänen viereensä. Eikä pojan edes tarvinnut vilkaista nähdäkseen kuka kumma se oikein oli. Ja nuo sanatkin olivat niin älyttömiä, että Johnny jopa hymähti sarkastisesti.
"Mä olen kuule miettinyt tässä tota ihan samaa, että miksi mä en ole just parhaillani kiinni sun kurkussa", hän sanoi yllättävän rauhallisesti, mutta ei edelleenkään katsonut Felicjaniin. Ehkäpä hän ansaitsisi mitalin siitä hyvästä, että oli kestänyt maailman ärsyttävintä ihmistä jo näinkin kauan ja ilman minkäänlaisia raivokohtauksia. Ne saattoivat tosin olla vasta edessä, sillä Felicjanhan uhkasi seuraavansa Johnnya siihen asti kunnes hän menettäisi malttinsa.

"Mutta kysynpä vaan, että mitä sä tolla mun seuraamisella ja ärsyttämisellä oikein voitat? Tuoko se sulle jotain mielihyvää ja ootko joku helvetin sadisti, kun uskot mun pieksevän susta ilmat pihalle?" Johnny tuhahti sitten ja vei jointin huulilleen, joka alkoi lähennellä loppuaan. Sitä pitäisi saada jostain lisää, mutta kaiketi sen ehtisi myöhemminkin. "Ja mä kun luultavasti olen osoittanut sen tarpeeksi selvästi sulle, etten aio vetää sua turpaan. Enkä kuule liiemmin tarvitse mitään seurakoiraa siihen jalkoihin pyörimään, joten painu matkoihisi. Multa ei irtoa puruluuta eikä kyllä mitään muutakaan hupia sulle", rokkari jatkoi ja otti tällä kertaa kulauksen oluestaan. Felicjan kyllä alkoi muistuttaa kokoajan enemmän ja enemmän sellaista seurapiiripuudelia, Fifiä tai jotain. Näytti söpöltä ulkoa katsottuna, mutta kun joku erehtyi vähän rapsuttamaan korvan takaa niin siinä samalla lähtisi yksi sormi. Fifi, Felicjan... Fiffe. Johnnyn suupielille kohosi erittäin pirullinen hymy ja poika jopa nauroi ihan ääneen. Ai helvetti, jos hänen juttunsa alkoivat mennä tällaiseksi, niin poika tarvitsisi kipeästi lisää päihdyttävää.

"Mikä mussa sitten muka vetää niin kovin, että oisit ihan kotiin asti valmis mua seuraamaan?" Johnny kysyi ja käänsi katseensa Felicjania kohden ensimmäistä kertaa vähään aikaan.

Johnny ihmetteli itsekin miksei ollut juuri nyt Felicjanin kurkussa kiinni. Jos toinen olisi albiinoa vilkaissut, olisi se nähnyt pojan huulilla lauhkean ja jopa suloisen pienen hymyn, joka kuitenkin katosi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Tiedä sitten tosiaan mistä moinen oli edes tullut… Kai siitä, että vaikkei hän voittanut tätä peliä, hän oli askeleen edellä. Hän oli karkoittanut joka saatanan ihkisen toisen yrityksistä. Vaikka niitä olikin vain ei-niin-päätähuimaavat kaksi kappaletta. Nyt ei ollut yhtään, hahhahaa.
“Ehkä mä en saavuta sillä mitään. Tai sitten mä olen vain tarpeeksi sairas nauttiakseni siitä, että mä en ole maailman ainut ihminen, jolla kaikki menee päin helvettiä. On kivaa, kun saattaa onnistua edes tekemään muiden elämästä helvettiä.” Niin! Niinhän sen osittain täytyi kyllä ollakin… Felicjan oli vain lohkaissut noin ja tajunnut että ei se ihan potaskaa ollut. Puuntakaa kylläkin.
“Sä olet tylsä. Mut en mä silti minnekään mene. Saat kärsiä vielä. Ja kyllä susta mulle hupia on, muru, vaikket sä sitä haluaiskaan.” Okei, se muruttelu tuli ihan vahingossa, mutta oli kuitenkin aika tyypillistä hänelle. Kaikki olivat muruja, kultia, rakkaita ja ties mitä, jos niitä tahdottiin kunnolla ärsyttää.
Johnny naureskeli itsekseen ja toista kulmaansa kohottaen Felicjan vilkaisi toista. Olisi ollut ihan mielenkiintoista nähdä toisen sen hetkiset ajatukset. Joskin jos hän olisi nähnyt ne, niin oletettavasti poika olisi toivonut ihan päinvastaista.

