Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen (k-18)

Okei, toisen ilme oli tosiaan jotakin järkytyksen ja laudalta lyömisen väliltä. Olihan se nyt kiva, kun tuota niin kovasti oudoksutti, ettei Felicjan ollutkaan ihan perseestä. Joskin, eiköhän moinen olisi ihmetyttänyt aivan ketä tahansa muutakin, joka tuon albiinon sattui tuntemaan.
Siinäpä se olikin… Miksi hän vaivautui olemaan kiva, kun ei kukaan häneltä edes odottanut mitään sellaista… No, siksi että hän piti Johnnysta jollakin sairaalla tavalla. Hän tiesi sen, vaikka kovasti yrittikin itseltään moisen väitteen todenperäisyyttä kiistää.
Tummatukka otti vastaan maitopurkin ja kumosi siitä maitoa ottamiensa lääkkeiden päälle. Tuo kiitti ja ojensi purkin takaisin. Hieman hämilleen karannut Felicjan nappasi purkin ja nyökäytti päätään katsellen seinille, joita valloittivat julisteet. Ei hän voinut katsoa toista, kun tuo pakotti häntä hämilleen. Pian hän saattaisi taas ruveta kiukuttelemaan kuin ei muutenkaan osaisi olla itselleen vaikeassa tilanteessa alkuunkaan.

Toinen kirosi darraansa ja ilmeetön Felicjan vilkaisi tuota nostaen jalkansa koukkuun sängylle vieden kätensä niiden ympäri ja painaen leukansa polviinsa. Mitä siihen olisi pitänyt sanoa? Ei mitään kai, kyllä hän nyt muutoinkin näki tuon olevan aika pahassa kunnossa. Sitten tuo ilmoitti, että tarkoitus oli pysyä kaukana Felicjanista sen viimekertaisen jälkeen. Arvattavissaa, Fel hymähti.
“Ja mun piti vaan ärsyttää sut hengiltä. Miten kävi”, poika tuhahti virnistäen sitten tavalla, joka ei ollut hänen kasvoillaan yleinen. Eipä se silti tarkoittanut, etteikö moinen olisi hänelle sopinut.
“Oo vaan ihan rauhassa, ei täällä pitäis olla ketään, keltä sut tarvii piilottaa”, todettiin. Maitopurkki vietiin jälleen huulille, kunnes poika sitten päättikin pompata sängyltä alas ja kiikuttaa sen takaisin jääkaappiin. Poika etsiytyi jälleen hyllylle, etsi piilotetun tupakkiaskin, josta huulilleen savukkeen. Felicjan käveli ikkunalle hakaten sytkällä liekkiä saadakseen palamaan. Ikkuna riuhtaistiin auki ja poika istui ikkunalaudalle pelkäämättä sitä, että huone sijaitsi toisessa kerroksessa ja pudotusta oli jonkin verran.

Inhimillinen ja lähes ystävällinen Felicjan ei voinut olla inhimillinen ja ystävällinen kauhean kauaa. Johnny tiesi, ettei hän voinut sanoa näin, sillä hänhän ei tuntenut Felicjania juuri mitenkään, joten miten poika saattoi olla varma siitä, millainen tuo oli joidenkin muiden seurassa. Esimerkiksi niiden seurassa, joista toinen piti. Nimittäin ei Johnnykaan ollut ihan jatkuvasti vittupää siskoaan kohtaan, joka kuitenkin oli tässä maailmassa sellainen ihminen, josta Johnny eniten välitti. Mutta minkäs hän sille mahtoi, että tuntemukset tätä vaaleaverikköä kohtaan olivat aika helvetin negatiiviset. Ja mitä luultavammin tuolla oli Johnnyakin kohtaan samanlaiset. Mutta helvetti...

Felicjanin oli kuulemma pitänyt vain ärsyttää Johnny hengiltä, mutta kuinkas olikaan käynyt. Niinpä. Mihinpä he olivatkaan päätyneet. Panemaan toisen luokse, joka kismitti Johnnya erittäin paljon. Ehkä ei pitäisi, sillä eihän tämä nyt maailmanloppu ollut. Hän vain hengaisi täällä vähän aikaa, pukisi päälleen ja lähtisi kotiin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ja sitten vastaisuudessa hän katsoo tarkemmin mitä suuhunsa pistää ja kenen mukaan lähtee.
"Niin... Miten kävi joo..." Johnny totesi huokaisten ja raapi niskaansa. Mutta miksi kävi? No kaiketi siksi, että Johnny oli puutteessa, Felicjan oli puutteessa ja sitten toinen vain sattui kävelemään toista vastaan. Jotenkin Johnnya kuitenkin häiritsi tämä kaikki aivan jumalattoman paljon. Mikä helvetti tässä oikein mätti? Ruskeatukkainen puri huultaan, huomasi Felicjanin kaivaneen jostain tupakat ja menevän nyt ikkunalle polttamaan. Johnnyllakin olisi kieltämättä tehnyt mieli nikotiinia, mutta hän ei saanut aikaiseksi liikkua yhtään mihinkään suuntaan.

Johnny hieroi ohimoitaan ja yritti parhaansa mukaan miettiä, että missä tässä oikein mentiin. Miten hän oli toisen eilen tavannut, mitä he olivat jutelleet ja miten päätyneet tänne. Eli siis hän oli mennyt jonnekin kotibileisiin, törmännyt siellä johonkin emoon, alkanut nuolla tuon kanssa, sitten oli tullut Felicjan ja... Hetkinen. Kuka emo? Missä se oli nyt? Johnny käänsi katseensa takaisin albiinoon ja kurtisti kulmiaan. Felicjan oli siis tullut ja... Saanut sen emon häädettyä pois? No niin, nyt alkoi kyllä mennä jo yli ymmärryksen. Miksi helvetissä Felicjan oli halunnut sen emon menevän pois, vaikka Johnny oli ajatellut menevänsä sen kanssa panolle? Nämä satunnaiset välähdykset siitä edellisestä illasta olivat hauskoja. Tai eivät ehkä hauskoja, mutta pysäyttäviä. Sellaisia, joita Johnny ei missään nimessä tajunnut. Johnny muisti, että oli nähnyt sen emon siinä vasta alkuillasta eikä edes ehtinyt olla tuon kanssa kuin vähän aikaa, kunnes Felicjan oli pamahtanut jostain. Okei. Eli siis toinen oli roikkunut hänessä koko illan kiinni.
"Jumalauta... Sä ootki huomiohuora..." Johnny sanoi hämmentyneenä eikä edes tajunnut sitä, ettei Felicjan todellakaan tiennyt mitä hän oli aiemmin ajatellut. Ei sitä jaksettu ajatella, sillä kaikki oli muutenkin yhtenä suurena solmuna pojan pääkopassa.
"Siis, Felicjan. Mä en tajuu sua. Miks sä roikuit mussa koko edellisen illan?" Johnny sitten kysyi ihan ääneen, silläkin uhalla, jos homma ei olisikaan mennyt niin.

Mitä Felicjan tosiaan oli ajatellut, kun oli tuonut toisen tänne harrastaakseen tuon kanssa kaikkea, mikä yhteiskunnansilmissä oli hyvinkin siveetöntä toimintaa. No, ehkä juuri harjoittaakseen moista… Ja koska hän oli halunnut nimenomaan tämän yksilön itselleen, tai vaikkei itse olisikaan tuota saanut, niin ei ainakaan kukaan muukaan… Sitä kutsuttiin poltetunmaan taktiikaksi. Tuhotaan kaikki, mitä itsekään ei voida saada. Hänen ei ollut näemmä tarvinnut tehdä mitään aivan toivotonta… Vaikka olihan hän tehnyt.
Vaaleaverikkö kääntyi katsomaan toista ja karisti tupakkiaan ulos. Toinen oli todennut hänen sittenkin olevan huomiohuora. Hän oli mikä? Ei helvetissä ollut, ei varmasti ollut tai ainakaan myöntänyt. Blondi irvisti toiselle kääntäen katseensa ulos. Ulkona oli pieni viima, joka nosti vaalean ja miltei alastoman ihon kananlihalle. Toinen kysyi suoraan, miksi Felicjan oli tehnyt mitä oli tehnyt, eikä harmailla silmillä saatettu toiseen katsoa. Niin… miksi? Asioita, joista ei puhuttu ääneen. Tupakki vietiin huulille ja savua vedettiin syvään hengitykseen.
“Koska mä olen rasittava”, poika huokaisi katsoen nyt toista taas kylmästi, vetäen vittumaisuuden suojakseen. Kukaan ei voinut satuttaa, kun ivasi ja rääpi toista verbaalisti, eikä näyttänyt mitään. Hän pelkäsi, ei hän voisi totuuksiakaan ääneen sanoa. Vittuunnusta palavat silmät käännettiin takaisin ulos. Miksi sen piti ottaa puheeksi mitään, olisi vain ollut hiljaa ja miettinyt itsekseen. Ei sillä toiselle kuitenkaan olisi mitään merkitystä, ettei toinen ollut hänelle aivan niin merkityksetön… Toinen vihasi häntä ja niin hänkin toista, mutta vain näennäisesti. Ei Felicjan tiennyt, miksi se tunne ei ollut aito. Eihän hän oikeastaan edes tuntenut Johnnya…

Verkkokalvolle palasivat kuvat viimeyöstä. Kuvat, tuntemukset ja se… tilanne. Hyvänolon väristys läpäisi kehon ja Felicjan vihasi itseään. Ei mitään toivoa, ei yhtään mitään.

Ja taas se alkoi. Felicjanin olemus muuttui kertaheitolla vittumaiseksi ja kylmäksi, eikä tuosta sen takia saanut oikein minkäänlaista otetta. Juuri kun Johnny oli pääsemässä vauhtiin itsensä kanssa ja alkoi jopa muistaa asioita, niin tuo muuttui tuollaiseksi... Ärsyttäväksi. No, sellainen tuo oli aina, mutta nyt erityisesti. Kun vaikeni kuin muuri. Vastasi tuohon Johnnyn kysymykseen, että koska on rasittava. Johnnyn olisi tehnyt ehkä mieli repiä tuo tuolta ikkunalaudalta alas ja hakata tämän päätä seinään niin kauan, kunnes toinen joko menettäisi tajunsa tai alkaisi puhua. Johnny kaipasi nyt nimittäin vastauksia enemmän kuin mitään muuta, joita hän oli päättänyt saada. Poikaa ärsytti elää epätietoisuudessa - varsinkin tällaisen asian kanssa.

"No jotenkin toi ei ollut mikään yllätys..." Johnny kommentoi tuhahtaen ja vain katseli Felicjania. Kuin etsien toisesta tällä tapaa vastauksia, joita poika ei todellakaan tulisi saamaan. Ei näin, eikä varmaan mitenkään muutenkaan. Vaaleaverikkö pysyi hiljaa ja Johnny saisi kärsiä. Mutta entäpä, jos hän uuvuttaisi toisen. Kyselisi niin helvetin paljon, että sitten tuolla menisi hermot häneen ja olisi vain pakko puhua. Voisikohan se toimia? Johnny epäili, joten hän päätti kokeilla ensin hyvällä ja inhimillisellä tavalla.

"Tää on oikeasti niin paskaa, koska mä tiedän tasan tarkkaan, että sä olit eilen ihan helvetin outo ja mä haluan tietää miksi. Ei se mun ärsyttäminen niin kivaa voinut olla, että uhrasit siihen koko helvetin illan", Johnny sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja huokaisi turhautuneesti. Mitä hän kuvitteli tällä voittavansa? Saisi kuunnella vain tuon vittuilua. Olisikohan sittenkin parempi vain unohtaa ja jättää Felicjan kummalisuuksineen ihan rauhaan, ja jatkaa omaa elämää. Kuin tuota ei olisi ikinä ollutkaan. Kuulosti varsin houkuttelevalta.