Nyt Johnny katsoi albiinoa ja esitti yksinkertaisen kysymyksen, johon ei tasan tulisi saamaan yksinkertaista vastausta. Tupakin natsa nakattiin asvalttiin ja Felicjan nojautui tummatukkaista kohti vieden kätensä tuon niskahiusten sekaan ja katsoen tuota kiusaavasti silmiin, ennen kuin painoi huulensa toisen suulle. Hän vetäytyi kauemmas naureskeli itsekseen ja pörrötti kirjavaa päätään.
“Voi, enkö mä jo sanonut, että sä olet mun satukirjani prinssi, tuhkimus”, rokkari vastasi virnuillen itsekseen toiseen katsomatta. Hänet oli vaikea ottaa niin tosissaan kuin hän oli. Ja ei toisen itse asiassa edes tarvinnut.

No niin. Nyt tämä homma alkoikin vasta kummalliseksi muuttua. Ottaen huomioon, että tämä tilanne oli jo itsessään melko ainutlaatuinen, mutta nyt se outous vain korostui. Nimittäin seuraavaksi Felicjan tokaisi, ettei saavuttanut sillä Johnnyn härnäämisellä yhtään mitään, mutta oli vain tarpeeksi sairas nauttiakseen siitä. Ja oli vieläpä kivaa saada tehtyä muiden ihmisten elämästä täyttä helvettiä. No, saattoiko tuota edes pitää kauhean kummallisena syynä, kerran tässä oli kyseessä juuri Felicjan. Kuinkahan monen muun elämän tuo pelkällä olemassaolollaan oli saanut pilattua? Luultavasti aika helvetin monen ja Johnny voisi aloittaa helposti itsestään, vaikka hänen kaltaisiaan raukkaparkoja oli luultavasti jo paljon aiemmin kärsinyt toisen hurmaavasta persoonasta. Pojalla nyt vain oli vähän tapana nostaa itsensä jalustalle tällaisissa tilanteissa, koska juuri hän oli kohdannut jumalatonta vääryyttä. Paskat niistä muista ihmisistä, jotka olivat joutuneet paljon aiemmin sopeutumaan olemaan Felicjanin kanssa.

"Sulla on sitten aika hemmetin oudot mieltymykset asioihin. Jos sä kerta saat tällaisistakin asioista joitain kiksejä", Johnny totesi eikä edes jaksanut peitellä hämmennystään. Nimittäin kuka tahansa olisi tässä tilanteessa hämmentynyt ja Felicjan mitä luultavimmin tiesi sen. Sitähän tuo halusi. Ihme tyyppi, oikeasti. Voisi olla jotenkin tieteellisesti mielenkiintoista saada nähdä mitä tuon pääkopassa liikkui, mutta toisaalta sitten taas ei yhtään.
"Mä olen tylsä kun en vedä sua pataan? Joo, pyydän anteeksi oikein koko sydämestäni. Mutta mä en vain nää siinä mitään ideaa, että muotoilisin tuon pärstäsi uuteen uskoon. Sä tuskin lähdet nimittäin kävelemään sen takia. Muuten ihan houkutteleva tarjous", Johnny sanoi sitten murahtaen ja tumppasi loppuun palaneen sätkän kivisiin portaisiin, nakaten natsan jonnekin päin nurmikkoa. Oli muuten ollut kummallista, ettei toinen ollut huomauttanut yhtään mitään siitä, että Johnny oli varastanut tuon pilven. Nimittäin kaksikkohan kävi melko väännön niistä essoistakin siellä maatilalla. Ja se oli maksanut Johnnylle puremajäljen kaulaan. Vitun Felicjan.

Sitten ihan äkkiseltään ja ilman, että Johnny olisi saanut minkäänlaisia ennakkoviestejä seuraavaksi tapahtuvasta asiasta. Hän oli nimittäin juuri sanomassa toiselle jotain erittäin fiksua, mutta sitten tuo kuitenkin päätti nojautua lähemmäs häntä ja suudella. Johnnyn silmät laajenivat niin suuriksi kuin vain oli mahdollista ja kroppa jäykistyi pieneksi hetkeksi. Siis... Mitä helvettiä? Toinen oli kyllä käyttäytynyt erittäin oudosti tänä iltana, mutta mitään tällaista rokkari ei ollut osannut odottaa. Se tosin oli ollut nopeasti ohitse, sillä eihän Felicjanin huulet tehneet muuta kuin kävivät Johnnyn huulilla vain muutamien sekuntien ajan, mutta silti. Ja nauroipa tuo vielä suudelman päälle, joka teki tapauksesta vielä kummallisemman. Johnnyn se ainakin oli saanut hiljennettyä, joka nyt saattoi olla hyvä tai huono asia. Siis ainakin hetkeksi aikaa.