Pisti tosin miettimään, että mikäli Felicjan oli ärsyttänyt häntä koko illan ja sen päätteeksi sitten päätynyt Johnnyn kanssa sänkyyn, niin... Ehkäpä juuri se oli ollut toisen tavoite. Päästä panemaan Johnnyn kanssa, joka kyllä kuulosti vähän kummalliselta. Ei Johnny nimittäin niin ihmeellinen ollut, että juuri vartavasten hänen kanssaan oli pakko päästä panemaan. Ja eiköhän Felicjan olisi saanut niitä panokumppaneja muualtakin, jos olisi vain lähtenyt etsimään. Mutta ei sitten. Tuo oli halunnut ilmeisesti Johnnyn, jonka motiivi oli täysin tuntematon.
"No, aloitetaan helposti: miksi mä? Mikä mussa on muka niin helvetin ihmeellistä, että sä olit sellane... Kummalline", Johnny kysyi uudestaan ja tällä kertaa hivenen vaativammalla äänensävyllä. Helvetti, Felicjan veisi häneltä ne viimeisetkin hermon rippeet, jotka ovat jäljellä.

Ei, tietenkään se ei ollut yllätys. Jokainen tiesi, että Felicjan Chalet oli rasittava. Hän ei halunnut toisen kyselevän, mitä väliä sillä muka oli miksi mikäkin asia oli kuten oli? Ihan kuin tuo ei muka olisi voinut jatkaa ihan hyvin elämistä ilman tietoa siitä, että Felicjan oli heikko ja typerä. Vittu, sillä oli selvä pakkomielle saada nöyryyttää häntä kunnolla. Ei auttanut edes olla hiljaa, kun Johnny hoiti puhumisen esittämällä kysymyksiään.
Toinen halusi tietää miksi hän oli outo, oli paskaa olla tietämätön. Oliko muka? Vittu, kuvittelisi vaan miten paskaa hänellä oli tietää tasan tarkkaan kaikki. Eihän se ärsyttäminen hauskaa ollut, hän ei ollut eilen hirvittävästi hauskan perässä, hän oli mustasukkainen.
Tupakkiaan poltteleva poika kääntyi tuijottamaan toista synkeä ja vihainen ilme kasvoillaan. Oliko sen pakko aloittaa tällä heti aamusta? Ei kai oikeasti olisi tarvinnut… Helvetti. Harmaat silmät tuijottelivat pojan tummien hiusten verhoamia kasvoja, suoraan ruskeisiin silmiin ei uskallettu katsoa, vaikka uhmakkuus olikin niin tahtonut.
Nyt aloitettiin kuulemma helpolla, eli miksi Johnny. Katse kääntyi seinälle ja tupakkia karistettiin pihalle. Hän ei vastaisi tuohon yhtään mitään, ei varmasti vastaisi.
“Mitä väliä millään edes on?”, Felicjan ärähti toiselle ja kääntyi tuijottamaan ulos. Ei, katse ei pysynyt juuri missään hetkeä kauempaa. Ja ei, hän ei halunnut vastata ahdisteleviin kysymyksiin.

“Ja mitä sä edes tiedät siitä miten mä olen kummallinen”, poika ärähti. Olisi pitänyt vain osata lopettaa ajoissa. “Jätkä on nähnyt ihmisestä sen yhden puolen ja tuomitsee saman tien. Ja mitä väliä sillä todellakaan on, jos mä olen kummallinen. Ei pitäis vaikuttaa sun elämisees.”
Ei pitäisi, vaikka hän haluaisikin niin. Ja nyt kun näemmä vaikutti, niin miksi hän rupesi taas hankalaksi? Hän olisi voinut yrittää, mutta ei… Ei tietenkään.

Johnny myönsi, että hän oli aina vihannut niitä iniseviä pikkupentuja, joihin aina toisinaan törmäsi ostoskeskuksessa näiden ollessa vanhempiensa kanssa. Nuo kiukuttelivat, rääkyivät ja inttivät niin kauan kunnes saivat haluamansa. Eli jonkun leikkijunan tai jonkun muun turhanpäiväisen jutun. Vanhemmat antoivat periksi, kun eivät jaksaneet enää kuunnella inttämistä. Lapset olivat ovelia, että käyttivät sitä uuvutustaktiikkaa, jolloin saivat haluamansa. Felicjan kiukutteli, mutta tämä nyt kiukutteli ihan muuten vain. Koska Johnny oli tuosta ärsyttävä kysymystensä kanssa ja kaikkea. Olisikohan Johnnynkin pitänyt sitten alkaa kiukkuilla tuolle. Että tuolla olisi mennyt viimein hermot ja alkanut puhua ihan jotain hyödyllistä, eikä kierrellyt ja kaarellut jokaisen asian suhteen. Harmi vain, että Johnny ei ehkä osaisi kiukkuilla niin pahasti, että tuo törppö puhuisi yhtään mitään. Ärähtäisi jotain vain takaisin ja se siitä sitten.

Millään ei ollut Felicjanin mielestä väliä. Eikö? Ei, kun tuo sanoi niin. Johnny ei kuitenkaan voinut uskoa, sillä jokaisella ihmisen tekemällä asialla on jokin motiivi. Ihan siis jokaisella, vaikka teko olisikin pieni ja mukamas ihan hetken mielijohteesta tehty. Sillä oli aina jokin motiivi, vaikka ei välttämättä edes itse tiedostanut sitä. Joten Felicjan ei ollut voinut tehdä tällaista ihan vain hetken mielijohteesta. Tuo halusi saavuttaa sillä jotain, mutta mitä, se oli tässä se vaikein juttu.

Johnnya vitutti, että Felicjan oli noin välinpitämätön paska. Vaikka hän itsekin oli sellainen, mutta kuitenkin. Johnny oli typerä kun hän jaksoi jankata tästä aiheesta, vaikka ei se mitään näemmä hyödyttänytkään. Lähinnä vain aiheutti hänelle lisää päänvaivaa, joka ei krapulaisena tehnyt hyvää. Poika ei vain osannut lopettaa ajoissa, joten parempi vain viedä loppuun tämä mitä hän oli aloittanutkin.
"Ei, mä en tiedä miten sä olet kummallinen, mutta jumalauta kyllä tiedän milloin ihminen on mua kohtaan kummallinen. Ja se nimenomaan vaikuttaa mun elämiseeni, koska se pitää vituttaa kun en tiedä mistään mitään", Johnny sanoi nyt hivenen kireämmällä äänellä ja yritti parhaansa mukaan pitää itsensä rauhallisena. Ei se kiihtyminen mitään auttanut ja se vain huonontaisi hänen oloaan entisestään.
"Ja mä saan tasan ihan rauhassa tuomita ihmisiä ihan vaikka mä olisin nähnyt niiden yhden puolen. Niin säkin teet, siitä mä oon varma. Ja kyllä mä aika helvetin hyvin huomaan millainen sä olet, koska sä oot niin vitun samanlainen mun kanssa. Tunteeton paskiainen, joka ei välitä kenestäkään muusta kuin itestään ja ajattelee vain omia tarpeitaan. Sellainen sä olet." Johnny puhui paljon ja hän oli ilmeisesti aikomassa puhua suunsa puhtaaksi ihan tässä kerralla. "Ja nyt mä en todellakaan tiedä mitä vitun tarpeita sä halusit sillä tyydyttää, että aloit roikkumaan juuri mun lahkeessa. Sattumaako? Paskat oli. Nimittäin jotain viikko takaperin sä olit ihan kypsä muhun ja haistatit paskat ja toivotit hyvää loppuelämää." Ehkä hänkin sitten päätti heittäytyä ilkeäksi, jotta saataisiin tästäkin kunnon sota aikaiseksi. Fiksua tai ei...

Pitikö sen helvetti vie iskeä totuuksia toinen toisensa jälkeen julki ja sitten hieroa niitä kasvoihin? Näemmä joo, se oli Johnnyn taktiikka ja kieltämättä toimiva sellainen. Felicjanin teki mieli repiä huone kokonaan ylösalaisin. Tupakan natsa nakattiin ikkunasta, mutta poika jäi vielä istumaan siihen samaan paikkaan.
“Mä en vittu ole samanlainen kun sä”, Poika sihahti, vaikka olikin varmaan joskus väittänyt sitä samaa itsekin toiselle. Ihan sama, sillä ei ollut nyt väliä. Toinen kävi tunkeilevaksi ja loukkasi häntä, tarkoitti sitä tai ei. Eikä se loukkaus ollut se, että tuo väitti hänen olevan itsensä kaltainen.
Toinen rupesi puhumaan siit autiotalo jutusta ja Felicjan hylkäsi ikkunalaudan kävellen vittuuntuneena oman sänkynsä luo. Vastauksia se halusi ja vittu saisikin, kun ei osannut pitää päätään kiinni.
“Ole nyt vittu hiljaa jo”, poika ärähti loikaten sängylle istumaan, tai ei oikeastaan edes sängylle vaan kahareisin Johnnyn syliin. Poika kaadettiin sängylle selälleen ja huulet löysivät huulille. Se oli vain kokeileva ja arka suudelma, johon Felicjanilla ei ollut minkään vertaa itsevarmuutta. Hän ei edes tajunnut minkä tähden suuteli. Vain siksi, että saisi toisen hiljenemään? Toimiva taktiikka, mutta aika tulenarka silti.

Poika pysähtyi hetkeksi vain miliien päähän toisen huulista ja huokaisi. Vittu hän oli seonnut… Kasvot kohosivat ja silmät kohtasivat toiset, tuijotus oli intensiivinen, kunnes Felicjan pudisti päätään.
“Älä kysele, kun mä muka tietäsin mistään mitään sen paremmin kuin kukaan muu”, poika tuhahti. Hän voisi veikata olevansa pian oman huoneensa lattialla turpa veressä, kun oli kerta idioottimaisen rohkea.

Johnnyn olisi sittenkin tehnyt mieli hakata omaa päätään seinään Felicjanin pään sijaan. No, miksi hän täällä yksinkertaisesti enää roikkui, jos tilanne alkoi käydä liian haastavaksi ja vittumaiseksi. Voisi nyt luulla, että olisi vain kaikkien kannalta järkevämpää, jos Johnny poistuisi kuvioista mahdollisimman nopeasti. Kyllä hän Felicjanista huomasi, että häntä ei kavattu täällä. Oli tosiaan kummallista, että kun he olivat heränneet, toinen oli kysellyt tarvitsiko Johnny särkylääkkeitä, antanut niitä ja ollut muutenkin... Erilainen. Sitten Johnny oli mennyt ja avannut päänsä. Hän oli alkanut kysellä ja saanut sitten sillä Felicjanin muuttumaan jälleen kylmäksi ja vittumaiseksi itsekseen. No niin. Kuulosti ihan kuin tämä olisikin Johnnyn syy, jota se ei todellakaan ollut! Felicjanin syy, koska tuo oli kummallinen ja käyttäytynyt niin oudosti Johnnya kohtaan, jonka syyn rokkari halusi tietää. Vaikka ei saisikaan toisesta mitään irti, niin silti Johnny jatkoi. Typerää olla niin itsepäinen, ettei vain halunnut luovuttaa asian suhteen.

Ja nyt Felicjan ei ollut samanlainen kuin Johnny. Niinpä niin ja lehmätkin lensivät.
"Jaa et vai? Miten musta tuntuu, että sä tiedät varsin hyvin, että sä olet. Niin kauhealta kuin se tuntuukin, niin sun täytyy vain oppia myöntämään omat vikasi, tykkäsit siitä tai et", Johnny sanoi yllättävän rauhallisesti ja katsoi kuinka Felicjan kävelin sängyn luokse. Poika itse tosin oli paraskin puhuja, sillä hänhän ei myöntänyt koskaan omaavansa minkäänlaisia vikoja. Ja silti se ärsytti kun muut eivät myöntäneet, vaikka Johnny näki ne niin selvästi. Ja ehkä juuri sen takia hän näki ne niin selvästi, koska ne olivat melkeinpä ihan samat Johnnyn kanssa.