"Siis, mitä vittua sä oikeen yrität?" Johnny älähti ja katsoi vieressään istuvaa keesipäätä aika helvetin oudosti. Olisko tässä pitänyt itkeä vai nauraa? Vai kenties kumpaakin? Ja ennen kuin poika ehti kunnolla ajatella, hän oli laskenut pullonsa jonkin matkan päähän portaille ja tarttui oikealla kädellään toisen paidanrinnuksesta kiinni, vetäen tuon kasvot vain muutaman sentin päähän itsestään. Ei, Johnny ei aikonut jatkaa siihen mihin Felicjan oli jäänyt - kaukana siitä. Vasen käsi puristui nytkkiin ja sen hän siirsi kauemmas toisesta, kuin olleen valmiina läsähtämään Felicjanin naamaan.
"Sano yks vitun hyvä syy, että mä en oikeasti hakkaisi sua niin pahaan kuntoon, ettei ees sun oma mutsis sen jälkeen sua tunnistaisi!" Johnny oli huomaamattaan korottanut ääntään ja silmät suorastaan sylkivät tulta ja tappuraa. Missäs syy näinkin nopeaan mielenvaihdokseen? Vähän aikaa sitten Johnny nimittäin oli ollut lähes rauhallinen, mutta nyt sekin näytti muuttuneen ihan päinvastaiseen suuntaan.

“Joo mä oon kuullut”, Felicjan tokaisi toisen ihmetellessä hänen outoja mieltymyksiään. Kai sitä nyt sai olla erilainen? Vittu. Hän oli, vaikkei saisikaan. Minkä sitä itselleen muka mahtoi? Ja hänelle oli ominaista olla yksi maailman kaikkeuden ärsyttävimmistä olennoista.
Toinen toitotti tosiasioita, joita Felicjan ei suostunut kuuntelemaan. Ei hän oikeasti edes tainnut kerjätä turpaansa vaan huomiota, ei saisi turpaan mutta huomiota kyllä. Ja negatiivinenkin sellainen oli sentään jotain. Johnny oli häntä kohtaan negatiivinen, totta kai oli. Felicjan ei ollut yhtään mitään muuta kuin raivostuttava. Hän olisi ehkä halunnutkin olla muuta, mutta ei ollut ja siihen oli syy. Kaiketi pelko toisen reaktiosta.
“Joo, pointti hyvä”, albiino vastasi tuijotellen eteensä. Ei hän tosiaan menisi mihinkään. Ei varmasti menisi! Hän halusi nyt olla omaa etuaan ajatteleva kakara sydämensä kyllyydestä. Ja koska hän oli ärsyttävä kakara, olihan hänen pakko kokeilla sitä pusua. Mieli oli tehnyt kuitenkin jo jonkin aikaa.

Toinen älähti, kysyvästi sitä mitä Felicjan tässä oikein yritti. Sen kuin olisi rokkaripoju itsekään tiennyt, niin hän olisi saattanut osata vastatakin jotakin. Nyt hän voisi sanoa vain jotakin muka filosofista ja sarkastista. Hän ei ehtinyt senkään vertaa, kun Johnny oli jo kiinni paidan etumuksessa ja heristi nyrkkiä. Pyysi karjumalla yhtäkin syytä olla lyömättä. Felicjan nauroi, nauroi vain. Ääni oli räkäinen ja jollain tavoin kolkko. Se ei ollut mitenkään iloinen tai edes tarkoituksellinen. Väkinäisellä tavalla se kuitenkin oli vain ja ainoastaan vahingollista.
“Okei, Johnny, et sä ole tylsä”, albiino ilmoitti virnuillen tyytyväisenä itseeni. “Nyt on aika voittaja fiilis.” Niin, tätähän hän oli muka kokoajan tahtonutkin, turpaansa. Ei kai hän nyt toiselle voinut vastata suoraan mitä tässä leikki. Mieluummin hän ottaisi kunnolla pataan ja antaisi olla sitten hetken aikaa.

“Sua ei oikeestaan oo edes niin vaikea suututtaa, kun mä pari sekuntia sitten luulin. Pitää vaan sekoittaa päätä tarpeeksi.” Sanoja, sanoja, sanoja vain. Vailla tarkoitusta tai päämäärää. Pelkkiä sanoja, joilla peittää tunnetilat ja kaikki. Johnny kiihotti häntä vihaisena. Ja se oli aika ärsyttävä tunne sinänsä, kun ei voinut vain käydä päälle. Tiedä miten se siihenkin olisi reagoinut.
“Mut sä voisit oikeestaan päästää mun paidasta irti, koska tää tilanne kiihottaa mua”, Felicjan ilmoitti sitten suoraan. Ei sekään kovin järkevää tainnut olla, mutta ainakin osin tahallista sentään.