Felicjan käski Johnnya olemaan hiljaa, jonka jälkeen tuo loikkasi Johnnyn syliin, kaatoi hänet sängylle ja suuteli. Siis anteeksi mitä? Suuteli? Johnny ähkäisi, ei vastannut, vaikka nopeasti sekin oli ollut ohi. Eikä poika edes osannut hillitä itseään kun jo kohotti kätensä ja suuntasi erittäin voimakkaan läppäisyn tuon Felicjanin poskelle. Jaa, miksei nyrkillä, jolla olisi saanut paljon pahempaa jälkeä aikaan? Ei Johnny tiennyt, sillä hän nyt teki sen mikä ensimmäisenä mieleen tuli. Nyrkki olisi tosin olisi voinut koristaa tuon naamaa paremmin ja nenästä vuotava veri sitäkin paremmin.
Johnnyn hengitys oli kiihtynyt erittäin paljon ja sydän tuntui pomppaavan kohta rinnasta ulos. Silmät katsoivat Felicjanin omia, kuin etsien vastausta tuohon äskeiseen. Rokkarin olisi ehkä tehnyt mieli alkaa riehua, mutta hän ei pystynyt oman päänsä takia. Jopa se tuntui haasteelliselta kun Johnny kohottautui kyynerpäidensä varaan sängyllä.

"Mitä sä haluat musta, Felicjan? Jotain vitun panoa?" Johnny ähkäisi sitten pienen hiljaisuuden jälkeen ja huomasi, että hänen ajatuksensa alkavan kiertämään kehää, joka ei ollut hyvä juttu. Ehkä Johnny sitten ajatteli asiat aivan liian monimutkaisesti. Pitäisi ajatella yksinkertaisemmin, joka oli kyllä tässä tapauksessa ihan saatanan vaikeaa. Okei, miksi Felicjan oli hypännyt hänen syliinsä ja suudellut? Koska halusi saada Johnnyn hiljenemään, jossa tuo jopa onnistui - ainakin vähäksi aikaa. Miksi toinen sitten oli roikkunut hänessä koko edellisen illan, vaikka ei edes saavuttanut sillä mitään erikoista tai sillä ollut mitään erikoista päämäärää? No, pääsi tuo Johnnyn kanssa sänkyyn, mutta se ei selittänyt mitään. Ellei sitten... Äh, ei Felicjanin tapauksessa. Ei tässä enää mitään 5-vuotiaita penskoja oltu, jotka osoittivat kiinnostuksensa kiukuttelemalla. Eikä muutenkaan Felicjan. Tuo ihosi Johnnya ja Johnny inhosi tuota.
"Täs on nyt ihan oikeasti jotain kummallista meneillään. Sun pääs sisällä nimittäin..."

Sanoja ja totuuksia… Olihan Felicjan hyvinkin samanlainen toisen kanssa jollakin asteella, mutta kuitenkin he poikkesivat toisistaan täysin. Toinen päätti, että hänen pitäisi myöntää vikansa, mille ei voinut kuin tuhahtaa. Hänenkö tässä oli myönnettävä vikojaan vain koska toinen väitti hänen olevan samanlainen itsensä kanssa? Paljoakaan sekavampaan suuntaan oli hyvin hankala päästä.
Totta kai se suudelma oli virhe, mitäs muutakaan. Näin kävi, kun ei laskelmoinut vaan toimi vain hetken mielijohteista. Hänen oli tehnyt mieli suudella toista ja sitäkin enemmän hän oli halunnut toisen olevan hiljaa. Palkkioksi tästä häntä läväytettiin litsarilla. Kipu ei ollut niinkään se suuri juttu vaan se, ettei Johnny ollut lyönyt kunnolla. Harmaat silmät jäivät tuijottamaan toista ja suupieli nyki. Hän ei nyt tiennyt olisiko tässä pitänyt revetä nauruun vai saada raivokohtaus… Hämillään oli hänkin, kuten jollain asteella näytti olevan Johnnykin. Tuo tivasi mitä Felicjan tuosta tahtoi, panoako. Fel pyöräytti silmiään ja katsoi sitten taas suoraan noihin ruskeisiin silmiin.
“Mikä helvetin kyselyikä sulla on, kun aina kun sä avaat suus sä vaan kysyt kaikkea? En mä tiedä mitä mä haluan yhtään mistään, kun mä en vittu tiedä mistään mitään. Ja enköhän mä saanut sen panon jo, vaikka sä et mitään muistaiskaan”, poika tuhahti viileästi. Vieläkään hän ei siirtynyt toisen päältä mihinkään, vaikka selväksihän se oli tehty, ettei Felicjan ollut millään tavoin mieluinen millään asteella toisen lähettyvillä.

Albiinon pään sisällä oli kuulemma menossa jotain kummaa, mikä oli varmasti aivan tottakin. Kun vaan olisi poika itsekin tiennyt ja saanut selvää ajatuksistaan. Miksi kaiken piti olla niin hiton hankalaa. Felicjan vain hymähti tylysti ja siirtyi viimein toisen päältä istumaan siihen sängynlaidalle, ei nyt ihan hirvittävän kauaskaan toisesta.
“No sehän sua kiinnostaa”, Felicjan lohkaisi nyrpeänä. Poika kaatui selälleen sängylle ja vei kädet kasvoilleen. Teki mieli huutaa, mutta hän ei huutanut. Kädet siirtyivät kyljille ja ilme oli yhä tympeän sävyinen.

Johnny tiesi, että hänen olisi pitänyt lyödä Felicjania paljon kovempaa. Niin helvetin lujaa, että tuon nenä olisi murtunut ja veri olisi suihkunut ympäri huonetta. Toisaalta, mitäpä se olisi poikaa hyödyttänyt. Ei lyöminen todellakaan saanut tuota puhumaan, lähinnä vaan vaikenemaan tai vittuilemaan hänelle ihan kunnolla. Sitä Johnny ei jaksanut todellakaan kuunnella, sillä sitten hänkin hermostuisi entisestään ja koko homma alkaisi alusta. Ei poika kauhean väkivaltainen suuttuessaan ollut, mutta Felicjania hän voisi mätkiä ihan mielellään. Ihan vain sen takia, ettei puhunut ja käyttäytyi vittumaisesti.