Johnny ei yhtään ihmetellyt, että joku muukin piti Felicjanin juttuja outoina tai oikeastaan tuota koko ihmistä. Ei poikaa tosisaalta erilaiset persoonat haitanneet, sillä ihmisiä oli moneen junaan ja tuskin poika itsekään mikään kauhean tasainen ollut. Ja kaiketi se myös teki persoonasta mielenkiintoisen mikäli oli vähän niitä niin sanotusti oudompia piirteitä. Felicjan vain toi sitä outouttaan erittäin negatiivisella tavalla esiin ja sai Johnnyn vittuuntumaan. Pitäisikö tuollaista sitten ymmärtää tai sietää? Ei auttanut kauheasti tässä tilanteessa se sanonta, että 'ihmiset olivat erilaisia' ja 'kaikille piti antaa mahdollisuus olla sellainen kuin oli'. Se kuka moisen mietelauseen oli keksinyt, saisi luvan lukittautua samaan huoneeseen Felicjanin kanssa ja Johnny uskoisi tuon kiljuvan jo viiden minuutin jälkeen päästä ulos.

Nyt kuitenkin alkoi näyttää vakaasti siltä, että Johnny löisi toista turpaan. Vaikka oli itselleen luvannut, että pitäisi nyrkkinsä kurissa ja antaisi toisen inistä ihan rauhassa siinä vieressä. Nimittäin, kuten Felicjan jo itsekin totesi, tuo ei lähtisi yhtään minnekään vaikka Johnny alkaisi väkivaltaiseksi. Silti se lyönti tuntuisi varsin houkuttelevalta, sillä tuo Felicjanin nauru oli ärsyttävää. Johnny alkoi jo kertaalleen epäillä, että tuo oli vetänyt tänään jotain ihmeellistä ja se yhdistettynä jo muutenkin kummalliseen luonteeseen, niin tulos oli aika... Kamala.
"Mikä vitun voittajafiilis..." Johnny tuhahti murhaavasti ja katsoi suoraan tuon lähes pelottavan tyhjiin silmiin. Häntä ärsytti olla näin pihalla koko tilanteesta ja mitä toinen teki? Vittu virnuili ja nauroi.

Johnny tiesi, että tämä nopea suuttuminen johtui tasan siitä sätkästä, jonka hän oli toiselta varastanut ja jopa olokin alkoi tuntua päihtyneeltä. Pitäisiköhän Johnnyn hommata lisää polteltavaa? Tai ehkä hän vain vetäisi tämän bissen naamariin ja hommaisi jostain toisen, joten eiköhän sen jälkeen olo alkaisi tuntua melko mukavalta. Ehkäpä jopa sellaiselta, että hän ei kuulisi yhtään mitään mitä Felicjan puhui, vaan liitelisi ihan jossain muualla. Kuulostipa tuokin erittäin hyvältä, mutta poika palasi takaisin nykyhetkeen. Nimittäin Felicjan puhui jälleen erittäin outoja ja sai Johnnyn hämmentymään pahemman kerran. Kiihottaa? Suusta purkautui outo naurahdus, mutta se oli enemmänkin outo kuin huvittunut. Johnnyn ilmekin oli varmaan näkemisen arvoinen ja hän saattoi uskoa kuinka paljon Felicjan tästä tilanteesta nautti.

Pyysi tuo kuitenkin Johnnya päästämään irti, joka sai pojan ilmeen palaamaan lähes normaaliksi. Pieni hämmentynyt sävy kasvoilla säilyi, vaikka hän yritti vaikka kuinka saada sitä pois.
"Siis... Vittu! Ei susta ota oikeasti mitään selkoa!" Johnny älähti viimein, mutta päästi kuitenkin irti tuon paidasta - töytäisten poikaa melko kovakouraisesti - ja siirtyi vähän kauemmas istumaan. Pullo löysi jälleen tiensä huulille ja poika joi siitä vittuuntuneena ihan kunnon kulauksen. Ja nyt poika halusi vetää perseet enemmän kuin koskaan. Kaikki alkoi olla jo ihan liikaa, joten parempi vain olisi hommata itsensä tiedottomaan tilaan. Jumalauta. Nyt tarvitsisi vielä jotain pientä... Poika päätyi kaivelemaan taskujaan ja sormiin osui eräs varsin mieleinen asia. Voitonriemuinen virne kasvoillaan Johnny nosti vähän kömpelösti käärityn sätkän huulilleen sytyttäen sen nopeasti. No niin. Näillä mentiin. Johnny tiesi, että tämän poltettuaan olo alkoi olla tarpeeksi päihtynyt, että hän voisi unohtaa Felicjanin olemassaolon.