Johnny henkäisi kyllästyneesti kun Felicjan uskoi hänellä olevan jokin helvetin kyselyikä. Eikä tämä tiennyt mitä Johnnysta halusi, kun ei tiennyt mistään mitään. Kyllä Johnny sitä paitsi siitä panosta jotain muisti - ne molemmat oikeastaan -, vaikka ei sillä olisi niin väliksikään. Jotain lohdutusta kaiketi siitä, että eipä Johnny ainakaan ollut alistunut, sillä perse ei ollut kipeä. Laiha lohtu, sillä tässä oli hieman kaikkea muutakin ajateltavaa. Esimerkiksi miksi Felicjan heittäytyi noin... Hankalaksi. Okei, kaiketi tuo oli aina hankala, mutta nyt Johnny vaistosi, että tässä oli jotain muutakin. Pakko oli olla, sillä mikäli tuo inhosi Johnnya koko sydämestään, niin tuo olisi jättänyt hänet eilen rauhaan. Kiertänyt kaukaa. Ehkä korkeintaan tullut sylkemään hänen jalkoihinsa ja mennyt pois. Mutta ei. Tuo oli tullut hänen luokseen, ärsyttänyt ja jäänyt. Eikä tässä toisen mielestä mättänyt yhtään mikään?!

Felicjan siirtyi pois Johnnyn päältä, kaatui selälleen hänen viereensä ja vei hetkeksi kätensä kasvojensa peitoksi. Kieltämättä Johnnynkin olisi tehnyt mieli huutaa ja viskoa tavaroita ympäri seiniä, mutta hän ei kuitenkaan tehnyt sitä. Tässä pitäisi pitää vain pää kylmänä ja miettiä seuraava siirto... No oliko tässä oikein enää mitään miettimistä, sillä Felicjan ei puhunut. Ei kuulemma ollut mitään ongelmaa tässäkään tai jotain. No helvetti kun tämä ei ollut kuin yhtä isoa ongelmaa.

"Voi vittu, Felicjan..." Johnny ähkäisi, vilkaisi toista nopeasti, kunnes nousi istumaan sängyn laidalle. Päässä ei heittänyt enää niin pahasti, joten varmaan se kipulääke ja makoilu oli auttanut vähäsen. Mutta tämä helvetin tilanne aiheutti hänelle päänsärkyä paljon enemmän kuin ne edellisenä iltana nautitut päihteet. Ei saatana, että Johnnya osasi vituttaa tämä homma. Helpompaa olisi vain ollut, jos Johnny olisi lähtenyt kävelemään, mutta jotenkin hän ei saanut aikaiseksi. Ei vielä, sillä poika halusi päästä perille Felicjanin päänmenosta. Jota ei varmaan tulisi tapahtumaan koskaan.

Johnny huokaisi, hieroi kasvojaan ja katsoi Felicjania pitkään. Mitä vaihtoehtoja tässä olisi muka sitten enää jäljellä? Johnny kyllä tasan tiesi mitä tässä oli enää jäljellä, mutta hän ei todellakaan sanoisi sitä mielellään ääneen. Se oli nimittäin niin epätodennäköistä, ettei voinut lainkaan pitää paikkansa. Mutta kun kaikki mitä oli tapahtunut voisi ihan hyvin liittää siihen ja se jopa kuulostaisi jotenkuten järkevältä, mutta toisaalta sitten taas ei. Johnny puri huultaan ja katsoi taas toista silmiin.
"Sä oot lätkässä." Niin. Johnny sai suunsa avattua ja sanottua tuon. Vaikka se typerältä tuntui ja lähes mahdottomalta, mutta sanoipa hän sen silti. Siinäpä toinen sitten kiistäisi, jos oli kiistäminen.

Toinen kirosi Felicjania, mutta niin kirosi poika itsekin joskin vain oman päänsä sisässä. Se sättiminen ei ollut ihan pientä,sillä Felicjania itsekriittisempää ihmistä oli oikeasti aika hankala löytää. Hänasetti itselleen mahdottomia tavoitteita ja oli piestä itsensä alittaessaan ne. Hän oli suoraan sanottuna typerä, vaikka osasikin vähän kaikenlaista paremmin kuin useat muut ihmiset.
Ihme oli, ettei Johnny vieläkään lähtenyt mihinkään, vaikka tuo oli saanut itsensä nousemaan jo pystyasentoon. Felicjan odotti oven käyvän, mutta niinei käynyt, ei tietenkään. Pitikö sen olla niin saatanan utelias? Näemmä.
Felicjan tunsi katseen kasvoillaan, mutta vältti itse Johnnya, kunnes tuo laukaisi ilmoille lauseen, joka sai pojan katsomaan toista. Hän näytti hämmentyneeltä, käänsi sitten katseensa pois. Ei kiistänyt, sillä niinhän se oli… Ääneen sanottuna se vain aivan kuin aineellistui. Muuttui erittäin todelliseksi. Hänellä oli läpinäkyvä ja säälittävä olo. Teki mieli hakata päätään seinään tai sitten ottaa mikä tahansa mahdollinen esine jostain ja hakata itseään sillä. Poika puri huultaan, eikä huutanut vittuunnustaan mihinkään. Silmien ilme oli kova ja helvetin tyly, se oli itsevihaa. Sitä pojalla ilmeni aika useinkin.

“…”, poika avasi suunsa saamatta mitään ulos. Ei kai hänellä sitten ollut mitään sanottavanaan. Tai kai hänen jotakin olisi sanottava, mutta mitä? Olisiko sanottava? Eihän hän nyt ihan hiljaakaan voisi olla… Helvetti.
“Vittu”, poika ärähti ja ponkaisi ylös sängyltä. Albiino käveli jääkaapilleen ja otti oluen, joka korkattiin omiin hampaisiin. Felicjan rojahti työpöydän rullatuoliin ja keskittyi katsomaan kaikkea muuta paitsi Johnnya ja juomaan kaljaansa. Oikeastaan hän pyörähti tuolillaan selin Johnnyyn. Vittu kun pitikin olla niin saatanan lapsellinen!

Johnny tiesi, että moinen väite kuulosti ehkäpä hivenen kummalliselta ja epätodennäköiseltä, mutta silti hänen oli ollut pakko avata suunsa. Ja mikäli väite ei pitäisi paikkansa (jonka kannalla Johnny aikalailla oli), niin eiköhän se kirvottaisi aikamoiset huudot Felicjanilta. Ainakin luulisi, sillä olihan se edes typerää mennä väittämään tuollaista. Voisi olla ihan hyvä, jos Felicjan huutaisi hänelle tai raivoaisi muuten vain, sillä tuo oli nyt pelottavan kylmä. Vaikka Johnny havaitsi toisesta, että tätä vitutti. Jos kerta vitutti, niin silloin voisi huutaa ihan sydämensä kyllyydestä... Ei se tosin varmaan ollut edes kauhean hauskaa, jos Felicjan alkaisi huutaa hänelle.

Ja nyt kun ruskeatukkainen oli sanonut tuon, niin Felicjan oli vain hiljaa. Ihan hiljaa, katsoi Johnnya hetken aikaa, kunnes käänsi katseensa pois. Johnny sen sijaan ei katsonut mihinkään muualle kuin Felicjaniin, kuin yrittäen saada jotain tuon olemuksesta irti. Ihan mitä vain, joka antaisi vihjeitä siitä, että oliko hän osunnut lähellekään oikeaa. Vaaleaverikön äkillinen hiljeneminen oli tosin melko paljastavaa ja Johnny vain tapitti tuota ruskeat silmät pyöreinä, eikä tiennyt itsekään mitä oikein ajatella juuri nyt. Tuon katse oli kylmä ja erittäin tyly, joka sai Johnnyn henkäisemään. Ei hänkään tyhmä ollut, vaikka ei koulussa pärjänytkään tai aina edes tuonut omia päätelmiään esille. Johnny silti oli oikeasti aika helvetin fiksu ja osasi käyttää maalaisjärkeään, jos oli tarvis. Kuten esimerkiksi juuri nyt, jolloin oli pakko vähän pähkäillä, että mikä tätä vaaleaverikköä oikein riepoi. Hiljalleen Johnny vain alkoi toivoa, että olisi vain jättänyt asian sikseen ja lähtenyt vaikkapa heti herättyään kävelemään huoneesta ulos, jättäen koko jutun siihen. Mutta ei. Helvetti kun oli pitänyt alkaa availemaan tätä juttua näin perusteellisesti.

"Eli se on siis totta. Sä oot lätkässä muhun." Johnny totesi nyt ikään kuin ääneen koko homman ja veti huulensa tiukasti yhteen, kun mietti tätä hommaa. Miksi vitussa? Se oli ainoa kysymys, joka pojan pääkoppaan mahtui nyt. Ei ollut väliä, että milloin se oli tapahtunut, vaan miksi juuri Johnny? Ärsyttävä kusipää, joka välitti vain ja ainoastaan omasta navastaan, omista tarpeistaan. Ei hän osannut ajatella muita, joten eiköhän siitä muut ymmärtäneet, ettei häneen kannattanut todellakaan kusahtaa. Felicjan oli idiootti, mutta... Pystyikö Johnny syyttämään tästä toista? Kyllä vain pystyi.
Felicjan kirosi, haki kaapistaan oluen ja sen avattuaan siirtyi tuoliin istumaan, kiepsauttaen selkänsä Johnnya kohti. Tummatukkainen ei osannut liikkua, vaikka hänellä olisi tehnyt mieli lähteä pakoon tästä koko tilanteesta. Se olisi ollut järkevää sekä Felicjanin, että myös Johnnyn mielenterveyden kannalta. Ei helvetin helvetti.
"Miksi mä?" Johnny sai kysyttyä eikä hänen äänensä kuulostanut edes ivalliselta. Lähinnä vain kovalta ja vaativalta. Vaikka poika ei tiennyt olisiko tässä tilanteessa pitänyt nauraa vai itkeä. Vai sitten kumpaakin.

Hiljaisuus oli painava, mutta tavallaan kai parempi niin. Felicjania tukahdutti muutenkin, tämä juttu ei toiminut näin, ei alkuunkaan. Miksi hänen piti aina haluta kaikki mahdoton itselleen? Aina, joka ikinen kerta.
Hiljeneminen oli yhtä kuin myöntäminen, Johnnykin tajusi sen. Totta kai tajusi, kuka tahansa edes puolijärkinen sen nyt tajusi. Felicjan tunsi itsensä todella typeräksi idiootiksi, mitä kaiketi olikin. Tummatukkaisen ääntä oli hankala tulkita, eikä vaaleampi ollut edes varma tahtoiko edes.
Toinen uteli miksi juuri Johnny. Niinpä, siinä oli erittäin hyvä kysymys. Kun sen tietäisi edes itse, niin siihen olisi hieman helpompi vastata. Miksi ihmisiin edes mentiin ihastumaan? Ei Felicjan tiennyt, hänelle vain välillä kävi niin, sille ei voinut yhtään mitään.
“Minä tiedä”, poika vastasi puuskahtaen ja antoi kaljan virrata kurkustaan alas. Miksi tässä nyt kävikin näin… Tullut kuin iso sotku, vaikka alun alkujaankaan hänellä ei mitään mahdollisuuksia ollut.

“Kun sä niin kovaa halusit mun myöntävän, että mussa on vikoja niin en mä hallitse mun tunteitani. Juuri ollenkaan, enkä reaktioita”, poika tuhahti. Hän saattoi kiukustua ihan tuosta vaan, eikä hallinnut itseään. Sanoi suoraan miltä tuntui, useimmiten. Joskus hän pakotti itsensä hiljaiseksi.
Olut juotiin loppuun ja tyhjä pullo napautettiin pöytään. Typerä, typerä, typerä… Miksei hän vain suosiolla pysynyt kaukana toisesta. Oltaisiin säästytty tältäkin draamalta. Johnnyn ei tarvitsisi tietää mitään, siinä oli sille liian hyvä syy ivata häntä. Vittu…
Felicjan nousi ylös ja käveli jälleen askilleen ja sytytti tupakin, minkä jälkeen siirtyi kohti ikkunalautaa. Matkalla hän vain meni astumaan niiden helvetin käsirautojen päälle ja kirosi raskaasti potkaisten moiset sängyn alle. Ei mennyt tämä päivä kyllä aivan Felicjanin pään mukaisesti.

No niin. Koko tilanne alkoi käydä yhä selvemmäksi ja selvemmäksi kun hiljaisuus venyi ja venyi. Se oli lähes painostavaa ja Johnnyn olisi tehnyt mieli rikkoa se useaan otteeseen, mutta hän ei vain pystynyt. Mitä tässä edes pitäisi enää sanoa? Felicjankaan ei osannut kertoa syytä sille, että miksi helvetissä tämä oli kusahtanut juuri Johnnyyn - osasiko sellaista edes kertoa? Ei kaiketi ihastumiselle ikinä ollut syytä, varsinkaan Felicjanin tapauksessa. Tämä homma oli tullut oikeasti niin puun takaa, että alkoi tulla jo tukalat oltavat. Helvetti kun Johnny ei ollut tottunut tähän eikä nyt ainakaan ollut osannut varautua. Oli jotenkin niin absurdi ajatuskin, että Felicjan olisi muka lätkässä häneen. Tai ei enää muka, vaan toinen nimenomaan oli. Maailman viimeisin ihminen, jonka Johnny kuvittelisi ryhtyvänsä tällaiseeseen. Siis hänen itsensä jälkeen. Nimittäin olihan se jo sanomattakin selvää, ettei hän tuntenut samoin. Ei siis todellakaan. Niin ehkä tapahtui elokuvissa, että roolihahmo ihastui siltä seisomalta toiseen, kun se oli tunnustanut. Tai, että oli ihastunut itsekin tai jotain. Ei todellakaan oikeassa elämässä tai ei ainakaan Johnnyn elämässä.

Felicjan ei kuulemma hallinnut tunteitaan eikä myöskään reaktioitaan. Kaiketi se oli ihan sanomattakin selvää. Eihän Johnnykaan osannut hallita tunteitaan täydellisesti, joka pisti vituttamaan. Joskus viha kuohui yksinkertaisesti yli tai naurusta ei mahtanut tulla loppua. Mutta nämä tunteet hän todellakin hallitsi, vaikka ei normaali ihminen pystynyt siihenkään. Johnny vain ei nyt ollut ikinä ihastunut, joten hän uskoi hallitsevansa ne ja saattoi näin vältellä. Mutta entäpä jos sitten kävisikin niin, että hän kusahtaisi johonkuhun ihmiseen? Ei. Johnny pitäisi huolen siitä, että niin ei tapahtuisi ja kovettaisi tunteensa.
Johnny ei osannut vastata vaaleaverikölle enää mitään, aukoi vain ääneti suutaan ja huokaisi erittäin raskaasti. Toinen nousi viimein penkiltä, käveli ikkunalaudan luokse ja pisti tupakaksi. Matkalla sinne tuo potkaisi lattialla maanneet käsiraudat sängynalle, jota Johnny jopa säpsähti hivenen, mutta ei antanut säikähdyksen näkyä kasvoiltaan.

"Vittu mikä tilanne, oikeesti..." Johnny huokaisi ja hieroi kasvojaan. Tunteet olivat ihan sekaisin ja se sai päätä särkemään yhä enemmän, joka helpottuisi nikotiinista. Johnnyn olisi pakko saada nikotiinia. Nyt heti. Niinpä hän käveli Felicjanin luokse, nappasi tupakan tuon huulten välistä, imaisi ja asetti sen takaisin tuon huulten väliin. Savut puhallettiin ulos ikkunasta ja Johnny jäi vain hetkeksi siihen paikalleen seisomaan, antaen katseensa kiertää huoneessa, kunnes se pysähtyi Felicjaniin.
"Helvetin helvetti. Mä lähen menemään nyt", Johnny sanoi raskaasti huokaisten ja etsi vaatteensa lattialta. Joo, kumartuminen ja siitä pystyyn nouseminen kyllä heitti päässä, mutta Johnny ei välittänyt vittujakaan. Kunhan hän pääsisi mahdollisimman nopeasti täältä ulos. Paita vedettiin nopeasti päälle, housut etsittiin ja ne vedettiin päälle vikkelästi, vaikka Johnny meinasikin siinä kaatua rähmälleen. Enää kengät ja... Oliko Johnnylla ollut joku vitun vyökin? Äh, ei jaksanut jäädä etsimään sitä. Pakko päästä ulos nyt. Niinpä kengät vedettiin nopeasti jalkaan ja edes pientä vilkaisua ei heitetty ikkunalla istuvaa vaaleaverikköä kohden, vaan Johnny paineli ulos huoneesta. Alas portaita eikä edes ympärillä olevaan taloon kiinnitetty mitään huomiota. Ei edes siihen, että tuliko kukaan muu talon asukki vastaan vai ei. Nopeasti Johnny paineli ulko-ovestakin pihalle, pamautti sen perässään kiinni ja etsi tärisevillä käsillään tupakka-askiaan farkkujensa taskusta. Siihen pistettiin liekki ja nikotiinia vedettiin syvälle keuhkoihin kerta jos toinenkin. Tupakasta pysähdyttiin jopa nautiskelemaan pariksi pariksi sekunniksi siihen kadulle, kunnes ruskeatukkainen lähti kävelemään kohti kotiaan. Ei vittu. Kaikki oli mennyt päin helvettiä. Ja tämän asian kanssa hän joutuisi elämään niin kun loppuikänsä? Oikein kiva. Vitun, vitun, vitun Felicjan. Saatana. Vaikka Johnny varsin hyvin tiesi, ettei se mitenkään ollut tuon syy. Tunteita ei voinut kieltää, joten ihastuminen tuli jos oli tullakseen. Mutta ei saatana! Johnny ei halunnut nähdä tuota vaaleaverikköä enää silmissään, se oli varma.